RUISKUKKA MINULLE AINA OLI RAKKAAMPI KUIN RUIS...

Taas vainioilla täällä
nyt kiurun laulu soi,
ja lintunen taivaalle liitää,
se syöksyy, se karkeloi!

En tiedä, toivoko lienee
mua ennen häikäissyt...
Mut varmaan en koskaan ollut
niin suruinen kuin nyt...

Ah, silmiäni nostaa
voin tuskin taivaalle päin...
En jaksa... Maahan katson,
maan multaan katselen näin.

Mies pellolla toivoo, että
ruis varhain tuleentuis...
Ruiskukka minulle aina
oli rakkaampi kuin ruis.

Ja kukkani kaunis se kuihtuu
nyt ehkä jo kohta pois...
Siks soi nyt kiurun laulu
kuin joutsenlaulu ois.

Kas, tuossa kesannolla
on kellastunut luu.
Niin ihminenkin: kuolee
ja maatuu, — tuhoutuu.