SISÄLLYS:

Tuohta — uuniin!
Matolahti.
”Putkinotkon” epilogeja:
Metsän pojan unelma.
Korven henki.
Ananiaksen kolme lähtöä kotoa.
Isänmaan juhlat.
Talli-Tahvo ja kieltolaki.
Puutarha.
Maineeton sankari.
Ihme.
Dilettantti — tienhaarassa.
Maailman palkka.
”Autuaita ovat rauhantekijät”
Armeija.

TUOHTA -- UUNIIN!

Totisena ja arkipäiväisenä lepäilee talvinen Krokelby aukeittensa
liepeillä. Lepäilee ja torkkuu pakkasessa ikäänkuin kesää odotellen.

Illan yksitoikkoisessa, painostavassa hämärässä saattaa nähdä tiellä
väkeä kuljettamassa kelkoilla puun oksia ja risuja, vanhoja, miehiä ja
naisia tai nuorempiakin, pienten töllien emäntiä ja poikasia, — ukkoja
kömpelöt saappaat tai huopatossut jalassa, nuoranpätkä vyöllä, eukkoja
miestensä takkeihin kietoutuneina, huivi tarkoin pään ympärille
käärittynä, lapsia liian väljissä, vanhoissa vaateriekaleissa. Kova on
talvi, milloin niikseen tulee, — ja polttoaine on silloin kaikkein
parhainta. Varsin luvatonta työtä nämä ihmiset tekevät, sen tietää
jokainen: he tuovat puita kunnan tai yksityisten metsistä, keräävät
risuja, kaatavat koivuja, kiskovat tuohta, kauniita, versovia
koivikoita haaskatenkin; mutta harva heitä silti ahdistaa: täytyypä
heidänkin pieni lämpönsä saada!

Kumaraisina ja huoahdellen vetävät he täten kitiseviä keikkojaan,
joissa on hangen alta esiin kaivettuja jäisiä koivun, lepän ja haavan
runkoja. Muuta ääntä ei kylästä iltahämärän hetkellä kuulukaan kuin
noiden muutamien vaivaisten kelkkojen kitinä, — ei laulua, ei
iloisesti narahtelevia kaivonmiekkoja, ei naurua. Vain joku viluinen
koira siellä täällä ulahtelee.

Mies kuljeksii illan hämärässä, joka painaa yhä masentavampaan
pimeyteen alankoa ympäröivät, sumun harsoilla kiedotut metsät. Lämpöä
on saatava, — kerättävä oksia ja risuja, kuten muutkin keräävät, —
tuota lämpöä, joka nykyiseen pakkasaikaan voi tuntua ainoalta iloiselta
ja tarpeelliselta! Hänen silmänsä nurkkaan on jäätynyt vesipisara;
kyynel se ei voi olla, sillä kovin harvoin vanhat itkenevät: sellainen
on melkein unohtunut taito. Vain tulehdus panee silmät tihruamaan
vettä, jonka viima helposti jääksi kangistaa.

Kas niin: tuollainen lämmön etsijä saattaa moni muukin olla nykyaikana,
jolloin kaikki tuntuu pelkältä vilulta, itsekkyydeltä, julkealta
kilvalta, kiihkeyden naurunhohotukselta.

Symboliikka on tosin kamalaa: se on soperrusta, sellaisen änkytystä,
joka ei osaa puhua asioita sellaisinaan, koska ei näe todellisuuden
arvoa, koska ei jaksa todellisuutta rakentaa. Mutta sallittakoon
vertauskuvalle säälivä armo, — tuolle lämmön etsijälle vilussa!

Ovathan suuremmatkin, jopa maailman suuriksi sanomat, puhuneet
vertauskuvilla, — enkö siis saisi minä tai joku minun laillani lämpöä
etsivä sitä joskus koetella? Niinpä olkaamme olevinamme tuollaisia
risunkerääjiä, lämmön etsijöitä, jotka ovat kyllin heikkoja aikaansa
kammoakseen. Tuollaisia, jotka alakuloisina painuvat majoihinsa, —
onnellisina, jos saavat kokoon pienen hiilistön. Näin sopii
meidänlaistemme ajatella:

Lämpöä, lämpöä, — mistä sen saisimme? Suuresta maailmastako? Ohoh, —
on se nähty!

Pitkät eivät matkamme nykyään ole, — pakkasella! Ainoastaan kylästä
parin kilometrin päähän, — ja sitten takaisin kotiin.

Kyllä tuolta kukkulalta kaupunki näkyisi, suuri muka, — jos mäelle
kapuaisimme, jos kaupunkiin haluaisimme. Muutama kullattu tornin
huippukin sieltä on kiiluvinaan. Mutta miksikä katselemaan
kiipeäisimme? Olemme kai osaltamme maailmaa nähneet; ja samanlaista
suunnilleen on kaikkialla, — samanlaista. Mukavinta on töllissään
heikon olla, — vilua kammovan. Kovin kolkoksi on käynyt vaellella
paljon neljää seinää loitommalle. Vain pienen elämän lämmön paremmin
tietääksemme ovea avaamme. Kylmää kokeaksemme pistäydymme kujille, —
painumme lämpöä etsiäksemme metsän hiljaisiin kätköihin.

Löydapä lämpöä! Kova työ! Usva on laskeutunut sakeana kuolleen vainion
povelle. Hanki kätkee kaikki, mitä maan pinnalla ennen on elänyt. Saat
etsiä puitasi tutulla seudulla niinkuin se olisi uusi: sellaiseksi on
talvi maailman muuttanut: entiset näyt ovat toisiksi vaihtuneet.

Eksyä on nyt metsässä tosiaankin. Ei aina tiedä, minne mennä, ja ainoa
mieleinen homma ja ajatus on lämpö, niin pakon tekemä kuin se työ
onkin.

Miten talvi voikaan kaikki muuttaa! Saada entisen unohtumaan!
Katoamaan! Eikä se muutos tunnu juuri tukalaltakaan, sellainen on
talvi. Se ikäänkuin pyytää, neuvoo meitä etsimään sellaista, joka on
tällä hetkellä meille tärkeintä, — muistamaan vain oksat ja risut,
joissa todella on kuluttamista tulelle.

Miten talvi kaikki muuttaa! Tässä paikoin piilee varmaan polku, jota
ennen kuljeksimme, — silloin joskus, — kesällä. Ei sitä todellakaan
tunne entiseksi poluksi. Tuskin muistaa, millainen entinen olikaan. Oli
sen varrella kukkia, — loisti horsmia raunioilla, punotti alakuloisen
ja yksinäisen kalliomäen rinne tervakukkia, ikäänkuin iloisen mattonsa
ihmisen eteen levittäen. Nyt peittää lumi rauniot, tervakukat ovat
hautautuneet.

Äänetöntä, ainaiseksi kuollutta on täällä kaikki, mikä ennen ilahdutti,
Ei lahorastaan kultaista livertelyä erämaisen koivun iehvistostä
toiselle, joka häntä kaukaa kutsui, ei metsäkyyhkysen kuherrusta,
toivottomasti nyyhkivää, — ei haukan ylpeää ja lyhyttä kirkaisua
korkeudesta.

Ainoastaan kuin jokin muisto, ikäänkuin hämärä uni johtuu mieleen: että
sellaista oli täällä ennen. Jokin muu, uusi pysähdyttää kulkijaa nyt,
ja kahlauttaa jälleen häntä eteenpäin, — sellainen, joka tällä
hetkellä tuntuu paremmalta kuin soreimmatkaan lintusten laulut. Sitä
etsimme, risuja hangen alta. Sitä toivomme, haluamme. Niin, miltei
rakastamme risuja, — arvottomia oksia. Siinä tärkeässä tehtävässä ei
ainoastaan olla välinpitämättömiä menneille, — niiden viserryksille
kuuroja ja ihanuuksille sokeita, vaan melkein pidetään mennyttä jonakin
toden tullen turhana, huonoarvoisena.

Kajahdelkoot entiset linnunlaulut mielessämme: viimeistä kertaa
kajahtelevat! Mitä viserryksistä silloin, kun kaivataan jäisten oksien
katkojaa, halkojen hakkaajaa, suloisen takkatulen sytyttäjää?
Viheltäkööt haukat vuoristossamme viimeistä kertaa; kilkuttakoot
säveltään tiltaltit. Nyt tarvitsevat köyhät risuja, kuivia oksia.
Löytänevätkö niitä? Äänettömässä metsässä ei mikään muu kiinnitä
mieltämme kuin yksi vähäpätöinen seikka: hangen alle hautautuneet
risut!

Minkälaisen hangen alle! Kovalta tuntunee rikkaammasta tämä homma:
kaivaa hangesta polttopuunsa. Mutta ehkäpä se on kovinta ainoastaan
rikkaan katselijan mielestä, sillä eihän risujen kokoilija muuta
ajattelekaan kuin löytää poltettavansa!

Mutta löytääkö hän sitä? Etsi pimeässä, — selvällä päivällä ei oikein
uskallakaan. Etsi hankia syvemmältä, valitse haparoimalla. Tuossa
pistää risu lumesta. Tuossa näyttää törröttävän kokonainen pökkelö.
Tuossa olisi rätisevää kuusta, jos oksan katkaiseisi.

Mahdollista, että risu olikin lahonnut ja kelvoton. Ehkä ei
kuusenoksasta iloa ole — se voi olla märkä. Ehkä jäinen pökkelö onkin
mätä ja voimaton. Ehkä tuo, jota koivuksi luultiin, olikin ainoastaan
leppää tai honteloa haapaa: pimeässä ei sitä näe ... saaneeko siitä
tuohtakaan uuniin? Kotonahan se nähdään.

Mutta paloipa salasissin kuorma vaikkapa pihisten, niin eipä
kiellettäne, että hieman lämpöä siitä on, ellei tietysti muille, niin
töllien ukoille ja akoille, jotka haluavat pistäytyä hänen majassaan
lämmittelemässä, — sellaisille unohdetuille, jotka enimmän kaipaavat
lämpöä ja vähäpätöistä iloaan.

Viluisia olemme, kohmettuneita talvella, me köyhät. Sanottakoon, että
me hämärillä iltaretkillämme katkomme kauniitakin oksia, jotka kesällä
muka saattaisivat kukoistaa ja tuoksuta, väitettäköön, että kesän
kauneutta turmelemme, turhia sanoja: liian pitkä aika on talvikylmillä
kesään!

MATOLAHTI

Siellä, missä ennen oli Matolahden torppa, siellä on nyt saha ja
selluloosatehdas.

Kai niin on olevakin, — kai se on kehityksen välttämätön kulku. Kai
sellainen tuottaa rikkautta ja voimaa isänmaalle, rakkaalle
Suomellemme, ainoalle, mikä on meille kodiksi suotu ja missä voimme
elää. Rikkautta ja voimaa, kehityksen siunausta.

Mutta vielä ei tuota siunausta näy muuta kuin osittain, muuta kuin
pinnalla. Syvemmällä, ihmisissä, jotka ovat tehtaan koneitten
karkeampina rattaina, ei sitä saata huomata. Ehkä se sinnekin syöpyy
vähitellen, ehkä Matolahden seudun rahvas siunauksen kerran ymmärtää ja
siitä iloitsee. Mitäpä muuta toivoisi! Mutta nyt, — miltä näyttää nyt
Matolahden kulma?

Ennen se oli kaunis seutu. Ja se oli myöskin hiljaiseen ja omien
peltotilkkujensa hoitoon perustuvaan elämäänsä melkoisen tyytyväinen
seutu. Ja lieneehän vanha sananparsi totta, että tyytyväisyys on
suurinta rikkautta?

Kaunis seutu. Maisema oli suuren sisäjärven ulapalta katsoen tosin
villi ja toivoton: harmaita, korkeita rantakallioita ja louhia, joilla
ei kasvanut paljon mitään muuta kuin petäjiä, nekin kituen mullan
puutteessa ja keliahdellen keskenkasvuisina maahan kovissa myrskyissä.
Villi ja toivoton maisema ulkoa katsoen. Mutta eipä se ole kaunistunut
nykyäänkään.

Ennen saattoi hämmästyä ja ihastua, kun pujottausi venheellä ulapalta
sisään jostakin salmesta, joka johti Matolahden vanhalle kulmalle.
Salmea ei ensin huomannut, — eikä tietysti nykyäänkään: itse kalliot
ja niiden maailman luomisen aikoina laaditut solat ja käytävät pysyvät
aina koskemattomina, vaikkapa metsä niiden harjalta häviääkin muullakin
tavoin kuin myrskyn runtelemana. Salmi oli siis samanmuotoinen kuin se
meidänkin päivinämme on, näyttäen lyhyeltä, pieneltä lahdelta. Lahden
perukan luulisi olevan jo tuossa aivan edessä. Mutta kun muutaman minuutin
soutelemme, aukeaa ja haarautuu lahdesta toinen, pitkä lahti
vasemmalle, kilometrejä pitkä, täynnä pieniä saaria ja luotoja, joiden
välissä sorsat soutelevat ja kuikat sukeltavat ja joiden käpertyneissä
männyissä kalalokki istahtelee ja huutelee ja joskus korppikin uskaltaa
koikkua. Niin, erämaan portilla olemme, Tai oi, emme ole, vaan olimme,
— sillä nyt ei näillä salmilla vesilintuja kuhise, — joskin
mielenmasennuksen korppi koikkuu sille, ken ei oikein jaksa uskoa
aikamme kirkastuvaan ja kultia säteilevään aamuun, lieneepä hänen
epäuskonsa aiheetonta ja lapsellista taikka ei.

Ennen siellä kyllä runolliset sorsat narahtelivat ja ponnistivat
kaislikosta lentoon venheen edestä, kiitivät vaahtoa purskuttavana
matalana viivana kohti toista rantaa; mustat kuikat soutelivat
rauhallisina kuin ihminenkin, joka niiden hääkulkueita katseli; allit
lauloivat määrättöminä parvina kevätretkillään jäähileiden seassa.
Kalaa polskahteli ja poukahteli kaikkialla. Jokaisen aironvedon
narisuttaessa tullonvitsaa vireili ja hyppi siellä poukamilla. Kelpasi
silloin kala- ja metsämiehen näillä main elää; uskomattomia tarinoita
kerrotaan onkimiesten saaliista, sadoista hirmuisista ahvenista, jotka
ongittaja veti parissa tunnissa kehnolla koukullaan syvyyksistä,
merkillisiä jutellaan herkullisista lohiviipaleista ja metsokeitoista.

Minkäpä sille voi, että kalat vesistä vähenevät ja jättävät pyydykset
tyhjiksi! Ja minkäpä sille, — ettei linnunlihalla nykyään enää eletä?
Mutta olipa Matolahden kulmalla ennen muutakin rikkautta paitsi veden
ja metsän riista. Ja oliko tämän rikkauden pakko hävitä niinkuin suuret
ahvenet ja metsät luonnon pakosta häviävät?

Soudettiin yhä eteenpäin tätä pitkää, välkkyvää lahtea, jota vehmaat
koivikot ympäröivät. Ja ken osasi, ei tästä edennytkään äsken nähdyn
lahden perukkaan saakka, vaan kääntyi ajallaan oikealle, kahden korkean
vuoren välisestä kapeasta salmesta, ikäänkuin oivallisesta veräjästä
suurelle pihalle, Matolahden aukeamalle.

Ihana lahti. Alkupuoli jyrkkiä kallioita, joiden mustien pintojen kuvat
tekivät ja tekevät veden vielä syvemmän näköiseksi kuin se lieneekään.
Sitten alenivat rannat; tuli armaita koivikkoja, hiljaisia ahoja,
joilla kaskia oli viljelty ja jotka sen jälkeen lepäsivät pitkiä omia
aikojaan, kasvatellen horsmaa ja lepikkoa, sillä välin kuin toisten
halmemaiden ja peltojen vuorona oli kasvatella viljaa. Peltojen: sillä
peltojakin täällä oli, ja niiden kohtalosta ja niiden tuomasta onnesta
ja rikkaudesta tässä oikeastaan onkin kysymys.

Pieniä peltoja tosin, kovalla työllä kivikkoon raivattuja, ainaisilla
hikihelmillä iloa tuottamaan siunattuja. Tuolla ne peltoset kuulsivat
tämän takimmaisen lahden kätketyimmästä sopukasta. Ja rantapellon
rukiin ylitse kurkisteli Matolahden vanhan torpan musta pääty.

Mutta ennenkuin torpan pihalle ennätämme, on toki mainittava
nuotta-talas, joka oli rakennettu sileälle kalliolle iki-vanhain ja
koskemattomien petäjien varjoon. Riippuipa siellä kotona kudottu nuotta
joka kesäksi hyvin paikattuna. Verkkovarppeet olivat nuottakodan
vieressä, — ja lähellä niitä pata pyykkipaikalla, kotoisella ja
sauhulta tuoksahtavalla.

Sitten, vetäistyämme venheemme leppoisassa rauhassa rannalle, aloimme
nousta mökille, ohitse jonkin korsun, hyvin vanhan, pyöreistä hirsistä
tekaistun ja koirankaulalle veistetyn; sitten pitkin piennarta, joka
kasvoi korkeaa putkea ja heinää, jalanpolkemilla kohdilla ratamonlehtiä
ja rapsahtelevaa saunakukkaa. Ruis taikka ohra kaarrutti kesänkulkijain
polun poikki kypsyessään yhä raskaammiksi tulevia tähkiään. Ruiskukat
ja leppeät aurankukat tervehtivät meitä olkisen laihon sisältä
pilkistellen.

Jo tuli ensimmäinen aitta, vanha sekin, pyöreistä hirsistä veistetty,
päivän puolelta kesäisessä auringonpaisteessa tervanruskeaksi palanut,
somasti vihertynyt siimessivulta. Sitten toinen aitta, äskeistä
hienompi, sirompi ja ihmeellisempi: jokainen hirsi kuusikulmainen,
jokainen rako siisti ja suora, — oikeaa mietiskelevän taiturin
mestarityötä, taiteilijan työrakkaudella suoritettua. Ja tuossa
aittojen solasta astelee vastaamme kellertävä-juovainen kissa, —
naukaisee, näyttää kaloilla herkutelleen suunsa ja hieroo kuvettaan
hyväilynhaluisena jalkaamme.

Nyt olemme keskellä pihaa, somien, tummuneiden rakennusten piirissä,
suuren koivun alia. Tuossa on tupa portaineen; tuossa portaiden
vieressä pientä ylellisyyttäkin: kukkapenkki, jossa kasvaa minttua ja
keltaista kehräkukkaa ja kauniimpana muita kurjenmiekka, joka on tänne
lahden mutaisesta perukasta siirretty, kohottaen aurinkoa kohti
kullanvärisiä teriään.

Jo tulee emäntä, mistä tullee, — aittojensa, saunansa ja pienen
navettansa välisiltä kujilta. Jotain hän kantaa: maitohulikkaa,
kerppuja, vastaksia, joista hän ryhtyy sitomaan vastoja talvi-iltain
rattoa, kotoisen saunan kylpyjä varten. Hiljaisena, mutta hymyillen,
arkana, mutta vilpittömänä ja kaikkia epäluuloja vailla hän vieraita
tervehtää, pyytää käymään sisälle. Niin menemme pieneen eteiseen;
siellä pimennoissa luulisi ystävällisten ja kotia suojelevien tonttujen
talvipakkasillakin viihtyvän, ja tulemme tupaan, missä emäntä heti
alkaa asetella kahvipannua karstaisen lieden tulisijalle.

Permannolla on haavanlehtiä, hyvän tuoksun ja kesäisen näön antajina,
leposijoina ja kuivumassa rehuksi maidonantajille. Tuossa punertava,
puhtaaksi pyyhitty pöytä kahden peräikkunan kulmauksessa. Ikkunoilla
palsameita. Kotitekoisen kaapin nurkalla rehevä Annansilmä. Tuolla
sänky kirjavine, mutta silti somilla juovilla koristettuine ryijyineen.
Tuossa seinäkello. Ja tuossa punaiseksi maalattu kehto, jossa
pienokainen alkaa heräellä.

Lastaan poikkeaa emäntä siinä välillä, kahvia puuhatessaan,
hoitelemassa, — sille livertelemässä, tulevaa kyntömiestä vaalimassa:
kyntäjän sanoo hänestä kasvattavansa, jos se nyt olisi kasvaakseen, jos
sille Luoja aikaa antaisi. Ja sitten ryhtyy vähitellen kyselemään,
mistä vieraat ovat, minne menossa, kuuntelemaan maailman uutisia,
merkillisiä tapahtumia, kuulemaan niitä ilman kiihkoa tai vihaa, — ja
omiaan kertomaan, kotinsa hyviä ja vaivaloisia puolia. Ja nämä
viimeiset asiat, omat lehmät ja lampaat, omat pellavat ja liinat, omat
pellot ja oma tupa ja sen asukkaat ovat hänelle kaikkein rakkaimmat,
Siinä juodaan kahvit; kuulustellaan leppoisasti toisiaan, kerrotaan ja
kummastellaan kahden puolen, kunnes muu väki tömähtää kotiin. Tömähtää
kuka pellolta, kuka niityltä, kuka saaresta, kuka niemestä, eräillä
mukana koira, uskollinen ja vieraita karsova, jollakulla kirves olalla,
toisilla metsän tai veden tuomisia, marjoja tahi kaloja. Väsyneitä ovat
toiset tulijoista, etenkin isäntä ja vanhimmat lapset, jotka ovat
olleet ankarassa työssä, mutta kuitenkin on heillä silmissä rauhallinen
hohde ja katseessa tervetulleeksi kutsuva hymy. — Aikovatpa siinä
vieraat jo jatkaa kulkuaan tai kääntyä takaisin entisille salmilleen,
sillä iltaan on ennättänyt painua päivä. Silloin ei annettaisi heidän
vielä mennä, ei syömättä ainakaan; onhan matalaisen kurkihirren alla
toki leipää, omassa pellossa kasvatettua, onpa voitakin ja maitoa, jos
vieraille soveltuisi, onpa kalaakin ja marjoja näin kesällä, ja on
vuoteita, pirtissäkö sitten levätä tahtoisivat tai aitoissa:
illastettaisiin, tarinoitaisiin, kun harvoin täällä vieraitakin käy,
pantaisiin sauna röyhyämään, nukuttaisiin, ja aamulla sitten
lähdettäisiin: onhan sitä aikaa aina. Ja jos vieraat viipymiseen
suostuvatkin, niin sitten joko istutaan portailla jutellen isännän ja
vanhempien lasten kanssa kaikenlaisista maailman ihmeistä, nuorimpien
vilkuessa arkoina, mutta jo veitikkamaisina eteisestä taikka aittojen
tai töllin nurkan takaa, taikka kävellään pitkin peltojen pientareita
katselemassa isännän kasvumaita. Ja se on aina hänelle rakkainta hommaa
ja antaa hänelle enimmin puheenaihetta: minkälainen korpi, kivikko tai
suo oli tuossa, jossa nyt ruista, ohraa tai kauraa kasvaa, ja kuinka
hän voitti kannot, kivet ja rahkan. Ja ennen kaikkea: minkälainen
paikka tästä vielä on tuleva, kun hän ennättää kaikki aikomuksensa
toteuttaa: mitä tulee tuohon kummulle ja tuohon lehtoon, miten monta
henkeä hänen ja hänen lastensa raivaamista alueista vielä saa leipänsä,
ja miten hän katsoo tehtävänsä tehneensä, kun hän on vielä sen ja sen
työn täällä tehnyt. Kuulutaan laadittavan sellainen laki, että mökin
voi valtion avulla lunastaa talosta irti omaksi tilaksi. Onko se totta?
Kyllä se on totta. Se on hyvä laki, — ja omakseen aikoo tämäkin mökin
isäntä paikkansa lunastaa. Siitä laista ja lunastamisesta nyt
puhellaan, ja paljosta muusta: kaikesta, mikä koskee omaa maata, omaa,
ominaista kotia. Ja kaikista maanmiehen puheista ilmenee, että joskin
tuollainen omillaan tai omilleen päästäkseen ponnistaminen on
huolekasta ja raskasta, niin jokainen ponnistus samalla kiihoittaa
uusiin samanlaisiin ja tyydyttää ihmisen kaipuuta toteuttaa omia
tuumiaan, ellei juuri lupaakaan ylenpalttisesti palkita mukavuuden
haluja.

Katsellaanpa vielä karja, silitellään lampaat, joiden villoista mökin
väki kutoo itse vaatteensa, kuunnellaan emännän jälleen kiittelevän
lehmiään ja valittavan jonkin entisen, merkilliseen tautiin kuolleen
menetystä; nautitaan sitten yksinkertainen illallinen, kylvetään
mehuisassa saunassa, jonka lapset ovat tuotapikaa valmistaneet, ja
painutaan lepoon, toiset pirttiin ja toiset taas aittoihin, jotka ovat
tuossa korkean ja surumielisesti suhisevan kotikoivun alla.

Kun herätään ja kahvit on juotu, jopa ehkä vieraat saatu istahtamaan
aamiaisellekin, alkavat he vihdoinkin lähteä; lyödään hyvästiksi
lämpöisesti kättä, toivotellaan uudestaan toisiansa nähtävän, ja pian
Matolahden mökin väki katselee tanhualtaan rauhallisin silmin ja
huulilla hymy, kuinka retkeilijät loittonevat venheellään lahtea pitkin
— soutelevat pois, pyrkien kenties toisiin samanlaisiin mökkeihin tai
pieniin taloihin kuin Matolahti: samanlaisia kauneuksia ja ihmisiä
ihastelemaan kuin he siellä tapasivat, ja ehkäpä he sellaisia
tapaavatkin, — tapasivat siihen aikaan. Matolahden kulmalla, suuren
sisäjärven reiteiltä salatuissa perukoissa, oli silloin kylläkin noita
asumuksia.

Kuinka on nyt?

Miltä Matolahti näyttää?

Sinne on perustettu tuo saha ja selluloosatehdas. Kaukaa sen jo huomaa,
— ei pelkästään rantakallioista, jotka ovat menettäneet metsäturkkinsa
niin tarkkaan kuin huolellisesti keritty lammas villansa ja törröttävät
kaksi vertaa surullisempina ja kolkompina kuin ennen. Sen huomaa jo
savupilvestä, joka luikertaa pitkin taivaanrantaa noiden kallioiden
takana, sekä joskus kuuluvasta lankkujen ja lautojen paukkeesta ja
selluloosan äitelästä hajusta. No niin, sellainen metsien katoaminen
lienee kova välttämättömyys, ja selluloosan hajusta ei kannata miehisen
miehen puhua; metsä kasvaa toki ennalleen näille karuille kallioille
sadassa vuodessa, jopa seitsemässäkymmenessä, kun sitä opitaan
kylvämään ja hyvästi hoitamaan, kun taas selluloosa antaa rakkaalle
Suomellemme, joka on ainoa, missä voimme elää, rahaa, siis voimaa ja
siunausta. Paukkakoot lankut ja laudat, iloitkaamme siitä paukkeesta,
liikkeestä ja työntarmosta! Suvaitkaamme yli pitäjän ulottuva haju: se
on nykyisen ajan ja vaurastumisen henkäystä. Nähkäämme tukkilauttojen
soluvan hinaajien vetäminä salmen suusta, josta ennen soutelimme
venheellämme kauniiseen Matolahden kätköön, soluvan yhä ohuempina
otettuja petäjiä, koivuja ja haapoja vieden, — riukuja, joita ei
oikeastaan enää sanotakaan tukeiksi, vaan parruiksi ja pinneiksi ja
seipäiksi ja jos miksi. Mitäpä siitä. Kuikkiako näkisimme mielellämme,
uneksijat? Älkäämme luulko niiden uskaltavan höyryproomujen kupeille,
jotka nyt näillä solukoilla komeina ja vastatervattuina köllivät. Niin,
älkäämme pian odottako kuulevamme suunnattoman alliparven haikean
kaunista laulua, — sillä sirkkelisahain vinkuna ja viuhina, etäälle
kimeänä kirkaisuna kajahtava, sen laulun helposti vaimentaisi, jos
alleja täällä liikkuisi.

Mutta, vielä kerran, mitäpä kuikista ja alleista välitellä: tämä seudun
muutos on todellakin välttämätöntä.

Ja välttämätöntä lienee myöskin, että Matolahti katoaa tai on jo
kadonnut. Matolahden kauneimman mökin paikalla on nyt saha ja tehdas.
Itse tölli on jäänyt korkeain lankkutapulien keskelle, ikäänkuin
suunnattomaan hautaan. Osa sen rakennuksista on purettu; melkeinpä
ainoastaan tupa on vielä pelastunut, mökin isännän, emännän ja lasten
vuokra-asunnoksi, — sillä itse maa on myöty yhtiölle.

Näin on käynyt monille Matolahden kulman muillekin torpille.

Juuri äsken niistä joku lunastausi itsenäiseksi tilaksi, — samoin se,
jota olemme ihastelleet ja jossa uskoimme kenties viihtyvämme
useammankin kuin yhden yön. Oikein omintakeisen elämän maaemon povella
piti niissä alkaa. Mutta kuinkas kävi? Sillä tavoin kuin meidänkin
mökissämme.

Tuli tehdas. Tehtaan tuntipalkat, joskin välistä vaatimattomia, ovat
toki aivan toista kuin minkä turpeenpuskija kaivaa itselleen maan
mullasta. Ne ovat sellaista varmaa satoa, jota kevättulvat, kesän
poudat tai liialliset sateet, ruosteet tai hallat, maakirput,
niitty- tai lehtimadot eivät uhkaa. Kukapa jaksaisi vastustaa sellaista
kiusausta? Kaikki ne äsken itsenäiseksi tilaksi päässeen Matolahden
lapset, jotka kynnelle kykenivät, menivät sahaan ja
selluloosatehtaaseen, tuohon aivan rajan taakse perustettuun. Niin
tekivät kymmenet muidenkin mökkien ja talojen lapset.

Tehtaan perustamisesta oli kulunut vuoden aika. Matolahden kulman
kaunistusta, tässä kuvattua pikku taloa, ei silloin vielä oltu myöty.
Vanhimmat lapset kulkivat tehtaassa työssä. Isä, äiti ja pienokaiset
jäivät kotiin.

Väsyä alkoivat vanhemmat omista uurastuksistaan. Monta virkkua jalkaa
ja lujaa kättä vaille jäi uusi pikku tila. Tehdas vei niiden voiman
omiin tarpeisiinsa. Kauniin ja jo siunattuja satoja lupaavan talosen
uusi suoviljelys, joka oli hyvällä alulla, sai tyytyä olemaan
kunnolleen kyntämättä, pian sitten kylvämättäkin. Kohta riensivät
paatsamat ja koiranheidet valloittamaan sitä takaisin metsälle ja
rämeelle. Ja jaksoiko tai välittikö isäntä jatkaa niityn ojittamista?
Kesantoa karttui sinä kesänä enemmän kuin tarpeeksi.

Ja kuitenkin elettiin. Hätäkös, kun tehdas työnsi aina kahden viikon päästä
rahoja taskut melkeinpä pullolleen: tällaista rahantuloa ei
omillaan eläneessä ja vaatimattomassa mökissä oltu ennen koettu. Nyt
oli Matolahden punaisessa pöydässä kahvia aina, ei vain juhlina, — ja
oli tuota sokeria ja valkoista leipää ja riisisuurimo-puuroa. Nyt
ilmestyi pojille tehtaankengät jalkoihin — ja kenkäharjat ja
kiilloitusmusteet töllin nurkkaan! Kaulukset kaulaan pyhinä, ja
punaiset kaulaliinatkin! Tytöille vaaleat leningit, — uusia joka
toinen kuukausi, — ja kas vaan: jalkaan kiiltonahkaisilla remmeillä
varustetut tanssikengät ja pienet, somat kalossit, joilla voi
varpaitaan kastelematta kulkea luhtaniityn poikki sahalle. Eräälle
salon kaunottarelle silloin tällöin paperossikin suuhun.

Hätää ei pikku tilalla ollut. Mutta masentunut oli silti isä, kun
tehtaassa työskentelevät lapset alkoivat hänen kummakseen puhua, ettei
hänen puurtamisensa pelloilla tosiaan lyönyt leiville. Sen hän huoaten
nyt huomasikin ja myönsi: mitäpä hänen ansionsa tehtaan palkkojen
rinnalla. Ja saman huomasi omasta aherruksestaan myöskin äiti.

Niin, kykenevät lapset kävivät tehtaassa ja voivat hyvin. Tosin heidän
täytyi joka toinen viikko valvoa koko yö: olla siellä yötöissä.
Aamuhämärässä he kompuroivat kotiin, — rupesivat nukkumaan ja nousivat
jalkeille vasta kello kaksitoista päivällä. Söivät ääneti aterian,
istuivat, haukottelivat; nököttivät hiljaa, pää kämmenien varassa.
Heidän silmänsä olivat sameat, toisenlaiset kuin kotona juoksevien
lasten, vanhintenkin näistä. Heidän suustaan ei kuulunut
juuri leikinlaskuja: eivät he puhuneet töllin vanhan koiran
metsästysretkistä, eivät kissasta ja pässistä viitsineet enää
rupatella, eivät juttuja kalastuksesta, marjamatkoista, heinänteosta.

Mutta he voivat hyvin, ja perunamaakin voi jäädä kitkemättä, melkeinpä
multaamatta.

Niin kului vielä aikaa. Matolahden parhaiten elävä pikku tilakin
myötiin tehtaalle. Mitäpä omistaja siitä pitämään, kun hänen
rakkaimmistakaan lapsistaan ei tuntunut olevan hänen ponnistustensa
jatkajaa! Tehdas laajeni, tarvitsi lisää aluetta. Sinne hommattiin
lisää työväkeä kaikkialta, pitkin Suomea. Entisen mökkimme isäntäkin
meni vaimonsa kanssa tehtaaseen. Vuokralaisena tai jonkinlaisena
loisena asuu hän nyt perheineen vanhassa, mustuneessa pirtissään, jonka
piha on täynnä kaarnaa, rimoja ja lastunsälpää. Saunan paikalle on
kaivettu juotti, jota myöten selluloosatehtaan kitkerät vedet valuvat
Matolahteen.

Mutta voivathan Matolahden lupaavimman paikan entiset mökkiläiset ja
talokkaat hyvin. Ja Suomelle karttuu tehtaasta rikkautta, se on
kieltämätön totuus.

Kun vain itse nuo mökkiläiset ja pikku talojen omistajat ymmärtäisivät
olla tyytyväisiä hyvinvointiinsa!

Kunpa he sen ymmärtäisivät, nämä meidän tuttavamme ja ne muut heidän
kulmakuntalaisensa, jotka ovat nyt tehtaan työväkeä! Jospa he
laulaisivat iloisesti, kun he työntävät sahan terien viillettäväksi
kaiken päivää tukkia, aina samanlaista tukkia, aamusta iltaan tai
sähkölamppujen säkenöivässä valossa keskellä yötä, yhtämittaa kuin yhtä
ja samaa tukkia. Laulaisivat iloisesti — kuten sirkkelisahan vinkuva
ja helisevä terä, kun se silmänräpäyksessä katkaisee paksuimman puun,
— ja kädenkin tuhmalta ja kömpelöltä. Laulaisivat iloisesti
sahajauhojen pölyssä ja tulistuneen rasvan hajun tunkeutuessa ylös
alhaalta konehuoneesta. Olisivat onnellisia siitä, että hekin ovat
rattaita Suomen kokonaisonnessa.

Mutta he eivät ole koskaan onnellisia ja tyytyväisiä, nuo poloiset!
Ruokaa ei heiltä suinkaan puutu, se täytyy myöntää, — ja moni
mökinukko ajattelee, ettei itse Salomoni-kuningas liene ollut aikoinaan
paremmin vaatetettu kuin jotkut näistä rusettileuoista ja
leveäiahkeisista. Mutta kuitenkaan he eivät ole tyytyväisiä. Työväen
talon ovat he jo saaneet rakennetuksi Matolahden kulmakunnalle,
rappeutuvien mökkien ja uusien työläiskasarmien välimaille, seudun
korkeimmalle kukkulalle. Mutta sekään ei heille vielä riitä. Tarvitaan
lisäksi jokin nuorisoseuran talo. Eikä se nuorisoseura kuulu olevan
mikään sellainen, joita maalaiset ennen muka uvat jossakin perustaneet,
vaan aivan muuta. Niin, tämän uuden seuran nimikin on oikeastaan
nuorisoliitto: kommunistinen liitto kuuluu se olevan. Sille liitolle ja
sen seuratalon rakentamista varten nykyään kerätään työläisiltä
Matolahden sahalla ja selluloosatehtaalla veroa ja kolehtia. Täytyyhän
siihen yksinkertaisimmankin antaa vähäisen kolehtinsa; Matolahden
töllin ukkokin antaa; eihän liitto muutoin saa omaa kattoa päänsä
päälle, kun sen jäsenet ovat köyhälistöä, itse katottomia.

Kommunistinen liitto. Mutta kylläpä ovat Matolahden kulman työläiset
yksinkertaisia ja typeriä! Milloinka he ymmärtävät oman etunsa? Ja
joutavanpäiväisiä he ovat: tytöt tehtaalaiskoreuksissaan kuljeksivat
kaikenlaisten vinosuisten ja hävyttömien sällien kainalossa,
naureskellen näiden seuralaistensa rivoille lauluille ja pitäen varsin
luonnollisena asiana, että Matolahden kylässä kaupataan salaa pirtua ja
juodaan silloin tällöin sitä julkisestikin, vihataan poliiseja ja
tapellaan browningeilla.

Näin häviää vanha Matolahti, tai on jo hävinnyt, jotta rakas Suomi
saisi maailmalta rahaa ja sen mukana voimaa, mahtia ja siunausta.
Sillä rahalla voimme ostaa ulkoa paljon viljaa, niin ettei nälkä
meitä ahdista, ja kaikenlaista muuta hyvää. Matolahden pikku
peltojen metsittyminen on pieni uhri asialle, joka on kieltämättä
välttämättömyys, kehityksen ja edistyksen luonnollinen kulku. Mutta
milloin Matolahden entiset mökkiläiset tämän ymmärtävät, — eivätkä
aina ole tyytymättömiä, aina liehuta punaista lippua ja pidä itseäänkin
jonkinlaisina uhreina? Milloin he ovat sellaisiksi kehittyneitä, että
ojentavat porvarinnäköiselle kättä muutenkin kuin väkisin, sillä
väkisin he nykyään sen tekevät? Milloin he lakkaavat uneksimasta
sellaista siunausta, että isänmaa, jonka povea he eivät auralla ole
tunnustelleet, olisi väännettävä nurin pommeilla? Milloinka?

"PUTKINOTKON" EPILOGEJA

Useimmat kysyvät, kun romaania luetaan, miten sitten käy, mitä sitten
tulee, mitä kehityksessä sitten tapahtuu. Maailmassa meille tuskin
tapahtunee kovinkaan paljon muuta kuin mitä alunpitäen olemme yleensä
olleet: ei siis juuri mitään sellaista, jota kannattaisi todella
juoneksi sanoa. Miksipä muuten pysyisi maailma aina samanlaisena! ”Ei
mitään uutta auringon alla”, arveli jo ammoin eräs viisaaksi kiitetty
kuninkaallinen mies.

Mitä metsissä tapahtuu? Miten käy avuttomalle lapselle, jos hän eksyy
metsään?

Mitä ilveksille ja susille, tarpeettomille metsän asukkaille?

Kuin outo, sekaannuttava metsä lapselle on maailma ja yhteiskunta
ihmisille, jotka ovat kasvaneet omissa oloissaan, korpien humisevassa
kätkössä, kyliä ja pitäjiä toisistaan eroittavien järvien
takana, melkein erillään laajasta ympäristöstä, eläneet kaikissa
taisteluissaankin kuitenkin leikitellen ja huolettomina kuin salon
eläimet, jotka ruuan saatuaan paistattavat kesin päivää ja talvella
kellottelevat pesissään; niin nämä ihmisetkin, elätellen, opetusta
saamatta, henkeään oman taitonsa ja vaistonsa mukaan.

Ilveksen ja suden poikasten elämä ei ole kehuttava. Metsän villien
asukkaiden loppu on aina tavallaan traagillinen, luonnoltaan
lauhkeampienkin niistä kuin oikeat, vaaralliset ja vahingolliset metsän
lemmikit ovat. Vuosituhansia on kulunut ennenkuin suden suvusta on
saatu palveleva ja nöyrä, siis älykäs koira. Hidasta menoa kirjan
juoneksi. Silti saattaa metsän avuton ja ahdistettu eläin voimassaan,
rohkeudessaan ja rajuudessaan olla tottelevaista koiraakin
mielenkiintoisempi, tuumiltaan mutkallisempi, rikkaampi, jopa yleensä
sitä kauniimpi.

METSÄN POJAN UNELMA

Villi Juutas Käkriäinen makailee pellon pientarella kaukana korvessa,
joka on vielä tuhannen kertaa autiompi kuin hänen kotipaikkakuntansa.
Pienen ja kurjan salotöllin perunamaan pientarella hän kellottelee.

Täällä syrjässä on hän oleskellut lähes kolme neljäsosaa vuotta.
Piileskellyt poliiseja.

Juutas vietäisiin näet vankilaan viinan poltosta, jos hän ilmestyisi
ihmisten maille. Mutta sellaista hän ei vielä suinkaan salli tapahtua;
ei vielä.

Keväällä, jäiden alkaessa heikontua, hän tuli tänne. Nyt on lokakuun viimeiset päivät,
harmaat ja tuimat. Perunapelto, josta perunat on
kauan sitten nostettu, kuumottaa ruskealla ja mustalla mullalla.
Ympärillä kaartuu kaikkialla jyrkkiä, harmaita kallioita, joiden
rinteillä kasvavista koivuista ja pihlajoista lehdet ovat toista viikkoa sitten
varisseet. Ainoastaan noiden kallioiden juurelta
kohoavissa raidoissa lepattaa enää muutamia keltaisia lehtiä, harvoina
ja kuivina ... riippuen ikäänkuin ilmassa, tai niinkuin hyönteiset
jossakin hämähäkinverkossa.

Kylmäkin on. Mutta Juutas Käkriäiuen on valinnut itselleen tuulelta
suojatun köllötyspaikan vieton peltomäen sinisellä kupeella.

Tuolla ylempänä näkyy musta ja kolkko mökki, jonka asukkaina on
ainoastaan vanha ukko ja akka, hänen ystäviään, — ja heidän pirtissään
majaillen on Juutas koko piileskelyaikansa edelleen keitellyt viinaa ja
tislaillut sitä lekkereihin. Näitä hänen keitoksiaan ovat eräät hänen
lapsensa käyneet silloin tällöin salaa korvesta noutamassa, kuljettaen
ne lähelle kaupunkia ja jaeskellen ne kahisevia seteleitä vastaan
kaiken maailman ääriin.

Tässä hän makaa, Juutas. Yksinään, syksyn viimeisiltä päivänsäteiltä
lämpöä etsien. Päivä paistaa joskus pilvien repeämistä, pilvien, jotka
lepäävät yleensä tasaisena, harmaana laipiona taikka liikkuvat niin
sakeana kokonaisuutena, ettei niitä huomaakaan erikoisiksi pilviksi.
Mutta välistä tuo pilvilakeus kuitenkin puhkeaa joltakin kohtaa, —
ohenee, ja sitten yhtäkkiä puhkeaa. Silloin aukon eli repeämän reunat
tuprahtelevat kuin lakeisesta tuulella pöllähtelevä savu, päästäen
näkyviin sinisen taivaan ja auringon, joka lämmittää tuokioisen ... ja
häviää jälleen: pitkäksi aikaa on suuri taivas taas pilvistön
hämärtämä.

Niitä tuimia, vetisiä, kylmiä pilviä katselee Juutas, ja odottaa
auringon puhkeamista pilvistä, loikoen kupeellaan ja seljällään
kostealla pientarella. Ja minkä näköinen hän on!

Ei, onko tämä Käkriäinen? Hän ei ole enää muinainen leveähartiainen ja
punakka mies. Ohueksi hän näyttää menneen, melkein niinkuin
talikynttilä, ja yhtä kelmeäksi ja keltaiseksi kuin talikynttilä. Niin,
yksinpä karvatkin hänen leukapielissään ja poskissaan lähellä silmiä
näyttävät miltei kutistuneen ja käpertyneen kokoon.

Ja yhä ja yhäti uudelleen hän alkaa yskiä, ja silloin purskahtaa hänen
suustaan tuohon kiven juureen hirvittävä määrä verta. Hän yskii, ja on
siihen tukehtua. Sitten hän heitäiksen jälleen seljälleen, pitää
luomiaan ummessa ja hengittää väsyneesti ja syvästi. Vihdoin silmät
taas aukeavat, ja hän katselee taivaalle ... katselee liitäviä,
tuprahtelevia pilviä ja odottelee ihanaa aurinkoa. Ja siinä saavat
hänen taudin tulesta mustilta ja kammottavan isoilta näyttävät silmänsä
välistä omituisen, väkevän hehkun, — lannistamattoman hehkun. Samalla
hänen kutistuneiden ja pienentyneiden kasvojensa poskipäät syttyvät
sisäiseen paloon.

Juutaksella on keuhkotauti; auttamattomasti kuolemaan, nopeaan
kuolemaan vievä keuhkotauti, sen hän tietää hyvin itsekin. Viimeisiä
päiviaän hän tässä elää. Tuskin ehtivät häntä enää edes vankilaan
raahata ... vaikka hän omasta puolestaan alkaakin olla jo taipuvainen
sinne lähtemään. Niin, hän aikoo ilmoittaa oleskelupaikkansa
nimismiehelle: että nyt hänet saisi täältä noutaa ... että nyt hän
antautuu. Itse antautuu. Antautuu omana herranaan.

Kuinka on Juutas näin muodoltaan muuttunut? Kuinka on hän näin
heikonnäköinen ... ikäänkuin nukke entiseensä verraten: rääsynukke
leveähartiaisen ja korkearintaisen metsänpeikon rinnalla? Miten sai hän
tällaisen taudin?

Kukapa tietää, miten ja mistä taudit oikeastaan tulevat. Mutta joskin
Juutas muistaa, että hän on aikoinaan ollut liikkeissään niin raju,
että on hyvinkin saattanut reväistä keuhkoihinsa kauhean haavan, kun on
milloin nostanut hevosensa yksin avannosta taikka kiskaltanut
kokonaisen viisin miehin väännettävän kiven pellolla syliinsä ja
kantanut sen yksinään raunioon, niin tämä viimeinen piileskely- ja
pakomatka sen taudin on purkanut salasta esille ja päästänyt raivoamaan
kaikella voimallaan. Ymmärtäahän sen: melkein lukemattomat yöt on hän
näiden koimen vuosineljänneksen aikana maannut metsissä, kinoksissa,
lumisohjussa, maan märkyydessä taikka suojattomassa venheessä,
väistäessään häntä haeskelevia poliiseja. Sellainen elämä se manasi
taudin hänessä purkautumaan, taudin, jonka hän oli tartuttanut kylillä
kierrellessään jo kauan ennen sitäkin keuhkoihinsa revenneeseen
haavaan.

Siis poliisit ja vallesmanni ja koko maailma ovat syylliset siihen,
että hänen tautinsa lopulta pääsi voimaan; siihen, että hän joutui
elämään tällä tavalla äärimmäisessä korvessa, kiertelemään kuin oikea,
suojaton peto.

Kahdesti aikaisemmin oli Juutasta sakoitettu viinaksien myömisestä ja
polttamisesta. Nyt olisi viety linnaan samojen tekojen jatkamisesta.
Hän ei mennyt. Hän pakeni kotoaan perimmäiseen korpeen. Miksi hän
pakeni? Luuliko hän lopultakin välttävänsä kruunun kouran?

Ehei, niin heikkoluuloinen hän ei ollut! Ei kruunua vältä, sen hän
melkein uskoi. Kyllä hän jo tiesi, kahdesti sakoitettuna, mikä on
kruunu: se osaa aina armotta periä, minkä on osuudekseen määrännyt.
Tarkoin hän tunsi jo kruunun mahdin ja ymmärsi, että hänen olisi
lopulta kumminkin mentävä vankilaan, koska kruunu oli siihen hänet
kerran tuominnut.

Mutta vielä ei hän antautunut!

Ei ennen omaa aikaansa!

Vielä tahtoi hän ... pullikoida vastaan, huvikseen!

Kun poliisit viime keväänä tulivat Juutaksen mökille häntä vangitsemaan
ja hän pääsi luiskahtamaan heidän käsistään metsään ja lähti sitä tietä
sitten tänne korpeen, seisattui hän korkealla kalliolla riihensä
takana, huitoi vangitsijoille kättään ja huusi:

”Mitä? Minäkö linnaan ... noin tuostaan! Tietäkää se, että minä lähden
sinne silloin kun itse tahdon. Nyt en lähde ... tietäkää se. Mutta
aikanani kyllä tulen omasta tahdostani ... en vielä. Odottakaa: tulen
kun tahdon!”

Sitten hän lönkytti metsään ja katosi.

Siitä asti Juntas piileskeli poissa mökiltään. Ja piileskellessään,
kurjissa oloissa ja huonoissa pukimissa, hän sai lentävän keuhkotaudin.

Mutta nyt hän on miltei valmis antautumaan. Nyt on tarpeeksi uhiteltu.
Tarpeeksi pullikoitu.

Niin: kuolemansa hinnalla uskoo hän saaneensa poliisit ja vallesmannit
ja koko maailman vakuutetuiksi siitä, että hän tottelee ainoastaan
omasta tahdostaan.

Nyt ei hän liiku missään enää täältä piilopirtin pihoilta. Hän lähettää
vallesmannille sanan ... odottaa vangitsijoita ... ja odottaa
hiljalleen kuolemaakin.

Voittajana odottaa hän kimppuunsa maailmaa, joka hänet nyt masentaa.
Voittajana kuolemaa, joka tekee hänet mullaksi ... ja vähemmäksi kuin
multa: lahonneeksi tomuksi, tyhjäksi. Voittajana, joka on pöyhkeä ja
ilkkuu ... niin surkea kuin hän onkin muodoltaan: laihtunut, kasaan
kutistunut ja litistynyt.

Kas hänen silmiään! Nyt ne loimuavat jälleen kummallisesti, nuo suuret,
mustat silmät — pienissä, keltaisissa kasvoissa. Ne loimuavat riemua:
hän on voittaja!

Juutas Käkriäinen ei ajattele, kuinka hänelle sitten käy, kun hän
kuolee. Sellaista hän ei ajattele, metsän poika ... vaan elämää: miten
hän on lopultakin voittanut katkeran ja vihatun elämän ... niin katkera
kuin se saattaa olla köyhälle ja kovan onnen lapselle.

Sen tietää jokainen, joka hänen nimensä on milloin kuullut, että
hänellä on suuri perhe, lapsi toisensa vieressä, yksi uuden huolen
tuoja ilmestynyt toisensa jälkeen; eikä hän sitä huolta ole
valittanutkaan muuta kuin hyvin harvoin: hän rakastaa lapsiaan ja on
ylpeä niiden paljoudesta.

Ei hänellä ole ollut minkäänlaista isänperintöä elättääkseen
perhettään, vaan se on ollut tosiaan hänen itsensä elätettävä.

Jotkut sanovat häntä saamattomaksi ja laiskaksi. Jos lieneekin
niin ... että hän on aina lisääntyvissä elatushuolissaan tuskastunut
... ja menettänyt lopulta sisunsa.

Mutta yksi seikka on, josta häntä ei ole voitu koskaan moittia: hän ei
ole milloinkaan anellut eikä kerjännyt omilleen ja itselleen ei
rikkaiden eikä kunnan apua! Sillä tavalla monet kyllä menettelevät: kun
perhe kasvaa, heti ollaan kulkemassa tyhjä säkki kourassa pitäjän
pomojen puheilla.

Niin ei ole menetellyt Juutas, Ei koskaan madellut rikkaiden
talollisten edessä ... muuta kuin kenties pikku asioissa ... ja
pilkallaan, ehkä lainatakseen jonkin kapan jyviä tai setelin, jonka on
maksanut takaisin ... maksanut niin nopeasti kuin lapsiensa ja omalta
nälältään on suinkin voinut. Miksi on hän ollut sellainen? Kysypä sitä:
sellainen hän on.

Ja kunnaltako hän olisi vaivaisapua anellut? Kuntaa ja maailmaa
halveksii hän melkein vielä syvemmin kuin tilallisia, halveksii niin,
että sylkäisee nytkin sitä ajatellessaan ... sylkäisee verta. Miksi hän
halveksii näin tuota kuntaa, hänelle koko maailmaa? Siksi, että se
maailma on hänestä, oikein ajateltu kyllä, vielä paljon voimakkaampi
kuin yksityiset. Ja voimakasta tekee mieli vastustaa. Sellainen on
hänen sielunsa.

Ei hän siis ole kerjännyt, vaan ennen ryysyissä kulkenut ja nähnyt
puutetta, hän ja hänen perheensä ... eikä hävennyt ryysyjään ja
leivättömyyttään, koska on selvinnyt niistä apua keneltäkään anomatta.

Ja niinkin hän olisi tyytynyt elämään, elinikänsä ryysyissä ja
leivättä, kun ei parempaa jaksanut tavallisella työllä hankkia. Mutta
tulipa tehdyksi yksi keksintö, joka hankki parempaa elantoa. Tuli
ruvetuksi kerran myömään ja keittämään viinaa; ja se juuri tekee
tälläkin tuokiolla Juutaksen vasta oikeaksi voittajaksi.

Hän siunaa viinaa, jota hän ei itse juo eikä kaipaa, jota hän ei ole
myönyt eikä polttanut niin paljon auttamattoman hädän tähden kuin
jonkinlaisesta ilosta, sillä kaiken puutteen ja hädän hän olisi
lopultakin kestänyt sellaisenaankin ja vaatinut perheensäkin apua
anomatta kestämään; ilosta, että hän viinan voimalla ja tenholla on
voittanut maailman.

Kuinka? Tämä kurja, köyhä, sairas raukka voittanut suuren maailman?

Niin, sellaista saattaa tapahtua. Juutakselle on tämän kuoleman
tuottama voitto valtava voitto.

Ennen hänellä ei ollut omaa karjaa; oli vain pari ruokolle otettua
lehmää. Ja hevonen oli huono, miltei halvin, mitä markkinoilta löytyi.
Ei lampaita, ei aina sikaa. Niin oli ennen, silloin, kun hän ei
käsitellyt viinoja.

Nyt on hänellä, tai hänen omillaan, monta oivallista omaa lehmää. Hyvä
hevonen... Kaksi lihavaa sikaa on ollut tappaa aina jouluksi... Ja
seitsemäntoista on lammasta, joista lähtee lihaa ja vuotia ja villoja
hänen omiensa vaatteiksi. Hänen omiensa: kuten Juutaksen kehnosti
hoidetusta puvusta huomaa, ei hän, merkillistä, välitä paljon omasta
asustaan. Ei asustaan eikä terveydestään: riekaleissa vuntturoiden on
hän pilannut rintansakin. Mutta perheestään ja sen ruuasta ja asusta
hän kyllä välittää.

No niin, nyt on Käkriäisillä omaisuutta ja varoja. Ja Juutas tietää,
että niitä varoja on salaa karttunut niinkin paljon, että hänen
perillisensä saattavat ostaa hänen kuoltuaan itselleen talon.

Se rikkaus, se voitto, sellaisen voiton ajattelu on Käkriäisen
ikuisuus. Muuta ei hänen sielunsa tule edes ajatelleeksikaan.

Voittipas hän. Ei pyytänyt liioin rikkailta ... muuta kuin pilkallaan.
Voitti itse!

Lienee pienenä, kerjäläisenä joskus vakavissaan pyytänyt ... ja lienee
saanut niellä pyyntönsä tähden monta julkeaa, pöyhkeää sanaa rikkaan
suusta!

Sen jälkeen alkoi maailma hänelle olla nuo rikkaat, joilla on valta
maailmassa: kunnassa.

Ja eikö hänen veressään salaa kuiski ilkeästi maailmaa vastaan? Maailma
on maailma... Ja Juutas on Juutas.

Eikä kysymyksessä sittenkään liene ollut pelkästään se, että tuon
maailman ja Juutaksen oli nyt kerta kaikkiaan oltava erossa ... hänen
oltava sitä vastaan!

Kyllä Juutas tosiaan tahtoi olla erossa ... niin kauan kuin hän ei
ollut sitä voittanut! Erossa ... vaieten, tyytyen ryysyihinsä,
nälkäänsä. Mutta kun siunattu viina oli poistanut ryysyt ja nälän
niiltä, joita hän rakasti, koska ne olivat hänen omiansa, eroako hän
silloinkin halusi?

Voi kirkastus, mitä Juutas kuvittelee! Miksi hänen silmissään on
kummallinen loiste, kun hän katselee syksyn sauhuna tuprahtelevia
pilviä, jotka paljastavat hänelle kenties hänen aurinkonsa viimeisiä
säteitä?

Hän kuvittelee seuraavaa:

Nyt on hänen perillisillään varoja.

Ja Juutasta he niistä varoista aikoinaan salaa kiittävät.

Ehkä sepittävät hänestä kerran merkillisen kaskun: kuinka hän oli
pystyvä, ahkera, tuo heidän sukunsa kantaisä. Julistavat maailmalle
hänen kunniaansa ... viinanpolttajan, hehe! Sellaiset ovat muidenkin
rikkaiden mahtavuuden juuret: yksi kantaisä on saanut omaisuutensa
vaihtamalla nälkävuosina hätään joutuneilta tilat jauhopussiin, toinen
jollakin muulla sellaisella kujeella. Nyt heidän sukunsa, mahtavat ja
komeat, heitä kehuvat erittäin hyviksi ja viisaiksi. Juutaksen pikku
keinottelu on tosiaan varsin vähäistä.

Ja kuitenkin sen sisältö on hänelle tärkeämpi tärkeää, sitäkin, että
hän on sillä taannut perillisilleen hyvän alun, jolla he voivat päästä
varoihin ... jopa ponsarien palkoille, jos tahtovat. Tärkeää ennen
kaikkea sen vuoksi, että Juutas on tällä keinottelullaan todistanut
itselleen, että varoihin päästään ainoastaan joillakin sellaisilla
kolttosilla ... mitä muuta maailman rikkaat ja rehentelijät
kerskunevatkin!

Ja siksi hän voikin vasta nyt sielussaan oikein pilkata noita
rehentelijöitä, noita rikkaita ... koko maailmaa. Itse samanlaisena
kuin hekin ... sukunsa melkein jo heidän rinnalleen nostaneena.

Viinaa on tehty ja myöty paljon... Viina on rahaa ... ja muuttuu
tulevien polvien hoidossa — kunniaksi.

Köyhä Juutas on mielestään voittanut: ilkkunut valehtelevalle
maailmalle.

Ja siihen hän tyytyy.

Hän ajattelee, miten hänen jälkeläisensä ovat suruissaan ... miten
heitä kunnioitetaan kunnon ihmisinä.

Niin, nyt saattaa Juutaksen puolesta hänen sukunsa astua
metsäläisyydestä ihmisten ilmoille. Hän on voittanut.

Mutta voittaja makaa maassa, multana ... ja joutavampana multaa,
tyhjänä, olemattomana. Pian, hyvin pian. Nyt on hän valmis menemään
vankilaankin ... kun on tullut aika, jolloin hän tahtoo itse sinne
mennä. Mutta ennättänevätkö enää vankilaan viedä? Nopeasti tuppautuvat
pilvet taivaan repeämän eteen ja peittävät auringon kuin savu; niin
kiitämällä kuluvat nyt hänen tuokionsakin ... elämä syöksyy
verivirtoina ja -lammikkoina pois hänen väkevistä keuhkoistaan. Mutta
voittanut hän on ... suvulleen ... samoin kuin maan mahtavatkin.

KORVEN HENKI

Niin, sudet ja ilvekset, jopa rauhallisemmatkin korven asukkaat,
majavat, näädät, saukot ja peurat hävitetään sukupuuttoon, tai
hävittävät ominaisuuksillaan itse itsensä, koskettaessaan kylään ja
karjaan ja peltoon. Samoin ihmisolennot, jotka eivät kosketusta
monimutkaiseen yhteiskuntaan siedä, vaan melkein vihaavat sitä, kuten
metsäneläimet epäluuloisesti irvistelevät kylään päin.

Onhan yhteiskunta kuin mahtava koski, joka kallioisessa putouksessaan
jauhaa kaikista paasista ja kivistä kulmat ja särmät pois, — vain
aikaa kuluu ennenkuin kaikki vastahakoiset on pyöristetty ja silitetty.

Koskaan ei Rosina Kypenäinen ole ollut kauniimpi kuin näinä aikoina,
miehensä kuoleman jälkeen, joskin hän on jo syntymästään kaunis. Hänen
tukkansa on vielä sysimusta, vaikka hänellä onkin jo ikää: hän on
suuren lapsiparven äiti; mutta niin terve on tuon melkein
muinaissuomalaista muistuttavan maalaisnaisen veri, jota lisäksi
ponnistukset ovat karaisseet ja puhdistaneet, ettei vanhuus saane hänen
hapsiaan huurteeseen milloinkaan. Hänen vartalonsa on yhä notkea ja
näyttää niin sitkeältä ja solavuudessaan niin jäntevältä ja väkevältä,
ettei uskoisi minkään taudin jaksavan sitä murtaa. Mutta lakastumatonta
ruumiillista kauneutta, joka on kuin metsän kohdussa vapaana eläneen ja
kaikki kotoisen majan rasitukset yksinään kestäneen intiaanivaimon,
lisää tällä kertaa vielä henkinen kauneus ... jos karuutta,
yksinäisyyttä ja uppiniskaista ylpeyttä voi kauneutena pitää. Rosinan
silmät näyttävät vieraasta tyyniltä ... ja kuitenkin niissä salaisesti
säkenöi. Hänen ohuilla huulillaan liikkuu ylimielinen hymy. Hän on
vaitelias, ja jos hän välistä vastaa uteleville muutaman sanan, on
kyllä vastaus myöntelevä, aivan kyselijäin mielen mukainen, mutta hänen
hiljainen, lyhyt myhähtelynsä, jota toinen tuskin huomaa, hänen
silmiensä naurava välke ja asentonsa pystypäisyys osoittavat, ettei hän
pohjaltaan muiden mielipiteistä välitä, vaan pysyy omissaan, olkoot ne
sitten hyväksi tai pahaksi: ainakaan hän ei tiedä, kuinka hän asioita
auttaakaan voisi; täytyy siis alistua, ja antaa kaiken käydä sellaista
kulkua kuin — sallima on säätänyt.

Asia on nimittäin niin, että Rosinan lemmikkipoika Ananias, ainoa hänen
miehisistä perillisistään, joka on nuorukaisen kauneimmissa, melkeinpä
miehen parhaissa voimissa, on pitkät ajat oleskellut poissa Käkriäisten
pieneltä tilalta. Äskettäin hän vasta pääsi sotaväestä ... notkeana,
nopeuteen ja ponnistuksiin kasvatettuna, tukka sieväksi jakaukselle
taivutettuna, jalka ketteränä ja tarmokkaana, suussaan sukkeluudet ja
hulivilin laulut sekä tarinat seikkailuista rajavartiorykmentissä.
Sievoinen aika meni häneltä sotaväessä. Sillä välin oli hänen isänsä
kuollut vankilassa. Ja nyt täytyisi ennen kaikkea hänen, perheestä
parhaimman, ryhtyä hoitamaan tilaa, joka oli miesväen puutteessa
päässyt luisumaan takapajulle. Mutta hänpä ei oleksikaan usein kotona:
missä kuljeskellee.

Missä on Ananias? Isänsäkö jäljillä? Kuka sen tietää. Ei tiedä
äitikään. Viinahommissa luulevat uteliaat ihmiset hänen olevan, tehden
Rosinalle kysymyksiä, joihin Rosina vastaa enimmäkseen vain, että
lieneväthän ne nuorukaisilla juoksunsa: tyttölapset hänen Ananiaksensa
sydäntä jo alkanevat viehätellä.

Ei, Rosina ei Ananiaksen retkistä tiedä. Sillä hän ei tahdo tietää. Hän
kyllä aavistaa, hän miltei tietää jotain, mutta ei halua asiaan
parempaa selvyyttä.

Levoton hän on salaisesti, levottomampi kuin milloinkaan ennen, näistä
Ananiaksen salaperäisistä retkistä. Mutta samalla, kun hän aavistelee,
odottaa jotain onnetonta, joka kohtaa Ananiasta ja hänen tähtensä koko
perhettä, julminta nuijaniskua kohtalon kädestä, samalla hän tuntee,
ajattelee:

— Se on sallittua, sille ei mitään mahda. Näin on käyvä.

Kuten jonkin uhrin, kuin suuren määrän omaa lihaansa on hän valmis
antamaan kohtalolle: omille käsityksilleen, kokemuksilleen elämästä,
omalle yksinkertaisuudelleen, kai ammoisista ajoista periytyneelle ja
vielä kerran hänessä ilmileimahtavalle vaistolle.

Ananias on siis poissa mökiltä tai pikku talosta, jotain salaista ja
uhkarohkeaa suunnittelemassa. Kotiväki tekee peltotöitä niinkuin tekee,
ja kauppailee pieniä lisärahoja hankkiakseen viinantilkkoja, joita joku
kuljeksiva ystävä, pirturokari, sille tuo; ja kuljeksiihan niitä
sellaisia ystäviä nykyään melkoisen usein, näin kieltolain aikaan,
jolloin viinat tulevat itsestään kyliin.

Äiti ajattelee kotona Ananiaksen retkiä.

Kuollessaan jätti Juutas Käkriäinen perheelleen varallisuutta, jopa
rikkauttakin, säilyen ainakin sitkeänä oman pesänsä miehenä lesken
kunnioittavassa muistossa. Kaiken pitikin hänen kuoltuaan onnistua
perheelle kutakuinkin.

Mutta kuinkas kävi? Yhteiskunta on kirottu: ei anna ihmisille rauhaa!
Vaikka kuollut oli kuollut, jatkettiin viina-asioista vainajaa vastaan
alettua rettelöimistä hänen jälkeenjääneitänsäkin vastaan. Ja sitten
vietiin leskeltä ja hänen lapsiltaan, joillakin syillä, lehmät ja
lampaat, vietiin uudet, lämpöiset pukukankaat ja melkein kaikki
rahoista. Hyvä, että omaksi lunastettu maatilkku edes jätettiin.

Alota kaikki alusta, jälleen!

Silloin sattui Ananias, joka viime viikkoina oli ollut vaitelias ja
mietiskeleväinen ja näyttänyt tuskastuneelta tällaiseen uudestaan
alkamiseen, peltojen hoitamiseen ilman karjaa ja vailla melkeinpä
ensikevään siemenjyviäkin, silloin sattui Ananias kerran kylältä
tullessaan ja hienossa höyryssä ollessaan, — oli näet sotaväessä
oppinut hiukan ryyppyihinkin, — ilmaisemaan äidilleeen, että hän aikoi
tehdä jotain sellaista, josta lähtisi rahaa. Ja lähtisi yhdellä kertaa
runsaasti! Niin puheli Ananias uhaten, innoissaan ja hilpeästi, —
vihjaili kautta rantain kodassa, äidin valmistellessa siellä
syksy-illan hämärässä suurusvettä heidän ainoalle ryöstöstä säilyneelle
lehmälleen. Ananias tuntui levottomalta; hänen poskensa hehkuivat
muustakin kuin ryypyistä, jotka hän oli saanut jossakin kylillä. Pojan
kaunis ja kirkas otsa oli rypyissä; pehmoista tukkaansa pyyhkäisi hän
sivulle ... sellaisena tupsuna riippumaan kuin on sällismiehillä. Ja
Ananiaksen huulet värähtelivät. Hän sanoi:

”Ei tässä muuta konstia ole ... eikä tarvita. Kunhan vain sapuskaa
saadaan!”

Sitten Ananias naurahti, ja oli jälleen vaiti, ikäänkuin odottaen ...
katseli Rosinaan kuten neuvoa kysyen ja apua pyytäen. Mutta Rosinakin
— oli vaiti.

Tämä asia kalvaa kyllä yhäkin äidin sydäntä. Olisi silloin ollut
tiedusteltava, mitä Ananias tarkoitti. Olisi ollut neuvoteltava; mutta
miten? Hillittäväkö poikaa, joka tuntui pyrkivän kodin vaikeista
ponnistuksista jollakin tavalla hiukan helpommalle? Rosina ei
tiedustellut, ei neuvonut. Hän vastasi pelkästään naurahdellen:
”Katsohan vain, katsohan vain!” Ja meni kodasta pois ... heitti
Ananiaksen omiin tuumiinsa.

Ja niissä tuumissa Ananias yhä on: ei ole käynyt täällä kotona
viikkoihin.

On jo syyskuun loppu. Myöhään, miltei pilkkopimeään asti liikkuu leski
yksinään kaalimaallaan, muun perheen jo nukkuessa kuumaksi lämmitetyssä
pirtissä. Hän nyppii muka lantuista ja kaaleista pois madonsyömiä
lehtiä, minkä näkee: hänenkään silmänsä eivät mahdottomia nähne ... ja
mitä se homma oikein hyödyttäisi enää? Ei, muuta hänellä on mielessä.
Välistä ojentautuu hän tuolla Saimaan ulapan kohisevalla rannalla
pystyyn ... seisoo siinä ja mietiskelee. Katselee järvelle ... ja
odottaa. Ei tule Ananiasta sieltä.

Ei kuulu soudetun venheen airojen vinguntaa...

Mitähän se Ananias oikein tekee? Mitä aikoo?

Miksi ei Rosina silloin kysynyt!

Jotain erikoista Ananias aikoo ... jotain sellaista, mitä sanotaan
hurjaksi teoksi. Ja rikolliseksi. Rosina hymähtää pilkallisesti. Mikä
on rikos?

Rikoksilla ovat rikkaat suvut täällä rikkautensa perustaneet:
puijanneet ennen huonompia. Niin ovat noiden sukujen kantaisät tehneet;
nyt ovat suvut vakavaraisia ja rikkaita.

Juutas vähän yritti ja sai viinoilla, ja siitä asiasta vietiin Rosinan
karja, jopa hänen lastensa vaivalla saadut pukimetkin. Minkäpä sille
voi! Niin on Rosinalle aina käynyt.

Eikö Rosina ole aina tehnyt työtä, ollut ahkera? Sitä ei kenelläkään
ole oikeutta kieltää. Ei ole kahteenkymmeneen vuoteen ollut aamua,
jolloin hän ei olisi noussut kello neljältä jalkeille, eikä kesäistä
iltaa, jona hän olisi laskenut väsyneet luunsa vuoteelle ennen
yhtätoista ... muun perheen nukkuessa makeaa untansa.

Ihmiset sanovat, että miksi hän yksinään raataa! Miksi ei vaadi
tosissaan lapsiaankin työhön, eikä ainoastaan toru ja säti heitä.
Kuinka lienee nyt? On, onpa taitanut niistä tällaisella hellyydellä
tulla vetelehtijöitä; eikä talo edisty vetelehtimällä! Mutta: Rosina on
nuorena tyttönä palvellut kovaa isäntää ja emäntää, sitä aikaa ei hän
koskaan unohda, ei unohda silloista liian vähää untaan ja aikuisen
töitten teettämistä keskenkasvuisella. Sellaista ilotonta lapsuutta ei
hän saata lapsilleen antaa. Nukkukoot makeasti ... leikkikööt halunsa
mukaan. Ehkä heistä vielä varttuu pystyviä...

Ja jos ei vartu ... kun tuo Ananiaskin nyt ... niin minkä ihminen
mahtaa kohtalolleen! Kohtalo lyö ... ja...

Rosina ponnisteli ja pinnisteli työssä, mies makasi ja lapset
leikkivät. Ja olipa Rosinalle kunnianasia, että hän piti
ponnistuksellaan toisten levosta ja ilosta huolta.

Eihän se elanto sillä tavalla edistynyt ... yhden ainoan pinnistelyllä.
Silloin odotti hän lasten kasvamista, aikuisiksi pääsevien aikuisten
tavoillekin muuttumista. Nyt on aikuisia Ananias ... ja mitä hän nyt
tekeekään?

Joku naapurin emäntä, joka on sattunut tässä käymään, on säälitellyt,
etteivät Rosinan lapset ole saaneet mitään oppia: olisi heitä pitänyt
jotenkin hommata kouluun! Koulu: mikä se on? Rosinan kotikylässä ennen
elettiin koulua käymättäkin: touot kylvettiin, heinät tehtiin ilman
muita opettajia kuin muut ihmiset. Mitä kouluista? Ananiasta Rosina
tosiaan käytti kansakoulussa pari kuukautta. Lorulukuja luettivat sen
aikaa. Miksi kuluttaa niiden tähden rahoja kenkiin, vaatteisiin ja
eväihin? Kotona oli kyllä tarvis pystyvintä lasta. Toisia lapsiaan ei
hän enää kouluun yritellytkään; kunhan olisivat vain oppineet työhön
täällä kotona ... vanhaan tapaan ... maailman hyörinästä välittämättä.

Rosina osasi olla siitä välittämättä: tehdä työtä aamusta iltaan,
hoitaa asiansa, käymättä milloinkaan missään. Niin, saattoi kulua neljä vuotta
ettei hän nähnyt kaupunkia, vaikka se on peninkulman päässä
täältä. Ei joutanut näkemään: ei ennättänyt töiltä ja lapsilta. Kunhan
ensin lapsensa saisi aikuisiksi, niin tulisi hänelle kerran aikaa
kuljeskella, jos haluaisi. Ja nyt olisi Ananias jo mies. Mutta ei
kotona. Mitä hän hommailee?

Olisiko sittenkin pitänyt tiedustella hänen aikeitaan?

Varautuuko kohtalo tosiaan jälleen iskemään?

Niitä iskuja on Rosina kyllä saanut kestää. On ollut milloin
mitäkin vastuksia. Halloja; lammin suo on niitä välistä höyrynnyt
korkeimmillekin pelloille asti. Ihmiset sanovat, että se suo olisi
pitänyt kuivata, avata lammista oja järveen asti. Millä varoilla sen
suon olisi kuivannut? Ei sitä voinut teettää ... eikä tullut
yritetyksikään. — Karjaa ovat taudit vihanneet. Melkein joka vuosi on
kuollut jokin elukka: nyt lampaita, nyt lehmä, sitten toinen ... mihin
lienevät kuolleet. Sorkkatautiin eräänä kesänä kahdestatoista lampaasta
kahdeksan: lihat suohautaan vain. Mitkään kotiruohoista keitetyt
voiteet eivät niihin tauteihin olleet pystyneet ... eivätkä edes ne
vanhat, voimalliset luvut, joita Juutas-vainaja osasi. Eräänäkin vuonna
meni käärme lehmistä kaikkein parhaimpaan; turhaan Juutas
lehmän kuonon edessä räjäytteli kokonaisen puntin tulitikkuja yhtaikaa,
lukien lukujaan: ei kuin tapa lehmä ja kaiva lihat suokuoppaan, kuten
edellistenkin kuolleitten! Mutta tällaisen pahan olivatkin jotkut
väkevät kadehtijat saaneet aikaan silmäyksillään ... taikka sitten itse
kohtalo. Eräät ihmiset jankkasivat sitä yhtä ja samaa: että eläimille
olisi pitänyt tuottaa tohtori tai ainakin rohtoja kaupungista; mutta
eikö Rosina tuottanutkin Juutaksen avuksi, ja kaksi kertaa, vielä erään
vanhan tohtoriukonkin sieltä salomailta synnyinkylästään? Ei hänkään
pystynyt eläimiä parantamaan.

Eikä voida sanoa, ettei Rosina olisi sallimaa vastaan taistellut! Kun
hän ei muuten enää jaksanut ... kun lapsia tuli yhä lisää eikä leipää
tarpeeksi kasvanut, niin hän antautui pahansuopain ihmisten
ilkeydellekin, hommaten miehensä kauppaamaan ja keittämään tuottoisaa
viinaa. Sillä helpompi on kuitenkin kestää kateellisten ja julkeain
pilkka kuin syöstä omat lapsensa köyhäinhoitoon, missä samainen pilkka
on vielä suurempi. Jollakin tavoin kunniansakin hän on puraissut poikki
etupäässä rakkaittensa vuoksi ... kuten sanotaan rautoihin joutuneen
ketun purevan poikki vaikka jalkansa.

Mutta minkä sallimalle voi? Nyt on mennyt sitä tietään melkein kaikki,
mitä Juutas-vainaja sai haalituksi.

Juuri sallimaa välttääkseen hän ei Ananiasta varoittanutkaan. Köyhyys
jälleen ahdisti ja ahdistaa. Kun siis Ananias tuli hänen luokseen ja
ilmaisi, että hänellä oli jotain tekeillä, niin ei äiti asettunut
vastarintaan ... vaikka hän aavisti, että sellainen rahanhankinta on
varmaan vaarallista. Mitä se homma on, ei hän tiedä; mutta vaarallista
se on.

Hänen sorea, nopeasti mieheksi kasvanut Ananiaksensa, kultatukkainen!
Hänen ainoansa!

Kuka tietää, kuinka Ananiakselle käy. Hullusti kävi Juutaksellekin ...
lopulta.

Niin ... mutta: Ananias on toki paljon älykkäämpi, virkumpi... Ehkä hän
osaa vaarat karttaa!

Ja jotain sellaista Ananiaksen homma on, jota vihainen maailma vainoaa.
Ja kun Rosina ajattelee, että maailma siitä vainoaa, niin on hän ylpeä
Ananiaksestaan: se poika ei pelkää ... se uskaltaa käydä kimppuun,
lyödä kortit peliin; tohtii ja osaa ällistyttää maailman notkeudellaan.

Rosinan sydäntä sykähdyttää ilo, kun hänen mieleensä sattuu johtumaan,
miten rohkeana ja notkeana Ananias pari vuotta sitten ratsasti naapurin
vihaisella sonnilla. Härkä oli maannut aholla; Ananias lähenee sitä ...
vitsa kädessä ... ja hyppää kujeillaan sen selkään. Äiti seisoi ahon
laidassa, kerppuja tekemässä. Härkäkös tömähtää jaloilleen, puskee
maata, teutaroi, möyryää, ja alkaa juosta raivon vallassa, Rosinan
sydäntä ahdisti: Ananias vihaisen härän seljässä! Mutta poika vain
nauroi ja ... huiskutteli iloisesti vitsaansa. Härkä täyttä laukkaa
sakeaan viidakkoon; äiti ajatteli, että nyt se ruhjoo Ananiaksen
puitten kupeisiin kappaleiksi. Mutta Ananiaspa kapsahti kuin
lento-orava kiinni petäjän oksaan, joka vilahti hänen päänsä päällä,
keikahti oksalle ... ja sitten sai härkä mielin määrin vihoitella puun
juurella.

Sellainen sonni jos olisi maailma! Ei mahtaisi mitään sorealle pojalle!

Mutta jos se mahtaisikin! Jos pojalle tulisivat kruunun kihlat
käteen ... ja viimeisetkin tavarat, ehkä talokin, vietäisiin kostoksi
ja vahinkojen maksuksi!

Niin saattoi kyllä käydä.

Mutta vaikka kävisikin niin ... sitä ylpeämpi Rosina olisi kultaisesta
pojastaan. Kuta synkemmin kävisi, sitä hellemmin hän Ananiasta
rakastaisi ... ja sitä oikeampana pitäisi, että Ananias oli koettanut
näyttää ihmisille samanlaista kyytiä kuin tuolle sonnille. Ellei
Ananiaksen onnistaisi, olisi syynä Rosinalle jo ennestään tuttu asia:
kohtalo. Se oli päättänyt heikäläiset tuhota. Mutta siinä tuhossa oli
Rosinasta nautintonsa ... tässä nöyryydessä ja alistumisessa lopultakin
salliman edessä niinkuin uskollinen koira armottomalle isännälleen.

Kun taas, jos Ananias selviäisi hyvin kaikesta...! Rahat saisi yhdellä
kertaa sellaiset että ... ei kenties enää hädän päivää ... ei jäsenet
murtavaa aherrusta, johon Rosina alkaa jo väsyä... Vähää ei Ananias
aikonekaan, se hänen puheistaan tuntui.

Niinpä vastaa Rosina vältellen tai kylmästi torjuen, kun naapurit,
jotka sattuvat talossa käymään, kyselevät, missä Ananias nykyään
oleskelee.

”Savottatöissä”, sanoo Rosina. ”Niihin sanoi lähtevänsä ... vai minne
lienee mennyt, työnhakuun ... tietääkseni.” Jossakin siellä tai siellä
on Ananias muka.

Ihmiset pudistelevat päätänsä ja mutisevat jotain siihen suuntaan, että
tuossa Ananiaksen pitkässä viivyttelyssä kylillä nyt, kun tarvittaisiin
miestä syystöissä, saattaa olla jotain omituista, arveluttavaa.

”Hm ... jospa lienee, jospa lienee!” myhähtää Rosina Kypenäinen silloin
teeskennellyn vakavana, sallien kumminkin sanoistaan tuntua pilkallisen
välinpitämättömyyden. Sitten hän naurahtaa, katsoo naapuria iloisesti
silmiin ... ja alkaa leppoisella ja makealla äänellä jutella, että
onhan ne nuorilla pojilla tyttöreissunsakin: morsiamet katseltavina.
Mutta jos vieläkin udellaan, keikauttaa hän ylpeästi päätänsä, ja
silmät leimahtavat salaisesti.

Sillä välin on Ananias istunut monta kertaa neuvotteluissa pienessä,
miltei maan sisään lahouttaan uponneessa mökissä, joka on kaukana
täältä, sisäsaariston korpisimmissa perukoissa. Istunut neuvotteluissa
kaikenlaisten renttujen kanssa, joukossa pari ehdolliseen vapauteen
päästettyä ja pian vapautensa menettävää punakaartilaista. Mökin tyttö
on koko sievä ... ja innostaa nuorta sotapoikaa parhaansa mukaan
rohkeisiin töihin; mutta taloushommissa ei hän puuhaile, vaan eräs
isopäinen ja keltanaamainen kiertolaisakka nimeltä Pötky-Iita se
keittää sakille ruuat ja kahvit. Miehet pohtivat tuumaansa; monta
lenkkiä siinä ei olekaan enää selvittämättä ... pian voidaan sitä
ryhtyä toteuttamaan, sillä illat alkavat olla nykyään pilkkoisimman
pimeät.

”Kuka sen moottorin ottaa ja sitä käyttää?” kysyy joku.

Ukko, jonka nenä kääntyy kiveränä koukkuna ilkeitä ja salaperäisesti
hymyileviä huulia kohti, rypistelee kovin otsaansa ja pirisee jotain
epäselvää. Häntä kutsutaan kunnia- ja haukkumanimellä Kulassi. Hän
raaviskelee poskiaan, ja kurisee, narisee:

”Se on paha manifesti ... persoonallinen manifesti... Sitä eivät
ihmiset saa sanoa, että moottori on varastettu. Varastettuja rukiita ja
ohria en minä osta, en. Minä olen ... se oikea manifesti. Mutta jos
teillä on omilta pelloiltanne viljaa myödä, niin kyllä minä ...
sopuisilla hinnoilla. Paljonkos te nyt niistä tahtoisitte? Se on ...
persoonallinen manifesti...

”Tämä Ananiashan se on näppärä mies ... käyttänyt meriväessä
sotalaivoja”, sanoo Kierosilmä-Esa, iskien reilukatseisen Ananiaksen
takaa silmää toisille miehille.

”Kyllä Ananias osaa”, kehaisee mökin nuori tyttö, laivaneitinä ollut,
paperossia polttava.

Ananiaksen poskille syttyy tulinen hohde; hän kohottaa pystyyn
päätänsä, hänen sinertävissä silmissään samenee.

”Tämäkin on yksi keino porvarillista yhteiskuntaa vastaan: varastaa ja
hävittää työläisten tekemää rikkautta!” jatkaa eräs entisistä
punakaartilaisista, joka on käynyt salaa Venäjällä. ”Niin on tehty
neuvostovallassa, ja annettu tavarat köyhille. Se on opittava
täälläkin. Ja sen minä sanon, että mies, joka Venäjällä on palvellut
meriväessä, saa pitää univormunsa palvelusajan jälkeen itse. Takki on
punainen ... napit paistavat ... lakissa tuollainen töyhtö! Hm, mitä
näistä Suomen, vaivaisen, köyhän maan sotamiehistä.”

”Ja siellä pääsee tavallinen työmies vaikka kenraaliksi!” huudahtaa
tyttö; tosiaan hän kuvittelee Ananiasta sellaisessa asussa.

”Pääsee, jos pystyy remmiin”, vahvistaa Venäjällä ollut. ”Ja se aika
koittaa pian, jolloin tänne tulee neuvostovalta... Ja silloin
muistetaan, kuka on ollut mies.”

Kiveränokkainen ukko kurisee ja kitisee:

”Varkainko, häh? En ... en niinä... Minä karkaan pois ... en osta
rukiita enkä ohria ollenkaan teiltä. Se on paha manifesti...”

Kuitenkaan ei hän mene enemmän kuin muutkaan pois tuosta neuvottelusta,
jossa lopulta päätetään, että asian kunniakkain tehtävä, erään
moottorivenheen ryöstäminen ja kuljettaminen kaupungista tänne toiseen
kuntaan, jää sakin rohkeimman ja näppärimmän, taitavimman ja väkevimmän
miehen, Ananiaksen toimitettavaksi. Ukko, jolla on lisänimenä Kulassi,
sopii toisten kanssa, mistä hinnasta hän saa niin ja niin monta
kymmentä hehtoa viljasta, joka aiotaan ottaa tämän pitäjän
kunnanmakasiinista.

Joulummalla tulee ilmi, että kunnanmakasiini, jossa oli suunnattomasti
jyviä, hätäaikojen varalta ja etenkin köyhien auttamiseksi koottua, on
ryöstetty tyhjäksi, aivan puti-puhtaaksi: jopa on makasiinin alla oleva
kalliokin tarkoin luudilla lakaistu, niiden permantoon kaivettujen
reikien kohdalta, joiden kautta vilja oli säkkeihin valutettu.

Rosvojen jäljille päästään vähitellen; kaupungista varastettu
moottorikin, jolla vilja on kuljetettu korpeen, löytyy; kaikki
lurjukset joutuvat kiinni, paitsi Kulassi ja Venäjällä ollut
punakaartilainen eivät. Punakaartilainen pakeni, ja Kulassi osasi
oikeudessa pestä itsensä puhtaaksi: hän ei muka tiennyt, mitä viljoja
hänelle kaupattiin, roistot sanoivat hänelle niiden olleen heidän
omilla pelloillaan kasvaneita.

Ananias istuu käräjätuvan penkillä kilistellen käsissään kruununkihloja
... nuori ja kaunis Ananias. Istuu ja naurahtelee muka iloisesti ...
mutta katselee välistä mietteissään maahan. Kaksi vuotta hän saa
linnaa.

”Ainoastaan kaksi vuotta”, huudahtaisi nyt joku, jonka mielestä Tanskan
suosima raipparangaistus olisi pystyvämpi suomalaiseen kuin linnassa
istuminen. ”Kaksi vuotta meikäläisessä vankilassa: hyvä ruoka, hyvä
juoma; eivätkö vorot sinne mielellään pyrkisi ... töllien köyhyydestä!”

Toinen vastaa:

”No, ei sillä hyvä; ainakin saavat he maksaa omaisuudellaan tekemänsä
vahingon ... mikäli siihen pystyvät. Mökit ja tavarat kurikan alle.”

”Kuri olisi mielestäni parempi”, väittää edellinen, ”niin ei heidän
vaivaisia töllejään tarvitseisi myödä: nekö muka heidän tihutyönsä
korvaisivatkaan...!”

Mutta, kaiken kaikkiaan: kun Ananias, joka on edistynyt rosvoksi,
pääsee linnasta, tapaa hän äitinsä ja sisaruksensa kodittomina; heidän
pikku talonsa on myöty.

”Minkäpä sallimalle voi?” huokaa Rosina Kypenäinen ... alistuen kuin
koira, jota sen isäntä armottomasti pieksää.

ANANIAKSEN KOLME LÄHTÖÄ KOTOA

Ananias Käkriäinen on tullut vankilasta.

Kauan ei hän nyt kuitenkaan pysy kotonaan, joka ei koti enää olekaan:
talo on myöty, perhe asuu siinä loisina.

Ananias aikoo Venäjälle, — tiukan tullen mennä vaikkapa
neuvostoarmeijaan. Ja hän toteuttaa aikomuksensa, hän lähtee!

Kuinka toisenlainen on hänen lähtönsä nyt kuin ennen omiensa luota!
Pari kertaa ennenkin on hän sieltä lähtenyt.

Nyt ei hän ilmoita siellä kenellekään, mikä hänellä on mielessä. Hän
katoaa sieltä kuin karkaamalla.

Toista oli tosiaan ennen. Silloin, kun hän joutui sotaväkeen.
Putkinotkossa oli hän ollut yhdenkolmatta ikäiseksi, metsien helmassa,
paljon missään sieltä käymättä ... ei ainakaan kaupunkia pitemmällä.
Sitten tuli asevelvollisuuskutsunta. Hänet, terve, notkea ja komea
poika, hyväksyttiin.

Suuri ja outo oli hänelle silloin maailma, jonne hänen täytyi. Silloin
Ananias itki ... painaen päänsä emonsa laihalle povelle, kotitöllin
hämärässä eteisessä, kun sisarukset jo kantoivat venheelle hänen
vähäisiä matkakapineitaan: pientä vaatekoria ja eväsnyyttiä, joita
varustellessa Ananias sitä ennen oli saanut surunsa sotkeutumaan muihin
asioihin. Hän itki miltei ääneen, mitään sanomatta. Äitikään ei puhunut
mitään; taputteli vain häntä olalle ja pyyhki kädellään kyyneleitä
silmistään. Sotaväkeen meno olikin perheessä jo juteltu selväksi: että
sellainen on maailman laki, ei auttane vastustella väkivaltaa, jota
kruunu harjoittaa ... mikä lienee, herrat; poliisilla haettaisivat
karkurin kuitenkin kynsiinsä, niinkuin olivat kerran kaapanneet
eräänkin pojan, joka oli Putkinotkossa piileskellyt sotamieheksi
joutumista. — Tässä oli nyt kodin eteinen, tuossa tupa, josta Ananias
lähtisi kenties viimeistä kertaa: siltä hänestä silloin tuntui. Mikä
tulisi maailmassa häntä kohtaamaan? Mikä olisi maailma? Nyt se alkoi se
olo maailmalla.

Ananias sanoi äidilleen hiljaa kiitokset, pyyhki silmänsä, ja sitten
hän päättävästi aleni jyrkkää pihatöyryä rantaan ja asettui venheen
perään; muut sisarukset soutivat hänet kaupunkiin.

Sellaista oli silloin hänen eronsa kotoa: lapsellisen liikuttavaa,
pelokasta ja avutonta. Kuinka toisenlainen nyt!

Sotaväestä hän palasi reippaana ja iloisena. Oli punakka ja syötetty;
ryhtinsä aivan kuin toiseksi muuttunut: milloin hänen oli lähdettävä
työhön, kapsahti hän pystyyn siinä paikassa ... ei ojennellut selkäänsä
niinkuin ennen. Kirveensä ja viikatteensa piti hän terävinä; vaatteensa
kunnossa ... ja kasvonsa hän pesi joka aamu. Kummastellen katseli äiti
häntä: sellaistako sotaväessä oli ollutkin? Ja lukea Ananias nyt osasi,
jopa kirjoittaakin, milloin tarvitsi: usein se sieltä Laatokanmeren
saarilta oli kotiin kirjoittanut... Ensin surukirjeitä: huonoksi moitti
kruunun ruokaa, vielä kurjemmiksi vaatteita. Ja vapautta, sitä ei
siellä annettu! Oli pidetty ihmistä kuin mitäkin vankia. — Mutta
sitten ilmestyi kirjeisiin iloisia juttuja sotapoikien kujeista, ja
rallatuksen pätkiä ... sanoja, joita hän kotimaille palattuaankin pian
lauleli tanssipaikoissa ... ja kertoili näkemiään ihmeitä kylän pojille
tai korvat hörössä kuunteleville sisaruksilleen. Oli se vasta veitikka,
se Ananias! Kyllä nousi jalka ketterästi tanssissa, ja hullutukset
juoksivat hänen suustansa kuin kevätpuro, joka tulvii äsken sulaneitten
lumien antamaa runsautta.

Yksi vain oli Rosinasta ikävää: Ananias oli oppinut sotaväessä
ryyppimään.

Vai olisikohan jo jossakin täällä sitä oppinut ... ennen maailmalle
menoa? Ei Rosina sitä usko. Isä-vainaja ei ryypännyt; malttoi se niitä
aineksia valmistaakin melkeinpä maistamatta, ja ryyppäämisestä poikiaan
varoitti. Pari kertaa lienee äidin veli antanut Ananiaksen täällä
maistaa. Mutta ... sotaväessä ne tietysti varsinaisesti hänet juomaan
opettivat.

Silti ei Ananiaksella koskaan kestänyt kauan ryyppimistä: ainoastaan
tanssi-illan kerrallaan; kotona teki seuraavana päivänä hyvin työtä.

Näin oli silloin. Mutta sitten tuli se Ananiaksen toinen lähtö kotoa.

Hän meni kerran käymään erään asevelvollistuttavansa luona tuolla
Saimaan takalistolla, metsäkulmilla.

Ja siellä se onnettomuus Ananiakselle alkoi.

Nähtävästi hän siellä joutui tyttöpuuhiin, tuonikäisten poikain tapaan.
Sillä sotamiestoverilla oli sisaria ... ja muitakin tyttäriä oli
sikäläisissä taloissa, sen tiesi äiti. Itse ei Ananias hänelle mitään
kertonut. Mutta kun hän siltä kyläilyltä palasi, niin muuttunut hän
oli.

Ei ollut hänestä enää työhön. Oli heinänteon aika; poika jäi usein
istumaan niityn reunaan, mitään virkkamatta, suoraan eteensä katsellen.
Ja pian hän lähti sitten taas kyläilylle, sanoen menevänsä tuonne
äskeiseen paikkaan. Ei tuliut kotiin pariin viikkoon, vaikka oli kiire
ja huoli heinästä. Syytä pojan muutokseen ei äiti tarkoin tiennyt,
joskin aavisteli jonkinlaisia rakkausasioita. Äiti muisti, millainen
Ananias oli ollut sotaväkeen lähtiessään. Eipäs nyt itkenyt: oli jo
vähän muuallakin liikkunut!

Niin, Ananiaksesta ei maailma ollut enää peloittava. Se oli
houkutteleva, se oli hauska. Kuka muisti nyt kotia, kuka oli haikea,
kun sen jätti? Koti tuntui nyt tukehduttavalta, ahtaalta. Äitiään ja
sisaruksiaan hän ei ajatellut. Maailma säteili kuin heinäkuinen
aurinko: se häikäisi silmät, huumasi päätä ... se kutsui niin että
sisua poltti. Ananiaksella oli tiedossa tyttö siellä syrjäkulmilla.

Välillä käväisi Ananias kotona ja ilmaisi äidilleen, että hänellä on
nainen tiedossa. Se olikin äidistä hyvä asia. Ja sitten poika jälleen
lähti ... jätti kotinsa. Sekin oli äidistä tavallaan hyvä: kulkekoon
nyt aikansa.

Mutta olipa siellä salolla muitakin hurmaajia. Oli kokonainen saki
rohkeita ja iloisia miehiä: pikku rosvoja ja salantajia, jotka häntä
kilvalla imartelivat. Ikäänkuin odottivat häneltä jotain mainetekoa.
Vaativat pian sitä. Ivailivat häntä, jos hän tuntui arastelevan. Ja
tyttö oli joukossa parhain arastelun pilkkaaja, pantti, joka oli
sellaisilla teoilla lunastettava.

Ananiaksen päätä pyörrytti muukin kuin salaneuvotteluissa juotu
kotiviina. Hän ei tietänyt, mitä hän siihen aikaan teki, mitä ajatteli.
Viinankeittohommissa hän yhtä mittaa ajatteli ja tavoitteli vain tuota
tyttöä. Elämä oli hänelle sielun juopumusta: milloin huikaisevan
kirkasta, kun hän sai tytöltä suosiota, milloin synkkää, tuskallista,
kun tyttö uskalsi kiusoitella häntä.

Niin meni viikkoja.

Sitten loppui vilja, josta saki keitti viinaa. Mutta joku ehdotti, että
otettaisiin tarvittavat jyvät pitäjän makasiinista. Se oli tytöstäkin
rohkea ja ovela teko.

Ananias kävi kotona ... ja hiiskui tuosta aikomuksesta äidilleen
hämärästi jotain... Äitikin näytti suostuvan...

Niin joutui Ananias rosvoksi. Ja esivalta rankaisi häntä.

Vankilassa hän vasta heräsi. Mutta minkälaiseksi? Muuttuiko hän? Vain
uudet, salatut puolet hänen luonteestaan nousivat näkyville, niinkuin
idut, taimet ja vesat puhkeilevat näkyviimme mullasta, johon outo
kylväjä on siroitellut monenmoista.

Ananias pääsi linnasta. Hän istui nyt usein alakuloisena, maahan
katsellen. Tai naurahteli kuivasti, tylysti. Ennen oli ollut toisin:
silloin oli hän enimmäkseen katsellut ylös ... silmissään kaunis,
ylpeä, hieman yksinkertainen ilme. Vain harvoin hän oli tuijottanut
eteensä, matalahko otsa rypyssä. Mutta nykyään näytti hän istuessaan
jännittävän leukapieliään ikäänkuin hän olisi purrut hiljaa hampaitaan.
Ja hänen suunsakin oli tullut ihan kuin hieman vinoksi.

Millaisella ilolla hän olisikaan mennyt vankeuteen, jos ... hänen
toverinsa eivät olisi häntä pettäneet!

Äidiltä ja isältäkin oli hän täällä kuullut lapsena muutamia tarinoita
jostakin vallesmannista tai jostakin rovastista, joka ärhenteli
rahvaalle ja kyni, kiskoi ja petkutti sitä itse pulskia päiviä
viettäen; kuullut kaupungin herroista, jotka joivat aamusta iltaan
vuodet päästänsä ja elivät hyvin viroillaan, puodeillaan,
metsäkaupoilla taikka viinan ja oluen valmistuksella. Sotaväessä
ollessaan oli hän sitten nähnyt hiukan lisää maailman menoa, jopa
huipun siitä: oli nähnyt parissa rajakahakassa ammuttavan ihmisiä kuin
rottia. Yöllä sen päivän jälkeen, jolloin hän oli saanut katsella
taistelukenttää, jolla makasi ryssiä, kiinalaisia ja kirgiisejä,
keneltä rinta pistimellä raadeltuna, kenellä päässä mustanpuhuva ja
ammottava haava, ei hän ollut tosiaan paljon nukkunut, vaikka oli
marssista väsynyt. Hänen sydäntään vavisti ja äitelöi: suu maistui kuin
pilaantuneelta lihalta ja vereltä, ja milloin hän nukahti, näki hän
unta tapetuista sioista. — Mutta pian hän siihen tottui; niin,
sellainen tuntui hänestä sitten hyvältäkin, — mutta samalla oli
hänessä tapahtunut jokin muutos; jokin uusi voima kimposi hänen
sielustaan esille.

Mitä haittaisi sota ja kapina, mitä tuhannetkaan ruumiit, jos ihmisten
elämä saataisiin sellaisilla keinoilla paremmaksi?

Ja nyt oli hän osaltaan koettanut parantaa tuota elämää: ryhtymällä
kunnan elomakasiinin ryöstöön!

Mikä oli hänestä tuollainen makasiini? Varakkaiden rakennuttama laitos,
josta he jakoivat apua kapoittain, jos köyhemmälle väelle oikein kova
hätä tuli ... sellainen hätä, että he olisivat ottaneet omalla
kädellään, elleivät olisi muuten hengenpitimiksi saaneet. Mutta kun
porvari antoi heille vähänkin, niin tyytyivät siihen vähään ... kuin
nälkäiset koirat luuhun.

Se makasiini oli ovela keksintö, jolla porvarit estivät köyhiä
tahtomasta enemmän: jakamasta keskenään suuria maatiloja, lopettamasta
veronmaksua vallesmannien ja pappien hyväksi. Se oli jyviä ... avun
muruja ... eikä oikeaa leipää. Lupauksia ... petkutusta.

Niin puhui sekin Venäjällä upseerikoulussa ollut mies, joka puuhasi
samassa ryöstösakissa kuin Ananias ja sitten ajoissa ymmärsi paeta
Venäjälle. Puhui, että varastaminen oli tepsivä keino uudenlaisen
järjestyksen valmistamiseksi: se oli vanhan mädättämistä.

Sellaisen asian hyväksi olisi Ananias istunut ilolla linnassa. Mutta
muut hänen toverinsa: tahtoivatko he asian niin menevän?

Hän ei tosiaan yhtynyt puuhaan pelkästään saadakseen hyötyä
omaisilleen, saati sitten itselleen. Ei ihastellakseen ryöstetyistä
jyvistä paisunutta kukkaroaan ... kuten tuo Kulassi, jolle saki oli
myönyt osan jyviä ja joka pelasti nahkansa. Penniäkään ei Ananias ollut
ajatellut itselleen vaivojensa palkaksi.

Eikä hän olisi riidellyt osuuksien suuruudesta silloin, kun karhu
tuskin oli kaadettu: toiset jo riitelivät! Hän ei ollut kieltäytynyt
rupeamasta yrityksessä melkeinpä vaarallisimpaan hommaan: sieppaamaan
tuon kaupunkilaisherran moottoria. Mutta miksi toiset niin kovalla
halulla juuri häntä siihen tahtoivat? Miksei kukaan pyrkinyt edes
toveriksi? Miksi hänen yksin se piti tehdä? Senkö vuoksi, että hän
osasi käyttää konetta? Olisi joku edes tullut mukaan! Mutta ei:
yksinään hänen oli anastettava moottori.

Entä oikeudessa sitten. Koko saki koetti vierittää kaiken syyn hänen ja
yhden ainoan toisen niskoille. Työssä olivat muut vetelehtineet
minkä olivat voineet; jaossa olivat kaapanneet itselleen niinkuin
kerkisivät ... ja kovan tullen livistivät! Eräät, jotka juuri Ananias
olisi voinut antaa ilmi, pääsivät rangaistuksettakin, — Kulassikin.
Ananias tuomittiin kovimmalla mitalla, vaikkei hän vielä ollut ottanut
ainoaakaan jyvää, paitsi nyt yhtä humalaa viinasta, jota oli
ryöstetyistä jyvistä keitetty.

Ja se tyttökin, jonka kunniaksi enemmän kuin mistään muusta syystä
Ananias rupesi rosvoksi, — hän ei odottanut Ananiaksen vankilasta
pääsemistä: muille maille oli lähtenyt ... eronnut koko sakin miehistä;
jopa kuului pilkanneenkin heitä, etenkin Ananiasta, joka oli muka
typerä: antaapa itsensä ilmi sillä tavalla. Sellaisten haljujen kanssa
ei se tyttö tahtonut olla yksissä.

Tällaista ajatteli Ananias, kun palasi pää kerittynä kotiin. Ajatteli
monet hetket, maahan katsellen, hammasta purren.

Ei ollutkaan se sakki miehiä; ei kenessäkään heistä oikeaa rohkeutta,
ei älyä, joka olisi saanut heidät kaikki toisiaan puolustamaan, olemaan
tunnustamatta.

Eivät ymmärtäneet tärkeintä — paitsi ehkä se yksi, joka oli ajoissa
paennut Venäjälle.

Nuorukainen halveksi tovereitaan, joista toiset olivat suorastaan
koettaneet toimittaa häntä kiinni.

Hän häpesi itseänsä, kun tuota tyttöä muisteli, — häpesi.

Ja hänen teki mieli kostaa petturitovereilleenkin!

Miten kostaa?

Kukapa tietää, mitä vielä olisi tulossa!

Kuka tietää, missä he vielä toisensa tapaisivat!

Vain hetken oli Ananias hieman katunut tekoaan. Pian se tunne haihtui.
Kostaa hänen teki mielensä.

Kotikin oli hävitetty. Nyt olisi Ananiaksen täytynyt lähteä palvelemaan
vieraita ... paikkakunnan talollisia, sahanomistajia... Sietää heidän
katseitaan. Taipua heidän käskyihinsä! Ehkä kärsiä heidän pilkkaansa!

Oli niitä, jotka sellaiseen tyytyivät: viinanpolttajia tai
verkonvarkaita, jotka tulivat vankilassa istuttuaan takaisin kotiin ja
elivät niinkuin ei olisi mitään tapahtunut: sietivät ihmisten pistelyt
ja naureskelut. No niin: he olivat menneet vankilaan mielellään, — kun
siellä hyvin syötettiin! Vankila oli heidän vaivaishoitolansa.

Pois Ananias tahtoi täältä. Eikä vain toisille seuduille Suomessa,
työnhakuun, vaan kauemmaksi; vapaaseen seikkailuun, — ja koston
haaveellinen halukin häntä kauas yllytti.

Sanoivat ihmiset, — porvarit, — että Venäjällä oli nälkä ja kurjuus,
että siellä odotti tulijoita sorto, orjuus ja piiska, — sielläkin!
Ananias ei voinut sellaista uskoa. Paitsi työläisten lehti oli tuo
Pietarissa upseerikoulussa ollutkin kuvaillut ihan toista. Ainakin oli
hän kertonut, että jos vain Venäjällä osaa pitää puolensa, ei hänellä
ole nälkää, ei huolta; päinvastoin: rahaa ja komeutta ... ja iloinen
elämä ettei vertaa. Siellä on maailmaa, siellä!

Niinpä Ananias lähti. Sanoi vähän kaupungissa joillakin asioilla
käyvänsä, ja sille tielle jäi. Oli varannut jo ennen pienen eväskäärön
töllistä vähän matkan päähän tiepuoleen, josta sen mennessään ottaisi.
Lähti hätäisesti, sisaruksilleen kättä antamatta. Tuskin äitiinsä
katsahtaen. Mieltä niin järkytti: ei voinut katsahtaa. Mitäpä hänellä
olisi ollut äidille lupaamista ... mitä varmaa, vaikka hän jotain
Venäjällä tehdä aikoikin? Sitten, kun hän palaisi, ehkä pian, olisi
hänellä äidille puhumista. Mutta nyt täytyi hänen täältä päästä ...
häväistyn, vankilassa istuneen, petetyn. Hän ei voinut täällä elää.
Ihmemaille hän tahtoi. Matka vei junalla lähemmäksi Venäjän rajaa, ja
sieltä punaisten etappimiesten opastuksella rajan poikki.

Junassa tulee hänen mielensä haikeaksi; hän ajattelee, että kenties ei
hän sittenkään kotiseuduilleen enää koskaan palaa, — seuduille, jossa
hän lapsena hietaisten lahtien perukoissa leikki ja uiskenteli; ei näe
enää noita kaislikoita, joissa hän onki, kallioisia mäkiä, joiden
notkoissa hän paimensi tai kulki pyssy kädessä; ei näitä hiiskumattomia
korpia, jossa oli saanut olla niin rauhassa maailmalta, suuria
ulapoita, joita oli soudellut kesäisinä iltoina tai syksyn pauhaavissa
myrskyissä taikka hiihdellyt kevättalven lumilla illan uinuttavassa
hämärässä. Mutta samalla ovatkin nuo seudut tulleet hänelle
vihattaviksi; hän vihaa nyt täkäläisiä ihmisiä ... vihaa alempiakin
heistä ... ja kallioiset kotirannat tuntuvat silloin tyhjiltä,
autioilta, kolkoilta, joita hullu ajatelkoon, mieletön viljelemään
pyrkiköön, louhia ja kiviä.

On parempia maita, — on rukiin ja vehnän Venäjä.

Ja sieltä kun hän kerran tulee takaisin! Tulee Suomeen laumojen mukana,
jotka ovat kuin meri: työntävät kaarnat ja lastut tieltään, entisen
yhteiskunnan! Silloin ei hänelle mitään voida! Silloin on hänellä
vihollisilta temmattuja rikkauksia, jotka hän tahtoo jakaa köyhille,
ennen muita omaisilleen, ketä heistä silloin elää. Elleivät elä ...
niin — koston pisara ovat hänenkin tekonsa heidän puolestaan.

Kuinka? Jakaako köyhille? Kenelle? Ananias myhahtää itsekseen
pilkallisesti: köyhiäpä olivat nuo toveritkin, jotka hänet pettivät!
Mutta loimutkoot kartanot tulessa, paukkukoot kiväärit, — kävi miten
kävi: äitiään ja sisaruksiaan hän ainakin on muistava hyvällä.

Sellainen oli Ananiaksen viimeinen lähtö kotoa.

ISÄNMAAN JUHLAT

”Gyysaa gääsää!” kimahtaa talvi-ilmassa viluinen pojan ääni, suuren
tehdasrakennuksen portilla pääkaupungin reunassa. ”Mist’ sää hiivit?”

Poika, joka puhuu, on pieni, laiha ja vaivaisen näköinen; jalassa on
hänellä puukengät; takki on liian iso ja repaleinen; korville vedettynä
on hänellä jonkinlainen karvalakki, josta karvat näkyvät kuluneen
paikoitellen pois tai riippuvat siitä irralleen tippumaisillaan kuin
karvaansa luovan koiran pinnasta. Nykeröiset nyrkit, joilla hän
hierustelee nenäänsä, ovat kylmästä pöhöttyneet ja haavoille
halkeilleet. Hän jatkaa:

”Baasaatko, sääkin, tshiikaamaan, kun lahtarit juhlii?”

”Hei, tshali!” vastaa se poika, karkeaääninen ja pitkä, jolle pieni
huudahti kysymyksensä. ”Baasaan varttomaan gimmaani täältä. Mutshiako
tekin vartotte?”

Pikku pojan vieressä seisoo näet tyttönen suunnilleen samanlaisissa
tamineissa kuin hänkin, puukengät jalassa, vanha saali hartioilla,
huivi pään ympärille käärittynä, villalapaset toki kädessä; pojan
sisko, häntä nuorempi, aran näköinen.

”Mutshiamme ... ja tshiikaamme lahtareita” vastaa pikku poika. ”Kohta
ne tänne baasaa.”

”Niin määkin”, myöntää iso poika, melkein aikamies.

Siinä sitten lapset seisovat vastatusten, katselevat toisiinsa, ja
alkavat jutella edelleen asioitaan... Iso muistaa toivottaa iloista
uutta vuotta: sillä nyt onkin juuri tammikuu alullaan, eivätkä nämä
tuttavat ole sattuneet näkemään toisiaan joulusta saakka. Ja kysyypä
hän siinä pikku pojalta ja tytöltä, ovatko he saaneet joululahjoja.
Nämä ovat hetken vaiti. Tyttö ei yritäkään koko aikaan puhua mitään;
värisee vain viluissaan ... ja yskii.

Iso poika kehuu lahjoillaan: hänen äitinsä oli ostanut hänelle uuden
paidan ja villasukat.

Silloin vetää pieni poika, joka on vilkuillut hetken neuvottoman nolona
ympärilleen, taskustaan harmaat lapaset, kuten yhtäkkiä jotain iloista
muistaen. Hän sanoo vilkkaasti, että eivät he oikeastaan olleet lahjoja
saaneet; mutta sanomalehdestä oli kaikille lehdenjakajille, joita
hänkin siskoineen on, annettu lapaset kullekin, — ja kun hänen ja
hänen sisarensa lapaset sattuivat olemaan yhtä suuret, niin
jouluaattona siellä patterin kolossa olivat he vaihtaneet lapasia
keskenään, veli ja sisar ... — ja niin olivat he sittenkin saaneet
kumpikin joululahjan. Näitä omia lapasiaan täytyi pojan säästää; niin
oli käskenyt äiti ... jonka piti nyt aivan juuri tulla ulos tehtaasta,
sillä kello oli kohta neljä.

”Onpa teillä kova gimma!” sanoo iso poika.

Pienemmät eivät siihen virka mitään.

Muutakin väkeä on kuljeskellut katukäytävällä pitkin tehdasrakennuksen
seinustaa, ken korviaan pidellen, ken jalkojaan kopistellen. Nyt sitä
tulee siihen yhä enemmän. Ja sitten alkaa kuulua tontin kulmauksen
takaa epäselvää musiikkia ... torvisoittoa. Pojat, pikku tyttö
kintereillään, lähtevät juoksemaan sinne päin, mistä sävelet yhä
selvempinä kylmään ja harmaaseen ilmaan purkautuvat, rämähdellen
tehtaan huurteisissa tiiliseinissä ja herättäen kaikuja etäällä, tuolla
kaljuilla kallioilla, jotka kohoavat tehtaan edustalla olevan laakson
toisella puolella mustina ja viluisina, rinteillään muutama vääristynyt
mänty tai joku tölli.

Päättäväisenä kaikuu marssi, ikäänkuin tarkoituksestaan ja kovan
kohtalon vaatimuksista tietoisena. Jo pullahtaa juokseva lapsiliuta
näkyville kadunkulmauksesta, ja sitten marssii näkyviin soittokunta,
rumpupojat kankeissa sinelleissään, torvensoittajat kasvot kylmästä
jäykkinä, sotilaita tuimissa riveissä, kiväärit ankarasti olalla, — ja
paljon muuta kansaa; ja nyt kiiltävät vaunut, kaksi mustaa hevosta
edessä, vaunut, jotka keveine pyörineen nytkähtelevät hankalasti
lumessa. Ja jälleen väkeä: kirjavia upseeripukuja, pitkä jono
ajurinrattaita, silkkihattuja, osakuntien lippuja, — huminaa, kohinaa.

Tuskin on hälinässä kuulunut tehtaan torven ääntä; työläiset alkavat
vieriä tehtaan portista.

Patrunessa, tämän mekaanisen tehtaan omistajatar, viettää näet
kuusikymmenvuotiaan juhlaansa, ja sen kunniaksi hän on lahjoittanut
vapaudenpatsaan tässä lähellä olevalle huvilayhdyskunnalle ... tai
ainakin suurimman osan tuon patsaan pystyttämiskustannuksista. Nyt on
hän kiitollisine saattojoukkoineen tulossa patsasta paljastamasta.
Tehtaan työläiset tietävät asian, jopa eräät heistä senkin, että
patrunessaa aiotaan tänään hänen talossaan juhlia vielä siitä,
että hän on ilmoittanut määräävänsä testamentissaan melkoisen osan
omaisuuttaan ja varsinkin jotkin kalleudet, joita on hänen huoneissaan,
yhteiskunnalle. Yhteiskunnalle? Millä tavoin? Sitä joku heistä
mielessään mietiskelee, koko juttua liioin ymmärtämättä.

Lähenevään kulkueeseen katsahtamatta, kankein kasvoin, mutta tuikein
silmin ja eräillä ivallinen hymykin huulillaan työläisparvi vyöryy
tahraisena ja konehallin käryiltä löyhkävänä portista kadulle ja hajoaa
kiirehtien eri tahoille.

Virkkaapa joku juhlamarsalkoista hiljaa herralle, jonka kanssa ajaa
samoilla rattailla, että tuntuu ikävältä, kun satuttiinkin tänne
parhaiksi työväen päästessä tehtaasta; menot sankaripatsaalla olivat
sujuneet odottamattoman pian.

Niin, työläiset hajoavat paikalta välinpitämättöminä ja vaiti. Mutta
eivät kuitenkaan kaikki. Muutama pysähtyy katselemaan puuhaa syrjästä
... tai huutamaan pois lapsiaan, jotka ovat tulleet odottamaan
vanhempiaan kotiin työstä ja innostuneet juoksemaan juhlasaaton
sivulla. Joku murahtaakin jotain ... jopa uskaltaa hampaittensa välistä
hiukan viheltääkin. Ja kun sitten saattue tulee portille, aikaa kuulua
kimeää, vimmastunutta naisen säkätystä:

”Juhli, juhli, ponsari! Onnellista uutta vuotta ... valehtelemaan
ihmisille ja sillä keräämään itsellesi kunniaa! Onnea tykö. Minä sanon
niin: hänen pitää se kerran saaman kuulla! Mitä rahoja lahjoitit
patsaisiisi, Rummin-Jusseihin? Kenenkä työllä olet ne koonnut, — kenen
vaivalla? Kyllä sinulla on kellotuspaikkoja kamarissasi, — mutta eipä
kelpaa sinun meille mörskiä rakentaa! Teettäisit työläisillesi edes
asunnot! Ei pennin-hyrrää meille juhliin; ei kuin paina kaiken päivää
työtä, kun rahoja muille lahjoittelet. Minä huudan ... huudan kerran
niin että taivas repeää! Onnea tykö! Juhli nyt, peilaile itseäsi — kun
olet kermaa ... nälkäpalkoilla kiusaaja, valehtelija, pöykkäri...”

Akan sanat haipuvat ja vaikenevat yleiseen äänten huminaan, torvien
soittoon ja rumpujen pärrytykseen, kun kulkue marssii sisään portista.
Poliisejakin näkyy tuolla häärivän akan kimpussa. Hän huitoo käsiään,
näyttää yhä huutavan. Ja sitten hän saakin mennä.

Hänen perästään tallustelevat säikähtyneinä ja avuttomina nuo kaksi
pikku lasta, jotka olivat äsken seisoneet portilla ja sitten juosseet
juhlakulkuetta katsomaan. Kun eukko kuulee heidän jotain hänelle
sanovan, huudahtaa hän heille, takaisin pyörähtäen:

”Tulkaa, penikat! Ei kannata häneen katsoa ... vaikkapa sitten työstä
pois potkisi. Mutta kunniansapa sai kuulla ... ja jos potkii pois, ei
meikäläisen olo täälläkään parane. Mennään koloomme vaan!”

Akka on laiha, solakkavartalöinen, mutta kumara; hänen hikisistä
kasvoistaan kiiluvat synkät silmät, ja hän puree hampaitaan. Hetken hän
kulkee kumarassa, sanattomana. Ja sitten hän alkaa kiukkuisesti
nyyhkiä. Poliisit ovat jääneet kauemmaksi ... katselevat sieltä häneen,
joku hymyillen ja huomauttaen jotain tuosta hullusta ja riivatusta.
Kadun kulmassa hän pysähtyy hiljaa itkeskelemään, ja odottamaan jotain
tuttavaansa, sillä nyt hän yhtyykin erään toisen tehtaannaisen seuraan,
joka siitä kulkee ohitse. Toinen ei ole ensin häntä näkevinäänkään:
supisee vain sille isolle lehtipojalle, joka taannoin jutteli noiden
pikku sisarusten kanssa:

”Tule pois, Jali ... hävyttömän seurasta...”

Tällä naisella on punainen, pöhöinen naama, vetiset silmät ja väsyneinä
roikkuvat käsivarret. Toinen työntyy torjumisesta välittämättä
kuitenkin hänen rinnalleen, harppaa siinä hetken sanattomana, mutta
aukoillen jo puuskuttavasti suutansa, ikäänkuin tahtoen selittää,
pyytää toiselta oikeutusta ... vaatia itselleen tunnustusta rohkeasta
teosta. Ja sitten hän alkaakin uudestaan saarnata, kulkien yhä tuon
lihavamman naisen rinnalla, joka ei suvaitse häneen silmäänsäkään
luoda. Hän tiuskii:

”Sanokoot mitä sanovat! Potkikoot pois tehtaasta, jos tahtovat: siitä
ei elämä parane. Mutta niin se vaan on kuin sanoin: se on tosi! Jos
tietäisit ... ja olet sen nähnyt: ei ole herkkua asua siellä
patterinkolossa! Ihmisten kuolemaksiko ryssät lienevät niitä pattereita
rakentaneet! Menihän tykkivajassa vielä kesällä, meni syksylläkin ...
vaikka lattia vettä lainehti ja seinät olivat kylmät kuin kivi:
arvaahan sen, sementti! Mutta näin talvella! Kolmattakymmentä raatia
kuului olleen toissa päivänä pakkasta ... eikä peltiuunissa säily
lämmin, vaikka saisikin tuskalla risuja kuusikosta itselleen
väännetyksi. Eikä ole ryysyjä tarpeeksi, — ja jopahan nekään edes
auttaisivat. Jumalan päälle sen vannon: luita se pakottaa, vilu ...
pään se halkaisee, ytimet siinä hyytyy kuin rasva kylmässä. Ja keuhkot
tursuvat ulos. Jos itse rykisinkin! Mutta nyt alkaa tuo tyttökin
aina rykiä: kuoleman taudin se saa. Niin, niin, se on totta ...
Jumalan päälle: silloin, kun oli kolmattakymmentä raatia, ei voinut
olla sisällä patterin kellarissa: täytyi keskellä yötä lähteä
metsätielle kävelemään ja viedä pennut mukaansa, muuten olisi joka
kynsi paleltunut! Sellaisia ne ovat meidän asumukset... Mutta
Rummin-Jusseihin piisaa rahoja! Eikö niitä alkanekin jo olla jokaisella
pihalla ja kalliolla! Niihin riittää rahoja ... mutta me: mitäs meistä
... eipä meistä koreutta kenellekään... Ja paremmin tottelemme, kun
siihen paikkaan tikahdumme ... paremmin teemme työtä, me punikkien
kirotut lesket. Ah, mutta... mutta...”

Kimmastunut nuorempi nainen haukkoili ilmaa, ikäänkuin tietämättä,
miten jatkaa; ja siihen hänen juttunsa loppuikin, puuskaisevaan
huokaukseen. Toinenkin nainen huokasi nyt ... ja katsahti pitkään
tuohon tuttavaansa; oli kai jo tullut lauhkeammaksi. Huokasi ... ja
sanoi:

”Niinhän se on ... mutta minkäpä sille voi? Mitä me ... typerät voimme?
Eikä minun mielestäni ole oikeinkaan noin kiroilla ... ja häväistä
Jumalaa ja kaikkea ... kapinoida sellaisia vastaan, joille ei mahda
mitään. Ei se auta: hylkäävät, eroittavat työstä: mikäs sitten edessä.
Täytyy alistua ... kestää. Ja kyllä sitä ... sentään elää. Veroina
menee kyllä puolet palkasta, puolet kaikesta ... mutta minkä sille?
Työhän minulla ei ole kovin vaikeaa ... sitä on jo tottunut, koneenosia
kirkastamaan. Mutta ne verot ... ja kun ihmiset muuallakin ovat niin
ilkeitä! Paha se on minunkin asua ... joskaan ei toki niin kuin sinun.
Tiedäthän sen roskakonttorin siellä seinän takana. Ihan äskettäin se
seinä, lautaseinä, puhkesi, ja koko tunkio kaatui minun mörskäni
lattialle. Ymmärtäähän sen: sellainen lautaseinä lahoo, kun aina kojuun
likavesiä ja ämpäreitä kaadetaan. Kamala haju ja siivo: koko tunkio ...
melkein pöydälleni. Valitin talon omistajalle: ei lähettänyt korjaajaa.
Enhän voinut elää: kutsuin kirvesmiehen, aioin itse kustantaa. Mutta
kun isäntä sai sen kuulla, hän tulee minua haukkumaan: en olisi saanut
korjauttaa seinää ilman hänen lupaansa... Seinä on hänen! Ja nyt uhkaa
häätää minut ... sen korjauksen tähden. Minne minä menen? Puolet
palkasta veroihin... Asuntoa ei saa, jos ei ole maksaa painonsa kultaa.
Mistä meikäläinen rahat? Pahaksi on maailma tullut...”

”Mutta paranee!” kiljahti nuorempi nainen. ”Paranee, kun saadaan
miehet, jotka antavat meille asuntoja ... ajavat patruunat ja kulassit
vuorostaan patterikellareihin ja lautaputkiin.”

Mutta vanhempi nainen huudahti suuttuneena niin että oli
tummanpunainen:

”Tuota puhetta minä en siedä! Mitä se auttaa ... pahalla kostaa. Verta
teikäläiset tahtovat. Minkäslaista nyt pitäisi olla? Sellaistako kuin
Venäjällä? Kyllä ne meidän johtajatkin osaavat sortaa... Työväestäkin
löytyvät kelvottomat, jotka nylkevät ja kiusaavat meitä ... ja monin
verroin pahemmin kuin porvarit. Ei, tuota en siedä. En tahdo kuulla.
Täytyy kestää ... uskoa Jumalaan... Rakentakoot muistomerkkejään...”

Toinen eukko nauroi pilkallisesti. Väiteltiin hetki: seisatuttiin,
filosofoitiin kauan kuten suomalaisen työläisen on tapana: aina ja
yhtämittaa, perinjuurin kaikkia asioita pohtia. Suututtiin, erottiin.

”Jali, tule pois kotiin!” huudahti vanhempi nainen kiukuissaan
pojalleen.

”Täytyy hiivata himaan”, sanoi iso poika pienemmille lapsille.
”Rookaamaan, tshali.”

”Hyvästi”, inahti pikku poika hiljaa.

Sisko yski. Sitten pikku lapset lähtivät hiljaa kapsuttelemaan äitinsä
perästä, joka erosi työtoveristaan omalle suunnalleen, tuonne
alastomille patterikallioille päin, hirvittävään asumukseensa.

                                                  ⸻

Mutta jokaisella ihmisellä on omat huolensa. Sanotaan, että köyhän on
turhaa rikkaampia kadehtia! Patrunessallakin voi olla surunsa.

Nyt on juhlittu patrunessaa, ja hän on yksin suuressa talossaan
tehdasalueen takana, jäätyneen puiston keskellä. Juhlat, jotka
hänelle on pidetty hänen lahjoitustensa ja samalla hänen
kuusikymmenvuotispäivänsä johdosta, ovat lopussa. Mitä lahjoituksia!
Paljon hyväntekeväisyysseuroille ... ja koko asuinrakennus
hänen kuolemansa jälkeen hienoine taideaarteineen säädetty
taideyhdistyksille. Ja sitä paitsi erinäisiä pienempiä, mutta silti
sievoisia rahamääriä testamentilla kaikenlaisiin todella hyviin
tarkoituksiin.

Onnellinen ihminen, joka voi antaa! Mitkä taideaarteet! Tänään on suuri
yleisö saanut niitä nähdä. Siellä on kierrelty ja katseltu, salit ja
vielä lukuisammat kamarit ovat tungeksineet täynnä yleisöä, joukossa
paljon asiantuntijoita, yleensä kaikki valittua kansanluokkaa.
Juhlavalaistus joka huoneessa, kruunut ovat säteilleet, lamput
hohtaneet. Mitä aarteita siellä onkaan! Oi tuota kullattua, valtavaa
pöytää ... ja tuota, ja tuota! Seassa jotain tyylitöntäkin, mautonta:
niinpä oli patrunessa kuulevinaan jonkun kuiskaavan. Mutta mitäpä
siitä! Ainakin kehuttiin enemmän. Paljon täällä on aitoa, arvokasta.
Tuokin kuuluisa ... kuvanveistos ... melkein antiikkia. Se on sieltä
etelän maista raunioista kaivettu. Se on maksanut niin ja niin monta
tuhatta, lausui omistajatar lopuksi hiljaisella äänellä,
kulkiessaan vieraille oppaana. Se on tosiaan jotain verratonta. Sen
joutuminen tähän maahan on maalle kunniaksi. Entä nuo taulut!... Ja
nämä matot ... nämä arvokkaat nojatuolit ... nuo porsliinikoristukset
uunin reunalla. Miniatyyrit: niin suunnaton määrä arvokasta, hienon
hienoa työtä. Entä valikoima erilaisia vanhoja maljakoita: yksi sali
täynnä, hylly toisensa päällä kattoon asti. Ja täällä on kaappeja
Ranskan vanhoista linnoista, sänkyjä Espanjasta, helmiäisellä
koristettuja piironkeja Italiasta ja Levantista. Tämähän on ilmeinen
museo! Mutta kaikkein arvokkainta ovat sittenkin vanhat taulut, joissa
on muutamia suurimpien maalauksen mestarien nimiä. Niiden luovuttaminen
yleisölle on suurtyö.

Tosiasiassa isänmaalliset juhlat. On pidetty puheita, puhuttu
kauniisti, jopa liikuttavasti ja hellästi; on ylistetty, kohotettu
sielu korkeaan lentoonkin. On laulettu, on seurusteltu, soitettu,
naurettu, loistettukin ja poistuttu.

Nyt on talo tyhjä, tuo rakennus lähellä hedelmättömiä ja talviyössä
yksinäisinä kuumottavia kallioita. Ainoastaan vanha patrunessa siellä
liikkuu ... ja pari palvelijaa.

Kruunut palavat vieläkin. Nyt ne sammutetaan, ja palvelijat päästetään
levolle.

Ja nyt siis ne juhlat ovat olleet! Nyt se on täytetty.

Patrunessa on antanut kaikkensa yhteiskunnalle ja maailmalle, — paitsi
sitä osuutta, jonka hän on velvollisuudesta ja tietysti mielelläänkin
määrännyt ainoalle, naimisissa olevalle tyttärelleen.

Juhlat on pidetty... Kai melkein viimeiset juhlat.

On niin hiljaista. Jokaisen kellon tikutus kuuluu ... monilukuisten
kellojen, joita patrunessalla on runsas kokoelma.

Tuntuu tyhjältä, tyhjältä. Ja miltei itkettävän haikealta. Nekin juhlat
... ovat menneet.

Viimeinen pyyde on täyttynyt: antaa kaikki jälkimaailmalle, ikäänkuin
itse siirtyen kaikesta pois.

Kaikki pyyteitten täyttymisjuhlat ovat täten loppuneet.

Kaikki, mitä hän on toivonut, on toteutunut. Hänellä on ollut kunnon
mies, järkevä ja lujatahtoinen; hän se oikeastaan kokosi ja jätti
rouvalle tämän perinnön. Sen kartuttaminen kävi häneltä sitten, miehen
kuoltua, miltei itsestään.

... Tosin on aina ollut hieman selkkausta työväen kanssa. Varsinkin
punakapinan aikana. Mutta onnellisesti hän on selvinnyt: pelastanut
itsensä, omaisuutensa ... kalliilla ostetut taideaarteensa, kaikki.

Mutta mitä nyt, kun on täyttynyt viimeinenkin toive, se, ettei hänen
nimensäkään ole maailmasta koskaan katoava? Sillä totisesti ihminen,
joka lahjoittaa maalle kalliita kulttuuriarvoja, saa maalta aikanaan
myöskin oman muistokivensä. Mutta mitä nyt tehdä?

Rikkautta ei hän enää kaipaa. Mitä hän sillä? Sitä on tarpeeksi, —
sitä on ylellisesti.

Ei syki sydänkään enää, — mitä vanhuksen sydämestä! Rakkaus, ohhoh, se
on vaipunut unhon hautaan, kipua tuottamatta, tuskin muistoja jättäen.
Vain ylimalkainen haikeus on jäljellä: että sydän, joka joskus oli
sykkinyt, ei voi sykähtää enää.

Viimeinen juhla. Ja sekin ... on mennyt. Vain arkku kiinni, ja kaikki
hyvä!

Mitä tämä sitten oli — tämä elämä, joka oli pelkkää nousua melkein
palvelijattaresta ylimykseksi?

Niin, mitä enää tehdä? Jotain pitäisi: sydämessä sanoo kaivertava ja
ahdistava tunne, että jotain täytyisi keksiä tämän viimeisenkin jälkeen
... aikansa ratoksi ... loppuun asti, kunnes pää on aivan lumivalkea.

Jotain johtuu mieleen. Juuri näissä verrattomissa juhlissa, joissa
häntä oli ylistetty pilviin, ja syyllä kylläkin, oli portilla
tapahtunut ... ainoa häiriö koko erinomaisen kirkkaassa, iloisessa,
lämpöisessä tunnelmassa. Siellä portilla oli jokin eukko kirkunut. Kai
hänen työläisiään; sitä ei hän varmaan tiedä, eikä se hänen asiansa
olekaan, vaan työnjohtajien; — mutta hän aavistaa ikäänkuin
osapuilleen, miksi hän oli kirkunutkin: ainahan ne varakasta luokkaa
vastaan kirkuvat. Kateus ... viha... Avuttomien, typerien raivoa.

Se oli siis tämän illan pikku häiriö; mutta ei se suinkaan hänen
mieltänsä masenna. Hän vain hymähtää itsekseen. Sellaiseen hän on niin
tottunut ... yhä lisääntyviin vaatimuksiin, tulkkaamiseen... Ei hän
kuullut eukon sanoja, eikä ole moneen aikaan sellaisia tahtonut kuulla:
viime aikoina on hän antautunut kokonaan keräämään taideaarteita,
luomaan itselleen nimeä, joka ei katoaisi... Ja nyt se on tehty. Nyt se
on ... mennyttä.

Mutta uusi vaatimus ilmestyi taas. Mitä alkaa tehdä? Mihin ryhtyä?

Minne matkustaa? Mitä maita olisi vielä näkemättä, — sellaisia, jossa
voisi olla hänelle jotain uutta? Kaikki on nähty, — maapallon joka
kulmalta on hän kerännyt itselleen muistoja, jotka ovat nyt tässä
ympärillä ... ja joista on nyt — luovuttu.

Niin, on todellakin kummallista, tuskallista, kun ei enää tiedä mitä
tekisi. Se on vasta sielunahdistusta, jota ei kannata kadehtia. Olisipa
köyhä ja onneton eukko tämän aavistanut!

TALLI-TAHVO JA KIELTOLAKI

Sinä lauantai-iltana kävi hovin suuressa saunassa, jossa oli kylvyllä
isäntää ja renkiä, torpparia ja muonamiestä, voutia ja monttööriä,
mieskarjakkoa ja meijerikköä, herraa ja halvempaa, palkollista ja
palveltavia, tulinen puhe politiikasta ... melkein yhtä tulinen kuin
simainen löyly, joka viuhui kiukaasta valtavalle lavalle, missä
viuhdottiin kilvan makeilla vastoilla kesäisen illan kurkistellessa
sisään vihertävistä ikkunaruuduista ja välkkyvältä järveltä. Yksi
tahtoi lisää löylyä; mutta toinenpa toivoi, keskusteltaessa siinä,
kiertelevin vihjauksin ja lopuita ilmeisen selvästi kuningasvaltaa;
kolmas naurahteli, rähähteli, pilkahteli tasavallan puolesta; neljäs
koetti hiiskua jotain, että tämän turpeenpuskijan mieltä sitä olisi
noudatettava, jos ei aivan punikkimaisesti, niin jollakin tavoin siihen
suuntaan: kukaan ei tietänyt, mitä tämä sopertelija oikein tarkoitti;
neljäs vakuutti, että edistysmielisiä hän äänestää; toinen ja viides
ryhtyivät silloin ivailemaan Suomen presidenttiä, ulkokullattua, joka
toivoo itseään palveltavan ja kunnioitettavan ... kuin kuningasta:
puhujat olivat näet noita kuningasmielisiä, isojen tilain omistajia;
mutta kuudes sanoi, että ettepäs palvelekaan residenttiä; ja toinen
huusi, että: ”Juuri niin. Vai se vielä puuttuisi. Eläköön kuningas!”
”Älkää, hyvät syntiset, minua polttako!” jatkoi seitsemäs. Ja nyt
nuristiin, ja kiistettiin kouluihin aiottua moraaliopetusta vastaan,
huidottiin kättä, sanottiin: ”Onko tämä nyt laitaa? Ei tule mistään
mitään! Koko maa menee päin honkia.” Ja joku väitti: ”Juuri niin,
punikiksi tästä pitää ruveta, elleivät verot pienene; maamies tässä
loppuun nyljetään ja nilkipinnaksi ketetään.” Ja sitten muristiin ja
valitettiin työlakkoja, pohdittiin viisaasti kansankasvatusta,
tiedusteltiin: ”Mitäs mieltä te olette? Onko se oikein ... ja onko se
väärin sivistyneeltä ihmiseltä tai köyhältä naiselta, jolla on viisi
lasta eikä miestä?”

Mutta yhdessä valtavan lavan nurkassa alettiin tarinoida ja järkeillä
kieltolaista, onko se ollut siunaukseksi, ja sitten vedettiin pitkin
koko miesten ja nuorukaisten ja poikain piiriä nuottaa, jossa oli
kaikenlaista kieltolaille rakasta tai vastenmielistä rojua,
viinapannuja, pirtupulloja, kanistereita, trokareita, kalliita veroja,
raittiita työläisiä, entistä onnellisempia koteja, terveyttä,
puhtautta, siveyttä, lahjuksia, juopottelevia hengenhaistajia,
vajauksia valtion budgetissa, vaimojen ja morsianten kyyneleitä,
tulevaisuuden ihanteita siltä ajalta, jolloin ihmiset eivät pidä
ryyppyä tärkeänä, vaan suorastaan unohtavat sen, jos nuoruudessaan
tottuvat siitä pois, ahkeria ihmisiä, hermotauteja, puuspriitä,
sokeutta, miljonääreiksi nousseita renkejä, — siis ikäänkuin nuotassa
ahvenia ja haukia ja särkiä ja kiiskiä, joku siika ja säyne ja
kellerväsilmäinen lahnanparkki, mutta enimmät toki muikkuja ... vaikkei
näitä muikkuja juuri kukaan huomannut, koska ne kuuluivat asiaan,
luonnolliseen saaliiseen. Ja riistasta, joka oli täten yleisen
innostuksen ja aatteellisuuden apajalla vedetty, riitti sitten jälleen
selvittämistä ja eroittelemista, syrjänakkelua ja sättimistä,
konttiinpistämistä ja kehaisua, syljeskelyä ja pilkkaa ja naurua ...
kunnes ensimmäinen mies huusi lavan nurkasta: ”Jospa antaisitte vielä
viluiselle ja löylypäiselle renkimiehelle raiskauksen löylyä!”

Ja se mies oli kovin keskikokoinen hevosrenki Tahvo.

Sitten lyötiin jälleen löylyä, jo monennen kerran, ja nyt painuivat
suut hiljaisiksi, painuivat päätkin kohti permantoa, sillä tulinen
löyly tukkesi hengityksen ja pakotti niskat nöyrtymään, sai vastatkin
väkivallalla lepäämään. Ja mustalta, nelikulmaiseen piiriin
rakennetulta lavalta kuului vain silloin ja tällöin: ”Ähhäh!”

Joku meni kolisten lavalta alas, toinen kömpi perästä, kolmas seurasi
puhisten edellistä, kiitellen saunaa, isäntää ja löylynlyöjää, meidän
Maria, joka päällyshameen helmat vyötäröisille käärittynä teiskaroi
mukulaisen kiukaan luona, nakkeli vettä, sekasi toista, naureskeli ja
antoi sutkauksen sutkauksesta, mikäli niitä tänä iltana tarvitsi antaa,
sillä innostus aatteisiin, eikä älykkyyteen, oli äsken tosiaan ollut
kuuma. Ja suuressa saunan eteisessä, missä sitten vilvoiteltiin
leveillä penkeillä pitkin seinävieriä, nokkosten ja angervoiden
kurkistellessa sisään yhä hämärtyvistä ruuduista, oli pohtiminen ja
porina jälleen jatkuva, siitä kohdasta, mihin se oli katkennut
kieltolakia tuolla löylyssä vatvottaessa ... kunnes muudan mies, laiha
ja keltanaamainen, virkkoi penkin päästä, ovensuusta:

”Kuulkaahan, isäntä-kulta ja hyvät herrat, jos kuulla viitsitte
tällaisen renkimiehen ja joutavan runtin ropinoita.”

”Se on Tahvo, se”, sanoi joku.

”Se on se palkinto-orhien kasvattaja!” kiitteli toinen.

Ja mies, joka tahtoi kuulemista, oli taas tuo hevosrenki Tahvo.

”Mitäpäs minusta, rengistä vain, ryökäleestä!” sanoi Tahvo. ”Mutta jos
orheista tulee puhe, minun orheistani, tai meidän isännän orheista,
niin niissä ei olekaan moittimista, siitä pistän pääni vetoon: ne
pudottelevat ensimmäisen palkinnon ihan puhtaasti, varastamatta ja
voroamatta ja neliloikkaa laskematta. Mutta mitäpäs minun pitikään
kertoa? Rengillä se on näet välistä semmoinen halu kertoa ... hänkin
tahtoo mukamas suunvuoroa, niinkuin hänellä siihen mikä oikeus olisi,
runtulla. Haastelkoon vanhoille tammoille ja ikälopuille ruunille;
mitäs hän isäntämiesten joukossa? Mutta, tuota, mitäs minun pitikään
turpaani pieksää? Kieltolaista! Tuosta mainiosta laista? Etteikö nyt
enää, nykyisen kansan ja maailman aikaan, saa edes tohtorilta
kelvolleen jotain väkevämpää rohdokseen, jos kipeäksi tulemaan sattuu?
En minä tohtoreita viero ... en kammo muitakaan herroja ... vaikka ovat
paljon älykkäämpiä ja korkeampia ja isotuloisempia kuin tällainen
renkimies, jonka on tyytyminen neljäänsataan markkaan ja täyteen
ylöspitoon kuussa ... vaikka hän enemmänkin saisi kulumaan, kun oikein
koettaisi. Mutta: mitäs hilkkunaa tämä on: ettei kipeäksi tuleva saa
enää rohtoa? Jos sika-parka joutuu yskään tai röhään, jos lehmä
punatautiin, tai komea hevonen, sellainen, jolla ajaisi kymmenet
ensimmäiset palkinnot, päänkolotukseen, niin millä heitä parantelet?
Milläs on ennen parannettu kuin sillä, jonka nimeä ei enää nykyisiltään
uskaltane lausua: on niinkuin kiroaisi, alkaisi noitua, tai siunaamalla
väärinkäyttäisi taivaisen Isän nimeä. Millä heitä hoitelisit, ellei
sillä, joka kuusen juuressa lekkeriin tippua lirputtaa tai jota suuret
herrat apteekeissa suurilla taidoillansa valmistavat! Ja nyt — sitä ei
saa. Jos ei sitä tahdo saada. Ai, ai. Onko tämä laitaa: että annetaan
eläinten kuolla tauteihin, monta kuukautta syötettyjen sikojen, hyvien
lypsylehmien ja hevosten! Sellaisten orhien, että täytyy erikoisella
nikkarilla teettää länget: niin on leveä kaula, metrin levyinen on
meidän Perhollamme! Ja tällaisen nyt annettaisiin mennä hukkaan ...
viinapisaran tähden, ohhoi!”

”Entäs renkien taudit sitten!” huudahtivat Tahvolle jotkut.

”Renkienkö taudit?” jatkoi Tahvo. ”Renkimiehen vammat ja siukkuudet?
Rengillä ei saa olla mitään tautia. Ei toki — milloinkaan! Rengillä on
terve ruumis; se ruskaa kuin vanha pärekori. Eikä minulla ole koskaan
ollut mitään muuta vammaa kuin että välistä on päätä ruvennut
pakottelemaan senjälkeen kun taivainen Isä, joka kaikesta huolta pitää,
on tipauttanut minulle yläilmoista sellaista, josta muilla on murheensa
ja surunsa, mutta jota minulle annetaan aina ilmaiseksi. Annetaan
taivaasta! Sellaista tautia minulla on ollut ... mitäpä muuta täällä
maalla enimmäkseen! Eikä rengillä tosiaan sovikaan olla, eikä saa olla
... niinkuin paremmilla ihmisillä. Renki kun olen, en rohtoja tarvitse.
Rohdoiksi en minä sitäkään väkevää tahdo silloin, kun rupeaa välistä
tuota päätäni pakottamaan. Miksikö sitten tahdon? No, kaikkea nyt
ihmettelette. Muuten vain tahdon: kun se on hyvää ... makeaakin se on.
Herranen aika, kaikkea minun pitää kuulla ja kärsiä: tässäkin
äskettäin, olikos se toukokuulla, isäntä-kulta, vai milloin? Olkoonpa
nyt ollut milloin tahansa: onhan tätä aikaa tarpeeksemme maailmassa ...
ja jos ei kenellä ole tarpeeksi, niin eikös vanha sananparsi sano että:
sadassa vuodessa on aikaa. Niin justiin melkein: että lainatkoon sen
tuosta sadasta vuodesta, jos kenellä on niin tulinen kiire ja
ajan-nälkä. No niin, toukokuussa, kun miltei parahin maitolehmä kääntyi
kipeäksi, niin tämä isäntä tuli karjakartanolle ja aikoi kaataa sen
suuhun sitä ... sellaista. Älkää mainitko nimeä! Ei sitä saa turhaan
lausua. Kaikkea minun täytyy sietää! Tulee isäntä ... ja kaataa
sellaisen aineen, sellaisen Jumalan viljan elukan suuhun! Ahhah,
sellainen aine! Niin suurella vaivalla nykyään hankittu; eihän näet
sitä ihmisellekään enää anneta. Kaataa sellaista lehmän ruohokinaiseen
kitaan. Kun minä tallin ovelta sen näin, niin sydäntäni riipaisi; siinä
paikassa olisin juossut ja tempaissut putelin isännän kädestä ja
holittanut sen sisuksen omaan sisääni, ellen olisi muistanut, että
renki minä ainoastaan olen, neljäsataa markkaa kuussa ja vapaan asunnon
ja hikoiluttavan lämmön nauttiva; tempaissut sen olisin, jos en lisäksi
olisi muistanut, että tässä tapauksessa on lehmä parempi ihmisen lasta
... ja että Jumala minulle kuitenkin viinaa tipauttaa milloin
tarpeelliseksi näkee. Mutta se kaiveli: mokoma Jumalan vilja lehmän
suuhun! Raavaan, lyhytjärkisen lehmän pötsiin, elukan, joka sen ottaa
rohtona, äkistellen ja puuskutellen. Rohtona sellaista! Minä en ota
sitä milloinkaan rohtona, vaan muuten vain: Jumalan siunauksena. Niin,
niin. Ja kuulkaas nyt, jos viitsitte, renki-tolvanan käsitystä, minkä
tähden se minusta on Jumalan siunausta. Minkäkö tähden? Sen tähden,
että Jumala sitä aina siunaa. Antaa tarvitsevalle yhä kuitenkin.
Ilmaiseksi, kuten jo sanottu. Isäntä työntää sellaiset aineet lehmille
ja sioille ... sillä mitäpäs niistä rengille. Monta kertaa olen tosin
teeskennellyt itseni kipeäksi, vaikkei renki voi olla kipeä, ja
päänsäryssäni tullut pyytämään isännäitä: Antakaa nyt jotain rohtoa,
sillä olen siukka. Antakaa vaikka ... sitä sianrohtoa. Se rengille
mainiosti kelpaisi! Mutta ei tämä isäntä ole antanut. Tietenkin hän on
ymmärtänyt paremmin kuin minä, että on tuo sika kuitenkin renkiä
parempi ja ettei sovi ottaa sikojen rohtoa ja heittää renkien eteen.
Mutta sitten on Jumala siinä viisaudessaan, jota ihmisjärki ei käsitä,
tiputtanut minulle sekä rohdot tautiin joutuakseni että siitä
päästäkseni yhtaikaa. Muutaman kerran on niin tapahtunut tämän lain
aikana. Ensin antoi kilpa-ajoissa syyspuolella suurten herrain käsien
kautta. Sitten, kun olin kaupungista vetämässä sitä, joka on pellolle
kultaa, löysin kauppiaan pikkurakennuksesta erään lokeron nurkasta
putelin. Minä sitä katselin, nuuskiskelin, ja mitäs: pistinpä sen
sitten kuormani pohjalle, kun ensin olin vähän maistanut kokijaisiksi.
Tuli puukhollari, kun kuormaa tein, kyseli, enkö ollut nähnyt lokeron
nurkassa mitään. Mitä? Enhän minä mitään siellä ollut nähnyt; en
mitään. On ne sellaiset näkemiset ennenkin nähty ... kuin nuo lokerot.
Mitäs hän, meni pois. Minä: kuormineni kotiin päin ... ja tämä
isäntä-kulta tietää sanoa, että kotiin se kuorma tuli, vaikka sitä
kirottua siinä pohjalla ... oli ollutkin. Mutta eihän se rengin
ruumiille pahaksi: renkimies on aina terve ja luja; tuollainen kuin
tupakka tai ryyppy siinä ei ole sen kummempaa kuin söisi tai joisi
hyvästi: vain hyvä oli ollakseni. Eikä tässä maailmassa ole hätä elää,
kun renkinä elämään tyytyy, eihän toki: tällaisen talon sapuskoilla ja
palkoilla! Ei ole hätä näiden lakienkaan aikana. Mitäpä tällaisista
laeista? Sanotaan, ettei nyt saa juomisena ottaa ruumiiseensa, mitä
kukin ruumiilleen mukavaksi näkee. Miksi ei saisi? Kuka sen estäisi? Ei
me toistemme tahdolle mitään voida! Saahan sitä aina. Laista ei ole
estettä. — Se on vain hyvä ja mukava laki, tämä tällainen; sillä kun
ennen vanhaan piti hakea juomista ja mökäöljyä kaupungista, jonotella
anniskelun ovella, niin nyt sitä tulee tänne kyliinkin, ihan äärelleen,
puheensiementä, porupillereitä, ilolientä; ei kuin ota; ei ole tarpeen
juosta ja ajella ja soutaa, eikä kulkuvehkeitään erehdyksessä
säpäleiksi lyödä. Kotinurkillaan vain moikaa, lauleskelee ja
rallattelee, antaa eukolleen selkään, jos eukko tuskailee ... eikä
putkaan mikään poliisi maalta vie. Hyvä laki tämä on, mukava laki.
Juomiset tulevat janoiselle suun eteen. Minulle esimerkiksi, köyhälle
hevosrengille; joka en ole punikki, joskaan en ihan valkeaksikaan
saattane valkaistua, kun en ole palttinaa, vaan ainoastaan karkeaa
renkisainetta, Jumala sitten taas hommasi sitä uudemman kerran, sitä,
minkä ilkeät ihmiset kieltävät kaikilta paitsi eivät ehkä osaavaisen ja
rikkaan älyttömiltä elukoilta ... eivätkä siltä, joka sitä tahtoo. Tämä
isäntä sen tapauksen tietää, ja tämä Taavettikin, ja tämä herra
monttööri kanssa, sekä nämä torpparit ja tolvanatkin. Mutta näille
herroille, jotka viisaita asioita ovat tutkineet ja lukeneet, pitäisi
oikein se tarinoida: että kuinka ihmeelliset ovat sen Ylhäällä
asuvaisen neuvot ja kuinka hän muistaa sitä, joka eläinten tähden
unohdetaan. Tämä tapaus sattui nyt jälkeen joulun. Oli ilta, helmikuun
. Minä olin Innon-Perhoa ruokkimassa: tiedättehän, herrat, sen
nuoren hevosen, jolla niitä tuhansia vielä kerran juostaan. Niin ajaa
tuonne kujalle miehiä, mistä minä tiesin, herrojako lienevät olleet vai
renkejä: osaavat ne rengitkin yltiöpäällä herroiksi ajaa. Niin nuo,
olivatpa sitten herroja tai narreja, pöllyttävät kujalle, siinä
sanovat, huutavat: Uu-huu, öö-höö! Uu-huu, öö-höö! Suuria herroja
olivat olevinaan ... ja ehkä olivatkin, kuka sen tietää. Ja
sanoivat eksyneensä lumisilla taipaleilla. Minkä kieli pystyy,
juttelevat. Aikoivat tuonne kauas, sinne siihen ja siihen kylään.
Kauppamatkustajia: sellaisia kauppamatkustajia niitä nykyään paljon
kulkee. Ja sitten tahtovat minua opastamaan, kun olivat eksyneet ...
kuskaamaan heitä oikealle tielle. En, sanoin minä: olen väsyksissä,
ilta on myöhä. Ehkä peloittikin minua pimeässä läpi metsän takaisin
kävellä. He kehoittelevat: Huu, höö ... saat sata markkaa, jos tulet...
Saat viisikymmentä! Öö-höö, uu-huuf me ollaan herroja, saat
viisikymmentä markkaa! Minä sanoin: Jos sata! Minua näet ihan totta
alkoi peloittaa pimeässä. He löivät rahat kouraan ... ja mitäs minä
sitten enää: sanasta miestä, sarvesta mullikkaa ... ei kuin lähde
kyytiin. Nousin kuskipukille. Niin kolmas herroista kun alkaa
selittämään, että siinä täytyy varoitellen istua. — Onko sen alla
lasia? kysyin minä. — Lasiako; eikö mitä, vaan tärkeitä, ankeleekiä
asioita, papereita. — Vai niin, sanoin minä. Mutta minun mielestäni ei
kolmannen herran toki passannut istua kuskipukilla rengin vieressä;
kylmäkin siinä olisi ollut, ja mahtuihan sitä sovitellen reen
peräänkin. No, nuo kaikki kolme herraa, vai renkejäkö lienevät olleet,
heittäysivätkin lopulta perään ... sovittausivat toistensa lomiin ja
syliin. Ajettiin sitten. Ajettiin, hyrytettiin, kellotettiin. Ja reen
perästä varoitettiin: Älä nyt potki ... älä tuhri tallisaappaillasi ...
niitä papereita. En toki, en minä. Mutta kun yhä pimeni, tulin
uteliaaksi. Teki mieli koetella, haparoitella, millä kohdalla ne
paperit oikein olisivat ... ettei vain korkoni niihin erehdyksessä
sattuisi. Koetin korollani, ja ne paperit kalahtivat. Ja joskus ne
pulahtivatkin. Minun kävi niitä sääliksi; en hennonnut olla niitä salaa
hiukan kädelläni hoivailematta, silittämättä ... pystyyn paremmin
asettamatta ... jopa erästä pulisevaa oikein jalkaini väliin
pystyttämättä... Ajettiin, ajettiin, kelluttiin, kökötettiin. Ja sanoin
sitten, että kovin tässä on vilu; hätäkös herroilla siellä perässä,
toistensa kainalossa. No, herrat ovat aina hyviä; minä en ole joutunut
heidän kanssaan riitaan milloinkaan. Nämä viluani säälimään. Yksi
huutaa: Annetaan tälle rengille viluun, tämä on hyvä mies. Annetaan,
sanoi toinen. Mutta kolmas, joka sellaista taskumatistaan minulle
tarjosi, sanoi: Mutta älä ota kuin sen mikä on tarpeen, öö-höö, uu-huu.
— Sen nyt tietää, mikä rengille on tarpeen: vähä ei hänen ruumiissaan
ole paljon mitään ... kyllä rengin ruumis kestää, ei sitä ruumiin
vaarojen vuoksi tarvitse raitistua. Ka, lämpeninhän siinä ... ja suuret
herratkin sitten ottivat suurten herrain tavalla: Uu-huu, öö-höö! Siinä
lauleskeltiin, tarinoitiin, ajeltiin, tarjottiin uutta. Kovasti minä
toki tykkäsin näistä herroista! Ja kun ilta yhä vain sitä pimenemistä
teki, niin ... pudotin erehdyksessä yhden putelin hankeen tienoheen.
Ajettiin jälleen, lönköteltiin hiljaa ... kovin toisiamme kehuttiin.
Enkä liene enää oikein osannut kuskata vikuria ja kai kahdeksanvuotista seuraavan päivän
ruunaa, koska reki oli kaatua ... ja siinä kai toinenkin puteli putosi
hankeen! Ihan pystyyn se putosi, putkahti somasti. Kahden litran
puteleita ne olivat ne kaikki neljä. Ja kun yhä ajettiin, lönkötettiin
ja laulettiin, ja herrat perässä mukavasti rötköttivät, niin kas,
loputkin putelinperhanoista putosivat pitkin niitä pensaiden juuria.
Ajettiin, ketkutettiin. Ja tultiin valtatielle. Siinä minä hyvästelin
sitten herrat ... kiittelin heitä, kun he olivat niin höyliä ja
kohteliaita halvalle rengille, ja annoin ohjakset yhden käteen heistä.
Sanoin, että nyt on selvä tie toiseen kylään ja kestikievariin ... nyt
sopii ruunan juosta: ja sivalsin hevosta piiskalla lautasille. Sekös
osasi nyt tien! Herrat hyvästiä huusivat: Öö-höö, uu-huu. Minä
kotipolulle, poimin lumesta putelit, korjasin talteen hyvät aineet,
mitä sinne oli tippunut. — Ja sitten tämä isäntä kulta tietää ... että
kotiin minä pääsin ... ja tarjosin näille torppareillekin, tolvanoille,
sitä hyvää. Ja riitti sitä lauleskelua melkein koko
... mutta silti en Luojan antimia ihan loppuun hävittänyt yhdellä
kertaa: pistinpä niitä talteenkin, joten niistä ei sitten moneen aikaan
ollut puutetta. Sellaista Luoja antoi rikkaitten rokarien,
pöhöturkkien, ehkä miljonäärien käden kautta. Ohoi!”

Kului hetki ja Tahvo jatkoi:

”Mutta minkäslainen olikaan tuo yksi herroista...! Lieneekö herra
ollutkaan! Hiihtää suksilla seuraavan päivän illalla tänne hoviin ...
ottaa minut kahden kesken puheisille, ja kysyy, enkö minä matkalla
kotiin mitä ollut löytänyt. Mitäpäs minä olisin löytänyt! Sanoin että
hyvilläni olisin ollut, jos jotain olisin löytänyt, halpa renkimies,
joka on kipeäkin, vaikkei rengin sopisi olla: päätä pakottaa, ja isäntä
on raittiuden kannattaja, joten hän antaa rohdot sioille ja lehmien
köhivään kitaan. Nyt kysyy se sama herra, joka näytti surkealta ja
hikoili ja puuskutti hiihdosta, enkö minä tietänyt, oliko reestä mitä
pudonnut. Mitä, sanoin minä, mistä minä tiedän, mitä teiltä on voinut
matkalla pudota? Olittehan hiukan liian iloisia herroja. Mistä tiedän?
Minähän olin täällä ... te siellä valtatiellä, matkalla kylään. Niin
mutta, sanoi se surkea, ne putosivat silloin, kun yhdessä kanssasi
ajelimme. En tiedä, vastasin; semmoista makeaa annoitte minun päähäni,
ettei minulla ollut tolkkua mistään ja että vieläkin takaraivossani
ryskää, Herra yhä enemmän vapisee, yhä kalvakampi on tallilyhdyn
valossa, yhä kovemmin hiihto häntä hikoiluttaa. Sanoo, että se pudonnut
oli ollut jotain kallista; tarjoaa minulle viisikymmentä markkaa,
jos lupaisin etsiä ja ... löytäisin. Mitäs minä: otin tämänkin
viisikymmentä markkaa, ja lupasin etsiä, ja viedä tavaran kaupunkiin,
jonne se herrakin nyt muka oli menossa. Missä tavattaisiin kaupungissa?
Ja mitä se pudonnut oli? No, pirtua, tunnusti kulassi; arvaathan sinä,
rakas mies; neljä putelia. Ai, ai, sanoin minä; mitenkä olittekaan niin
kovassa humalassa, että annoitte sellaiset kalleudet heilahtaa reestä
pois sillä kievarinmatkallanne! Hän jälleen väittämään: Ei, mutta ne
ovat voineet pudota tällä alkutaipalella, silloin kun yhdessä kanssasi
ajoimme; löytäisit nyt ne ... kun löytörahatkin sait. No, sitä en
osannut taata; etsiä pitänee, sanoin minä... Hohoi, niinhän taivainen
Isä piti huolta rengistä: tiputteli hänelle sitä, kalleinta, koska se
kerran on niin nuukasti jo lainpykälillä kiellettyä.”

Saunan seurakunta nauroi makeasti kamarin penkeillä, kynnyksellä ja
kuistilla istuen ja huuruten.

”Ai, ai sitä Tahvoa”, sanoi isäntä.

”Mutta entäs sitten, Talli-Tahvo?” huudahtivat jotkut.

”Sitten tapahtui vallan merkillistä”, jatkoi Tahvo. ”Enpä ollut uskonut
niin hävyttömiä ihmisiä olevankaan! Eikä se sellainen voinut ollakaan
herra: kyllä minä aina elelen sovinnoissa oikeain herrojen kanssa!
Mutta tämä! Minä tapasin hänet kaupungissa ... sen hiihtäjän. Tapasin
kauppatorilla, kuten keskenämme olimme sopineet. No, minä kun en ollut
löytänyt niitä puteleita: kukas niitä loppuja enää eukon kätköistä ...
se kun on niin viisas eukko, että säästää ja piiloittelee minulta
pahemman päivän varalta, jos näet meillekin jostain tulisi porsas tai
lammas ja se saisi päätaudin. Niin, enhän minä siis mitenkään enää
niitä aineita löytänyt, ja silloin tämä herra, vai mikä retkale lienee
ollut, kovistamaan minua! Sanomaan — varkaaksi! Ka: ihan siltä se
tuntui, vaikkei hän suoraan sanonut. Mutta silloin minä: kaikkea minun
pitäisi kärsiä! Onko tämä nyt laitaa: viittailla, että minä muka
varastaisin! Jos minä nyt jotain kehveltäisin, niin tunnustaakin sen
tohtisin: pieni varastelu, mitä pahaa siinä olisi, kun sen kerran
hennoisi myöntääkin? Mutta vikuustella varkaaksi, ei pienten
kehveltäjäksi, naskalien ja neulain, vaan lainkieltämien ja
myrkyllisten lienten rosvoksi. Sellaisesta suuttuu renki-tolvanakin,
mokoman ymmärtää. Minä kun pöyhistäysin oikein ja sanoin: Häh? Mitäs
sinä mies juttelet? Töhräätkö sinä minun kunniaani? Tuhraatko sinä
minun papinkirjaani? Ai, hai. Voi, voi! — Oltiin vaiti. Taas
sanoin, huusin oikein: — Vai tuhraat! Hyvä sitten: lähdetäänpäs
poliisikamariin, tuossa se on ihan äärellään, ei sinne paljon lapikkaan
pohjia kuluteta. Tule pois ... niin selvitetään siellä sitten asia:
kerro kaluunaniekoille, mitä sinulta olen varastanut, ja millä
reissuilla. Tuletko? Minä tahdon sitä nyt, sillä ei sitä renkikään anna
kunniaansa tahria!”

Saunakamarissa kajahti naurunpurskahdus.

”Entäs sitten? Entäs sitten?” huudettiin.

”Mitäs se”, selitti Tahvo. ”Supattelemaan rupesi. Sanoi, että olehan
hiljaa: enhän minä mitä; ihmisetkin torilla kuuntelevat! Ja ... niine
hyvineen lähti. Lähti hävytön retkale, mötkäle!... Ja, no niin: sillä
tavalla se taivainen Isä jätti rengin omaksi sitä, jota ei renki
rohdokseen tarvitse, vaan siat, lehmät ja köhätautiset hevoset. Jätti
riunaakaan kenellekään maksattamatta, ihan ilmaiseksi.”

Eikä Tahvon tarina sen pitempi ollutkaan. Sille naurettiin, ja
keskusteltiinpa nyt tuokio, mitä pirtutrokari muutakaan olisi voinut
tehdä ... kunnes tallirenki Tahvo, herra monttööriltä saamastaan
paperossista makeita saunahaikuja vedellen, riensi virkkamaan:

”Jotenka ei minulla mitään vastaan eikä moittimisen aiheutusta ole
tässä kieltolaissa. Äkäisimmin tehoavat kielletyt aineet se on antanut
minulle milloin missäkin paikoissa ... sellaisissa, joissa ei ennen
olisi luullut niitä olevankaan. Ei ole tarvinnut kaupunkiin varta
vasten ajella, soutaa tai pestikenkiään maantien sorassa kuluttaa.
Ilmaiseksi on sen kiellon aikana minulle annettu ... kuin kadonneen
löytäjälle. Kotiin on tuotu, käsille minut etsitty: ota nyt, et siitä
pääse! Ja sellaista olen mieltä muissakin seikkasissa: ettei liene niin
hankalia oloja, joissa ei ainakin tuhma renkimies voisi olla, jos
tahtoo asioita käännellä ja kaikilta puolilta katsoa. Mitäpä tässä
Jumalan valmiissa maailmassa: ei kuin elä! Kyllä siellä yläilmoissa
kaikki määräillään ja järjestetään; rengin ei tarvitse muuta kuin
totella, rötkäleen, sujuttautua pakon mukaan, mätkäleen, niin on
parempi kuin ennen on ollutkaan.”

PUUTARHA

Puutarhassa on tapahtunut viime yönä hirveitä.

On marraskuun alkupuoli. Syysmyrsky raivosi yöllä ... syysmyrskyistä
viimeinen, tuoden luontoon talven sitä uraa myöten, jonka tuo myrsky
vihallaan aukaisi.

Niin, myrsky jylisi ... uhkasi katot repiä, temmata ne paikoiltaan
peitteisiinsä viluisina kääriytyvien ihmisten yltä ... paukkui puissa,
humisi ilmassa, iski ruutuihin jollakin kovalla niinkuin ruoskalla:
lumirännällä ja raepuuskilla.

Kun viimein aamu valkeni ja ikkunasta saattoi eroittaa ulos, oli
maailma uskomattomasti muuttunut: kaikki valkeaa... Selvää talvea.
Myrsky oli tyyntynyt. Mutta mitä se olikaan tehnyt!

Puutarhaa ympäröivät hongat ja suuret kuuset, jotka suojaavat sitä
pohjoiselta viimalta ja etelän vimmatuilta merituulilta. Nyt riippuivat
monet honkien oksat katkenneina joko lumen taakasta, joka väänsi niistä
toiset alaspäin, taikka myrskyn kiukkuisista tempauksista. Kaikki oksat
eivät jaksaneet vastustaa moisia odottamatta tulleita vihanpuuskia:
naksis ... parahtaen ne katkesivat, helposti kuin mäntypuu pakkasella
havunhakkaajan käsissä... Kuuset jälleen, korkeat ja kesällä
kukkalatvaiset, ovat nyt ikäänkuin suunnattomia sokerikartioita ...
tahi kuin päästä jalkoihin asti valkoisiin puettuja kummituksia: lunta
jokaisella alas hervahtaneella oksalla... Ja kuusten pitkulaisissa
kävyissä, jotka ovat kevään kauniin punaisista kukista kehittyneet, on
kiiltävä jääkuori.

Aurinko nousee hiukan kirkastuvalle taivaalle ... uusi, viluisen
talven aurinko, jolta ikäänkuin puuttuu mielikuvien luomisvoimaa,
onnenlajeista ihaninta. Sen auringon terävässä valossa näkyy, mitä
pahaa myrskyn mukana yöllä tullut talvi on tehnyt.

Petäjien ja kuusien luoman pyörylän keskellä on omenapuita,
marjapensaita, koristepuita ja kukkia. Ja näiden keskellä taasen,
sopivassa lomapaikassa, korkea koivu: solakka keinuva koivu, kuin
viitta, kuin herkkä konelaitos, josta huomaa kevään kehittymisen ja
jonka suhiseva, pehmeä ääni ilmoittaa kesän saapuneeksi.

Nyt ovat omenapuiden viimeisetkin lehdet käpertyneet keltaisiksi ja
jäykiksi ... ja oksat ovat painuneet suurina kaarina maata tai kinoksia
kohti, lumen ja jään ikeiden alla: ihme, etteivät ne ole menneet
poikki.

Viinimarjapensaat olivat tosin jo kauan olleet ruskeat ja puoleksi
alastomat; nyt ne ovat kuin poljetut, sotketut. Mutta karviaiset
säilyttävät vehreytensä paljon myöhempään, ja kuitenkin, oi, miten
niidenkin vehreys nyt on kelmeää ja kylmän puremaa: jokainen lehti on
ikäänkuin vahakangasta, josta tekokukkia valmistetaan, kovaa ja
ilkeästi kiiltävää ... niinkuin kangas olisi voideltu sokeri- tai
suolaliuoksella. Sellaiset ovat karviaisten lehdet, missä niitä edes
enää pilkistelee; hautautuivathan näet enimmät noista pitkistä ja
notkeista oksista kinokseen ja jäiseen sohjuun ... samoin kuin
viinimarjainkin jäykkien oksain täytyi taipua tai peittyä
lumileperoihin.

Entä koristekasvit! Tuolla riippuu mustana ikäheinä, joka vielä
äskettäin kirjavoi keltaisilla syyslehdillään pengermänsä reunaa ja
riippui aitauksessaan kuin vanhentunut, vaskeen vivahtavalla kullalla
ommeltu uudin. Villiviini nukkuu ... näyttää kuolleelta, niin hervoton
ja mustunut se on. Pois se riisui korkealta päätyseinältä uljaan,
mustanpunaiselta ja veripunaiseita, tulipunaiselta ja kellertävältä
vivahtelevan mattonsa, valtavan, monta syltä leveän ja vielä pitemmän
juhlaryijynsä. Alastomana antaa se nyt rapatun seinän näkyä, kylmän ja
harmahtavan.

Entä — missä ovat hyasinttimme?

Missä tulpaanit? Missä pieni krookuspenkki, aikoinaan kuin
mustansinisellä silkkiliinalla peitetty?

Niin, missä ovat kasteisesti kiiluvat, hekumallisesti nuokkuvat,
ylpeästi tuoksuvat hyasintit, etelän niittyjen lapset! Missä tulpaanien
loistavat terät!

Missä pioonit, kukiltaan pehmeät kuin untuvapallot, kerman kellertävät
taikka paistavan punaiset, leveät ja avoimet?

Missä narsissien satalukuinen lauma, noiden neitseellisten, jotka
levittävät päihdyttävää tuoksuaan salattuun puutarhan kätköön? Missä
niiden kilpailija, lehdokki, pohjolassa ikäänkuin muukalainen, niin
aurinkoisen kiivas on sen hajuvesi! Missä kielot, jotka kevätkesällä
siirrettiin tänne kankaalta, samoinkuin kesällä lehdokin kelmeät
juurimukulat, huolellisesti valiten niille entisenlaista paikkaa ja
anelemalla anellen niitä kasvattamaan täällä edes lehtiä, elleivät
kukkia jaksaisi puutarhassa: sillä oikea itsestään jalostunut metsän
kukka on arka ja ylpeä, ei suvaitse puutarhoja ... ei tahdo olla
katseltavana, siellä, missä muut kukat ovat kuin kilpailemassa, kuin
kukkaisnäyttelyssä.

Ja keisarinkruunut! Ja akleijat! Ukonhatut, leijonankidat, sinilatvat.
Eikö sinilatva heiluta enää iloista viuhkaansa tuolta harmaan kiviaidan
juurelta?

Neilikat, tuhatkirjavat, lumessa. Tuhatkaunokit ... lumen alla.

Jopa karistivat syysfloksitkin kiivaasti punaiset, horsmaa sata kertaa
tulisemmat ja kuitenkin tuoksuttomat, viimeiset kukkansa. Floksit:
tuoksuttomia ja kylmiähän ovat syksyn kukat, ja kuitenkin uhkailussaan
komeat: ikäänkuin selvän järjen kauneutta. Mutta nyt on uhka loppunut:
taittuneet ovat kukattomat, vihvilään vivahtavat varret, taittuneet ja
kaatuneet maahan tuohon roskakeoksi mätänevien malvain välimaille,
siihen paikkaan, missä jättiläisunikko kesällä aukaisi suuren
kämmenensä ja pian antoi, uneliaan ja uneksivan elonsa jälkeen, sijansa
syksyn kylmiä kestävämmille.

Chrysantemit, jotka ilahduttivat mieltä loputtomalla loistollaan ja
leviämisellään ... no niin, nehän väsyivät jo paljon aikaisemmin tätä
hävityksen yötä.

Kuinka voi riidenmarja, pieni ja soma, joka kiemailee ikäänkuin pikku
viuhkat kädessä, — sellaiset ovat sen lehdet, ja sellaiset ovat sen
marjat, sievät, punaiset helmet, — kuinka voi tuo ystävämme, jonka
kuljetimme tänne kaukaa salolta?

Ja koiranheisi, samoin etäältä siirretty, kesälla kukassaan ihana:
valkea ja puhdas, kuin porvarineito pyöreäkukallisessa aamutakissa,
jokainen kukkasikermä miltei ankarasti tyylitelty, jokainen lehti
niinikään, viinimarjan ja muratin lehden malliin ... kuinka sen nyt
onkaan käynyt?

Niin, tuskin huomaa enää lumen sisästä harrottavia heiden väriseviä
varpuja ... heiden, jonka sen ihanat kukkaympyrät kesällä ja loistavan
punaiset lehdet syksyllä ilmaisivat metsien uinuvassa ja viattomassa
kätkössä ahnaalle kasvien kokoilijalle.

Mutta ruusut! Sekä yksinkertaiset että moninkertaiset, valkeat ja
punaiset, sekä auringon hehkua vaativat että hämärämpään tyytyväiset,
metsäruusut ja puutarharuusut. Ei kukkia, ei niiden hohdetta eikä
juovuttavaa suloa, ei vaaleanpunaista, mustan punaista, keltaista. Ei
paljon edes lehtiä ... ja missä lehti säilyi viimeisenä, valkeassa
torpparinruusussa, sielläkin on nyt lumi peittänyt pensaan, nujertanut
sen risukasaksi, kätkenyt syksyn viimeisen, ruskeanpunaisen koreuden,
nuo lakastuneet, palavat lehdet: kaikki on oleva valkoista kuin
kuolema.

Pilarikatajat, kauneimmat katajoista, noista itsepintaisista, joita ei
taitavinkaan kuulu osaavan siirtää eikä taivutella toivomaansa muotoon,
vaan jotka siitä närkästyvät niin että mieluummin kuolevat ... jopa
kuollevat surusta, jos rakastava tarhuri erehdyksestä antaa niille
hiukan vieraalta vivahtavaa multaa ... pilarikatajat, Suomen somat
kypressit, miten ne ovat madaltuneet! Talvi on tehnyt sellaisen ihmeen,
että on ne muuttanut ikäänkuin pieniksi, kyyryisiksi, paksuihin
saaleihin käärityiksi mummoiksi. Niin se on ne vääntänyt, syvälle
luokiksi ... nurin niskoin synkkää kallionkuilua kohti. Kuten vanhat,
vapisevat muorit hautausmaalla ne kulkevat: näyttävät kulkevan,
kompastelevan ... pakenevan jotakin, etsivän jotakin. Tervakukkia
juureltaan? Kesän kuumien, pihkalle tuoksuvien päivien rauhaa ...
niinkuin surullisen ihmisen sydän?...

Oi ihmisen sydän, nykyaikaisen, heikkoverisen ihmisen, joka ei aina
jaksa polkea tuskaa jalkojensa alle niinkuin myrkyllistä käärmettä,
sydän, jossa useinkin käy myrsky järistäen sitä pohjia myöten, kuten
alkavan talven myrsky kallioitakin vavistaa ... ihmisen sydän, josta
monikin seikka on äitelää, tympäisevää, moni ihminen vihattava
kuolemaan saakka ... kukahan meistä ei jotakin lähimmäistään joskus
paitsi kammoisi ja pitäisi typeränä myöskin vihaisi, sellaisia olemme:
heikkoja... Niin, ihmisen sydän: sinä saatat lopulta kärsiä siihen
määrin, että vapiset, kun vain ajattelemme sellaistakin, miten
dielytra, tuo elomme vertauskuva, surmataan lumi- ja raemyrskyssä,
katkeaa ja hautautuu.

Kärsiä jopa siinä määrin, että itsellesi pitäisit lopulta samanlaista
hautautumista suloisimpana.

Mutta ole lohdutettu! Hirveä on myrsky, julmaa on jää, joka viheltäen
ruoskii, lumi, joka paksuna peittona yli kaiken entisen ja elävän,
äsken eläneen lasketaan.

Kuitenkin tiedä, että lumi, joka ruoskintaa seuraa, on todellakin
peitto, oi ihminen; lepovuoteen peitto.

Myrsky asettuu kerran, sen tiedät kokemuksesta... Ja ellet ole kokenut
... niin sen uskot.

Äitelyys, kyllästymys väsyy, ja sinä lepäät. Ja alat nähdä hiljalleen
ihania unia. Näet unissa taasen kesän, hiljaisen, suloisen.

Murrettu sinä saatat hetkisen olla kuin myrskyssä tuo kasvi, joka
kasvattaa sydämenmuotoisia, punaista valuvia kukkasia. Kaikki on
mielestäsi lyöty maahan sinulta. Olet kasvatti, joka et luota
puutarhuriisi; sinusta tuntuu mahdottomalta löytää enää mistään
elinvoimaa, ruokkivaa multaa. Mutta muista ... tai kuvittele ... että
sadat syksyt ja talvet ovat jo puutarhasi hävittäneet tahi saavat sen
hävittää: nujertaa maahan, jäämöhkäleillä tallata, jäisillä ruoskilla
suomia, paksuun hankeen haudata ... ja kuitenkin: kun on mennyt talven
aika, tulee kevät ... ja puutarha herää ja vihannoi jälleen! Aina
uudestaan se nousee ... kenties entistä ihmeellisempänä, ihanampana.

Tiedä kokemuksesta, taikka usko, että sinulla on puutarhuri, joka on
kaikkia muita suurempi, nerokkaampi. Jos epäilet, ettei hän ehkä keksi
enää mitään uutta, jopa että hän ei löydä ravitsevaa maata edes
entisillekään hoidokeilleen, niin hän sinulle nauraa. Hän sanoo
sinulle:

”Älä hulluttele. Lapsi olet ... nulikka! Lepää, odota. Painu tuokioksi
lumen alle, talven hoiviin...!”

Ja sitten tulee kevät ... luonnon lakien mukaan. Tulee myrskyten sekin
kuin syksy, riemun pauhulla. Virrat ovat hopeaa. Taivas huimaavaa
kultaa. Aurinko, rakas, kaivattu Aurinkosi, avaa sinulle taivaallisen
sydämensä.

Ja katso: heti näkyvät krookus-kukan silmikot lämpöisestä, mustasta
mullasta. Keltakukat paistavat väkevän keltaisina, puhtaina kuin
vastakiilloitettu messinki. Jo nousevat kuin nousevatkin narsissit,
koko kukkasten epälukuinen lauma, mahtavana kauneuden armeijana.

Sinä ihailet hyasinttia, punansinistä tai vaaleanpunaista, ja
ihmettelet, että se hellän tarhurin peittelemänä on säilynyt pohjolan
kylmän talven yli ulkona, tuo satumainen kukka, upea ja verraton,
enemmän kuin ruhtinaallinen: kukka, jonka kantavanhemmista pakanuuden
jumalat ennen rakensivat vuoteensa.

Ja kumminkin on maailmassa paljon enimmän ihailemaasi ihmeellisempiä
ihmeitä. Kuitenkin on tarhurillasi vielä, vieläkin jalompia kukkia
loppumaton määrä, joita hän ei ole istuttanut puutarhaasi ja jotka
saat, jos niitä etsit. Sellainen on Luonto.

Mutta talvella hän kuiskaa: ”Lepää, ensi keväänä näet ihmeitä!”

Ja sinä ja puutarha tottelette suuren käskijänne sanoja. Talvi on
tullut... Mutta kuollut ei puutarha ole ... sekö kuollut! Ei;
merkillistä, salaperäistä siinä tapahtunee talvellakin, unessakin ...
syvällä kätköissä, joihin ei ihmissilmä näe, lumen ja roudan alla,
syvällä mullassa. Siellä eletään kuitenkin ... ikäänkuin nähdään unta.
Kummalliset voimat siellä liikkuvat ... hiljaa, ääntä hiiskumatta.
Siellä kasvatetaan ituja, silmukoita, valkeita, punertavia, meheviä.

Kun suuri Puutarhuri, häikäisevän kevätauringon hahmossa, nauraen
huutaa: ”Ylös, lapseni ... nyt olette levänneet!” Silloin! Silloin...

Kuin taikasauvan kosketuksella puhkeaa, työntäytyy, pursuaa mullasta,
juurista, oksien silmuista, lehdyköistä uutta vehreyttä, levännyttä,
voimakasta, säkenöivää elämää.

Ja uusi, salaa kylvetty tai istutettu kasvikin itää tahi versoo ...
kaikkia entisiä kauniimpana.

Nyt on talvi. Aurinko pysyy enimmäkseen peitossa... Nyt alkaa sataa
lunta. Mutta välistä vielä aurinkokin pilkistää, ja silloin se
kimaltelee korkeassa koivussa, joka kasvaa hedelmäpensaiden ja kukkien
lomassa, kimaltelee oksien pienissä jäähelyissä niinkuin
kristallikruunun lasihelmissä.

Se kiiltely, vaikka vähäinen, on kumminkin rauhoitus, ettei aurinko ole
kauaksi aikaa kadonnut; vain talveksi. Se on sille, joka silmät vielä
vähän raollaan juuri vaipuu uneen, lupaus, että uusi jälleen
vapauttaa: katoaa viimeinenkin viha, kipu, katkeruus ja kiihko: kaikki
katoaa!

MAINEETON SANKARI

Keskellä viehkeää Vanajaa on pieni saari, ulkoapäin samannäköinen kuin
muutkin tuon järvenseljän enimmäkseen asumattomat pikku saaret: rehevä
ja vehmas, rannoilta paikoin matalaa someroa, paikoin harmaina
kallioina kohoileva. Lepät, joukossa korkeita ja tummia tervaleppiä,
joiden lehdet kiiltävät väkevästi jä rungot ja oksat ovat syksyisin ja
talvisin hienosti ruskeat, astuvat jalkansa miltei järven veteen,
seisoen rannalla tiheänä vartiostona tai muodostaen verhon, jonka läpi
katselijan silmä ei saavuta pienen saaren sisustan salaperäisyyttä.
Lepikkoa ylempänä kuumottavat kuuset, koivut ja muutamat vanhat
petäjät.

Eräässä kohdassa aivan rannalla näemme venheen, siimeksessä leppien
juurella; lähellä sitä verkkoja telineillään kuivamassa, maassa rysiä
ja mertoja, ja matalan saunan tuolla louhikkoon avatun ja sannoitetun
polun mutkassa.

Ja sitten naukaisee jossain kissa, joka pian ilmestyykin viereemme,
häntä pystyssä ison kiven nokkaan. Ellemme sitä peloittele, laskeutuu
se luoksemme, hankaamaan kupeitaan jalkoihimme, jopa heitäiksen
seljälleen ja anoo siinä naukuen hyväilyjämme.

Asuttu on saari.

Minkälainen kaunis ja omituinen asuinpaikka! Ja millä tavalla asuttu!

Ylenemme hiljaa rannalta polkua myöten, jonka reunoilla näemme milloin
akleijoja, sinisiä ja vaaleanpunaisia, milloin tulenvärisinä
rehenteleviä keisarikruunuja, ja sitten ilmestyy eteemme asukkaan tupa,
vähäinen, harmaa ja savuttunut, mutta rattoisan ja rauhallisen
näköinen, jopa somakin: ikkunanpielet ovat maalatut sinisiksi, ja
yhdessä mökin kolmesta ikkunasta on puhtaat, maalaiskutoiset uutimet.
Ovi on kumminkin lukossa: isäntäväki näyttää olevan jossakin ulkosalla
tai ehkä lähtenyt käymään manterella.

No, katseltavaa on kylläkin vieraiden ympärillä.

Erikoista huomiota ei herätä korkea ja rehevä ruis, joka lainehtii
saaren keskellä, pyöreällä aukeamalla; eivätkä kukkiva perunapelto
taikka kaalismaa tahi tupakkapenkki meitä ihmetytä, joskin ihastuttavat
sinisine ja valkeine kukkasineen, rehevine naatteineen tai komeine
varsineen. Mutta ainakin minä hämmästyn, kun näen mökin ympärillä pari
omenapuuta ... ja sitten loitompana, suuren raunion vieressä, kolmannen
omenapuun, ja sen jälkeen yhä kauempana samaisia. Seitsemän, kahdeksan
omenapuuta näillä pienen pienillä viljelyksillä, kaikki tuuheita,
huolellisesti oksittuja, varmasti ja kätevästi tukiseipäihinsä
sidottuja.

Kuka on tehnyt yksinäiseen saareen omenatarhan?

Sitä kummastelemme, kun kuljemme ruisvainion piennarta ja ajattelemme,
millaiselta tämä jalostettu puistikko mahtaakaan näyttää kukintansa
aikaan...

Siinä menee hiljalleen tuokio, omenapuita ja ruista ihaillessa,
illansuun hyrrääviä hyttysparvia katsellessa, rantametsiköistä
lemahtavista illan suloisista tuoksuista nauttiessa.

Ja vihdoinpa kuuluu salmelta sorsien narskuttavien äänien lisäksi
myöskin soutuvenheen airojen vinguntaa. Mies sieltä soutaa, suuntaa
päätänsä kääntämättä kohti tuttua valkamaansa, jo kahisevat kaislat
venheen laidoissa, ja kokka karahtaa miltei äänettömästi somerikkoon,
parin suuren kiven lomaan.

Kissa hyppelee rannalla vesikiveltä toiselle, heitäiksen viimeisellä
kupeelleen isäntänsä edessä ja näyttää kellertävän vatsansa, naukaisee
tyytyväisesti; on rientänyt tulijaa vastaan.

Mietteissään soutava mies on huomannut vieraat, kääntyessään nostamaan
airojansa tulloista venheeseen. Hänen päänsä tekee nopean liikkeen, ja
lyhyesti, puolittain jurosti, mutta silti ystävällisesti hän nyt lausun
hyvän-ehtoonsa, ja me selitämme olleemme huvisoudulla. Eipä hänellä
mitä kyläilyämme vastaan. Jotakin hän nyt puhelee kissastaan, ainoasta
kotieläimestä, mikä hänellä täällä on, ammatiltaan kalamiehellä, sekä
vaimostaan, joka on jäänyt yöksi kylään, manterelle; mutta kuitenkin
tarjoaisi hän meille kupposen kahvia taikka lasin teetä, pieneksi
virkistykseksi soutelusta, miehen keittely jos meille sopisi. Lähdemme
kaikin kartanolle. Ilmaisemme matkalla ihastuksemme rukiiseen, jonka
varren korkeudelle ei vertaa, tuuheaan perunaan, voimakkaasti kiiluviin
tupakanlehtiin, ja näihin moniin, komeihin omenapuihin. Saaren asukas
ja isäntä ainoastaan hymähtää tyytyväisesti jotakin sanatonta
vastaukseksi kiittelyihimme.

Mies, vanha ja hieman kumarainen, ruskeaksi päivettynyt ja ahavoitunut,
yksinpä jo äänestä päättäen luonnon helmassa miltei murtumattomaksi
karaistunut, aukaisee pirttinsä oven, köykistää päätänsä ja painuu
kissa edellään sisään, kutsuu vieraita perästään majaansa. Se on
hämärä, pienen pieni, mutta siisti. Tuossa suuri kiuas, josta varmaan
talvella, tammikuunkin pakkasilla riittää lämpöä yhdellä lämmityksellä
pariksi päiväksi. Ja takan kupeella sänky, punertavaksi maalattu, nyt
haavanlehdillä pehmustettu. Ikkunan edessä pöytä tyhjänä; kupit, ja
lautaset sievästi pestyinä tuossa hyllyllä taikka vanhassa kaapissa,
joka täyttää sisemmästä päätyseinästä niin paljon, että parhaiksi
kamarin ovi mahtuu sen ja takan väliin.

Isäntä aukaisee kamarin oven ja kehoittaa meitä lepuuttamaan
ruumistamme niillä istuimilla, mitä saatavissa on: pinnasohvalla ja
parilla puunjuurista punotulla nojatuolilla. Näiden istuimien keskellä
on ristikkojalkainen pöytä. Vielä näemme kamarissa raamatun ja muutamia
muita hartauskirjoja; siinäpä onkin sitten koko huoneen sisustus.

Pohditaanpa siinä isännän kanssa, mitä joisimme, teetä vai kahvia,
sitten vieraat istuvat ja odottelevat, kuka tupakoiden, kuka ilman
vain, ja vaihtavat kamarin avatun oven kautta pakinoita isännän kanssa,
joka sytyttelee tulta lieden tervaksiin, ottaa esille kupit ja lasit ja
puhelee siinä ohella vierailleen ja kissalleenkin, ja nyt kissastaan:

”Se on merkillinen mies ... tämä Narri. Aika herkkusuu se on: sille ei
kelpaa ruuaksi paljon mikään muu kuin kala. Joskus jonkin lintusen
metsästä nappaa, Narri syö sen, tulee höyhensuisena tupaan. Mutta
hiiriä ja rottia: jopahan Narri niitä maistaisi, vaikka onhan niitäkin
täällä. Ehei, ei edes tassullaan niitä lyö, ei hammastaan niissä
tuhraa: ystävä on hiirille, parasta pataa vanhan rotan kanssa... Kerran
tässä ... levolla oltiin illalla jo eukkoni ja minä, oli pimeä,
syksyaikaa ... lamppu sammutettu... Niin, annas olla, alkoi kuulua
täällä rapinaa ruokakaapin ovelta. Minä heräsin, puolin olin jo unessa,
ajattelin: Narri kai siellä raapustelee; sillä on sellainen tapa ja
taito availla itse kaapin, niin, aivanpa kamarinkin ovi, jos se on
jäänyt vähänkin raolleen. Ajattelin Narrin koettavan aukaista kaapin
ovea ja ottaa sieltä itselleen joitakin herkkujaan ... kalaa ... tai
oli sillä kertaa teirikin paistettuna. Mutta sitten katsoin, ja näin
Narrin silmät varsin sänkymme vieressä, ei kaapin ovella. Kaappaisin
tulta, ja eikös pehkana: rotta istui kaapin ovella, oli sitä
jyrsinyt... ja Narri melkein tuossa sen rinnalla: katsoi rauhassa,
kuinka rotta veikkonen yritteli kaappiin. Ei tassullaan lyönyt, ei
hampaallaan uhannut; katseli ja kummasteli. Sellainen merkillinen mies
se on Narri, hehe.”

Niin tarinoi isäntämme tällaisen jutun ja kuvauksen ... ja kaikenmoista
muutakin, vakavaa ja hauskaa sekaisin. Ja sillä välin kiehahti nopeasti
tee, jonka vanhus kantoi nyt pöydälle.

Virisi siinä isäntämmekin suuhun tupakka ... ja jälleen melkoisen
lyhyt, mutta silti mielenkiintoinen tarina, jota vieraat kuuntelivat
ääneti, ihmetellen ja keskeyttäen vanhuksen innokasta ja harrasta
puhelua ainoastaan jotakin erikoista, vielä selittämätöntä seikkaa
kysäistäkseen. Eikä isäntämmekään katkaissut juttuaan muuta kuin
kehoitellakseen nauttimaan virkistävää teetä taikka ollakseen
häveliäisyydestä hiiskumatta jotakin asiata, joka olisi hänen
kunniaansa kenties omalla kiitoksella kohottanut, Niin hän kertoi,
verkkaan ja hiljaisin äänin. Narri-kissaansa oli hän leikillä
merkilliseksi mieheksi sanonut; mutta hänpä itse se oli mies, kumma ja
ihailtava, mielestäni harvinainen laji oikeaa ihmistä, lähellä parasta.

Neljätoista pitkää vuotta oli hän asunut tällä saarella, asunut tätä
saarta. Neljätoista vuotta, jotka nopeasti solahtavat.

Kalastaja oli hän ammatiltaan, ja laadultaan hyvä kalastaja, joka tunsi
Vanajan kaikki kalahaudat paremmin kuin kukaan, jopa etäisten
sivujärvienkin.

Sillä ammatilla hän eli. Lapsia ei ollut.

Mutta kalastuksen lisäksi oli hänellä toinenkin elinkeino, oikeastaan
vielä tasaisemmasti varma kuin kalastus. Elinkeino ja huvi. Se oli
viljellä tätä pientä saarta. Saari oli hänellä vuokralla. Niin,
viljellä ja kaunistaa sitä. Kaunistaa: sitä merkitsivät nuo
vaatimattomat puutarhakukkasetkin, jotka olimme nähneet saunapolun
varrella, ja omenapuut.

Mutta mikä vaiva viljellä tällaista saarta! Mikä suunnaton työ ja
ponnistus. Neljäntoista vuoden työ ... ja nyt saaren louhet ja miltei
kalliotkin vihannoivat ja kukkivat.

Kun hän tähän saareen asettui ja sommitteli siihen kalasaunansa, oli se
todellinen kalastajan saari: metsää, muutamia kallioita ja niiden
ympärillä kiviä. Pieniä ja suuria kiviä ... aivan toistensa vieressä.
Sellaiseen kivikkoon mahtui perunamaa. Niin, oikeastaan ensin
ainoastaan tupakkapelto ja sitten perunamaa. Sen jälkeen alaa kaaleille
ja lantuille. Ja viimein raivasi uudisasukas melkoisen oikean pellon,
jossa kasvoi vuoroin ruis, ohra taikka peruna, jopa vähän vehnääkin.

Mutta millä tavalla hän teki peltonsa tällaiseen pohjaan! Ei uskoisi
se, joka louhikon silloin näki: pelkästään kangella ja lapiolla. Vaimo
apunaan.

Kangella ja lapiolla ja aurasella, jota mies veti ja vaimo painoi
kirkuvaan kivisoraan.

Mutta jos pienet kivet saatiin käsinkin heitetyksi raunioihin, ja
niistä isommat kangella irti, niin sanoihan vanhus olleen suuriakin
kiviä. Niitä oli niinkin suuria kuin tuo tuvan leivinuuni, Nyt ei niitä
ole. Ei yhtään monistakin kymmenistä. Eräihin niiden jättämiin syviin
hautoihin juuri ovat nuo omenapuut istutetut.

Kuinka saatiin isoimmat kivet hävitetyksi? Kangilla ja lapiolla taas
... ja tulella! Mies kaivoi kiven viereen syviä kuoppia ja upotti kivet
niihin. Peitti ne mullalla lähes metrin paksuudelta. Tahi sytytti
kivien päälle ja ympärille suuria rovioita; kun tuli kuumensi kivet ja
vettä kiville kaatoi, lähti niistä ensi poltolla päällyskerros hauraina
paasina irti. Sitten taas uusi tuli. Irroitetut liuskat raunioon, tai
salaojan katteeksi. Monta roviota siinä sai polttaa. Niin rikottiin,
hävitettiin kukin kivi kerros kerrokselta, kunnes siitä ei ollut
kantaakaan jäljellä ... kymmenet pienen mökin kokoiset kivet kymmenen
pitkän ja nopean vuoden kuluessa.

Ei ruudilla, ei dynamiitilla ... vaan melkein käsillä ... hiljaa ja
sitkeästi. Miten olisi köyhä käyttänyt kalliita räjähdysaineita
tällaiseen ... ja miksi olisi saaren mies niitä käyttänyt!

Kivien lomissa ja alla oli vähän multaa. Nyt sitä on pellossa paksulta:
sen näkee jo viljoistakin. Mutta saarelaisilla ei ole ollut koskaan
muuta karjaa kuin kissansa: kolme neljä niitä on jo täällä elänyt
vanhuuteensa. Silti heidän peltonsa, joka täyttää koko saaren
keskustan, kasvaa ihmeellisesti.

No, kalastaja keräili retkillään rannoilta kaislan tähteitä ja veden
hylkäämää muraa peltoonsa ja hedelmäpuilleen. Aina hänellä oli
matkoillaan venheessä mukana keskulaisen kokoinen pärekori. Siihen hän
sulloi hietikoilta muraa ... ja metsistä lakastuneita lehtiä. Kotiin
palatessaan toi hän maihin aina korillisen erinomaista höystettä ...
roskia, lehtiä tai mutaa, jotka vähitellen hiekkaan sekoitettuna ovat
muuttuneet mustaksi mullaksi.

Niin neljätoista vuotta. Neljätoista vuotta hän kantoi ja souti multaa
saareensa.

Kuulijat valtasi tätä vaatimatonta ja kuitenkin innostunutta pakinaa
seuratessa ihmettely. Polttaa kalliot tulella hiekaksi! Kantaa pelto
saareen manterelta! Muuttaa mullaksi louhi ja kivikko ... saattaa se
lainehtimaan viljaa ja kukoistamaan omenapuina.

Sillä tavoin neljätoista vuotta...

Ja nyt on saari kaunis, kivikko hyödyllinen.

Kaikki ylistämme kumarahartiaisen, mutta vankan ukon sitkeyttä,
hämäläistä, hiljaista, koskaan horjumatonta sitkeyttä ja rakkautta
maahan.

Saaren isäntä oli vieraiden silmissä kasvanut vähän kuin jättiläiseksi
... miltei muuttunut jonkinlaiseksi noidaksi: tehdäpä tällaiseen
autiuteen pieni kodikas paratiisi...

Ja nuo kukkaset sitten, rakkaasti vaalitut ... sievästi hiekoitetun
saunapolun varrella.

Pakisimme sieltä soutaessamme kuka mitenkin:

”Siinäpä mies...”

”Siinäpä mies, voimansa ja rakkautensa vuoksi ihailtava kaikessa
avuttomuudessaan. Ja eikö rakkaus ole maailmassa arvokkaampaa kuin
kaikkein ylpeimmät kyvyt ja loisteliaimmat lahjat?”

”Uuden torpparilain nojalla hän on toki saarensa saanut omakseen, tosin
tuskalla ja työllä, jopa käräjöimällä, mutta saanut kuitenkin ...
maksamalla siitä lunastusta. Hyvä sekin.”

”Totisesti hän saarensa ja sen pellon ja vihannesmaat ja hedelmäpuut
ansaitsee ... neljäntoista vuoden lakkaamattomalla ponnistuksella.”

”Nyt hän voi hiukan levätä. Syödä oman peltonsa leipää. Tosiaan oman
peltonsa.”

”Omenapuittensa kukkien koreudesta hän puhui. Kukkasia hän oli
polkujensa varsille kylvänyt.”

”Ja entäs se”, huudahti eräs, ”että ukko on saanut kaiken aikaan itse:
ilman sanottavaa apua oman ruumiinsa ja tahtonsa voimalla ... oman
intonsa alati kiihoittamana.”

Joku sanoi: ”Eivät ole nuo kaksi ammattia hullumpia, näin
kesähuvittelijan silmällä katsottuina ainakaan: aaltojen oikullinen
vapaus ja kauan tyly, mutta voitettuna sitä turvallisempi maa.”

”Hyvä on, että omillaan tulee toimeen, vaikkapa vain ilman poria ja
dynamiittia. Mikä monesti muutenkaan perisi — täällä maallakaan?
Ihmistenkö apu, rikkaiden. Toden totta: me ihmiset olemme toisillemme
melkoisen petollisia. Melkein aina ... miltei ihan aina.”

”Luo itsellesi turva ... luo vaikka kalliosta, ellet parempaa voi
hankkia. Niin olet kuin linnoituksessa, — ja edes kesin kuin pikku
paratiisissa: punertavana kukkiva omenatarha ympärillä saaren
rantaleppien kätkössä. Siellä elät; töistäsi iloitset. Mitä välität
tylyistä ihmisistä, kunhan et itse ole kenellekään tyly: ken tulee
vieraaksi, sille annat leipääsi.”

Ja joku lopetti:

”Hätäpä kasvattaa satoa vanhasta vainiosta! Hätäpä muokata pelloiksi ja
puutarhoiksi savipohjia ja mullalla täytettyjä. Käy kiinni karuimpaan,
kovimpaan. Puhalla henki kiveen. Luo tyhjästä: olet pieni kuva siitä,
joka teki tyhjästä maailman, maan ja auringon, kuun ja ihania unelmia
sytyttävät tähdet.”

”On paljon oikeita paraatiiseja aidattu, muokattu ja istutettu
hedelmällisille ja aurinkoisille maille. Mutta olisipa Suomen
jokaisella pienellä kivikkosaarella sellainen hiljainen unelmiensa
toteuttaja kuin se vanhus, josta nyt näimme vilahduksen!”

IHME

Ei ole tämä ihme mikään jutelma keksinnöistä eikä uutuuksista, sillä ne
eivät liene milloinkaan uutta eivätkä ihmeellistä, koskapa niitä
melkein joka päivä tapahtuu; vaan todellisesta harvinaisesta ihmeestä,
joka kuitenkin joskus on totta.

Vanha mylläri, joka nyt vaeltaa autuaitten kentillä ... käyskentelee
ikuisesti vihannoivissa lehdoissa, keskellä koivikoita, joita ei syksy
koskaan lakastuta, ja kukkivilla ahoilla, joita ei hanki peitä, astelee
vihanta virpi kädessä, korkeana ja kirkastuneena ja loistava hymy
huulillaan rakkaitten karitsainsa perästä vieden niitä iankaikkisesti
kauniille laitumille ... vanha mylläri tarinoi kerran...

Ei ollut joulu, mutta lähellä oli se vielä: oli uudenvuoden aatto.
Eivät palaneet myllärin tupasessa joulukynttilät, sillä niiden
polttaminen ei ollut hänellä tapana, enemmän kuin muissakaan pienissä
asunnoissa sillä seudulla. Mutta valoa oli silti pirtissä, valoa, joka
loisti harmaan ja lämpöisen takan liedestä, myllärin kesällä talveksi
varaamista pihkaisista ja kuivista petäjäpuista.

Mylläri oli hommaillut jotain kamarissa. Nyt tuli hän tupaan ja istahti
rahin päähän lieden ääreen, jossa jo ennestään istui muudan
nuorukainen, hänen kummilapsensa. Myllärillä oli sylissä joitakin
papereita.

Juhliksi puhdistettu lamppu tuikki iloisesti pöydällä. Uunissa sirisi
maukasta tuoksua levittävä paisti, lammasta, silavaa ja raavaslihaa.
Myllärin muorin kamarista, joka oli isännän kamarin vieressä, kuului
silloin tällöin sirmakansoittoa, raukeaa ja samalla raisua: talon
isännällä oli juhlilla luonaan eräs toinenkin vieras, joka oli tullut
taloon käsiharmonikkoineen, ja soitteli nyt siellä. Vanha mylläri,
lempeä ja naurusuinen herännyt, pietistiksi harvinainen laadultaan,
kuunteli maailmallista soittelua alakuloisesti hymyillen.

Milloin hanurinkurahtelu lakkasi, eroitti kamarista muorin juttelua
toisen vieraan kanssa ... ja ulkoa korkeain mäntyjen pehmoista suhinaa,
ikäänkuin raskaita huokauksia.

Mylläri istui siis toisen vieraan kanssa tuvassa, hehkuilevan lieden
edessä.

Yhtäkkiä, tai oikeastaan verkalleen ja kuitenkin ikäänkuin tekoaan
hieman salaillen pisti vanha mylläri paperitukkusen, joka oli hänen
sylissään, palavaan uuniin, humisevien liekkien sekaan. Nuorukainen
huomasi hänen työntävän papereita palamaan, ja näki vanhuksen otsan
sitten kohoavan miltei ylpeästi pystyyn, ja hänen ohuilla huulillaan
väreilevän omituisen, leikkivän hymyn. Kun nuori mies katsahti
papereihin, joita iloiset liekit juuri nieleskelivät, oli hän
näkevinään niissä sanan: Velkakirja.

”Mitä mylläri tekee?” kysyi nuorukainen. ”Poltatteko velkakirjoja?”

”Hyst!” varoitti mylläri, naurahti ja kohotti toisen kätensä etusormia.
”Älähän hiisku tästä muorille.”

Poika ymmärsi ukon: muori oli tarkka raha-asioissa; varmaankin mylläri
poltti toisen velkakirjoja, ja mitäpä hänellä itsellään olisikaan ollut
kenellekään maksamista, joka nyt muka olisi ollut maksettu ja jonka
paperit hän olisi täten hävittänyt? Sitten mylläri jatkoi:

”Enpä velkakirjoja polta: yhden ainoan vain kadotan ... pienen...”

Mylläri mainitsi hiljaa miehen nimen, joka oli ollut hänelle velkaa.
Syntyi pitkä hiljaisuus. Vanhuksen kasvot olivat taaksepäin
kallistuneet; ne olivat iloiset, kirkkaat, ja kumminkin hänen
silmänurkissaan, pietistin punertavissa, itkettyneissä silmissä,
kierteli vesi.

Meni hetki. Sirmakka oli hiljaa, tuuli ulkona huokaili, ja kamarissa
muori naurahteli ja jutteli.

Sitten huokasi mylläri syvään ja alkoi tarinoida verkalleen, —
opettavasti, hieman saarnaavasti:

”Niin, velkakirjasenhan minä poltin. Pieni velka vain ... jollaisesta
ei kannata mainita. Mutta tiedätkö, että sittenkin tuntuu hyvältä, kun
sillä tavalla tein. Ihmeellistä. Mutta niin on Kristuskin käskenyt ...
eikä silti juuri käskenyt, koska hän meiltä mitään vastinetta
vaatimatta antaa velkamme anteeksi, ottaa ne maksettavikseen.

”Tuntuu hyvältä ... ja tuntuu siltä kuin tuvassa nyt palaisivat kirkon
joulukynttilät...

”Ja kuitenkin tuntuu siltä kuin jokin olisi ihmistä tällaiseen
käskenyt.

”Sanoisinko sinulle ... poikani ... missä sen käskyn sain?

”Olisinko kovamielinen ... veisinkö ehkä sillä tavalla iloa
nuorukaiselta? Ajattelen näet, että onhan sinulla, onhan nuorella
oikeus ja vapaus iloita maailmasta. Paljon on siinä iloittavaa ...
kesä, ja Jumalan luomassa maailmassa laiho ja kukkaset, maan hedelmät,
nuoruus: kaikki Jumalan antimia ihmisille. Iloita saa, iloita täytyy
siitä. Iloita ja ihmetellä.

”Tohtisinko nyt tosiaan kenties riistää sinulta iloa?

”Mutta jokin vaatisi puhelemaan surusta ... josta kehkeytyy ja kertyy
ilo. Puhumaan, missä ja miksi minulle ikäänkuin annettiin käsky hukata
tämä velalliseni paperi.

”Se tapahtui muutama päivä sitten. Hänen mökissään ... hänen
sairasvuoteensa ääressä. Niinkuin tiedät, hän on hyvin kipeä. Varmaan
hän pian kuolee.

”Täytynee puhua näin uudenvuoden aattonakin ... iltana, jonka perästä
toivotaan kaikkea tulevalta vuodelta ... kovaa on nähdä kuolevaa, nähdä
kuolevan ihmisen kasvoja...

”Katoavaisuus oli hänen kasvoihinsa sinettinsä painanut; ne olivat
keltaiset ... niinkuin vanhojen kirjojen paperi. Niin on mennyttä mies;
tyhjiin laihtunut ... kun on kauan potenut. Ja hänen silmänsä, tuon
mies-raukan: ne olivat ikäänkuin tavattomasti suurentuneet. Ne
näyttivät ihan mustilta, vaikka hän onkin vaalakkasilmäinen ... ja ne
olivat pelkkää silmäterää. Isot ja mustat silmäterät kalpeissa
kasvoissa... Kuin jotkin ikkunat, joista jokin minua katseli. Mikä?

”Puoli vuotta tätä ennen olin nähnyt saman miehen hartevana, leveänä.
Silloin hän nauroi, hommasi työssä. Kiivas hän oli mieheksi ...
sellainen ettei kai luullut minkään jaksavan hänen voimaansa vastustaa.
Ja hän kerskui voimillaan. Nyt, lyhyen ajan kuluttua, hän oli mennyt
näin kasaan. Jumala oli lähettänyt taudin ... kutsumaan häntä pois.
Hänen ruumiinsa muuttui niin heikoksi, ettei hän pysty vuoteesta
nousemaan. Kovia sanoja täytyy hänen sietää niiltä, joiden on
hoidettava häntä ja joille hänestä on nyt tullut vastus: omaisilleen ja
lapsilleen ... hänestä, heidän entisestä hoitajastaan. Eikä hänellä ole
voimaa eikä halua heidän käytöstään nurkua; ainoastaan vedet virtaavat
välistä poskille silmäkuopista. Jumala lohduttakoon häntä ...
muuttakoon häntä vielä niin, että hänelle on ilo lähteä maailmasta.

”No ... hänen silmiensä näkeminen se pakotti minut polttamaan tuon
velkakirjan. Oikeastaan minun olisi pitänyt tehdä se hänen nähtensä,
tai antaa paperi hänelle. Mutta ... ehkäpä sinä tekisit sen hyväntyön
minulle, että menisit vakuuttamaan hänelle, etten ryhdy hänen
perikuntaansa velkomaan? Menemmekö yhdessä häntä katsomaan?

”Ne pian kuolevan silmät! Mitä puhui Kuolema, joka niistä katseli
maailmaa ja minua, sillä Kuolema niistä katseli. Kuolema ja
katoavainen. Tuntui kuin ne olisivat sanoneet: Katsokaa, tässä lepää
voimakas, yrittävä, paljon toivova mies ... muuttui muutamassa kuukaudessa
heikoksi kuin lakastuva korsi. Ja Kuolema sanoi: samoin
olet sinä itse muuttuva. Sinä olet kuoleva.

”Kuoleva ... minäkin. Ja juuri minä. Ennen muita ehkä minä, sillä
minulla on jo sellainen ikä. Kuoleva ... ja katoava kuin ruoho.

”Miksi niin ollen välittäisin ... pikku seikoista? Onhan minulla nyt
rahaa tarpeeksi. Ja ilman sitäkin: se, joka muistaa piankin lähtevänsä
pois, ei paljoa tarvitse. Muorillekin ja sukulaisille on minulla jättää
jotain, heidän elonpäivikseen ... — niin on Jumala minua auttanut.
Heidän lyhyiksi elonpäivikseen: paljoa eivät he ennätä sillä ajalla
tarvita ... eivät niin paljoa, ettei minulla olisi oikeus ilahduttaa
kuolevaa pyyhkimällä pois hänen perillistensä pienen velan.

”Velanko minulle? Mitä joutavaa! Ei ollutkaan se velka. Sillä ei
minulla ollut mitään antaa, ei ole mitään omaa. Ei mitään.

”Sanotaan, että mylläri on rikas. Että hänellä on mylly ... että
hänellä on maatila ... pellot, monta latoa heiniä joka talvi. Ja
rahojakin pankissa.

”Se on joutavaa puhetta. Lasten tarinoita. Ei minulla ole mitään. Ei
mitään omaa.

”Eikö mitään omaa?

”Ei. Miksikä ei? Siksi ... että minun, niinkuin jokaisen, on lähdettävä
piankin maailmasta. Se on totta, se on selvää. Ja niin ollen on kaikki,
mitä minulla on, mitä olen ehkä itselleni hankkinut, annettu minulle
ainoastaan lainaksi, Lainaksi olen saanut itselleni myllyn, tilan,
karjan. Lainaksi kaikki; se otetaan näet minulta koska tahansa
takaisin, mieltäni kysymättä ... tai minä otetaan pois täältä
lainatavaroitteni luota. Minun on jätettävä nämä lainatavarat
vuorostani muille.

”Lainaa on omaisuuteni, ei omaani. Jumalan omaisuutta se on. Mikä
oikeus, mikä ilo minulla olisi velkoa muilta semmoista, joka ei olekaan
oikeastaan minun? Eikö minun ole oltava sitä velkomatta ... jos oikean
omistajan ääni siten minua käskee?

”Ei, minä en velo. Ja siksi olen iloinen, kun poltin edes tämän pienen
velkakirjan ... taisteltuani kyllä sen pahan kanssa, mikä minussa
itsessäni piilee ja kuvittelee minulle, että minulla olisi maailmassa
jotakin omaa ja että minun olisi sitä vartioitava niin etteivät
lähimmäiseni sitä saisi. Lähimmäiseni, kanssavelalliseni ... maailmasta
katoavat.

”Mieleni on nyt tästä teosta iloinen! Tuntuu kuin ympärilläni
palaisivat joulukynttilät ... kauniimmat itse näkyväisen Jumalan temppelin
joulukynttilöitä!”

Meni hetki. Myllärin muori tuli tupaan, katsomaan paistoksiaan ja
järjestämään pöydälle juhlaruokia. Hänen mukanaan reuhtoili tuo toinen
vieraskin, harmonikkoineen, nähtävästi maistelleena miestä väkevämpiä
tuolla muorin kamarissa ... toverinaan samainen — muori. Sirmakka
alkoi nyt räikyä tuvassa. Muori touhusi ja tirskahteli: sen nyt
arvaa, pullo oli hänellekin varsin mieleinen. Vanha mylläri iski
veitikkamaisesti silmää sille, joka oli hänen sanojaan äsken
kuunnellut, kai merkiksi, ettei äskeisistä jutuista pitäisi todellakaan
hiiskahtaa.

Mutta niin pystyssä oli vanhan miehen ylhäinen otsa, sellaista
järkkymätöntä tahtoa, sellaista itsensä kurissapitämistä ilmaiseva sen
otsan rauhallinen sävy, niin lempeä hänen hieno hymyilynsä, niin syvä,
alakuloinen sääli hänen tyynissä silmissään välkehtivän kujeellisuuden
alla, että nuorukaisen pää painui ikäänkuin vaistomaisesti hänen
edessään kunnioituksesta kumaraan. Kuolemaa hän ajatteli ... ja
ajatteli, että tämäkin ystävä pian voisi siirtyä sinne, mistä ainoakaan
ei palaa. Sitä hän mietti ... kuulematta harmonikan remua ja muorin
hoppuamista ja ainaista juttelua. Mutta ihme; surulliset eivät hänen
mietteensä ja tunteensa kuitenkaan olleet. Ei, jokin kummallinen
ikäänkuin nosti, tempoi, kantoi hänet iloon... Yli koko matalan
maailman olevaan hengen ihmeelliseen valtakuntaan.

Hengen valtakuntaan? Sellaista hän ei liioin uskonut olevan
olemassakaan: liian paljon hän oli nähnyt jo harjoitettavan omaa
hyväänsä tavoittelevaa petosta hengellä, aatteilla, korkeilla
ihanteilla. Mutta tässä oli tosi näyte siitä, että aatteen puolesta
voitiin jotain antaa, — ja antaa vaieten. Siispä saattoi olla
kätkössä, jossain, muitakin totisia hengenpalvelijoita. Miten oli
mahdollista, että tämä sivistymätön, yksinkertainen maalainen iloitsi
näin uhrautumisesta?

Poika näki taivaan valtakunnan! Ja — tuon myllärin näki hän siellä
huulilla hymy, silmissä lempeä loiste.

Nyt alkaa se poika olla vuorostaan vanha mies. Vuodet ovat menneet
pian: menneet autereiset keväät, mustat syksyt ja karut talvet, ja
vielä joutuisammin kultaiset kesät. Vanha mylläri on siirtynyt maan
multaan, kaiken elollisen lakia totellen ... taikka siirtynyt noille
autuaitten ihanille kentille. Ja seurannut on häntä hänen rattoisa
muorinsakin.

Mutta aina, milloin tuolla entisellä nuorukaisella on edessään jokin
ilkeä pulma, tai jos suru häntä ahdistaa, taikka pettymys saattaa hänet
painamaan otsansa käteensä ... johtuu hänelle mieleen tuo maalaisukko,
ja uudenvuodenaatto tuolla myllytuvassa, alakuloisessa, talvisessa
laaksossa; hän näkee myllärin leikilliset silmät, hänen itsepintaisesti
ylhäisen otsansa. Ja sitten hän naurahtaa itsekseen:

”Mitäpä hätää tässä! Tavaroistako? Ei omani ole minun: se on laina.
Lyhytaikainen laina ... melkein kuin yhdeksi päiväksi annettu.

”Ja jos kuka minua mielestäni halventaa ja kalvaa, saadakseen, luuloni
mukaan, itselleen sitä pientä kunniaa tai pikku valtaa, mikä tuntui jo
ikäänkuin minulle lainatulta, niin ... halventakoon! Naurettava hän
oikeastaan on: kuinka voi toinen toivoa niin vähäistä itselleen? Nähdä
harmia ja vaivaa sellaisesta, joka on vähempi turhaa, joka tuokiossa
unohdetaan!

”Joku tekee ihmisen narriksi, naurunalaiseksi ... hyötyäkseen sillä
muka jotakin. Mitä se minuun kuuluu? Ja eikö olekin aina narrillista
kaikki, mikä takertuu johonkin, kiivailee, puskee, innostelee? Jopa
kannatti!

”Olisinpa aseeton, hiljainen. Antaisinpa ... itseäni sortaa! Niin,
nauttia siitä, että on vähäinen, lyöty ja poljettu! Siitäkin saattaa
nauttia. Sillä miksi riidellä sellaisesta, mikä ei meidän ole tai on
tuokion vaiva?”

Myllärin muistaa hän aina, tuon ihmeen talonpoikain itsekkäässä ja
rähisevässä joukossa. Ukko nyökäyttää päätänsä hänelle, kujeellisesti,
hymähtää jotain, ikäänkuin sanoen:

”Mitäpäs! Ei hätää. Kyllähän tästä maailmasta aina pääsee ... liiankin
pian. Kuolema se on sellainen ulosottomies...”

DILETTANTTI -- TIENHAARASSA

Mies kulki synkässä korvessa. Hän tuli kahden tien haaraan.

Siinä hän seisoi ja katseli neuvottomana.

Toisen tien suuhun ilmestyi olento, jolla oli tunnettu orjanruoskista
punottu seppele päässä. Hän virkkoi hiljaa, päätänsä jo alakuloisesti
pudistaen:

”Kelpaanko?”

Mutta silloin ilmestyi toiselle tielle nainen, lehahtaen kuin joihinkin
kuiviin havuihin juuri sytytetty tuli. Kaunis hän oli, vartalonsa
notkui keveänä, hiuksensa olivat kellertävät, vaatteittensa liehuvat
harsot siniset. Mies, joka katseli neuvottomana tienhaarassa, tuskin
huokasi, ja läksi kulkemaan naista kohti. Nainen väistyi ja huudahti:

”Sanopa, minkälainen olen, niin tavoitat minut ... voitat minut.”

Nyt alkoi mies kuvailla naista, kuten käsketty oli, ensin arastelevin
sanoin, sitten kiihkoon syttyen, satojen kauniiden sanojen valtavalla
voimalla ... yhäti seuraten ilmestyksen perästä, joka hänen edessään
kulki. Siinä kuvailtiin noita tavoiteltavan silmiä, joista veitikka
kimalteli, verrattiin hiuksia kultaan, ääntä metsäkyyhkysen yksinäiseen
kuherrukseen, olennon vaatteita ruusupensaaseen, josta lauhkea tuuli
leijuttaa hiljaista tuoksua.

”Kas sellainen sinä olet!” huudahti mies lopulta riemuiten.

Mutta silloin: nainen, tämä kummallinen muuttui. Taikka ensin hän
katosi, jättäen tavoittajansa suruun, ja ilmestyi sitten hänen eteensä
uutena. Hän naurahti:

”Huomaat, etten ollut sellainen, miksi minua sanoit. Kuvaile minut
uudestaan, jos tahdot saavuttaa minut.”

Mies tosiaan huomasi muutoksen. Mahdotonta oli, että hänen äskeinen
kuvauksensa olisi tällaiseen olentoon sopinut. Hän naurahti säälivästi
taannoiselleen ... ja alkoi kertoa, mitä nyt näki.

Hehkuvat olivat ilmestyksen silmät, musta oli hänen tukkansa,
musta ja välkkyvä kuin jonkin petolinnun sulkien väri. Ilman verhoa hän
väikkyi melkein, huulilla nauru, joka soitti kuin monet kulkuset
tähtisenä talviyönä. Tanssahtaen hän luisui miehen käsistä, pitäen
väistyessäänkin syliään avoimena. Miehen huulilta ryöppysivät sanat
ihailua, rakkautta, epätoivoa täynnä, sillä vieläkään ei olento
antautunut hänen valtaansa; ne sanat olivat tulta, pauhasivat ja
loimusivat kuin tulipalo pimeässä yössä, ne olivat punaista ja mustaa,
ne värisivät kuin veripisarat murhaajan veitsen terällä. Ilmestyksen
muodot hän kuvasi rakkaalla huolella, hänen jokaisen suortuvansa
tuhannella sanalla, joista yksikin riitti; hänen sielunsa häijyyden ja
kauneuden hän luuli lausuvansa.

Tuokio: ilmestys katosi.

Tyrmistyi mies ... harhauttavalla tiellä yksinään. Vielä kajahti ääni
kaukaa, yhä kauemmaksi häipyen, ikäänkuin väkevän soittimen kielen
viimeinen, heikko kajahdus. Mies putosi polvilleen maahan, pettyneenä,
tuntien itsekin pettäneensä itseään.

Silloin kosketettiin hänen olkapäähänsä, ja kun hän kohotti kasvojaan,
seisoi siinä jalleen ... tuo orjantappuralla kruunattuko?

Mies nauroi pilkallisesti. Taaskin oli tämä keiju ... mutta samaksi
kuin entisen tiesi mies tämänkin olennon, joka nyt lausui:

”Millä sanoilla luulit minut ilmaisevasi, lapsi! Olinko sellainen?”

Nyt uskoi mies hänet sittenkin saavuttavansa, ansaitsevansa ... vaikka
ennen oli kokenut muuta. Hänen sydämensä järkyttyi halusta nähdä tuo
olento oikein, sellaisesta halusta, että hän nöyrtyi niin että tuskin
tohti lähteä ilmestyksen jälkeen, joka oli korkea ja majesteettinen.
Valkeat olivat sen kasvot, samoin kuin ne kädetkin, jotka viittasivat
häntä nousemaan. Hän oli kuin hohtavaa kultaa.

Ei, toden totta ei tämä sittenkään ollut se entinen, päätteli nyt mies.
Niin, hän häpesi entistä opastaan. Jos hän olisi ollut kuvanveistäjä ja
ne äskeiset sanat hänen tekemiänsä kuvia, olisi hän kuvan sirpaleiksi
murskannut; jos hän olisi ollut tuli ... ja nuo sanat jotain tulelle
altista, olisi hän ne polttanut, heittänyt keveän, mustan tuhkankin
tuuleen, ikuiseen häviöön. Nyt lausui olento:

”Sano, minkälainen olen, minkälainen minun sieluni, niin johdan sinut
tien päähän ... ihanaan onneen.”

Miehen myrtynyt sydän pehmeni, se alkoi elää ja hedelmöida, jälleen ...
kuten mehevä multa, johon keväinen aurinko paistaa. Sanoja, kuvia,
uutta kauneutta se iti, vihersi, alkoi versota. Jokainen korsi,
punertava silmu, jokainen lehti, tuuhea lehvä ja kukka siinä kuvaili
tuon ilmestyksen ylhäistä korkeutta, hänen sielunsa puhtautta,
sydämensä loppumatonta hyvyyttä...

Mutta ilmestys väistyi. Hän pudisti yhä päätänsä, virkkoi:

”Et saavuta minua. Et ole kuvannut minua.”

Ja yhtäkkiä hän katosi. Minne?

”Entinen hän oli sittenkin”, mies katkerana itsekseen sanoi.

Ja hän jatkoi:

”Tiettävästi se ilmestyy taas ... uutena, uudestaan.”

Se olikin totta. Se ilmestyi. Kymmenesti. Sadasti. Milloin kuin olento,
joka itkee köyhyyttänsä ja tarvitsee suojaa, milloin kuin kaunis, nuori
tyttö, jota suudellaan kesän kukkivien syreenipuiden alla, tahi
niinkuin kypsä renessansin nainen, jonka povi kaartuu korkeana ja
hampaat kiiltävät viinin mehua, taikka kuin tanssijatar, jonka
voimakkaiden jalkain poljento hukkuu viulujen tahtiin, tai ilonaisena,
silmien alla tummat juovat, epätoivo, joka ei puhu koskaan yhtään
ainoaa sanaa, sitten sellaisena, sitten tällaisena: yhä, aina,
lakkaamatta uutena: nyt jonakin hämäränä haltiattarena, jonka siivet
humisevat kuolemalle vihkiytyneen ja kuoleman janosta sekautuneen
sankarin pään yläpuolella, nyt pyhimysnaisen tapaisena, kiharainsa
ympärillä säteikkö, nyt madonnan kaltaisena, nyt rakastajattarena,
sitten viileänä, sointuvana, vaiti, pelkkänä muotona, nyt palavina
aisteina... Aina väistyen edestä ja kadoten.

Mies seisoi synkässä korvessa. Viimeinen ihana näky oli kadonnut; sanat
olivat vuotaneet hänen huuliltaan, sanat, jotka taas tuntuivat hänestä
olevan tyhjät niinkuin hänen sydämensäkin.

Tyhjäkö tuo sydän? Jotain siinä oli. Ei enää katkeruutta: se oli
hänelle jo liiaksi kulunutta, koettua; ei pettymystä, sillä pettynyt
hän oli jo tuhannen kertaa; vaan siinä versoi nyt jotain vielä syvempää
kuin viha itseäänkin kohtaan siitä, ettei hän ollut pystynyt voittamaan
ainaiseksi sitä, mitä hän tahtoi. Tämä vihaa syvempi tunne, sellainen
voimakas, että se, itsensä hävittämisen halun ja katoamisen kaipuun
partaalla, kidutti ja kalvoi hänen sydäntään.

Vieläkö tulisi uusi ilmestys ... jota hänen täytyisi tavoitella ...
täytyisi!

Hän ei jaksaisi enää! Hän kaipasi kääntyä takaisin ... tältä kirotulta
kidutuksen tieltä. Ja hän kääntyi.

Luuli kauaksi joutuneensa. Kulki tuokion: näki itsensä äskeisessä
kahden tien haarassa!

Mutta aikaa oli silti kai runsaasti mennyt, sillä hän tunsi itsensä
väsyneeksi.

Silloin näki hän sen tien alussa, jota hän ei ollut kulkenut, jälleen
sen kalpean olennon, jolla oli orjanruoskista punottu seppele päässä.
Olento ei vaikuttanut enää hänestä ankaralta, joskin oli alakuloinen
kuin ennenkin. Hiljaa ja lempeästi virkkoi hän miehelle nyt uudestaan:

”Kaikki on kanssani ... niin yksinkertaista. Ja — se on kaunista,
onnellista. Etkö tulisi?”

Mies oli vaipunut maahan. Hän tiesi, mitä tuo toinen tahtoi.

Sitten käänsi hän kasvonsa olennosta murheellisena pois. Hän huokasi.
Ja huumautui, sillä toisella tiellä viittoi, säteili jälleen uusi
ilmestys, uusi harha.

”Hänellä oli paljon rikkautta: liian paljon kauneutta”, huudahti se
olento, jolla oli orjanruoskista punottu seppele päässä.

”Liian vähän, liian vähän!” vastasi mies.

MAAILMAN PALKKA

Huone on pieni ja siisti. Ja lämmin: uunissa on ollut äsken tuli,
vaikka maaliskuinen päivä valaakin nykyään jo ikkunasta sisään kuivaa
ja suloisesti raukaisevaa paahdettaan. Kuin pikku sali on tämä kamari,
kivimuurin alimmassa kerroksessa syrjäisen kadun varrella. Tuossa on
pyöreä pöytä, ahdettu täyteen ruukkukasveja, pelargonioita,
morsiushuntuja, huolekkaasti aurinkoa kohti käännettyjä, joukossa
Köyhänilokin. Tuossa keinutuoli, tuolla jonkinmoinen kirjoituspöytä.
Seinillä kipsistä valettuja medaljongeja, jotka ovat esittävinään
suurmiehiä; piirongilla tunnettu kirjava kipsipoika, jalassa suuret
saappaat ja piippu suussa. Sänky puhtaalla päällysverholla peitettynä.

Asukas loikoo vuoteella, koivet varovasti nostettuina sängyn
päätylaudalle.

Aurinko laskee. Takassa risahtelee hiillos. Pitsisten ikkunauutimien
läpi lankeaa päivän valo kalpeina, värisevinä läikkinä seinäpapereille;
vavahtelee hetken, himmenee ja kirkastuu vuorotellen, siirtyy
hiljalleen kuviolta toiselle.

Puotikello seinän takana kilahtaa vielä kerran, ja kuuluu kauppiaan
sävyisä hyvästely. Kauppa pannaan kiinni.

Olkoonpa kamarin asukas, keski-ikäinen mies, nimeltään vaikka Falk. Hän
ajattelee, että pitäisi tästä nousta laiskana tupakoimasta ... pitäisi
sytyttää lamppu. Olisi muka suomennettava tuota teosta ”Taiteen synteesi
”. Toinen on jo melkein valmis; se on ”Ajan henki ekspressionismissa
”. Mutta vielä on hämärää, vielä väreilee auringon
kulta ikkunasta, josta näkyy, tämän syrjäkadun päästä, louhittu kallio
ja sen vieritse merensaari, jonka mustan metsän puhki rusko alkaa
kiilua.

Vuokraemäntä liikkuu nyt toisessa vierushuoneessa, pikku puodin
omistaja. Kahvikupit ja tarjotin rattoisasti kalahtelevat. Ja sitten
hän tuokin sisään jo kahvia. Ketterästi ja ääneti laskee hän
tarjottimen pöydän kulmalle. Seisoo hetken. Kehoittelee juomaan. Mutta
ei vielä poistu kamarista.

Auringon säteet leikkivät kamarissa, raukeat ja haikeat keväisen
auringon hyvästelyt. Ollaan hiljaa. Falk on kuulevinaan, miten
vesipisarat vielä tippuvat räystäskouruista ikkunan takana ...
vaikkeivät ne enää tippunekaan, sillä ilta kylmenee pian näihin
aikoihin. Mutta kun kävelijät kulkevat ikkunan ohitse, rasahtelevat
kulkijain askelet kevättä.

Vanhapiika seisoo yhä oven suussa, nojailee oven pieleen. Vuokralainen,
joka ei ole asunut hänen luonaan kuin muutaman viikon eikä ole tullut
paljoa puhuneeksi hänen kanssaan, katsahtaa häneen. Ja nousee
haukotellen sängystä, juomaan kahvia. Miksi hän yhä siinä seisoo, —
vanhapiika? Hän näyttää Laurista koomilliselta ... tuntuu
vastenmieliseltäkin: on kuivettunut, luiseva; suunsa on leveä ja
punainen ... toinen olkapäänsä nytkähtelee, ja joskus ihan hypähtää:
hermotautia jonkinlaista. Entä silmät sitten! Hän ei katso
vuokralaistaan koskaan silmiin. Jos Falk tavoittaa hänen katsettaan,
vääntyvät ne silmät ikäänkuin nurin, nyt kattoon, nyt seinille, ja
samalla hänen suunsa haukkoo ilmaa kuten kuivalle nostetun kalan ...
äänettömästi niinkuin häntä tukehduttaisi.

Yhä se seisoo, kuiva ja keltainen vanhapiika. Käsi hapuilee oven pieltä
... ikäänkuin hän aikoisi ajatuksissaan jotain sanoa. Ja hän
huokaileekin. Olennon rinta on melkoisen pyöreä ja korkea. Mutta tuo
lakastunut iho: voi onnetonta! Muussakin ruumiissa on pyöreyttä kyllä.
Pieni hän on. Silmät mullistelevat sinne ja tänne, vedenväriset silmät.

Ei ole puhuttu vielä mitään. Riite rasahtelee ohikulkijain askelissa
kadulla. Ja aurinko yhä alenee, levittäen alakuloista hohdetta laajalle
jäälle merensaaren edustalle. Taivas sinertyy ja punertuu, kevättaivaan
arkaa, tuskallista punaa. Kiire näyttää auringolla olevan alas
ilmanrantojen kätköön.

Jotain pitänee vuokralaisen kai kysyä tuolta ikäänkuin odottavalta.
Kysäisee kuulumisia.

”Mitäpäs”, vastaa nainen, haukkaa sanojaan, katselee permantoon,
pujahtaa oikaisemaan sängyn verhoa ja asettuu taas ovenpieleen. Ja
sitten nopeasti:

”Mitäpäs. Se on sellaista aina — pientä kiirettä ja touhua... Ja nyt
minulla on pulakin... Kun tuo konttoristin rouva ei tahdo maksaa.
Pieniähän ne ovat maksettavat; mutta minulla — olisi puodin vuokra
hankittava, ja tavaraakin lisää: mistäpä minä saisin, jos eivät muut
minulle voi antaa. Niin, eihän tämä asia herraan koske, mutta...”

”Mikä? Se konttoristin rouvako?” kysyy Falk. ”Sekö mustasilmäinen, ja
likainen?”

”Likainen?” naurahtaa vanhapiika. ”Älkää toki niin sanoko! Eihän se
niin likainen; ei ... ainakaan itse luule olevansa... Ja mitäpä noiden
... vaatteiden likaisuudesta! Ja ovathan ne silkkiä, ne vaatteet ... ja
pitsiä. Ja syylläkin hän sanoi, kun katseli puodissani sukkia
ostaakseen, etteivät tällaiset hänelle passaa, koska hän ei voi
näytellä niitä herroille, kun ne eivät ole silkkiä. Ihan vakavissaan se
puhui.”

Vanhapiika naurahti. Ja jatkoi, kun vuokralainen oli hänen jutulleen
ikäänkuin suopeasti hymähtänyt:

”Vakavissaan ... se niitä tahtoo näytellä. Raitiovaunussa istuu —
näytelleekö sukkiaan kaikille? Ja kertoi, että kaikki herrat ovat
häneen ihastuneet, kun hän sillä tavalla... Sitä varten hänellä on —
pukimet. Niin hän touhuaa; kokouksia on jos jonkinmoisia —
ompeluseuroja... Ja milloin ei ole niitä, niin kotiin tuodaan vieraita
... tänne ylös, tiedättehän. Siellä se on ilo ja remu. Täytyyhän sitä
vieraille tarjota. Mutta sitten — kuluvatkin palkat siihen. Ja lapset
kuljeksivat huonoissa vaatteissa, ja rouva sadattelee herralle, käskee
hänen ansaitsemaan enemmän, sillä hänelle täytyy hankkia sitä ja sitä,
uusia leninkejä, rahaa teattereihin ja taidenäyttelyissä ja
ravintoloissa käyntiin. Tosiaan, valehtelematta, hän kiroaa, huutaa.
Kukapa uskoisi tuollaisesta koreasilmäisestä... Mitä menoa se pitää
vieraillekin ihmisille ... ihan korviani särkee! Ja miksi täytyy hänen
aina saada niitä uusia pukuja ja ravintoloissa käyntejä? Siksi, sanoo,
että herra ei muuten voisi yletä virassa, ei saisi Lisää palkkaa, ellei
vaimo ... pitäisi hänestä huolta: pitäisi hänen puoltaan ... kai noilla
mustilla silmillään. Ja kuitenkin on herra niin siivo: itkee hänen
kirotessaan ... ja lupaa yrittää: lupaa kohota arvossa. Rakastaa,
raukka, lapsiaan, — ja noita silmiä. Ja kai heillä kovaa onkin. Mutta
miksi hän siitä vieraille puhuu ... minullekin vihoittelee? Minun oli
pakko mainita pienestä summasta, jonka hän oli minulle velkaa. Silloin
hän pauhaamaan, ja silmät salamoivat, huutamaan, että konttoristin
palkat ovat pienet, herrasmiesten palkat ovat nykyään aina liika
pienet: ei voi käydä missään, ei voi pitää perheissä illatsuja, ei voi
syödä niinkuin ennen sotaa, ei kannata ostaa muuta kuin pirtua, ei
pukeutua komeasti, ei ylentyä, vaikka miehellä muka olisi lahjoja
korkeaksi virkamieheksikin eikä vain konttoristiksi. Ja siinä uhkaa,
että virkamiehet tekevät lakon, tai eivät lakkoa, vaan eroavat
toimistaan ... näyttävät, että on kohdeltu pahoin, tahtovat elää kuin
ennen...”

”Eikä siis maksanut teille?” kysyi Falk.

”Niin, enhän minä häntä kovasti ahdistanutkaan”, vastasi vanhapiika
yksinkertaisesti. ”Sillä hänen miehellään onkin kovaa ... entä sitten
lapsi-raukoilla...”

Falk hymähti ... eikä ajatellut oikein mitään. Viimein hän sanoi:

”Niin ... te taidatte olla ... liian siivo ihminen...”

Naisen kasvot alkoivat hohtaa, — pelkkää ilta-auringon valaistusta ei
se ollut. Hänen pieni päänsä, ruosteenvärisen, harvan tukan peittämä,
kohosi pystympään, suunsa meni nauruun, silmät pyörähtelivät. Hän
huokasi, äännähti:

”En tiedä ... en tiedä. Eihän sitä nyt siivo...! Mitäpäs puhua.
Koettaisihan sitä olla ... mutta kun ei voi! Kun ei aina jaksa ... kun
on köyhä. Minua ahdistetaan ... paljon vuokraa puodista ja huoneista.
Minkä tästä jää ... tällaisesta liikkeestä? Tuskin saa itse ruokansa
... ja vähän vaatteita. Se on ihan tosi.”

”Sen kyllä uskon”, myönsi vuokralainen.

”En, en minä aivan pian häneltä uudestaan pyydäkään”, jatkoi nainen.
”Sitä ... tiedättekös ... ei ylpeytenikään sallisi!”

Falk tähän:

”Ylpeytenne?”

”Niin, ylpeyteni!” toisti nainen ja kohotti pystympään päätänsä.
”Kyllähän tuon nyt kestää. Menköön — iltaseuroihinsa, näyttelyihinsä,
komiteoihinsa. Mutta lapsia on sääli. Ja miestäkin...”

”Kauniisti tehty: autatte heitä ylemmäksi arvossa — muutamalla
sukkaparilla”, pisteli Falk.

”Sukkaparillako? Eihän rouva huoli — harmaita sukkia. Mutta,
mielellänihän minä auttaisin, jos voisin. Mitäpäs minusta. Turhaahan
minun on puhuakaan ... että haluaisin jokaiselle menestystä; nyt tuntuu
kuin itseäni kehuisin. Mutta en minä ketään kadehdi, sen voinee sanoa,
en, en! Ylentykööt, menestykööt. Lienee se pahaa, — mutta jokaisella
ihmisellä on pahansa, ja minä olen ylpeä: se ikäänkuin antaa elämää, —
se, ettei tiedä tahtoneensa kenellekään pahaa. Ja kyllä ihmisten kanssa
olen tullut toimeen. Ei ole ollut riitaa — kuin harvoin. Kuka heidän
asiansa ja vaikeutensa tietää? On tässä asunut ylioppilaita — nimiä ei
sovi sanoa, sitä minä en tee, — jotka ovat, niin ... jättäneet
maksamatta huoneen, kahvit, kaikki. Ylpeä olen, kun näin kerron. On
ollut rikkaiden isien poikia maalta; ovat sanoneet lähettävänsä rahat,
kun pääsevät kotiinsa. Mutta — kai ovat unohtaneet ... vai mikä lienee
syynä, etteivät ole lähettäneet. Ja minulla on ollut pula odotellessa
rahoja...”

”Ettekö ole perinyt velkoja laillista tietä?”

”Laillistako? Herra siunatkoon! Noilta pojilta?” huudahti nainen.
”Muutama kielsikin, ettei saa isälle tai äidille kirjoittaa. Mitäs
kotona arvelisivat, jos saisivat vihiä, että pojat ovat täällä rahoja
niin käyttäneet ... tahtovathan nuorukaiset joskus pitää hauskaa. En,
en toki minä peri... Siihen minä olen ... sitä kuin kehaisin. Ja
eräiltä olen sitten tosiaan saanut takaisin ... kuukausien tai
vuosienkin päästä ... ja oikein lahjat lisäksi: milloin kauniin kukan,
milloin muuta. Nuo kipsikuvatkin sain kerran. Sellainen ilahduttaa. Ja
jos ei kuka maksa, niin ... olkoon: ei kai ole maksaa. Onhan niitä
köyhiä. Kahdelle olen vähän lainannut, milloin satuin kasaan saamaan.
Yhdelle toista tuhatta...”

”Toista tuhatta!” huudahti Falk. ”Tehän olette miljonääri!”

”Mikä ... miljonääri! Paljonko toista tuhatta riittää nykyaikaan? Mutta
sitä ilman oli minun vaikea tulla toimeen. Täytyi paljon juosta ja
touhuta. Mutta lopulta selvisin... Ja kai hän sen lähettää, kun aika
joutuu. Karvaampaa on, kun eivät edes vastaa kirjeisiin... Heidän
vanhemmilleen en kirjoita, vaan heille itselleen. Vaikeaa, kun ovat
sellaisia, joiden luulisin olevan varakkaita eivätkä ole sairaitakaan.
Toista on sairaiden... Oi ... sairautta! Sattui tähän kerran
toimittaja, sanomalehtimies ... mikä lienee ollut. Joi niin kauheasti:
ei moneen päivään syönyt, jos olisi toinen hänelle ruokaa tarjonnutkin;
ei hänellä ollut paikkaa: oli virasta eroitettu; joi vain, ja valvoi
juopotellen yöt. Koetin häntä torua: mitä se tuollainen yksinään
juominen ja valvominen! Hän sanoi, että hänen täytyy: hän näet aikoo
nyt toteuttaa vanhan tuumansa: ruveta runoilijaksi; siksi täytyy
valvoa, juoda ... tehdä runoja. Niin se voikin olla, että ne runot
sillä tavalla syntyvät ... en ymmärrä. Mutta sääli oli häntä nähdä:
laiha, surkea, silmät kummallisina päässä... Ja yöllä kuulla hänen
yksinään nauravan. Joi kuin hullu — yksinään. Kysyin häneltä, eikö hän
voisi elää muulla kuin runoilemalla; eikö olisi mitään helpompaa,
mukavampaa. Sanoi että ei... Ja sanoi nousevansa siten suuruuteen.
Asuntoaan ja muuta siihen kuuluvaa ei jaksanutkaan maksaa. Lähti pois
... karkaamalla, veitikka, kirjoineen, kaikkineen: luuli kai, että minä
hänen kapineitaan riistäisin. — Mutta kuinkas sattuikaan: meni pari kuukautta,
oli vielä talvi, niin hän ilmestyi takaisin eräänä iltana
myöhällä. Naputti keittiön oveen. Avasin. Voi kurjuutta! Sanoi olleensa
sairashuoneessa, ja se olikin totta: vaatteita ei hänellä ollut kuin
sairaalan alusvaatteet, ja viltti hartioilla; paljasjaloin, paljaspäin.
Ja sellainen kylmä yö! Hän rukoilee päästä luokse. Sairaalaan hän ei
tahdo enää: hän on muka terve. No, mikäs... Minulla oli kyllä jo pari
ylioppilasta asukkaina, mutta eihän kurjuuteen kuolevaa saa ajaa
kadulle. Ja pelkäsin, että hän menee vaikka mereen. Täytyi tehdä
hänelle tilaa keittiöön. Nukuinpa itse puodissa, Ja täällä hän
rauhoittui jälleen ... joi kahvia, alkoi syödäkin vähän, ostatti
tupakkaa. Hankin hänelle sairaalasta vaatteet takaisin, ja hommasin
ylioppilaat muuttamaan pois, että hän sai entisen kamarinsa. Hän lupasi
tapojaan parantaa. Ja ihme: hän paransikin. Lihosi, ja muutti pois.
Jätti nyt tavaransa muka pantiksi; sanoi tulevansa maksamaan, silloin
tavarat ottavansa. Siitä lienee parisen vuotta. On tämä maailma
hauskaa. Kerran tapasin hänet kadulla; silloin kehui hän olevansa taas
kunnossa, jossakin sanomalehdessä. Hän mahtaa olla nyt suuri; sanoi,
että olivat julkaisseet hänen runojaan. Hyvähän tuo, että saavutti,
mitä niin vaivalla tavoitti. Pyysin, että hän nyt tulisi ottamaan
tavaransa. Lupasi ... mutta — eipäs vain ole tullut. Enkähän minä
niitä myödä saata, en niistä hyötyä, toisen tavaroista. Mikä hänellä
lienee? Hyvinvoivalta se silloin näytti ... mutta hänellä lienee
varmaan niin paljon töitä ja huolia, runoilijaksi kun on tullut,
että... Ja mitäpä hän minusta ... meikäläisistä...”

Falk kiitteli emäntänsä hyväsydämisyyttä.

Nainen kummastui hiukan, ja oli iloissaan, aprikoi: ”Olisinko
hyväsydäminen ... en tiedä, en usko.” Hän oli hetken vaiti. Sitten tuli
tuskallisena, kuin hiljainen huudahdus: ”Mutta sen minä ainakin tiedän,
millaista on olla huonosti kohdeltu! Siksi minä... Sen muistan aina!”

Hänen äänensä värähti syvää katkeruutta, kun hän nämä sanat lausui.

Oli hämärä, melkein pimeä. Ikkunasta, louhitun kallion ja kaukaisen
metsän takaa kiilui rusko, ja kivimuurien varjot näyttivät ikäänkuin
painuvan yhä alemmaksi ... pyrkivän yhtymään toisiinsa ... niinkuin
pelossa ja vilussa pusertuen vastatusten. Hämärästä kuului nyt naisen
vavahteleva ääni, nykäyksittäin, katkeillen:

”Minä olen kärsinyt, oi ... tietäkää se! En tahtoisi kenellekään pahaa.
Minä tiedän, miltä se tuntuu. Kun ihminen on kiusattu, ruhjottu...
Lapsuudesta asti. Tai jo lapsena. Voi, miten olen kärsinyt. Ikävä
teidän on tätä kuulla... Ehkä häiritsen nyt herraa. Mutta niin vain on,
että jos kerron ... en tiedä, miten alkaisin. Kuulkaas ... minulla oli
lapsena äitipuoli. Ja oli kyllä hellä isä ... mutta luonnoltaan liian
pehmeä. Työläinen hän oli ... poissa kotoa kaiket päivät. Silloin
äitipuoli, varsinkin kun hänelle itselleen tuli lapsia, rääkkäsi minua.
Aivan totta: kannatti kaikki vedet, halot ... olin vasta
kahdeksanvuotias ja heikkokin. Omiaan hellitteli. Ah, miten sain itkeä
yksin salassa. Muita ymmärrettiin, hemmoiteltiin. Toivoin usein isää
kotiin. Mutta kun hän tuli: enpä kannellut. Olisi hänen itsensä pitänyt
nähdä! Ja hän näkikin, koska kysyi, olinko saanut ruokaa, juomaa.
Äitipuoli makeili ja sanoi, että olin saanut, mutta väitti minua
tottelemattomaksi ja viekkaaksi. Isä, mitäs hän? Näki varmaan kaikki,
koska joskus ihan itki; kyseltyään muutaman sanan käänsi päänsä pois...
Minä en rukoillut, en kannellut! Seuraavana päivänä kahta kovempi työ,
ja vähemmän ruokaa... Vitsaa yhä enemmän. Lopulta keppiä, nyrkkiä.
Sellaisia saattavat ihmiset olla! Ilkeitä, tunnottomia. — Niin elin
neljä vuotta. En kannellut. Mutta: minut pieksettiin, kidutettiin
vaivaiseksi! Siitä asti ovat hermoni olleet ... tällaiset: eivät
rauhoitu millään... Ainaiseksi on minut hävitetty.”

Falkin silmien editse kulki nopeasti kauheita elämänkuvia: ensin
umpimielinen, hellyyttä kaipaava orpolapsi ... kidutettu yli voimiensa,
kivut sisäänsä sulkeva; sitten katoamattomat arvet sieluunsa, jopa
vammat ruumiiseensakin saanut nuori nainen; ja nyt yksinäinen,
kuihtunut, köyristynyt vanhapiika ... ja ahkera, köyhä hyväntekijä, ei
laisinkaan vähäinen.

”Lopulta en kestänyt”, jatkoi kortteeriemäntä. ”Minä karkasin! Menin
pitkän matkan päähän kartanoon, jonka emäntä oli sattunut käymään
meillä ja oli näyttänyt ystävälliseltä. Tarjouduin piiaksi, minä pieni!
Sanoin, etten lähtisi takaisin kotiin, vaikka mitä tehtäisiin. Syytä en
ilmaissut... Eikä minua takaisin haettukaan: sain jäädä, tein työtä ...
ja sain syödä. Mutta isä tuli kuitenkin katsomaan. Kysyi, oliko minulle
oltu kotona pahoja. Silloin minä en ... en voinut olla sanomatta, että
oli oltu! Minä sanoin, että olin ollut orpo... Isä itki ... ja lähti
pois. Mutta — ei tullut takaisin. Ei hiiskunut vuosikausiin itsestään
minulle mitään. Ja sitten hän kuolikin.”

Oli jo pimeä. Nainen sytytti sähkön, ja kertoili:

”Sellainen se nyt on ollut — elämäni. Pysyin talossa; olin työhön
tottunut: se hyvä tuosta kurista ja kiusaamisesta kuitenkin lienee
ollut. Ja yksinäni olin tottunut olemaan: niinpä sain jotain vähäistä
kokoon palkoistani. Sitten isäntäväkeni toimitti minulle palveluspaikan
täällä ... oikein hyvän, ja siinä olin kauan. Perhe hajosi: toiset
siitä kasvoivat aikuisiksi, toiset ... kuolivat. Minulla oli niitä
pikku säästöjä, ja kun kerran tarjoutui tämä puodintapainen kaupaksi
... se omistaja perusti laajemman liikkeen ... niin ostinpa tämän. Ja
siinä ... nyt on mennyt aikani toistakymmentä vuotta ... pienessä
touhussa. Mutta, mitä tarkoitinkaan sanoa: koskaan en unohda
lapsuuttani ... ja minä tiedän, miltä tuntuu, kun saa kärsiä ja kitua!
— Ja nytkin minä olen ollut kunnoton ja paha!” hymähti nainen lopuksi.

”Mitenkä niin?” kysyi Falk.

”Mitenkä? Olen lörpötellyt ... kuluttanut kallista aikaanne. Nuo
paperityöt ... ne ovat niin vaikeita. Ja ... miten minun piti unohtaa
... lienettekö juonut edes kahviannekaan? Se on jäähtynyt, minä keitän
sen ylös. Ei mitään vastaanpanemista: minä keitän sen ylös!”

Ja nainen meni. Falk katseli tummaan ikkunaan, mietti jotain, ja
katseli töitään, surkutellen. Tuli keittiön hellassa kuului alkavan
tohista. Hän oli näkevinään tuon kunniansairaan konttoristinrouvan,
jonka hän tunsikin ulkomuodolta. Oli näkevinään varattomuuttaan
valittavia virkamiehiä. Sitten tuon sanomalehtimiehen, joka uhrasi
kaikkensa, jopa melkein henkensä runojen ja — kutsumuksensa pyhän
kunnian vuoksi; hassulta, kituvalta raukalta hän tuntui. Mutta kituihan
tämäkin nainen? Niin ... mutta... Näistä henkilöistä johtui hän
jollakin merkillisellä tavalla ajattelemaan muita, ja muisti yhtäkkiä
erään, joka olisi antanut melkeinpä mitä hyvänsä, jos edes kerran
elämässään olisi päässyt mukaan oikein ylhäisiin kemuihin ...
kenraalien tai muiden kuulujen seuraan. Falk nauroi, vapautuneena,
iloisesti. Kenraaleista jälleen siirtyi vallaton ajatus kummallisesti
suuriin valtiomiehiin, jotka parhaansa mukaan koettivat rakentaa rauhaa
Saksan ja Ranskan välille ja jotka saivat aikaan toinen toistaan
komeampia sotia; heistä juhliin, joita ulkomaitten kauneissa
kaupungeissa tai täällä pienessä pohjolassa heidän kunniakseen
vietettiin ... varoilla, jotka otettiin: mistä? Pian yhtyi häilyvien
näkyjen joukkoon kirjoja, tauluja, kiistoja, pohdintaa taiteesta ja sen
suunnista, kysymyksiä tyyleistä, oikeakielisyydestä, kielivirheistä,
kirjankansista, kaikenlaisista. Falk nauroi nyt aivan ääneensä.
Kannattipa! Jotain oli kuitenkin entistä mieluisempaakin. Entistä
mieluisempaako? Kai niin. Ainakin olivat ne nyt hänestä parasta: — nuo
kipsimedaljongit tuossa seinillä, tuo kipsipoika, joka kiiltävällä
liimavärillä maalattuna seisoi piirongilla. Ne olivat — kaunista.

Niin hän silloin ajatteli.

Se ei kuitenkaan estänyt Falkia jättäytymästä emännälleen pieneen
velkaan, jopa ainaiseksi, kun kesä tuli ja hän muutti. Sattuivat rahat
kulumaan keväämmällä ... kirjoihin ja jos johonkin. Joskus muisti Lauri
velkansa, ja ajatteli silloin:

”Tuo hyvyys, kunniallisuus, sielullinen kauneus on ikäänkuin
magneetti. Niinkuin magneetilla on voima vetää puoleensa terästä,
niin on hyvyydelläkin erinomainen taito houkutella ympärilleen
kiittämättömyyttä. Sääliksi minun häntä käy ... mutta mitäs voin? En
saata hänelle rahaa lähettää: esteettisistä kirjoituksista maksetaan
minulle niin surkean vähän; ne eivät ihmisille kelpaa, ovat arvotonta
tavaraa ... tässä maailmassa.”

"AUTUAITA OVAT RAUHANTEKIJÄT"

Yksinkertaisille ja hiljaisille tahtoisin sanojeni kuuluvan, antavan
heille lohdutusta ja iloa.

Niille, joiden elämä ehkä useimpien mielestä on köyhää ja
yksitoikkoista, vähäpätöisyyttä ja työtä.

Sellaisille, joiden silmistä kuitenkin puhuu omatunto. Sillä heitäkin
löytää toki vielä maailmasta, Jumalan kiitos: ilman heitä olisi elämä
minusta kuin talvinen päivä. Niin, nämä vähäpätöiset ja hiljaiset ovat
mielestäni maan hedelmällinen multa, josta aurinko loihtii viljaa ja
kukkia. Maan suola he ovat minusta.

Mitä merkinnee lopultakin mahtavien ja kuuluisien parhainkin
inhimillinen äly, ja mihinkä pääsevät he kaikilla suurteoillaan? Paljon
he vaivaavat itseään ... mutta jotain mahtanee heidän ponnistuksistaan
puuttua, koskapa tulos ... joka on aina oleva samanlainen ... on
alinomaa veriset vaatteet, taistelut, joiden kintereillä kulkevat puute
ja henkinen hätä, katkeruus ja raivo.

Yhtä tyhjän arvoiselta, naurettavalta tuntuu niinikään sellaisten
ponnistelu, jotka eivät hyväksy noiden suurten, kuuluisain ja
loistavien puuhia ja neron välkähtelyitä, vaan ryhtyvät puolestaan
sotaan heidän aatteitaan ja heitä itseään vastaan, sanoilla ja
väkivallalla. Nämä toiset suuret, johtohenkilöt! Kelpaapa heidän viedä
laumoja entisiä johtajiaan vastaan ... koston ajatusten ja tekojen
tuloksena jälleen kiihko, verenvuodatuskin, jälleen puute ja ahdistus.
Samaa kuin entisiltä puuttuu näiltä uusiltakin, joiden mahti on nyt
vuorostaan väkevä ja nimi kuuluisa ... näiltä teräviltä ja
päättäväisiltä ja tekeviltä, vastaisuuden miehiltä.

Eikö hiljainen, vaatimatonta askarrusta rakastava mieli ole maailman
olemassaolossa paljoa tärkeämpi kuin kaikki suuruus? Mitä — sankarit
ovat?

Jonkin vuosisadan vuosikymmenen, jonkin mainittavat miehet, ne, joiden
nimeä pasuunat kuuluttavat, ovat verrattomalla isänmaanrakkaudellaan,
korkeilla ajatuksillaan, ponnistuksillaan ja voimallaan pyrkineet
kauneimpaansa. Hyvä. Mitä he ovat saaneet aikaan? Hyvää kyllä, —
muutamia aikakausien tuokioita kestävää ... elleivät useammat heistä
sittenkin ole vain haudanneet maailmaa raunioihin.

Kas niin, silloin nousevat mielestään paremmat, kavahtavat aseihin
maailmanparantajat, iskevät armotta entisten aatteiden suonta ... ja
voittavatkin jotain hetkeksi, aikakausien lyhyeksi tuokioksi; taikka
sortavat maahan loputkin poltetuista raunioista.

Sellaistako on ajattelun huippujen, sellaistako maineeseen pyrkivien ja
sitä saavuttamaan pystyvien korkeus ja kunnia? Lohduton kuva! Kuinka
jaksavat sitä ajatellen elää ne, jotka ajattelevat ... eivätkä ole
sankareita?

Miten kävisi, jos ainoastaan kunniaan ja valtaan pyrkiviä olisi
maailmassa? Milloinka kohoaisivat silloin hävitetyt palatsit ja majat
uudestaan pystyyn, milloinka vihannoisi uusina keväinä enää oras
kesannoiksi unohdetuilla pelloilla, milloinka kukkisivat silloin enää
kauneuden hiljaiset, aina hiljaiset, kukatkaan pientareilla ja polkujen
varsilla?

Kuka se pitää pystyssä maailman? Kuka sen kaikessa salaisuudessa,
itsekään teostaan tietämättä, rakentaa, viljelee, kuka kastelee
puhtaimmat kukat elomme puutarhoissa?

Mielestäni nuo vähäpätöiset, ne, joiden nimeä ei milloinkaan mainita,
ne, jotka ahertavat yhteiskunnan kätketyimpinä, tummissa pimennoissa.
Jumalan kiitos, heitä on toki vielä! Ketä he ovat? Ovatpahan vain
jotain: heidän nimistään ei ole lukua eikä väliä. Luulenpa, että moni
suuri heille nauraisikin.

Mutta sen tiedän, kuinka he käyttäytyvät kovien aikojen kohdatessa, nuo
harvat, joiden voima ja siunaus on kumminkin niin suuri, että joskus
ainoastaan se tehnee maailman siedettäväksi ja asuttavaksi; nuo
yksinkertaiset, vähäpätöiset, typerätkin, nuo nimettömät ja nöyrät.

He ovat merkillistä väkeä. Eivät he todellakaan paljoa ymmärrä.
Kaikkein vähimmin omaa, selvää etuaan. Kun maailmaa kohtaavat
hirvittävät rangaistukset, kun kansakunnat huutavat vihaa toisiaan
vastaan ja veri virtaa koskina tanterilla, kun kiristetään,
juonitellaan, raiskataan, kerskutaan, — niin he kummastelevat,
surevat, pelkäävät, rukoilevat Kristuksensa kuvan edessä ja tekevät
työtä, pieniä, hiljaisia askareitaan, joilla he tuskin saavat
jokapäiväisen leipänsä. Sen saadessaan he ovat kiitollisia: enempää
tavoittamatta, usein onnellisempia kadehtimattakin. Niin, jopa he
ihailevatkin onnellisempia: heidän mahtiaan, älyään, loistoaan,
katselevat heihin kuin taivaan auringon säteilyyn; mutta heidän oma
leipänsä ja leponsa riittää heille, onpa monesti melkein heidän ainoa
elämänsä runous: niin köyhiä he oikeastaan ovat, ja kuitenkin ovat he
luullakseni kaikkemme perusta.

Luonnon sietämätön ylivalta, historian ikuinen kierros, jatkuu, puute
ja ahdinko astuvat sisään miekkojen halkaisemista ovista. Nämä
vähäpätöiset, nöyrät ja alhaiset, joita tahtoisin rakastaa ja joiden
kaltainen kaipaisin sisimmästäni olla, he ihmettelevät, kun eivät
asioita käsitä. Ja onko ihmistä, joka käsittäisi olemisen! Mutta katso:
he tyytyvät, he eivät kysy; he ovat, eivät kapinoi: ovat kummallisia ja
harvinaisia poikkeuksia raa’asta luonnosta; he vähentävät
vaatimuksiaan, heidän leipäpalasensa tulee yhäti lyhyemmäksi, ja yhäti
edelleen he tekevät pientä ja maineetonta työtänsä, joskin heidän yönsä
ovat maailmanmenosta tulleet levottomiksi.

Toiset heidän lähimmäisistään, ja ne, joita on enemmistö, katkeroituvat
taisteluista ja hädästä, joiden tarkoitusta heidän on turha koettaa
ymmärtää; heidän kaikkensa luhistuu raunioiksi, niinkuin hävitetyt
kaupungit ja vainiotkin, ja he muuttuvat raunioiden pedoiksi,
hyeenoiksi ja susiksi, jotka iskevät heikompiensa kimppuun joko
hädässään tai paatuen ottamaan esimerkikseen vertaisensa. Sellaisia
eivät nämä halvat ja silti tärkeät vähäpätöiset ole, hiljaiset ja
todella köyhät. Saattaa uskoa, että he tohtivat katsella ketä
kanssaihmistään hyvänsä levollisesti silmiin.

Massat kukistavat johtajansa ja turvautuvat uusiin, jotka saattavat
niitä pettää tai erehtyä jumalallisen neronsa arvosta yhtä hyvin kuin
entisetkin. Mutta nuo oikeat: heillä ei ole pohjaltaan johtajia eikä
massoja, he eivät kaipaa muuta kuin saada aherrella hiljaisuudessa,
saada ravintonsa vaikkapa kuinka niukkana; eikä heidän ravintonsa ole
koskaan niin niukka, että he riistäisivät lisää sellaisen taskusta,
joka ei heille sitä tahdo antaa, olipa hän sitten vaikka äveriäskin.

Massojen johtajien kosto niiden entisille kostajille on näille
hurskaille kauhistus. Ja kuitenkaan he, poloiset, eivät kykene
vastustamaan kostajia useinkaan muulla kuin esimerkillään, hiljaisella
kärsivällisyydellään ja aherruksellaan.

Naurettavia he lienevät väkevistä ja päättäväisistä, nämä tällaiset
rauhanrakentajat. Mutta lieneekö maailma oikeastaan koskaan
taisteluilla rakentunut? Taisteluilla, ja suurilla aatteilla, joista
taistelujen muka sanotaan johtuvan? En oikein tiedä. Eivätkö
aatteilijat vain hävitä toisiaan, ja polje jalkoihinsa nämäkin
yksinkertaiset ja typeriksi sanotut, jotka ovat niin heikkoja, ettei
heillä ole voimaa estää itseänsä taisteluihin sekautumasta,
taisteluihin, joita he itkevät, kun eivät niitä käsitä. Oi,
taisteluissa heitä iohduttaa ajatus, että he saavat ryhtyä jälleen
rauhan töihin, ikäänkuin pieniä puutarhojaan vaalimaan, jos jaksavat
olla kärsivällisiä. Ja sitä he jaksavat! Taistelijat hävittävät toki
toisensa; ja kun se on tapahtunut, rakentavat vähäpätöiset, mykät
muurahaiset jälleen keon; yksinkertaiset ihmiset muokkaavat pellon,
somistavat puutarhan, nämä nöyrät ja alhaiset pienissä toimissaan; kuka
tosiaan pellolla, toiset lukukammioissa tai konttoreissa taikka
koneiden ääressä, itse niiden koneiden yhtenä ainoana pienenä rattaana
tai vipuna. Kaikki rattaina ja vipuina. Mutta kuinka tärkeinä!

Tällaisille tahtoisin sanojeni ylettävän. Niin yksinkertaisesti pitäisi
laulaa, paremminkin puhella kuin laulaa, että he sen ymmärtäisivät.
Että he näkisivät, mitä jumalallista heissä on, ja saisivat siten
lohdutuksen aikanamme, joka juuri heille tuottaa niin paljon
lohduttomuutta, ihmettelyä ja tuskaa. Jos he — lohdutusta kaipaavat:
heillähän on ylhäisin lohduttaja, heidän sydämensä rauhoittava ääni,
heidän omatuntonsa. Milloinkaan ei Vapahtajan nimi kuulu tosiaan
puhtaana muiden kuin tällaisten todella köyhäin huulilta.

Jos he kaipaisivat lohdutusta, heitä lohduttaa tahtoisin. Antaa heille
iloa, saada heidät ... nauramaankin muiden toivottomalle touhulle!
Mutta: nauruhan on aina ivaa; siihen he eivät pysty: he eivät ole
älyihmisiä!

He ovat vain maan suola.

Vai olisiko suuri erehdys tai paha solvaus uskoa, että sydän on
maailman rakenteessa tuhannet kerrat tärkeämpi tekijä kuin kaikki
loisto, kaikki oman tahi aatteiden etujen valvonta, kaikki
valta-asemat, nerous, taito, kaiken maailman kunnia?

Taivas vastaa näihin hiljaisten ja nöyrien työntekijäin vakavien ja
avoimien silmien kautta.

Kylväkää, te hyväsydämiset. Ei sovi ajatella, tulevatko suuret hallat
tai toukat ja kato!

ARMEIJA

Me olemme armeija, joka kamppailee pattereilla, joka kärsii
juoksuhaudoissa. Emmekä tiedä, miksi meidät on viety sotaan tai kuka
meidät oikeastaan on sinne vienyt ... emmekä sitäkään, ketä tahi mitä
vastaan me taistelemme tai minkä tähden taistelemme.

Mutta se on varma, että me taistelemme ja kärsimme ... ja että meidän
on pakko taistella.

Nyt juuri on alkanut ottelu yhdellä kulmalla, jotakin linnaketta,
jotakin suurta joukkoa tahi ainoastaan vähäistä ryhmää vastaan.
Taistelu tuntematonta vihollista vastaan, joka pysyy meiltä salattuna
ja ahdistaa meitä näkymättömistä ja kaukaa.

Ehkä taistellaan pitkin koko valtavaa rintamaakin, jonka suuruutta
yksinkertainen sotamies ei jaksa käsittää eikä aavistaa, hän, joka
näkee ainoastaan oman ympäristönsä, oman ryhmänsä, omat toverinsa. Ehkä
taistellaan laajemmallakin kuin siinä paikassa, mihin kuulumme; kukapa
sen meistä tietää! Mutta siitä ainakaan ei erehdystä, että me tässä
taistelemme, ponnistamme vereen ja henkeen asti, kärsimme, kaadumme,
nousemme taas — kunnes sorrumme kuoleman uneen.

Taistelu käy... Taivas päällämme on musta; se on armoton,
arvoituksellinen. Ja ilmojen pimeydestä edestämme, päämme päältä kaikuu
jyrinä, joka särkee korviamme, huumaa ja kiduttaa aivojamme; siellä
salamoi ilkeästi, petollisesti, siellä valmistetaan tuhoamme, siellä
säkenöi veren värisenä, sieltä sataa tulta ja kuolemaa ja kauhistusta,
raadellen ja tuhoten meitä. Ja me yritämme, ponnistamme tuota
tuntematonta hyökkääjää vastaan ... vai itsekö hyökkäämme? Sitä emme
tiedä. Me teemme niinkuin jostakin kuuluva, vastustamaton komennus
käskee tekemään meitä, kapinoiden mielessämme usein kyllä komennusta
vastaan, koska emme sitä ymmärrä ja koska tunnemme siten joutuvamme
kärsimysten uhriksi, raadelluiksi. Mutta käsky kuuluu: meidän täytyy
totella! Lähimmäisemme, meitä ylemmät, pakottavat meitä seuraamaan
itseään, syöksymään kanssaan. He puolestaan tottelevat joitakin heitä
ylempiä ja mahtavampia, ja ne mahtavat jälleen toisia. Mahtavatkaan
luultavasti käsittämättä paljoa koko menosta ... ainoastaan kuunnellen
käskyä, horjumatonta ja auttamatonta määräystä.

Niin kuljemme yhdessä virrassa, yön pimeässä ... kukin lähimmäiseensä
liittyen ja hänen tavallaan menetellen...

Eikä sodasta tunnu tulevan muuta loppua kuin yksilölle, kun hän kaatuu.

Sitä valitamme, nureksimme, halvat sotamiehet, ettemme tiedä, mitä
varten taistelemme. Vain sen tiedämme, että taistelu on muka paha ja
että tuntemattomasta vihollisesta on meille paljon vaivaa.

Koetamme päästä vihollisen kimppuun, että sen lopultakin lannistaisimme
... mutta emme pääse, emme sitä voita.

Me väsymme; hermomme eivät kestä tätä temmellystä, joka näyttää meistä
järjettömältä; me tulemme häijyiksi, julmiksi; me kovenemme, kivetymme,
paadumme, muutumme sydämettömiksi koneiksi kuin poloiset sotamiehet
ainakin.

Mutta vaikka pinta kovenee ... niin joskus syvin sisus värisee: elävän
ja kärsivän ihmisen kidutettu liha. Joskus ainakin me jälleen huudamme:
”Eikö jo taistelu lopu? Kuka on tähän syyllinen?”

Kuinka saattaisi pieni ja arvoton sotamies tietää, kuka on syypää?
Tietävätkö sitä mahtavista päälliköistä korkeimmatkaan? Mutta pieni ja
arvoton, se meidän rintamamme hiukkanen, jota sanotaan ihmiseksi, etsii
syyllisen sieltä, mihin asti hänen silmänsä kantaa ... jopa
lähempääkin: vierestään. Hänen aseveikkonsa, vierustoverinsa, se, joka
makaa hänen rinnallaan ja pysyy ponnistellen vaivoin elossa tai kestää
hänen kanssaan valleilla, se on hänestä syypää ... kenties kaikkeen:
sillä hän itse väsyy, vaivautuu, kärsii, ja silloin hän on ilkeä.

Silloin sotamies, lähimmäinen, solvaa, lyö ja sortaa toista. Hän puhuu
mielettömiä, huutaa yhdelle:

”Sinun on syy. Sinä olet tyhmä, julkea! Et tahdo kuulla minun neuvoani,
miten oli rynnättävä. Nyt meidät on lyöty takaisin .... ja minä olen
haavoittunut. Odota: minä maksan tämän kalliisti sinulle!”

Toiselle hän huutaa:

”Sinä olet itsekäs. Sinä vetäydyit hyökkäyksessä selkäni taakse ja
varjelit oman nahkasi minun kustannuksellani.”

Kolmannelle:

”Ellei sinua olisi ollut ... sinua, joka sotkeuduit jalkoihini ... niin
silloin...”

Mitä silloin? Jotakin hyvää olisi syyttäjälle tapahtunut: hän olisi
kenties suorittanut sankaruutensa näytteen paremmin, hän olisi päässyt
käskemään muita, johdattamaan muka joukkonsa voittoon ja rauhaan.
Joukkonsa ... ehkäpä koko armeijankin!

Tällä tavalla jokainen joskus taisteleekin toistansa vastaan, kostaa
toiselle, polkee, sortaa toista. Riistää nälkäisenä leipäpalan hänen
kädestään ... juo vedenpisaran, joka toisen janoa sammuttaisi.

Tuntuu kuin koko rintaman osalla, koko armeijassa olisi päässyt
vallalle omaa itseään syövä hävitys. Niin on joskus.

Mutta armeija on sittenkin luja ja järkkymätön. Se etenee hiljaa ...
niin verkalleen, etteivät yksityiset osastot etenemistä huomaa. Se
uhraa paljon, mutta se etenee. Mitä merkitsee pienten yksilöryhmien
keskinäinen riitely — sellaisessa armeijassa! Saattaako tällaisten
jättiläislaumojen johto ajatella niitä pikku vahinkoja, joita siihen ja
siihen joukkueeseen kuuluvien välillä raivoava vimma kokonaisuudelle
tuottaa. Pienet häiriöt eivät ole vahinkoja niin valtavalle
kokonaisuudelle.

Kuitenkin tuntuu tämä huolettomuus johdon puolelta, tämä
välinpitämättömyys yksityisistä ryhmistä mielestämme liian tylyltä.

Olkaamme levollisia! Kas tuossa kiitää luoksemme joku, juuri sillä
hetkellä, jolloin olemme menettäneet kaiken toivomme, jolloin tunnemme
itsemme loppuun asti väsyneiksi ja raadelluiksi, jolloin emme usko
koskaan voittavamme mitään; sen vuoksihan taistelemmekin keskenämme,
kun ei yhteisen voiton näky haltioita meitä kutakin unohtamaan omia
kärsimyksiämme ja uhraamaan itseämme. Niin, lähetti kiitää ... ja
tuolla on toinen, joka lennättää toisaalle, kolmas kolmannelle taholle
... kymmeniä ja satoja, vaikkemme heitä kaikkia näe, me tässä. Mutta
meille julistetaan, — joskus sekin suopeus tapahtuu:

”Kuinka? Epäilettekö voittoa? Ettekö ymmärrä mitä vastaan taistelette?
Ettekö käsitä kukin omaa tärkeyttänne taistelurintamassa, oman itsenne
kalleutta tässä kaikkeuden kultaisessa ketjussa? Siksi olette synkät,
siksi ette unohda haavojanne ja viluanne, siksi olette vihaiset, jos
toiset taistelussa ja kärsimyksissä erehtyvät sotkemaan kulkuanne.
Kuulkaa siis: milloinka on meidän armeijamme kärsinyt tappion? Eikö se
ole aina voittanut? Aina!”

Ainako voittanut? Kuulemme kummastellen, jopa vihoissamme tällaista
puhetta. Airut julistaa edelleen:

”Niin, aina voittanut! Vapautta olemme aina valloittaneet. Vapautta
meille vieraasta kahlivasta! Vai eikö teistä ole mikään voitto se,
ettei muinaisen Persian ja Hellaan ja Rooman orjalaitosta ole enää
olemassa? Kristillisyyden armeija sen kukisti ... teidän kantaisänne,
vain muutama sitten elänyt. Siinä on jo saavutus, jonka
vuoksi miljoonien on kannattanut uhrata henkensä, sen myönnätte!
Tuhansia muita voittoja, hengen ja aineen, voisin teille luetella,
voittoja, jotka ovat tehneet eläimistä ... enemmän ihmisen kaltaisia.
Mutta jo tämä yksi ainoa esimerkki riittää vahvistamaan uskonne
edistymiseen, voittoon! Nyt tiedätte, tunnette, että aina olemme
voittaneet, aina tulemme voittamaan. Kukistamaan yhä enemmän paitsi
nälkää ja kylmyyttä myöskin ihmisen sokeutta, pahuutta ja itsekkyyttä.
Muistatte sen ... ja silmänne kirkastuvat toivosta, haavanne ja kipunne
unohtuvat ja jättävät kasvoillenne kyyneleitten ja katkeruuden tilalle
hymyn, sydämenne aukenee. Ette toistanne enää näe syyllisenä johonkin
teille vastaiseen, vaan kanssasoturina, joka hankkii voimainsa mukaan
meidän yhteistä voittoamme. Ja ne, jotka näkevät, että heidän
kärsimyksensä olivat välttämättömät, kalliit tälle voitolle, he ovat
... onnellisia.”