PUUTARHA

Puutarhassa on tapahtunut viime yönä hirveitä.

On marraskuun alkupuoli. Syysmyrsky raivosi yöllä ... syysmyrskyistä
viimeinen, tuoden luontoon talven sitä uraa myöten, jonka tuo myrsky
vihallaan aukaisi.

Niin, myrsky jylisi ... uhkasi katot repiä, temmata ne paikoiltaan
peitteisiinsä viluisina kääriytyvien ihmisten yltä ... paukkui puissa,
humisi ilmassa, iski ruutuihin jollakin kovalla niinkuin ruoskalla:
lumirännällä ja raepuuskilla.

Kun viimein aamu valkeni ja ikkunasta saattoi eroittaa ulos, oli
maailma uskomattomasti muuttunut: kaikki valkeaa... Selvää talvea.
Myrsky oli tyyntynyt. Mutta mitä se olikaan tehnyt!

Puutarhaa ympäröivät hongat ja suuret kuuset, jotka suojaavat sitä
pohjoiselta viimalta ja etelän vimmatuilta merituulilta. Nyt riippuivat
monet honkien oksat katkenneina joko lumen taakasta, joka väänsi niistä
toiset alaspäin, taikka myrskyn kiukkuisista tempauksista. Kaikki oksat
eivät jaksaneet vastustaa moisia odottamatta tulleita vihanpuuskia:
naksis ... parahtaen ne katkesivat, helposti kuin mäntypuu pakkasella
havunhakkaajan käsissä... Kuuset jälleen, korkeat ja kesällä
kukkalatvaiset, ovat nyt ikäänkuin suunnattomia sokerikartioita ...
tahi kuin päästä jalkoihin asti valkoisiin puettuja kummituksia: lunta
jokaisella alas hervahtaneella oksalla... Ja kuusten pitkulaisissa
kävyissä, jotka ovat kevään kauniin punaisista kukista kehittyneet, on
kiiltävä jääkuori.

Aurinko nousee hiukan kirkastuvalle taivaalle ... uusi, viluisen
talven aurinko, jolta ikäänkuin puuttuu mielikuvien luomisvoimaa,
onnenlajeista ihaninta. Sen auringon terävässä valossa näkyy, mitä
pahaa myrskyn mukana yöllä tullut talvi on tehnyt.

Petäjien ja kuusien luoman pyörylän keskellä on omenapuita,
marjapensaita, koristepuita ja kukkia. Ja näiden keskellä taasen,
sopivassa lomapaikassa, korkea koivu: solakka keinuva koivu, kuin
viitta, kuin herkkä konelaitos, josta huomaa kevään kehittymisen ja
jonka suhiseva, pehmeä ääni ilmoittaa kesän saapuneeksi.

Nyt ovat omenapuiden viimeisetkin lehdet käpertyneet keltaisiksi ja
jäykiksi ... ja oksat ovat painuneet suurina kaarina maata tai kinoksia
kohti, lumen ja jään ikeiden alla: ihme, etteivät ne ole menneet
poikki.

Viinimarjapensaat olivat tosin jo kauan olleet ruskeat ja puoleksi
alastomat; nyt ne ovat kuin poljetut, sotketut. Mutta karviaiset
säilyttävät vehreytensä paljon myöhempään, ja kuitenkin, oi, miten
niidenkin vehreys nyt on kelmeää ja kylmän puremaa: jokainen lehti on
ikäänkuin vahakangasta, josta tekokukkia valmistetaan, kovaa ja
ilkeästi kiiltävää ... niinkuin kangas olisi voideltu sokeri- tai
suolaliuoksella. Sellaiset ovat karviaisten lehdet, missä niitä edes
enää pilkistelee; hautautuivathan näet enimmät noista pitkistä ja
notkeista oksista kinokseen ja jäiseen sohjuun ... samoin kuin
viinimarjainkin jäykkien oksain täytyi taipua tai peittyä
lumileperoihin.

Entä koristekasvit! Tuolla riippuu mustana ikäheinä, joka vielä
äskettäin kirjavoi keltaisilla syyslehdillään pengermänsä reunaa ja
riippui aitauksessaan kuin vanhentunut, vaskeen vivahtavalla kullalla
ommeltu uudin. Villiviini nukkuu ... näyttää kuolleelta, niin hervoton
ja mustunut se on. Pois se riisui korkealta päätyseinältä uljaan,
mustanpunaiselta ja veripunaiseita, tulipunaiselta ja kellertävältä
vivahtelevan mattonsa, valtavan, monta syltä leveän ja vielä pitemmän
juhlaryijynsä. Alastomana antaa se nyt rapatun seinän näkyä, kylmän ja
harmahtavan.

Entä — missä ovat hyasinttimme?

Missä tulpaanit? Missä pieni krookuspenkki, aikoinaan kuin
mustansinisellä silkkiliinalla peitetty?

Niin, missä ovat kasteisesti kiiluvat, hekumallisesti nuokkuvat,
ylpeästi tuoksuvat hyasintit, etelän niittyjen lapset! Missä tulpaanien
loistavat terät!

Missä pioonit, kukiltaan pehmeät kuin untuvapallot, kerman kellertävät
taikka paistavan punaiset, leveät ja avoimet?

Missä narsissien satalukuinen lauma, noiden neitseellisten, jotka
levittävät päihdyttävää tuoksuaan salattuun puutarhan kätköön? Missä
niiden kilpailija, lehdokki, pohjolassa ikäänkuin muukalainen, niin
aurinkoisen kiivas on sen hajuvesi! Missä kielot, jotka kevätkesällä
siirrettiin tänne kankaalta, samoinkuin kesällä lehdokin kelmeät
juurimukulat, huolellisesti valiten niille entisenlaista paikkaa ja
anelemalla anellen niitä kasvattamaan täällä edes lehtiä, elleivät
kukkia jaksaisi puutarhassa: sillä oikea itsestään jalostunut metsän
kukka on arka ja ylpeä, ei suvaitse puutarhoja ... ei tahdo olla
katseltavana, siellä, missä muut kukat ovat kuin kilpailemassa, kuin
kukkaisnäyttelyssä.

Ja keisarinkruunut! Ja akleijat! Ukonhatut, leijonankidat, sinilatvat.
Eikö sinilatva heiluta enää iloista viuhkaansa tuolta harmaan kiviaidan
juurelta?

Neilikat, tuhatkirjavat, lumessa. Tuhatkaunokit ... lumen alla.

Jopa karistivat syysfloksitkin kiivaasti punaiset, horsmaa sata kertaa
tulisemmat ja kuitenkin tuoksuttomat, viimeiset kukkansa. Floksit:
tuoksuttomia ja kylmiähän ovat syksyn kukat, ja kuitenkin uhkailussaan
komeat: ikäänkuin selvän järjen kauneutta. Mutta nyt on uhka loppunut:
taittuneet ovat kukattomat, vihvilään vivahtavat varret, taittuneet ja
kaatuneet maahan tuohon roskakeoksi mätänevien malvain välimaille,
siihen paikkaan, missä jättiläisunikko kesällä aukaisi suuren
kämmenensä ja pian antoi, uneliaan ja uneksivan elonsa jälkeen, sijansa
syksyn kylmiä kestävämmille.

Chrysantemit, jotka ilahduttivat mieltä loputtomalla loistollaan ja
leviämisellään ... no niin, nehän väsyivät jo paljon aikaisemmin tätä
hävityksen yötä.

Kuinka voi riidenmarja, pieni ja soma, joka kiemailee ikäänkuin pikku
viuhkat kädessä, — sellaiset ovat sen lehdet, ja sellaiset ovat sen
marjat, sievät, punaiset helmet, — kuinka voi tuo ystävämme, jonka
kuljetimme tänne kaukaa salolta?

Ja koiranheisi, samoin etäältä siirretty, kesälla kukassaan ihana:
valkea ja puhdas, kuin porvarineito pyöreäkukallisessa aamutakissa,
jokainen kukkasikermä miltei ankarasti tyylitelty, jokainen lehti
niinikään, viinimarjan ja muratin lehden malliin ... kuinka sen nyt
onkaan käynyt?

Niin, tuskin huomaa enää lumen sisästä harrottavia heiden väriseviä
varpuja ... heiden, jonka sen ihanat kukkaympyrät kesällä ja loistavan
punaiset lehdet syksyllä ilmaisivat metsien uinuvassa ja viattomassa
kätkössä ahnaalle kasvien kokoilijalle.

Mutta ruusut! Sekä yksinkertaiset että moninkertaiset, valkeat ja
punaiset, sekä auringon hehkua vaativat että hämärämpään tyytyväiset,
metsäruusut ja puutarharuusut. Ei kukkia, ei niiden hohdetta eikä
juovuttavaa suloa, ei vaaleanpunaista, mustan punaista, keltaista. Ei
paljon edes lehtiä ... ja missä lehti säilyi viimeisenä, valkeassa
torpparinruusussa, sielläkin on nyt lumi peittänyt pensaan, nujertanut
sen risukasaksi, kätkenyt syksyn viimeisen, ruskeanpunaisen koreuden,
nuo lakastuneet, palavat lehdet: kaikki on oleva valkoista kuin
kuolema.

Pilarikatajat, kauneimmat katajoista, noista itsepintaisista, joita ei
taitavinkaan kuulu osaavan siirtää eikä taivutella toivomaansa muotoon,
vaan jotka siitä närkästyvät niin että mieluummin kuolevat ... jopa
kuollevat surusta, jos rakastava tarhuri erehdyksestä antaa niille
hiukan vieraalta vivahtavaa multaa ... pilarikatajat, Suomen somat
kypressit, miten ne ovat madaltuneet! Talvi on tehnyt sellaisen ihmeen,
että on ne muuttanut ikäänkuin pieniksi, kyyryisiksi, paksuihin
saaleihin käärityiksi mummoiksi. Niin se on ne vääntänyt, syvälle
luokiksi ... nurin niskoin synkkää kallionkuilua kohti. Kuten vanhat,
vapisevat muorit hautausmaalla ne kulkevat: näyttävät kulkevan,
kompastelevan ... pakenevan jotakin, etsivän jotakin. Tervakukkia
juureltaan? Kesän kuumien, pihkalle tuoksuvien päivien rauhaa ...
niinkuin surullisen ihmisen sydän?...

Oi ihmisen sydän, nykyaikaisen, heikkoverisen ihmisen, joka ei aina
jaksa polkea tuskaa jalkojensa alle niinkuin myrkyllistä käärmettä,
sydän, jossa useinkin käy myrsky järistäen sitä pohjia myöten, kuten
alkavan talven myrsky kallioitakin vavistaa ... ihmisen sydän, josta
monikin seikka on äitelää, tympäisevää, moni ihminen vihattava
kuolemaan saakka ... kukahan meistä ei jotakin lähimmäistään joskus
paitsi kammoisi ja pitäisi typeränä myöskin vihaisi, sellaisia olemme:
heikkoja... Niin, ihmisen sydän: sinä saatat lopulta kärsiä siihen
määrin, että vapiset, kun vain ajattelemme sellaistakin, miten
dielytra, tuo elomme vertauskuva, surmataan lumi- ja raemyrskyssä,
katkeaa ja hautautuu.

Kärsiä jopa siinä määrin, että itsellesi pitäisit lopulta samanlaista
hautautumista suloisimpana.

Mutta ole lohdutettu! Hirveä on myrsky, julmaa on jää, joka viheltäen
ruoskii, lumi, joka paksuna peittona yli kaiken entisen ja elävän,
äsken eläneen lasketaan.

Kuitenkin tiedä, että lumi, joka ruoskintaa seuraa, on todellakin
peitto, oi ihminen; lepovuoteen peitto.

Myrsky asettuu kerran, sen tiedät kokemuksesta... Ja ellet ole kokenut
... niin sen uskot.

Äitelyys, kyllästymys väsyy, ja sinä lepäät. Ja alat nähdä hiljalleen
ihania unia. Näet unissa taasen kesän, hiljaisen, suloisen.

Murrettu sinä saatat hetkisen olla kuin myrskyssä tuo kasvi, joka
kasvattaa sydämenmuotoisia, punaista valuvia kukkasia. Kaikki on
mielestäsi lyöty maahan sinulta. Olet kasvatti, joka et luota
puutarhuriisi; sinusta tuntuu mahdottomalta löytää enää mistään
elinvoimaa, ruokkivaa multaa. Mutta muista ... tai kuvittele ... että
sadat syksyt ja talvet ovat jo puutarhasi hävittäneet tahi saavat sen
hävittää: nujertaa maahan, jäämöhkäleillä tallata, jäisillä ruoskilla
suomia, paksuun hankeen haudata ... ja kuitenkin: kun on mennyt talven
aika, tulee kevät ... ja puutarha herää ja vihannoi jälleen! Aina
uudestaan se nousee ... kenties entistä ihmeellisempänä, ihanampana.

Tiedä kokemuksesta, taikka usko, että sinulla on puutarhuri, joka on
kaikkia muita suurempi, nerokkaampi. Jos epäilet, ettei hän ehkä keksi
enää mitään uutta, jopa että hän ei löydä ravitsevaa maata edes
entisillekään hoidokeilleen, niin hän sinulle nauraa. Hän sanoo
sinulle:

”Älä hulluttele. Lapsi olet ... nulikka! Lepää, odota. Painu tuokioksi
lumen alle, talven hoiviin...!”

Ja sitten tulee kevät ... luonnon lakien mukaan. Tulee myrskyten sekin
kuin syksy, riemun pauhulla. Virrat ovat hopeaa. Taivas huimaavaa
kultaa. Aurinko, rakas, kaivattu Aurinkosi, avaa sinulle taivaallisen
sydämensä.

Ja katso: heti näkyvät krookus-kukan silmikot lämpöisestä, mustasta
mullasta. Keltakukat paistavat väkevän keltaisina, puhtaina kuin
vastakiilloitettu messinki. Jo nousevat kuin nousevatkin narsissit,
koko kukkasten epälukuinen lauma, mahtavana kauneuden armeijana.

Sinä ihailet hyasinttia, punansinistä tai vaaleanpunaista, ja
ihmettelet, että se hellän tarhurin peittelemänä on säilynyt pohjolan
kylmän talven yli ulkona, tuo satumainen kukka, upea ja verraton,
enemmän kuin ruhtinaallinen: kukka, jonka kantavanhemmista pakanuuden
jumalat ennen rakensivat vuoteensa.

Ja kumminkin on maailmassa paljon enimmän ihailemaasi ihmeellisempiä
ihmeitä. Kuitenkin on tarhurillasi vielä, vieläkin jalompia kukkia
loppumaton määrä, joita hän ei ole istuttanut puutarhaasi ja jotka
saat, jos niitä etsit. Sellainen on Luonto.

Mutta talvella hän kuiskaa: ”Lepää, ensi keväänä näet ihmeitä!”

Ja sinä ja puutarha tottelette suuren käskijänne sanoja. Talvi on
tullut... Mutta kuollut ei puutarha ole ... sekö kuollut! Ei;
merkillistä, salaperäistä siinä tapahtunee talvellakin, unessakin ...
syvällä kätköissä, joihin ei ihmissilmä näe, lumen ja roudan alla,
syvällä mullassa. Siellä eletään kuitenkin ... ikäänkuin nähdään unta.
Kummalliset voimat siellä liikkuvat ... hiljaa, ääntä hiiskumatta.
Siellä kasvatetaan ituja, silmukoita, valkeita, punertavia, meheviä.

Kun suuri Puutarhuri, häikäisevän kevätauringon hahmossa, nauraen
huutaa: ”Ylös, lapseni ... nyt olette levänneet!” Silloin! Silloin...

Kuin taikasauvan kosketuksella puhkeaa, työntäytyy, pursuaa mullasta,
juurista, oksien silmuista, lehdyköistä uutta vehreyttä, levännyttä,
voimakasta, säkenöivää elämää.

Ja uusi, salaa kylvetty tai istutettu kasvikin itää tahi versoo ...
kaikkia entisiä kauniimpana.

Nyt on talvi. Aurinko pysyy enimmäkseen peitossa... Nyt alkaa sataa
lunta. Mutta välistä vielä aurinkokin pilkistää, ja silloin se
kimaltelee korkeassa koivussa, joka kasvaa hedelmäpensaiden ja kukkien
lomassa, kimaltelee oksien pienissä jäähelyissä niinkuin
kristallikruunun lasihelmissä.

Se kiiltely, vaikka vähäinen, on kumminkin rauhoitus, ettei aurinko ole
kauaksi aikaa kadonnut; vain talveksi. Se on sille, joka silmät vielä
vähän raollaan juuri vaipuu uneen, lupaus, että uusi jälleen
vapauttaa: katoaa viimeinenkin viha, kipu, katkeruus ja kiihko: kaikki
katoaa!