6.

Rovasti, Linda ja tohtori olivat istuutuneet salin nurkkaukseen
rauhassa juttelemaan.

— Isäni on aina ollut semmoinen, selitti Linda, vastaten johonkin
vanhan kirkkoherran huomautukseen. — Hän ei vihaa mitään niin kuin
sortoa ja vääryyttä. Hänen mielestään jokaisen kansan pitäisi olla
vapaa ja itsenäinen. Minä olin aivan pieni tyttö silloin
Yhdysvalloissa, kun hän lähti Cuban vapautussotaan manifestin. Muistan, kuinka
äiti itki ja koetti estää, mutta mikään ei taivuttanut isän mieltä. Hän
oli saanut päähänsä, että kuubalaisten piti päästä vapaiksi
espanjalaisten sortajain yliherruudesta, ja hän lähti sotaan
amerikkalaisen retkikunnan kanssa. Paljon rahaakin hän uhrasi
kuubalaisten hyväksi, sen kuulin äidiltä. Me jäimme äidin kanssa kotiin
odottamaan; ja pitkät olivat päivät ja levoton oli äiti, melkein aina
kyynelissä. Mutta isä palasi kunnialla ja sai everstin arvon. Sitten
pari vuotta myöhemmin kuului kummia Suomesta. Silloin oli helmikuun
aika ja Bobrikoffin sortokausi alkoi. Nyt ei isä pitkinä
vuosina puhunut juuri mistään muusta kuin Venäjän hirmuvallasta.
Muistan hyvin, miten hän usein toisteli samaa ajatusta: ”on kerrassaan
häpeällistä, että Suomi on tuommoisen raakalaiskansan orjana, Suomi,
sivistysmaa, jonka pitäisi olla itsenäinen valtakunta.” Hän olisi monta
kertaa tahtonut muuttaa kotimaahansa, mutta äiti ei siihen suostunut.
Hän oli syntyään amerikatar eikä olisi viihtynyt muualla. Ja miten
hento ja hieno hän oli... Suuresti isä häntä rakasti ja Suomessa hän ei
luullut maan hyväksi mitään voivansa tehdä... Sitten sairastui äiti ja
kuoli. Samaan aikaan kuoli isoisä täällä ja Bobrikoff murhattiin
Silloin ei mikään enää sitonut isää Yhdysvaltoihin, velvollisuudet
kutsuivat häntä tänne Suomeen. Muutimme siis vähän ennen suurlakkoa,
kuten tiedätte... Niin, semmoinen se on isä, ei hän vihaa Venäjän
kansaa, vaan venäläistä byrokratiaa ja tsaari-valtaa.

— Jalohan hän on isäsi, sanoi rovasti, — ja jalot hänen ajatuksensa,
— sitä ei kukaan kiellä. Ja ken ei häntä sydämessään ymmärtäisi? Mutta
huolestuttava on asia. En tiedä, mikä aavistus minua ahdistaa.
Vanhuksen houreita ehkä ... mutta ajatelkaa nyt, lapset, jos
venäläisten viranomaisten korviin tulisi, mitä täällä tänäänkin on
puhuttu. Tarvitaan niin vähäsen nykyhetkenä, ennen kuin voi joutua
epäluulon ja vainon alaiseksi... Sinäkin, Lindaseni, olet huolissasi
isäsi takia. Et sitä vanhan sedän silmiltä kykene salaamaan.

Linda katsahti poispäin liikutuksen vallassa. Kun hän jälleen kääntyi
toisten puoleen, olivat kyyneleet hänen silmissään.

— Se on totta, setä, hän myönsi. — Olen ollut ja olen vieläkin
huolissani.

— Sinun pitäisi puhua isäsi kanssa, varottaa häntä, neuvoi vanhus. —
Varmaankin hän kallistaisi korvansa sinulle.

— Olen sen tehnyt ... juuri tänään.

— Ja isäsi?

— Oh, setä, hän on niin ihmeellinen — suuri, jalo, varma itsestään.
Hän nauraa pelolle. On niin kuin ei vaaroja häntä varten olisi
olemassakaan. Hän on niin voimakas, että hän voittaa minunkin
levottomuuteni...

Rovasti jäi mietteisiinsä.

— Ehkei sentään ole syytä levottomuuteen, puuttui tohtori puheeseen.
— Setä Olavi on kyllä vapaa ja varomaton puheessaan, mutta eiköhän
hänen vilpitön ja rehellinen esiintymisensä ole hänen paras turvansa?
Niinhän usein sattuu elämässä, että niitä ei epäillä, joilla sydän on
huulilla...

— Totta kyllä, myönsi rovasti, — jos kulkevat tyhmän kirjoissa. Mutta
eversti, joka on täydellinen nero älykkyydessä!

— Niin, sen me ensimmäisinä tunnustamme, vastasi Helmer Grahn
hymyillen, — mutta kuinka hän älyään käyttää? Kaikenlaisiin
käytännöllisiin toimenpiteisiin! Niissä kuluu koko hänen aikansa. Koska
hän ehtisi vehkeillä valtiota vastaan? Syrjäiset näkevät omin silmin,
miten hän älyään käyttää, jos tietäisivätkin, että hän on nerokas.

— Hm ... ehkä olet oikeassa.

He vaipuivat mietteisiinsä ja kuuntelivat nuorisoseuran sekakuoroa,
joka taas oli alkanut laulaa. Laulajien joukosta kuului nyt eversti
Ansamaankin tuttu ja miellyttävä barytoni.

Äkkiä tohtori huomasi, että Linda kävi kalpeaksi ja että hänen silmänsä
tuijottivat miltei tajuttomina. Helmer Grahn tiesi tämän merkitsevän
kohtausta, jommoiset eivät olleet tavattomia tytön elämässä, ja jolloin
hän näki näkyjään. Tohtori hieman pelästyi, sillä hänestä olisi ollut
tuskallista, jos rovastin tai kenen tahansa vieraan huomio olisi
kohtaukseen kiintynyt; ja hän tiesi, että se Lindastakin olisi ollut
vaikeata, — tätä tytön omituista taipumusta pidettiin nimittäin
ankarasti salassa. — Onneksi ei kukaan mitään huomannut, ja Lindankin
lovessa olo kesti vain lyhyen hetken. Syvään huoaten hän palasi
tajuihinsa, näytti hetken miettivän ja lausui tohtorille hiljaa, mutta
päättävästi:

— Helmer, en voi aivan hyvin. Tahdotko saattaa minut huoneeseeni?

Tohtori oli tietysti heti valmis, ja Linda pyysi rovastilta anteeksi,
että hän pieneksi ajaksi poistui, luvaten pian palata. Rovasti
nyökäytti isällisen ystävällisesti päätään ja unohtui taas laulua
kuuntelemaan.

Helmer tarjosi käsivartensa Lindalle veljellisellä huolenpidolla, ja
siihen nojaten tyttö hänen rinnallaan poistui salista, eikä kukaan
näyttänyt panevan merkille heidän lähtöään.

— Helmer, kuiskasi Linda tuskissaan, kun he olivat avarassa eteisessä,
— jotakin hirveätä on tekeillä, ja minun täytyy saada neuvotella
kanssasi. Mennään joutuin huoneeseeni.

Helmer Grahn ei hämmästyksessään osannut mitään vastata; hän seurasi
äänetönnä tytön kintereillä tämän kiiruhtaessa eteisen taustasta
nousevia leveitä, matolla peitettyjä portaita toiseen kerrokseen.
Hetken perästä he astuivat Lindan taiteellisesti somistettuun
vastaanottokammioon, jota muuan runollinen ystävä kerran oli
kunnioittanut nimellä ”himmeän lilanvärinen rokokoounelma”. Tämä
nimitys muistui aina tohtorin mieleen, milloin hän oli huoneessa
sähkövalojen loistaessa, kuten nyt, sillä sähkölamput siellä olivat
taidokkaasti kasvien ja koristusten peitossa ja niistä levisi himmeä
sametinpehmeä valo josta silmät tuntuivat nauttivan. Tohtorin mielestä
Lindan kammio oli kuin pyhättö, johon oli astuttava mitä hartaimmin
tuntein, eikä se tieto hänen sydämessään, että tuon pyhätön jumalatar
samalla oli hänen sydämensä haltiatar, suinkaan ollut omiansa
vähentämään hänen tunnelmansa hartautta. Nyt ei kuitenkaan ollut aikaa
haaveiluun, sillä Linda heittäytyi heti sohvan nurkkaan ja käski
tohtorin istumaan tuolille eteensä.

— Helmer, hän sanoi kiihkeästi ja ääni värähteli pidätetystä tuskasta,
— minun täytyy kertoa sinulle kaikki. Olen äärettömiin saakka levoton
isän puolesta.

Kun Linda, joka tavallisesti oli puheessaan ja käytöksessään niin
hillitty ja hiljainen, osotti tämmöistä kiihtymystä, ymmärsi hänen
ystävänsä, että hätä oli käsissä.

— Kerro, kerro, hän pyysi osanottavaisesti.

— Se koskee poliittisia asioita, niitä samoja, joiden johdosta setäkin
alhaalla äsken oli niin levoton. En voi ymmärtää muuta kuin että isä on
niihin jollain tavalla sekaantunut — vaikka hän ei sitä avoimesti
tunnusta ja nyt häntä uhkaa vaara, josta hän ei ole tietoinen. Tänään päivällä
kahvin jälkeen minulla oli näky. Äiti tuli luokseni ja sanoi:
”varota isää, häntä uhkaa vaara.” Tarkemmin ei äiti selittänyt asiata,
mutta kuitenkin minä riensin isän luo kertomaan näystäni. Hän kuunteli
minua kunnioittavasti, niin kuin hänen tapansa on, mutta kysymyksen
vaarasta hän löi kerrassaan leikiksi. Hän sai minutkin rauhoitetuksi,
mutta sitten tuli nimismies Hormio asialle, joka koski sekä minua että
isää...

— Aa, nimismies Hormio. Hän ei ole meillä näkynytkään tänä iltana...

— Ei, hänen ei sopinut tulla. Saat kuulla. Nimismies alkoi kosimalla
minua —

— Kosimalla! Hormio kosi sinua! Oliko mies kadottanut järkensä?

— En tiedä, mutta kohteliaisuutensa ja kaiken hienotuntoisuuden hän
oli kadottanut. Alussa en ymmärtänyt mitään, mutta vähitellen minulle
selvisi hänen tarkoituksensa. Hän tietää jotakin isästä, jota hän
virkatoimissaan voi käyttää isälle vahingoksi, — nyt olen varma siitä,
että se on poliittista laatua ja että hän voisi antaa isän ilmi
venäläisille. Mutta koska hän pitää itseään meidän talomme ystävänä,
tuli hän ehdottamaan sovintokauppaa: jos minä menen hänelle vaimoksi,
pelastaa hän isän vaarasta. Voitko kuvitella sitä alhaisuutta?

— Sehän oli konnamaista! Miksei hän heti kääntynyt vain isäsi puoleen?
Vaan tahtoi sinut lunnaiksi hävytön! Sinä tietysti kieltäydyit
kunniasta?

— Olisiko muu ollut mahdollista? Mutta jos tietäisit, Helmer, missä
tuskassa olen ollut! Olenko myynyt isäni oman itseni lunnaiksi? Olisiko
minun sittenkin pitänyt suostua Hormion pyyntöön?

— Linda! pääsi tohtorin huulilta niin nuhtelevan rukoilevalla
äänenpainolla, että tyttö katsahti häneen silmät suurina. — Tarkoitan,
että se olisi ollut anteeksiantamaton rikos, kiiruhti tohtori
selittämään. — Hormion salaisuus on ehkä hyvinkin vähäpätöinen. Hän
tahtoi pelottaa sinua ja vetosi rakkauteesi isääsi kohtaan, koska hän
tiesi mahdottomaksi vedota rakkauteesi häntä itseään kohtaan.

— Älä sano niin, Helmer, ei tämä asia ole vähäpätöinen. Kyllä
nimismiehellä saattoi olla jokin hyvä ja rehellinenkin tarkoitus auttaa
meitä, vaikka hänen ahneutensa ja kunnianhimonsa petti hänet vaatimaan
vastapalvelusta. Ei hänkään olisi uskaltanut ehdottaa niin suurta
vastapalvelusta, ellei hän olisi tiennyt oman palveluksensa olevan
kallisarvoisen... Ja kuulehan, mikä lopulta selvitti minulle koko
pulman. Äsken tuolla alhaalla minulla taasen oli näky. Näin Hormion.
Hän oli puheissa ryssän kanssa. Se näky ei olisi minulle tullut, ellei
tuo keskustelu koskisi meitä, s.o. isää. Mitähän he siinä päättivät?
Varmaankin jotakin hirveätä isää vastaan... Oi Helmer, mitä nyt on
tehtävä? En voinut pidättää näkyäni niin kauan, että olisin päässyt
perille heidän juonestaan... Sano, Helmer rakas, pitäisiköhän
sinun vaivuttaa minut uneen, että sillä tavalla, keinotekoisen
selvänäköisyyden avulla, ottaisimme selvää asiasta? Mitä arvelet,
ystäväni?

— Olen kyllä valmis tekemään mitä tahdot, mutta olisikohan
clairvoyancesta nyt hyötyä; Jos Hormio ja tuo toinen puhuvat keskenään
venättä, et ymmärrä heidän puhettaan. Ja onhan sitä paitsi mahdollista,
että heidän keskustelunsa jo on päättynyt... Missä olit näkevinäsi
heidän puhuvan?

— Nimismiehen huoneessa, ellen erehdy... Mutta oletko varma siitä että
nimismies osaa venäjänkieltä?

— Ainakin hän jonkun verran sitä osaa. Kyllä hän varmaan raha- ja
ilmiantokeskustelussa toimeen tulee...

— Mitä sitten on tehtävä, Helmer? Jos ei meillä ole mitään
todistuksia, ei isä usko. Hän vain nauraa kaikelle niin kuin äsken...
Ja minä tunnen, että tämä on perin vakavaa...

— Linda rakas, jos kuitenkin koettaisimme puhua isällesi... Mielestäni
sinun näkysi jo itsessään on todistus...

— Voi, voi, kun nuo vieraatkin ovat tuolla... Jos voisimme käskeä isän
tänne nyt heti... Ehkä on paras puhua hänelle... Jokainen on
kallis... Kuule, Helmer, jos minä rientäisin sanomaan isälle, että hän
tulisi tänne, ja sinä odottaisit täällä? Minä pidän seuraa vieraille
sillä aikaa. Muuten luulen, että he kohta alkavat lähteäkin... Varmasti
juovat jo teetä... Sano, Helmer, teenkö niin? Sinä jäät tänne?

— Jään tietenkin, jos niin tahdot.

— Ja sinä puhut isälle?

— Puhun.

— Ja olet selvillä asiasta ja asian vakavuudesta?

— Olen, Linda.

— No, sitten lähden... Ja kun vieraat poistuvat, tulen tänne, jos te
silloin vielä olette täällä...

Ovi sulkeutui hänen jälkeensä, ja tohtori jäi yksin huoneeseen
odottamaan; nyt vasta hän pani merkille, että kuoron laulu kuului
alhaalta himmeästi tänne ylös. Hän koetti luoda järjestystä
ajatuksiinsa ja tunteihinsa. Hän huomasi, kumma kyllä, olevansa enemmän
kiihdyksissä siitä ajatuksesta, että Hormio oli röyhkeällä tavalla
loukannut Lindaa, kuin siitä, että setä Ansamaata uhkasi nimetön vaara.
Hän moitti itseään kylmyydestä, mutta selitti samalla itselleen, että
Hormio oli menetellyt anteeksiantamattoman hävyttömästi. Hän — Helmer -
- tiesi todella rakastavansa Lindaa, mutta ei hänen päähänsä olisi
pälkähtänytkään puhua rakkaudestaan Lindalle, ennen kuin hän olisi
voinut huomata joitain merkkejä Lindassakin toveruutta ja sukulaisuutta
lämpimämmistä tunteista. Vihdoin hän tyynnytti itseään sillä
ajatuksella, että eihän Hormio Lindaa rakastanutkaan: koko kosiminen
oli paljasta juonta — ja rahat taustalla näyttelivät epäilemättä
suurinta osaa.

Tahdonponnistuksella hän sitten käänsi ajatuksensa eversti Ansamaan
asiaan. Siinä oli varmaan, kuten Linda uskoi, jotain sangen vakavaa
takana. Mutta mitä? No, sehän ei oikeastaan liikuttanut häntä, se oli
sedän oma yksityisasia. Hänen velvollisuutensa oli vain puhua, niin
kuin oli luvannut.

Hän heräsi mietteistään siihen, että ovi aukeni ja eversti Ansamaa
astui huoneeseen.

— Halloo, Helmer, mitä tämä merkitsee? Linda hiipii luokseni kuin
pakeneva intiaani ja kuiskaa korvaani, että minun heti välttämättä on
mentävä hänen kammioonsa, jossa tohtori minua odottaa... Ilveilettekö
kanssani vai mitä? Täällä sinä naimaikäinen mies olet nuoren tytön
kaikkein pyhimmässä — onko teillä ollut lemmen kohtaus? oletko
kosinut? tahdotko siunaukseni?... Tapasi pyytää sitä on verrattain
omituinen!

Everstin ääni oli hilpeä kuten tavallisesti — ehkä hieman liian
hilpeä, ajatteli Helmer.

— Suo anteeksi, setä Olavi, että vaivaamme sinua, mutta leikki on
mielestämme kaukana...

— Well, sinulla on siis tärkeä ja kiireellinen asia?

— On, mutta etkö sinä istu?

— Olkoon menneeksi, mutta ymmärräthän — vieraat tuolla alhaalla...

— Koetan olla mahdollisimman lyhyt... Linda on kertonut minulle
kaikki, mitä tänään on tapahtunut. Minun ei tarvitse siinä viivähtää...
Me olemme molemmat, sekä Linda että minä, vakuutetut siitä, että jokin
salaperäinen vaara sinua uhkaa. Vaara, joka on poliittista laatua...

— Mitä syytä teillä on semmoiseen uskoon?

— Lindalla oli vallan äsken uusi näky. Hän näki Hormion
keskustelemassa ryssän kanssa. Ei mitään muuta, mutta hän huomautti
aivan oikein, että se näky ei olisi hänelle tullut, ellei noiden kahden
miehen keskustelu olisi koskenut meitä, s.o. ensi kädessä sinua, setä.
Linda kyllä ehdotti, että olisin hypnotisoinut hänet ja että sillä
tavalla olisimme koettaneet ottaa selvää asiasta, mutta minä ehdotin,
että ensin puhuisimme sinun kanssasi.

Jos tohtori oli odottanut vastaväitteitä everstin puolelta, niin hän
pettyi. Eversti Ansamaa istui mykkänä ja miettiväisenä. Hänen ilmeensä
oli läpeensä vakava.

— Teit oikein, Helmer, hän vihdoin puhkesi sanomaan, — aivan oikein
siinä, että heti ilmoitit minulle asiasta. Kiitän sinua. Nyt ei meillä
ole aikaa pitempiin keskusteluihin. Laskeutukaamme alas vieraiden luo.
Hillitse levottomuutesi ja uteliaisuutesi. Tahdon vielä tänä iltana
puhua kanssasi. Ehkä Lindankin kanssa. Ollaan nyt vain rauhallisia...
Tule, mennään alas.

Nyt Helmer näki ja tiesi, että jotakin oli tekeillä. Mutta hänen täytyi
ihailla everstin rauhallista tyyneyttä. Sanaakaan sanomatta hän nousi
ja seurasi Lindan isää alakertaan.