Arvi A. Karisto Oy, Hämeenlinna, 1920.

SISÄLLYS.

Onnen tähti.
Satu jättiläisestä, jolla ei ollut sydäntä.
Matin ulkomaanmatka.
Oikeuden puolesta.
Vanhan myllärin kuolema.
Tähtimantteli.
Kultasäkit ja Li-tai-pe.
Härkätaistelijan tarina.
Markiisitar de Fleur-de-Lys.

Onnen tähti.

Kärsivän ihmisen luokse, joka piti valittamista häpeänä, ilmestyi
taivaan enkeli ... illan masentavassa hämärässä. Tulija oli puetettu
valkealla ja tummanpunaisella, ja sillä sinisellä kuin on kanervien
kukissa ... silkillä ja hopealla. Kuusi tummaa siipeänsä laski ja
levitti hän kupeilleen, niin että kärsivä näki hänen lempeästi
ja syvästi hymyilevät huulensa ja silmät, jotka säteilivät halua
lohduttaa, nuo osanoton tuskasta levottomat silmät. Tämä taivaan
enkeli, jonka ylhäisellä otsalla leijaili surun varjo, puheli ihmiselle:

”Muistatko kauan sitten mennyttä aikaa? Silloin äiti tahi isommat
siskot taikka joku muu rakkaasi kertoi sinulle satuja ... silloin,
kun olit pieni? Kertoi saadakseen sinut hyvästi nukkumaan. Katsos,
niin tahtoisin nyt sinulle jutella. Tahdotko kuulla sadun onnettomasta
kuninkaanpojasta?

”Onnellisista kuninkaanpojista on paljonkin satuja. Mutta onneton
prinssi sadussa tuntuu hyvin merkilliseltä.

”Missä eli tuo prinssi? Eipä pohjolassa. Milloin olisi näillä maillamme
elänyt oikeita prinssejä? Liian köyhiä ne ovat salliakseen sitä
ylellisyyttä; jokaisen on tehtävä täällä kovasti työtä, prinssillisyys
merkitseisi toisille ihmisille nälkää. Ja kuinka soveltuisivat prinssin
kultaiset kannukset maisemiimme?

”Myöskään hiukan loitompana, esimerkiksi Saksanmaassa, ei sadun
prinssi eläne. Niin, olutprinssi hän kenties siellä enintään olisi,
punertava ja pyöreäkasvoinen ... valtakunnassa, jonka ilma on melkein
yhtä autereeton ja ankara kuin pohjolassa: järkeväksi luovaa ilmaa, ei
uneksivaksi niinkuin prinssillemme sopii. Luntakin sataa Saksassa...
Senkin tähden lienevät kuninkaanpojat sieltä lähteneet...

”Ystävällisessä ja koruttomassa frankkien maassako tämä prinssi niin
ollen eli? Oi, siellä ei uskota enää paljon prinsseihin; onpa heitä
siellä mestattukin. Myöskin Ranska, joka uhkuu verratonta rikkautta,
on oikeille kuninkaanpojille liian kylmä ... sumujen maa, joksi sitä
nimittää Italia.

”Etsimmekö häntä nyt Italiasta taikka Espanjasta? Espanjan hovistahan
sanotaan, että se on Europan loistavin ja kuninkaallisin. Jäykillä
ja hitailla askelilla käy tämä hovi katselevan rahvaan keskitse,
käy kuormattuna jalokivillä ja kärpänmantteleilla, juhlallisesti ja
vakavasti ... se ikävä hovi. Ainoastaan todellisuuden loistoa on tuon
talvella pakkasta ja kesällä polttavaa aurinkoa kärsivän valtakunnan
hovi, ei sadun prinssille sopiva.

”Italiassa hän jo saattaisi elää ... ihmeellisessä Italiassa, joka
lienee toisiin maihimme verrattuna kuin valaistu näyttämö katsomoon:
niin valkenee maisema, jos pääsee valtavan näyttämön reunan, Alppien,
toiselle puolelle. Niin muuttuu ilma esiripun takana aurinkoiseksi ...
ruskeat ja tummat värit sinisiksi ja ruusunpunaisiksi. Uudet linnut
siellä visertävät, ja autuaasti saattaa siellä kaikua ihmislastenkin
laulu.

”Enpä silti sijoittaisi kuninkaanpoikaamme vielä tähänkään seutuun.
Peittyväthän Lombardian viinipellot välistä lumen alle ... tai sataa
Roomassa talvella päivät pääksytysten vettä ... ja veto vinkuu
ikkunoiden raoissa. Mahtoivat Rooman muinaiset keisarit ja korkeat
herrat tuntea alastomat pohkeensa siellä aikoinaan useasti sangen
suojattomiksi! Ei, prinssimme on varsin hemmoiteltu olento ...
niinkuin rikkaan äidin ainoa lapsi. Hänelle kelpaa kenties ainoastaan
maisema iloisesta Napolista etelään. Sielläpä voi lazaroonikin elää
melkein kuin prinssi: lämmin on maata yönsä kirkkojen portailla, ja
hedelmiä väitetään laiskimmankin köyhän toki aina saavan, joten hän on
tyytyväinen ... jos on viisas.

”Mutta yhä kauempana kuin Europan jumal-asunnossa Italiassa olisi
kuninkaalliselle lapsellemme mainio paikka. Ehkä Afrikan taivaallisissa
keitaissa, Onnellisessa Arabiassa taikka aivan uneen vaipuneessa
Indiassa. Siellä kuuluu olevan vielä ihmeellisempää kuin missään
muualla...

”Siellä hän siis eli, jossakin ... Kaikkein parhaaseen, mitä maailmassa
voimme uneksia, hänet sijoitamme.

”Miksi hän oli kuitenkin onneton? Sen saamme nähdä.

”Tällä prinssillä oli luonnollisesti kaikkea, mitä ihmisen vallassa on
omistaa. Ensinnäkin: hänellä ei ollut hallitushuolia, koska hän oli
veljeksistä nuorin. Hän eli vapaana kuninkaanpoikana ... vietti aikansa
aivan niinkuin tahtoi.

”Palatsi oli hänellä ihana. Se oli samalla korkealla ja matalalla,
sillä ylös ja alas ulottuivat hänen asuntonsa kumpu ja hänen puistonsa
ja huvimetsänsä. Toisella puolella aukeni meri, onnellisen seudun
ihana meri ... soiluen uinuttavissa autereissa ... muistuttaen
harsoihin verhottua moslimitarta taikka Indian bajadeeria: sellaiset
olivat nuo rannoille läikähtelevät laineet, vaahdossaan ikäänkuin
miljoonissa helmissä, lämpöiset, laulavat ja rakastuneen naisen tavalla
sopertelevat laineet. Ne viettelivät uneen ja unohdukseen. Mutta
palatsin toisella puolella jälleen kohosi korkea vuoristo; sen rinteet
kasvoivat satakielten asumaa oranssimetsää. Ylimmän vuoren harjalla
säkenöi ikuinen lumi. Mitään ei näet prinssiltä puuttunut ... ei mitään
sellaista, josta hänelle olisi ollut hänen tahtomattaan haittaa. Ei
siis puuttunut luntakaan ... kaukaista kylmää, jonka hän kuitenkin sai
tavoittaa, jos halusi.

”Meren ja vuoriston välillä, meren, jota voisi sanoa paremminkin
väriksi ja kauneudeksi kuin mereksi, siellä oli ihana laakso. Ikäänkuin
keidas täynnä ihmeellisiä puita, toiset valkeassa kukassa ja toiset
jaloja hedelmiä kantaen.

”Kuninkaanpojan puutarhassa kiertelivät indialaisen aarniometsän
köynnökset. Purot ja kosket lauloivat siellä kilpaa kirjavien lintujen
kanssa ... raikkaat ja hohtavalta lumivuorelta kuohuvat kosket...

”Linna oli täynnä marmorilla laskettuja pihoja... Ja mitä kaikkea
ihmeellistä siellä olikaan? Oli suihkukaivojen alabasterista
veistettyjä maljakoita. Oli tekolammikoita, joiden reunojen yli ruusut
ja muut ihanat nuokkuivat. Saleja sieltä löytyi sellaisia, joiden
korkeat ja kirjatut holvikatot kaartuivat kuin omituinen, ainoastaan
unessa nähty taivas. Parvekkeilta saattoi katsella laaksoon, jonka
nimeksi soveltuisi, sen kauneuden vuoksi, jokin Conca,
Kultainen raakku. Kypressit huojuttivat latvojaan punertavien muurien
juurella ... ja niityillä, polkujen varsilla, puhkesi kukkasia,
joiden terät olivat kuin tummanpunaista samettia. Niin, varsinkin
pohjoismaalaisten ihailemia kypressejä oli palatsin sisälläkin; niitä
näkyi kypressipihoilla, samoin kuin myrttejä myrttipihoilla ja palmuja
palmukäytävillä. Kauniita kammioita oli kuninkaanpojalla, niiden seinät
olivat peitetyt mosaiikilla. Kaikkea hänellä oli.

”Sopiiko puhua sellaisesta aineellisesta seikasta kuin hänen
juhlapöydästään? Sitä voisi verrata siihen, jonka Tintoretto on
maalannut Kanaan häistä ... veden muuttuessa viiniksi, jalon orkesterin
soidessa...

”Naisia oli hänellä ollut ja oli, tummia ja kultakutrisia. Monien
kauniiden naisten sormet olivat hyväilleet hänen hienoa tukkaansa.
Ihanat sormet! Kaunein, mihin osaamme verrata noita hyväileviä käsiä,
on ehkä helmiäinen. Ja ne naiset olivat rakastaneet ja rakastivat
häntä, sillä sadun kuninkaanpoika oli paitsi kaunis myöskin hyvä.

”Jopa ylistettiin häntä viisaaksikin. Parhaat taiteilijat sanoivat,
että hän oli rakentanut palatsinsa kauniiksi, vaikka hän oli teettänyt
sen omien suunnitelmiensa mukaan. Mutta mikäpä oli tällaista prinssin
tehdä? Hän voi uudistaa työnsä, ellei se ensin hänelle onnistunut.
Mihin ei tällä onnellisella lapsella olisi ollut valtaa ja voimaa?

”Hän oli lukenut ... tiesi kaikki, tiesi jo nuorena melkein yhtä paljon
kuin maailman herra, pyhä Buddha oli tietänyt lapsena... Ja nuori oli
hän yhä ... tuskin olisi vanhaksi tullutkaan.

”Viisas ja hyvä. Piti huolen valtionsa köyhistä sillä tavalla, ettei
hänen satumaassaan niitä ollut, mikä seikka on ihme, sillä vielä
rikkaampia kuin köyhät oli siellä kovin paljon.

”Syyttäkö sen herttua- tai prinssikunnan alamaiset siis ihailivat ja
rakastivat kuninkaansa poikaa? Syyttäkö naiset rakastivat palavasti
tuota nuorta jumalaansa, joka oli vielä siinäkin suhteessa onnellinen,
ettei ainoakaan hänen rakastamistaan ollut kuollut ja siten tuottanut
onnen helmalapselle surua... Ja jos hän oli jostakin kaunoisesta
eronnut, oli tapahtuma ollut tuskaton ja suloinen, koska rakkaus jäi,
satumaisen ihmeen kautta, katkeruudeksi muuttumatta. Niin mukavaa oli
onnellisella kuninkaanpojalla.

”Onnellisellako? Sanoinhan alussa, että hän oli onneton.

”Ja kuinka hän oli onneton?

”Eikö hän lopultakaan saanut jotakin kaunista ja köyhää paimentyttöä
... rikkonaisiin helmoihinsa kainosti katselevaa? Miten se olisi ollut
mahdollista? Antavathan rikkaus ja kauneus, hyvyys ja viisaus yhtyneinä
omistajalleen toki paimentytöistä kauneimman! Satukaan ei myöntäisi
mahdolliseksi sitä, etteivät ne antaisi.

”Tai ehkä tämä prinssi halusikin jotain hyvin omituista. Esimerkiksi
sellaista tyttölasta, joka olisi ollut poskipäiltään ja huultensa
puolesta kuin neekeritär? Moisiin julmiin mielenjohteisiin voivat
kauniit ja onnelliset useinkin joutua: tämäntapaisiin ... kaiken muun
hyvän taivaalta saatuaan.

”Ei, sellainen päähänpisto ei sovi sadunprinssini luonteeseen!
Ihanampaa hän oli vailla, hän, jolta ei puuttunut enää mitään muuta
maailmassa. Mitä hän tahtoikaan?

”Hän tahtoi tähden taivaalta!

”Oi, miten hän katseli illoin sitä tähteä ikkunastaan! Katseli, kun yön
musta vaippa oli levinnyt yli maailman ja näytti korunaan myöskin sen
jumalallisen tähden. Kuninkaanpoika kaipasi kovasti kaunista tähteä!
Niin, hän rakasti sitä.

”Siitä lähti vuorotellen sinisiä ja keltaisia säteitä ... yleensä
kultana kimmaltavasta tähdestä. Ja joskus välkähti hieno ja hehkuvasti
punainenkin säde...

”Tähti vilkutti hänelle, siltä tuntui prinssistä... Vilkutti aivan kuin
kutsuen ... kuiskaili ihmeellisestä sulosta ... ikäänkuin vietteli
häntä luokseen, tuonne korkean vuoren yläpuolelle!

”Eikä prinssi päässyt! Eikä hän saanut tähteä linnaansa ... hän, joka
luuli sen saliinsa mahtuvan: niin oppinut kuin hän aikaansa nähden
olikin, uskotteli hän sellaista. Ei, siitä yrityksestä ei tullut
mitään, vaikka hän turvausi kaikkiin Indian ja Arabian sulttaani- ja
kaliifikuntien tiedemiehiin, taitureihin ja taikureihin.

”Kuninkaanpoika oli kovin onneton!

”Suurimmassa kammiossaan, jonka katto kaartui kuin merkillinen,
ainoastaan unessa nähty taivas, istui hän pitkät ajat kalleilla
pieluksilla, torjuen luotansa seuranpitäjät, jopa hauskimmat ja
ihanimmat. Istui vuoroin valittaen ja vuoroin sanattomana. Silloin
tällöin puhkesi hänen ahdistetusta rinnastaan mitä raskain huokaus,
valitustakin vaikeampi. Hän oli nimittäin jälleen katsonut kattoon, ja
se oli hänestä niin surullinen, koska siinä ei säteillyt tuo tähti,
vaan välkkyi hänelle itämaisen ikkunan alabasteriruudun aukkosista.

”Todellakin, prinssi oli onneton.

”Niin, hän kuoli lopulta surusta ... raukka!

”Tietysti hän oli hyvin epämiehekäs.

”Mutta nyt, ihminen, sinä, joka kärsit ja häpeät valittaa suruasi,
kuule! Sinä, joka olet ehkä köyhä ja jonka elämäntaistelu on kova
ja posket kenties nälästä noin kalpeat. Ja muutkin, ne, jotka ovat
sairaita ... eivätkä jaksa turvata rakasta vaimoaan tai heille vielä
rakkaampia lapsiaan... Niin, jos ystävät ja toverit ovat heidät
jättäneet, tai kunnia, heille kultainen ja viettelevä tähti, ei heidän
mielestään ole lähestynyt heitä... Jos jälleen kyvyttömyys, Luojalta
saatu sekin, taikka ajan henki on syrjäyttänyt sinut niin, että olet
katkera ... syrjäyttänyt kilpatanterien pölystä ja tungoksesta; jos
puolisosi tahi rakastettusi on ollut sinulle kova, tai jos muuten on
sinua loukattu; jos tunnet veristä vihaakin väärintekijöitäsi kohtaan;
jopa lienee sinulle sattunut varmaan kaikkein surullisinta, nimittäin
että ystäväsi kuolevat ja rakastamasi vaipuvat hautaan, joten et
koskaan enää kuule heidän iloista taikka lohduttavaa ääntänsä; niin,
vieläkin, olitpa sinä tai joku muu mistä syystä tahansa kärsivä: valita
ja valittakoot! Valita siten, että ponnistat elää. Kuninkaanpoikakin
valitti ... mielestäsi vähästä; mutta uskomme olevan paljon niitä,
jotka valittavat melkein yhtä vähästä. Ei ole heikkoutesi vika: se on
Luojan luoma sekin. Elä ja ponnista! Sure julkisesti tai salaa ... ole
ylpeä ... vaikkapa soimaa toista, jos tuska vaatii; lohduta itseäsi
maljalla, runoilla ... etsi ystäviä, jotka kuuntelevat sinua. Usko
olevasi sankari, joka kestää paremmin kuin mikään hemmoiteltu prinssi.

”Kyllä jumalainen prinssi, jolla oli kaikkea, kuoli siitä, ettei
hän saanut taivaalta tähteä. Siis paljon suurempi oikeus on sinulla
kestää kohtalosi ... niinkuin ihminen jaksaa. Ehkäpä tapahtuu näin
ajatellessasi ihme: kipu lievenee, ja kärsivä saa jotakin, mitä
haluaa ... jonkinlaisen tähden. Niin, lopulta taivaan kauneimman tähden:
ajatuksen, että suru on lyhyt ... elämä on lyhyt.

”Kuninkaanpoika, jolta ei puuttunut mitään maailmassa, saavutti varmaan
tähden kuoltuaan...”

Näin puheli enkeli, syvästi hymyilevin huulin, ja levitti siipensä
kärsivän ylitse. Ja katso, kun hän oli lohdutellut ihmistä, ei onneton
enää ... halunnutkaan valittaa niin usein kuin ennen.

Satu jättiläisestä, jolla ei ollut sydäntä.

Muistaneeko joku erästä satua jättiläisestä, jolla ei ollut sydäntä?
Tai jättiläisestä, jonka sydän ei ollut hänen ruumiissaan, vaan
sellaisessa ihmeellisessä kätkössä, etteivät hänen vihollisensa voineet
sitä löytää eivätkä siis iskeä siihen aseilla ja voittaa häntä.

Paljoa muuta kuin tämän en muista enää sen lapsena kuullun taikka
luetun sadun juonesta ja seikkailuista.

Mutta haluaisinpa nyt kutoa omaa satua tuon vähäisen rungon ympärille
... satua, joka kehittynee kuitenkin suuresti entiseen vivahtavaksi.

Satuni jättiläinen eli ... Afrikassa.

Se, että hän eli siellä, on kai huvittava päähänpisto; mutta sadussa
ovat monet ja kummalliset ihmeet luvallisia. Sanokaamme niin ollen,
että hän eli sillä rannikolla, jossa asuu beduiineja, berbereitä,
neekereitä ja melkoinen joukko europalaisiakin.

Se on kaunis seutu ... mielestäni mukavin mitä tiedän. Siellä paistaa
aurinko paljoa ihanammin kuin Europassa, jo keväällä joskus niin
sanoakseni kahdella auringolla. Ja taivas on juuri siellä melkoiset
ajat vuodesta todellakin sitä syvästi sinistä muistuttavaa, jollaiseksi
unelmoimme etelän taivasta; niin, aika tavalla se vivahtaa jo siihen
sinisyyteen, jota unelmoimme. Sillä vastaisiko todellisuus edes tässä
suhteessa unelmia?

Pohjoisempana tuota mainitsemaani rannikkoa ei ilma kuitenkaan ole niin
komeaa kuin se on tällä sadun seudulla.

Muuten näkee siellä maisemina korkeita kukkuloita, joilla hohtaa
itämaalaisia kaupunkeja, valkeita ja muureilla vyötettyjä. Kaupunkien
porteille nousevat varjottomat, usein raamatullisen alakuloiset tiet.

Verrattoman ihana meri huuhtelee seutua toisaalta päin. Ja toisaalla
jäilleen on oudompi meri: hiekkameri, erämaa. Se on valtava näky:
melkein kuin keltaisia laineita, mutta pauhaamasta tyyntyneitä. Niin,
keltaiset ne laineet ovat kesällä, mutta talvella kylläkin synkkiä ja
harmaita.

Oikeassa meressä on muutamia kauniita saaria, ja vielä kauniimpia ovat
ne saaret, jotka kätkeytyvät hiekkaerämaan helmaan, nimittäin lähteitä
solisevat keitaat. Niiden palmut ovat ikäänkuin merimerkkejä tahi
viuhkaviittoja oikeassa meressä.

Tällaisessa keitaassa asui satuni jättiläinen ... olettakaamme.

Mikä hän oli? Eihän nykyään elä jättiläisiä! Millainen hän oli?

Hän oli huikean pitkä mies... Mikään Goljath ei hänen silti tarvinnut
olla. Olipahan vain pisimmistä kansoista isoimpia.

Saksalaisia väitetään pitkäkasvuisiksi. Lienee siis tuo jättiläinen
ollut ... vaikkapa saksalainen.

Hän oli entinen Ranskan muukalaislegionan ’in sotamies, kuuluisan Légion étrangére
... julman palkkasoturiarmeijan, jonka frankkien
tasavalta keräilee monien valtakuntain onnettomista, rikollisista ja
kodittomista, taistelemaan Ranskan kunnian ja rikkauksien puolesta
sen kaikenlaisia vihollisia vastaan: tummaihoisia alkuasukkaita,
jopa joskus valkeitakin kilpailijoita. Todellakin julma ammatti!
Palkaksi annetaan tosin runsaasti leipää ja hyvä eläke, mutta
myöskin lopulta unohdettu hauta vieraissa maissa ... puhumattakaan
elämän kärsimyksistä. Sellainen hauta lienee kyllä jollekulle heistä
yhdentekevä, mutta ei suinkaan enimmille.

Kuinka eli pitkä saksalaisemme keitaassa? Ja miten oli hän joutunut
muukalaislegionaan?

Hän oli kauan sitten, kotimaassaan, surmannut veljensä. Sattuuhan sitä;
sellainen on mahdollista muussakin kuin sadussa. Rangaistuksen oli hän
välttänyt karkaamalla ulkomaille ... vapaaseen Ranskaan, jossa oli
päässyt muukalaislegionaan.

Raskaat ovat veljesmurhan seuraukset, usein hetkellisen kiihtymyksen
vallassa tehdyn! Kauhea muukalaislegionan palkkalaisen elämä!
Palvellapa siten esimerkiksi viisikolmatta vuotta ... sotaretkillä
Marokon vuoristoissa, Ranskan alinomaisissa taisteluissa pikku
sulttaaneja ja sheikkejä vastaan ... surmaten maan omistajia, jotka
taistelevat Profeettansa ja vapautensa puolesta! Tai ehkäpä vietiin
onneton Kotsin-Kiinaan, marssimaan ja ottelemaan aarniometsissä, jotka
kaiketi höyryävät kuumetta ja joissa alkuasukkaiden nuolet lentävät
salassa niinkuin käärmeet pistävät korkeassa ruohistossa.

Olla tällä tavoin pitkät ajat ... ehkä enimmäkseen vieraskielisten
tappotoverien parissa ... saattamatta koskaan toivoa pääsevänsä
takaisin kotiseuduille.

Mutta jos hän oli muukalaislegionan mies, niin miten hän asui
keitaassa? Kuinka hän ei marssinut Marokossa tai Indian aarniometsissä?

Miksi hän oli keitaassa ... joka on erämaan laineiden välissä niinkuin
sorsanpesä merenpoukamassa.

Näin on asia, että hän tosiaan piileskeli siellä. Suurvaltojen sota
oli syttynyt. Saksalainen oli paennut joukoistaan, taistelemasta
omaa isänmaatansa ja sen liittolaisia vastaan. Hän piiloutui tähän
syrjäiseen paikkaan ... etäälle Saharaan.

Hyvää kätköä hän tarvitsikin. Sillä armoton rangaistus kohtaa
muukalaislegionasta karannutta miestä. Siinä armeijassa on kuri yhtä
hirveä kuin leipä ja eläkkeet hyvät. Jos joku legionalainen esimerkiksi
haavoittuu, kun väistytään alkuasukkaiden edestä, haavoittuu niin
pahoin, ettei hän jaksa itse kävellä, ammutaan hänet. Niin väittää
huhu. Tovereita ei uhrata turhaan taisteluun hänen tähtensä. Ja parempi
hänen onkin kuolla kuin joutua vimmastuneiden vihollisten käsiin,
muhamettilaisten ja muiden pakanain, ehkä ristiinnaulittavaksi.

Jos käy täten laillisessa sodassakin, miehen täyttäessä
velvollisuutensa, niin kuinka sitten karkurille? Hän ei ole enää toveri
eikä edes ihminen, vaan koiraa kelvottomampi. Hänen kohtalonsa on hyvin
häpeällinen kuolema ... milloin hän joutuu kiinni.

Tämän miehen piilopaikka oli kuitenkin hyvä. Jollakin legionansa
epätoivoisella marssiretkellä Saharassa hän oli sen keksinyt ...
eikä ollut ilmaissut sitä toisille. Kenties hän jo silloin aavisteli
karkaamistaan? Sellaisen kätkön oli hän löytänyt keitaassa, että uskoi
nyt voivansa säilyä siellä sotalakien kostolta.

Sadun asiaan ei kuulune selvitellä, miten hän lienee keitaaseen
kulkenut ... jalkaisin, kamelilla vai tavallisella ratsulla. Kaikki on
sadussa mahdollista. Ehkäpä oli hän tullut jalkaisinkin, koska hän oli
legionan elämässä hirveästi karaistunut mies.

Miltä näytti se keidas?

Saharan pohjoisreunalla on punertavia vuoria ja niiden välissä
ylätasanko, jossa on suuria ja rikkaita kosteikkoja: paljon
hedelmäpuita, niin paljon, että siellä saattaa kulkea kilometrinkin
aprikoosien, kirsikkain ja oranssien kukkasten keskellä. Melkein
samanlaisia ovat myöskin varsinaisen Saharan isot keitaat. Mutta
jättiläisemme kätkö oli hyvin pieni. Siellä ei ollut enempää kuin
kuusi taatelipalmua ja joku persikkapuu. Sellainen oli tämä saari
hiekkameressä...

Keitaassa ei muuten ollut isäntinä oikeastaan muita kuin hän.

Harvinaisen ja ihmeellisen paikan oli siis sadun jättiläinen todellakin
löytänyt itselleen.

Hän eli siellä melkein yksin ... sanokaamme: melkein yksin. Monta
ihmistä ei keitaassa olisikaan voinut elää, sen vähillä taateleilla
ja persikoilla. Hedelmien lisäksi täytyi nimittäin jättiläisemmekin
hankkia ruokaansa muualta, hyvin etäältä. Hän samosi hiekkameren poikki
pohjoisen ylätasangon vuoristoon metsästämään. Tiettävästi hänen
kaltaisensa jaksoi juosta pitkät matkat.

Metsästämistä nykyaikaisessa mielessä eivät hänen retkensä kuitenkaan
olleet. Sillä ... tämä jättiläinen oli varustettu ainoastaan kurjalla
jousella.

Ei kiväärillä, vaan jousella! Sehän kumma ... että hän oli karatessaan
jäänyt ilman pyssyäkin.

No, jousen varassa eläminen ei ole aivan helppoa.

Jousella hän ampui lintuja, joita on kylläkin ylätasangon kolkkojen
vuorten välissä. Mutta juoksustakin hän otti kiinni riistansa ...
paitsi kauriita myöskin petoja. Hän kuristi ne isoilla käsillään,
ellei niitä tappanut väkipuukollaan. Petojako hän pyyti? Niinpä niin:
hän oli jättiläinen, ja eikö petojenkin liha kelpaisi barbaarisen
Iegionasotamiehen ravinnoksi?

Nuoretkin lukijat arvelevat varmaan, että hän oli hullu. Miksikä ei
olisi ollut? Eikö moisessa elämässä järki sekaantuisi?

Hurja oli hän näöltäänkin. Hänellä huiskui päässä punertava, melkein
valkeaksi palanut tukka, sillä hän ei suojannut tulisimmassakaan
paahteessa päätänsä, vaan samosi paljaspäin. Siinä suhteessa hän
oli muinaisarabialaisten runouden sankarien veroinen, koska näiden
sankarien korkein kerskunta on se, että he kestivät auringonpoltetta
ilman päähinettä. Hänen silmänsä olivat kylläkin siniset, mutta posket
leveät ja melkein mustiksi paahtuneet, ja nenä saksalainen.

Sallikaamme hänen ulkomuotonsa olla rauhassa. Antakaamme hänen juosta
erämaassa irrallaan kuin peto ... hyppiä hiekkavallien ylitse, tappaa
kauriita ja muita eläimiä, joita hän söi.

Jalopeurat olivat hänestä oikeita vihollisia. Paitsi että ne olivat
vankkoja ja voimakkaita, oli niiden pää, kun ne astelivat miestä
vastaan taisteluun, astelivat häntäänsä viuhtaisten, niiden pää oli
pystyssä ja kyömyinen kuono koholla. Ja niiden silmät katselivat
suoraan: kaikkein suorimmin juuri silloin, kun pedon hampaat
paljastuivat ja kita ärjähti vihasta. Kaunista oli taistella niiden
kanssa, vaikka taistelu kävi usein raskaaksi. Kuin Simson painiskeli
jättiläisemme jalopeurain kimpussa ja väänsi niiltä viimein leuat nurin.

Ei hän näitä eläimiä ahdistellut, milloin ne tulivat juomaan hänen
keitaansa puroista tai vuoriston lähteistä, ryömien auringon poltteesta
nääntyneinä. Ei, vasta sitten, kun ne olivat janonsa sammuttamalla
virvoittaneet voimansa, he karkasivat yhteen. Silloin huudahti
ihminen: ”Väisty, mahtava peto! Väisty, jos metsästät sitä kaurista
kuin minäkin. Luovu siitä ... tällä kertaa; toiste annan sinulle
vuorosi. Ellet, niin sinut kukistan. Että väkevä lyö heikon, se on
saksalaisen tunnustama eläinten ja ihmistenkin katkera laki. Ja tiedä
eräs seikka, jos uskottelet voittavasi minut: tiedä, ettei sydäntäni
haavoiteta hampain eikä kynsin. Minulla on nimittäin sydän muualla eikä
ruumiissani. Olen jättiläinen, jolla ei ole sydäntä. Kuka minut kaataa?
Sentähden: väisty taikka kuole!”

Mies väitti näin ollen, ettei hänen sydäntään voitu saavuttaa eikä
häntä itseään surmata. Mitenkä hän siis pelkäsi ihmisten rangaistuksia?

Se olkoon sadun salaisuus.

Usein kiljui jalopeuran nälkä kuitenkin niin, että taistelu oli
välttämätön. Nyt taisteltiin kauan ... molemmat he vuodattivat hiekkaan
tummaa verta. Mutta, kuten sanottu, viimein jättiläinen, jonka sydämeen
vihollinen ei pystynyt, sai riistää taljan jalopeuralta ... ja leikata
parhaat herkut sen ruumiista, varsinkin sydämen ja aivot. Hän heitti
suuren taljan hartioilleen ja palasi palmujensa siimekseen.

Jalopeuran aivot ja sydän ovat vanhastaan sankarien ruokaa. Ja eivätkö
ne kelpaisi sutena metsästävän legionalaiskarkurin suuhun?

Myöskin pantterien kanssa hän otteli. Mutta niille ei hänellä ollut
monta sanaa, noille kirjaville ja sulaville kissoille. Hän virkkoi:

”Ohoi teitä, jotka ette tule koskaan vastaani avonaisella maalla,
vaan pälyilette kumpujen takaa ja hiivitte ruovistossa sadepurojen
varsilla ei ainoastaan uhkailevin, vaan kavaluutta kiiluvin silmin!
Niiden silmien keltaisuus muuttuu ihmisen edessä vihasta vihreäksi.
Tulkaa tanterelle, taistelkaa!... Te ette tule, te kaappaatte syrjästä
minun kauriini. Etsinpä teidät käsiini ja heitän nahkanne selkäni
kaunisteeksi ... tai sen jalkojen alle, joka säilyttää sydäntäni.”

Jättiläinen surmasi pantterit. He eivät voineet hänelle mitään, koska
häneltä oli sydän poissa. Sotamies nylki näiden taljat, alkaen niiden
ilkeästä pääkopasta, sekä palasi nuo koreat taljat hartioillaan
kotiinsa.

Shakaaleja tappaa oli helppo työ. Niitä ei puhuteltu, niiden kanssa
ei taisteltukaan. Ne saivat hiiviskellä hänen perästään ja syödä
hänen kaadettuja panttereitaan, jopa sammuttaa tulisen janonsa hänen
keitaansa huonoimmasta purosta. Kumminkin yrittivät ne usein siepata
varkain jättiläisen kahta kesyä kaurista, jotka hänellä oli keitaassa
niinkuin ammoin Polyfemoksella lampaita luolassa. Mutta hän löi silloin
niiden päät murskaksi auringon kovettamaan someroon, pesi kätensä ja
sanoi itsekseen:

”Shakaalin sielu on vielä iljettävämpi kuin sen nahka ... sielu, joka
ei ole suora eikä rohkeasti vilpillinen, vaan öisin tyhjää ulvovan
ja päivin tyhjää hahattavan sielu! Oi, jos pääsisin koskettamasta
shakaaleihin!” Kauas erämaahan heitti hän niiden ruumiit.

Mutta mitä puhua jalopeuroista ja panttereista? Muitakin vihollisia
hänellä oli, viisaampia ja voimakkaampia. Pölypilvenä kiitää erämaassa
beduiinien sotilaita. Niitä tuli kerran lauma hänenkin alueelleen.
Etummaisina lennättivät miehet ... takana samosivat naiset ja
kuparinruskeat lapset huojuvien kamelien seljässä. Miehet lennättivät
hurjilla ratsuilla, nälkää nähneet ja karaistuneet sankarit ... laukoen
nopeassa tahdissa jättiläistämme kohti pyssyjään, pitkiä ja tarkkoja,
kilpikonnanluulla kirjattuja. Jättiläisellä ei ollut muuta asetta
... kuin jousi. Ohoh, turhaan he ryntäsivät, kuulat ja käyräsapelit
kimposivat sadun karkaiseman rinnasta niinkuin vaskisesta kilvestä.
Pitkä ja peljättävä olento surmasi väkipuukollaan vihollisia kymmenen,
loput rukoilivat häneltä armoa, heittäytyen kasvoilleen maahan. Nyt
antoi hän beduiineille muutaman päivän kestitystä: jalopeurain ydintä
ja kauriittensa maitoa. Sitten saivat ne lähteä; kaatuneitten ratsuja
tai heidän aseitansakaan ei hän ottanut. Mitä olisi hän tehnyt niillä?
Hänen jalkansa olivat nälkäkurjen jalkoja nopsemmat, eivätkä hänen
kouransa tarvinneet pitkää asetta.

Entäpä erämaan henget? Arabialaiset sadut kertovat aavikoilla olevan
paljon niitä ... enimmäkseen synkkiä ja vihamielisiä henkiä ... julmia
haltioita. Nekin mahtoivat vaivata miestä, joka oli tappanut oman
veljensä ja oli tuomittu pysymään aina vieraalla maalla, jopa sortumaan
lopulta yksinäiseen hautaan. Nämä henget olivat luonnollisesti paljon
suurempia kuin itse jättiläinen. Sellaisia, jotka peljättivät sadussa
Aladdinia, kun ilmestyivät hänelle ensi kertaa. Ne kohosivat yöllä,
joka on henkien aikaa, hiekkojen alta; ne ulottuivat kelpo matkan
taivasta kohti, pimentäen kuulta valon; uhkasivat onnetonta pahoilla
kohtaloilla ja kauhealla kuolemalla.

Mikään afrikalainen yö, öistä synkin, ei liene niin musta kuin
tuollainen toivoton elämä.

Mutta olihan jättiläisemme sydän hyvässä kätkössä... Sellaisessa
taikalippaassa, että sen salaiset ominaisuudet muuttivat synkimmänkin
yön niin kauniiksi kuin kangastus. Omituinen riemunlaulu partaisilla
huulillaan selvisi erämaan lapsi sekä isoista että pienistä
pahoista-hengistä ... vahvasti uskova ja väkevä laulu.

Näin eli jättiläinen keitaassa.

Ja silti olivat hänen päivänsä luetut. Silti voittivat erämaan henget,
jotka uhkasivat tuota Saharan pitkää poikaa.

Lienee kulunut pari vuotta, silloin oli hänen kohtalonsa hetki tullut.

Lapsena kuulemassamme sadussa kerrotaan, että muudan jättiläisen
vihollinen sai viimein tietää, missä hän säilytti sydäntään. Joltakin
lavertelevalta linnulta hän sai sen tiedon.

Näin kertoo satu siitä kätköpaikasta:

Erämaassa oli pieni järvi, järvessä saari ja saaressa kaunis linna.
Tässä linnassa istui kuninkaantytär, jolla oli hallussaan äärettömän
kallis, itämainen lipas. Lippaassa pidettiin jättiläisen sydäntä,
milloin hän itse kävi taistelemassa erämaan petoja, harhailevia rosvoja
tai henkiä vastaan.

Sitten vihollinen ryösti lippaan, puristi lujasti sydäntä, ja siiloin
jättiläinen kuoli.

Siten käy tässäkin sadussa.

Kerran ilmestyi karkulaisen alueelle vaakalintu... Sellaisia lintuja
on ”Tuhannen ja yhden Yön” saduissa ... hirveän suuria ... niin
isoja, että niillä voisi ratsastaa vaikka monta miestä. Enemmän kuin
kaksikymmentä jalkaa täytti tämän lokin siivenkärkien väli. Vaakalintu
oli valkea, lentäessä sen sulat humisivat niinkuin lähenevä myrsky.

Myrsky Iähenikin ... Saharan myrsky, jonka nimenä on samum. Tuuli
tuiskutteli hiekkaa, riuhtoen jättiläisen partaa, hänen tähystellessään
taivaalla keikkuvaa lintua. Jo nousi ilmanrannalta hiekkapilvi ...
mustana kuin sysi. Sen reunoilla kimmalteli vielä auringon hohde,
jota vasten palmut kuvastuivat synkkinä, huokaillen alakuloisesti.
Persikkapuun oksilla olivat satakielet vaiti; ainoastaan joku sammakko
äänteli vielä tuolla puron varrella, josta pedot kävivät juomassa.

Vaakalintu ei ollut sen kummempi kuin nykyaikainen lentokone. Mutta
onhan sekin ihmeellinen, melkein kuin sadun lintu.

Minne oli lentäjä matkalla? Varmaan tuli hän Lounais-Afrikasta,
missä myöskin käytiin sotaa ja missä saksalaiset puolustausivat kuin
jalopeurat. Valkeaa Tunisiaa ja isänmaatansa Ranskaa kohti hän liiteli,
kuljetti jotakin viestiä. Nyt oli hän nääntynyt kovista ponnistuksista,
ja hirmumyrsky alkoi juuri raivota, viskoen hänen lintuaan niinkuin
höyhentä. Silloin hän näki keitaan. Siinäpä oivallinen paikka hänen
jättiläislokkinsa levätä ... pieni, vihreä ruohikko hiekkameren
laineiden välissä!

Lentäjä laski keitaan viereen. Pian seisoi hän kummallisen ja
peloittavan näköisen jättiläisen edessä.

Mutta jättiläinen ei tappanut pientä ranskalaista!

Ei, paitsi virvoittavaa juomaa, ruokaa ja yösijaa, joita sinipukuinen
ranskalainen pyysi, tarjosi erämaan omituinen mies hänelle
ystävyytensäkin ... ylevästi niinkuin arabialaisen paimenheimon
päällikkö kestitsee teltassaan muukalaista.

Mikä tähän lienee ollut syynä? Sekö, että vieras oli europalainen,
joten karkuri ehkä piti häntä parempana kuin beduiinejä? Mutta olihan
sinipukuinen samalla myöskin ranskalainen, nyt hänen isänmaansa
verivihollinen ja siis hänellekin vihollinen ... sillä uskomme,
että karkuri rakasti, ainakin näin vieraassa maassa kärsiessään,
isänmaatansa. Vai oliko yksinäiselle mieleistä viimein kuulla tuttua
kieltä?

Kuinka lienee ollut...

Ehkäpä erämaan henget lopulta pettivät tällä tavoin jättiläistä. Joka
tapauksessa vei hän ensin ranskalaisen lepäämään. Eikä vienyt suinkaan
pelkälle ruohokunnaalle, palmujen alle, vaan majaansa...

Sinitakkisella oli kauniit, hiukan vinot silmät, ja hyvin punainen ja
leveä suu.

Mutta minkälainen oli karkurin maja? Kuka uskoisi moista satua! Nyt
näemme, kannattiko keitaassa asua.

Keskellä suurinta lammikkoa oli pieni saari. Saareen ei näkynyt
pääsyä muuten kuin kahlaamalla ... eikä se ollut ulkoa katsoen yhtään
erikoinen: ainoastaan jotain kullanruskeaa rauniota pilkisti niiden
jättiläiskaktuksien ylitse, jotka peittivät saaren korkeita rantoja.
Loistavanpunaisessa kukassa komeilivat kaktukset. Mutta kun kahlattiin
lammikon poikki, oli pensaikon sisässä palmulaudoista tehty portti ...
pinnasta lahonnut, mutta vielä täynnä vahvikenaulojen koristeltuja
kantoja... Ne naulojen kannat olivat aikoinaan muodostaneet punaiseksi
maalattuun porttiin moskean kuvan. Ja portin takana aukesi eteen pieni
itämaalainen palatsi!

Ensin pyöreä piha. Siinä välkkyi suihkulammikko marmoriäyräitten
välissä. Marmori oli vielä niin kulumatonta ja hienoa, että sinitakki
ensin arasteli astua sille europalaisilla anturoillaan.

Kypressit ja vielä raskaammin tuoksuvat ruusut kasvoivat sieltä täältä
pihan permannosta.

Pihan ympärillä näytti olevan asumuksia ... toisessa kerroksessa,
ikäänkuin luhdeissa, joita hevoskengän muotoiset kaaret kannattivat.
Mitkä kaaret! Valkeat ... nypläilty täyteen arabeskejä.

Lentoupseeri seisoi portilla kummastuksesta vaiti; suurin silmin
katseli hän ympärilleen. Suihkulammikon vesi virtaili kohisten
marmorikouruja myöten. Mutta pikku linnut eivät visertäneet, vaan
istuivat hiljaisina myrteissä, ja kuivuneet oksat kypressien latvoissa
kalisivat niinkuin mitkäkin luurankojen sääriluut.

Ei nyt voitu jäädä tähän tukahduttavaan ulkoilmaan, joskin
hekumallisten tuoksujen täyttämään. Tarvitsihan vieras virvoitusta.
Jättiläinen kehoitti häntä tulemaan, ja johti hänet jonnekin ...
ikäänkuin maan alle. Alas kapeita portaita, parikymmentä pykälää.
Kunnes kuulsi edestä kellertävää valoa, sellaista, miltä aurinko
näyttää auringonpimennyksessä. Tila avartui saliksi. Seinät olivat
peitetyt mustan ja vihreän kirjavilla keramiikkilaatoilla ... kuvitetut
arabeskien yhdenmukaisilla koukeroilla ja salaperäisillä tähdillä.

Salissa oli yläkertakin, samanlainen kuin pihalla ... säle-ikkunoilla
varustetut luhdit, joita täälläkin keveät kaaret kantoivat. Seinissä
kiilui arabeskejä; kaarien välissä tarjoutui marmorista muurattuja
Iepolavitsoita, joilla oli mahdottomasti leijonain ja pantterien
taljoja.

Ilma oli raitis, sillä keskellä permantoa solisi suihkulähde, jonka
maljakon valkea aines oli heikosti kellertävää ja läpikuultavaa kuin
kauniin naisen käsien hipiä, ja korkealta kattoholvista leyhyi yltyvä
tuuli, tullen heikon valon mukana, joka lankesi lähteen hopeisiin
suihkuihin ... kätketyistä ikkunoista, jostakin suurten kivikukkasten
takaa... Ne kukat muistuttivat lumpeita, mutta olivat punertavia.

Kukapa olisi rakentanut tällaisen palatsin kauas erämaahan?

Sitä kysyi vieras nyt jättiläiseltä. Ja kysyipä myöskin, kuka sitten
jättiläinen itse oli. Tähän kysymykseen ei peljättävä mies vastannut;
merkillisellä tavalla varoi hän ilmaisemasta siinä suhteessa mitään.
Mutta palatsia sanoi hän varmaankin jonkun muinaisen ruhtinaan taikka
muun rikkaan miehen rakentamaksi. Se mies lienee ollut maailmaan
väsynyt, erakko. Näin yksinkertainen oli palatsin asia ... ellei
palatsi nyt ollut suorastaan jonkun itämaalaisen taikurin tekemä.

Sitten sijoitti keitaan isäntä sinitakkisen lepäämään taljoille ja toi
hänelle lauhkeaa maitoa ja hedelmiä.

Ja hetken kuluttua ilmestyi salin ympärillä olevista sisähuoneista
nainen. Kaunis ja viehkeä.

Vaikka hän oli paljon arabiattaren näköinen, mahdottoman suurine ja
mustine silmineen, paitsi nyt vaatteiltaan, ei hänellä ollut huntua.
Ehkä oli hän jonkun beduiiniheimon tyttäriä, jotka välittävät profeetta
Mohammedin laeista niin vähän, etteivät pelkää edes naisen suurinta
häpeää: näyttää kasvojaan vieraalle ilman huntua? Niin, joku muu
arabiatar saattaisi melkein näyttää hänelle koko ruumiinsa, mutta ei
koskaan kasvojaan. Mikä lienee tämä kuninkaantytär ollut?

Kuninkaantyttären kasvot olivat kalpeat ... niiden väri oli hieman kuin
norsunluu. Mutta poskilla oli kuitenkin hohdetta, ja huulet hymyilivät
salaperäisesti.

Nainen istahti eräälle pantterintaljalle, puettuna välkähteleviin
vaatteisiin. Kaulassa ja otsalla riippui hänellä sadat metallista
leikatut tähdet, helmet ja hopearahat. Istuessaan asetti hän jalkansa
ristiin allensa. Kummallisesti hän oli vaiti... Näkyi, että hänen
sandaaleihin pistetyt jalkansa olivat somat.

No niin: hänellä oli hallussaan se lipas, jossa jättiläisen sydäntä
pidettiin säilössä.

Kuinka kävi sitten?

Tuo hiukan vinosilmäinen vieras ei poistunutkaan sieltä sinä päivänä,
jolloin myrsky asettui, kuten ehkä olisi sopinut olettaa. Eikä sitä
seuraavan yönkään jälkeen. Ei moneen päivään.

Aina hän kuhnaili: milloin oli mikin osa lentokonetta epäkunnossa.
Taitavasti hän uteli, kuka jättiläinen oli ... mutta ei vielä saanut
selvyyttä.

Saharan poika metsästeli nyt riistaa paitsi itselleen ja tietysti
ennen kaikkea sydämensä säilyttäjälle myöskin tuolle ilmasta
laskeutuneelle. Metsästi ja taisteli ... petoja ja pahojahenkiä vastaan.

Sitten kävi niinkuin siinä aikoja kuullussa sadussa. Kerran,
kun jättiläinen kaukana vuoristossa juuri tarttui pantteria niskaan,
etsittyään sitä kallionkoloista ja ajateltuaan, että shakaalikin
taitaisi olla kyllin hyvää tälle ranskalaiselle, hänen isänmaansa
viholliselle, jonka silmät olivat hiukan vinot ja leveän suun huulet
punaiset, kerran, kun hän oli tappamaisillaan pantterin, tunsi hän
mielessään kummallista ja hirveää ahdistusta. Se ahdistus oli kuin
hänen sydämessään; mutta ainoastaan sielussa täytyi sen olla, sillä
eipä hänellä ollut sydäntä ... tai sydän oli muualla. Niin merkillinen
ja kova oli tämä ahdistus, että jättiläisen täytyi hellittää otteensa
ja päästää pantteri rankaisematta menemään. Jopa oli hänen pakko lähteä
heti kotiin, keitaaseen: siltä tuntui hänen rinnassaan.

Illan vaalea rusko sammui autiolla ja äärettömiin asti kolkolla
aavikolla, jota hän samosi ... yhä hiljemmin.

Hän kumartui portistaan sisään. Ei ollut uskoa silmiään. Sillä hänen
maanalaisen salinsa ovella seisoi tuo sinipukuinen ja piti kourissaan
hänen sydäntään, joka oli nyt vedetty lippaasta esille.

Eikä lippaan vartia huutanut hätää, kutsunut jättiläistä avuksi! Ei
... kuninkaantytär salli kaiken tapahtua, piillen ranskalaisen takana
ja katsellen vaiti marmoriportaisiin. Sitä vaikenemista saksalainen
kauhistui. Mutta ranskalainen nauroi, ja hänen huulensa vetäytyivät
hyvin leveälle.

Niin, vihollinen rusenteli jättiläisen sydäntä, ja keitaan isännän
vihasta kohonneet kädet herpautuivat silloin tuskasta. Vieläpä käski
vieras jättiläistä antamaan hänelle oman väkipuukkonsakin: uhkasi
lävistää sillä tuon ihmeellisen sydämen, ellei jättiläinen lähtisi heti
täältä. Näin uhaten nauroi ranskalainen uudestaan; hän oli tikahtua
naurusta.

Eikö olisi hän kunniallisena ranskalaisena vihannut mokomaa miestä?
Pitkää ja vahvaa saksalaista, jonka hän nyt tiesi jättäneen paikkansa
legionassa juuri tärkeän hetken tullen? Ja eikö hän olisi kadehtinut
kelvottomalta tätä keidasta ja halunnut siellä olevaa kuninkaantytärtä?

Kuninkaantytär jälleen: ikäväksi käynee tulisesta arabiattaresta
vartioida ikänsä erämaassa niin tuiman miehen sydäntä!

Jättiläisen oli lähteminen keitaasta. Sitä, ken oli saanut hänen
sydämensä, oli hänen toteltava.

Koskaan ei etelän musta yö ollut näyttänyt hänestä niin pimeältä kuin
tämä, jona hän harhaili nyt pitkin erämaata, päänsä päällä taivas
täynnä suuria ja säkenöiviä tähtiä.

Kauan hän harhaili.

Mutta toisen päivän kaatui tuo hirveän pitkä mies kuoliaana
kahden hiekka-aallon väliin.

Vaakalintunsa lähtöön järjestänyt ranskalainen aikoi lentää ensin
Tunisiin ja jättää ehkä keitaan naisen sinne, ... hyljätä hänet.
Sitten lentäisi hän kauniiseen Ranskaan. Mutta tulisi joskus tähän
erämaan ihmeelliseen paikkaan takaisin, ellei hän kaatuisi tykkien
suun edessä. Nyt naisen kanssa keitaasta lähtiessään oli ranskalainen
viimein todellakin puhkaissut jättiläisen sydämen väkipuukolla, ensin
sydäntä hirveästi kiusattuaan. Se oli hänestä parhain ratkaisu; niin ei
raakalainen joutuisi milloinkaan hänen tielleen.

Matin ulkomaanmatka.

Matti Vahvaselkä Mikkelistä oli punakka poika ... lihava, hiukan
matalaotsainen. Syöminen oli hänelle rakasta, makailu miellyttävää.

Hurskas hän oli hienoisesti.

Ylioppilas.

Niin, hän oli lukenut ensin teologiaa, sitten juridiikkaa ja sitten
taas teologiaa. Jättänyt juridiikan velkojensa vuoksi, ja teologian
tunnonvaivoissa, ettei hänestä, oikeastaan vapaa-ajattelijasta
ja ainakin vapaata elämää, punssia ja sensellaista, pohjaltaan
kaipaavasta, olisi papiksi. Niinpä oli hän lopulta muuttanut
täydellisesti uraa. Hän oli kaivannut maalaiselämän rauhaa, koska hän
oli talonpojan poika, ja kaikkein suloisimpaan maalaiselämään hän nyt
mielestään viimein antautui: meni näet puutarhurikouluun. Ja valmistui
lopulta sitten puutarhuriksi.

Matti Vahvaselkä oli nyt puutarhuri. Aluksi joutui hän eräälle
suurenlaiselle tilalle Mikkelin taakse, jonkun vanhan ystävänsä taloon
... istuttelemaan tavattoman määrän omenapuita entisten, paleltuneiden
paikalle, ja vaalimaan sitäpaitsi porkkana- ja kaalimaita.

Melkoisen yksinäinen oli se kartano, sillä lähimpään kirkonkyläänkin
tuli matkaa parisenkymmentä kilometriä.

Ensimmäinen kevät ja sitä seuranneen kesän alkupuoli menivät varsin
hupaisesti. Mikäpäs siinä: vuoroin vakavissa työhommissa ja vuoroin
ison kartanon pöydässä, josta ei silavaa puuttunut. Mutta vaihteluksi
istui Matti joskus lauantaisin naapuri-isäntien luona, jotka
tarjosivat hänelle välistä sokeroitua pirtua, jopa kaksi kertaa oikein
hautelevassa saunanlöylyssä. Nämä kekkerit olivat maalaiselämässä
ihania.

Mutta syksymmällä kesää alkoi sataa, Matin mielestä surkeasti. Matti
oli tottunut oleskelemaan Helsingissä syksyllä, joka nyt tuli vielä
sateisempi kuin kesän loppu. Alakuloiselta tuntui hänestä järvi ...
nuo elokuussa niin hauskat apajapaikat. Metsissä oli märkää, ja
likaiset ne peltojen polut, joita pitkin hän tallusteli renkien kanssa
kaikenmoisissa muissakin töissä kuin puutarhassa, sillä rikkaan ystävän
kanssa oli tehty sellainen sopimus, että Matti olisi kuin toisetkin
kartanon palvelijat, milloin ei ollut tehtäviä suuressa puutarhassa ja
vihannesmailla.

No, loma-aikoinaan Matti hiukan metsästeli. Pari kertaa isäntänsäkin
kanssa, huiman herran. Se vanhapoika asui enimmän aikansa Mikkelissä,
käyden tilallaan ainoastaan silloin tällöin. Näillä metsästysretkillä
pistettiin hiukan naukuksi ... Ja kun herra oli sitten jälleen
lähtenyt, koetti Matti hauskuttaa itseään paitsi syömällä hartaasti
ja kaikessa rauhassa kartanon pöydässä, josta ei silavaa puuttunut,
myöskin kylpemällä neljästi tai viidesti viikossa. Syötyään ja
kylvettyään hän sangen aikaisin painautui kuumaksi lämmitettyyn
kamariinsa ja pötkähti siellä sänkyyn.

Alkuaikoina hän nukkuikin hyvin.

Tähän suuntaan meni seuraava talvi ... menihän se.

Poloisen ihmislapsen elämää ajatteli Matti Vahvaselkä usein: että hän
nyt oli täällä, metsämaiden keskellä, papiksi aikonut ja tuomariksi
lueskellut.

Ja Matti toivoi kirkasta kevättä ja lämmintä kesää, jotka sitten
tulivatkin, ja tuli myöskin uusi syksy.

Nyt kävi niin, että aikansa ratoksi ja kartuttaakseen elämänuraansa
kuuluvia tietoja sattui Matti, joka ei tähän asti ollut lukenut paljon
muuta kirjallisuutta kuin tiedekuntiaan koskevia kirjoja, hankkimaan
itselleen eräitä matkakuvauksia. Näissä kerrottiin paitsi Palestinasta
ja sen luonnosta, joita Matti rakasti erikoisesti, monista toisistakin
maista ... muiden muassa Saksasta ja Ranskasta ja kauniista Italiasta.

Kenen oli sen tärkeämpää kuin tällaisen puutarhurin tuntea myöskin
vieraita maita ja niiden kasvullisuutta? Keskellä syksyn sateita
ja talven tuiskuja ... hiljaisina iltapuhteina, kun kaikki muut
paitsi Matti jo nukkuivat kartanossa, vetäytyneinä kello seitsemältä
sänkyihin ... alkoivat hänen mielessään vähitellen hohtaa Italian
appelsiinimetsät ... ja alkoivat kilahdella Reinin rypäleiden
mehuilla täytetyt pikarit. Kilahdella niin iloisesti, että vanha,
viereisessä kamarissa nukkuva emäntäpiika tuskin voitti niiden
äänen kuorsauksellaan. Niin, Matin edessä ryhtyivät myöskin
veikeilemään kauniin Ranskan tyttäret, hänestä kovin viehkeät... hänen
lueskellessaan öljylampun kodikkaassa valossa, kunnes lopulta uni
joutui ja lamppu piti sammuttaa.

Ihan heti ei hän nyt saanut unta, varsinkaan sellaisina iltoina,
jolloin saunaa ei oltu lämmitetty.

Ja kun Matti luki matkakuvauksia, miltä alkoi muutenkin tuntua tämä
Suomen maa? Alakuloinen Suomi; kesääkin täällä on ainoastaan rahtunen.

Mitä voi meillä tehdä hyväkään puutarhuri muuta kuin nyökyttää päätänsä
porkkana- ja kaalisarkojen ääressä?

Toista ovat ihanat viinit, toista ovat appelsiinit!

Ei lähtenyt täällä edes home noista karviaismarjapensaista. Ja puolet
niistä sadoista omenapuiden taimista, jotka hän tänne tullessaan
istutti, mätänivät ensimmäisenä olkikääreihinsä, kun hän koetti
varjella niitä pakkasilta. Täytyi hankkia uudet taimet sijaan.

Mainitusta vahingosta kyllästyi hiukan Matin ystävä, tuo talvet
kaupungissa hummasteleva herra. Liian suuret olivat hänen
puutarhasuunnitelmansa olleet. Ei hän pysynyt Mattiin enää oikein
tyytyväisenä... Tämä puutarhuri nyt oli entinen teoloogi ja juristi...

Vaikkei isäntä vielä sanonut mitään, koska Matti ja hän olivat tuttavia
ja naukkuveljiäkin, niin huomasi Matti hänet tyytymättömäksi.

Entä sitten Matti itse! Jospa hän olisi päässyt täältä ... jonnekin!
Edes lähemmäksi suurempia paikkoja.

Nyt täytyi hänen viipyä kartanossa ainakin vuotensa loppuun, ja hiukan
peljätäkin isäntää, entistä toveria.

Kerran keväällä tuli herra taas tilalleen. Tuli jo viettämään kesää,
mutta kohtasi maalla takatalven. Niinpä hän ja Matti istuivat molemmat
ikävissään salissa ja katselivat, miten lumiräntä samensi ilman ja
peitti maan märkiin hursteihinsa. Harmissaan haasteli tavallisesti
iloinen herra puutarha-aikeiden huonosta onnesta. Silloin johtui Matti
valittelemaan ... että mitäs täällä Suomessa ... puutarhoista. Ja
innostui lopulta huudahtamaan jotain paremmista maista, Ranskasta tahi
Saksasta ... Italian aurinko oli liian kaukainen toiveenakin. Mutta
hätäpäs olisi siellä elää ... appelsiinien keskellä. Jo Saksakin oli
maa...

Mitäpä sanoi tähän isäntä? Hän oli takatalveen kyllästynyt. Hän ryhtyi
nyt Mattia innostamaan: näytti monillakin elävillä esimerkeillä, kuinka
Amerikan farmit ja seikkailut siellä Kaukaisen Lännen hevospaimenten
parissa olivat tehneet useista pehmeäluontoisista suomalaisista
karskeja miehiä. Mitä Europaan tulee, ei hänen mielestään kannattanut
puhua muista valtakunnista kuin Saksasta. Toisissa oli luonto liian
veltostuttava, ja Saksa oli järjestyksen maa, kun taas Ranska ja Italia
olivat ... no, hän ei oikein tiennyt mitä ne olivat. Mutta Mattia, joka
ilmaisi, ettei hänellä olisi varojakaan eikä toiveita saada rahaa niin
pitkää matkaa varten kuin Amerikaan, Mattia kehoitti ystävä lähtemään
Saksaan. Aluksi ainoastaan Saksaan. Jopa lupasi hänelle omasta
kukkarostaan matkarahoista osan, viisisataa markkaa, sekä hankkia
jonkun henkilön Matille takaajaksi vähän enempäänkin kuin toista sen
vertaa varten. Itse hän tarjoutui ensimmäiseksi takuumieheksi; Matti
suorittaisi velkansa sitten, kun hän paisuisi ulkomailla mieheksi...

Päätettiin, että Matti muuttaisi ulkomaille.

Meni se kesä, ja tuli syksy. Viimeiselle metsästysretkelleen tänä vuonna
tullessaan antoi iloinen ystävä Matille tuhannen markkaa,
pienellä velkakirjalla hankitut. Nyt oli Matin kohta lähdettävä,
heitettävä virkansa, käydäkseen vielä ennen matkaansa kotonaan,
Mikkelin toisella puolella ... hyvästelemässä köyhiä vanhempiaan. Niin,
hyvästelemässä moniksi vuosiksi ... ehkä iäksi...

Matissa heräsi matkakuume. Paljoa ei hän sallinut enää itselleen
viipymistä, jonkun viikon uudisteli Matti kotonaan koulunaikuisia
saksan kieliopin tietoja ... katseli sanakirjaa. Sillä, kuten sanottu,
Saksaan oli hänellä suunnitelma lähteä. Hyvin tuntui kieli sujuvan!

Laiva lähti Turusta Köpenhaminaan vähän ennen joulua. Matin uskollinen
pärekori, vanha ja nurkistaan naurava, sovitettiin täyteen Matin
omaisuutta ja vedettiin nuoralla kiinni. Sitten Matin päähän naapukka
... uusi ja kriminnahkainen. Sateenvarjo mukaan, ja ulkomaille vain ...
luomaan tulevaisuutta.

Saksaan ... ehkä kauemmaksikin. Palatakseen kotiin vähän toisenmoisissa
oloissa.

Kaikki meni hyvin. Matalana katosi Turku saarten taakse; meri oli
tyyni, aueten Matille kummallisena ja hiukan peloittavanakin ... Mutta
rohkeutta piti olla! Kuinka tuolla meren äärillä risteilivät höyryt ...
mikä minnekin etäisiin maailmoihin.

Ja Matilla oli matkassa onni: meri pysyikin tyynenä ne molemmat
vuorokaudet, mitkä Köpenhaminaan asti tarvittiin. Alussa ei ollut
perille saapumisen jännitystäkään. Eikähän Saksa ollut niin kovin
kaukana. Melkein mukavaa oli kävellä kannella ja katsella mertä,
vielä mukavampaa istahtaa välitöiksi pöydän ääreen, jossa oli
paljon monilaatuisempia ruokia kuin tuolla hänen entisen ystävänsä
kartanossa niinä aikoina, milloin isäntä ei ollut siellä itse käymässä;
metsästyskautena siellä kyllä oli melkein yhtä hyvä kuin Helsingissä
Gambrinin ravintolassa, jossa Matti oli varsinkin nuorena teoloogina
istuskellut. Nyt laivalla söi Matti koko rahan edestä ... niinkuin
muinoin Gambrinilla oli syönyt, ensin aina toista päivää paastottuaan.
Söi hartaasti, pyyhkäisten salvetilla suutaan ja nenäänsä, koska tuntui
olevan nuhaa.

Bornholmin valkea viiru kuulsi vasemmalta. Matin jännitys rupesi
nousemaan.

Tuli Köpenhamina, Tanskan kuninkaan iloinen kylä. Nokinenpa tämä satama
olikin! Kivihiiltä ja roisketta... Mutta maihin nyt vain ... näkemään
Köpenhamina, ja sitten iltajunalla Hampuriin.

Matti Vahvaselkä tarttui korinsa nuoraan, sitten järjesteli hän
vielä naapukkaa päähänsä. Nyt laskeutui hän varovasti alas jyrkkiä
laivaportaita. Tuonne tulliin oli mentävä... Portaitten juuressa
ympäröi hänet joukko miehiä ... Herroja, joiden lakeissa on hopealla
tai kullalla tikattu nauha. Ne puhuvat tanskaa. Mitä ne sanovat? Miehet
saartavat Matin lujemmin, hän koettaa kuunnella, hänen korvissaan
humisee. Mitä nämä herrat tahtovat? Passia ne varmaan tahtovat ... Kuka
olisi uskonut Tanskan miehiä kooltaan näin isoiksi ... Matti jättää
pärekorinsa maahan, kaivaa passin taskustaan. Hän sanoo ruotsiksi:

”Juu, juu, on passi.”

Kaikkein suurin mies vilkaisee passiin, joka värähtelee Matin kädessä.
Sitten katsoo hän ihmetellen Mattiin, hymyilee. Kuinkas nyt on? Muutkin
herrat alkavat nauraa. Matti ryhtyy selittämään, että on tällä passilla
lupa tulla tänne maihin, se on Suomen viranomaisten antama passi.
Tuo iso mies ei välitä passista, hän heilauttaa kättänsä torjuvasti.
Mitä hän nyt tahtoo? Mikä väärinkäsitys tuli tässä? Tanskaa ne kaikki
puhuvat ... sitä on mahdoton ymmärtää. Miksi ne ahdistavat Mattia?

Laivan toiset matkustajat, enimmät niistä Suomen ruotsalaisia,
kulkevat jo laukkuineen tuolla kauempana. Ettei Matti ollutkin jo
laivassa rohkaissut luontoaan ja kysynyt heiltä, kokeneilta, huonolla
ruotsillaankin, mitä täällä ulkomailla on ensiksi tehtävä! Herrat Matin
ympärillä naureskelevat. Matti on nolo, että hän tyrkytti passiaan
heille. Mutta koska hän on nolo, niin hän lopulta suuttuukin! Hän on
tulipunainen. Hän aikoo ottaa korinsa maasta, kursailematta lähteä
tulliin. Mutta silloin: eikös yksi noista peijakkaista ole vienyt hänen
koriaan! Se kiikuttaa sitä paraikaa ajurinrattaille! Matti juoksee
hänen perästään ja kiskaisee korinsa miehen käsistä pois. Mikä runtale
se tuollainen mies? Vie ulkomaalaiselta korin! Hunsvotti ... pienessä
Tanskassakin.

Se mies tarttuu nyt ajurinhevosta ohjaksiin.

Matti huomaa, että mies oli vossikka. Että kaikki nuo suuret herrat
olivat hotellien vossikoita. Ja heille oli Matti näyttänyt passiaan.

Sitten seisoo Matti tullirakennuksessa, punaisena siitäkin, että
raahasi koriaan ... Ilkeää on näytellä koko maailmalle tavaroitaan...
Mutta pianpa tästä päästäänkin...

Viimein istuu Matti ajurinrattailla ... oikean ajurin, ei tuollaisten
hotellien herrain. Istuu kuin Suomessa, mutta sydänalassa omituinen
tuntu... Komeaa on tämä kumminkin: ajaa jännittävästi suuren kaupungin
läpi. Hän on päättänyt viedä korinsa valmiiksi sille asemalle, jolta
juna lähtee illalla Hampuriin. Kun kori on saatu tavarasäilöön, aikoo
hän nähdä Köpenhaminaa.

Niin hän tekee... Onpa kaupungissa ihmettelemistä. On kapeita kujia
... on vaunuja, kuvapatsaita, kelloja, kilistimiä ... naukkuja! Suuria
pihvejä ... jos kalliitakin, koska kruunu on kallista rahaa... Ja rahat
olisi käytettävä tulevaisuuden luomiseen!

Ilta pimenee, päässä naukku pihisee. Miksi hän luulee eräiden ihmisten
katselevan häneen? Naureskelivathan ajuritkin satamassa...

Mutta pimeille kaduille hän ei lähdekään. Sielläkin voi olla roistoja.
Ei, hän pysyy siivosti valtakadulla.

Kuljeskelu väsyttää ... kodittomana kuljeskelu.

Raatihuoneen torilla pysähtyy Matti suuren suihkulähteen luona ja
istahtaa sen reunalle jalkojaan lepuuttamaan. Ajattelee kasvavalla
levottomuudella, miten löytää iltamyöhällä ajoissa asemalle. Ja onko
Saksassakin tällaista...

Siitä ohitse kulkee joukko naisia, kirjavat höylienhatut päässä. Neljä
poikkeaa Matin luokse. Ne tahtovat jotakin. Tyttöjä ne ovat. Ah, tätä
kaupunkia! Matti ei ymmärrä heidän puhettaan. Lopuksi eräs tytöistä,
joka harmistuu, kun ei Matti häntä ymmärrä, huutaa Matin naapukkaa
osoittaen:

”Katsokaa, se on kiinalainen!”

Sen Matti käsittää, että häntä sanotaan kiinalaiseksi. Nauravat tytöt
puhuvat yhä kiinalaisista ... ilakoivat...

Kiinalainen! Matti Vahvaselkä murisee jotain ... suomeksi, sillä
hän alkaa taas suuttua. Mitä hän sanoo? Hän hiukan kiroaa tyttöjen
keskellä. Taakseen katsomatta ja niska kyyryssä pakenee hän viimein
heidän paristaan. Mennessään hän miettii uudelleen tyttöjen pilkkaa.
Nyt hän sen vasta oikein huomaakin. Onko hän muka kiinalaisen näköinen?
Tytöt valehtelevat! Se on lakin syy. Eivät hänen silmänsä ole vinossa,
ja nenä hänellä on kyömy. Vai kiinalaiseksi suomalaista luullaan! Se
on hävytöntä. Oi tätä tietämätöntä Tanskan kansaa... Mutta naapukan
vika se on. Sen päälaessa on sellainen nappi kuin tosiaan kiinalaisten
naapukoissa ... kuvista päättäen.

Matti Vahvaselkä pujahtaa naapukka kainalossa lähimpään hattukauppaan.
Ostaa itselleen knallin ... Kauniin hikinauhan alta loistaa sinistä
kangasta... Sitten hän menee kaupasta ... peljäten, että knalli
putoaisi päästä. Karvahattu on piilossa hänen povellaan.

Sen uuden ja kriminnahkaisen naapukkansa heittää Matti sisään erään
talon kellarinluukusta.

Knalli on oudostaan kylmä. Sillä Köpenhaminassa alkaakin sataa räntää!
Ja yhä enemmän tulee mereltä ilkeää sumua.

Ei Matti muutenkaan pidä tästä kaupungista. Kevytmieliseltä se tuntuu...

Siispä hän tahtoo jo Saksaan, paitsi järjestettyyn, niin siveydestäkin
tunnettuun.

Sitä pääsyä hän viimein odottaa asemalla, odottaa kaksi pitkää tuntia.
Ihmetellen parin virkailijan punaisia palttoita, ja huomaten nuo
virkailijat lopulta asemapäälliköiksi ... Punaisista palttoista olisi
kerrottava Suomessa ... sitten...

Nyt jälleen junassa...

Ei tietysti niinkuin makaisi sängyssä, sillä kolmannessa luokassa,
kuten vaatimattoman on matkustettava, on paljon meluavia kulkijoita,
paikoistaan huolenpitäviä. Mutta meneehän yö näin istuallaankin... Ja
ehkä niitä menee lepäilemättä vielä päiviäkin ... jos täytyy jatkaa
taipaletta Saksaa etemmäksi, luomaan tulevaisuuttaan.

Nukutti Tanskasta Saksaan kuljettavissa lautoissa. Ja oli kylmä. Mutta
kun lämpimikseen otti kahvia, sai sitä tuumanpaksuissa kupeissa.
Nehän olivat kun mitkä hampuusien kupit! Ei ... mokomissa kupeissa ei
Suomessa tuotu kahvia edes hampuuseille! Ja itse sai täällä kantaa
kahvinsa puhvetista. Entä sokeri! Sitä pantiin teevadille ... kolme
palaa! Kolme palaa sokeria! Ei sen enempää! Suomessa kokonainen
sokerituusa. Kolme palaa sokeria...

Tulliasema jälleen. Siinä oli aikaa katsella ihmisiä. Saksassa
hän nyt oli. Muudan hirveän iso ja punainen mies, tulliherroja,
huvitti tovereitaan soittamalla suullaan ja nenällään kaikkia
soittokapineita. Suu oli viulu, sieraimista lähti huilunsäveleitä,
ja koko ruumis kumahti kuin rumpu. Merkillisiä veitikoita nämä
preussilaiset, tavattomassa voimassaankin... Matti ihmetteli tällaista
gemyytlisyyttä... Eikä tullistakaan ollut kovin suuria vaikeuksia.

Kas ihmettä, Lyypekki räntäsateessa! Melkein enemmän kuin Köpenhamina.
Olisikohan lunta vielä Hampurissakin...? Siellä Matti aikoi ottaa
puutarhurin toimen.

Hampuriin kiiteli nyt Matti, mainion saksalaisen kolmannen luokan
sohvalla, edessään univormuihin puettuja pikku poikia, aamuhämärässä
kouluun matkustavia. Kaikilla heillä oli harmaat, hylkeennahkaiset
laukut seljässä, ja harmaissa univormuissa hopeiset kotkanapit.
Vakavia he olivat ... vaikka vormut muistuttivatkin Helsingin
ryssänkimnasistien pukuja.

”Hamburg!” huuteli konduktööri asemalla, korahtelevin kurkuin. Täällä
ne eivät ilmoita matkustajille vaunuissa, minne tullaan ... Saksassa
täytyykin jokaisen pitää huoli itsestään. Oliko tämä nyt Hampuri?

Hampuri se oli, illan tulien loisteessa. Oikeastaan matkan määrä.
Jylhällä asemalla pauhu ja kumina. Aikatauluja, kylttejä ja viittoja,
joiden mukaan piti kulkea sinne ja tänne! Mitä nyt tehdä?

Ei Matti näyttänyt enää passiaan hotellien kuskeille. Ne kiusasivat
häntä täälläkin niinkuin Köpenhaminassa... Vaikeus oli nyt valita
hotelli: sillä hotelliin tästä täytyi mennä ... valvotun yön jälkeen.
Matti selitteli kuskeille tahtovansa hyvää hotellia, lisäten hiukan
hiljemmin, että hän halusi myöskin huokeaa. Mitä ne tässä juttelevat?
Eivät ymmärrä hänen saksaansa. Joko hän taas häpäisee itsensä kaikkien
ihmisten edessä? Mutta menköön, miten menee. Jumalan kiitos, tuossa
on toki yksi mies, joka tuntuu hänet ymmärtävän. Hän vastaa Matin
kyselyihin:

”Gut, gut ... ein sehr gutes!”

Tuolla miehellä on siis sellainen hotelli, jota Matti tahtoo, koska se
vastaa myöntävästi hänen kysymykseensä, onko hotelli huokea.

Matin kori keikautetaan hotellikuomujen katolle, Matti nousee
kuomuihin, toisten matkustavien viereen, sateenvarjoineen.

Mikä hotelli! Kuusikerroksinen ... varmaankin! Välkkyvät ovet
kristallia... Nythän tässä jouduttiin... Pikenttejä hännystakeissa,
toiset heistä sinisissä sortuukeissa. Yksi saa haltuunsa Matin
uskollisen korin; kysyy, onko herralla muuta. Toinen, se, joka aukaisi
vaunujen oven, kumartaa ja vie sateenvarjon Matin kädestä. Kolmas
jälleen kumartelee portailla. Samoin neljäs kynnyksellä. Viides
pyörittää sisäveräjää; Matti ei tiedä, miten pujottautua veräjästä.
Tulee kuudes, vai seitsemäs, leveämmillä kaluunoilla varustettu.
Tämä juttelee yhä saksaa. Matti tahtoo huonetta. Hyvä, seitsemäs
herra viittaa kahdeksannelle, polvihousuihin puetulle, joka johtaa
Matin punaista mattoa myöten hissille. Siellä on yhdeksäs ... tukka
rasvattuna. Hän melkein työntää Matin hissiin, tulee itsekin mukaan.
Ylhäällä on kymmenes, nuori ja liuhusilmäinen poika; se jättää vieraan
eräälle esiliinaan verhotulle ukolle. Ukko taas esiliinaan verhotulle
naiselle. Ja tämä nainen valkealla myssyllä varustetulle nuorelle
tytölle, joka johtaa Matin suureen ja komeaan kamariin, lyykistää
nokkelasti, lyö oven kiinni ja katoaa.

Matti seisoo keskellä lattiaa. Istahtaa nojatuoliin. Tähystelee
ympärilleen, katselee maahan. Nyt tulee matkakori. Matti riisuu
palttoonsa. Sitten tulee sateenvarjo. Matti seisoo, istuu, seisoo ja
katselee.

Kunnes valkeamyssyinen neiti naputtaa sisäänpääsyä ja kutsuu
päivälliselle. Täytyy siistiä pukuaan. On huoli kaulanauhastakin ...
että se olisi kuosikkaasti... Niin, ja silmäthän ne on pestävä ...
tukka harjattava jakaukselle.

Kun Matti katsoo kuvastimeen, näkyy poikki hänen nenänsä musta viiru,
junavaunun noesta syntynyt. Se viiru nenässä oli hän tullut tähän
hotelliin. Ihme, etteivät hänelle nauraneet pahemmin. Nyt tuli uusi
skandaali...

Nokiviiru vaivaa häntä niin, että hän käytävässä, jossa hänen eteensä
ilmestyy jälleen ensin tuo valkeamyssyinen neiti ja sitten se
vanhempi nainen, että hän siellä katsahtaa naisiin ja työntää heille
kummallekin hopeisen rahan. Samoin hississä. Samoin rahaa poikaselle,
jotakin nopeasti puhuvalle. Ja yhä samoin juhlallisesti kumartavalle
hissimiehelle. Vielä sille pikentillekin, joka opastaa Matin
ruokasaliin. Mutta leveimmillä kaluunoilla kaunistettu ei huolinut
Matin rahaa... Taas skandaali!

Juhlallista on ruokasalissa. Enimmät vieraat hännystakeissa, naiset
valkeissa. No, rauhaa vain, suomalaista rauhaa! Matti asettuu
paikalleen, pyyhkäisee salvetilla suutansa ja nenäänsä. Tarttuu
veitseen. Hänelle tarjotaan jotain, mikä ei maistu miltään ... ehkä
kalasta valmistettua. Sitten toista ... sitä hän myöskin ottaa. Sen
hän tietää, että hän otti leipää. Leipä ei ole mustaa, vaan valkeaa.
Kelpaapa tässä ... vehnäsen maassa: vehnäpullia syödään! Hän syö
leivän kanssa jonkin pikku pullan, joka ei ole leipää. Missä soinee
ikäänkuin hopeinen tiuku. Eräs pääkyyppi, seisten Mattia vastapäätä
ison kuvastimen vieressä, viittaa nuoremmille. Niitä rientää yksi
Matin luo. Toinen ottaa hänen lautasensa, kolmas pistää sijaan uuden.
Taas kilahtaa sähkökello. Kolmas lennättää Matille tarjottimella
jotain hyvin pientä: kuin murua kananpojalle. Neljäs odottaa Matin
takana. Matti söi leipänsä loppuun. Tämä läheisin kyyppi viittaa
lihavalle esimiehelleen, esimies painaltaa sähkönappia. Kello soi
kimeästi, kyyppi vie Matin lautasen, toinen tuo jälleen, mitä tuonee
... jotakin ihmeellistä ... ikäänkuin torakoita. Niitä nyt Matti
koettaa ratustella. Parikymmentä hän syö tuntosarvineen. Viimein sanoo
hän taakseen pikentille, sillä muut ovat jo kaksikin lajia edellä,
että hän jättää nämä syömättä, koska hän ei niistä pidä. Nyt tulee
ikäänkuin pihvi. Mutta Matilla ei ole enää vehnäpullaansa; uutta ei
tarjota: liha on kai syötävä siltään? Matin sielussa liikkuu pitkän
ruisleipä-kimpaleen kuva ... liikkuu melkein suuttumuksena. Eihän ...
suomalainen eläne vehnäsellä? Rukiinen se taitaa olla oikeaa leipää,
vaikka sanotaan, että vehnällä on suurempi ravintoarvo. Mutta nyt kello
kilahtaa, tulee sormenkokoinen nakkimakkara. Tulee velliä. Sitten
kellon soidessa jotakin muuta, joka on hyvää. Matin ruokahalu herää.
Milloinkahan ne antavat varsinaista ruokaa? Ylikyyppi viittaa, tuodaan
jotakin imelää. Ja taas komennetaan kellon tahtiin uutta maistamaan:
hyvää on tämäkin ... aikamoinen appelsiini! Tämähän alkaa maistaa!
Sitten tulee sikare juustoa, homeista ja matoista! Tietäähän sen,
suurista herroista on sellainen herkkua ... ja ennustaa aterian loppua!
Niin käykin, kaikki nousevat pöydästä, Matti myöskin.

Matilla on nälkä.

Toiset näkyvät asettuvan halliin, kahvipöytien ääreen. Matti kiipeää
kamariinsa edes hissiä odottamatta.

Kolme ateriaa hän söi vielä tässä hotellissa, jonka nimen hän sitten
huomasi olevan ”Zum Bamberger Bürgermeister-Hof”. Odotti aamukahvin
jälkeen aamiaista, joka tuli kello puoli kaksi. Söi illalliseksi
kellonkilinää ... ja vihastui. Juomarahoihin hän ennen kaikkea
vihastui, siliä aina hän niitä kylvi. Hänellä oli täällä ahdasta
ja epämukavaa, isossa kamarissaankin. Sitä tahtoi hän valitella
valkomyssyiselle neidille, pysähtyen pakisemaan hänen kanssaan
käytävässä. Matti nurisi, että Hampurissa oli sateista. Hän ei vielä
oikein pitänyt tästä kaupungista ... sanoi aikoneensa Berliniin, mutta
juna oli jättänyt. Hän tahtoi Berliniin ... varsinaiseen Saksaan.
Kun neiti ei ymmärtänyt hänen kieltään, niin Matti tuskastui: hänen
nenänsä punotti, hän heilutteli käsiään. Neiti tuntui ihmettelevän,
Matin oli vaikea selittää hänelle asiaansa uudestaan. Silloin Matti
tulistui ... ja sekautui enemmän. Valkomyssyinen kutsui mustalla
esiliinalla varustetun naisen avukseen. Matti puhui ja puhisi. Naiset
nauroivat ulkomaalaisen ovella, nuorempi niin, että vesi pyöri hänen
haaleasti sinertävissä silmissään. Matti suuttui todellakin. Hän päätti
heti lähteä Pormestarien hovista... Sai laskunsa ... vieläpä maksaa
seuraavasta yöstä. Mutta kysypä näiltä, miksi hän sai maksaa: eivät
ymmärrä tavallista ... saksaa. Lasku oli hirmuinen. Kauan olisi hänen
pitänyt elää näillä rahoilla Saksassa.

Nyt on Matti Vahvaselkä temmannut pärekorin syliinsä ja kantaa sitä
alas hotellin portaita. Vielä kylvää hän vihoissaan juomarahoja
oikealle ja vasemmalle. Pääsee lopultakin kadulle.

Ei hän luota enää ajureihin. Mutta onneksi on hänellä omat aikeensa.
Viimein on hän muistanut kuulleensa joskus Suomessa, että Saksassa on
hyvä asua hospitseissa. Sellaisia majapaikkoja hän nyt tahtookin ...
vakavia, ja kristillisiä. Hän lähtee kävelemään, pärekoriaan kantaen.

No, hospitsia ei hän toista tuntia hikoiltuaan löytänyt, mutta sen
sijaan näki hän ilokseen hotellikilven: ”Lähetyshotelli”. Siinäpä hänen
majansa! Sinne hän pistäytyy korineen tiedustelemaan.

Se kattokerroksen kamari, jonka hän otti korvatakseen edellisen
hotellin kuluja, tuntui tosin alakuloiselta. Rautasänky siellä oli
ja pesukaappi... Ja pöytänä piironki. Eivätkä ikkunan kartiinitkaan
riippuneet sillä tavoin kuin Suomessa ... Mutta taistelemaanhan tänne
oli tultu ... ulkomaille! Pahinta oli, että Matin sormia alkoi heti
tässä huoneessa paleltaa, sillä turhaan etsi hänen silmänsä uunia.
Matti aikoi sen tähden lähteä tästä heti kaupungille ... katselemaan
Hampuria, ja syömään. Syömään voileipää ja makkaraa, kahvin kanssa.
Niin, sen tekisi hän ... kun oli tässä ensin vastattu hotellikirjaan
poliisilaitoksen vaatimat kysymykset. Siinä olikin paljon työtä:
muistaa ja kirjoittaa saksaksi paitsi että hän oli käynyt lyseonsa
Mikkelissä, myöskin, kuinka vanha hänen isänsä oli. Mutta mistä Matti
muisti isoisänsä elinpaikat ja kuolinvuoden? Joskin hän myönsi hyväksi,
että järjestys on hyvä, niin hän hermostui, vaikkakin tämän kyypparin
leveä ja luja naama estä häntä ilmaisemasta suuttumustaan.

Viimeinkin kaupungille. Satoi kylmää tihkua ... täälläkin. Tietysti
hänellä ei ollut sateenvarjoa ... oli sekaannuksissaan jättänyt sen
pormestarien hotelliin! Nyt hän sai rämpiä märkänä kaduilla ...
Eikä sitten Saksan makkarakaan maistunut hänestä oikein hyvältä ...
tällaisessa sateen kylän kahvilassa. Voita ei siinä kahvilassa, johon
hän painui, tunnuttu annettavan hyvää. Entä sokeri?

Sokeria ei taaskaan tuotu muuta kuin kolme vaivaista palaa!

Huokaisten palasi Matti Vahvaselkä kadulle. Alakuloiselta tuntui
Hampurin satama. Suorastaan pelättävältä. Kivihiilen savun seasta
kuumottivat Elben harmahtavat laineet. Lukemattomien laivojen ja
telakkain pillit vihelsivät räikeästi... Tuossa oli jokin kalkkiliike,
yhtä likainen valkeudessaan kuin kivihiilen mustaamat tehtaat. Tosiaan,
tämähän oli ilmeinen kiireen vertauskuva! Hädän ja elämäntaistelun
julma kuva.

Ikävä oli Matille ilta ... Miten saada se menemään hotellissa? Jospa
olisi edes ollut mukava maata! Mutta kun hän vetäytyi sänkyynsä,
huoneen ainoaan lämpöiseen paikkaan, niin kuinka saattoi hän nukkua
moisella mustalaisen kuormalla: vanha ja pullistunut vieteripatja
narisi ja pisteli kovilla ruodoillaan selkään ja vatsaan. Peite oli
kaikkein oudoin: niin paksu ja pyöreä kuin mikäkin jättiläismakkara,
joten se ei pysynyt päällä, vaikka koetti pitää sitä kynsillään kiinni.
Jos viimeinkin nukahti, irtautuivat sormet, ja Matti heräsi vieterien
soittoon: hän oli käännähtänyt, makkara oli pudonnut lattialle...
Ikkunakin sängynpäässä oli rikki. Ovi ei mennyt lukkoon ... sellainen
resu! Ei, unta ei Matti nukkunut, vaan houretta, heräämisiin katkeavaa
houretta. Puolivalveillaan hän näki varkaita. Oven eteen oli hän
nostanut pärekorinsa, että kuulisi, jos varkaita tulisi sisään. Mutta
lompakon hän piti älykkäästi pieluksensa alla sängyssä.

Koskaan ei Matti Vahvaselkä ollut peljännyt niinkuin tässä
lähetyshotellissa, jossa kuului kaiken yötä seinän takaa juoksua
... miesten ja aina saman naisen ääntä. Voi tätä suurkaupunkia! Voi
Saksaakin.

Matti kiitti Jumalaa, kun aamu alkoi hämärtää. Silloin hän nukkui.

Mutta ennen nukkumistaan oli hän päättänyt ryhtyä hankkimaan jo
seuraavana päivänä itselleen paikkaa... että pääsisi kodikkaampaan
elämään. Johonkin puutarhaliikkeeseen hän aikoi.

Herättyään kello yhdeltätoista hän pukeutui, peseytyi ja silitteli
tukkansa jakaukselle. Meni kaupungille, etsimään paikkaa. Ensin hän
kuitenkin etsi kahvilaa, jossa saisi tarpeeksi sokeria. Ja sitä
olikin saatavissa, maksamalla muutaman pikkukolikon lisää. Mutta
aikoessaan maksaa, huomasi hän nyt, että tällä kertaa oli lompakko
jäänyt hotelliin ... sänkyyn, pieluksen alle. Mattihan nyt vasta oli
hajamielinen ... ulkomailla! Hän juoksi hotelliin, hiki helmeili pitkin
hänen nenäänsä. Taivaalliselle Isälle kiitos: lompakko oli vielä
tyynyn alla ... vaikka vuode olikin jo järjestetty. Eilinen kyyppari,
se leveänaamainen, selitti nähneensä Matin lompakon siellä; hän oli
asettanut sen siihen paikoilleen takaisin. Matti oli miehelle ylen
kiitollinen ... ja ihmetteli, että Saksassa on rehellisiä ihmisiä.
Hampuri ei toki ole, vaikka se onkin valtava suurkaupunki, mikään
sellainen kuin esimerkiksi Lontoo tai Pariisi.

Mutta kuinkas sitä paikkaa nyt haetaankaan? Matti katseli kaduilla
liikekilpiä. Lähti viimein samoamaan kauemmaksikin. Hyvillä toiveilla
hän lähti, joskaan ei samanlaisilla kuin Suomessa... Kyllähän
kotona sopi ajatella, kuinka hauska ulkomailla olisi ahkeroida,
päiväpaisteessa. Aurinko ei nyt sattunut paistamaan, vaan näkyi
ainoastaan harmaita kivimuureja. Talvi se on ... ulkomaillakin. Mutta
yhä matalampia taloja tuli viimein. Illan suussa löysi hän jonkinmoisen
avonaisen alueen, jossa oli hyvin hoidettuja vihannesmaita. Löysipä
puutarhurinkin. Täytyi rohkaista luontonsa, soittaa ovikelloa. Jokin
nainen, lihava, komea ja sinisilmäinen kuin enkeli, tuli avaamaan.
Matti nosteli hattuaan ... alkoi selittää asiaansa. Nainen seisoi
hetken ällistyneenä, ja löi sitten yhtäkkiä Matin edessä oven kiinni.
Pois juoksi, ei enää palannut. Luultiinko Mattia rosvoksi? Tai ...
kiinalaiseksi? Matti luikki tiehensä.

Siihen jäi työnhaku tältä päivältä. Päivä olikin jo kulunut loppuun.
Matti palasi kaupunkiin, löysi Alsterin sillalle ja siitä hotelliinsa.
Söi jossakin kahvilassa ... leipää ja makkaraa. Ja kuulipa siellä
yhtäkkiä juteltavan suomeakin! Muutamia merimiehiä hän näki ...
suomalaisia. Mutta vielä ei hän antautunut näiden suomalaisten
puheille! Merimiehissä on huijareita ... ja täytyyhän Saksassa oppia
saksaa.

Seuraavana päivänä Matti haki uuden puutarhurin.

Samalla tavalla haki hän sitäkin seuraavana, ja yhä toisina päivinä.
Siinä hän väsyi niin, että etsi paikkaa vasta sitten parin päivän kuluttua
.

Eipä ollutkaan niin helppoa elättää itseään ulkomailla kuin hän oli
kuvitellut. Ei sitä edes ruumiillistakaan työtä aivan rikulla eteen
tuoda.

Ja kuinka oli mahdollista, ettei hän osannut saksaa, vaikka oli lukenut
sitä kahdeksan vuotta? Kukaan ei juuri häntä ymmärtänyt, eikä hän
paljon ketään.

Toiseksi: jos vähitellen alettiin hiukan ymmärtää, milloin hän haastoi
harvakseen, niin sitten ne ulkomaalaiset isännät, joilta hän pyysi
tointa, siristelivät silmiään, tarkastelivat häntä, vetivät syviä
haikuja pitkävartisista porsliinipiipuistaan ja kysyivät:

”Te siis olette suomalainen? Niin ... no ... mille asialle te tulitte
luokseni?”

Millekö asialle! Johan Matti oli sen sanonut! Hänen oli nyt alettava
koko asia ja vaikea saksa uudestaan. Tämä vieras kieli koski puhuessa
leukoihin. Vielä arveltiin, olisikohan herrasta töihin? Matti sanoi
tehneensä ennenkin näitä töitä. Nyt väitettiin eräissä liikkeissä, että
heillä on jo omat vakinaiset työmiehensä; valitettavasti ei paikkoja
siellä ollut auki. Neuvottiin toisten työnantajain luokse. Siellä tuli
samanlaisia syitä kuin edellisiltä. Ja työpäivät olivat pitkiä ...
palkat huonot. Niin, niin ... Saksa on ahkeruuden maa...

Sattuipa silläkin tavoin, että joku tarhurimestari, kyseltyään, onko
Suomessa tarhuritaito korkealla asteella, ja saatuaan vastauksen,
että on se ... melkoisenkin korkealla, sattuipa niinkin, että mestari
ilmaisi, ettei ainakaan hän halua ottaa ulkomaalaisia viemään maan
omilta kansalaisilta leipää ja ammattitaitoa. Matti Vahvaselkä
loukkaantui ja tuli miettiväksi... Ihanaa oli ainoastaan se, että
suomalaista edes peljättiin...

Kas, kun ei saa hevillä paikkaa mies, jonka lompakko ja punakat kasvot
laihtuvat...

Viimein hän sai paikan. Tahi olisi sen saanut, pauhaavan Pohjanmeren
rannalla, lähellä hänen mielestään synkkää kaupunkia, jonka nimi oli
Kuxhaven. Ei mestarina eikä kisällinäkään. Ei myöskään oppilaana, vaan
eräässä maatalossa renkinä. Tuolla pienellä tilalla viljeltiin paitsi
porkkanoita ja kaalia myöskin yläsaksalaisia papuja. Renginpaikan
hän siis olisi saanut, navettarengin. Pipolakkinen isäntä näytti
hänelle navetassa, kuinka hänen vanha vaimonsa työnteli siellä
lantaa käytäviltä. Vaimo oli tullut kivuloiseksi, hänen sijaisensa
ja isännän apulainen olisi Matti ollut. Asumaan hän olisi päässyt
navetan vinnille, jossa oli tosin heiniä ja olkia, mutta huono lämmin
kuitenkin. Silavaa kyllä luvattiin ruuaksi lauantaisin, mutta palkka
oli kolmekymmentä Saksan penniä päivässä.

Matti ei jäänyt siihen paikkaan. Hän meni kuivaamaan kastuneita
jalkojaan ja kenkiään hotellihuoneen sänkyyn, veti peiton korviinsa ja
levitti palttoonsa peiton lisäksi jaloilleen.

Yksinään suuressa kaupungissa ... vimmatussa elämäntaistelussa...

Joulu oli tullut. Aaton aamupuolen istui Matti Vahvaselkä kahvilain
nurkissa, kaataen suuhunsa muutamia naukkuja kuminaviinaa. Keskipäivä
meni suurilla kaduilla, katsellessa ikkunoista näkyviä joulupuita,
jotka olivat melkein kuin Suomessa, vaikkeivät niiden koristeet
tyydyttäneet Mattia, koska ne eivät olleet aivan sellaisia kuin
Suomessa ... hänen pienen kotitalonsa kirjavista papereista leikattuja
rusinapusseja. Loppu-illan makasi hän hotellin sängyssä, ummessa luomin
ja muistellen joulukinkkua ... ja suomalaisia maisemiakin, varsinkin
kesäisiä. Kuinka Matin sielussa leikkivät Saimaan lahtien heinäkuiset
mainingit, solahdellen kirkkaina puhtaaseen hiekkaan... Ja lahorastaat
livertelivät ... rantakalaa syötäessä ... lauloivat yhtä hyvin kuin
satakielet.

Oli jo tammikuu. Eräänä iltana, jolloin Matti ei enää haaveillut lähteä
täältä Hampurista edes Berliniin, saati sitten vielä ihanammille
etelänmaille, eikä aikonut viljellä kukkia Nizzassa ja lähettää niitä
Pariisiin, jopa Suomeen, sillä mitäpä hän ei olisi ennen sattunut
uneksimaan ... kerran kulki hän jälleen pieneen kahvilaansa.
Rahat vähissä. Mutta kahvilassa oli toki jotain: oli viinaa. Pitihän
sitä harmissaan maistaa. Ja kuinka ollakaan, siellä antautui hän
seurasille jonkin tyttösen kanssa; tätä ennen oli hän toki kiusauksen
välttänyt ... pelastanut rahansa. Tyttö suostutteli Matin sittemmin
antamaan hänelle monta Saksan keisarillista markkaa. Kurjassa
huoneessa. Ja sitten vielä viisi, ja vielä kuusi, kynsillään kahmien.
Ja lopulta tuli kauhea, musta akka, joka ajoi Matin ulos.

Matti lähti kovin vihaisena sieltä. Niin vihaisena, että uskoi koko
Saksan olevan yhtä surkean kuin on Ranska. Tosiaan, Matti puhisi
nenäänsä, puhisi ja huokaili. Huokaili ja seisattui valtakadulla, sillä
tuonne kujille ei hän uskaltanut jäädä. Pani kätensä ristiin ... ja
rukoili taivaalta anteeksi ... siunaili seitsemänkolmatta keisarillisen
Saksan markan kadotusta ... puhisi ja melkein itkeskeli. Yhä oli hän
vihainen. Nyt teki hänen mielensä siihen merimieskahvilaan, jossa
hän oli kerran kuullut puhuttavan suomea... Ei ollutkaan siellä nyt
suomalaisia merikarhuja! Matti löi knallinsa pöydälle, tilasi itselleen
olutta ja kuminaa.

Tähän kellarikerrokseen vei kadulta alas muutama porras. Siellä
istui paljon miehiä. Miesten keskellä riippui katosta papukaija,
kiikkuen nokallaan renkaassa. Papukaija kirkui ja lauloi, se kirkui
kuin kipeä lapsi ja lauloi kuin käheä klarinetti. Matti Vahvaselkä
piteli korviaan, joihin papukaijan puhe koski yhtä paljon kuin
noiden vieraiden ja outojen ihmisten porina. Mitä nuo miehet olivat?
Merimiehiä tietysti... Toiset niistä olivat mustaverisiä ... kuin
metsärosvot! Ja kaikki kummallisen näköisiä... Matin pää humisi heidän
sanojensa sointuja, sanojen, joista ei hän ymmärtänyt puoliakaan.
Niiden outous viilsi hänen aivojaan, niin, se koski ihan hänen
hartioihinsa. Kyllä ne jaksoivat huutaa! Papukaija lauloi:

”Der Kaiser ist gross ... gross, gross!...”

Miehet porisivat sellaista kuin:

”Auf Ihre Gesundheit...! Breakfast... All right, ali right... Ma cosa
è questa porcheria? Io ho ... io ho chiamato vino e... Lascia fare a
me... Hahahaa. Kellermeister ... garçon ... per Bacco, che diavolo...
A donde va Usted, muy bonita senorita? Ah, que caramba! Pero si, hija
de gran’ puta! Garçon, garçon, vive la France! Vive la liberté! Buenos Aires
... Brescia, Pernambuco ... Sidney... Der grosse Köllenhäuser!
Kellermeister! Very well, old fellow! Hahaha, sono come un porco. Si,
si, si! Ma si, si si! Si, si. Chacura ... achulia... Gut, gut... Was
ist das, chacura? Ja, ja, ja, hahaha, hohoho...”

Matti oli päästä pyörällä. Hän vimmastui. Ei ainoaa Suomen sanaa ...
ainoaa ihanaa sanaa!

Toinen kahdesta merimiehestä, jotka istuivat Matin vieressä olevassa
pöydässä, savupiiput hampaissa ja jäykkinä, sillä he olivat tulleet
vasta äsken tänne, kysäisi yhtäkkiä Matilta:

”Was für ein Konsul?”

”Ich bin kein Konsul”, vastasi Matti hitaasti.

Merimiehet purskahtivat nauruun. Muistakin pöydistä Mattia katsottiin.
Papukaija katossa matki naurua...

Matti lensi hyvin punaiseksi, hän nousi, huitoi kättään, huusi ja
noitui suomeksi. Rahaa heitti hän pöydälle ja lähti ulos. Hän oli
päättänyt matkustaa heti kotiin.

Kauan sitten hän oli pitänyt tarkasti muistissaan, että laiva lähti
Lyypekistä parin päivän perästä tästä päivästä, jumalan kiitos, hänellä
oli vielä vähän rahaa, jopa ehkä pieniin ostoksiinkin... Ja täytyisihän
sitä vaikka alentua pyytämään tunnettua ankkurikyytiä kapteenilta.

Niin paljon Matti vain uskalsi, että hän osti Hampurista itselleen
haikaratakin ja raidalliset housut.

Sydän keveni, kun hän näki Itämeren, joka syleilee Suomen rantoja.
Riemuiten tervehti hän ilkeää puna-sini-valkeaa ryssänlippuakin, sillä
sen alla mentiin siihen aikaan Suomeen.

Rahat riittivät, kolmanteen luokkaan.

Mutta suomalaisessa ruokapöydässä hän toki sai istua ... nauttien
ruisleivästä.

Jopa alkoi hän viimein puhua pöytätovereilleen:

”Was? Sprechen Sie deutsch? Nicht? No ... ulkomailla alkaa tuntua
korvista oudolta kuulla omaa ääntänsä ... melkein siellä kielensä
unohtaa. Mukavaa on jälleen kuulla suomea... Ja tämä se on vasta
leipää, tämä se vasta ravitsee! Ja muutenkin Saksassa eletään tukalasti
... monessa suhteessa... Palkat ovat huonot. Niin, Saksassa onkin
toinen kurssi kuin meillä! Paljon olisi meillä sieltä oppimista.
Mitä?... Bitte! Eikä siellä anneta sokeria...!”

Niin pakisi Matti nyt tällä ensimmäisellä tyydyttävällä aterialla. Niin
myöskin toisella. Mutta tällöin hän kuitenkin alkoi kesken syöntiään
kysellä pöytätoveriltaan, eräältä Amerikasta palaavalta terässorvarilta:

”Mitä ... mitäs tämä on?”

Omituista se olikin. Lattia nousi ja laski raskaasti. Naisväki jätti
ateriansa kesken. Terässorvari, jolla oli pystynenä ja englantilaiseen
tapaan ajellut kasvot, vastasi:

”All right ... myrsky!”

Vielä syö Matti, koko rahan edestä; syö terässorvarin kanssa. Nyt
nousee hän kannelle, hyvin kalpeana kasvoiltaan. Kaiteen ääreen hän
menee.

Sieltä tulee hän sorvarin luokse ja sanoo vihaisesti: ”Sinne ne
ruuat... Milloinkaan minä en lähde enää ... ulkomaille!”

Matti hoippuu kannen alle, jatkaen mennessään:

”En Saksaan ... enkä muualle... Voi ... tätä mertä.” Peloittaa
alhaalla, sillä sieltä olisi vaikeampi pelastua kuin paremmista
luokista.

Myrsky kiihtyy. Roiskis, jyrinällä tulvii kokonainen meri keulan
yli, jonka alla Matti makaa lavalla. Pitelee kiinni patjasta, kasvot
pielusta vasten. Tuossa yhteisessä salongissakos on voihketta! Matti
rukoilee Jumalaa varjelemaan häntä ... vielä tästä. Yhä äkäisemmäksi
tulee meri. Lasit hyppivät hyllyiltä permannolle ja menevät pieniksi
siruiksi. Yhtäkkiä kohottaa Matti päätänsä. Muistaa, että se pärekori
oli jäänyt kannelle; nyt se saattaa jo olla meren kidassa. Pystyyn
Matin täytyy, hän konttaa permantoa pitkin. Pääsee kannelle, näkee
kuohuvissa aalloissa korinsa ... pelastaa ainakin haikaratakkinsa
ja raidallisensa. Onnistuu paluuretkellään. Heittelehtii vuoteella,
rukoilee. Kori kuljeskelee pitkin lattiaa. Matti kiipeää alas
lavaltaan ja sitoo korinsa pöydän jalkaan. Hirveitä päiviä, kamalia
öitä... Kolmen vuorokauden kuluttua tullaan johonkin Gottlannin
lahteen, pariksi tunniksi myrskyltä suojaan. Matti huokaisee ja nousee
kannelle. Mutta kuinkas vielä käy? Tämän matkalaisen onnettomuudet ovat
moninaiset. Tuulenpuuska tempaa knallin hänen päästänsä, lennättää sen
mereen. Eihän Matti arvannut olla enää varuillaan. Nyt hän hädissään
huutaa, heiluttelee taas käsiään. Luotsit nostavat hatun merestä. Siinä
sanoo Matti amerikalais-suomalaiselle tuttavalleen:

”Kyllä ... minä en lähde enää ... ulkomaille.”

Matti pysytteleiksen oman luokkansa kannen kulmauksessa, toisen luokan
matkustajilta piilossa. Juttelee rautasorvarille sitä ja tätä Saksasta.
Silloin alkaa hänen otsaansa ja poskiaan pitkin valua jotakin kosteaa.
Siirtolaiset tuolle valuvalle nauramaan. Oh, ne viirut kuuluvat olevan
taivaansinisiä. Matti selittelee rautasorvarille:

”Ei tämä ennen ole värjännyt ... vaikka olen hikoillut... Mutta luotsit
lienevät puhkaisseet vuoriin reiän, ja alla on sinistä kangasta. Kyllä
ne petkuttavat ... ulkomailla. En mene sinne enää!”

Viimein matkalainen pääsi jälleen Suomeen ... toivottuaan sielussaan
vakavasti, että tulomatkan myrsky olisi hänelle viimeinen varoitus.
Jumalan varoitus kotimaansa hylkääjälle... Oi, olihan pyhästä
Augustinuksestakin tullut aikoinaan pyhä Antonius, vaikka hän eli kauan
tuhlaajapoikana...

Turku. Tullimakasiinissa sanoo Matti nyt tullimiehille, sillä siellä ei
enää tiedetä, missä luokassa Matti on matkustanut:

”Was? Sprechen Sie deutsch? Nicht?... No, eihän se tee mitään...
Sillä täällähän on varsin rattoisaa: tuli kamiinissa ... koivuisia
nalikoita. Niitä ei ole Saksassa. Eikä siellä tipu sokeriakaan muuta
kuin pari murua kuppia kohti, haha! Entä ihmiset siellä... Mutta
järjestyksen maa on Saksa...”

Tavaksi jäi hänelle myöhemminkin sanoa, kun hän sitten hoiteli
puutarhoja tuolla Mikkelin takana, vielä isompia kuin sen kartanon,
jossa hän oli tämän uransa alkanut, hoiteli melkoisen tyytyväisenä,
ahkerasti ja sikäli yhä lisääntyvällä taidolla, tavaksi jäi hänelle
sanoa sivistyneille tuttavilleen, milloin joi heidän seurassaan kahvia:

”Kas tällaista mässäilyä! Toista se oli ... Saksassa ... palvellessani
Hampurissa ... opiskelemassa. Ei siellä sokeria näin koko tuusaa. Ja
paljon kovempi siellä on muutenkin elämä kuin meillä. Mutta järjestystä
ulkomailla on. No niin ... kuitenkin Suomi on hyvä maa. Was?”

Oikeuden puolesta.

Vironmaassa, jota synkkä Itämeri huuhtelee, on tasaisella ja
yksitoikkoisella rannalla suurenlainen kylä, enimmäkseen olkikattoisia
taloja ... matalan hiekka-harjun punertavalla rinteellä. Niin
lähellä Tallinnaa, että kylään näkyvät tuosta Eestien nuoren
tasavallan pääkaupungista kirkkojen tornit. Parhaiten loistaa ylpeä
venäläinen katedraali kultaisine sipuleineen ... rakennettuna
Tallinnan korkeimmalle paikalle, sille kukkulalle, jonka nimi lienee,
muistaakseni, Lindanisa, Lindan rinta: siis katedraali on sijoitettu
ikäänkuin painajaisena ahdistamaan Eestien kansallishengettären hentoa
povea.

Tällaisen kylän surullisimpia asumuksia on koulumestari Jaan Raudin
tölli.

Se on kylän toisessa päässä, melkoisesti erillään muista taloista,
joista monienkin seinät ovat uudestaan rapatut ja ikkunain pielet
maalatut, koska niiden omistajat, talonpoikaisisännät, osasivat
rikastua sodan aikana ... usein aivan omatta ansiottaan. Jopa hohtaa
yhdessä kartanossa uusi ja punertava tiilikattokin ... yleensä
harmaiden olkikattojen keskeltä.

Mutta opettaja Raudin seinistä on rappaus lohkeillut. Hänen tupasensa
ainoan ikkunan laudoitus näyttää laholta ja mustuneelta. Töllin katto
vuotaa sadeilmoilla sekä isännän haitaksi että hänen ainoan eläimensä,
kirjavan lehmän, jota pidetään talvella rakennuksen navettapuolella,
saman katon alla kuin tupakin on, juuri tuvan tahi paremminkin kamarin
seinän takana. Näin kesällä kulkee eläin laitumella töllin pikku
palstalla.

Palstansa koulumestari sai toki omakseen Eestin tasavallan jakaessa
talonpojille balttilaisten aatelisherrain maita.

Tölliin kuuluu hiukan metsääkin, hyvin vähän. Siellä voi lehmä
kaluta kesäisin ruohoa, raukeasti läpisevien poppelien välistä, sen
heinämäärän lisäksi, mikä koulumestarin on hankittava muualta, myöden
maitoa ja voita, perunoita ja omenoitakin. Metsikkö nousee tölliä
ylempänä rinteellä. Vielä on palstalla, rakennuksen alapuolella,
kaistale perunapeltoa. Ja seinän vieressä vanhoja omenapuita ...
vääntyneitä ja haljenneita, mutta nykyään hellästi pideltyjä, rievuilla
käärittyjä. Eläminen on vasta alullaan, sillä kauan ei koulumestari
vielä ole asunut tässä töllissä.

Ei, sitä ennen hänellä oli valta isännöidä sievänlaisessa koulutalossa,
joka on hänen palstansa kanssa rajatusten.

Ja voitaisiinpa väittää, että hänelle on annettu tämä töllikin
ikäänkuin armosta.

Jaan Raud on nimittäin hullu: sellainen käsitys on hänestä enimmillä
tässä kylässä; sama oli se siellä suorastaan kaikilla muutama vuosi aikaisemmin,
ennen Eestien vapaussotaa.

Nyt on heinäkuu ... aamupäivä. Aurinko paahtaa koulumestarin
saviseiniin ja omenapuihin, joissa näkyy runsaasti punertuvia
hedelmänalkuja. Poppelimetsikkö värisee alakuloisesti ... tummin ja
tahmaisina kiiluvin lehdin. Karun perunapellon pientarelta pilkistelee
ruohikosta tulpaaneja, opettaja Raudin hankkimia ja vaalimia.
Loitompaa, talonpoikien keltaisten sarkojen takaa, säkenöi Itämeri ...
kesällä kaunis, haaveellisesti vaalea, talvella vihainen ja mustana
kuohuva.

Itämeri, suomalaisten heimojen kahden valtakansan välinen silta,
hopealta näyttävä.

Koulumestari Raud istuu kamarissaan, ainoalla tuolillaan, levähtäen ja
keittäen samalla itselleen myöhäistä aamiaistaan ... lientä perunoista
ja suolasilakoista. Tuvan ikkunassa riippuu hämähäkinverkkoja: kuinkapa
ennättäisikään niitä alinomaa hävittää yksinäinen, vaimoton mies?
Mutta savinen permanto on tänäänkin siistiksi lakaistu, ja seinät
ovat puolestaan verhotut huolellisesti sanomalehdillä. Eestien nuoren
tasavallan omakielisillä lehdillä, joista näkyy tuolta ja täältä suurin
kirjaimin otsikko:

”Vaba Maa.”

Köyhä on koulumestari Raud.

Mutta joskin hän keittelee vaatimatonta ruokaansa, noita hänelle
kalliita silakoita, keinottelevalta kauppiaalta voilla vaihdettuja,
keittelee paatisen lämmitystakkansa pesässä eikä mukavalla hellalla,
niin salliiko hän itsensä ajatella kärsimiään vääryyksiä? Ei, hän
vahvistaa tälläkin hetkellä sieluaan lukemalla Kantia. Sillä hän on
oikein oppinutkin mies; sitä todistaa pieni, mutta täysi kirjahylly,
hänen asumuksensa ainoa kaunistus ja omistajansa parhain ylpeydenesine.
Kantin teoksen avoimen paikan vieressä hyllyllä näkyy paitsi raamattua
sellaistakin kuin Rousseau ja Tolstoi. Kunniapaikalla on kuitenkin
Kalevipoeg ja uutta virolaista kirjallisuutta.

Koulumestari on tänäänkin noussut maalaamattoman puusänkynsä
olkipatjalta jo kukonlaulussa. Ensimmäisinä on hänen ovensa kolahtanut
hiljaisessa kylässä, tapansa mukaan, kun hän avasi sen ja veti
keuhkoihinsa aamun viileää ja raitista ilmaa. Ryhtyi siinä sitten
päivän askareihin: ei keittämään kahvia, sillä sitä hän ei juo,
vaikka tarjoaakin sitä harvoille vierailleen. Eikä hän myöskään
tupakoi tahi maista Viron viinaa, venäläisvallan kuosiin maassa yhä
tulvivaa. Ainoastaan kupposen vettä hän nautti, haettuaan sitä ulkoa
lähteestään. Mutta sitten hän alkoi voimistella, tehden tarkasti
kaikki Müllerin systeemin kymmenisen temppua. Varsinkin köyhän
miehen, jonka mieltä masentaa puutteen lisäksi myöskin vääryyden
melkein uskottavalta tuntuva voitto, varsinkin sellaisen miehen
täytyy näet muistaa karaista ruumistaan, koska, ellei se ole terve,
sielukaan ei saata säilyä siinä terveenä. Voimistelun jälkeen joi hän
uudestaan vettä, peseytyi, ja ryhtyi valmistamaan ruohoista haudetta
lehmälleen. Sen oli hän jo tuonut pihalle poppelimetsiköstä. Siinä
lomassa hän lypsi lehmänsä. Kirnusi voin, edessään liina kuin milläkin
meijerin palkollisella. Viimein hän pukeutui huolekkaasti, ja lähti
kylän puotien auettua myömään voita kauppiaalle ... myömään, kuten
ilmaistu, melkoisesti polkuhintaan. Sillä vaikkakin muut keinottelevat,
maamiehet ja kauppiaat, niin hän ei sitä tee: sellainen alentaisi
Jaan Raudin ihmisarvoa! Ennen sallii hän vähäisten tavarainsa mennä
hiukan halvemmalla. Pystynä ja notkeana, joskin laihana hän käveli nyt
puodille. Silmissä hyvän omantunnon antama tyyneys ja suoruus, jopa
huulillaan ylpeä ja riemuitsevakin hymy, noilla välistä hermostuneesti
värähtelevillä huulilla. Toisessa kädessä hänellä oli voimytty, ja
oikeassa hiukan keikaroiden heilahteleva keppi.

Talonpojat sivuuttivat koulumestarin kadulla, eräillä heistä
vielä värillinen paita housujensa päällä, niinkuin venäläisillä.
He vastasivat hänen hatunnostoonsa laiskasti päätänsä nyökäten.
Toisia näkyi askaroivan pelloilla ... näkyi matalain talojen ja
omenatarhain välitse; he leikkasivat siellä viljaansa. Niin, tuskinpa
muisti joku heistä enää, jos katsahti Raudiin, tuskin muisti enää
nykyään, kun on mennyt vuosia siitä, jolloin koulumestari eroitettiin
opettajanvirastaan, että tuolla kävelee se puolihullu mies. Ah, niin
hullu, ettei huolinut edes tarjottua eläkettä.

Kauppias, kylän varakkain, ilmestyi nopeasti koulumestaria vastaan
kauppansa vihreälle Iautakuistille ... iloissaan, koska tiesi aina
saavansa Raudilta voin huokealla, tältä merkilliseltä olennolta.
Eihän Raud ymmärrä edes senkään vertaa kuin hoidella oikealla tavalla
vähäisiä myöntiasioitaan. Sisällä jutteli kauppias paljonkin Raudille,
ammattinsa vilkkaaseen tapaan, mutta ei juuri muuta kuin voista ja
hyvistä silakoista ja ilmoista. Sillä haavetta ovat kauppiaalle
opettajan sydänasiat; ne koskevat alinomaa joitakin ihanteita ja sen
sellaisia ... Eikä kauppiaiden harrastukset tunteva Raudkaan ollut enää
nykyään kovin halukas avaamaan olemuksensa kätköjä heidänlaiselleen.

Koulumestari lähti siis pian puodista, vaihtaen liiketuttavansa
kanssa keveitä kohteliaisuuksia. Hän jatkoi kävelyä vielä jonkin
matkaa sitä ilmansuuntaa kohti, missä päin ei asunut, nauttiakseen
tuokion kesäisestä luonnosta. Ohutta keppiään heilutellen hän asteli
pitkin tomuista maantietä. Sen varsilla lainehtivat viljapellot, ja
pientareille oli luonnotar levittänyt kirjavat korumattonsa. Noiden
kukkamattojen kudosten latinalaisia niiniäkin tietää opettaja hyväisen
joukon, ja jos mitkä niistä ovat häneltä unohtuneet, johdattelee hän
niitä muistiinsa näillä melkein joka aamu tehdyillä kävelyillä.

Mutta kas, pysähtyipä pari henkilöä hänen kanssaan pakinoillekin. Ensin
tuli muudan Tallinnasta tänne kesäksi asettunut taidemaalari, menossa
meren rannalle, työlaatikko kainalossa. Ja sen jälkeen eräs nuoren
virolaisen armeijan luutnantti, joka asuu Raudin kylässä, virkistymässä
vapaussodan haavoista. Näihin molempiin oli Raud sattunut tutustumaan
täällä ulkona luonnossa; oli alkanut puhua heidän ammattiasioistaan.
Raudin mielenkiintoa herättää näet kaikki, ja sellainen ahkera
mielenkiinto on hänestä ihmisen velvollisuuskin. Hän sanoo, että
Goethe, tuo suuri runoilija, jollaisia saattaa nousta itsekkäistäkin
kansallisuuksista, lausuu, ettei mikään inhimillinen ollut hänelle
vierasta. Siispä olisi Raud perehtynyt mielellään myöskin maalauksen
mystillisiin salaisuuksiin. Sodassa jälleen hän on ollut itse,
haavoittunut Eestin vapauden puolesta. Jollakin tavoin hän siis on
tutustunut taidemaalariin ja luutnanttiin. Sitten on hän joskus nähnyt
hetken sopivaksi tohtia pyytää heitä matalaan majaansakin, maistamaan
kupin kahvia ja puhelemaan kanssaan ihanteellisista asioista. Ja he
kolme ovat puhelleet, oivallisen kahvin ääressä.

Ilokseen näki koulumestari tänä aamuna nuo ystävänsä. Jo loitompaa hän
heilautti taiteilijalle hattuaan. Miehen tavalla puristi hän luokse
saapuen tuon pitkätukkaisen ja maalin tahraamassa mekossa keinahtelevan
kättä. Pysähtyi siinä nyt, huiskutteli keppiään ja näytti maalarille
aiheita, jotka hänen mielestään olivat sopivia: tuo metsänlomasta
pilkistelevä merenlahdelma ... sininen kuin nuoren neitosen silmät.
Lahden rannalla paistoi entisen aateliskartanon huvipaviljonki ...
nyt punaiseksi maalattu. Raud sattui ohimennen mainitsemaan, että
paviljonki-sana johtui kai ranskalaisesta sanasta, joka merkitsi
lippua. Vai kuinka se asia lienee? Mutta joskin meren sininen ja
paviljongin punainen väri tekisivät hänen mielestään rinnatusten
asetettuina iloisen ja ikäänkuin reipastuttavan vaikutuksen, sillä
punainen on ennen kaikkea rohkeuden väri, ja sininen merkitsee toivoa,
tai paremminkin uskoa, koska runoilijat yleensä nimittäin pitävät
vihreää toivon värinä, niin vieläkin ylevämmäksi tulisi hänestä
maalaus, jos taiteilija kohottaisi paviljongin lipputankoon Eestin
uudet värit, sinistä, mustaa ja valkeaa. Kohottaisi maalauksessaan.
Eikö näet asia ole niin, että taiteessa pitäisi ilmetä aina jotakin
aatteellista? Vaikkapa kätkettynä kuvan henkeen. Tällä tavoin puheli
Raud maalarille, tähystellen häneen vaalein silmin, joiden sini näytti
auringonpaisteessa harmaalta. Taiteilija ei hänen tarkoitustaan oikein
ymmärtänyt, eikä voinut vastata aivan perinpohjin hänen kysymyksiinsä.
He eivät löytäneet pakinalleen täysin yhteisen katsantokannan
lähtökohtaa. Sentähden siirtyi puhe siinä pian toisiin seikkoihin,
mikäli heillä nyt kummallakaan oli paljon aikaa. Opettaja kysyi,
oliko tuo meren vivahde tällä kertaa tehtävä Preussin-sinisellä vaiko
koboltilla. Meren värissä oli todellakin kobolttia, joten taiteilija
hämmästyi vielä kerran, entisten lisäksi, kuinka tämä opettaja tunsi
näitäkin asioita. Eikä taiteilija, kun he sitten erosivat, pitänyt
Raudia laisinkaan niin hulluna, jona eräät tämän kylän talonpojat
olivat häntä joskus maininneet.

Raud kumarsi ja nosti jälleen hattuaan. Hän käveli vielä. Kylän
loppuessa tuli sitten vastaan luutnantti, ripeästi astellen ... Eestin
univormussa, niin sirossa kultaisine olkamerkkeineen
ja välkkyvine nahkasääryksineen, että Raudia riemastutti. Isänmaan
puolesta oli upseerilta ruhjoutunut käsivarsi ... se riippui yhä
siteessä. Hänelle nyt Raud nyökkäsi jo etempää. Luutnantti oli
hänelle vielä tuttavampi kuin taiteilija: tuttu rintamalta, vaikkei
juuri Raudin komppanian upseereita. Lähelle tullen löi opettaja
sotilaallisesti kantansa yhteen ja virkkoi luutnantille leikillisesti:
”Herra luutnantti, virkeällä aamukävelylläkö? Ja aina noin comme il
faut ... kuten suuressa maailmassa sanotaan.”

Raud kumarsi ketterästi ja syvään. Tiedusteli, miten kehittyi
luutnantin käsivarren terveydentila. Omaa rintaansa, vaikka siihen
koski voimistellessa vieläkin, saksalaisen kuulan arpeen, ei hän
maininnut. Ei, opettaja alkoi puhua vapaussodasta, tuosta aina
ihanasta; Viron bolsheviikkien yrityksestä sotkea Eestien maa Venäjän
jalkoihin ... venäläisten ja ehkä saksalaistenkin pettäminä. Raud
huudahti:

”Iki-ihana oli todella oikean demokraatisen ja kansallismielisen
Eestin nousu, joka teki tyhjäksi venäläisten ja vielä vaarallisempien
saksalaisten diplomadian.” ”Diplomatian”, oikaisi luutnantti. Nyt he
puhelivat Eestin tulevasta kohtalosta; se oli vielä häilyvä, mutta
opettaja uskoi sen pääsevän ankkuripaikkaan, jos vain armeija oli luja,
tuo Eestin oivallinen luotsi. Raud selitteli sitten siinä, kuinka
valtion säilymiselle on välttämätöntä yksityisten uhrautuminen, kuten
todistaa Hegel, tämä suuri aatteen filosofi, jonka erästä lauselmaa
hän nyt toisti; välttämätön sekä sotilaan että rauhan miehen puolelta.
Yhä innostuneemmin mainitsi Raud, kuinka ehdottomasti moraali vaatii
kansaa samoin kuin yksilöäkin pysymään kiinni oikeudessa ... norjumatta
oikealle tai vasemmalle ... arssinaakaan: anteeksi tämä itämainen
mittayksikkö.

Pian he kuitenkin erosivat, koulumestari ja pyöreä luutnantti, joka sai
vielä kutsun kahville.

Eikä Raud ilmaissut hänelle nyt enemmän kuin koskaan ennenkään, miten
hän itse väistymättä pysyi oikeudessa. Ei ... vaikka hänen sanoissaan
vilahtelikin sellainen asiaintila. Opettaja ei kohtaloaan valitellut.

Vieläkin käveli hän kappaleen matkaa. Tahtoi nousta tuonne toiselle
harjulle, joka on hiukan kylää korkeammalla ... näkemään suurta mertä,
Viron ja Suomen siltaa.

Mutta kun hänen silmänsä sattuivat siihen vasemmalla olevaan
kartanoon, jonka uusi tiilikatto on mainittu, ei hän saattanut olla
hiukan rypistämättä otsaansa, liian aikaisiin uurteihin mennyttä
ja hermostuneesti punertavaa. Sillä se kartano on kylänvanhimman,
erään hänen julkeimman vihollisensa taikka oikeammin sanoen oikeuden
vihollisen.

Ja toinen vihollinen jälleen asuu tuolla evankeelisen kirkon vieressä.
Kirkko näkyy notkelmasta ... venäläisen kirkon vihreän katon takaa.
Asuu lumivalkeaksi kalkitussa pappilassa. Tämä vihollinen tahi poloinen
on kylän luterilainen kirkkoherra.

Koulumestari Raud huokasi itsekseen kuitenkin:

”Oi Aate! Auta minua unohtamaan oikeuden viholliset, uskomaan totuuden
lopulliseen voittoon! Milloin jaksan minä, heikko ihminen, kulkea
läheltä kylänvanhimman taloa ja oman kirkkomme pappilaa? Sen täytyy
toki tapahtua. Ihmisyys vaatii kehittämään parempia puoliaan, ja
se tapahtuu! Silloin olen voittanut itseni ... vaikka ei oikeus
näennäisesti voittaisikaan. Aate, anna uskoa, tao raudaksi Raud!”

Silloin oli hän jo lopettanut säännöllisen aamumatkansa ... nähnyt
sinisessä usvassa auteroitsevan meren. Nyt hän kääntyi jälleen
kotiin, arkisiin askareihinsa: varaamaan itselleen leipää talveksi,
hoitelemalla maidonantajaansa ja pientä perunapeltoaan.

Tässä istuu hän nyt, kuten kerrottu, takkansa ääressä, aamiaista
valmistamassa ja itseään Kantilla vahvistamassa.

Mutta vahvistus ei voi aina heti onnistua. Tänäänkin putoaa kirja
välistä hänen polvilleen. Perunavesi alkaa porista. Sen tähden ei
kuitenkaan ole kiirettä. Silakat ja tilkan maitoa on hän jo pannut
kattilaan.

Raud tuntee mielensä katkeroituvan.

Mikä onkaan hänen kohtalonsa?

Eikö Eestin uljaan tasavallan hallitus todellakaan muista häntä? Anna
hänelle oikeutta? Hänelle, joka on sortunut vihollisinaan kiivaana
vastustajana.

Hän on viimeinkin valittanut tilaansa hallitukselle ... ei kenellekään
muulle. On täytynyt valittaa. Mutta apua ei kuulu.

Sen sijaan voivat hyvin ne henkilöt, jotka ovat paitsi syyllisiä hänen
onnettomuuteensa myöskin rikkoneet isänmaata ja kansakuntaa vastaan,
nimittäin ennen muita kirkkoherra ja tuo kylänvanhin. He jaksavat
mainiosti ... ja kantavat rinnassaan kunniamerkkejä.

Tapahtuma on seuraava:

Joku vuosi ennen suuren maailmansodan alkamista opiskeli Raud, joka
ei vieläkään ole vanha, venäläisten seminaarissa. Mikäpä muu auttoi:
ei ollut tilaisuutta valita kansallisia kouluja, sillä niitä ei monta
silloin sallittu, ja vähiäkin piti sortaja tarkoin silmällä. Raud
oli köyhä, saksalaisen aatelisherran omistaman moision alustalaisen
ainoa poika. Melkeinpä kuin orjan poika... Niin, tämä oli eestien
maan sadat vuodet kestäneen halpuudentilan jatkoa. Isä-poloinen
kuoli siihen aikaan; vähän sitä ennen äiti. Ja niinpä oli Raudille
tullut köyhyyden lisäksi myöskin yksinäisyyden vaikeus. Mutta olipa
nuorella Viron pojalla ryhtiä ... oli kansallista mieltä! Joskin hän
sai lukea venäjäksi ... opiskellen talvet osittain niillä varoilla,
jotka hän hankki työskentelemällä kesäisin moisioiden pelloilla ...
niin intoa hänessä oli, isänmaallista intoa. Eestien maa oli levoton.
Rahvas ryhtyi, katkeroituneen Kullervon tavoin, polttamaan ylimysten
moisioita. Sen kapinan kukisti kuitenkin venäläinen hallitus,
saksalaisten aatelisten kanssa liitossa; yhdessä ne sitten hirttivät
Eestin kullervoista kansaa. Mutta Kullervo ei hirtettynäkään kuollut,
vaan odotti aikaansa! Ei koston, vaan oikeuden aikaa...

Kun maailmansota puhkesi, täytyi venäläisten hiukan höllätä sitä
nuoraa, jolla he aikoivat Eestin kuristaa. Heidän täytyi ... kapinan
pelosta: kukapa tiesi, vaikka Saksa yllyttäisi Viroa nousemaan?
Sinä vuonna valmistui Raud lasten opettajaksi. Hän taisi silloin
monenlaista muutakin kuin kurssinsa. Hän oli opetellut monta asiaa
itsekseen ... mikäli hänelle jäi aikaa, sillä yhä edelleen teki
hän kesät ruumiillista ja henkistä ansiotyötä ... viime vuodet
rautatierakennuksissa tuolla idempänä. Tutkinut oli hän luonnontieteitä
paljon laajemmin kuin ryssien seminaarissa opetettiin ... jopa lukenut
filosofiaa, ihmiselle, ajattelevalle olennolle, välttämätöntä.
Ja lukenut venäjän ja saksan kielten lisäksi, joista varsinkin
viimemainittua kuultiin yhä nytkin eestien maassa enemmän kuin liiaksi,
hänelle mieleisempiä kulttuurikieliä, etenkin ranskaa. Insinöörien
seurassa oli hänellä tilaisuus sekä näyttää että edistää tietojaan ...
pyrkiä yhäti sivistyneemmäksi, todistaa jo käytöksellään, että eestikin
taitaa olla kulttiveerattu ... vastoin pöyhkeäin paroonien väitteitä.

Tässä samaisessa kylässä opetti Raud sitten lapsia. Jossakin määrin
virolaisessa koulussa, koska nyt ryssät silittelivät Kullervon päätä
ja sallivat perustaa sellaisiakin lasten oppilaitoksia, joissa eräitä
opinalkeita neuvottiin viroksi.

Tuolla on se koulu, Raudin palstan vieressä, hirsistä ja savesta tehty
sievänlainen rakennus.

Mutta kuinka opetti Raud pienokaisia? Hän opetti kaikki aineet
kalliilla äidinkielellään, ei ainoastaan muutamia.

Tämä uhkarohkeus sai jatkua vuoden ajan, venäläisten germaani-pelon
avulla.

Eivätkä kirkkoherra ja kylänvanhin, joiden vastuussa lastenkoulu oli,
älynneet vielä heti ruveta kauhistumaan koulumestarinsa kansallista
menettelyä.

Kuitenkin näytti sota sitten lupaavan kaksipäiselle kotkalle ja sen
kanssa materialististen etujensa vuoksi liittoutuneille valtioille
niin varmasti voittoa, että Venäjä uskalsi jälleen ryhtyä kiristämään
Eestin hirttonuoraa. Tuli yhtäkkiä keisarillinen ukaasi: kaikissa
kouluissa oli kaikki opetettava venäjänkielellä. Niin, samalla kielto,
etteivät lapset saisi puhua edes välitunneilla eestinkieltä. Ja ukaasin
noudattamisesta piti papin ja kylänvanhimman vastata: heidän oli
lähetettävä viranomaisille tuon tuostakin opettajan allekirjoittama
raportti.

Koulumestari ei totellut. Hän opetti edelleen viroksi. Hän puhui
lapsille tunneillakin eestien kansallishengestä ja historiasta. Puhui
Lemmitystä, sankarista, joka muinoin oli taistellut saksalaisia
vastaan, eestien ympyriäisissä muinaislinnoituksissa. Puhui
Kalevipoegista, kuinka tuo puolijumala nääntyi nykyään, Viron kansalliseepoksen
mukaan, kahleissa, syöstynä tuonelaan ... rangaistuna
siten, että häneltä katkottiin miekalla jalat. Sarvikin vartioima oli
siellä Kalevipoeg ... venäläisten ja saksalaisten. Mutta sankari oli
kerran luvannut tulla vapauttamaan kansansa!

Lihava pappi ja rikas kylänvanhin pudistivat päätänsä, varsinkin
kylänvanhin, parta pitkänä ja kirjava paita housujen päällä. He
pudistivat päätä ja rypistivät otsaansa, kun kuulivat, mitä pikkulapset
kertoivat koulumestarin heille tarinoivan. Kylänvanhin kiivastelikin
tästä asiasta opettaja Raudille. Silti kului se vuosi.

Mutta seuraavan vuoden vaihteessa täytyi taas lähettää hallitukselle
tuollainen raportti. Kirkkoherra toi opettajalle kaavakkeen,
johon Raudin oli täytettävä tyhjät lomat: kuinka pitkälle ukaasin
noudattaminen oli sujunut, miten paljon lapset osasivat venäjää. Raud
kirjoitti varmalla kädellä lomakkeihin, ettei ryssää oltu opetettu
sanaakaan ja että pienokaiset edistyivät erinomaisesti oman ja rakkaan
eestinkielensä taidossa.

Tästä pappi sekä kauhistui että suuttui. Hän sanoi koulumestaria
hulluksi, sillä Raud ei alistunut edes sen vertaa, että olisi täyttänyt
uuden kaavakkeen valheellisella ilmoituksella.

Silloin kirkkoherra, pitäen Viron kaunista asiaa ainakin tällä hetkellä
toivottomana, laati itse raportin, koulumestarin nimessä. Kotonaan
hän sen teki, ja lähetti sen sitten asianomaiseen paikkaan: aineita
oli opetettu valtakunnan kielellä, lapset oppivat hiljalleen mahtavan
keisarikunnan kieltä. Näin hän siitä asiasta selvisi. Mutta hän oli
pelossa, miten vasta selvitä tällaisesta pulasta, jos santarmit tahi
mahtavammatkin tulisivat tarkastamaan koulua.

Kirkkoherran oli pakko ilmaista asia myöskin kylänvanhimmalle, seudun
rikkaimmalle talonpojalle. Kylänvanhin uhkasi nyt Raudia jo Siperialla;
itse hän kävi opettajaa uhkailemassa.

Raud ei ollut toivoton Eestin asiasta. Vaikka toiveita olisikin ollut
vähän, ei hänestä ihmisellä ollut oikeuttakaan jättäytyä epätoivoon.
Sitäpaitsi hän seurasi varsin tarkoin Venäjän ja Saksan taisteluista
tulleita viestejä. Ne olivat jälleen kaksipäiselle kotkalle pahaa
ennustavia. Vieläpä kuuli hänen innostuksensa esimerkin suomalaisista,
tuon ihaillun veljeskansan pojista, jotka olivat rientäneet ottelemaan
venäläisiä vastaan Saksan sotajoukoissa: huhuja heistä toivat Riian
rintamalla haavoittuneet virolaiset sotamiehet. Ah, Suomen Kullervo oli
siis astunut vaikkapa pöyhkeäin preussilaisten riveihin synnyinmaansa
puolesta! Eikö historian sormi viittaisi Eestillekin jotakin majakkaa,
jota kohti se voisi suunnata myrskyssä vuotavan purtensa? Oli
odotettava! Oli valmistettava maata vapauden ihanalle kylvölle.

Kas niin, yhä useampana päivänä joka viikko opetti Raud nousevalle
polvelle Eestien historiaa ... yllytti nuorten kansallistuntoa.
Kylänvanhimman uhkaukset, kirkkoherran nuhteet, kauniit puheet ja torat
eivät auttaneet. Kylänvanhin vapisi ja päätti tosiaan iskeä Raudiin
niinkuin kostolla isketään.

Oli jälleen aika tehdä raportti lasten koulusta. Kirkkoherra lupasi
vielä pelastaa koulumestarin, jos tämä lopettaisi mielettömyytensä.
Siinä kirkkoherra kertoi, miten hän sen tekisi: miten hän oli sen
ennenkin tehnyt, nimittäin laatinut tuon merkillisen paperin.

Nyt opettaja Raud suuttui. Pyhä suuttumus hänessä leimahti. Hän oikaisi
kirkonpaimenta. Eikö kirkkoherra tiennyt, että venäläisten rintama
alkoi olla kuritonta, toivottomaan ponnistukseen väsynyttä? Saksalaiset
saattoivat tulla maahan. Silloin oli Eestin etsikkohetki! Maan oli
noustava kaikkia vieraita vastaan. Ja ellei siitä olisikaan aineellista
hyötyä, oli kuitenkin vapauden henki herätetty. Muistiko kirkkoherra
tämän lauseen: Fac et spera? Vihastuneessa väittelyssä kielsi Raud
kirkkoherraa väärentämästä raportteja.

Niin, muutaman päivän kuluttua raastoi hän matalan koulusalinsa
seinältä pois Venäjän keisarin kuvankin. Ja sen hän teki oppilaiden
nähden.

Kirkkoherra ajatteli, että tämä koulumestari oli totisesti hullu.
Hän puhui Raudin asiasta kylänvanhimmalle. Talonpoika ehdotti, että
oli viipymättä käskettävä santarmi vangitsemaan Raudia, mutta pappi
sai hänet suostutetuksi siihen, että hallitukselle ilmoitettaisiin
opettajan tulleen heikkopäiseksi ... ja anottaisiin häntä erotettavaksi
toimestaan ... vaikkapa myönnettäisiin hänelle pieni eläke. Helppohan
oli saada näytetyksi Raud epänormaaliksi ... yksinpä silläkin pikku
asialla, että hän käytteli yhtämittaa hassuja vieraskielisiä sanoja.
Fac et spera ... niinkuin sielunpaimen ei ehkä niitä tietäisi!
Moisioiden alustalaisillekin Jaan Raud lasketteli joskus latinaa ja
ranskaa. Sangen naurettava oli koulumestari ... siinäkin suhteessa ...
kiivailija.

Tehtiin niinkuin kirkkoherra esitti: Raud eroitettiin, ja sai sata ruplaa
vuotuista eläkettä. Taikka hänelle tarjottiin sitä. Hän
ei nimittäin sitä huolinut. Mikä häväistys totuudelle, että sen
puoltajasta tehdään hullu!

No, koska hänelle ei eläke kelvannut, oli se valtava hulluuden merkki
paitsi kylänvanhimman myöskin toisten talonpoikien mielestä, joille
kirkkoherrakin yhä puhui hullusta Raudista ... jumalankieltäjä Kantin
palvelijasta...

Lasten kouluun tuli uusi opettaja. Hän neuvoi pienokaisille kyllä
venäjää ... ellei juuri vielä kieltänyt oppimasta eestiä.

Raud oli melkein toivoton. Hän ei tiennyt, mitä tehdä. Vaikeaa oli
Siperiaankin lähteä, kuten hän ensin aikoi: mennä ilmoittamaan
venäläisille virkaherroille oikea asiain tila.

Mutta sitäpaitsi toivoi Raud, että häntä tarvittaisiin vielä Eestienkin
maassa. Siihen suuntaan kääntyivät yleismaailman myrskyn viirit. Hän
pysyi kylässä ja eli eläkkeettä: työssä moisioilla, noiden julkeain
saksalaisten ylimysten tiloilla, jotka vuoroin imartelivat venäläisiä,
vuoroin toivoivat yksipäisen kotkan voittoa, kukistaakseen siinä
tapauksessa Saksan avulla Eestin vapauden toiveet. Maassa nimittäin
alkoi kuohahdella yhä enemmän.

Se alkoi kuohahdella ... sotaväestä levisi jälleen kuohunta muuhun
rahvaaseen.

Kylänvanhin rikastui, myöden venäläiselle armeijalle viljaa ja
kaaliksia ... soimaten Eestin puutettakärsivien omien lasten napinaa ja
uhkauksia. Milloin hän solkkasi venäjää, milloin Viron ylimystön kieltä.

Kirkkoherra siunaili kädet ristissä vaikeita aikoja, rukoili kirkossaan
kaksipäisen kotkan puolesta ja uskoi harvoille, maan saksalaisille,
toivovansa voittoa yksipäiselle kotkalle, joka toisi maahan oivallisen
järjestyksen. Sillä vihasihan bolshevistinen rahvaanosa paitsi
aatelisia kaikkia muitakin, joilla oli vähänkin enemmän leipää kuin
sillä itsellään.

Tuli hirveä aika...

Sitä aikaa ennusti Raud talonpojille, jos he ryhtyivät hänen kanssaan
puheisiin. Sanoi ymmärtävänsä uhkaajia. Laususkeli päätteeksi: Dies
iræ, dies illa...

Mitä tuo hassuttelija puhui?

Mutta aatelisten kartanot paloivat taas. Venäjästä tuli neuvostovalta.
Ja eestit julistautuivat vapaiksi. Kuitenkin, millä tavalla: yhä
bolsheviikkeina Venäjää palvellen!

Raud odotti kauniimpaa aikaa.

Saksa kukisti sitten Viron vapauden. Ah, saksalaisia, tätä julkeinta
rotua! Kuka on keksinyt vallanhimoisemman laulun kuin se: ”Deutschland
über alles!” Über alles!

Yksipäinen kotka raateli Eestiä julmemmin kuin kalpaveljet ennen
muinoin.

Kirkkoherra oli nyt rauhallinen. Kylänvanhin rikastui yhä, myöden
saksalaisille viljaa ja kaaliksia. Ja hän solkkasi nyt paljon saksaa.

Koulumestari Raud itki itsekseen ... työssä suuressa moisiossa. Sen
moision talonpoikia ampuivat hillittömät saksalaiset sotamiehet kuin
koiria ... vieden ensin heidän taskuistaan vähäiset ruplat.

Raud itki. Mutta sitten tuli hänelle odotettu päivä! Oikea Eesti
nousi! Saksa ajettiin maasta. Raud riensi vapaussotaan. Ei anellut
hän nuorelta äidiltään, Eestien _vabariigiltä_, parempia vaatteita
kuin mitä hänen omansa olivat eikä valittanut puutteellista ruokaa.
Tavallisena sotamiehenä hän palveli; upseeriksi hän ei tahtonut yletä:
tarvittiin kunnon sotamiehiäkin. Riiassa hän haavoittui, kuula puhkaisi
hänet rinnasta selkään. Haava tuskin meni umpeen, hän joutui itään,
venäläisiä vastaan. Riemunhehku otsallaan Jaan Raud kesti ja marssi
... Eestin uljaassa malevassa, Suomen poikien avulla rientävässä,
noiden oivallisten, jotka tosin nekin melkoisesti varastelivat, mutta
taistelivat kuitenkin Eestin puolesta. Tulevaisuus oli vapaan maan.

Ja maa tuli vapaaksi.

Kun Raud palasi rintamalta tähän kylään, kotikyläänsä, huomasi hän
siellä pidettävän itseään yhä edelleen melkoisesti hassuna. Sehän
käsitys oli hänestä kerran täällä levitetty. Ja miksi? Sentähden että
hän ennusti aivan oikein uuden ajan koittoa.

Mutta jos kirkkoherralla oli nyt niin paljon hommia, järjestäessään
seurakuntiaan, koska hän oli tällä välin saanut niitä hoitoonsa useita,
isänmaallisten saarnojensa ansiosta, jopa oli tasavalta antanut hänelle
oikein kunniamerkin rintaan, niin, jos hänellä nyt oli tarpeeksi
huolia, joten hän ei hevin muistanut Raudia tervehtiä enempää kuin oli
viimeisinä vaikeina aikoina tahtonutkaan tervehtiä häntä, — jos näin
kävi, eipä myöskään koulumestari tervehtinyt viisasta sielunpaimenta.
Ei voinut, eikä voi vielä nykyäänkään...

Kylänvanhin oli ajellut partansa lyhyeksi ja sijoittanut kirjavan
paitansa kätköön. Hän ei nähnyt laihaa koulumestaria, astellessaan
kylän kadulla Raudia vastaan, punertava nenä pystyssä, sillä hänellä
oli niinikään kunniamerkki rintamuksillaan. Kuinkas ei? Vapaussodan kansalliselle armeijalle
hän oli paitsi myönyt viljaa ja kaaliksia
myöskin lahjoittanut muonaa ja neljä komeaa hevosta.

No, koulumestari, velvollisuutensa täyttänyt samoin kuin sadat, jopa
tuhannetkin kunnon sotamiehet, hän ei kaipaa kunniamerkkejä!

Mutta oikeutta toki! Eikö sitä kuulu? Hän on kyllä saanut oman
palstansa, siinä on oikeus voittanut. Eikä hän tahtoisi rahaa,
eläkettä. Ei; vaan takaisin paikkansa hän tahtoo. Työhönsä hän kaipaa!
Tahtoo kunniansa ja ihmisarvonsa, jotka häneltä riistettiin. Hän ikävöi
opettamaan. Tuonne kouluun, joka näkyy hänen töllinsä tomuiseen ja
pieneen ikkunaan... Ensi talveksikin tullee sinne nykyinen opettaja.

Viimein hän on valittanut Viron nuoren tasavallan hallitukselle,
selittänyt asiansa. Mutta kuullaanko hänen huutavaa ääntänsä? Niiltä,
joita hän on loukannut, tiedustellaan luonnollisesti hänestä, noilta
huomattavilta henkilöiltä... Häntä kohdellaan täällä edelleen niinkuin
mitäkin hassua. Eivätkö talonpoikien lapset huutaneet hänelle viime keväänä
koulunpihalta, ränsistyneen aidan ylitse:

”Tuolla seisoo hullu koulumestari!”

Oikeutta ei kuulu. Eikö kukaan ryhdy auttamaan solvaistua, julista
totuutta sellaisena kuin se on? Mitä apua hänen omista valituksistaan!

Mutta eihän Raud ole tukea pyytänytkään lähimmäisiltään. Ei ole
selittänyt kohtaloaan edes tuolle luutnantille, sen vähemmän
taiteilijalle, niille ainoille, jotka täällä kylässä ehkä ymmärtäisivät
häntä ja ihanteita.

Sitä ei tee koskaan hän!

Ja ennättäisikö nuoren tasavallan hallitus sitten korjaamaan hänen
asiansa, jos saisi sen tietoonsa muiltakin kuin häneltä? Nuoren
vapauden vaalijoilla on niin paljon muuta huolta! Tosiaan, paljon
muutakin huolta kuin antaa kunniamerkkejä.

Kuuluuko siis maailman logiikkaan, että totuuden miehen on kärsittävä
vastustamatta kaikki, mikä lyö häntä poskelle? Kant sen pohjaltaan
myöntää; mutta mitähän sanoisi siitä vielä Hegel, peljättävän
järjestyksen kansan kansallisfilosofi?

Ja mitä sanoo perunakattila? Se kuohuu ylitse laitojensa, polttaa
koulumestarilta sormet, yksinäiseltä poloiselta, jolla ei ole ollut
varaa ottaa jotakin Eestien maan keltakiharaista tytärtä vaimokseen.
Niin, kuka tulisi vaimona syömään hullun miehen perunoita ja silakoita?

Vanhan myllärin kuolema.

Tämä on satu talonpoikaismaasta. Satu siitä, minkälaiseksi luulen
talonpoikien rakkautta tämän maailman hyvään ja tähän kauniiseen
Jumalan maailmaan.

Missä on se talonpoikaismaa? Se saattaisi mielestäni olla missä
valtakunnassa tahansa. Ja sama on, missä se sijaitsee.

Mutta siellä, kahden korkean harjun välissä, joista toisella näkyy
vanha Mäkkyiskylä aukeine peltoineen ja mustine taloineen, siellä aivan
Mäkkyiskylän kupeessa kiinni, on Hiesun runollinen vesimylly... Myllyn
syvässä notkossa suhisee koivumetsä lempeästi.

Suloinen paikka on tämä mylly. Varsinkin kesällä, sillä talvella on
se hiukan yksinäinen... Sievä on myllytupa. Pihalla rehoittaa pari
tuuheaa pihlajaa ... pienen luhtiaitan edustalla... Myllärin aikoinaan
istuttamia puita ne ovat.

Melkeinpä salaperäinen on myllylaitos alhaalla joen äyräällä. Milloin
mylly käy, kohisee kirkas vesi väkevästi sen lankkuisessa rännissä...

Joen pengermiä kirjaavat kesällä päivänkakkarat, ja kankaalla,
asumattoman erämaan suulla, kiiluvat pääskysenhatut, jotka ovat
hehkuvasti punaisia.

Suloista on meikäläisestä kaikki Suomen kesäisessä luonnossa ...
varsinkin tällainen mylly, metsiin kätketty rauhanpaikka.

Kodikkaasti ääntää mylly, kun se jauhaa ... syksyllä, talvella ja
keväisinkin. Se jymisee syvästi, sen rattaat kolisevat. Tällä tavoin se
ikäänkuin vakuuttaa, että on maassa leipää, koska jauhontekijällä on
työtä.

Ja vaikka myllytupaan kiiluu syksyn iltoina pienestä ikkunasta
alakuloisena terävä sirppikuu, läheinen vertauskuva myllylle, kiiluu
vihertävänä ja yksinäisenä, ja joskin talvi tekee maan äänettömäksi
ja ikäänkuin kuolleeksi, niin onpa tuvan pirtissä silloin kuitenkin
lämmintä. Se huokuu suuresta uunista, niin suuresta, että se täyttää
hyvinkin kolmanneksen pirttiä. Kodikasta on loikoa silloin tuvan
sängyssä, uunin takana nurkassa, missä vanha ja mustunut kaappikello
naksahtelee hyvin, hyvin verkkaan ja rauhallisesti.

Niin, haikeasti kaunista lienee miettiä siinä olkipatjalla tätä
maailmaa ja ehkä Jumalaakin ... kuten vanha mylläri varmaan on jumalaa
siinä aina ajatellut.

Hiesun hurskas mylläri, herännyt mies, mutta samalla hymyilevä ja
lempeä, jopa välistä poikamaisesti iloinenkin.

Mutta kuinka nyt ovatkaan asiat? Ei nyt astu vanha mylläri ulos
mustasta myllytuvasta pihamaalle eikä hypähdä siitä tasajalkaa matalan
veräjän ylitse, mennäkseen myllyyn, kuten hän joskus ennen kesällä
hypähti ... paljasjaloin, näyttääkseen että hän on reipas ja että
ihmisellä on oikeus iloita Jumalan kauniista maailmasta. Ei huomata
nyt, vaikka katseltaisiin, mylläri Mattia palaamassa myllyrakennukselta
pirtille, pitkänä ja laihahtavana, jauhoja sarkaisissa vaatteissaan ja
korkealla, jalolla otsalla.

Missä on siis mylläri? Onko hän laskemassa verkkoja kaislaiselle
patolammelle, tuonne myllyn taakse? Laskemassa vanhassa ruuhessaan,
juhlallisena seisten, jopa jollakin tavoin suurena. Ei näy häntä siellä.

Eikä ajele hän nyt lehmiään takaisin laitumelle, niinkuin hänellä oli
tapana kesäiltoina. Ajeli metsämaille ... itse hankkimilleen. Hän
on näet alkujaan ollut varaton mies; reippaalla työllä ja Jumalaan
luottaen sai hän ostetuksi myllyn ja sitten maatilankin sen ympärille.
Hyvin hän niitä on hoitanut. Mutta missä on hän itse? Ei myllytuvan
kujalla ... käymässä viiden, kuuden oivallisen lehmänsä perästä,
pehmeää lepänlehvää huiskutellen ... lampaiden ja kiemurasarvisen
pässin juostessa ystävyyttään määkien hänen kintereillään.

Eipä lähde mylläri nykyään sunnuntaisin edes kirkkoon ... aikaisina
aamuina, vaaleassa sarka-asussaan, päässä musta huopahattu, jonka pohja
on säilytetty koholla, niin että tuo päähine muistuttaa kaupunkilaisten
juhlallista silinterihattua.

Tai sitten käveli hän ennen, illan hämyssä, Mäkkyiskylään taikka
jonnekin muualle lähellä olevaan asumukseen; pujahti sisälle johonkin
pieneen taloon, missä hän tiesi puutteen ja hädän olevan isäntinä.
Siellä pisti Matti sairauden tahi köyhyyden ahdistaman miehen tai
vaimon käteen milloin parikymmentä markkaa, milloin kokonaisen
viisikymmentä, oman ahkeran ja vaatimattoman elämänsä säästöjä. Pisti
salaa ... pyytäen joskus, ettei asiasta hiiskuttaisi kenellekään.
Sangen usein kävi niin, ettei hän huolinut autetuilta koskaan takaisin.
Niin, salaa ihmisiltä tahtoi hän tehdä hyväntyönsä, ettei hän itse
tulisi ylpeäksi ihmisten kehumisista; salaa ikäänkuin itseltään ja
melkeinpä Jumalaltakin, jonka käskyjä hän siten toteutti. No, salasipa
tuo veitikka näitä kepposiaan hiukan myöskin vaimoltaan, sillä Hiesun
myllärin muori ei aina ymmärrä niitä asioita, joita oikean käden on
tehtävä sillä tavoin, ettei vasen tiedä, mitä oikea tekee.

Oi, kaunis satu, metsiin kätketyn pikku myllyn kaunis satu on lopussa.
Hiljainen ja ylhäinen mylläri on kuolemaisillaan.

On talvi ja aamuinen hämärä. Myllytuvan päässä olevassa kamarissa,
jota sanotaan saliksi, sillä tahtoihan myllärikin, paitsi nyt
hänen muoriaan, että hänen kodissaan olisi sali vieraita varten,
tuossa pienessä kamarissa loikoo vanha mylläri, siirrettynä sinne
pirtistä, myllymiesten kulkupaikasta. Kolmisen viikkoa hän on maannut
vuoteenomana.

Kamarin ikkunan ylimmästä ja kolmannesta ruutuparista kuultaa heikosti
mäeltään Mäkkyiskylä, lumisten viidakkojen yläpuolelta. Suojaisen
ilman tuuli huokailee nurkissa. On maaliskuu. Muutama aamuinen tulikin
tuikkaa jo Mäkkyiskylän ikkunoista.

Kamari on melkein pimeä; pirtissä tosin palaa pöydällä pieni peltinen
lamppu, kitupiikki, kuten sellaisia näillä seuduin nimitetään,
mutta sen heikko valo ei jaksa ulottua syvälle kamariin. Parhaiksi
eroittaa valojuovassa myllärin muorin hahmon, joka istuu sairaan
sängyn vieressä: muorin mahdottoman ison ja lihavan ruumiin ja vankat,
kulmikkaat kasvot, joissa on kaksi hyvin pientä silmää, hyvin kaukana
toisistaan. Mutta keskellä tuota punertavaa hohdetta näkyvät vielä itse
myllärin kasvot, vuoteen hiukan harmahtavalla päänaluisella. Ah, niin
laihat, nääntyneet ja keltaiset kasvot.

Monta vuotta kärsi mylläri jotakin salaista tautia, jonka lääkärit
huomasivat vatsasyöväksi. Eivät siinä auttaneet lopulta mitkään rohdot.

Nämä kolme viikkoa on hän yöllä, erikoisen sairaana ollessaan, joskus
valitellut. Alkanut valittaa yhä vaikeammin, ja kun myllärin muori,
toinen heistä kahdesta, jotka asuvat myllytuvassa, on tullut miestänsä
katsomaan, on hän tavannut myllärin hourailemassa, ei täysissä
tajuissaan. Houreissaan se on valittanut, ei valveilla koskaan vielä
vaikeroinut! Taivaasta ja Jeesuksesta on mylläri puhunut.

Tähän hourailuunkin alkoi myllärin muori viimeisten viikkojen ajalla
jo niin tottua, samoin kuin hän oli tottunut myllärin monivuotiseen
kivuloisuuteenkin, että muori oli saattanut nukkua viimeiset
melkein yhtään heräämättä ... tuolla toisessa kamarissa, vielä tätä
salia pienemmässä. Siellä oli hän kuorsannut vähän niinkuin mylly
jyrisee.

Mutta tänä aamuna, noin puoli tuntia ennen nykyistä hetkeä, oli muori
herännyt huutoon, joka kuului seinän takaa ... Myllärin huutoon,
haikeaan ja vaikertavaan. Vaimo oli kavahtanut pystyyn ja tullut
katsomaan, mikä myllärillä oli. Oli pelännyt, että joko mylläri kuolee.

Kun muori tuli alushameisillaan saliin, ei mylläri kuitenkaan enää
huutanut eikä valitellut ... raiska. Mutta hänen kaulansa korisi...
Sakeammin kuin koskaan ennen kävi henki Matin kaulasta, raukan.
Niinkuin kuollut hän makasi, selällään ... kasvot taaksepäin vinossa,
suu vähän auki. Muori oli sytyttänyt tupaan lampun ... hikeä oli hän
pyyhkinyt myllärin laihoilta kasvoilta, ja sitten istahtanut tähän
sängyn ääreen.

Ei vaikerrusta enää myllärin huulilta. Ja myllärin kasvotkin ovat niin
rauhalliset!

Mutta näyttää niinkuin ne kasvot loistaisivat... Ja kähinä käy sairaan
kaulassa yhä: sellaista ei myllärin muori ole kuullut milloinkaan.
Joskus hengitys ihan seisattuu. Pitkiksi ajoiksi, jotka ovat vaalijasta
pitkiä ... kuin maailman loppu. Sitten se taas alkaa, ahtaasti,
vaivalla ... ikäänkuin huokaillen.

Lihava emäntä ajattelee, että jospa nyt mylläri kuolee! Eihän siinä
mikään auta, kuolemaan se tauti lopulta vie. Muori alkaa muistella
heidän entistä yhteistä elämäänsä ... hyvää mylläriä... Ja alkaa
itkeä. Pyyhkii pieniä silmiään paitansa rintamuksilla ja takkuisella
tukallaan. Lyhyt palmikko heilahtelee.

Nyt hän itkee jakkaralla ääneensä ... aivan ulahtelee. Myllytupa on
muuten hiljainen. Ei edes kaappikello pirtissä naksahtele, sillä se
on jäänyt vetämättä, koska mylläri, joka aina itse vetää kellonsa, on
potenut täällä salissa.

Sydäntä viiltää muorilta myllärin vaiva, tuo käheä hengitys. Niin
loistavat kuitenkin sairaan kasvot ... jumalisuutta loistavat...! Koko
ikänsä on mies ollut hyvä sille, jonka Jumala antoi hänen vaimokseen...
Sääli on muorilla ... sellaista hyvää miestä...

Mutta sitten, myllärin kuolemista ajatellessa, johtuu emännän
mieleen, että kuinkas käy, jos mylläri nyt kuolee? Ei hän ole tehnyt
testamenttia eikä heillä ole lapsia. Mutta kun ei ole testamenttia,
joka määräisi, että omaisuus tulisi leskelle, niin muorille annetaan
puolet omaisuudesta ja lopun vievät myllärin sukulaiset, veli ja sisar
ynnä heidän lapsensa!

Tällainen pälkähtää emännän päähän. Hän kohottaiksen, ja pienet silmät,
joista valuu kyyneleitä poskille, tulevat teräviksi. Mielessään sanoo
muori:

”Sellainen se on, tuo itse ... mylläri. Kyllä se on luvannut pitää
Ieskestään huolta, milloin on puhe siihen sattunut. Mutta nyt...!
Ja ihmisille se on rahojaan antanut, velkakirjaakaan ottamatta, sen
tietää muori: on siitä myllärille harmitellut. Näistä vain, ei siitä,
että Matti on antanut papeille, sillä pitäähän niille ja pakanoille...
Kunnasta viime vuonna muuttaneelle kappalaisellekin pisti taskuun
sata markkaa ... salaa, lähdön hetkellä, ja pakanalähetykselle on
rahaa lähettänyt, että saisivat valottomat tietää Jumalan ja Jeesuksen
valkeudesta... Sellainen se on, oikea hyvä mies, mutta vaimonsa
unohtaa!”

Jos muut rupeavat kuolemaan, tekevät he testamenttinsa! Eikös tämä
usko milloinkaan kuolevansa, vaikka on vuosikaudet ilmoitettu hänelle
ylhäältä taudilla kuolemasta?

Kun Vänskin vanha ukko kuoli, tai ennenkuin hän kuoli ... oli lähtenyt
leikattavaksi kaupunkiin ... minkä purun tähden lienee ... niin, kun
hän kuoli, hankki hän sitä ennen kirstun itselleen. Siihen nostatti
itsensä, ja ajoi ruumiskirstussa kaupunkiin leikattavaksi, kirstu
reessä: jos kuolisi leikattaessa, olisi jo valmiina kirstussa.
Naurattaa tällainen oikein... Mutta asioista se kaljupäinen ja kuuro
ukko piti huolen. Mutta tämä, mylläri! Ei ole testamenttia tehnyt... Ja
pian hänen sukulaisensa vievät muorilta kaikki.

Johan nyt on ihme... Kun se kuolee näin!

Ei kuulu hengitystä taas moneen minuuttiin. Koskaan se ei ole ollut
niin kauan hengittämättä yhteen holliin. Sykkineekö sen sydänkään enää?
Muori koettaa myllärin sydäntä. Hän näkee sairaan poskilla kyyneleitä.
Voi raiskaa! Koskeneeko häneen? Ei sydän muorin mielestä enää syki.
Siunatkoon, kyllä se nyt kuolee!

Mylläri on juuri nähnyt kaunista unta: ollut olevinaan lapsuutensa
kodissa, tummaisessa talossa Mäkkyiskylän reunamalla ... pienen
talollisen poika. Kesäisen luonnon helmassa hän oli unessa, pienenä ...
kotitöyryn alla. Käytti purossa äsken vuolemaansa vesimyllyä, johon hän
oli tehnyt jauhinkivet, tamppikoneet ja kaikki.

Se lapsuuden laakso oli unessa sanomattoman kaunis... Vienosti
suhisivat siellä koivut. Mäkkyiskylän harju, joka ympäröi laaksoa
niinkuin laajan kattilan reunat, sinersi ihmeellisessä autereessa. Ja
tämän Jumalan antaman kauneudenko vai minkä tähden lienee myllärin
ollut niin haikea olla, siinä kesän keskellä, pikku poikana, hänelle
tuttavan puron rannalla. Niin ihanasti haikea, että hän alkoi itkeä
... ikäänkuin surusta, että hänen täytyisi kaikki tämä jättää. Sairas
itki hiljaisesti ja kuumasti unessa, siitä nuo kirkkaat kyyneleet hänen
poskillaan.

Mutta katso, silloin tuli hänen luokseen jokin olento, valkea ...
ikäänkuin enkeli valkeissa vaatteissa, ja lohdutteli häntä ... kuten
olisi luvannut hänelle vielä jotain ihanampaa.

Mutta samassa sairas heräsikin, unen loppumisen järkytyksestä ja hänen
sisälmyksissään uudestaan alkavasta, entistä rajummasta kivusta sekä
myös muorin käsien kosketuksesta. Sillä muori nyki nyt häntä valveille,
Muori nyyhki.

Myllärin silmät aukesivat hiljaa, hän katseli ympärilleen... Ja tunsi
kipunsa sellaisena, ettei koskaan ennen. Hän huokasi, eroitti hämyssä
vaimonsa ja muisti äskeisen unen. Johtui ajattelemaan, että odotettu
loppu saattoi olla lähellä. Muori hoki hänelle itkien:

”Mitenkä sinä jaksat? Kun valitti niin, että säikähdin ... jos kuolee.
Eikä sydänkään tykkinyt... Ihanko sinä kuolet?”

Muorin puhe keskeytyi jälleen parahtavaan itkuun ja hän painui kumaraan
jakkaralla, pyyhkimään paitansa rintamuksilla silmiään. Nyt hän jatkaa:

”Tahtoisitko sinä mitä? Rohtoja ... tai kahvia. Vai pitäisikö lähettää
hakemaan pappia ... jos sinä kuolet? Ja veljesi ja sisaresi lapsineen,
ne korpit, vievät minulta kaikki ... kun ei ole testamenttia.”

Mylläri oli yltyvässä kivussaankin vielä niin suuresti unensa
lumoissa, että hän tuskin jaksoi ajatella, mitä muori oli tarkoittanut
testamentilla. Sitten hän kuitenkin muisti, miten muori oli ennenkin
siitä puhunut. Hän hymähti mielessään ymmärtävästi ja säälivästi
vaimolleen ... samalla kuin kivun julmat vihlaisut ja haikean kaunis
uni vakuuttivat hänelle yhä enemmän, että loppu saattoi tulla. Totta
hän siis halusi selvittää asiansa papin kanssa, Herran palvelijan!
Kipu kiihtyi kovin. Vanhus voihkaisi kerran jo valveillaankin ... ja
sanoi sitten vaivalla, että taitaisi nyt olla parasta lähettää hakemaan
pappia.

Ulvahtaen kavahti muori paikaltaan, pyöriskeli neuvottomana sinne tänne
ja sanoi täyttävänsä myllärin tahdon. Hoki, että tottahan myllärin
veli, jolla on iso talo, antaisi hevosta papinhakuun, sillä hevosta
ei pienellä myllytilalla ollut. Tilan toisessa rakennuksessa, mökissä
myllytien haarassa, asui seppä; hän saisi lähteä kirkolle hakemaan
pappia ... tai kävisi sen tässä lumisohjassa lennättämässä tänne Kalle,
sepän oppipoika. Muori hyypperöi salista tupaan ja ulos, lähettämään
seppää tai sepän oppipoikaa kylään ja kirkolle. Mylläri jäi yksikseen.

Myllärin päässä vilahti tuo sepän oppipoika. Eikä se vilahdus ollut
hänestä kirkas ... ah, tuhansin verroin kirkkaampi oli unessa nähty
paikka ... se kiiltelevä puro. Ja vaimon mainitsema testamentti-asiakin
tuntui hänestä nyt epämieluiselta. Samalla jatkoivat hänen ajatuksensa
nukkuessa alettua latua; jatkoivat hänen elämänsä kulkua sitten niiden
päivien, jolloin hän oli rakennellut pikku poikana leikkimyllyjä.

Jatkettava niiden oli ... loppu saattoi todella tulla, niin poltti
taudin tuli. Alkoi janottaa. Mylläri supisi:

”Oi, Latsarus... Salli, Jeesus, hänen pistää sormensa pää veteen...”

Mylläri näki itsensä nuorukaisena... Maailman lapsi oli hän silloin;
oli maistellut väkijuomiakin ... muutaman vuoden... Ja tansseissa
käynyt ... naisväen tähden... Joutuisasti olivat ne vuodet menneet...
Mutta ei ollut se oikeaa elämää, ei elämää Jumalan tahdon jälkeen.
Muisti antaneensa naisväen mielistyä häneen ... antaneensa ihan kuin
leikillä, sen enempää heidän kanssaan aikomatta ... Toinen niistä
kahdesta oli monta vuotta odotellut häntä, kuihtunut ... ja sitten oli
kuollut ... siitäkö lienee, että hän otti tämän.

Ja siitäkö onkin mylläriä rangaistu, siitä, että hän nuorena oli
huikenteleva? Rangaistu toisella ihmisellä: nytkin, vielä vanhoillaan,
vaimo sepän oppipojan kanssa ... ja testamentista muistaa puhua...

Mylläristä tuntuu kaikki omituisen lohduttomalta. Se ammoin sitten
kuollut tyttö, ehkä toisenlainen kuin tämä, ilmestyy hänen sieluunsa
syyttävänä ja alakuloisena ... uskollisin silmin.

On melkein hyvä, että muori meni tästä ... puhelemasta. Unessa
hersyneet kyyneleet jatkavat hiljaista virtaamistaan ... mennyttä,
nuorta aikaa muistellessa ja tuntiessa, niinkuin usein ennenkin, että
ihminen on maailmassa ikäänkuin yksinään ... ystävänään ainoastaan
Jumala!

Sekö tyttö se näkyi hänelle unessa? Kuinka hän, kauan sitten unohdettu,
nyt ilmestyi, kuten häntä kutsumaan?

Niin haikea on vanhuksen olla, niin suloiselta tuntuu tässä
haikeudessakin oleminen, niin suloiselta vieläpä yksinäisyyden tunne,
että hän, koska sitäpaitsi kipu tekee peljättäväksi ajatuksen, että
toinen ihminen kiusaisi häntä nyt asioiden pohtimisella, sulkee muorin
palatessa silmänsä ja sanoo tahtovansa ainoastaan vettä poltteisiinsa.
Mylläri sulkee suunsa ja makaa valittamatta. Muori tuo hänelle kauhalla
vettä; se ei kuitenkaan janoa lievitä. Muorin sanoihin ei mylläri
vastaa; tuskin kuuleekaan niitä. Ne sanat kiertyvät jälleen tuohon
testamenttiin:

”Nythän se itse seppä lähti... Mutta kun se menee lainaamaan hevosta
veljeltäsi, niin eikö se lanko rynnänne heti tänne ... piinaamaan
potilasta. Ja viemään minulta kaikki!”

Tällä tavoin pyrkii muori hokemaan yhä samaa asiaa; niin että myllärin
täytyy lopulta sanoa, hänestä lepoon päästäkseen:

”No, olehan, muori... Lienen sinustakin pitänyt huolta.”

Muori nurisee siihen jotain epäselvää, ja mylläri tajuaa kyllä, ettei
hän ole tyytyväinen, koska asioista ei olekaan pidetty huolta täysin
niinkuin muori tahtoisi: ei tehty tuota paperia, joka takaisi vaimolle
koko tilan irtaimistoineen ja kaikkineen. Ei ole mylläri sitä sietänyt
tehdä.

Ja ollaanko nyt todellakin niin pitkällä, että ihmisen olisi luovuttava
kaikesta? Sitä vakuuttavat yhä tuskat... Oi, ne polttavat ja pistävät
ja huimaavat. Päässä alkaa kolkuttaa. Olisiko nyt testamentti tehtävä,
luovuttava Hiesun myllystä ja kaikesta?

Ja tuolleko olisi kaikki annettava, vaimolle? Miksikä sen pitikin vielä
hiiskua sepän oppipojasta? Sellainen kelvoton miehenalku, parhaiksi
miehen ikään päässyt. Ja siihen nyt on muorilla... Kaikki saattaisi nyt
joutua näille kahdelle. Rakas Hiesun ja maatila, jotka mylläri
on hankkinut omalla työllään. Oli jättänyt vanhemmalle veljelleen
pienen kotitalon, vaatimatta siitä itselleen paljon muuta osuutta
kuin yhden ainoan kapineen, vanhan kaappikellon, suvussa pitkät ajat
kulkeneen, tuon saman, jonka ääntä hän tässä johtuu kuuntelemaan, sitä
kuitenkaan eroittamatta. Niin, vetämättä se on muorilta jäänyt, se on
selvä. Myllärin aikana ei se ole ollut vetämättä kuin pari kertaa hänen
pitkässä iässään.

Muori on sellainen. On se jättänyt huolehtimatta muutakin... Lehmiä
hoitamaan on pitänyt silloin tällöin hakea myllärin sisar ... kun
muori on viipynyt kirkonkylässä tai muualla... Se juuri on rangaistus
myllärille, tämä, että vaimolle ovat olleet väkijuomatkin mieleisiä...
Kylän pojat, huikentelevat ja hulttiot, niitä hänelle ensin kuljettivat
... ja kutsuivat hänet luokseen... Sitä tekivät siihen aikaan kun vaimo
oli vielä nuori... Nyt hän on vanha, joskin mylläriä nuorempi... Niin,
se tuntui ensin katkeralta. Mutta kestää se täytyi. Tosinhan myllärin
sopi laskea leikkiä myllymiehille, milloin vaimo ei ollut kotona,
veikeillä ja rauhalliseksi tekeytyä... Naurahtaa, pirtin sängyssä
Ioikoen ja kohottaen seinälle jalkojaan, silloin vielä ketteriä ...
naurahtaa:

”Niin, nyt tässä saan nostaa jalkani seitsemännelle seinähirrelle, kun
eukko on kylässä ... tienaamassa.”

Näin sanoi mylläri miehille. Mutta raskas oli hänen mielensä siitä,
että tiesi vaimon, jonka tähden hän itse oli herennyt tippaakaan
maistamasta ja silmäänsä naisihmisiin vilkaisemasta, kulkevan
sellaisilla teillä ... tuon hänestä niin kauniin vaimon. Kuinka hän
rakasti muorinsa vilkkaita ja iloisia silmiä! Raskasta se oli ...
kuin olisi tehty koko elämä tyhjäksi. Juuri parhaiksi oli mylläri
silloin ehtinyt saada myllytilankin ostetuksi ... niin vaimo ...
jumala rankaisi sen tähden, että mylläri oli ollut ... maailman lapsi.
Liian myöhäistä oli sitten enää katua, muuttua ... tämän yhden naisen
kohdatessaan.

Toisella tavalla oli herättävä. Jumalan mielen mukaan.

Sillä ihmekö, jos vaimo alkoi tulla sellaiseksi? Kun he eivät saaneet
lapsia.

Kovin rankaisi Jumala mylläriä: ei antanut hänelle perillisiä
rakkaaseen Hiesuun, vaikka hän oli tarkoin kivennyt sen pellot ja
säästänyt metsää perijääkin varten.

Oli, vaimossa ei suurin vika lienekään. Itsessään myllärissä se
lienee ... Jumalan käsittämättömissä neuvoissa. Näin on mylläri usein
miettinyt, vaikkei vajanainen ihmisen järki ole tahtonut oikein sitä
hyväksyä.

Ehkä ei hän ole saanut perillistä senkään tähden, että hän on
rakastanut niin paljon tätä maallista, joka on katoavaa? Hiesua ja sen
hiekkaisia peltoja, ruohorunsaita niittymaita ja metsiä.

Mutta kuitenkin on vaikea ajatella jättää niitä muille kuin omalle
perijälle. Missä on se oma?

Nytkö jätettävä kaikki ... tuolle, joka ehkä ottaisi siihen hullun
pojan? Parinkymmenen vuoden ikäisen ... kelvottoman. Ja poika
hävittäisi kaiken ... ja jättäisi hupsun mummon... Mitäs muuta!
Tekisikö mylläri edes oikein määrätessään omaisuutta sillä tavalla
haaskattavaksi?... Koko rakkaan Hiesunsa...

Ja nyt oli kaikesta luopumisen hetki tullut ... Onko se todellakin
tullut? Tuskat yltyvät, mylläri tuntee päässään pimenevän...

Pian ei hän kuule enää muorin itkuakaan eikä hänen tahtomisiaan.
Sairaan pää on pudonnut pielukselle, hän on taas mennyt horroksiin.

Kuluu pitkän aikaa. Mylläri herää jälleen, korkealla otsallaan ja
laihoilla poskillaan kuumeen hirveä hehku; herää sellaiseen kipuun,
että se saattaa hänet voihkimaan. Hän voihkii:

”Auta, Jeesus ... auta, Herra Jeesus.”

Mutta edessään näkee hän, hämärtyvillä silmillään, harmaassa aamussa,
joka alkaa verkalleen valjeta, velimiehen, kolmesta sisaruksesta
vanhimman, sekä sisarensa ja vaimonsa. Ja vielä muuta kansaa kauempana
... kamarin ovella ... Ketä lienevät.

Ne muut ovat tulleet katsomaan myllärin kuolemaa, sairaan sukulaisten
mukana: näillehän seppä oli ennenkaikkea antanut tiedon, pyytäessään
myllärin veljeltä hevosta.

Vanhan myllärin veli on pitkä ja vankka. Hänelläkin on paljon otsaa,
niinkuin myllärillä, mutta se ei ole kapea ja ylevästi nouseva, vaan
hänen hiukseton päänsä näyttää pyöreältä kuin mikäkin suuri mukula.
Hänen sieraimensa ovat hiukan pystyssä ja aivankuin auki kaikille
vaistoomisille; silmänsä terävät ja vilkkaasti pälyilevät, huulet
paksunlaiset.

Sisar on kapeakasvoinen, tavallisesti vähäpuheinen. Ankaraksi
heränneeksi ja tylyksi emännäksi mainittu ... melkein aina mustissa
vaatteissa, nytkin musta huivi silmillä.

Veli rientää sanomaan, kun myllärin sekainen katse hiukan selvenee ja
hän alkaa voihkia, sanomaan:

”Mitenkä se vointi nyt on? Kyllä ... kyllä se on niin, että hullusti
taitavat olla jutut. Mutta kuulehan sinä”, jatkaa hän myllärin
muorille, sillä muori koettaa työntyä langon ja kälyn välistä miehensä
luokse, ”kuulehan sinä, vie ne pännäsi pois! Kyllä meidän veli tietää
itse, kenelle ja miten hän annettavansa antaa. Ja antaa niinkuin on
laki ja asetukset, se on parasta.”

Niin, myllärin muori koettaa työntyä miehensä luokse, käsissään
mustepullo ja kynä. Onhan näet myllärillä, taidostaan ja kunnostaan
kuululla, joka on ollut pitäjän luottamusmiehenä monissa toimissa,
onhan hänellä toki pullo mustetta ja ruostunut kynä. Puhumattakaan jo
siitä, että hän on niitä tarvinnut kirjoittaakseen Lähetysseuralle
lehtiä tilatessaan ja lähettäessään sille rahaa pakanoita, sielunsa
pimeydessä onnettomuuteen tuomittuja, varten. Paperia ei muori ole
kuitenkaan tässä sekaannuksessa ja tuskassa vielä löytänyt. Muori
hoppuaa vastaukseksi langolleen: ”johan nyt on kummat ... Vai en
minä saisi mieheni kanssa... Johan minä sanoin, että kun näinä,
korpit, kuulevat, että sinä ... niin ovat nokkimassa minulta kaikki
... kun ovat korppeja! Minkätähden sinä et tehnyt testamenttia ennen
... etteivät repisi minua ... kuin kerjäläistä. Kaikki ne repivät
... silmät päästä vaimoltasi. Matti-raiska, jaksatko sinä nyt?
Kirjoittaisit nyt, koukertaisit ... kynsilläsi. Jaksaisit sen verran
... vaimollesi, jonka Jumala on sinulle antanut.” Viime sanoille
purskahtaa veli nauruun. Mylläri tavoittaisi hänelle ojennettua
kynää, ajattelemattakaan sillä tehdä mitään ja epäselvänä omista
ajatuksistaan. Mutta käsi ei nouse kynää ottamaan. Mitä, niinkö heikko
on käsi? Ei se enää nouse. Onko tosiaan nyt loppu ihan lähellä? Ja
mistä nuo ihmiset puhuvat? Nyt taitaa sisar sanoa, matalalla ja tylyllä
äänellään:

”Niin, minustakin se on parasta, että jaetaan sillä tavalla kuin laki
ja kirjaimet säätävät. Sellaisen vaimon kuin sinun ei sietäisi saada
sitäkään.”

Tästäkös myllärin muori kiihtyy. Hän pousaa, puolustaa itseään; haukkuu
kälyä, hän itkee. Tyrkyttää myllärille mustepulloa ja parahtelee.

Viimein selviää mylläri sanoakseen hiljaa, raskaasti huokaisten, ettei
hän jaksa kirjoitusneuvoja ottaa. Ei nouse käsi enää; loppu on tullut.

Kovin parahtaa silloin myllärin muori. Mutta tästäkin itkusta hän
pääsee pian ja ehdottaa, kenties jonkun ovensuussa seisovan kylänmiehen
neuvosta:

”Vai et jaksa, voi voi. Jumala sinua siunatkoon ... kuolee se nyt...
Mutta todistajille jaksat sanoa... Tulkaa sitten, hyvät ihmiset,
todistamaan! Kuuleehan sen äänen vielä ... ennenkuin ei saa ääntä ...
että minun on omaisuus, kun olen avio-ihminen asetusten ja Jumalan
armon edessä. Mitä? Minä hatsunen sinun asetuksillesi, mokoma lanko!
Minulle mylläri antaa kaiken ... niin se on aina tahtonut, sen ovat
kaikki kuulleet. Hä? Vai ei ole, Jumala siunatkoon, kuinka valehtelee,
tuo sisar ... niin on ahnas! Minulle Matti on kahden kesken luvannut
antaa. Etkö olekin luvannut? Raiska, osaatko sinä haastella ... voi,
jos ennättäisit saada pappia... iloksesi, odota, ehkä se... Kuuletko,
miten valehtelevat? Herra Jeesus, ei kuulekaan enää. Tulkaa auttamaan!”

Näin huudahtaa muori. Kyläläiset hymähtelevät. Muori hyörii ja häärii.
Nyt hän hädissään jatkaa:

”Tuletko edes sinä, Kalle! Tottahan nyt sinä minua puolustat.”

Sepän oppipojalle muori näin huudahti, isopäiselle nuorukaiselle, joka
vetäytyy hämärään nurkkaan.

Mylläri ei oikein kuule, niin kovat hänellä on tuskat. Ja vielä enemmän
kuin ne kiduttavat häntä ihmisten äänet ympärillä: veljen ja sisaren,
jotka vaativat kuolevaa jättämään puolet Hiesusta ja kaikesta sen
irtaimesta heille, sekä vaimon ääni, joka kiistelee näitä vaatijoita
vastaan. Kyläläiset nauravat silloin tällöin kiistelijöille. Niin, ne
äänet repäisevät myllärin hereille aina, milloin hänen sielunsa tuntee
kummallista halua vaipua jonnekin syvälle, ääretöntä halua... Taikka
tuntee ikään kuin nousevansa lentoon ... niinkuin lintu siivillään. Ne
jutut tahtovat temmata hänet takaisin, vetää valveille. Ajattelemaan
sellaista, mitä hän ei vielä tahtoisi uskoa välttämättömäksi, niin
varmalta kuin se hänestä samalla tuntuukin: omaisuutensa jakamista
muille, koko Hiesun myllyn ja maatilan. Välttämätöntä se nyt on! Sillä
nyt hänen sielunsa vaipuu taas ... ei, lentää jonnekin ... Taivaan
saleihin ... ehkä...

Rakas Hiesu! Kuinka ruohorunsaina näkee mylläri sen niityt, upeina
metsät, omat suojelemansa! Kirkkaan lammin: kuinka vatakasvien
vaalakanpunaiset kukat nyt loistavat ... kesällä. Mutta ei ole kesä.
Herra Jeesus, onko hänen erottava niistä kaikista iankaikkisesti? Auta,
Herra Jeesus. Niin sanovat tuskat, että hänen on erottava. Kyyneleitä
vuotaa hänen poskiaan pitkin, mutta niiden virta seisattuu jälleen,
sillä vielä pitää elämä häntä kiinni, vielä ajattelevat hänen aivonsa
näin: Vaimolle hän ne antaisi muuten... Mutta ei kuitenkaan hänelle
... varsinkaan tuon kelvottoman tähden. Veljellekö ja sisarelle siis
puolet? Mutta jos veli saisi varsinaisen osan siitä ... se kaataisi
kohta ne pihlajat, jotka mylläri istutti pihalleen. Veli ei niitä
kärsi, vaan on monesti huomauttanut, että ne varjostavat viereistä
peltoa ja mädännyttävät putoavilla lehdillään aittojen kattoa. Sisar on
veljen kanssa aina yhtä mieltä.

Ei niin ollen heille myllypuolta ... he saakoot sen mökin, jossa seppä
Kuvaja asuu. Siinäkin on jo hyvät pellot... Ehkä muori kuitenkin vaalii
myllärin pihlajia ... ikäänkuin haudalle istutettuja muistopuita... Ja
säästää koko rakkainta Hiesun osaa.

Tuskat tuntuvat nousevan sydämeen, sydämestä ahdistaa, jano polttaa.
Oi, Latsarus...

Ja kaikkein tuskallisimmin polttaa ajatus, että kun hän kuolee, niin
turha on sitten ajatella, miten hän jakaisi Hiesun muille. Ei hän
silloin tiedä mitään, kuka tai millä tavalla sitä hoidetaan täällä
maailmassa. Taikka ei tämä maailma enää silloin häntä koske. Jos hän
vain itse pääsisi parempaan elämään...

Katua hänen pitäisi ... syntejään. Kuinka se oikein oli? Viimeksi
muutama kuukausi sitten et hän lainannut tuhatta markkaa naapurille
... joka olisi käyttänyt hänen mielestään rahat talokeinotteluun ...
Olisi pitänyt lainata, ehkä ei pyytäjän tarkoitus ollutkaan keinotella
tällä kertaa. Ja anteeksi pitäisi anoa muitakin syntejä. Onhan niitä.
Jo nuorena tehtyjä... Kova mies ja ahnas mies hän on mielestään ollut;
osannut hommata itselleen Hiesunkin, hyvän paikan... Vaikkei hän jaksa
enää muistaa, missä muussa tilaisuudessa hän viimeksi oli saita kuin
kieltäessään tuota tuhannen markan lainaa, niin... Täytyy katua ...
herätä edes viimeisillä hetkillään. Täytyy luopua maallisista ...
ilomielellä ... antaa ne kenelle tahansa. Taikka antaa niinkuin heikko
ihmisjärki oikeudenmukaiseksi katsoo. Siis vaimolle, joka on hänelle
laillisesti läheisin ja vaalisi parhaiten Hiesua, parhain osa. Ja
toisille omaisille muuta.

Anottuaan riiteleviltä vettä janoonsa ja saatuaan äänensä nopeastikin
kuuluville, koska sekä sisarukset että muori sattuivat pitämään häntä
tällä hetkellä tarkoin silmällä, pyytää mylläri luokseen todistajia.
Heille hän lausuu viimeisenä tahtonaan, että itse mylly ja myllytuvan
puoli Hiesun tilaa on jäävä hänen vaimolleen, mutta seppä Kuvajan asuma
mökki hänen veljelleen ja sisarelleen sekä heidän perillisilleen, mutta
ei ennenkuin Kuvajan vuokra-aika loppuu.

Tätä kovaa testamenttia itkee nyt myllärin muori, jopa soimaakin
kuolevaa. Mutta kauan ei hänellä ole aikaa itkeä ... eikä ajatella
myllärin kuolemista. Sillä kun kiinteä omaisuus on tällä tavalla
jaettu, alkavat veli ja sisar vaatia yhtä tarkkoja määräyksiä myöskin
karjasta ja irtaimesta. Kenelle on tuleva ne ja ne lehmät? Kenelle
kolmivuotias härkä? Matin lehmiä on käytetty hänen veljensä talossa,
kolme kertaa ilmaiseksi; siksi tahtoo velimies nyt kuolevalta nuoren
härän, ja kenelle tulevat toiset puolet talrikeista, kaksi kappaletta,
koska syöjiä ei ole niin monta kuin ennen? Paitsi kahta lehmää sanoo
sisar ottavansa vielä toisen rainnan ja isomman, kuparisen kahvipannun,
sillä hän se on hoidellut veljen lehmiä, myllärin eukon juoksennellessa
joutavan jäljillä. Ja keitellyt on sisar yksinäiselle miehelle ruuat
ja kahvit. Entä myllärin vaatteet, se hänen vielä uusi sarkapukunsa,
muutaman vuoden vanha, minnekäs ne jäivät?

Kaikista tullaan tahtomaan kuolevalta määräyksiä.

Kuoleva voihkii ja valittelee. Julmaa on kuulla noiden onnettomien
sanoja... Avuton ja yksinäinen hän on... Turhalta hänestä tuntuu
ratkaista heidän riitojaan. Hän kysyy ainoastaan, eikö pappia jo ala
tulla. Mutta ei sitä vielä kuulu näkyvän ... Mäkkyiskylän pitkällä ja
suoralla tiellä. Täytyisi odottaa. Turha kehoitus: lähdettävä hänen on.

Itsensä täytyy hänen selvittää asiansa Jumalan kanssa. Erottava on
tästä maailmasta, pidettävä sitä ihan kuin olemattomana.

Ja eikö hän jaksakin erota?

Eikö kaikki ala kirkastua hänen ympärillään?

Mylläri näkee jälleen sen valkean, joka ilmestyi hänelle unessa. Enkeli
se oli tosiaan, eikä mikään ihminen, niinkuin hän oli kuvitellut
ihmismielessään. Ei ihmisistä tässä apua: ainoastaan Jeesuksesta!
Niin on avuton ihminen hädän hetkellä, viimeisen ja hirveän hädän,
kuolemantuskan. Minne hän joutuu? Mylläri toistaa muiden riidellessä:’

”Tule, Herra Jeesus. Tule, tule!”

Niin meni tunti myllärin kuulematta, miten toiset tahtoivat vastauksia
jaettavista irtaimista ... heinähangoista ja särkiverkoista. Myllärin
sielussa on nyt kirkasta. Hän tuntee helpoituksen tulevan, tuntee jo
lähestyvän Jeesuksen, jota hän on rukoillut avukseen. Kuolema joutuu...

Helppo on hänen pyytää luokseen lähimmäisiään, joista eräät
lähestyvätkin, ja anoa heiltä anteeksi kaikkia rikkomuksiaan. Omaiset
eivät kuule tällä hetkellä hänen kehoituksiaan, he riitelevät
keskenään. Mutta ei se mitään tee, heti tulee helpoitus, hän näkee
Jeesuksen astelevan itseään kohti ... hohtavasta ovesta. Hän on
kaikesta irti, kaikesta...

Kaikestako?

Kaljupäinen veli ja myllärin muori riitelevät nyt siitä ruuhesta,
jolla mylläri on käynyt kymmenet vuodet laskemassa pyydyksiään
lampiin, kesäiltoina. Laskemassa omia kutomiaan verkkoja ... kudottuja
hiljaisina talvipuhteina, monesti yksin istuen, suruissaan siitä, että
vaimo on ollut poissa. Ruuhi on, kuten jo ilmaistu, vanha ja varsin
laho, vaikka mylläri on sitäkin paikkaillut; kaikkihan loppuu aikanaan.
Mutta silti käy siitä nyt ankara kiista. Niin, kiista sellainen, että
muori viimein ikäänkuin karkaa lankonsa kimppuun, ajaakseen hänet
pois talosta. Silloin menee myllärin sisar veljensä puolelle, hän
tuuppaa muoria. Muori vimmastuu ja antaa lihavasta kämmenestään kälyään
laihalle nenälle, jopa aikoo tarttua hänen tukkaansa. Käly myöskin
puolestaan muorin tukkaan. Niin he ottelevat ovella, jolta katselijat
väistyvät oikealle ja vasemmalle, enimmät nauraen.

Mylläri voihkii nurkassaan, yhä hiljaisemmin ja palavammin, kovin
hiljaa:

”Tule, Herra Jeesus! Tule, tule, Herra Jeesus.”

Myllärin silmät ovat kirkkaat. Omituisesti kirkkaat: ei niissä
ole hänen tavallista katsettaan, vaikka sekin on ollut aikoinaan
ihmeellisen kirkas, varsinkin silloin kun hän oli aivan terve.

Mutta vielä tulee niihin se tavallinenkin katse, vielä kerran.

Muori on joutunut alakynteen ottelussa kälynsä kanssa. Myllärin sisar
on pitkä ja notkea, myllärin muori lihava ja leiniäkin kärsivä. Niinpä
saa sisar tyrkätyksi vastustajansa luotaan; muori on kaatua, hän
on iskeä otsansa paatisen takan nurkkaan. Loukattuna ja häväistynä
katselee muori ympärilleen. Joku vieraista naurahtaa ... sepän
oppipoikakin: sellainen se on, hävytön! Eipäs aina sellainen, vaan
ainoastaan ihmisten nähden! Muori itkeskelee avuttomana, ja katsoo
sänkyyn, jossa mylläri tekee kuolemaa. Nyt tulee muori miehensä luokse,
ikäänkuin painautuen turvaan. Hän itkeskelee:

”Tällä tavalla runttiloivat minua ... elävältä syövät...”

Sitten hän itkee:

”Ja sinä kuolet. Miten sinä nyt voit, raiska? Kun ei tule edes pappia!”

Silloin ilmestyy myllärin silmiin se entinen katse, ja huulille, jotka
kuume on polttanut kelmeiksi, merkillinen hymy. Samanlainen kuin hyvin
kauan, ja näkyy, että hänellä on vieläkin side tähän maailmaan,
koskapa hän pyytää vaimoaan, tuskin kuuluvalla äänellä, tuomaan nuo
todistajat siihen ihan lähelle.

Muori tuo todistajat. Niille sanoo nyt mylläri kuitenkin jättävänsä
koko omaisuutensa, kaiken omaisuutensa, vaimolleen ... sille, jonka
Jumala oli antanut hänen uskotukseen ja hänen vaalittavakseen.

Sitten koettaa mylläri nostaa kättänsä vaimonsa puoleen ja kuiskaa
jotakin. Nyt hän kuiskaa:

”Sinä tulit, Herra Jeesus ... kuulit syntisen rukouksen...”

Vanhuksen pää hervahtaa syrjälleen, harmahtavalle pielukselle ...
ylhäinen ja hymyilevä pää.

Muori iloitsee suruissaankin. Mylläri itse on kuollut.

Tähtimantteli.

Tämä tapaus mahtaa olla Amerikasta. Mistäpä muualtakaan? Missäpä
muualla saattaisi olla enemmän humbuugia ... kuin Amerikassa?

New Yorkissa istuu siis, valtavassa pilvenpiirtäjässä, joka on kuin
Babelin torni, kustannusliikkeen toimitusjohtaja työhuoneessaan.
Hänen kasvonsa ovat valkeat taikka hiukan kellertävät niinkuin vanha
porsliini. Nenä näyttää terävältä; korvien juuressa pitkät ja kiharat
poskiparrat. Ruudullinen on tietysti hänen pukunsa, tuon nuoren miehen;
se muistuttaa shakkilautaa.

Toimitusjohtajalla on tällä hetkellä pieni lomansa työn jälkeen,
jona on ollut tarkastaa erästä englantilaisamerikalaista
salapoliisikertomusta ja valita toiseen kirjaan kansikuvaa,
englantilaiseen rakkausnovelliin. Hän oli löytänytkin kuvan jonkin
parfyymilippaan päällyksestä: suuteleva pari, herrasmies hännystakissa,
neiti vaaleassa leningissä ... kaikki väritetty vaaleansinisellä ja
vaaleanpunaisella. Nyt, tupakkatuokioila, salli hän varajohtajan saapua
huoneeseensa, pakinoimaan kanssaan.

Varajohtaja on joka suhteessa hyvin pyöreä; niin, hänen muotonsa
on melkein yhtä pyöreä ja punainen kuin elokuun alkupäivien kuun.
Kullattujen sankalasien läpi kuultelevat hänen siniset silmänsä.

Mikä on tämä viimemainittu kirjallinen amerikalainen miehiään?
Hän palveli äskettäin muutamassa myllynkivi- ja tahkotehtaassa,
tuon liikkeen osakkaana. Joku aika sitten hankkiutui hän tähän
kustannusliikkeeseen varajohtajaksi, melkeinpä perikadon partaalla
häilyvään. Lihava ja ympyriäinen mies pelasti sen, ostamalla siitä
varsin paljon osakkeita. Varsinaiseksi toimitusjohtajaksi antoi hän,
entisen ja eroitetun jälkeen, mielellään tulla itseään oppineemman
henkilön ... antoi ainakin toistaiseksi. Tämä oppineempi ja lukeneempi
on arvoltaan maisteri; hän taasen siirtyi uuteen virkaansa eräästä
amerikalaisesta valtalehdestä, luonnollisesti hiukan humbuugimaisesta,
joka kirjoittelee valtavin otsikoin murhista ja palloilusta ja
nerokkaista kansallisrunoilijoista ja kaikenlaisista tapaturmista.
Miksi toimittaja lienee ruvennut toimitusjohtajaksi? Sitä voi olla
vaikea tietää? Ehkä kunniankin kaipuussa ... tai hyvin yksinkertaisesti
suurempien tulojen tähden kuin mitä lehti hänelle tarjosi. Sillä tästä
perikadon partaalla häilyvästä kustannusliikkeestä onkin päätetty
nykyään tehdä vahva liike, pystyvien ja vakavien miesten voimalla.

No niin; ainakin pitkät ajat eteenpäin on toimitusjohtaja ylempi ja
varajohtaja alempi päällikkö, kunnes myllynkivi- ja tahkotehtaan
osakaskin perehtyisi hoitamaan ensimmäisen kirjallisen kokeneen
tehtäviä.

Siis toimitusjohtajalla on pieni lomansa, ja varajohtaja istuu
pakinoimassa hänen kanssaan. Hauskoja tupakkatuokion pakinoita.
Iloinen varajohtaja on jo puolestaan jutellut hupaisen kompansa
... tuollaisen mehevän, rakkausasioista: miesten juttuja. Niin
hemaisevan, että jo reklaamiosaston hoitajakin, nuori harjoittelija,
sekä pari miehistä konttoristia ovat ilmestyneet toimitusjohtajan
huoneen ovelle, kuullessaan esimiestensä naurua, ja ehkä nauramaan
mukananakin. Sellaisen jutun, että kaikkein etummaisessa huoneessa
istuvat konttorineidit ovat paiskanneet välioven kiinni, taikka
paremminkin ummistaneet sen varovasti, peljäten nuorta, mutta ankaraa
toimitusjohtajaa: jos hän tahtoo, täytyy neitien aina kuunnella, mitä
hän puhuu ... kuunnella vastaväitteittä. No, joku veitikka neideistä
saattaa olla silti pujahtanut oven taakse kuuntelemaan.

Nyt kertoo toimitusjohtaja puolestaan tarinansa. Niin kovalla äänellä,
että kainostelevien neitien täytyy eroittaa hänen sanansa ... sillä
hän on todellakin huomannut välioven sulkeutumisen ... huvikseen ja
harmikseen. Hän halveksii noita mamseleita ... usein itkeskeleviä
tyttöjä, tekokainoja. Verkkaan, jäykästi ja loogillisesti kuvailee
herra amerikalainen, kuinka hän rakastaa vaimoaan. Älkäämme turmelko
hänen sanojaan selostelemalla niitä. Siten hän vain rakastaa.

Maisterin jutun loppuessa katsoo reklaamiosaston nuori hoitaja
ällistyneenä miehisiin konttoristeihin, ja varajohtajan silmät
kiiltävien sankalasien takana vilkastuvat, koska juttu hänestä oli
hauska. Hän nauraa, hänen äänensä kumisee kuin tynnöristä ja lihava
vatsa hytkähtelee.

Mutta tällä hetkellä, jolloin nyt itse toimitusjohtajankin hampaat
paljastuvat lyhyeen ja terävään nauruun ja hän puhkeaa hiukan happameen
hekoitukseen, tällä hetkellä lähestyy fantastinen runoilija Lauri Falk
kustannusliikkeen ovea. Hän nousee hitaasti jo sisäportaita.

Lauri Falk on solakka, melkeinpä kookas. Hänen pitkänlainen
tukkansa on ruskeaan vivahtava ja hieno. Kasvot vielä soikeammat
kuin toimitusjohtajan, ja laihemmat. Silmät ovat luonnollisesti
haaveelliset. Lokakuun ilkeältä sateelta, jota tihkuu paraikaa New Yorkin
kaduilla, suojelee häntä tuulessa helposti liehuva mantteli,
sellainen hihaton ja leveä viitta, joka tunnetaan taiteilijapiireissä
nimellä tähtimantteli. Mutta manttelin alla kädessään on hänellä
kauniisti sidottu käärö käsikirjoituksia ... runoja.

Näissä runoissa tallettaa Lauri Falk kauniita unelmiaan, monien vuosien
hiljaisia haaveita, vuosien, joista hän on viettänyt
ensimmäiset hyvin epäamerikalaiseen tapaan, enimmäkseen nukkumalla,
ja seuraavat erilaisten sanomalehtien toimituksissa, viimeksi
jossakin New Yorkin lehdessä, mutta huonommalla menestyksellä kuin
nykyinen kustannusliikkeen päällikkö omassaan. Reportterinvirkansa
antamia vähäisiä tuloja on Lauri lisäillyt kääntämällä hiukan jotakin
kustantajille, sellaista kustantajien antamaa, mistä hän ei ole itse
juuri välittänyt, hän kun nimittäin pitää syvimmin indialaisesta ja
japanilaisesta runoudesta ja muusta sentapaisesta; käännöksistä on
hänelle tullutkin kahdeskymmenes osa kustantajien voitosta.

Mutta sillä välin Lauri on pyrkinyt myöskin luomaan itselleen
maailmasta omaa kuvaansa, ja hän on haaveillut sen antamista muille.
Minkätähden? Laurilla nyt on se ihmeellinen halu. Siksi hän on
kirjoitellut runoja, joista hän on julkaissutkin eräitä siellä täällä
lehdissä, ja joista hän on tarjonnut tätä sarjaa äskettäin toisille
kustantajille, mutta menestyksettä. Olivatko runot niin huonoja tai
hyviä, etteivät ne ansainneet julkisuutta, mahtanee olla mahdoton
selvittää. Kovasta kohtalostaan ei Lauri kuitenkaan vielä masentunut
maan tomuun, vaan lähestyi tällä hetkellä tämänkin toiminimen ovea,
hiukan keveässä maineessa ennen olleen, mutta nyt kuuleman mukaan
uudistetun.

Lauri katselee tuokion sisäovea. Nyt uskaltaa hän yrittää sisään.

Jo ulkoportailla hän seisahtui hetkeksi ... miettimään kuinkahan käy
täällä hänen unelmilleen? Vaikeaa on, ettei hän tunne toimitusjohtajaa
paljon ... kerran lienevät toisilleen esitellyt. Mutta rajuksi mieheksi
hän tietää maisterin. Ehkä hyljätään hänen runonsa täälläkin...! Ja
kuitenkin: kuinka suuri ilo hänellä on niistä ollut!

Mistä seikoista nämä lauluset sitten laulavat? Niissä on lauluja
keväälle ... ja armaalle kesälle ... jopa syksyllekin, jonka kolkkous
kiihoittaa maistamaan maljasta, välkkyvästä maljasta. Niin, vieläpä
ylistyksiä väkevälle talvellekin niissä on. Dionysos ajelee näissä
runoissa panttereillaan, joiden talja on keltainen tai punertava
niinkuin syksyn puut. Lempeä niissä on, tuota siunattua ja ohitse
liitelevää onnetarta. Missä se liitelee? Maisemissa ja metsissä ...
siellä visertävät siniset linnut ja punaiset linnut... Vapaudestakin ne
linnut laulavat.

Viimein pujahti siis Lauri sisälle liikkeen ovesta, parhaiksi
kuullakseen jostakin sisähuoneesta toimitusjohtajan naurun ja
varajohtajan uudestaan kumahtavan naurun. Lauri tohti eteisestä
ensimmäiseen huoneeseen ja kumarsi neideille ... tähtimanttelissaan
... pyysi voida puhutella herra toimitusjohtajaa. Muudan ketterä
ja ystävällinen neiti lähti sisemmälle ja ilmoitti, pistäen päänsä
toimitusjohtajan ovenraosta, että täällä oli eräs herra, joka tahtoi
maisteria tavata. Lauri seisoi paikallaan, yskähteli ja seisoi. Riisui
tähtimanttelinsa eteiseen. Nyt meni hän toimitusjohtajan luokse,
konttoriherrojen väistyessä kynnykseltä hänen tieltään ja palatessa
kukin paikoilleen.

Toimitusjohtaja oli äännähtänyt neidille, joka oli ilmoittanut hänelle
tästä vieraasta: ”Nyt niitä taas tuli!” Vielä ajatteli ja mutisi
hän itsekseen: ”Nyt niitä tuli ... kirjailijoita.” Ja hän jäykistyi
vakavasti työhönsä ... katselemaan tuota äskeistä rakkausnovellinsa
kansikuvaa, hiukan violettia etikettiä. Ei hän Lauriin vilkaissut,
joskin ajatteli tulijaa, vaikkei aavistanutkaan, kuka hän oli. Ei,
toimitusjohtaja rypisti kulmiaan ikäänkuin Laurista mitään tietämättä
ja puraisipa kelmeää ylähuultaankin ... valkea mies, hiukan kellertävä
kuin vanha porsliini.

Meni hetki; edelleen ei toimitusjohtaja Lauriin katsahtanut. Saakoon
tulija odotella. Mikä lieneekään? Miksi ei neiti, se hutilus, ollut
ilmoittanut hänen nimeään? Ja miksi hän oli ainoastaan pistänyt päänsä
sisälle herrojen huoneeseen?

Viimein sanoi toimitusjohtaja, ojentautuen pystympään ja katsellen
suoraan eteensä, ikkunaan, josta näkyi katu ja sen valtavat pilvilinnat
lokakuun tihkuvassa sateessa, sanoi lyhyesti:

”Mitä on asiaa?”

Lauri myhähteli jotakin epäselvää. Kuinka hän olisi ennättänytkään heti
vastata?

Silloin toimitusjohtaja käännähti. Kiivaasti hän käännähti, hänen
vaaleanharmaista silmistään lennähti Lauriin säkenöivä katse. Hän kysyi
jälleen:

”Kuka te olette?”

Niin kuka? Turha kysymys: jo tunsi toimitusjohtaja Laurin.

Ja vielä peloittavampi kuin pikainen kysymys oli Laurista sitten se
hymy, joka ilmestyi valkean ja hiukan kellertävän nuorukaisen huulille
... ohuille huulille hieno ja halveksiva hymy. Toimitusjohtaja oli jo
tuntenut Falkin. Muistipa hänet paljoa paremmin kuin Lauri maisterin,
joka oli nähnyt tämän reportterin aikoinaan eräissä kokouksissa.
Niissä oli nykyinen toimitusjohtaja ollut pitämässä puoluepuhetta,
jota vastoin Lauri tuli sinne ainoastaan toisen puoluelehden
tilapäisavustajana... Olipa maisteri sitäpaitsi sattunut kuulemaan,
että Lauri seurusteli niiden kirjailijain kanssa, jotka olivat ennen
olleet tämän kustannusliikkeen asiakkaita, enimmät melkoisia vetelyksiä
... runoilijoita. Itsekin oli Lauri tuollainen runoilijantaimi, jopa
taimista kaikkein kummallisimpia. Eikö maisteri ollut silloin tällöin
nähnyt niitä pikkupaloja, joita Lauri oli pistellyt jonnekin lehtiin,
nimellään varustettuina? Armoton vetelys oli Lauri Falk. Kuka se
kertoikaan hänen vetelehtineen polyteknikossakin ilman mitään tuloksia?
Vieläpä kuului hän joskus aikoinaan olleen jonkun maaseutulaisen
kirjakauppiaan luona kesällä ... kylvänyt oli kaikki pellot unikoita
täyteen, hahah. Ja yhtä hassuja olivat hänen runonsakin.

Vastenmielisyys heräsi toimitusjohtajassa melkein aina, kun hän
ajatteli hiljaisen laadun runoilijoita. Ja nyt tuo Laurin pitkä naama!
Vastenmielisyys lisääntyi yhä. Maisteri huomautti:

”Kuulkaas, kun tullaan liikkeeseen, on tapana ainakin esitellä itsensä.”

Sen teki nyt Lauri Falk; toinen istui paikallaan, nimeään
mainitsematta. Lauri seisoi, maisteri istui.

Ah, kun toimitusjohtaja ajatteli kirjallisuuden ja hänen
kustannusliikkeenä suhteita, yltyi hänen kyllästymisensä kovasti!

Ei, tuollaisia tyyppejä kuin Lauri Falk oli hänen mahdoton ymmärtää.
Kylvää unikoita, haha ... Kuten sanottu, miehen runotkin sitä mukaa.
Niitä ei todella ostaisi kukaan ... jos Falk nyt oli tullut tänne
sellaisia kauppaamaan. Mutta se oli erehdys, päätti toimitusjohtaja
mielessään, se luulo, että Falk saisi runonsa tänne.

Niin päätti maisteri, hampaitaan yhteen purren. Sillä eikö tämä
liike ollut ennen häntä saatettu melkein vararikon partaalle juuri
tuollaisiin vivahtavilla runoilla ja kirjailijoilla? Silloin oli
täällä kuhissut runoilijoita ... niinkuin kotonaan. Tuttavallisessa
seurustelussa liikemiesten kanssa, kokemattomien: poikasten, jotka
alkoivat kustannustoiminnan siten, että kalustivat komeasti huoneiston,
ja sitten kintaat heti pöytään! Niin oli melkein säännöllisesti
käynyt alkajille. Oli otettu tappio toisensa jälkeen sellaisesta,
jossa ei ollut mitään yleisön aatteita ... esteettisistä runoista ja
näytelmäkappaleista ja muusta... Noista muka oikeiden runoilijain
tuotteista, kuten heitä nimitettiin heidän omissa lapsellisissa
piireissään.

Jumala paratkoon, näistä menetelmistä oli uusi toimitusjohtaja tekevä
lopun! Millä tavalla hän olikaan uudistava liikkeensä? Hän oli
päättänyt kustantaa, oppi- ja hartauskirjoja lukuunottamatta, ennen
kaikkea englantilaisia salapoliisikertomuksia ja rakkausromaaneja,
joita terve yleisö käsittää... Ja amerikalaisista kynämiehistä
ainoastaan niitä, jotka olivat myös kirjailijoita, eivätkä pelkästään
runoilijoita. Sillä siinä asiassa on suuri ero: kirjailijat
kirjoittavat proosaa ja proosallisistakin asioista, jotka kelpaavat
pienemmässä tai suuremmassa määrin kenelle tahansa. Mutta runoilijat
... heistä eivät eräät osaa tehdä reklaamikseen edes kansallislauluja...

Tällaiset runolliset sielut ovat paitsi säälittäviä melkoisessa määrin
harmittavia. Ja tuottivathan juuri he maisterin liikkeelle ennen
muinoin pahimpia tappioita.

Mutta suorastaan vihaan kiihtyi nuori toimitusjohtaja, kun hänen
mieleensä johtui, että eräät moiset kirjailijat saattavat kaikesta
huolimatta sittenkin joskus, vuosien kuluttua, saavuttaa yleisön
suosion, jopa rahallisen menestyksen. Että aletaan lukea vähitellen
heidän runojaan! Ja aletaan niitä säveltää, laulaa, siteerata.
Runoilijan nimeä mainitaan kuin mitäkin kummaa; hänen matkoistaan
ja elämästään tehdään lehdissä hullunkurisen tarkkaa selkoa.
Niinkuin merkittävienkin henkilöiden. Ja luullaan, että runoilijat
vaikuttaisivat yleisön elämänkatsomuksiin ... yleensä selviä
järjenlatuja kulkevan yleisön. Humbuugia on maailma täynnä.

Tuossa seisoi nyt yhä yksi sellainen suuruus ... olento, joka on
kylvänyt unikoita. Aika puhaltaa ehkä hänestäkin yleisön ihmettelemän
saippuakuplan... Sitävastoin jäävät todella miehenlatuja kulkevat
monesti varjoon.

Toimitusjohtajakin on näet kirjoittanut jotakin...

Mutta tämä toimitusjohtaja ei ole jäävä varjoon! Ei niin totta ... kuin
hän on pohjalainen. Pohjalainenko? Eikö sitten Amerikassakin, saati
nyt sadussa, voisi olla pohjalaisia? Totuus vain on, että tämä mies
vannoo sitä olevansa. Ei, hän on tekevä liikkeestään sellaisen, että se
kannattaa! Hän on päättänyt voittaa. Jumaliste, kyllä hän osaa pitää
puolensa kirjailijoita vastaan!

Maisteri sanoo Lauri Falkille:

”Teillä on tietysti kaupaksi runoja!”

Runoilija myöntää sen.

Toimitusjohtaja jatkaa:

”Tietysti, tietysti, runoja...”

Nyt hän nousee tuolistaan ja alkaa kävellä edestakaisin. Pistää kätensä
noiden ruudullisten housujensa taskuihin. Puristaa jo hiukan nyrkkiä,
mutta vasta housuntaskussa. Sitten hän toistaa:

”Runoja, tietysti ... hahah. Runoja...”

Maisteri heittää Lauriin sellaisia katseita ja hymyjä, joissa
on molemmissa enemmän kuin sääliä ja ivaa: niissä on voitoniloa
ja melkoista hermostuneen vihaa. Hän kävelee. Alkaa harpata yhä
kiivaammin, nyökyttää vahvistavasti päätänsä ... kellertävää kuin vanha
porsliini.

Nyt tulee kellertävä käsi esille taskusta, se puristuu nyrkkiin, joka
huiskaa Lauriin päin. Kustantaja huudahtaa:

”Jumaliste, kyllä minä näytän kirjailijoille! En anna heidän petkuttaa
itseäni...”

Vihdoin hän katsoo Lauriin, ja sanoo:

”No, tuokaa nyt tänne ne runonne... Niin niitä katsellaan, ja
arvostellaan niitä.”

Lauria luonnollisesti peloittaa hirveästi. Mutta mitä hän voi? Hänellä
on nyt sellainen halu antaa oma kuvansa maailmasta muillekin ihmisille
... antaa siniset lintunsa ja punaisetkin pikkulintunsa. Runoilija
siis aukaisee kauniisti sidotun ja hyvältätuoksuvan paperikäärönsä
ja astuu kolme askelta eteenpäin, aikoen sovitella sirosti tehdyn
käsikirjoituksensa toimitusjohtajan pöydälle. Johtaja on asettunut
istumaan. Hän tempaa Laurin käsikirjoitukset käteensä. Lauri seisoo
pöydän vieressä... Sitten tulee arvostelu. Maisteri, nyt paitsi
kellertävä myöskin hiukan punainen, selailee kahisevasta paperista
leikattuja liuskoja ... hermostunein ja huolettomin käsin, etsien
sisällysluetteloa. Ja hampaitaankin maisteri puree. Hän katselee nyt
jotakin otsikkoa ja sanoo:

”Kas niin, mikä tämä runo on? Hymni Dionysokselle. Haha, kuulkaas,
miksi ette kirjoita: Virsi viinalle? Ja toiseksi: eikö runoilija
tiedä, että Amerikasta on juuri tullut kieltolain maa? Kuinka saattaa
meikäläinen liike julkaista humaltumisen ylistyksiä ... nyt vielä? Se
ei lisäisi suosiotamme kansan silmissä ... ja tietäkää, että minä ...
minä olen päättänyt ... jumaliste... Minä olen pohjalainen!”

Laurista on erinomaisen ihanaa varsinkin katsella täytetyn viinilasin
värikästä välkähtelyä. Siksi hän huomauttaa:

”Hm ... mutta, mutta jospa kieltolaki on humbuugia... Jospa
Dionysos-jumala ei sitä lakia tottele, vaan hänen lapsensa
nautiskelevat maljoista yhäti ja yhäti...”

Toimitusjohtaja nauraa:

”Dionysos ... jumala, haha! Ja nauttivat maljoista! juovat viinaksia,
tarkoitatte? No, se sikseen. Mutta vielä ei kieltolakihassutus ole
kylliksi lauhtunut. On sitäkin aatetta kannatettava ... jos aikoo
menestyä. Ja minä aion, niin totta kuin...: Sitäpaitsi, äskeiseen
asiaan palataksemme: miksi hymni ... jumalille? Jos minä juon, niin
minä juon... Puhun illan hauskoja, ja laulankin. Ja, suoraan sanoen,
ihastuin joskus katselemaan naisväkeä ... teidän iässänne. Mutta nähdä
jumaloita ryyppäämisissä ja naisissa, haha. Ei, tästä runostanne
päättäen teidän runonne... Mutta arvostellaanpa vielä! Hyvä. Mikäs tämä
runo on nimeltään?”

Toimitusjohtaja katselee sisällysluetteloa. Yhtäkkiä hän kysyy:

”Kuulkaapas, oletteko te käynyt Brasiliassa?”

Lauri Falk ihmettelee:

”Mitenkä niin?”

Maisteri vastaa:

”Sillä missä muualla kuin tropiikissa te olisitte nähnyt sinisiä
lintuja? Minä ainakaan en ole meillä nähnyt ... kokonaan sinistä. Jaa,
papukaijoja kylläkin. Puhumattakaan punaisista linnuista, joita teillä
myöskin on.”

Lauri alkaa selittää, ettei hän ole väittänytkään näitä lintuja
yhdysvaltalaisiksi...

Toimitusjohtaja ei jouda kuuntelemaan; hän sanoo nyt, nauraen niin,
että Laurikin alkaa närkästyä:

”Ja te muka runoilette rakkaudelle. Minä puolestani käsitän sen sanan
hiukan toisella tavalla. Rakkaus, hahaa. Sen neuvon annan teille,
että kokekaa ensin sitä ... sitten kirjoittakaa toisin: esimerkiksi
rakkaudesta, joka vie avioliittoon ja hommasta elättää lapsiaan.
Mutta siniset linnut ja punaiset linnut, hahaa...! Ja mitä näen? Minä
tässä katselen ... enkä löydä sarjastanne esimerkiksi ainoaakaan
isänmaallista runoa! Mitä te luulette voitavan näistä runoistanne
lausua kansanopistoissa ja kokouksissa? Sanokaapas, mitä?” Lauri ei
tosiaan tiedä, mitä. Hän huomauttaa: ”Hm... Joku hyvin suuri runoilija,
muistaakseni Heine, laulaa, ettei isänmaallisuutta tarvitseisi kantaa
ritarinmerkkinä rinnassaan. Minä koetan kuvata Amerikaa ... sen
metsiä, suuria järviä ja ihmisiä. Kehua rakastavansa isänmaata...”
Toimitusjohtaja hämmästyy suuresti: ”Kehua? Hahah, te kehutte itseänne!
Merkillinen mies. Minä sanon, että Amerikaa täytyy paitsi kehua oikein
huutaa sen ylistystä. Vahvistaa sen suurta kansallista itsetuntoa.
Joudummehan usein isänmaallisiin ponnistuksiin... Ja yleisö pitää
sellaisesta. Ei me tarvita mitään velttoutta niissä asioissa! Ei mitään
Heinejä ... saksalaista... Kuulkaas nyt. Tämä on päätökseni: viekää te
runonne kotiin! Työntäkää ne uuniin!”

Toimitusjohtaja nousee paikaltaan. Hän kävelee kiivaasti edestakaisin,
kulmat rypyssä. Hän sanoo:

”Ja onko sisällyksessänne yhtään ainoaa sonettia tai tertsiiniä? Vai
ei niitä muka satu olemaan! Sanokaa suoraan, ettette osaa niitä tehdä.
Se on taituruutta. Sisällystäkö te muka tavoittelette? Haha, mitä
sisällystä! Lapsellisen lemmensiunaamisen lisäksi sinisiä lintuja,
punaisia lintuja. Ja te tarjoatte noita runojanne meille. Ei, sanon
minä!”

Toimitusjohtaja kävelee yhä, toistaa:

”Ei, ei!”

Hän jatkaa:

”Ei. Teitä on jo liikaa... Te saatte narrata narreja... Tahtoisitteko
te ehkä meiltä sata dollaria lahjaksi? Odottakaas, kyllä minä
näytän teille! Minä puhun asiat suoraan. Olen pohjalainen. Tässä
tulee uusi järjestys. Teitä ei täällä tarvita. Kuulkaahan, miten
minä kirjailijoita kohtelen. Eilen tuli tänne eräs alabamalainen
runoilijatar. Hänelle oli annettu etukäteistä viisi dollaria. Nyt panin
velan uloshakuun. Kylläpäs toi eilen sen vastineeksi erään käännöksen,
eikä se paljoa maksanut, sillä käännöksellä hän eilen suoritti
velkansa. Mutta käännöksestä en antanut hänelle mitään. Tietysti hän
itki. Itkeköön! Kyllä minä näytän kirjailijoille... Jumaliste, minä
olen pohjalainen!”

Maisteri jatkaa kiivaita sanojaan, joista eroittuu ainoastaan: ”Kyllä
minä näytän...!”

Sitten:

”Minä puhun teille suoraan...”

Vielä kiivaammin hän kiroaa ja sanoo:

”Luuletteko minua petkuttavanne!”

Yhtäkkiä hän astuu pöydän ääreen, ottaa Laurin hyvältä tuoksuvat
liuskat ja heittää ne hänen jalkoihinsa, ja valkea mies, hiukan
kellertävä niinkuin vanha porsliini, huutaa:

”Menkää ulos täältä!”

Lauri Falk yskähtelee vähän, noukkii liuskansa, aikoo suuttua, ja menee
ulos.

Lauri ehtii jo levittää manttelin hartioilleen, silloin rientää
kaikkein etummaiseen huoneeseen, jossa konttorineidit istuvat
Lauriin katsomatta ja tähystellen työhönsä, niin säikähtyneet ovat
he toimitusjohtajan äänestä, silloin rientää jostain Laurin luo
varajohtaja, jonka muoto on melkein yhtä ympyriäinen ja punainen
kuin elokuun alkupäivien kuun. Hänen siniset silmänsä kiiltelevät
kullattujen sankalasien läpi; hän puhuu Laurille: ”No, älkäähän vielä
menkö, tulkaa minun kamariini. Maisteri on vähän ankara... Mutta
ehkäpä minä voisin välittää teille työtä, jos sitä tarvitsette.
Ainahan sitä tarvitsee! Ettekö kirjoittaisi meille jotain? Mitä
tahansa! Me tarvittaisiin esimerkiksi ... lasten kuvakirjaa. Ja
liikeapulaisten marssi. Osuuskunnalla on pian vuosijuhla, johon meillä
painetaan juhlajulkaisu. Juhlaruno on päätetty pyytää ... sangen
eteviltä runoilijoilta. Te osaatte kyllä kirjoittaa ... tunnen teidän
runojanne. Kuulkaa, sillä tavalla pääsisitte alkuun. Tällaisesta
marssista maksaisivat asianomaiset hyvin. Ettekö? Mikäpä siinä, ei sen
tarvitse olla erinomainen, osaattehan te riimejä ... ja voimakas tahti
tarvitaan. Tahi muuta työtä? Te tunnette kieliä, teette käännöstyötä,
oikein tarkkaa, hienoa. Me kustannettaisiin ranskalaisuuttakin, sehän
on todella iloista lukemista ... herättää uteliaisuutta ... siinä on
rakkautta, se menee. Tahi nyt muistankin: me tarvittaisiin myöskin
kaniininhävitysseuran marssi.”

Lauri naurahtaa ja menee ... ensin varsin pystynä. Sitten,
pilvenpiirtäjän valtaovella, yhä hiljaisemmin.

Mitä ajatelleekaan Lauri.

Ja mitä ajattelee amerikalainen toimitusjohtaja?

Viimemainittu naurahteli Laurin poistuessa iloisesti ja mutisi
itsekseen pöytänsä äärestä:

”Sillä tavalla minä näistä pääsen!”

Hän aikoi jo kutsua varajohtajan kuulemaan tarkemmin, kuinka hän
kohteli narrillista Falkia. Mutta nyt kohottaakin hän vasemman
kätensä, valkean ja hiukan kellertävän, vanhan porsliinin väriselle
otsalleen. Mikä onkaan hänen mieleensä johtunut? Hän nousee paikaltaan,
hän kävelee pari askelta, näyttää miettivältä. Viimein painaa hän
pöydällään olevan amerikalaisen sähkökellon nappia. Tulee asiapoika,
toimitusjohtaja käskee poikaa, joka seisoo perusasennossa hänen
edessään, juoksemaan kirjailija Falkin perässä ja käännyttämään hänet
takaisin. Se herra lähti juuri täältä, hän ei voi olla kaukana.
Kuitenkin muuttaa toimitusjohtaja yhtäkkiä päätöksensä ja sanoo
tavoittavansa kirjailija Falkin itse ... asiapojan ei tarvitsekaan
juosta. Maisteri menee eteiseen, ottaa päällystakkinsa, ruudullisen
kuin shakkilauta, ja sateenvarjon. Tuokiossa astelee hän vankkana ja
reippaasti kadulla.

Kas tuolla, korkean pilvenpiirtäjän kulmalla, tavoittaakin hän vielä
Laurin. Hän joutuu Laurin viereen. Pyytää anteeksi äskeistä käytöstään,
lyö Lauria leikillisesti olalle ja sanoo:

”Tämä elämä on nyt sellaista. Ei auta: välistä joutuu loukkaamaan
kanssaihmisiä. Mutta olkaa vain närkästynyt ... jos tahdotte; ainakin
myönnätte, että minä olen suora mies. Ja nyt kai sovimme, eikö
niin? Sillä olen valmis tunnustamaan erehdykseni ... jos täytätte
toivomukseni. Palveluksesta vastapalvelus.”

Lauri Falk tyytyy kävelemään maisterin kanssa, joka kysyy sitten,
tunteeko Falk erästä hänen liikkeensä kustannuksella ilmestynyttä
historiallista kirjaa? Sen kirjan nimi on se ja se ... esimerkiksi
Panaman keisari.

Lauri Falk ei juuri tunne tätä kirjaa, koska hän on vetelyskin,
kuten ehkä valkea ja hiukan kellertävä herra sanoisi, joten Amerikan
miehekkäät historialliset romaanit eivät oikein maistu hänestä.
Maistuneeko tämäkään? Lieneekö siinä sinisiä lintuja taikka punaisia
lintuja? Kirjan nimen hän tosin on nähnyt liikkeen komeissa
reklaami-ilmoituksissa. Nyt huudahtaa toimitusjohtaja Laurille
vastineeksi, päätänsä painavasti nyökyttäen:

”Ettekö tunne? Hm ... mutta se on erinomaisen hyvä kirja! Se on tosiaan
hyvä... Opettavainen kansalle... Antaa tietoja ... historiastamme,
Panamasta, joka pian valloitetaan. Ja se on selvää tyyliä, jota
yksinkertaisinkin kansanlapsi ymmärtää. Niinpä todistaakin kirjan
menekki, että se on hyvä. Painos, kaksi viikkoa sitten ilmestynyt,
on ihan lopussa. Sanokoon pääkaupungin arvostelu mitä tahansa siitä,
maaseutulehtien suosio näyttää syvien rivien tahdon. No niin, kuten
sanottu, tästä hyvästä kirjasta eivät New Yorkin arvostelijat ole
vielä virkkaneet mitään. Ja pelkäänpä, etteivät ne siitä välitä ...
varsinkaan runolliset sielut heistä. Mutta jos he sitä moittivat, panen
minä lehtiin ilmoituksen, että he ovat sitä moittineet; silloin huomaa
selvästi, että kirja on yleisön kirja, koska esteettiset haaveksijat
sitä moittivat. Mitä seuraa? Kirjan uusi painos menee vielä paremmin
kuin ensimmäinen. Ei minua nujerreta! Olen pohjalainen! Mutta ...
tahdotteko sen kirjan? Minä annan sen teille, ilmaiseksi tietysti.
Aluksi sen ... sitten muita... Tehän olette sanomalehtimieskin?
Kirjoittakaapa siitä kirjasta arvostelu lehteenne! Ettekö voi?
Lehdessänne istuu siis näin lujasti se vakinainen arvostelija? No hyvä.
Minä sovitan asian toisella tavoin. Minä annan teille tilaisuuden
kirjoittaa meidän lehteemme. Teette sen vaikkapa salanimellä, ellei
lehdessänne suvaita, että kirjoitatte vastapuolueen äänenkannattajaan.
Minun puolueeni lehdessä on minulla vielä sananvaltaa. Telefonoin
sinne, ja teidän arvostelunne otetaan. Minä takaan, että siitä
maksetaan hyvin. Minä lähetän tuon romaanin teille kotiin. Mikä on
osoitteenne? Mutta tehkää työnne pian! Teettekö sen? Minun sanani
pysyy! Ja sittenhän nähdään, eivätkö runonne, jos nyt ... todellakin...”

Kuinka menettelee Lauri Falk? Laurilla nyt vasta on ihmeellinen
halu antaa muille maailmasta oma kuvansa ... yhtä hyvä halu kuin
valkeallakin miehellä! Menestyksen toivossa lempeä Lauri Falk suostuu.

Jo kahden vuorokauden kuluttua astelee Lauri sitten sen sanomalehden
toimitukseen, jossa nuori maisteri ennen oli virkamiehenä. Sinisen
tähtimanttelinsa alla on Laurilla kädessä kauniisti sidottu käärö
melkoisen kiittelevää arvostelua tuosta Panaman keisarista, jota ei
liene ollut koskaan sen enempää kuin Laurin lintujakaan ... arvostelua
toimitusjohtajan suosittelemasta kirjasta ... oudon kirjailijanimen
tekemästä. Kirja oli Laurin mielestä kyllä tavanomaista, kuivaa
humbuugia, historiallisia tietoja, eikä henkilöitä, vaan
helppohintaisia sankareita, ja Laurin tunteman elämän asemasta
sotakirveitä ja nuolia.

Lehdessä otetaan tämä arvostelu kylläkin vastaan ... joskin
toimitussihteeri mainitsee, että romaanintekijä on salanimi; naurahtaa,
että sen vuoksi kirja kai meneekin niin hyvin kaupaksi. Lauri kysyy
silloin siinä, kuka tuon salanimen takana sitten on. Toimitussihteeri
arvelee, ja muut toimittajat vahvistavat arvelun todeksi, että
hän on tuo maisteri ... valkea ja hiukan kellertävä mies, meidän
kustannusliikkeemme uusi toimitusjohtaja.

Laurilla on tähtimantteli! Hän ottaa arvostelunsa takaisin ja repii sen
kappaleiksi. Sitten hän poistuu, heilahteleva mantteli hartioillaan.

Kultasäkit ja Li-Tai-Pe.

Rikas mies kuoli ja haudattiin ja joutui iankaikkiseen vaivaan.

Tämä oli köyhien ja heidän lastensa käsitys, sillä mitä oli rikas mies
tehnyt? Hän ei varmaankaan ollut ostanut tai puijannut tyhmiltä tahi
nälkävuosina hätään joutuneilta talonpojilta maatiloja eikä myönyt
niiltä metsiä niin tyhjiksi, ettei hänen alueellaan juuri korppikaan
löytänyt varpua istuimekseen. Tämä tapahtui näet kaukana meiltä, Kiinan valtakunnassa
.

Niin, Kiinassa hän eli, satumme sankari. Äärettömässä
... Siellä halkoo mahtavasti vierivä Sininen virta
viljavia tasankomaita, temppelien räystäissä riippuu tuulella kiliseviä
kulkusia, ja portteja vartioivat kultasuomuiset lohikäärmeet.

Siellä rikas mies eli. Ooppiumia, jota europalaiset sittemmin
pakottivat kiinalaisia polttamaan, hän kaupitteli varmaan jo
näinä aikoina runsaasti, ja huijasi uskottavastikin kiinalaisissa
pankkiiriliikkeissä sekä teetti riissipalkasta työtä satamien
kuli-raukoilla. Myöskin lienee hän osannut mielistellä mandariineja
joitakin lisenssejä hakiessaan, ihastuttaen sitä varten noiden herrain
puolisoita hienoimmilla silkkikankailla, joita hän toi lahjaksi näille
ihanille naisille.

Sellainen mies hän oli, tämä kiinalainen... Tietysti oli hänellä vinot
silmät, kulmikas pää, matala otsa ja merkilliset huulet; leveän suun
verestävä ylähuuli riipuksissa paksun nenän alla.

Paholaisista mahtavimman, U-tshangin kynsiin hän köyhien mielestä
joutui, ja se oli useain mandariinienkin käsitys, milloin he sattuivat
puhumaan totta.

Mutta mitä hänestä julkisesti arveltiin? Mitä hän itse arveli omasta
kohtalostaan? Tuskinpa uskoi hän eläessään itselleen sellaista
ikuisuutta. Ei ainakaan vakavasti ... muutoin hän ei ehkä olisi ollut
sitä, mitä hän oli. Niin, tuskin hän edes ajatteli olevansa tavallinen
kiinalainen ooppiumikauppias ja muuta sellaista, joskus kaikkea sitä
suuressa mitassa.

Mutta sen verran lienee hänen sydämessään vilkahtanut jotain
kansanomaista ja ihmeellistä, että hän kaipasi olla jollakin tavalla
ikuinen. Väittäväthän lähetyssaarnaajat, että pakanoissakin ja siis
myöskin kiinalaisissa piilee jonkinlaista iankaikkisen elämän kaipuuta,
vaikka hämärää.

Tämä kiinalainen tahtoi niin ollen elää vielä kuolemansa jälkeen ...
saatuaan rahoillaan maailmassa paitsi haluamaansa elämää suuren kunnian
niiden ihmisten suusta, jotka eivät olleet joutuneet hänen tähtensä
kärsimään. Elää kuoltuaankin maailman kunniassa hän ikävöi ... edelleen
siinä maallisessa Taivaan valtakunnassa, jossa hän oli rikastunut
... ja loistanut pitkin kynsin niinkuin mandshu ja mandariini ja
vaatettanut, köyhien sanan mukaan, itsensä kalliilla liinavaatteella ja
hienoimmalla Kiinan silkillä.

Mitä hän teki saavuttaaksensa ikuisuuden? Teki ennen kuolemaansa
testamentin, luovuttaen kultasäkkinsä ei suinkaan talonpojille ja
kuleille, joilla hän oli poltattanut ooppiumia ja teettänyt työtä
riissipalkoilla, vaan kauneille kiinalaisille kirjailijoille. No, hänen
sukulaisensa, jotka saivat näistä häikäisevistä rahoista ainoastaan
kolmannen osan, olivat luonnollisesti säädöksestä harmissaan. Mutta
mitä se auttoi? Testamentti lienee Kiinassakin testamentti ... ja
rikas mies halusi itselleen ikuisuutta. Iankaikkisesti olisi hän
elävä Kiinassa, kaikkein korkeimmalla tavalla, sillä kirjallisuus
samoinkuin kuin muutkin taiteet oli silloin Kiinassa ylhäisessä
kurssissa. Kirjailijain mielestä jalointa ... rahan jälkeen. Ylevä
keisarikin harrasti ja suosi erikoisesti runoutta. Mutta vaikka muutkin
kuin keisari suosivat kirjallisuutta, suosivat keisarin esimerkkiä
noudattaen, niin väitettiin senaikaista kirjallisuutta heikommaksi kuin
se oli ollut niinä aikoina, jolloin se oli ollut vahvempi. Ja silloiset
kirjailijat arvelivat tähän heikkouteen syyksi sitä, että he olivat
heikkoja kukkaron puolesta. Kirjailijain väitteellä oli sievoinen
voima, koska he väittivät kynillään; olivathan kynistä luonnollisesti
enimmät juuri kynäilijäin käsissä.

Missäpä tarjoutui sopivampi tilaisuus tehdä itsensä ikuiseksi kuin
tekemällä itsensä kirjailijain ylistämäksi? Niiden ammattilaisten
piirtämäksi kronikkoihin ja historioihin, jotka olivat enimmän
soveltuvat sellaiseen työhön.

Testamentti jätettiin vahvistettavaksi keisarille, joka vahvisti sen
mielihyvällä. Se oli nyt tekevä kirjallisuuden todellakin paremmaksi
kuin se oli ollut ennen.

Mutta kuinkapa lienee käynyt. Uskommeko, että kullan jumalasta on
Kiinassa kauneuden jumalaksi?

Eikö kullassa, tyhmien omaisuudesta kynsityssä ja ooppiumilla
hankitussa, piile kullan jumala, omituinen demooni? jokin kiinalainen
pahahenki? Niin, eikö kulta tuoksahda samalta kuin uskoisimme sen
omistajankin sielun tuoksahtavan? Ja eikö mammonan mukana jäänyt
Kiinaan sen hankkijan sielu, vaikka hän itse oli jättänyt maailman?
Tai ehkä ei jättänyt, sillä kenties hän jäi itse elämään kultansa
keralla ... kuten hän elää toivoi, Nyt ne, jotka satuttivat kätensä
hänen jättämiinsä, koskettivat hänen sieluunsakin ... ja joutuivat
palvelemaan vainajan henkeä. Lähetyssaarnaajat nimittäin kertoivat
Kiinassa palveltavan hartaasti vainajia ja henkiä.

Minkänäköinen lienee ollut se henki, jota tämän tavattoman rikkaan
kuoltua palveltiin? Luultavastikin sellainen, jollaisiksi kiinalaiset
veistävät epäjumaliensa kuvat. Keltanaamainen se varmaankin oli; silmät
pullottivat epäjumalan päässä, suu oli leveä ... ja keltainen käsi
kurottautui suoraksi ... kun henki hyppelehti ja loikki. Viekkaasti se
tähysteli ja synkästi tuijotti, ja joskus tämä isovatsainen ja laiska
epäjumaia alkoi karjuakin. Oikea kiinalainen kummitus jumalankuvaksi.

Ylevä keisari siis vahvisti testamentin. Hän oli nimittäin jo itsekin
alkanut ajatella, pitäisikö hänen auttaa kiinalaista kirjallisuutta
auttamalla kiinalaisia kirjailijoita, jotka aina valittivat puutettaan.
Nyt tulvahti apuun tarvittava kultamäärä hänelle ikäänkuin kuusta ...
vainajan näkymättömästä kädestä. Keisari antoi ensin sinetöidä sen ison
kellarin, jossa kuolleen miehen rahasäkit Pekingissä olivat ... rikas
mies oli näet elänyt viimeiset aikansa tuossa kukkulain kultaisessa
kaupungissa. Antoi sinetöidä keisarillisin lohikäärmeenkuvin, etteivät
asiattomat, kulit ja varkaat, pääsisi kynsimään vainajan omaisuutta.
Sitten ryhtyi jalo keisari miettimään, kuinka hän jakaisi kiinalaisille
runoilijoille näitä kultia. Samalla uneksi tämä Taivaan Poika,
nimeltään Meng-hoang, miten kullat jalostaisivat kerran kirjallisuuden
avulla hänen kansansa sielua.

Kuinka sitten Taivaan Poika järjesti kultien käyttämisen? Oli tietysti
perustettava lautakunta. Kuka sen perustaisi? Keisari Meng-hoang
kunnioitti syvästi kirjailijoita ja tahtoi sallia heidän itsensä hoitaa
asioitaan. Ketkä ymmärtäisivät paremmin kuin he, miten kirjallisuuden
ylevä asia oli järjestettävä?

Nyt Meng-hoang päätti jättää lautakunnan perustamisen kaikkein enimmän
kunnioitetun runoilijan huoleksi. Se runoilija asuikin nykyään
Pekingissä, tuossa keisarin omassa valtaistuinpaikassa, jossa keltaiset
ja taivaansiniset liput riippuivat kauppojen kilpinä ja kullatut ja
punaiset temppelit säteilivät pitkien katujen päässä. Tämän vanhan
ja arvokkaan runoilijan nimi oli Fan-hu-li-tse. Syntyisin oli hän
Tshinin-maasta. Harmaa Fan-hu-li-tse oli varsin pitkä mies, sillä
Kiinassa kuuluvatkin olevan maailman pisimmät miehet. Kellertävä ja
punertava hän oli; hänen harmahtavat viiksensä ulottuivat rinnoilla
asti, ruskean ja silkkisen hameen rinnoille. Mutta hänen palmikkonsa
juuressa heilui kaunis riikinkukon sulka, kiinalainen kunniamerkki,
keisari Meng-hoangilta saatu. Verkkaan ja juhlallisesti käyskenteli
Fan-hu-li-tse, ja puhui aina viisaasti ja sukkelasti. Ja hän haukotteli
usein.

Mistä ansiosta oli Fan-hu-li-tse saanut riikinkukon pyrstösulista
pisimmän? Todellisesta ansiosta. Nuorempana oli hän kirjoittanut
paljon kaunista, Kiinan kansan parhaaseen henkeen... Kiinalaisesta
talonpojasta, joka kulkee aamulla varhain työhön ja sulkee illalla
silmänsä lepoon; hiljaisesta talonpojasta, joka syö oman peltonsa
hedelmiä ja juo oman kaivonsa vettä. Silloin oli hän vielä elänyt
synnyinseudullaan, siellä ihanassa Tshinin-maassa. Mutta olipa hän
saanut kunniamerkkinsä toisellakin tavalla. Nuoruutensa lopulla oli
Fan-hu-li-tse nimittäin joutunut samaisen rikkaan miehen tutuksi, joka
nyt oli kuollut. Ja kuinka mahtoi ollakaan: kultaa itselleen kasaavan
kiinalaisen läheisyys lienee vaikuttanut häneen sillä tavalla, että
hän lauloi pienen kiitoslaulun tuolle tavattomasti rikastuvalle ...
kymmenen vaaksanpituista liuskaa, ylistäen hänen nerokasta päätänsä
ja kuvaillen ooppiumikauppiasta hyväntekijäksi ja pitkäkyntistä
mandariiniksi, koska kiitetty oli näet juuri siihen aikaan voinut
ruveta kasvattamaan pitkiä ylimyskynsiä. Tästä kepposesta sai
Fan-hu-li-tse rikkaalta mieheltä paitsi jonkun verran metallikolikoita
myöskin suosituksia niille ylhäisille, joiden tuttu ooppiumikauppias
jo oli. Suosituksia Pekingiin. Nyt muutti Fan-hu-li-tse Pekingiin
ja siihen kaupunginosaan, jossa mandshut tai mandariinit vai mitä
he lienevätkään, asuivat; se on varsinaisen kiinalaiskorttelin
sisässä kuin rengas isomman renkaan. Siinä korkeiden kaupunginosassa
asui koko joukko muitakin sellaisia, joiden päähineissä törrötti
riikinkukon pyrstösulka. Lukuunottamatta virkamiehillä näki sitä
koristetta siellä eräillä oppineillakin, kiinalaisilla professoreilla,
ylioppilastutkintoaan viisikymmentä vuotta suorittaneilla ja paljon
kiinalaisia kirjaimia osaavilla, ryppyisillä niinkuin kuumaan veteen
pudonneet kissannahka-kintaat. Nämä oppineet ne hommasivatkin,
virkamiesten avulla, oivalliselle runoilijalle samanlaisen höyhenen
kuin he olivat itsekin elämänsä lopulla saaneet, sekä hänen nimeensä
jatkon, jonka hän olisi jo nuorempana ansainnut; tse merkitsee näet
mestaria.

Tapahtumamme aikaan eli vanha Fan-hu-li-tse auttavan mukavasti; entisiä
laulujaan hän ei laulanut, eikä juuri ylistyksiä millekään rikkaille
miehille, mutta eli uusilla ja hyvillä kirjoituksillaan, joskaan ei
sellaisilla kuin ennen ihanassa nuoruudessaan. Fan-hu-li-tse, kunnon
mies, oli jo, kuten sanottu, vanha.

Koska Fan-hu-li-tse tunsi rikkaan vainajan ja saattoi siis parhaiten
tietää hänen toivomuksensa, niin Taivaan Poika määräsi nyt hänet
kokoamaan tuon jalojen kirjailijain lautakunnan. Loistavan
hovijoukkonsa saattamana kävi keisari runoilijan luona antamassa tätä
suosionosoitustaan. Yksin jäätyään Fan-hu-li-tse ... ensin haukotteli.
Sitten toteutti hän tarkoin Taivaan Pojan antaman käskyn ja heidän
kahden sopiman ensi toimenpiteen suunnitelman toteuttamiseksi.
Meng-hoang ja Fan-hu-li-tse olivat päättäneet, että vainajan
kultasäkit, jotka olivat vielä hänen kellarissaan, kuljetettaisiin
sadalla vahvalla sonnilla siihen ylimystön kaupungin keskellä olevaan
hienoimpaan kortteliin, missä keisari itse asui; sen korttelin nimenä
on keisarin kaupunki. Tässä Pekingin kallisarvoisimmassa ytimessä
sijoitettiin säkit itsensä Taivaan Pojan palatsin vieressä olevaan
suurimpaan ja kalleimpaan temppeliin, Kong-tsen eli Confuciuksen temppeliin
. Sillä tavalla tahtoi keisari kunnioituksesta runoutta
kohtaan ja siitä syystä, että kun rahoja jaeltaisiin niitä kaipaaville
kirjailijoille, saisi hän helposti kutsua kirjailijat luokseen
kauniiseen porsliinipaviljonkiinsa ja pitää heille siellä heidän
kunniansa mukaisia juhlia ... kaunoisin puhein kaunokirjallisuuden
merkityksestä kansan jalostajana.

Niin tehtiin. Vainajan kullat kuljetettiin Kong-tsen valkeaan ja
vihreään temppeliin. Sen jälkeen laati ja antoi Fan-hu-li-tse
kirjoittaa ja naulailla Pekingin pisimmille kaduille plakaatteja, että
sellainen mies oli kuollut ... nero, joka oli jättänyt kuollessaan
kaikki rahansa maailmaan ja enimmäkseen Kiinan kauniiden kirjailijain
hyväksi; sekä että kirjailijain ja runoilijain oli nyt riennettävä
muodostamaan lautakuntaa, joka jakeleisi pitkäkyntisen ylimysvainajan
rahasia.

Monet kirjailijat ja runoilijat huomasivat näitä plakaatteja ...
monet keskenään kilpailevat ja riitelevätkin ryhmäkunnat. Vikkelimmät
ja älykkäimmät olivat kuitenkin erään etevän ja suuresti suositun
kirjailijan ystävät ... sillä luultavasti on Kiinassa kirjailijoillakin
ystäviä, aivankuin muillakin kuolevaisilla, vaikka kirjailijat
ovatkin arvonimeltään kuolemattomia. Tämä kirjailija, kyllä hyvä
siitä huolimatta, että hänen kadehtijansa kiukuissaan väittivät hänen
saavuttaneen Kiinassa erikoisen suosion ainoastaan sen vuoksi, ettei
hänellä ollut päässä tavanmukaista kiinalaista palmikkoa, vaan hän oli
antanut tukkansa kasvaa niinkuin mikäkin nykyaikainen europalainen,
jopa väritti sitä vaaleaksikin, se kirjailija oli Han-lin. Sellaisen
mielenosoituksellisen tukkatempun olisi luullut loukkaavan kaikkia
Taivaan valtakunnan poikia, koska siellä pidetään ihmisenä muka
ainoastaan mustatukkaisia, kun taas muita sanotaan valkeiksi
paholaisiksi. Kuinka suvaittiin niin ollen tätä vaaleaa kirjailijaa?
Kauniit kiinalaiset kaunokirjailijat väittivät sen mahdolliseksi siitä
syystä, että Kiinassa sattui siihen aikaan kulkemaan jokin harmittava
ja ilkeä muukalainen virtaus ja muoti, Japanista tullut, kukapa
sen tietänee, mistä. Mutta tosiaan oli tämä kirjailija uskaltanut
käydä Japanissa, entisten kirsikankukkien ja meidän aikana mainiota
europalaisuutta kohti nousevan auringon maassa. Kadehtijat kirkuivat
hänen oppineen japanilaisilta paitsi taitoa kulkea europalaisissa
housuissa myöskin japanilaista runoutta. Eikö asia ollutkin selvä?
Missä kiinalainen ennen oli nimittänyt runojaan esimerkiksi —
meidän kielisillä vastineilla asiaa selvittääksemme — romanssiksi
taikka terssimetriksi tahi hippotaurometriksi, siinä Han-lin käytti
japanilaisia nimityksiä, sellaisia outoja ja naurettavia kuin haikai
ja aihai. Mutta japanilaiset, tarkat runouden tuntijat, kiittivät
todella häntä, ja ne kiinalaiset, jotka pitivät hänen runoistaan,
ihastuivat pitämään hänestä vielä enemmän tämän kiitoksen johdosta
... tyynestä Han-linista, jolla oli kylläkin muukalaisesti pystyyn
käännetyt ja vaaleat viikset.

Myöskin Han-lin oli nähnyt vanhan Fan-hu-li-tsen plakaatit. Nyt
tahtoivat hänen erinomaiset ystävänsä häntä, ryhmänsä etevintä miestä,
ryhtymään erikoisiin toimenpiteisiin rahojen jakamiseksi oikealla
tavalla. Pohdittiin asiaa. Han-lin vietiin vanhan Fan-hu-li-tsen
taloon. Joukossa oli paitsi miehiä, sekä palmikottomia että
palmikollisia, myöskin pieni sarja naisia, joista eräät olivat
runoilijattaria. Kaikkia, sekä miehiä että naisia, mainittiin
kirjailijoiksi, jopa runoilijoiksikin, sillä Kiinassakin mahtaa
runoilija olla jo ammattinimi. Mutta seuraan oli tunkeutunut eräitä
sellaisiakin, jotka eivät olleet kirjoittaneet vielä mitään, eivätkä
jotkut ehkä aikoneetkaan juuri kirjoittaa, vaan joita heidän miehensä
tai rakastajansa taikka rakastuneensa sanoivat runoilijattariksi,
koska näet rakkaus vie kiinalaisilta järjen yhtä helposti päästä kuin
europalaisiltakin. Nämä vaimoset taikka rakastajattaret puolestaan
tahtoivat kovin mielellään lantteja vainajan säkeistä, ken lapsilleen,
ken vaatteisiinsa; ja eräät heistä päästä runoilijan nimellä ehkä vielä
keisarin hoviinkin ... hovinaisiksi, hovineideiksi, keisarin siniseen
paviljonkiin: mikä kiinalainen kunnia.

Nyt vakuutti tämä runoilijain piiri vanhalle Fan-hu-li-tselle, että
piiri sellaisenaan oli runoudelle tarvittava lautakunta. Fan-hu-li-tse
ensin haukotteli; sitten mietti hän asiasta sen, että hän saisi joka
tapauksessa lautakunnan muodostamisesta kunnian lisäksi kunnollisen
palkkionsakin. Hän haukotteli uudestaan ja suostui parhaan harkintansa
mukaan näiden sekä palmikollisten että palmikottomien ehdotukseen.
Olihan Fan-hu-li-tse keisarin valtuutettu ja sai järjestellä asian ...
ja jonkunhan se oli tehtävä.

Asia oli siis nyt järjestetty. Lautakunta jakoi inhimillisen järkensä
ja tuntonsa nojalla rahoja enemmän tai vähemmän myöskin ystävilleen.

Mutta siitäkös nousi melske! Taivaan valtakunnassa oli muitakin
kirjailijain hengenheimolaiskuntia kuin Han-linin. Erään sellaisen
mainioin mies oli Kung-ki-tse, kotoisin Hei-Iung-kiangista,
entiskiinalaisuuden säteilevä edustaja. Pekingissä hän ei asunut,
mutta nyt hän sinne riensi. Tällä kirjailijalla oli tapana ja etuna
esiintyä hyvin kiinalaisena. Hän oli varsin pitkä ja paksu runoilija,
aito-nankingin-nahkaisessa takissa; olipa hän antanut kynsiensäkin
kasvaa yhtä pitkiksi kuin palmikkonsa, jota hän taasen oli jatkanut,
puhtaan kiinalaisuuden selväksi merkiksi, jonkinlaisilla jouhilla,
koska hänen kaikkea kiinalaisinta taivaaseen asti ylistävät runonsa
eivät hänen mielestään todistaneet sitä vielä tarpeeksi edullisesti.
Hän rakasti, kuten oikeat kiinalaiset aina, erikoisesti riissiviiniä
ja ooppiumia; ne molemmat hurmasivat Kung-ki-tsen mieltä yhtä paljon
kuin hänen kannattajainsa suurta joukkoa hänen runonsa, jotka kilisivät
kuin kulkuset tuulella temppelin räystäässä. Kung-ki-tse oli kuullut
Hei-lung-kiangiin Fan-hu-Ii-tsen plakaateista. Hän oli tosin ajatellut,
että jotakin täytyisi tehdä, jos oli aikomus pitää todellisten runojen
puolta, ja niin olivat hänen ystävänsäkin hänelle kirjoittaneet ja
puhuneet. Mutta sitten oli Kung-ki-tse nukahtanut viinipaviljonkiin,
ihanan tekolammikon keskelle, ja samoin nukkuivat hänen ystävänsäkin,
sillä kiinalaiset ovat yleensä maailman veltointa väkeä, sen me
europalaiset voimme ylpeydeksemme uskoa. Liian myöhään Kung-ki-tsen
nurkkakunta teki nyt mitään; olivathan toiset jo päässeet valtaan.
Silloin näiden runoiIijain silmät pyöristyivät ällistyksestä, ja
heidän äänensä, kun he vihdoinkin kokoontuivat Pekingiin, johtajanaan
paksu ja pitkäpalmikkoinen Kung-ki-tse, pauhasivat juhlallisesti
oikeudenmukaisuudesta: olivathan näet myöskin eräät Han-linin ystävät
saaneet roposensa.

Nyt Kung-ki-tsen ystävät päättivät, että ensi kerralla oli heidän
vuoronsa jaella rikkaan kiinalaisen kultasäkeistä ... nuo sekä
palmikolliset että palmikottomat ystävät, niin miehet kuin naiset,
joista suurinta osaa mainittiin runoilijoiksi ja runoilijattariksi,
vaikka heissä oli paljon pelkästään kynäilijäin ammattikuntaa.

Meni joku aika, jälleen vaativat kirjailijat, että heille oli
annettava rahaa säkeistä. Silloin puikahti Kung-ki-tsen joukko vanhan
Fan-hu-li-tsen taloon ja sai hänet päättämään, vakavilla puheilla ja
uhkauksillakin, lautakuntaa muutettavaksi sillä tavalla, että siihen
tulisi enemmistö Kung-ki-tsen runouden kannattajia, todellakin hyvän
runouden, kun niin sattui. Fan-hu-li-tse suostui, parhaan harkintansa
mukaan, joskin häntä harmitti, mitä nyt Han-linin ystävyskunta tästä
liitosta sanoisi. Sitten Fan-hu-li-tse haukotteli.

Nyt alkoi se melske. Sillä jakotilaisuuteen tulivat myöskin toisen
ryhmän miehet ja naiset, kirjailijat ja muut. Niin, tulivat entistä
lukuisampina pienet ja sirot kiinattaretkin, vaikka heidänkään parvensa
ei vielä jaksanut vastata Hei-lung-kiangin Kung-ki-tsen laumaa. Ja kun
siinä sitten väiteltiin runouden eduista, ja poskipäät alkoivat muuttua
tummanpunaisiksi, ja kiinatarten kasvot porsliiniakin valkeammiksi,
ja suorat sanat vapiseviksi ... eivätkä kirjailijat enää viitsineet
luoda silmiään toisiinsa, vaan miettivät koston säteilevää päivää, niin
kimmahti niiden rahasäkkien välistä, joista enimmäkseen Kung-ki-tsen
ystävät saivat tällä kertaa ammentaa, tavaton demooni. Se oli vähän
niinkuin luuranko. Keltainen se oli ... ja irvistelevä. Suu leveä ja
verestävä. Sormiaan, joissa oli, ikäänkuin mandariinilla, hyvin pitkät
kynnet, ojenteli se kerjäläisen tavalla. Silmät olivat ulkonevat ja
tuimat ... viikset kuin kissalla. Ja se sähisi ja naukui. Nyt se aikoi
tanssia runoilijain keskellä... Ah, he sitä tuskin huomasivat, niin
hartaasti ajattelivat he asioitaan, ja sillä tavalla paholainen tanssi,
että sai heidät kaikki tanssimaan ... sadun kuosiin. Hyppelemään
toisiaan vasten, karkaamaan kiinni toistensa palmikkoihin tai sileiksi
kammattuihin päihin. Kauniit kiinalaiset kirjailijat tappelivat pian
ankarasti keskenään. Niin, häpeällinen voivotus ja melske kuului
kauas Kong-tsen suurimmasta ja kalleimmasta temppelistä keisarillisen
palatsin vierestä.

Kauan he tappelivat. Viimein toki lakkasivat.

Mutta seuraavassa jakotilaisuudessa he tappelivat uudestaan.

Vanha ja harmaa Fan-hu-li-tse, lauhkea rauhanmies, koetteli heitä
sovitella. Viimein hän haukotteli ... hän väsyi. Pyysi Taivaan Pojalta
eroa lautakuntaa järjestämästä, ja sai sen pienellä eläkkeellä. Sitten
hän haukotteli jälleen ja eli tyytyväisenä kotonaan. Keisari Meng-hoang
valitsi lautakuntaa asettamaan milloin mitäkin muita kirjailijoita.

Joka vuosi kuului taistelu Kong-tsen temppelistä, kerran vuodessa,
taistelu sanoilla ja patukoilla. Kauniiden kirjailijain ystävyskuntia,
joita sanottiin puolueiksi ja jotka sekaantuivat keskenään ja
vaihtoivat jäseniä sikäli kuin kukin jäsen näki kirjallisuudelle
parhaaksi, oli varsinkin nyt hyvin monta. Tuhat ja kaksisataa ja
viisikymmentä ja seitsemän oli niitä neljän viimeisen vuoden kuluessa,
paitsi sitä, että eriäviä mielipiteitä lisäsivät kaikista puolueista
eronneet lempeät yksityiset. Useat niistäkin runoilijoista, jotka
olivat eläneet ikänsä ei ainoastaan poissa Pekingistä, vaan maakylissä,
riensivät nyt lähelle Kong-tsen jaloa temppeliä. Emmekö puhu totta?
Sen parempi, jos erehdymme. Ne, jotka olivat ennen laulaneet jokien
lumpeista tai kuusta, joka opastaa soutavia neitosia illalla kotiin,
taikka Tshinin-maan ihanista mulperipuista, miten he nyt lauloivat?
Jotkut olivat sydämellisesti puolustaneet köyhää talonpoikaa tai
maininneet jotakin kulia parempana kuin koko Pekingin elämää; luulen,
että heidän laulunsa oli nyt köyhyydellä kiemailemista ... jos he
olivat ajatelleet kultasäkkejä. Niiden kitara, jotka olivat muinoin
virittäneet sen rakkaudelle ja miehuudelle, soi kuin rikkonainen
kulkunen.

Katso, tulihan Pekingiin jopa itse Fung-tsu, Mandshuriasta saakka.
Kirjavalla hunguusiratsulla ajaen, tukka ei edes palmikolla, vaan
suuttumuksesta hajallaan. Kong-tsen kalliissa temppelissä hän tosin
huusi, etteivät vainajan jättämät rahasäkit olleet oikein puhtaita.
Että ne antoivat tilaisuuden maineen hankintaan niille, jotka
tahtoivat mainetta. Että ne saattoivat viedä syrjässä pysyviltä
kylärunoilijoilta ... ne pienetkin riikinkukon höyhenet, mitä heillä
oli; että oikealle runoilijalle kulta on paitsi pahaksi myöskin
tarpeeton, koska hänellä on yhtä vähäinen vatsa kuin muillakin kunnon
ihmisillä, jotka aina saavat maailmassa ponnistella ilman lahjoja: niin
vähäinen, että se tulee toimeen kourallisella riissiä päivässä. Niin,
että runoilijalle on hyväksi ponnistella kaikilla muilla aloilla kuin
runouden, osatakseen elävästi runoilla; jopa ettei hänellä pitäisi olla
kattoakaan päänsä päällä, sillä kaikkialla kierrellen hän näkee ihmiset
ja maisemat yhäti uusina ja tuoreina, ja ennättää aina kuitenkin tehdä
sen, mitä runouden jumala, mahtava Kuei-sing, määrää. Näin viisasteli
hullu Fung-tsu ... kunnes sai osansa rikkaan mielien kultasäkeistä,
sillä hän tahtoi nyt rakentaa itselleen Mandshuriaan kiinalaisen
porsliinipaviljongin, jonka räystäissä soittaisivat tiukuset.

Kong-tsen jalosta temppelistä kaikui melske siis päivin ja joskus
öisinkin, Kiinan ihanaisina kuutamoöinä. Se huolestutti Taivaan Poikaa.
Oi, hän rakasti runoutta jonakin kansansa elämänkatsomusta jalostavana.
Mutta kun hän oli pitänyt runoilijoille juhlia, näin varmaankin
se paholainen, joka oli päässyt vainajan säkeissä temppeliin, oli
muuttanut heidät aivan tavallisten ihmisten kaltaisiksi, koska he
noin metelöivät. Miksi hukkasivat he täten monta kuutamoista hetkeä,
jolloin olisi voinut syntyä kaunis runo taivaan kuningattarelle? Oliko
vainajasta todella hyötyä?

Tulisiko tosiaan kiinalainen kirjallisuus vahvemmaksi kuin se oli ollut
niinä aikoina, jolloin se oli vahvempi kuin nyt?

Mutta joskus syntyi viisaan Kong-tsen valkeassa ja vihreässä
temppelissä myöskin hiljaisuus. Kauniit kirjailijat nimittäin
väsähtivätkin.

Kerran oli tällä tavalla hiljaista. Oli myöhä ilta, oli syksy. Taivaan Poika
istui paviljonkinsa parvekkeella katsellen kuuta, nuoren
keisarinnansa kanssa. Paperiseinä oli vedetty syrjään ... ainoastaan
verhon helmet kiiltelivät oviaukossa.

Niin tyyntä oli, että bamburuovot tuskin suhisivat.

Silloin alkoi kuulua jostakin suloista laulua. Keisari Meng-hoang sanoi:

”Laulaako satakieli chrysanthemum-kukan varistessa?”

”Ei se ole satakieli, oi Taivaan Poika”, vastasi pikku keisarinna,
helmassaan runoilla kirjailtu viuhka.

”Mutta Kong-tsen nimessä, laulu on kuin satakielen”, virkkoi keisari.

Pikku keisarinna sanoi tähän:

”Tämä laulu on Li-tai-pen, tiedän varmaan. Kuunnelkaamme häntä;
kirjailijat ovat hiljaa.”

He kuuntelivat laulua, yksinäistä, riemuitsevaa ja samalla
sydäntäsärkevästi surullista. Kun sävel hetkeksi vaikeni, ikäänkuin
ajatuksissaan, alkoi keisarinna selittää:

”Li-tai-pe on sellainen runoilija, jonka runoa minkään kopioitsijan
on mahdoton väärentää, niin valtava on hänen laulunsa. Teiltä on
mennyt aika, oi Taivaan Poika, seuratessa kirjailijain ääntä. Mutta
pikku orjattarenne tietää kaikki. Sitä hän ei kuitenkaan tiedä,
missä Li-tai-pe nyt elää. Pekingissä hän ei ainakaan ole. Mitä hän
on runoillut? Ettekö tiedä, että hän on runoillut, kuinka Sininen
vierii alas meren helmaan ... eikä koskaan sieltä palaja? Ei
muuta. Vierii maisemissa, joissa hän liukuu venheessään, kultaisten
huilujen soidessa, kauneudesta juopuneena. Ah, hän on laulanut,
ettei hän kerää kultia ennenkuin on nähnyt Jang-tse-kiangin vierivän
tuhannet kerrat täten lännestä päin. Ratsulauluja hän on runoillut.
Ja porsliinipaviljongin, jossa pari rakasta ystävää istuu ...
nauttien viiniä ... hopeisen lammin keskellä, joka heijastaa kaunista
kaarisiltaa. Kuitenkin hän on yksinäinen ... ja kovin köyhä mies. Mutta
hän ei muista köyhyyttään ... eikä muista edes runojaan, sillä hänellä
ei ole kirjuria, joka kopioisi niitä. Itse hän unohtaa ne: ainoastaan
tuuli taikka ihmisten mielet pelastaa eräitä niistä ... niinkuin nyt
tuo luutunsoittaja. Uskon, että sellainen olento, joka rakastaa yhtä
paljon talven lunta kuin kukkivia mulperipuita, on myöskin sairas,
koska hän ei rakasta itseään.”

Taivaan Poika huudahti:

”Miksi hän ei siis tule tänne jalon vainajan kultasäkkien ääreen?”

”Oi, luulen, ettei Li-tai-pe muista niitä”, vastasi pikku keisarinna.
”Hän lienee hyvin hajamielinen.”

Taivaan Poika sanoi:

”Hän on siis mieletön. Unohtaa vilun ja helteen visertäessään! Mutta,
kautta Kong-tsen, hän on siis ... mikä lienee. Hänet on kutsuttava
tänne luokseni!”

”Antakaa Li-tai-pen olla niinkuin hän tahtoo”, vastasi keisarinna
peljästyneenä.

”Hänet on kutsuttava”, väitti Meng-hoang. ”Taivaan Poika tahtoo hänet,
oikean itämaisen runoilijan ... joka runoilee, ei tee suuria romaaneja
eikä mittoja. Nähtäköön hänet riikinkukon sulilla koristettuna. Niin,
kultaiseen häkkiin pistän tämän satakielen.”

Keisarinnan sanoista välittämättä toteutti Meng-hoang tahtonsa.
Li-tai-pe haettiin, jostakin kaukaa. Korotettiin ministeriksi ... ja
annettiin hänelle paljon kultaa, että hän saisi laulaa huolta ja surua
vailla.

Nyt oli Li-tai-pe arvossa ja koristettu. Hän jakoi kultaansa paitsi
Kiinassa rakkaille viinikauppiaille kaikenlaisille muille... Mutta
jonkun aikaa Pekingin piireissä laulettuaan hän karkasi, ei tiedetty,
minne.

Taivaan Poika vihastui. Julisti kaikille maaherroilleen, että jos sen
ja sen näköinen mies piileskelisi heidän alueillaan, oli hänet tuotava
keisarille; mutta oli kuoleman uhalla kielletty vahingoittamasta
vangilta ainoatakaan suortuvaa, sillä hän oli keisarin ystävä, jolle
tahdottiin lahjoittaa riikinkukon höyhenistä tehty viitta.

Li-tai-pe löytyi viimein ja vietiin Meng-hoangin paviljonkiin. Keisari
olisi nyt todella pannut hänet kultaiseen häkkiin; pikku keisarinna
sai hänet siitä estetyksi, koettaen selittää, miksi Li-tai-pe oli
karannut omaan elämäänsä: siksi, että hänellä oli hovissa ja Kong-tsen temppelin
lähellä hirvittävän ikävä. Saattoihan sydän pakahtua häpeästä
kuunnellessa runoilijain kiivailua. Keisarinna tahtoi siis Taivaan Poikaa
antamaan Li-tai-pen mennä. Meng-hoang ei kuitenkaan siihen
suostunut. Olihan niin ihana kuulla kaunista runoa itsensä tekijän
suusta...

Yhden laulun lauloi Li-tai-pe vielä hovissa. Se oli laulu surusta.
Siitä henkii tuska syvempi kuin meri ... sanaton ja sanomaton, niin
ihana tuska, että ainoastaan Li-tai-pen runot voivat sen ilmaista. Mitä
teki hän sitten? Hän joi itsensä kuoliaaksi.

Sitä me lännen käytännölliset kirjailijat emme usein tee.

Härkätaistelijan tarina.

Espanjan pääkaupungissa, tuon Europan omituisen kolkan, jota sanotaan
auringon ja riemun maaksi, näkee paljon kerjäläisiä. Niitä lienee
yhä nykyäänkin Madridissa yhtä runsaasti kuin vuosisatoja sitten ...
samanlaisia kummalliseen muotoon vääristyneitä rampoja kuin Velasquezin
ja Goyan maalauksissa.

Varsin komeina kohottavat eräät Madridin palatsit ilmoihin huippujaan,
suurten yhtiöiden tai rikkaiden yksityisten kivimuurit, jotka ovat
joskus kruunattuja ikäänkuin pienillä marmoritemppeleillä tai joiden
kupooIeissa levittävät siipiään kultaiset enkelit ja kotkat.

Tällaisten yläluokan hotellien ja alemmilta tarkasti suljettujen
klubien eteisissä seisovat lakeijat kirjavissa livreoissaan ja
suurenmoisissa asennoissa, avaten ovia aikailijoilleen, joko peritystä
tahi keinotellen saadusta kullasta äveriäille.

Mutta samojen hotellien ja klubien portailla kiertelee kurjia
raukkoja, kerjäläisiä. Niitä on pienessä Madridissa varmaankin enemmän
kuin missään muualla Europassa. Rääsyisiä äitejä, jotka pusertavat
povelleen alastomia ja itkeviä sylilapsiaan; miehiä, jotka näyttelevät
kulkijoille katkenneiden käsiensä tynkiä... Ja kaikki he huutavat
kilpaa, sekä miehet, naiset että isommat lapset:

”Misericordia! Sääliä, armoa ... Jumalan nimessä!”

Madridin uusilla ja leveillä kaduilla, sillä niitäkin on muutamia,
ryömii maassa rampoja. Joltakin on talvinen vilu ja kosteus saattanut
turmella jalat kelvottomiksi. Eräät heistä, koska sääristä ei ole
kävelyyn, vetävät itseään käsillään katukäytävää pitkin, istuen
karvattomaksi kuluneella pukinnahkalla. Se on huonoa matkantekoa...
Vähän väliä kohoaa kerjäläisen jalkana käytetty käsi pyytelemään
onnellisemmilta almua.

Jos sitten lähdetään tuollaiselta uudelta kadulta kuin esimerkiksi
Calle de Alcalá, joka on Madridin melkeinpä komein ja valoisin, jopa
hyvinkin ylellinen, ja poiketaan läheisille kujille, niin kuuluu
ensimmäisessä kadunkulmassa sokeain yksitoikkoisesti hyräjävä valitus,
tavallisesti määrätyillä paikoillaan seisovien. Heidän silmänsä joko
tuijottavat kaihin peitossa taikka verestävät jonkin kiusaavan taudin
tähden... Kauempana pyytelevät naiset katselijaa palavasti kotiinsa,
näkemään nälkään nääntyviä lapsiaan, siis usein varsin kunniallisessa
tarkoituksessa, nuo onnettomat äidit.

Lähes kokonaisen kaupunginneliön täyttävä Espanjanpankki on mahtava
rakennus. Monikertainen ... marmoria, muistaakseni. Mutta tämän
kansallispankin seinämillä istuu talven pakkasöinä vaivaisia, sillä
tulisessa Espanjassa on talvella oikeita kylmiä, varsinkin korkeassa
Kastiliassa. Niin kovia, että ne vetävät epätasaisten katujen
vesikuopat riitteeseen. Tällaisinakin öinä ovat useat kerjäläiset
kadulla. Outoa on nähdä heitä tuossa pankin seinämällä. Kuka uskoisi
heitä edes ihmisiksi? Paremminkin muistuttavat he jonkinlaisia
goottilaisten kirkkojen räystäihin veistettyjä kummituskoiria taikka
Goyan julmia mielikuvia. He istuvat nimittäin kyyryssä, pää painettuna
niin syvälle polvien ja säärten väliin, ettei päätä oikein eroita;
heidän ruumiinsa on käännetty sillä tavoin kasaan, kaikki nivelet
yhteen myttyyn, että he ovat melkein pallomaisia. Käsivarsillaan
suojelevat he niskaansa, työntyneinä pilasterin ja seinän kulmaukseen.
Niin, he ovat kuin riepukasoja, joita ilmaisee eläviksi olennoiksi
ainoastaan hengitys ... yskästä korahteleva. Joku säälivä pistää
nukkuvien niskaan kolikon; sillä he saavat aamulla ensimmäisen murunsa
leipää, ensimmäisen kupposensa paloviinaa.

Tällaista on valtapaikoilla; mitäpä siis enää puhua noista
syrjäisemmistä kaupunginosista! Siellä on tietysti köyhiä paljon
enemmän kuin keskustan katukuopissa. Menemmekö El Rastrolle, isolle
torille Madridin eteläosassa? Siellä myödään kojuissa ja paljaalla
katukivityksellä rievunkappaleita ja kaikenlaista romua, joita kurjat
vielä kuitenkin voivat käyttää: lumppuja ... muutamasta centimosta
palasia esimerkiksi hienoston vanhoista gobeliineista: oikeita
kerjäläisten kuningasmantteleita!

El Rastron ympärillä on paljon niiden köyhien asumuksia, joilla on
jonkinlaista asumusta ... vaja tai kellari savea pirskuvan kujan
varrella.

Espanja on osittain ankaraa maata; siellä saattaa ihmisellä olla
vaikeutensa elää.

Ja Madrid rakennettiin sen autioimpaan osaan, Kastilian erämaahan, joka
värisee talvella kylmää ja palaa kesällä keltaiseksi.

Auringon ja riemun maa on Europan harvimmin asuttuja paikkoja. Mutta
kuitenkin se on ylhäinen ja loistava.

Kaikkein merkillisin on näky kuninkaallisen palatsin edustalla ...
marmorista ja muista arvokkaista kivistä rakennetun. Palatsin pihalla
pidetään joka aamu vahtiparaati. Silloin ratsastelevat siellä rakuunat
tanssivilla arabialaishevosilla, verhottuina punaiseen ja kultaan
tai siniseen samettiin ja keltaisiin koristeihin. Sapelit välkkyvät
käsissä, välkkyvät kuin kiilloitettu hopea; höyhentöyhdöt heiluvat
lakeissa niinkuin keskiajan ritarien kypäreissä. Näin hypitellään
ratsuja, näin välkytellään aseita ... kun taas palatsin kullatun
aitauksen toisella puolella, isolla pihalla, torvet räikkyvät,
henkikaartin tehdessä siellä temppujaan. Mutta aitauksen läpi
kurottelevat sadatkin kerjäläiset käsiään pihalle, ehkä kuninkaan
puoleen, joka ilmestyy mahdollisesti parvekkeelle. Todentotta,
kerjäläiset piirittävät linnaa päivin ja öin, rauhallisesti istuen,
maaten, seisoen tai kävellen sen ympärillä, kyyröttäen hiekassa yöt
ja Ioikoen päivät kiihtyvässä auringonpaisteessa ... purren väliin
leivänkappaletta, milloin sitä saavat.

Vetelehtijöitä kullassa ja rievuissa: espanjalaista grandezaa.

Silti on tämä ainoastaan grandezan pinnallinen muoto.

Sillä odottakaahan. Siinä grandezassa saattaa olla parempaakin... Moni
lienee nähnyt, että espanjalainen voi katsoa suoraan silmiin! Ettei hän
petä kaupoissa ... italialainen on paljon ovelampi. Ja tietää, että
espanjalainen on ylpeä kunniastaan.

Siitä oikeasta grandezasta on sommiteltu seuraava satu, jonka aihe
kuultiin kerran Madridissa.

Espanja on ankara maa, kuten sanottu. Ihmekö, jos Kastilia, sen ankaran
ydin, luo köyhiä? Luonnon köyhyys ehkä kiihoittaa pyrkimään rikkaaksi
ikäänkuin keinottelemalla ... ja loistamaan kullalla, joka tulee
muutamien harvojen osaksi.

No niin, eräistä mahtaa satuni sankarikin olla keinottelija jollakin
tavoin. Hän on näet härkätaistelija. Mikäpä muukaan sadussa, joka
kertoo Espanjasta? Hänen nimensä olkoon Pablo Maria.

Hänen vaimonsa nimi on Estrella.

Kiitos pyhälle Neitsyelle, vielä ei siro Estrella ole mikään köyhä ...
ei mikään kerjäläinen! Eikä kenties sellaiseksi tule!

Vielä ei hän kiertele poikansa kanssa Madridin Rastron valkeain palatsien
ovilla, ei harhaile säälittävänä komealla Calle de Alcalálla. Ei asu
El, rieputorin, lähettyvillä ... saati sitten nuku öitään
Prado-esplanaadilla, jossa vaivaispalmut talvella vapisevat kylmässä,
olkiin käärittyinä.

Ei, talosessaan Madridin uusimmassa osassa asuu härkätaistelija Pablo Marian
leski ... uljaan toreadorin, jonka lisä- ja kunnianimi oli El Arrojadito
, mikä merkitsee melkein yhtä kuin sana Peloton.

Korkealla kummulla hän asuu. Kummulle näkyy lumessa säteilevä Sierra Guadarrama
aution erämaan ylitse.

Nuori Estrella voi hyvin ... puettuna huntuihin ja samettiin ...
miesvainajansa jättämillä rahoilla saatuihin. Ja yhtä hyvin elää Pablo Marian
poika, pikku Alfonso.

Onnellinen Estrella! Ei käynyt sillä tavoin kuin Pablo Maria jo
pelkäsi, nimittäin, että Estrella ja Alfonso joutuisivat kurjuuteen.

Ja tämä pelastuminen on El Arrojaditon ansiota! Vielä elää Espanjassa
grandeza!

El Arrojadito syntyi Sierra Guadarraman liepeillä. Se vuoristo tai
alppi on Kastilian korkeuden apulaisena luomassa ylängön talvea yhtä
tylyksi kylmyyden puolesta kuin sen kesä on julma kuumuudessaan.
Guadarrama liittää talvelliseen viluun vielä sumunsa, jotka vyöryvät
syksyllä ja talvella alas huipuilta; se sumu viiltää joulu- ja tammikuun
aamuina Madridin notkelmissa melkeinpä läpi luiden ja
ydinten, jopa useasti vielä maaliskuussa. Eikä pelkästään aamuisin:
välistä joulun ympärillä on pääkaupunki kaiket päivät kiedottu
hyytävään sumuun niinkuin käärinliinaan. Silloin saatetaan tulisessa
Espanjassa yskiä ja köhiä kovasti ... köhivät paremmatkin ihmiset kuin
kaduilla makaavat kerjäläiset...

Sierra Guadarrama, karu ja tyly vuori! Sen liepeillä siis syntyi Pablo Maria El Arrojadito
. Isä kuului olleen vuohipaimen ... eikä äitikään
hienompaa sukua, vaan vuohi- ja lammaspaimen.

Ja kumminkin nousi Pablo Mariasta härkätaistelija! Jopa kuuluisa
härkätaistelija, jolle annettiin lisänimeksi El Arrojadito! Melkein
ihanin kunnia kuninkaan ja arkkipiispan jälkeen, mitä Espanjassa voi
saavuttaa.

Pablo Marian synnyinlaakso palaa kesällä kulolle, ja talvella se on
harmaa ja kuolemaan asti synkkä. Maakuopassa asuivat hänen isänsä ja
äitinsä, niinkuin monet muutkin talonpojat kuuluvat asuvan. Jonkin
tornimaisena ylenevän ja mustan kallionsärmän juurella... Kuinka
he olisivat voineet rakentaa itselleen kartanoa ... edes kivistä,
sillä metsää ei Espanjassa ole ... puuta tuskin edes kattilan alle,
varsinkaan köyhillä...

Siksipä onkin mahdollista, että paimen ja hänen vaimonsa yskivät
talvella kovasti, maatessaan yöllä kuopan nurkassa, kirjavat huivit
vedettyinä suun eteen ja käärittyinä monin kerroin kaulan ympärille.
Pikku Pablo nukkui yöt vanhempiensa välissä; mutta päiviksi vietiin
hänet lampaiden ja vuohien mukana majan edustalle laaksoon, jossa
mies ja vaimo paimensivat suuren aatelisherran eläimiä. Tällä
aatelisherralla oli nimiäkin ja arvonimiä kokonainen pikku juna.
Sellaisia kuin: Don Carlos Ramiro Miguel Gonzales de Fuenteplata,
conde de Puente de Alcántara y Almudena Laxarilla, duca de y
Bobadilla. Kreivi hän siis oli ja herttua, mitä kaikkea lieneekään
ollut. Itse hän eli Madridissa, poissa maalta, tahi tulisimmat
vuodenajat toisissa linnoissaan, jotka olivat lauhkean Välimeren
rannalla; oleskelipa hän paljon ulkomaillakin, luultavasti iloisessa
Italiassa.

Tilusten vuokraajat, alavuokraajat ja voudit lähettivät hänelle
Espanjan kultaa, joten hän saattoi elää ylhäisestä.

Pablo Marian vanhemmat jälleen asuivat Sierra Guadarramalla maakuopassa.

Jo varsin pienenä ärsytteli poika mielellään äärettömän lammaslauman
pässejä, mutta hänen suurin riemunsa oli taistelu vihaisimman pukin
kanssa.

Kuoli nyt Pablo Marian äiti, maattuaan viimeisen kuukauden kuopan
lavitsalla kasvoiltaan hyvin keltaisena, ja Pablo Maria jäi isänsä
kanssa, jonka kuivuneita poskia pitkin nyt valuivat usein surun ja
järkytyksen kyyneleet, sillä pian tiesi hän itsekin kuolevansa. Ja
meni puoli vuotta, niin hän kuolikin. Onneksi sattuivat tilanomistajan
palvelijat tulemaan juuri niinä päivinä autiolle laitumelle keritsemään
lampaita ja teurastamaan vuohia. He korjasivat ruumiin ja pienen Pablo Marian,
joka oli mustapäinen ja vakava poika.

Vähitellen tuli paimenen pojasta linnassa ensin paimenpoika, sen
jälkeen kuskipoika ja viimein renki. Mielellään ärsytteli hän yhä
vihaisinta pukkia, ja alkoi vihdoin taistella myöskin mustan ja
teräväsarvisen sonnin kanssa.

Meni muutamia vuosia, Pablo Maria ohjasi härkävaljakkoaan erämaan
poikki Madridiin ... neljää perätysten asetettua härkää, jotka
vetivät kaupunkiin valtavia viljakuormia ja sieltä palatessaan
rämisevää rautaa, kiiluvaa kivihiiltä ja muuta tiluksille ostettua
tavaraa. Milloinkaan juoksematta astelivat kellertävät härät, mutta
myöskään pysähtymättä, sillä Pablo Marialla oli kädessä pitkä vapa
ja sen kärjessä tavanmukainen, terävä piikki. Piikillä pisteli hän
juhtia niskaan, jos ne laiskottelivat. Niin teki Pablo ... päässään
leveäreunainen ja kova huopahattu, toisella olkapäällä komeasti
punertava mantteli, kirjavan vyön alla terävä ja pitkä veitsi. Ei
auttanut härkien muu kuin vetää pienten talojen korkuisia kuormia,
niskat ikeen alla, silmissä apeus, jossa ei näkynyt enää edes kosteaa
kiiltoa. Ja valjakon edellä asteleva Pablo Maria hyräili villiä ja
alakuloista säveltä.

Näillä Madridin-matkoillaan näki hän sitten oikean härkätaistelun.
Mahtoipa hänessä silloin herätä uudestaan jo ehkä vähän aikaa nukkunut
halu taistella teräväsarvisen sonnin kanssa!

Nyt hän harjoitteli taistelua kaikki ruokatuntinsa; ja miettipä
öilläkin, aivan unettomana, miten hän saisi sonnin oikein vihaiseksi ja
kuinka hän välttäisi sen keihästykset.

Kerran tuli siihen vuorenrinteellä kapuilevaan kylään, jota lähellä
Pablon herran linna oli, muudan seurue härkätaistelijoita. Olihan
kylässä toki oma härkäsirkuksensa, kuten kaikissa oikeissa kylissä.
Tämä seurue tappoi kussakin näytännössään vain yhden ja huonon härän,
mutta se salli, menestystä itselleen hankkiakseen, yleisönkin yhtyä
taisteluun. Nyt kiipesi mustapäinen ja vakava Pablo Maria katselijoita
suojaavasta aitauksesta arenalle ja taisteli oikean härkätaistelun.
Ärsytti hurjaa nautaa punertavalla manttelillaan, petteli sitä
oivallisesti, karttoi sukkelin pyörähdyksin kaikki sen hyökkäykset,
hyppeli sen poikki edestä ja kupeilta, iski sen niskaan väkäiset
piikit, banderillat. Ja tappoi pedon lopulta komealla miekanpistolla.

Se oli hänelle onnen päivä. Kotikylä ihaili tätä toreadoria, toreroa,
ja seurueen johtaja tahtoi hänet joukkonsa jäseneksi. Pablo Maria
suostuikin, hän jätti vuorenkupeella uneksivan kylänsä.

Miehen kunnian määränä oli Madrid ... ja sitten paljon enemmänkin.

Meni vuosia, tapansa mukaan nopeasti. Nyt oli kunnian päivä tullut,
viimeinkin. Pablo Maria oli harjoitellut neljä vuotta monessa
seurueessa, hankkien itselleen paitsi yhä hurjempaa uskallusta,
voimaa ja notkeutta myöskin tietoja taiteensa hienouksista. Sillä
härkätaistelu ei ole pelkkää härkätaistelua, vaan se on taidetta.
Melkein yhtä suurta kuin mikä muu hyvänsä, taidetta, jolla on tarkat
sääntönsä ja vivahteensa; josta on kirjoitettu ylistyksiä, asiallisia
selostuksia ja tutkielmia niin paljon, että ne täyttäisivät varmaankin
ison kirjastohuoneen Salamancan kuulussa yliopistossa. Sanomalehdet
väittelevät Espanjassa härkätaistelujen kautena tästä taiteesta
kiivaammin kuin muualla kinastellaan tuoreimmasta runoudesta, ja
puolueet riitelevät keskenään kukin omasta torerostaan sellaisella
tavalla, etteivät vastustajat lopulta tervehdi toisiaan. Sillä tärkeä
seikka on härkätaistelu, näyte miehuuden ja älyn voitosta eläimellistä
raakuutta vastaan.

Tämän voiton säteilevän kruunun oli Pablo Maria nyt saavuttanut,
esiintyessään viimein Madridin arenalla. Hänestä oli tullut hyvä
härkätaistelija. Hyväkö? Se ei hänen kunnianimekseen riittänyt!
Kuuluisa hän oli ... suuri härkätaistelija. Mikä notkeus liikkeissä!
Mikä asentojen plastiikka! Mikä tekniikka. Käännähdykset sarvikkaiden
petojen edessä komeita ja samalla ikäänkuin tanssiaskeleita. Entä hänen
rohkeutensa! Antaa sonnien, joiden synnynnäistä ja yhä kehitettyä
raivoa hän lisäsi vielä iskemällä räjähtäviä raketteja niiden selkään,
antaa noiden mustien hirviöiden syöksyä itsestään sentimetrin päähän,
mutta säilyä sekunnissa keihästykseltä ... ja kumartaa yleisölle,
ylpeästi ja hienosti hymyillen... Riemunpauhuun puhkeavalle yleisölle
... huhtikuun auringon säteilyssä ... puettuna tulipunaiseen ja
kultaan, polvihousuihin ja valkeihin silkkisukkiin, päässä musta ja
kullalla tikattu lakki. Suuri liikutus on kansakunnalle tietää joka
hetki lemmikkinsä veri melkein petojen sarvissa ... ja vielä ihanampi
nautinto nähdä hänen pelastuvan komeasti... Ja tappavan jo tässä
ensimmäisessä näytännössään yhtä mittaa kuusi härkää, tunkien sankarin
voimalla roomalaiskalpansa niiden sydämeen taikka selkäytimeen. Kohta
sai Espanjan suuri mies kunnianimen El Arrojadito, Peloton.

Ja hän oli ainoastaan köyhän ja vähäpätöisen paimenen poika!
Vähäpätöisen miehen ja köyhän eukon. Nyt viittoivat hänelle
kolmensadantuhannen pesetan vuositulot, kuten kuuluisat
härkätaistelijat hyvinkin ansaitsevat. Miesten ihailua ja naisten
suloista rakkautta hänelle satoi. Syrjäisiltä suljettujen klubien ja
palatsien portit aukesivat varmaankin paimenen pojalle. Niin, hän oli
nyt melkein caballero, jota muut herrat kohtelivat ystävällisesti ja
suojaavasti. Don Carlos Ramiro Miguel Gonzales de Fuenteplata, conde de Puente de Alcántara y Almudena,
duca de Laxarilla y Bobadilla,
joka pistäysi siihen aikaan Madridissa Napolista, käyttäysi Pablo Mariaa
kohtaan niinkuin veli... Tarjoten hänelle, oikein innostuneella
viinituokiolla, puolisoksi sisartaan, viidenviidettä vuoden ikäistä,
jonka nimi oli Isabel. Mutta vielä enemmän olisi Pablo Maria saanut,
jos olisi tahtonut. Nuorten ja ihanien naisten rakkautta ...
Espanjan ryhdikkäiden, ja komeain vallasnaisten: heidän poskillaan
ruusut kukkivat, tuliset silmät säkenöivät mustien pitsihuntujen
hämärästä. Mahtoipa usea heistä rukoilla polvillaan Pablo Mariaa
saadakseen vaikkapa vähänkin omistaa hänet, verrattoman espanjalaisen
härkätaistelijan.

Mutta vielä elää grandezaa vanhassa Espanjassa!

Grandezaa toisenlaistakin kuin härkätaisteluissa. Ylhäistä sävyä
muussakin kuin maan maisemissa ... lukemattomissa jättiläiskummuissa,
jotka nousevat suurina kaarina toistensa takaa Kastilian ylängöllä ...
monien kaarten harjalla vanhat ja muuritetut kaupungit.

Tiedämme, että espanjalainen osaa katsoa suoraan silmiin. Uskomme, että
hän on kunniastaan yhtä ylpeä kuin hänen kaikki asenteensa ja mantteli
hänen toisella olkapäällään ovat komeat ... tuolla maurien ja keskiajan
ritarien jälkeläisellä. Tyyni on hänen hymynsä, rauhallisena lepää
hymyillessä hänen otsansa.

Ja espanjalaisella on varmaan taito olla tarvittaessa vähäpuheinenkin.
Ainakin oli Pablo Maria sellainen.

Vaikka hänelle oli tarjona niin ylhäisiä ja ihania naisia, että vain
Espanjassa niitä löytyä saattaa, jopa sangen rikkaitakin, pysyi hän
uskollisena eräälle köyhälle ja koruttomalle maalaistytölle, sillä
hänelle oli Pablo kotikylässään luvannut pelottoman sydämensä. Estrelia
oli se tyttö; hänen siroa somuuttaan rakasti Pablo Maria.

Estrellan hän otti, tuskin maistettuaan hienoston ihailua. Ja mikäpä
oli hänen se tehdä? Nautahoitolat Espanjassa kasvattavat tuhansia
taisteluhärkiä joka vuosi; ainoastaan kymmeniä täytyy oivallisen
härkätaistelijan niistä vuosittain kaataa, mutta hänen kukkaronsa ja
pankkitilinsä ovat kuitenkin aina kultaa kukkuroillaan. Pablo Maria
rakennutti Estrellalle ja itselleen talon Madridin uusimpaan osaan ...
espanjalaista keramiikkia oli runsaasti seinissä ... pari kääpiöpalmua
uinui portilla, ja pihalla virkosivat ruusutkin toukokuussa.

Varsin pian sai Estrelia pojan, Pablo Marian ylpeydenesineen, jolle
annettiin kuninkaallinen nimi Alfonso. Sitten elivät he onnellisesti
edelleen. Pablo Maria tappoi joka vuosi huhtikuusta lähtien vihaisia
härkiä ... sijoitti rahaa Espanjan pankkeihin ... ja vakuutti henkensä
huikeasta summasta.

Mutta nyt näemme, eikö Pablo Mariassa ollut todella grandezaa muulloin
kuin kullan ja onnen päivinä.

El Arrojaditolle kävi huonosti.

Suuri sonni ei häntä tappanut. Pahemmin hänelle kävi.

Sierra sumuistako lienee johtunut, ja maakuopasta, jossa
hän oli pienenä niellyt noiden sumujen kosteutta, vaiko siitä, että
hän valvoi nykyään paljon klubeissa ja hotelleissa, havanna-sikarien
hienossa savussa ja viinien, rommien ja pelipöytien ääressä, sillä
kun mies on päässyt maalaiselämästä, niin maistuu komean elämän
ihanuus hyvältä; mistä lieneekään johtunut, mutta erään autoretken
jälkeen, jonka Pablo Maria teki tammikuussa yli Kastilian lakeuksien
eräiden caballerojen kanssa, sen retken jälkeen alkoi Pablo Maria
arveluttavasta yskiä. Ei se yskä totellut Espanjan erinomaisten
lääkärien hoitoa. Komea El Arrojadito laihtui ja kelmeni pian. Niin
kului muutamia viikkoja. Nyt lienee Pablo Maria muistanut lumisen
Sierra Guadarraman sekä nuo maakuoppaan kuolleet vanhempansa.

Espanjan erinomaiset lääkärit sanoivat, että kuuluisalla torerolla oli
keuhkovika. Oikein hirveä.

Mutta odottakaapas: vielä on grandezaa itämaisten maurien ja keskiajan
goottilaisten hidalgojen valtakunnassa!

Ensiksikin kielsi Pablo Maria lääkäreitä ilmoittamasta Estrellalle
mitään tämän pikku yskän oikeasta laadusta. Saattoihan vaimolle sanoa,
että se oli vaikeasti parannettavaa.

Mutta itsekseen mietti El Arrojadito, antaen jonkun aikaa tiedemiesten
neuvoa häntä, omia ajatuksiaan.

Synkkiä ja komeita ajatuksia. Tätenkö oli hänen jäätävä koko elämänsä
iäksi kitumaan? Surkea keuhkotauti! Surkuttelun ja pelonkin uhriksi
hän jäisi ... suuremmaksi peloksi ihmisille kuin koskaan väkevin härkä
hänelle, jonka nimi oli Peloton. Sillä hän levittäisi ympärilleen
ruttoa pelkällä läsnäolollaan.

Alakuloisinta oli, ettei hän varmasti enää koskaan kykenisi tappamaan
härkiä.

Ja kaikkein raskainta sittenkin, että hän saattaisi hengittää turmionsa
myrkyn Estrellaan ja reippaaseen poikaansa, pikku Alfonsoon!

Vieläpä mietti El Arrojadito, että koska hän ei kykenisi toistavaan
ammattiinsa, niin hänen asiansa joutuisivat rappiolle. Erinomainen
elämä täytyisi supistaa kurjemmaksi. Kuluisivat lopulta paljotkin
kullat, jos hän eläisi kauan, jota lääkärit epäilivät.

Viimein näki Pablo Maria suruissaan Estrellansa jo kiertelemässä
Madridin palatsien ja klubien ovilla ... huonoissa vaatteissa ja
elämisen huolten painamana. Kiertelemässä satojen muiden kerjäläisten
parvessa, ryysyisenä ja onnettomana, pikku Alfonson keralla; niin,
anellen ylhäisiltä almua, tuo kuuluisan ja lahjakkaan El Arrojaditon
leski ... sillä suuruudetkin saatetaan unohtaa, kun rahasta tulee
kysymys.

Ei, grandezaa tarvitaan muulloinkin kuin taistelussa hurjasilmäisiä
härkiä vastaan, joiden häijyt sarvet usein tahrautuvat toreroiden
verellä.

Suru teki Pablo Marian viimein ehkä sekapäiseksi. Hän ajatteli
edelleen, antaisiko hän, jos kestäisi voimissa edes tulevan
taistelusesongin alkuun, huhtikuuhun, sonnin keihästää rintansa puhki?
Antaisiko hän vihollisensa voittaa? Ei, tuhannesti ei! Sellainen olisi
tahra kunnian välkkyvään kilpeen.

Mitä oli El Arrojaditon tehtävä? Miten oli hänen kuoltava,
pelastaakseen kunniansa ja rakkaansa?

Hän keksi grandezan puolesta ovelan keinon. Käski näitä erinomaisia
lääkäreitä, jotka eivät voineet hänen taudilleen mitään, niin virkeästi
se edistyi, lähettämään hänet matkalle eteläiseen Espanjaan, missä
ilmasto on lempeä ja maakin oikein kaunis: turhaan eivät jo maurilaiset
runoilijat ylistäneet niitä seutuja taivaasta pudonneeksi paratiisiksi;
Hän tahtoi ensin Malagaan, jossa rusinat kypsyvät, ja sitten ehkä
espanjalaiseen Afrikaan, ... ainaisen auringon maihin Casablancaan ja
Melillaan. Sillä tavalla oli hän paraneva pikemmin, vakuutteli hän ...
ja niin vakuuttelivat erinomaiset tiedemiehetkin Estrellalle, jota
kuuluisa torero ei suostunut ottamaan mukaansa tälle huvimatkalle, ei
ainakaan vielä ... varovaisuuden vuoksi.

El Arrojadito lähti siis keltaisesta Madridista, hyvästeltyään
ritarillisesti Estrellaa ja syleiltyään hellästi ja palavasti pikku
Alfonsoa. Sanoi tulevansa takaisin pian, niin oivallisessa kunnossa
kuin julmin taistelusonni. Kiiti junassa poikki puuttomien ylänköjen
... niiden äärillä kohoilee mustia kallionsärmiä kuin mitäkin
linnanraunioita. Poikki autioiden tasankojen, joilla näkyy ainoastaan
harvassa kyliä ja melkein yhtä harvassa ihmisiä: kumpujen laella
ratsastavia talonpoikia tahi sauvainsa nojassa seisovia paimenia.
Hiljaisen maan äänettömyyttä keskeyttivät ainoastaan joskus rotkoissa
kohisevat vuoripurot ja junassa matkustavien maalaisten alakuloiset ja
hurjat laulut. Niin tuli hän Malagaan ... ihanuudessaan iankaikkisen
Välimeren rannalle. Sitten teki hän retken meren poikki Melillaan.

Välimeri lepäsi näinä alkutalven päivinä puolihorroksissa ... loikoi
niinkuin itämainen kaunotar hopealla kirjatulla silkillä, naurahdellen
unessaan ja laulaenkin huolettomasti silloin tällöin. Sen rannalla,
lumivalkeiden maurilaiskylien pengermillä, oli Pablo Marialla vielä
tilaisuus tutkia, mitä hän tekisi. Ja hän vahvistuikin päätöksessään
... grandezan puolesta. Sillä turhaan odotti hän pelastusta,
kierreltyään sittemmin myöskin Casablancassa ja viimein Fezissä.

Estrellalle hän kirjoitti sangen usein: ilmoitti voivansa yhä paremmin.
Nuoren Estrellan ei siis ollut katseltava toistaiseksi itselleen uutta
miestä, joskin Pablo Maria, siitä puheen tullen, toivoi leikillään ja
vakavastikin, että Estrellan oli El Arrojaditonsa kuoleman jälkeen
valittava itselleen uusi ja kunnon mies; olihan näet Pablo Mariankin
kerran kuoltava. Niin, Estrellan oli se valittava omaksi elämänilokseen
ja pikku Alfonson kasvattajaksi miehekkyyteen. Mutta nytpä olikin
kuolema vielä El Arrojaditosta kaukana, koska hän parani ihmeellisesti:
kuolema oli kuin kokematon härkä, helppo oli oivallisen toreron se
kukistaa.

Näin kirjoitti Pablo Maria erinomaisille espanjalaisille lääkäreillekin.

Iloisia kirjeitä ... yskien Fezissä kuin neekerit Saharassa talvisten
nuotioittensa ympärillä.

Sitten, puolen vuoden kuluttua, hän riensi takaisin Espanjan
kunniakkaalle niemelle. Miksi? Kummallista ... hän kaipasi nähdä Sierra Guadarramaa,
tuota talvellisten sumujen huokujaa.

Mutta Sierra Guadarraman liepeille asti ei hän sittenkään palannut,
vaan asettui Sevillaan.

Vielä on miehessä tahtoa ... vanhassa Espanjassa grandezaa!

Siitä kaupungista ilmoitti Pablo Maria Estrellalle olevansa täysin
terve. Kohta tulisi hän takaisin Madridiin ja näyttäisi, miten härkiä
kaadetaan!

Oli helmikuu, sade kuohui taivaasta, Sevillan kadut olivat tulvillaan
savea. Eivät soittaneet kitarat, eivätkä andalusiattaret kulkeneet
Guadalquivirin rantapuistossa kirjavat mantillat hartioilla ...
tulipunaisilla ja sinisillä kukilla koristetut mantillat. Ei, he
liikkuivat mustissa ... sateenvarjoineen. Eräissä Sevillan varieteissa
tanssivat lihavat ja laihat tanssijattaret illoin kuitenkin boleroa,
fandangoa ja villisti jyskyvää jotaa.

Guadalquivir-joki vieri matalien rantojensa välissä hiljaa ... halki
Andalusian alakuloisen tasangon.

Pablo Maria istui maurilaisen hotellinsa huoneessa, kaivaten siroa
Estrellaa ja pikku Alfonsoa, yskien ja kirjoittaen äskenmainittua
kirjettä, jossa hän kuvaili sydämensä nyt sykkivän keveästi ja
verensä virtaavan tulisena kuin parhain sherry. Niin, Pablo Maria oli
suorastaan rakastunut: rakastunut Sevillan itämaisiin andalusiattariin.
Silti ei Estrellan tarvinnut olla mustasukkainen, joskin kuulu
toreador aikoi tänä iltana lähteä Guadalquivirin toiselle puolelle
... katselemaan mustalaistyttöjen tanssia. Ainoastaan katselemaan
... ennen kaikkea tuota tanssia. Kautta kunniansa, El Arrojadito
vannoi rakastavansa pelkästään Estrellaa ja pikku Alfonsoa ... joiden
luokse hän palaisi kahden päivän kuluttua! Mutta ennen Madridiin
lähtöään aikoi hän nyt nähdä täällä Andalusiassa sitäpaitsi oikean
andalusialaisen kukkotaistelunkin ... tuo härkätaistelija. Sellaisen
kukkotaistelun, jollaisia kuuluttiin pidettävän salaa iltamyöhällä
niissä samoissa hiekkahaudoissa, missä mustalaiset asuivat. Kukkoina ei
näissä nimittäin ollut tavallisia kukkoja, vaan hurjia miehiä, jotka
sidottiin jaloistaan pölkkyihin niin lähelle toisiaan, että he voivat
iskeä toisiaan terävillä veitsillä. Yleisönä katseli ympärillä pari
pesetaansa maksavia kaikenlaisia ... miehiä ja naisia. Se ihmiskukko,
joka sai nokituksi toisen pyörryksiin tai kuoliaaksi, lauloi lopulta:

”Kukko kiekuu!”

Pablo Maria kulki sitten Guadalquivirin matalaa rantaa. Etäälle ...
kunnes tuli korkeampi kohta. Harmaina häämöttivät Andalusian tasangon
puut sumussa. Hän lähestyi mustalaisten leiriä. Virran jyrkälle
äyräälle saavuttuaan pisti hän kukkaroonsa kiviä painoksi ja heitti
kukkaron virtaan. Sitten hän kulki päättävästi edelleen. Pimeyden
esirippu laski tuossa tuokiossa. Tuimalla espanjalaisella ryhdillä löi
Pablo Maria terävän veitsensä kolme kertaa rintaansa. Niin luultaisiin
hänet murhatuksi. Sitten hän, joka oli päättänyt pelastaa rakkaittensa
kunnian ja rikkauden, huudahti Estrellan nimeä ... ja poikansa,
suurimman ylpeytensä esineen. Niin, hän heittäysi virtaan.

Näin tuli hänestä loppu.

Kuinka kävi sitten Estrellan ja pikku Alfonson? Estrella suri paljon
El Arrojaditoa, joka tuotiin Madridiin ja saatettiin hautaan viidellä
mustalla strutsinsulkaisin töyhdöin koristetulla hevosella. Viisi viikkoa
itki Estrella Maariain kirkoissa, kullalla ja sametilla puettujen
neitsyt edessä, joiden vahakasvot ovat kalpeat ja jäykät.
Ja sitten meni hän, noudattaen El Arrojaditon kerran ilmaisemaa
toivomusta, uuteen avioliittoon, valiten kunnon miehen, jonkun älykkään
kauppiaan, ei oman elämänsä iloksi, vaan pikku Alfonson kasvattajaksi.
Näin teki Estrella, vielä nuori ja kukoistava leski.

El Arrojaditon maine elää aikakirjoissa, valittaen hänen liian
varhaista kuolemaansa ja kansallista vahinkoa, johon kurjien
mustalaisten kullanhimo oli syynä.

Markiisitar de Fleur-de-Lys.

Oli kerran hyvä ja älykäs nainen. Vanhaa ja ylhäistä sukua. Olkoon hän
tässä sadussa markiisitar ja kotoisin frankkien maasta.

Olkoon hänen nimensä Rosamonde de Fleur-de-Lys.

Kaunis hän oli, hienostuneesti kaunis. Hänen silmänsä olivat syvästi
mustat. Hänen otsansa oli valkea, ja sitä ympäröi haaveellinen hohde,
joka ei ollut pelkästään hiukan kullalle vivahtavien kiharoiden luomaa.
Hänen huulillaan väikkyi lempeä hymy. Povi kohosi viehkeinä kumpuina.
Vyötärö oli hoikka ja notkea. Käsien kosketus, pienten käsien, joiden
hipiässä sykkivät siniset suonet, pehmeä ja samalla luja, jalat, joskin
hänen vartalonsa oli kuin maurilaisen maljakon, olivat pienet ...
melkein kuin nuken.

Hänessä oli itämaista vertä, aistillista ja mietiskelevää.
Markiisittaren rotuun olivat näet muinoin Espanjasta Ranskaan
hyökkäilleet maurit jättäneet merkkinsä.

Rosamonde de Fleur-de-Lysin sukulinna oli etelässä, ihmeellisessä
Pyreneitten laaksossa: siellä, missä talvellakin palmut viihtyvät ja
magnoliat vihannoivat, koskaan lumivaippaansa riisumattomien alppien
juuressa. Sukulinna ja puisto: loistavia kamelioita ja tummia ruusuja
magnoliain siimeksessä.

Vielä ei markiisitar de Fleur-de-Lys ollut antanut toiveita yhdellekään
kosijoista, joita hänellä oli paljon, kuten sopii kauniille, rikkaalle
ja ylhäiselle naiselle. Eikä hänen isänsä ollut hänelle kovin
vihastunutkaan siitä, että paitsi ylhäiset myöskin rikkaat kosijat
hyljättiin, koska tytär oli vielä nuorikin. Isä oli varsin uutta ja
niin sanotusti halvempaa ylimystöä kuin tyttären äiti, jonka arvo- ja
sukunimellä tässä mainitaan tytärtä. Rosamonden luonnekaan ei ollut
isän, nousukasherran, joka oli rahamiehen vaistolla pelastanut vaimonsa
suvun köyhtymästä. Ei, nuori markiisitar de Fleur-de-Lys oli vuosia sitten
kuolleen äitinsä kaltainen.

Miksi hän ei suostunut kosijoihin? Kaipasiko hän jotakin
hienostuneempaa kuin isänsä tutut, ja varoittiko vanhan ja kokeneen
rodun veri häntä luottamasta miellyttävienkään miesten sanoihin, jotka
saattoivat kylmetä sitten kun niissä ilmenevä leimahdus oli sammunut?
Sitä ei nuori markiisitar tiennyt itsekään, hän vain odotti jotakin
suurta ja syvää, niin, aina hehkuvaa: omaa rakkauttaan.

Mutta tulipa nyt sellainen aika, joka johti isän unohtamaan hetkeksi
arvo- ja rikastumishaaveensa ja näytti poistavan tyttären mielestä
hänen kaipuunsa. Syttyi näet maailmansota, kuin myöskin Ranskan
ja Saksan vimmattu taistelu keskenään, noiden kahden kansojen
parhaimmista, joiden lasten vereen on jo äidinmaidossa syöpynyt, että
ne vihaavat toisiaan.

Markiisitar de Fleur-de-Lys oli, kuten sanottu, vanhaa sukua, monille
epäilyksillekin kypsää. Mutta sellainen on rotutunne, ellei nyt jo
sota-ajan mielenkuohunta pysty huumaamaan kaikkien aivoja, että
hänkin tahtoi tehdä jotakin isänmaansa, suuren ja kunniakkaan Ranskan
puolesta, jopa uhrautua. Rosamonde lähti siis laupeudensisarena
rintamalle, hoitamaan haavoittuneita, niinkuin hänen ihmisten
kärsimyksille altis sydämensä osoitti hänelle tuon sopivimman toimialan
ja niinkuin hänen pehmeät kätensä olivat sille alalle aivan kuin luodut.

Marnen seuduilla, jossa käytiin sodan alkuaikojen raivoisimmat
taistelut, kuulsivat sitten hänen suuret ja mustat silmänsä
laupeudensisaren valkean hunnun varjosta. Niiden silmien sääli ei
väsynyt koskaan, vaikka hänen povensa olisi nääntynyt lukemattomien
valvottujen päivien ja öiden ponnistuksista; ne silmät eivät kammoneet
verivirtoja, nuo silmät, jotka olivat ennen vuodattaneet kyyneleitä,
jos hän oli tallannut erehdyksestä maan matostakin ja ajatellut sen
kärsimystä. Ah, nyt ei markiisitar de Fleur-de-Lysillä, kun hänellä
oli niin paljon pelastettavia, ollut aikaa eikä oikeutta hyödyttömiin
kyyneleihin. Ja innostaakin täytyi hänen ihanien silmiensä ja äänensä.
Se ääni soi kuin huilu, varsinkin milloin hän tahtoi sillä lumota.

Niin meni puolen vuotta. Ja sitten alkoi tapahtua, mistä tarinassani
varsinaisesti kerrotaan.

Siihen sairaalaan ja siihen rintaman ranskalaiselta puolella ja
verrattain kaukana rintamalta olevaan kaupunkiin, jossa Rosamonde
hoiteli haavoittuneita ranskalaisia ja saksalaisiakin, muuten molempia
melkein yhtä hyvin, sattui joutumaan toisten mukana muudan nuori
sotilas, varakreivi Roland de Coeur-de-Loup.

Roland de Coeur-de-Loup oli syntyisin Ranskan luoteisesta kulmasta.
Niinkuin tummasilmäisessä markiisittaressa oli itämaista vertä, niin
oli nuoressa sotilaassa jälleen sen rodun merkit, joka vuosisatoja sitten
tuli viikinkeinä Ranskaa ryöstämään ja jäi asumaankin sen
iloisille rannoille: hän oli kookas ja vahva, hänen tukkansa ruskeus
oli melkeinpä vaalea ja hänen silmänsä olivat siniset.

Luutnantti Rolandilla ja hänen vanhemmillaan oli ollut linna ja
suuria tiluksia Marne-joen varrella. Nyt oli linna porona ja mustina
raunioina, ja tiluksien pellot ja metsät väännetty kranaateilla
sellaisiksi, ettei sadan vuoden työ saisi niitä kuntoon.

Roland oli haavoittunut sodassa, mutta ainoastaan lievästi, vasempaan
ranteeseen. Hän oli jo melkein parantunut silloin kun hän näki
markiisitar Rosamonde de Fleur-de-Lysin, käydessään hänen osastollaan
lohduttelemassa sotilaita ja viettämässä heidän kanssaan pakinoiden
toipumushetkiään osaston seurustelusalissa.

Sotaa sanovat asiantuntijat ihmeelliseksi. Sanovat, että se kääntää
kaikki entiset seikat toisiksi, tekee vihan oikeaksi vihaksi,
leppymättömyyden jaloksi, ja kirkastaa rakkauden todelliseksi
rakkaudeksi. Ehkä on niin. Mutta ainoastaanko sodan tähden varakreivi
de Coeur-de-Loup yhtäkkiä rakastui markiisitar laupeudensisareen?

Luutnantin mieli oli omituisessa kiihkossa jo ennenkuin hän
näki Rosamonden. Hän oli taistellut juoksuhaudoissa kuukausia
yhtämittaa, valvonut vuorokausia, nukkunut aseet valmiina vieressään
kenttävuoteella, kärsinyt vilua ja nälkääkin, koska sydän käski hänen
jakaa leipäosuutensa jonkun heikomman aseveikon kanssa. Hän oli
odottanut rauhaa, jota ei tullut, ja oli lopulta johtunut vihaamaan
vielä enemmän kuin syntymästään noita saksalaisia, jotka olivat paitsi
hävittäneet hänen omaisuutensa surmanneet hänen isänsä: isä ei heidän
hyökätessään tahtonut väistyä harhakuulilta piiloon, vaan kaatui
linnansa porttia puolustaen. Poika, jota nuori ikä ei olisi juuri vielä
riveihin vaatinut, lähti sotaan vapaaehtoisena. Äiti oli kuollut suruun
ja sodan tauteihin pääkaupungissa, erillään pojasta.

Nyt olisi Roland de Coeur-de-Loup tahtonut tappaa saksalaisia kysymättä
koskaan, mitä he olivat miehiään. Hänen kasvoillaan oli ainaisen vihan
kelmeys, sama väri kuin nuorella neidolla, joka menee omasta tahdostaan
luostariin: uhrautuen haltioittavalle aatteelle, tietämättä, mitä se
oikein on, mutta uskoen järkkymättä siihen.

Kiivaasti odotti Roland de Coeur-de-Loup tässä pienessä kaupungissa
aikaa, jolloin hän pääsisi rintamalle takaisin.

Ja hänen odottaessaan, eräänä syksyisenä iltana, kun hän istui
sairaalassa ikkunan ääressä, jonka takana tuuheain kastanjapuiden
suuret ja keltaiset lehdet varisivat, tuli markiisitar de Fleur-de-Lys
huoneeseen, toisten naisten ja sotilaitten seurassa. Luutnantti Roland
oli jo ennen esitelty hänelle, mutta ei ollut kiinnittänyt sen enempää
huomiota tuohon laupeudensisaren viitalla puettuun. Tällä kertaa erosi
markiisitar piankin omasta seurueestaan ja istahti sen pöydän toiselle
puolelle, jonka toisella nuori luutnantti uneksi veritöistä: kostosta
saksalaisille ja suuren, kunniakkaan Ranskan lopullisesta voiton
säteilystä. Markiisittarella ei tänä iltana ollut sairaanhoitajattaren
valkeaa pukua, sen huomasi luutnantti kohta, vaan pehmyt ja
tummansininen silkkivaippa, koska hän oli menossa rintamalle lähtevien
sotilaitten tanssijaisiin, kuten hän sanoi Roland de Coeur-de-Loupille.
Ja siinä markiisitar jatkoi, ettei hän aina jaksanut ajatella
kaatuneita ja haavoittuneita, vaan tahtoi hänkin oikeutensa elämästä.
Sitäpaitsi hän halusi innostaa niitä, joiden edessä oli vielä elämä ja
taistelu: elämän ihana ja satumaisen rikas taistelu. Markiisittaren
sitä puhuessa, vielä seisoallaan, oli Roland de Coeur-de-Loup riisunut
hänen väljän vaippansa, ja silloin hän näki ensi kerran markiisittaren
vartalon oikeissa vaatteissa, jotka sallivat sen kauneuden tulla ilmi:
hoikan vartalon, ja poven, joka pilkisti esille kaulan kohdalta. Roland
tunsi markiisittaren käden ja huomasi sen pienuuden. Kuuli tämän naisen
äänen, joka soi kuin huilu.

He eivät puhuneet sinä iltana paljon heille merkitsevää... Varakreivi
väitti siinä, ettei kenelläkään ollut oikeutta tällaisina aikoina
huvitella, vaan ainoastaan tehdä vihan töitä.

Mutta kumminkin: kuinka luutnantti itsekin kaipasi jo entistä
iloista rauhan elämää! Mutta hän puhui markiisittarelle näin
ikäänkuin salatakseen jotakin uutta tunnetta, joka oli herännyt hänen
sydämessään, herännyt niin varhain, ettei hän vielä sitä itsekään
huomannut.

Miten oli oikeastaan käynyt? Ihmetellen huomasi nuori Roland
kävelevänsä eräänä iltana kuutamossa niiden sairaalan ikkunain
edustalla, joiden takana hän tiesi markiisittaren asuvan. Oi rakkauden
ihania kuutamoita, suloisia traagillisuudessaan, riemukkaita
suuressakin tuskassa. Merkillinen tuska ja tuskallinen riemu nousivat
nuoren miehen sielun salaperäisistä kätköistä kuin hyvä tai julma
haltia maan alta sen taikasanan voimalla, jonka nimi on rakkaus!

Kuta useammin Roland de Coeur-de-Loup nyt näki markiisittaren, sitä
enemmän rakastui hän tuohon naiseen. Ja tahtoessaan hänet tavata,
tapasikin hän markiisittaren useasti. Niin, pian rakastui Roland
hänen vartalonsa sirouteen, hänen pieniin jalkoihinsa, hänen
äänensä sointuun, joka kumpusi ikäänkuin kummastelevana, milloin
normannien jälkeläinen loi häneen silmänsä. Rakastui markiisittaren
silmiin, joiden syvä hymy oli hänestä kuin ihme. Tätä kaikkea yksin
muistellessaan ajatteli varakreivi kummallisia asioita: itämaiden
ruususto-kaupunkeja, jotain sellaista kuin Damaskus tai Kultainen
. Tiesipä hän jo, että markiisitar de Fleur-de-Lys oli melkoisesti
itämaalaista vertä.

Nuoren Rolandin päätä alkoi huimata se juopumuksista ihanin, joskin
usein katkerasta juomasta saatu, jonka nimi on rakkaus. Mutta vielä hän
ei ajatellut markiisittaren sielua.

Eräänä yönä näki varakreivi Roland sitten sellaisen unen, että
Rosamonde de Fleur-de-Lys oli kuollut: makasi paareilla, keltaisilla
ruusuilla seppelöitynä. Roland itki unessaan noiden paarien ääressä,
syleillen niitä ja sitä pyhää ruumista, joka niillä lepäsi. Kun hän
heräsi, oli hän tästä unesta kovin järkytetty.

Mutta vielä enemmän järkyttyi Roland eräänä iltana, vähää ennen sitä
määräaikaa, jolloin hänen oli palattava rintamalle. Hän huomasi
kiertelevänsä sotilassairaalan, entisen luostarin, pihassa ja
odottavansa siellä markiisitarta. Odottavansa? Eivät he suinkaan olleet
sopineet kohtaamisesta: eivät vielä juuri tunteneetkaan toisiaan, saati
sitten olivat toistensa tieten rakastuneet toisiinsa. Mutta kuitenkin
Roland tunsi, että markiisittaren piti tulla nyt sinne pihalle,
lehdettömään kastanjapuitten hämärtyvään piiriin. Markiisitar ei vielä
tullut. Kuinka hän olisikaan tullut, ajatteli Roland, ja piti itseään
lapsellisena, jopa julkeana: että hän kuvittelikin markiisitarta
kohtaukseen saapuvana. Luutnantti meni kadulle, meni kotiinsa. Ja tuli
takaisin harmaan luostarin kastanjapihaan. Ei ollut markiisitar siellä.
Nuori mies palasi uudestaan kotiin, itseään ivaillen, mutta samalla
kuitenkin vaatien itsekseen, että markiisittaren täytyi tulla. Minne?
Roland palasi sairaalaan. Kuinka kävi? Siellä seisoi nyt markiisitar
de Fleur-de-Lys paatisella pihalla, illan pimenevässä hämyssä,
kastanjapuun alla, valkeassa viitassa, katsellen luutnanttiin syvin
silmin valkean huntunsa alta, joka oli hiukan kuin itämaalaisen naisen.
Roland de Coeur-de-Loup oli niin järkyttynyt, ettei puhunut paljoa
markiisittarelle, jonka hän kuitenkin uskoi ikäänkuin ajattelemisella
pakottaneensa tulemaan tähän sanattomaan kohtaukseen. Sellaista on
rakkauden ylpeys! Siinä Roland ilmoitti sitten, että hän lähtee
huomenna rintamalle: hänen kätensä on jo tarpeeksi terve, hän ei jaksa
enää olla toimettomana. Markiisitar nyökäytti hänelle hiljaa päätänsä.
Varakreivin oli vaikea erota nuoresta markiisittaresta ... rajusti
hulmahti erotessa hänen sinisen sotilasviittansa lieve vanhan luostarin
portissa.

Kuitenkaan ei hän oikeastaan tahtonut rintamalle, vaikka oli
markiisittarelle niin sanonut. Ei, rintamalle lähtö ei häntä nyt
edes miellyttänytkään. Hänestä tuntui, että hänellä olisi ollut
välttämättä muuta tekemistä. Juhlimista näinä vakavina aikoina oli hän
markiisittarelle moittinut. Nyt hän anoi, jo aivan terve mies, pari päivää
loman pitennystä ja järjesti sotilasjuhlat. Iloiset ja reippaat
juhlat. Hän tahtoi tanssia. Markiisitar de Fleur-de-Lys säpsähti, kun
Roland tuli ja vei hänet tanssiin. Oi, kuinka hän tanssi, tuo nuori
markiisitar! Kuinka kevyet olivat hänen jalkansa nousemaan. Ja hänen
sanansa olivat vielä kevyemmät kuin hän itse, sillä tanssiessaan hän
kertoi Rolandin ihmeeksi, että ennen muinoin, jopa nytkin sodan aikana,
hän oli joskus halunnut ruveta varietee-tanssijattareksi: näyttää
itseään, hurmata katselijoita, nauttia sampanjaa, paljon. Tämä oli
Rolandista uutta tuossa laupeudensisaressa. Mikä oli tämä markiisitar?
Vavistuksella ajatteli Roland sitä.

Mutta seuraavassa valssissa, jonka markiisitar samoin tanssi nuoren
sotilaan kanssa, hän yhtäkkiä kysyi Rolandilta, oltuaan melkein koko
ajan omituisesti vaiti, kuinka paljon tämä hänestä piti. Mitä hän
kysyi? Saattoiko Roland uskoa korviaan? Niin, markiisitar Rosamonde
toisti, olisiko Rolandilla voimaa esimerkiksi surmata hänet, jos hän
ruhjoutuisi etsiessään taistelukentältä haavoittuneita? Kummallinen
kysymys; siihen luutnantti vastasi ainoastaan suutelemalla vapisevin
huulin Rosamonde de Fleur-de-Lysin tuoksuvaa kättä. Valssi loppui,
Roland johti Rosamonden istumaan, ja viimein sanoi hän, pideltyään
kädellään otsaansa, ikäänkuin miettien jotain ihmeellistä, niinkuin
unta, vastasi kalpeana, että asettakoon markiisitar hänet koetteelle.
Mutta rakkaudestaan ei Roland puhunut.

Kuitenkin puhui hän siitä vielä ennen rintamalle lähtöään; muuten
olisi hänen ollut mahdoton lähteäkin. Puhui juhlailtaa seuraavana päivänä
. Rolandin ja Rosamonden rakkaus oli kehittynyt nopeasti;
niin käy muulloinkin kuin sodan aikana, jolloin kaikkien tunteiden
sanotaan kasvavan kiivaalla vauhdilla. He tiesivät nyt jo toistensa
elämän ulkonaisesti. Tunsivat yhteisiä mieltymyksiä, jopa aavistivat
sanattomasti kumpikin, että toinen häntä rakasti. Roland viipyi yhä
jollakin syyllä kaupungissa. He kävelivät yhdessä. Menivät eräänä
iltana hautausmaalle, jossa oli lukemattomia uusia kunnian kentälle
kaatuneitten muistoksi pystytettyjä ristejä. Yö lähestyi, taivas oli
lasinvihreä ja ilma kylmä, sillä oli marraskuu. Tuskalla katseli
markiisitar noita synkkiä ristejä; niiden alla veriset ruumiit
makasivat kylmässä mullassa ... veriset minkä vuoksi? Sillä hänkin
alkoi kummallisesti väsyä verivirtoihin. Elämä on lyhyt. Miksi vihata
eikä rakastaa? Haikeudella ajatteli hän paitsi elämän lyhyyttä myöskin
sitä, että Roland lähtee pian, ehkä iäksi.

Samaa kai ajatteli Roland de Coeur-de-Loup tuolla harmaan kirkon
kummulla, katsellen Rosamondea, joka kuvastui solakkana taivasta
vasten, ja erottaen hämärässä jopa hänen suunsa surullisen hymynkin.
Elämä on lyhyt. Miksi ei siis rakastaa?

Nyt tunnusti Roland rakkautensa, kuljettaessa takaisin kaupunkiin,
tunnusti hehkuvana purkauksena, joka leimusi viileässä yössä kuin
pohjolan juhannustulet. Rosamonde de Fleur-de-Lys kuunteli hiljaa,
tuskin tohtien hengittää, niin suloiselta tuntui hänestä tämä
tunnustus, viaton ja samalla väkevä kuin sodan kiihko. Mutta kaupunkiin
saavuttaessa pysähtyi Rosamonde vanhalla portilla, Neitsyt Maarian
kuvan ja sen palavan lampun alla, ja loi Rolandiin kasvonsa: ne
hehkuivat, neitseellisestä ja samalla majesteettisen itsetuntoisesta
Ja hänen silmissään näkyi paitsi usko Rolandin sanoihin myöskin riemu:
vakuutus siitä, että Rosamonde itse rakasti. Rosamonde kallisti
kasvonsa, niin että Roland sai suudella hänen huuliaan. Miksi hän olisi
puhelemalla häirinnyt rakkauden aamulaulua? Hän aavisti, että päivä
oli ehkä tuova vaikeuksia mukanaan, aavisti herkän verensä vaistolla.
Niiden vaikeuksien kohdatessa olisi aika puhua.

Rosamonden suudelmasta tiesi Roland tuon naisen olevan hänen omansa.
Ylpeäksi tunsi hän itsensä sellaisen omaisuuden kuninkaana, mutta yhä
uudestaan tahtoi hän kuitenkin tulla vakuutetuksi siitä, että hän sen
omisti. Vielä oli hänellä useita päiviä ennen sotaan palaamistaan
suudellakseen Rosamonden hehkuvia huulia. Rakkauden alkavaa onnea,
joka on kipeimmässä tuskassakin autuus! Tuska oli vielä vain aavistus
suruista, ja se aavistus lisäsi herännyttä hetken huumaa. Oi sielun
juopumusta Ranskan pitkillä poppelikujilla, iltojen hämärtyessä!
Kuutamoisilla kujilla, joille talven lumikin oli jo riputtanut
valkeuttaan. Ne suudelmat saivat Rosamonden joskus kivustakin
parahtamaan, vaikkakin suloisesta kivusta.

Mutta pian antoi kohtalo Rolandille muuta ajattelemista. Hänen sotaan
lähtönsä lähestyi. Mutta sitä ennen tahtoi hän jo selvittää asiansa
Rosamonden isän kanssa, sillä naisensa rakkaudesta hän toki tiesi
olevansa varma. Varakreivi kirjoitti markiisitar de Fleur-de-Lysin
isälle, Pyreneitten kauniiseen kaupunkiin nimeltä Pau, englantilaisten
ja amerikalaisten miljoonamiesten talviseen huvipaikkaan, jonka
lähellä Rosamonden isän linna oli, ilmoittaen paitsi rakkauttaan
myöskin asemansa, joka oli nyt köyhän miehen, koska saksalaiset olivat
hävittäneet häneltä kaikki, ja kunniallisen halunsa luoda itselleen
tulevaisuus ja Rosamondelle onni. Mitä vastasi hänelle Rosamonden
isä? Tuo puoliylhäinen, järkevä ja rikkaudestaan pöyhkeä herra ei
vastannut mitään hänelle, mutta kyllä Rosamondelle. Kerran talvella,
kun varakreivi ja markiisitar laupeudensisar kävelivät yhdessä lähellä
rintamaa, jonne Rosamonde oli tullut käymään, näytti rakastava
tyttö Roland de Coeur-de-Loupille isänsä kirjeen. He kulkivat Marnen
ranskalaista rantaa; sinne saksalaiset eivät olleet päässeet, mutta
markiisittaren vuoksi johti luutnantti kävelyn sellaisille poluille,
joilla vihollisen tulesta ei ollut vaaraa. Niin, Roland näki nyt tuon
tylyn kirjeen; se kielsi häneltä kaiken toivon, jopa solvasikin häntä.
Miksi markiisitar ei olisi hänelle sitä näyttänyt? Roland oli odottanut
kirjettä Rosamonden isältä ja ihmetellyt, ettei sitä jo ollut saapunut.
Markiisitar tahtoi, että hänen rakastettunsa oli tiedettävä kaikki,
katkeratkin totuudet heidän välillään, ja toivoi, että hän ne kestäisi:
hänen rakastettunsa täytyi olla sankari ja verraton mies. Ja sitäpaitsi
oli Rosamonde de Fleur-de-Lys varma omasta rakkaudestaan: kenenkään
kielto koko maailmassa ei estäisi häntä rakastamasta sitä, jota hän
kerran rakasti.

Markiisitar antoi siis isänsä jo aikoja tulleen kirjeen nyt
Rolandille. Mitäpä oli siinä kirjeessä? Rosamonden isä ei uskonut
todeksi varakreivi de Coeur-de-Loupin väitettä, että markiisitar de Fleur-de-Lys
muka rakastaisi tätä varakreiviä. Ja jos asia olisi niin,
moitti hän ankarasti Rosamondea, sillä hänensukuisensa naisen arvolle
eivät sopineet edes sodankaan aikana moiset seikkailut, mahdollisesti
uskottavatkin, Rosamonden luonteen perustalla. Ja lopuksi uhkasi
Rosamonden isä, kaiken varalta, tällaisella: ellei Rosamonde lopettaisi
leikittelyään tuon varmaankin hetkellisesti tuleen syttyneen köyhän
ylimysvesan kanssa, vaan sekaantuisi niin pitkälle, että suunnittelisi
avioliittoa, joka yhdistäisi de Fleur-de-Lysin varakreiviin, mikä oli
vakava asia, koska Roland, olipa hän vaikka kuinka aatelinen, oli
lopultakin köyhä, kun taas Rosamondelle oli tarjolla kunniallisia
miehiä, joilla oli enemmänkin kuin varaa hänet elättää, niin, jos
Rosamonde sellaisen aikeen toteuttaisi, olisi hänen isällään valta
tehdä hänet perinnöttömäksi: Fleur-de-Lys-suvun omaisuushan oli hänen
hankkimaansa, koska hän oli pelastanut sen viimeiset rippeet katoamasta.

Hymyillen katseli Rosamonde Rolandin kasvoja, kun Roland tätä kirjettä
luki. He olivat pysähtyneet erään Marne-virtaan laskevan sivujoen
sillalle, jonka sotilaat olivat kyhänneet laudoista, sillä entinen
silta oli räjäytetty. Oli myöhäinen ilta, taivas täynnä suuria,
säkenöiviä tähtiä. Vuolas virta pauhasi vaahdossa, tuuli viuhtoi.
Kaukana jymisivät kanuunat. Rosamonden ihmettelevä ja leikkivä hymy
katosi kuitenkin pian, sillä tähtien hohteessa hän näki, miten
kalpeaksi varakreivi de Coeur-de-Loup oli tullut. Kalpeaksi kuin
kaatuneen ja verensä tyhjiin vuodattaneen soturin ruumis. Nuori
luutnantti ei virkkanut mitään. Mutta yhtäkkiä hän teki sillan
kaidetta kohti liikkeen ikäänkuin syöksyäkseen alhaalla kohisevaan
ja tulvehtivaan jokeen. Niin uskoi markiisitar de Fleur-de-Lys; hän
riensi Rolandin perästä ja kietoi kätensä hänen kaulaansa, estääkseen
tuota aikomusta. Mutta hän näkikin, että Roland oli mennyt sinne
ainoastaan kätkeäkseen loukatun kunnian ja katkeruuden ja ennen kaikkea
häpeän kyyneleitä, niin sanoi Roland hänelle. Katkeruuden, että hän
oli köyhä, ja häpeän, että häntä näin solvattiin, ikäänkuin hän olisi
tahtonut tuottaa vahinkoa Rosamonde de Fleur-de-Lysille. Rosamonde
suuteli yhtäkkiä nuorta luutnanttia, suuteli pois hänen silmistään
kyyneleetkin. Oi, kuinka Rosamonde osasi lääkitä rakastamansa miehen
tuskia! Puhumatta mitään, kysymättä syitä, sillä ne olisivat nostaneet
uudelleen katkeruuden Rolandin sielusta esille, vaan ainoastaan
rauhoittaen häntä, huumaten nuo tuskat povensa kosketuksella,
vakuuttaen hänelle huultensa lyhyellä, tulisella hyväilyllä koskaan
sammumatonta rakkauttaan.

Rosamonden rakkauteen Roland de Coeur-de-Loup kyllä uskoi. Mutta pulma
ei silti ollut selvinnyt. Varakreivi oli sodan vuoksi varsin köyhä ja
tiesi nyt selvästi, mikä oli Rosamonden isän tahto: ettei hänen ollut
saatettava nuorta markiisitarta köyhyyden onnettomuuteen. Ja kuinka
saattoi varakreivi luoda tulevaisuutensa, varsinkin nyt, keskellä
sotaa? Hän, joka oli ennen elänyt varallisuuden mukavuudessa ja oli
aivan tottumaton rauhallisen elämän taisteluun. Kohtalo oli varakreivi
Rolandista kuin ylipääsemätön muuri hänen edessään.

Onneksi oli hänen lähdettävä heti tästä kohtauksesta takaisin tuleen.
Onneksi, hänen omasta mielestään: voidakseen harkita asiaa rauhassa,
keskellä verisen ottelun kärsimyksiä. Niin, ehkäpä unohtaakin
Rosamonden: sillä jos unohtamisella oli pelastettavissa tuon naisen
onni, niin Roland de Coeur-de-Loup oli koettava unohtaa. Ah, hän oli
koettava vaikkapa kaatua. Silloin myöskin Rosamonde hänet kai unohtaisi.

Oi rakastavaisten eroa, heidän iltaansa nyt alakuloisilta tuntuvilla
poppelikujilla. Sotilasparvi odotti tuolla nuorta päällikköään!
Rakastavain kesken ei sanaakaan lausuttu, sillä sanat tukehtuivat
eroavien sieluun, kun ne pyrkivät ilmaisemaan heidän rakkauttaan.
Yksinpä käsien kosketuskin vihlaisi kipeästi heidän sydäntään! Ero
ehkä ainaiseksi, sillä lähtihän Roland raivoisimpaan taisteluun, mitä
koskaan lienee käyty.

Ja kuitenkin se eroamisen hetki meni myöskin Rosamondelta, joka
huoneeseensa päästyään heittäysi maahan, matolleen, rukoili jumalan
siunausta rakastetulleen. Ah, milloin näkisi hän Rolandinsa jälleen?

Juoksuhautojen jäisessä vedessä ja lumessa luutnantti de Coeur-de-Loup
vartioi rintamaa, miettien monina kylminä ja tähtisinä talviöinä
rakkauttaan, muistamatta viluaan tai nälkäänsäkään; sillä jälleen jakoi
hän leipänsä itseään heikommille. Eikä hän tiennyt, miten asemaansa
auttaa, miten esiintyä rikkaana Rosamonden isän edessä. Jopa kirosi
hän sotaa, joka esti hänet edes yrittämästä miehen arvolle sopivaan
varalliseen asemaan. Joskus ahdisti häntä epätoivo niin, että hänen
teki mieli tosiaan kaatua. Silloin komensi hän sotilaansa hyökkäykseen;
sitä hän itse johti ainoastaan väkipuukko kädessä, ei edes revolverilla
varustettuna. Hänen hurjapäistä esimerkkiään noudattivat urhoolliset
sotamiehetkin, heittäen kiväärinsä taakseen juoksuhautoihin ja
syöksyen saksalaisten kaivantoihin pelkästään pistimet aseinaan. Se
oli vimmattua ottelua: kuin petojen, jotka iskevät hampain metsästäjän
kimppuun. Varakreivi Roland de Coeur-de-Loup sai näistä hyökkäyksistä
kunniaa, joskin varoituksia ylemmiltään niiden mielettömyyden vuoksi.
Pian hänen arvonsa kohosi.

Mitä hän pohjaltaan sodan arvoista, hänelle niin vähäpätöisistä! Hän
teki urotyönsä kuollakseen. Eikä kuollut, ei edes haavoittunut, vaikka
surmasi melkein pelkin kourin kymmeniä saksalaisia! Rolandin käsivarret
olivat usein kyynärpäitä myöten veressä. Mutta sitä hän ei ajatellut.
Hän ajatteli Rosamondea, loikoessaan monet, Rosamonden vuoksi unettomat
yöt kovalla lavitsallaan, lumi jalkojensa peitteenä: mutta se lumi
oli hänestä joskus ihanaa, sillä hän muisteli rakastettuaan, ja kun
Rosamonde lähetti hänelle kirjeitä, tuntui talven tuiskuava lumi
suorastaan paratiisin kasteelta: se tuoksui Rosamonden kirjeeltä ja
hänen hipiältään. Kirjettä olivat Rosamonden huulet suudelleet. Niin,
rakkaus on hullunkuristakin; ensimmäisiä Rosamonden lähettämiä sukkia
ei tämä sotilas pitänyt jalassaan, vaan kätki ne rakkaiden kirjeiden
ohella povelleen: siellä ne olivat kuin keskiajan ritarien rinnassa
heidän rakastettujensa värit, nuo nauhat, joiden nimessä ritarit
taistelivat koko maailmaa vastaan.

Oi elämää! Kuinka paljon taisteluita sen ilojen saavuttamiseksi, joista
rakkauden onni on suurin. Ilojen saavuttamiseksi, jotka ovat luodut
katoamaan kuin rientävän virran kupla!

Paitsi että Roland de Coeur-de-Loupin mieli teki joskus kuolla ja
että hän jälleen joskus tunsi paratiisillista autuutta painaessaan
huulilleen ylhäisen naisen kirjeitä, saattoi hänet, sillä hänen
suonissaan piili monta pisaraa rajua ja väkivaltaista normanni-vertä,
rakkaus usein sellaiseenkin tilaan, että hän näki unissaan Rosamonden
esimerkiksi itämaisena tanssijattarena ja itsensä tämän Salomen
omistajana. Näistä unistaan hän kirjoittikin Rosamondelle, rakkautensa
kiihkossa. Neitseellinen kauhistus voitti Rosamonden heräävän hehkun
niitä kirjeitä lukiessa, sytytti hänet niin, ettei hän niihin voinut
vastata muuta kuin valittaen rakastettunsa puolesta. Jopa syöksyi
Roland epätoivoon siinä määrin, että hän tahtoi omistaa Rosamonden
ajattelemattakaan, mitä sitten seurasi: voisiko hän luoda hänen onnensa
vai ei.

Niinpä kävi, että kun hän palasi rintamalta muutamaksi päiväksi
lomalle tuohon kaupunkiin, jossa Rosamonde oli laupeudensisarena,
palasi kunnialla laakeroituna, mutta paljon enemmän riutuvana sielun
tuskista kuin verrattomista ruumiillisista ponnistuksista, hän koetti
ottaa rakastettunsa huumaten hänet suudelmilla ja suloisilla sanoilla,
jotka olivat Rosamondelle tuhat kertaa vaarallisempia kuin Burgundin
petollinen viini, jota huima sotilas nosti hänen huulilleen. Täten ei
Rosamonde tahtonut olla hänen, vaan itse antautuen, vapaasta halustaan.
Vielä ei hän ollut saanut tarpeeksi aikaa voittaa itseään, joten kaikki
olisi ollut hänelle täysin selvä. Suloista on rakkauden viivytyskin.
Mutta normannien poika ei olisi sallinut hänelle aikaa selviytyä
suureen rakkauteen. Oi niitä taisteluita: Rolandin kädet rakastetun
hennoissa käsissä ikäänkuin vihollisessa, jonka kanssa kiivaillaan
kuolemasta: se, kenen kädet ensinnä heltiävät, kukistuu. Voi suudelmia,
jotka olivat kuin väkipuukon puremia! Voi Rolandin kuuroja korvia,
jotka eivät ymmärtäneet rakastettujen huulten selityksiä eivätkä
Rosamonden sielun hätähuutoja.

Mutta Rosamonde oli markiisitar de Fleur-de-Lys: sillä tavalla ei
häntä voitettu! Ei, voitetuksi jäi normannien jälkeläinen Roland,
joka vaipui polvilleen Rosamonden jalkoihin, rukoillen vuorostaan
häneltä armoa: kuolemaa. Sillä ilman ihanan valtiattarensa omistamista
hän ei saattanut elää. Ja se rukous oli voittajalle jälleen paljon
vaarallisempi kuin kaikki Rolandin suloisimmatkin sanat, jotka olivat
hänelle kuin taivaallinen soitto. Silloin oli Rosamonde nääntyä
itkuunsa, koska hän ei tiennyt, miksi hän ei ollut jo kaikkeen
valmistunut. Miksi ei? Siksi, että hän aikoi olla rakastettunsa aina,
ei ainoastaan lyhyet tuokiot, vaan enemmän kuin koko elämän, kuten
tämän ritarisadun lopusta näemme.

Tappionsa kärsittyään lähti Roland takaisin sotaan, ottamaan sodan
voittoja, sillä hänellä ei ollut nyt tilaisuutta hankkia rauhan miehen
tulevaisuutta. Ja epätoivoissaan rakkautensa ja tulevaisuutensa
tähden heittäysi hän entistä hurjemmin vaaroihin, hankkien yhä lisää
kunniaa, joka ei lopultakaan liikuttanut häntä yhtään: lapsenleikkiä
oli hänestä taistelu kuulia vastaan niiden pistosten rinnalla, joita
hänen sydämensä salaa kärsi. Kas niin, hän oli pian kapteeni ja
eversti ja muuta sellaista. Yksinään karkoitti hän kerran viholliset
kanuunan ympäriltä, kunnes muut sinitakit huomasivat hänen taistelunsa
ja tulivat viemään voittosaaliin, tuon kanuunan, riemusaatossa
kaivantojensa toiselle puolelle. Todellakin, kunniaa sai Rosamonde
paljon soturistaan, hänestä, jonka vuoksi hän jo oli joutunut ihmisten
puheenaiheeksi.

Täten kului aikoja, kunnes Rosamonde tuli valmiiksi. Aina oli hän
tahtonut olla Rolandin, mutta mitä olisi ollut voitto ilman sotaa?
Kuitenkin nyt, kun varakreivi palasi rintamalta, kultaiset laakerit
uljaan päänsä ympärillä, tahtoi hänen rakastettunsa lähteä hänen
kanssaan virkistysmatkalle suureen Pariisiin. He lähtivät. Oli kevät
... glysiiniköynnökset koristivat matkan varrella näkyvien valkeain
talojen seinämiä, täynnänsä sinipunaisia kukkia... Ja syreeninkukkien
värinen oli myöskin Rosamonden puku, melkein ihonmyötäinen; hänen
ihonsa tuoksui Rolandista ihanammalta kuin kukkaset, Tuossa suuressa
kaupungissa erään majatalon lähellä, jonne Roland arveli heidän
menevän, otti Rosamonde häntä käsistä, loi häneen kasvonsa, jotka
hohtivat punassa, katsoi häntä syvästi silmiin ja sanoi, että nyt hän
tahtoi olla hänen.

Oi vapisevaa onnea Rolandin sydämessä! Hetken pysähtyi Rosamonde
sen huoneen ovelle, joka oli oleva heidän autuutensa kammio! Siellä
säteili Rosamonde ... tummanpunaisen vaipan väri kohotti hänen
povensa valkeutta! Sillä povella, valkealla kuin norsunluu, säkenöi
jalokivikoriste.

Läpi verhottujen ikkunainkin luuli tuntevansa ruusujen tuoksua suuresta
puistosta, joka oli heidän huoneensa vieressä.

Aamulla sitten oli Rosamonde kaunis kuin kuningatar Antoinette,
poskilla punerrus ja huulilla vielä punaisempi hymy.

Niin meni päivä. Illalla, haikean-suloisena kevätiltana, jolloin varjot
laskeusivat yli tuoksuvan puiston, menivät he kylki kylkeä vasten
läheiseen kirkkoon, aikojen tummentamaan Madeleine-temppeliin. Täynnä
pyhää hartautta paljasti siellä Roland de Coeur-de-Loup päänsä ja avasi
kiitollisen sydämensä temppelin pyhyydelle, Rosamonden polvistuessa
rukoilemaan taivaan siunausta rakastetulleen, jonka oma hän oli
oleva jopa haudan toiselle puolelle, sillä hän uskoi, että sielu
iankaikkisesti elää: mikä autuuden ihanuus!

Hiljainen pappi vihki heidät siellä salaa.

Ja myöhemmin sanoi Rosamonde, kun Roland puhui menneistä
kärsimyksistään, ettei hänen pitkäaikainen vastustamisensa suinkaan
ollut johtunut siitä, että hän olisi ajatellut, millä he eläisivät.
Ei, hän luotti Rolandiin ja oli valmis uhraamaan perintönsä saadakseen
elää rakastettunsa kanssa. Jos Rosamonden isä jättäisi tyttärensä
perinnöttömäksi, niin olisi hän valmis tekemään työtä Rolandin kanssa.
Kun vain sota loppuisi! Ja Rolandin henki säästyisi!

Nyt palasi varakreivi de Coeur-de-Loup jälleen juoksuhautojen vimmattuun
melskeeseen. Siellä sitten hankittu kunnia, monta kertaa entistä
suurempi, oli tyynellä voimalla taisteltu. Veressä olivat hänen kätensä
kyynärpäitä myöten, mutta epätoivo ei niiden iskuja herpaissut, kuten
ennen oli saattanut tapahtua: silloin oli hän lamautunut pitkiksi
ajoiksi miettimään ainoastaan suruaan. Nyt hän myös suojeli itseään
vaaroilta, mikäli uljas miehuus salli, suojeli tulevan onnensa tähden.

Avosylin ja riemuiten otti laupeudensisar hänet vastaan lomille. Ihania
retkiä pitkin kauniita ja laakeita Ranskanmaan tasankoja, majaloihin,
joita he sanoivat kodikseen, sillä Rosamonde koristikin ne kamelioilla
ja liljoilla ja täytti ne rakkautensa hehkuvalla tuoksulla. Rakkauden
sanoja sokertelivat hehkuvat huulet Rolandille. Oli niinkuin heidän
sydämensä olisivat haljenneet ja vuodattaneet yhdessä sykähdyksessä
kaiken verensä tässä onnen syvyydessä.

Sodan jälkeen oli ennen melkoisessa yltäkylläisyydessä ja
joutilaisuudessa elänyt varakreivi päättänyt jäädä ensin vaikka
huonosti maksetulle sotilasuralle, joskin se tuntui hänestä kurjuudelta
hänen menneen elämänsä rinnalla. Mutta Rosamonde tahtoi auttaa
miestään. Markiisittaren isältä eivät he aikoneet mitään pyytää, koska
tämä oli, kuultuaan pari kertaa epävarmaa huhua, että he olisivat
naimisissa, ilmaissut jättävänsä tyttärensä oman onnensa nojaan, jos
huhut tiesivät totta. Isän kysymyksiin ei Rosamonde vielä vastannut.

Niin, he päättivät elää omalla työllään. Elää!

Mutta toisin sääti kohtalo, ja vasta nyt alkaakin oikeastaan
kertomus, tarinamme lyhyt loppu, kertomus oikeasta markiisitar de Fleur-de-Lysistä
!

Sota loppui. Mutta varakreivi Roland de Coeur-de-Loup, vaikka ikäänkuin
ihme oli varjellut hänet sodan aikana haavoittumasta muuta kuin
kahdesti ja vähäpätöisellä tavalla, sai melkein viimeisissä kahakoissa,
saksalaisten vetäytyessä Rein-virran taakse, kuulan selkärankaansa,
varsin lähelle selkäydintä.

Että hän käänsikin kerran selkänsä viholliselle, sen paetessa!

Roland joutui sairaalaan, tuohon hänelle rakkaaksi käyneeseen
kaupunkiin, joka oli hänelle pelkkä Rosamonde. Ja suloista oli siellä
ensin levätä verileikistä, vaikka tuskatkin purivat selkäydintä. Kuula
oli toki jo saatu poistetuksi. Suloista nukahtaa markiisittaren hellien
käsien vaalimana ja herätä hänen huultensa lämpöiseen suudelmaan ja
lohdutukseen.

Siellä uudistettiin markiisittaren ja Rolandin vihkiminen vielä
julkisesti, komein ja juhlallisin menoin. Niin tahtoi markiisitar,
vaikka Roland ei päässyt vuoteesta. Rosamonde pelkäsi näet erästä
seikkaa, jota hän ei kuitenkaan ilmoittanut miehelleen ... jotain
sairautta koskevaa.

Kului kuukausia, mutta Roland ei parantunut. Kipu selkärangasta levisi
muualle.

Tuli jälleen syksy, ainaisin satein ja viimoin. Lääkärit neuvoivat
soturille ja markiisittarelle lämpöisen etelän parhaita seutuja,
Italiaa. Soturin toiveet, että hän eläisi ja elättäisi vaimonsa,
olivat heikentyneet. Mitä siitä! Markiisitar möi riemuiten jalokivisen
kaulakoristeensa. He matkustivat Napoliin, ihanaan ja iloiseen
kaupunkiin, joka kuultaa kullankeltaisena ainaisen kesänsä sinisistä
autereista, täynnä taivaallisten aaltojensa leikkiä ja asukkaittensa
hetkionnen laulua.

Siellä olivat he nyt. Markiisitar talutti rakastettuaan; Roland ei enää
jaksanut kävellä häneen nojaamatta. Ja vihlovan kivun lisääntyessä
Rolandin selkäytimessä kasvoi hänen toivottomuutensa.

Niinpä päätti aviopari viimein, kun miehen jo oli turvauduttava
kainalosauvoihin, palata synnyinmaahan.

He menivät Rolandin kotiseuduille, vaikka ne olivatkin raiskatut.
Sillä markiisitarkin myönsi, että heidän täytyi nyt käytellä varojaan
viisaasti eikä hukata niitä vieraassa maassa. Hän sanoi, että niiden
täytyi melkeinpä yksinään riittää, kunnes Roland paranisi. He päättivät
rakennuttaa pienen talon varakreivi de Coeur-de-Loupin linnan raunioille.

ja niin he tekivät. Siellä hoiti markiisitar puolisoaan edelleen,
apunaan joku palvelijatar.

Rakentamiseen kuluneet rahat loppuivat. Rosamonde de Fleur-de-Lys
möi korvarenkaansa ja sitten rannerenkaansakin; aika kului entiseen
tapaan, ja varakreiville oli toimitettava lääkäreitä; huonostipa
maksaa sota usein niille, joille se on luvannut kultaisia kannuksia.
Kuitenkin keksi Rosamonde keinon salatakseen myönnit mieheltään,
joka kylläkin huomasi, että Rosamonden kauniit kädet olivat tulleet
karkeiksi työstä, sillä palvelijatartakaan he eivät enää voineet pitää.
Niin, markiisittaren keino oli se, että hän teetti kalliin renkaansa
sijaan samanlaisen halvasta metallista ja lasinsiruista. Siten salasi
Rosamonde mieheltään uhrauksensa.

Mutta vielä enemmän odotettiin häneltä uhria. Roland ei päässyt
nousemaan enää kainalosauvoillekaan; paitsi jalkoja olivat nyt hänen
kätensäkin halvautuneet. Ainoastaan morfiini antoi virvoitusta nuoren
sankarin tuskien lakkaamattomaan tuleen. Nyt tuli Rosamonden viimeisten
keinojen vuoro. Koruja ei hänellä enää ollut muuta kuin rakas
vihkisormus. Mutta olihan isällä varoja! Mitä teki hän? Rosamonden isä
oli saanut aikaa sitten tiedon tyttärensä avioliitosta ja todellakin
julistanut hänet perinnöttömäksi. Nyt nöyryytti Rosamonde itsensä
niin, että hän kirjoitti isälle ja pyysi itselleen apua, luvaten erota
varakreivi Roland de Coeur-de-Loupista. Mikä valhe ylhäisen nuoren
naisen suusta, joka ei koskaan tahtonut valhetella! Ja hänkö olisi
eronnut puolisostaan ja sairaasta rakkaastaan. Isä antoikin tätä hyvää
lupausta vastaan jonkin summan. Sillä hankki Rosamonde de Fleur-de-Lys
miehelleen Englannista lääkäreitä.

Turha toivo: jumalat olivat ampuneet Rolandia, kun oli kääntänyt
yhden ainoan kerran selkänsä viholliselle! Hänen tuskansa yltyivät.
Hän ei voinut liikuttaa enää päätänsäkään, hän makasi vuoteessa kuin
ruumis: elävä ruumis, jonka luita peitti punertava nahka. Ainoastaan
rinta ilmaisi elämää, huohottaen alinomaa, joka hetki, milloin ei
morfiini tukahduttanut sen liikettä ja ummistanut kuumehohtavia
silmiä. Rosamonde suuteli pakahtuvin sydämin Rolandin pöhöttyneitä
ja vääristyneitä kasvoja. Rosamonde anoi apua suurelta tasavallalta,
hän vaati sitä, uhaten häpeällä sen kunniaa: apua ei tullut. Harvoin
muistetaan todella kärsiviä sankareita. Nyt Rosamonde rukoili ja
uhkasi isäänsäkin jälleen, tuota kuivan sydämen miestä, joka oli
katkeroitunut tyttärensä petoksesta: eihän näet Rosamonde ollutkaan
palannut kotiinsa. Markiisitar teki käsitöitä; niitä hän lähetti
Pariisiin myytäväksi. Ja kun hän oli päivän illan tehnyt niitä
Rolandin vuoteen ääressä, jatkoi hän työtään yöllä keittiössä, ettei
tuskiinsa heräävä puoliso näkisi hänen valvovan ja itkevän. Salatakseen
kuihtumistaan markiisitar de Fleur-de-Lys, vaikkei hänen tosiaan ollut
ennen tarvinnut kaunistaa kasvojaan, maalasi itseään Rolandin vuoksi.

Rolandin kipu piti joka hetki sairaan otsalla tuskan hien.

Mihin ei ääretön hätä saisi uskomaan? Pyreneitten lumisten alppien
helmassa on kaupunki nimeltä Lourdes. Vihannassa rotkossa, pyhä
kaupunki. Siellä on komeita marmorikirkkoja ... siellä asuu ihmeitä
tekevä Lourdesin Neitsyt Maaria. Hänen kunnianimenään on Salus infirmorum
, sairaiden pelastus. Puolenmiljoonaa toivioretkeläistä
vaeltaa joka vuosi sinne, juomaan vettä Neitsyen ihmeitä tekevästä
lähteestä tai kylpemään sen jääkylmässä vedessä. Tuhannet ovat
jättäneet kainalosauvansa pyhän luolan seinälle, jonka vieressä
tuo lähde on, ja kultaisia kiitoslauselmia kirkkojen marmorisiin
seinälaattoihin, ihmeen kautta pelastuneina halvatun tai sokean
kohtalosta. Rosamonde de Fleur-de-Lys tiesi kyllä, koska hän oli
lähellä Lourdesia sijaitsevan Paun seudun tytär, että se Neitsyt Maaria,
joka ilmestyi puolen vuosisataa sitten eräälle myllärin
tyttärelle ja kehoitti häntä neuvomaan sairaita juomaan hänen lähteensä
vettä ja kylpemään siinä, — että se jumalanäiti mahtoi olla ainoastaan
muudan pariisitar, joka oli ollut luolassa kohtauksessa rakastettunsa
kanssa. Mutta kuka tietää: monet ovat kuitenkin parantuneet uskomalla
tähän Neitsyeen. Rosamonde de Fleur-de-Lys vei siis Rolandin tuonne
pyhään kaupunkiin, lietsoen koko matkan hänen sieluunsa uskoa: suurta
uskoa parantumiseen, uskoa pyhään Maariaan, uskoa ihmeeseen. Kukaan ei
liene koskaan palavammin rukoillut Lourdesin suitsutuksesta mustuneen
luolan suulla, kultakruunujen ja satojen vahakynttilätulten ympäröimän
Neitsyt Maarian kuvan edessä kuin Rosamonde de Fleur-de-Lys rukoili
kalleimpansa puolesta. Kun paareilla kärsivälle Rolandille kurotettiin
ihmeellistä vettä juotavaksi, niin hetkisen kirkasti hymyilevä toivo
Rolandin sameita ja surullisia silmiä. Mutta kauan ei ollut toivoon
syytä.

Ihmeluolan madonna ei kuullut sitä sisartaan, jonka nimi oli de Fleur-de-Lys
. Entistä kurjempana saattoi nuori markiisitar miehensä
takaisin kotiin.

Kului aikaa, ja varakreivi de Coeur-de-Loup sanoi joskus, että tuntui
kuin kohtalo aikoisi vääntää hänen selkärankansa poikki, niinkuin
hauraan puun, ja samalla kuin se aikoisi kovettaa sen marmoriksi.
Yöllä, kun Roland luuli Rosamonden nukkuvan, karkasi valvovan sairaan
huulilta joskus epätoivoinen huudahdus taivaan puoleen, joka ei
vapauttanut häntä kuolemalla. Ja sellaisten huudahdusten merkityksen
tiesi Rosamonde hyvin; eikä hän aina voinut rientää lohduttamaan,
koska tiesi, että hän siten olisi riistänyt Rolandilta mahdollisuuden
valittaakin.

Viimein sammui kärsivältä sankarilta melkein silmien valokin. Ja
silloin hän alkoi ilmaista kaipaavansa kuolla, kyyneleiden virratessa
noista sammuvista silmistä, jotka eivät kauan näkisi enää edes
Rosamondea. Jopa hän kerran kysyi, verkalleen ja leikkisällä äänellä,
muistiko puoliso muinoin kysyneensä häneltä, olisiko hänellä voimaa
surmata Rosamonde, jos tämä ruhjoutuisi taistelukentällä haavoittuneita
etsiessään. Rosamonde muisti hyvin tuon asian. Hän säpsähti, eikä
vastannut heti. Mutta sitten hän vakuutti Rolandille, että jos hän
huomaisi kaiken toivon turhaksi, niin hänellä olisi ryhtiä vapauttaa
rakkaansa. Niin, hän tekisi sen; ilman tuskaa olisi Roland parissa sekunnissa
oleva kuollut kuin pienoinen hiiri, vaikka hän oli suuri ja
oikea sankari. Silloin Roland rauhoittui ja kärsi jälleen vaivansa.

Pian hän oli paitsi liikkumaton myöskin sokea.

Kerran sanoi markiisitar de Fleur-de-Lys saaneensa isältään katuvan
kirjeen: isä kutsui häntä muka komeaan linnaansa, talvellakin ihanan
Paun kaupungin lähelle. Isä tahtoi sovittaa kovuutensa tytärtään
kohtaan, nähdessään hänen totisen rakkautensa; hän oli ensin muka
pitänyt sitä kevytmielisyytenä; nyt hän tahtoi sovittaa menettelynsä
siten, että kohteleisi ystävyydellä hänen miestään, onnetonta sankaria,
jopa valmistaisi tuolle sankarille omituisen ja mitä iloisimman
yllätyksen.

Niin sanoi Rosamonde isänsä kirjoittaneen.

Sitten möi hän Rolandilta salaa vihkisormuksenakin, pukujensa lisäksi:
niitä hänelle ei jäänyt enää kuin yksi ainoa, se syreeninkukkien
värinen puku, jo ennen tuntemamme. Näin saaduilla rahoilla palkkasi
hän varakreiville kunnon hoitajattaren niiksi kahdeksi päiväksi, jotka
häneltä veisi matka muka Pyreneitten juurelle ja sieltä takaisin. Mutta
hän matkustikin Pariisiin.

Koskaan ei Roland de Coeur-de-Loup ollut kuullut vaimonsa ääntä
iloisempana kuin hänen palatessaan tuolta matkalta. Ja hänen
seurassaan oli kaksi henkilöä, mies ja nainen. Rosamonde kiitti
miestään sankariksi, josta hän oli ylpeä tuhannesti enemmän kuin
koko ikänsä, sillä Roland oli nyt nouseva tuskiensa haudasta entistä
kirkkaampaan elämään. Rosamonden isän yllätys oli näet sellainen,
että hän oli mennyt puhuttelemaan Lourdesin kaupungissa muuatta
indialaista bramaania, joka oli tullut sinne näkemään kristittyjen
ihmeellisintä ihmepaikkaa. Tuo buddalaisten pyhä mies oli vakuuttanut
leikinasiaksi parantaa Roland, niin totta kuin hän itse, indialainen
pyhimys, oli maannut omasta tahdostaan neljä kuukautta haudattuna ja
oli sitten noussut ylös. Sitä, mitä ei neitsyt Maaria osannut tehdä,
sen osaisivat indian kuuluisat ja vanhat taidot. Nämä vieraat, miehen
ja naisen, bramaani niinikään oli tehnyt terveiksi Lourdesissa. Heidät
oli markiisittaren isä lähettänyt Rolandille eläviksi todistajiksi
paranemisesta, toivonlehvän tuojiksi. Sairaan oli kestettävä vielä
tuokio. Itse idän viisas ei aikonut tulla ennenkuin viikon kukittua,
tehtyään pitkällisiä valmistuksia vaativat lääkkeensä Rolandille. Mies
ja nainen vannoivat todeksi markiisittaren kertomuksen, vannoivat
innostuen ja kiihtyen, kun sokea sankari epäili heidän sanojaan. Ja
sitten he lähtivät pois siitä köyhästä talosta. Mutta Rosamonde nauroi
ja liverteli kuin kesän alussa pesäänsä rakenteleva pääskynen, kietoen
Rolandin syliinsä ja suudellen häntä. Nyt oli heillä oleva suuri juhla,
koska Rosamonden Roland pian olisi terve. Sitä juhlaa ja muita pikku
menoja varten oli Rosamonden isä antanut tyttärelleen ja vävylleen
aluksi kymmenentuhatta Ranskan tasavallan kultaista rahaa. Taivas oli
ihmeellisellä tavalla kääntänyt ankaran miehen katumukseen. Rosamonde
oli tuonut tähän juhlaan myöskin upean synnyinseutunsa kukkia ... siitä
palatsista, jonne he matkustaisivat Rolandin kanssa virkistysretkelle
ennenkuin ryhtyisivät järjestämään Rolandin linnaa kaikkeen sen
entiseen komeuteen. Niin, ruusuja todella: niiden tuoksun sairas
tunsikin, Rosamonden asettaessa ne hänen povelleen.

Juhlaan siis! Koskaan ei Rolandilla enää olisi taistelua! Mikä elämä:
nuoria he olivat vielä, ja Rosamonde niin rikas. Vielä ponnistus ...
viikon päivät, ja sitten alkaisi pitkä, ihana elämä! Lumivalkeat raidit
asetti toimelias markiisitar Rolandin vuoteeseen, kannettuaan hänet
leposohvalle niinkuin monet kerrat ennen. Ruusuja ja suuria liljoja,
joiden heteet olivat kultaisessa tomussa, sovitti hän sokean sairaan
vuoteen kulmiin.

Sairas huudahti, että Rosamonde oli siis tosiaan tehnyt tämän hänen
puolestaan: hankkinut hänelle pelastuksen? Ah, Roland sanoi leikillään,
että näytti siltä kuin Rosamonde todellakin olisi ollut valmis
surmaamaankin hänet, jos ei muuta apua olisi ollut!

Rosamonde vastasi hiukan vihastuen hänelle, että oli kiittämätöntä
puhua tällaisella hetkellä sellaisesta lupauksesta, joskin hän olisi
ollut valmis siihen, ellei muuta mahdollisuutta olisi löytynyt.
Oi onnea, että se löytyi! Rosamonde tiesi nyt kymmeniä tarinoita
ihmeellisistä parantumisista, joita tuo Indian tumma tiedemies oli
tehnyt. Niin, nainen oli hullu ilosta; hän teki pientä kiusaakin
Rolandille, nipisti häntä kipeästä niskasta sanoen, että pian saisi
Roland kostaa vuorostaan väkevillä käsivarsillaan vaimolleen, ja
vääntää kiviä, raivatessaan linnan raunioita puutarhaksi, sillä
voimistuakseen oli Rolandin tehtävä ruumiillista työtä. Nyt meni
markiisitar varustamaan miehelleen mainiota herkkuateriaa. Mutta kun
hän tuli keittiöön ja oli siellä yksin, hervahti hänen ruumiinsa
lamaan. Sillä ihmisen sydän on pakahtua suruun, jos häneltä kuolee
rakas ihminen, ja Roland oli ainoa Rosamonden omaisuus koko maailmassa.
Isä ei ollut suinkaan heltynyt eikä katunut. Raskasta on tietää
kaikki mennyt onni kadonneeksi kuin lyhyt eilinen päivä, joka lensi
pois eikä koskaan enää palaa. Niin laskee elämän aurinko. Missä
olivat heidän yhteiset kävelynsä pitkillä, kauneilla poppelikujilla,
heidän rakkautensa metsien kunnailla? Missä tuhannet suloiset hetket?
Heidän yhteiset taistelunsa elääkseen? Sammuvat olivat pian Rolandin
väsyneet silmä-raukat. Roland oli saava levätä. Mutta pois nyt itku:
vielä oli markiisitar de Fleur-de-Lysiilä muuta tehtävää ennenkuin
hänen työnsä oli täytetty. Hänen täytyi auttaa rakastettuaan. Hän
tukehdutti kyynelten kuuman virran: se ei saanut samentaa hänen
sielunsa kirkkautta tänä iltana. Rosamonde oli markiisitar, vanhaa
sukua; hänen täytyi osata hallita järjellään sydämensä. Hän valmisti
Rolandin juhla-aterian. Jopa tarjosi hän puolisolleen, kun Roland
ensin oli saanut viihdyttävää morfiinia, myöskin keveää ja ihanaa
sampanjaa, pohjoisen Ranskan viiniä, kuohuvaa ja sihisevää kuin kauniin
valtameren maininki-vaahto. Ja koko ajan puhui Rosamonde Rolandille,
jonka mielessä oli herännyt runsaan morfiinin ja naisen aurinkoisten
sanain voimalla riemuisa usko paranemiseen, puhui liverrellen, nauraen
ja leikkivästi, kuinka he järjestäisivät kotinsa ja Rolandin sukulinna
saatettaisiin entiseen kuntoon.

Oi viimeistä yötä, viimeisiä tuokioita! Lieneekö markiisitar de Fleur-de-Lysin
povi, jonka valkeuden Roland muisti, milloinkaan
ollut lämpöisempi kuin nyt? Ihanampi koskaan ennen hänen kaulansa
ja hehkuvampi hänen suunsa. Lienevätkö Rosamonden huulet, joiden
punan Roland muisti kuin korkeimman autuutensa, koskaan olleet
niin alttiit? Mutta miksi ne suutelivat näin lyhyesti, kiivaasti,
joskin kuvaamattoman hellästi? Ja miksi Rosamonden rinta tuntui
vavahtavan rajusti? Rosamonde vaikenikin joskus. Mutta sitten hän
alkoi jälleen laskea leikkiä ja nauraa; hänen äänensä soi kuin
paimenhuilu. Hän tahtoi jälleen hyväillä Rolandia itse, sallimatta sitä
vielä Rolandille, hyväillä kuin itämainen odaliski, hukuttaa hänet
rakkauteensa. Ja Roland nukkui pian, vaipui suloiseen tiedottomuuteen
... niinkuin hukkuva syvän meren helmaan.

Kun hän oli nukkunut ja tunnoton kaikille tuskille, ruiskutti
markiisitar de Fleur-de-Lys hänen suoniinsa muuatta varmaa ja heti
tappavaa myrkkyä ... sillä olisiko hänen kauneudenvaistonsa sallinut
tahrata rakkainta verellä, ampua luotia hänen sydämeensä?

Koskaan ei Roland siitä unesta herännyt.

Vielä hautasi Rosamonde de Fleur-de-Lys puolisonsa, kätki hänet
hiljaisen kalmiston mustien puiden alle ja peitti hänen kumpunsa
kukkasilla. Sitten hän meni ja antoi itsensä murhaajana ilmi
viranomaisille, selkein ja hymyilevin kasvoin ja tummin silmin, joiden
ilme oli ikäänkuin katseeton ja joista herahti välistä kyyneleitä.
Totisinta totta: hän oli tappanut varakreivi Roland de Coeur-de-Loupin.
Hänellä oli, jos tarvittaisiin, teolleen todistajat: paitsi
myrkkypulloa tarina koko tapahtumasta, selvä tarina, kuinka hän oli
päästänyt Rolandin suloiseen lepoon, tuoden Pariisista jonkin miehen ja
naisen häntä valheella rohkaisemaan, ostaen heiltä myrkyn, ilmaisematta
kuitenkaan heille, mihin julmaan tarkoitukseen. Oikeudelle hän ei
myöskään suostunut sanomaan näiden auttajiensa nimiä.

Tutkinnon jälkeen ei markiisitarta voitu pitää juuri mielipuolenakaan,
vaikka hän, siitä huolimatta, että sanoi surmanneensa säälistä,
esiintyi surupuvun asemasta tuossa loistavassa syreeninkukkien
värisessä, ikäänkuin ilopuvussa. Inhimillisen frankkienkin maan laki
tuomitsi hänet vankeuteen elinkaudeksi.

Miksi jäi Rosamonde de Fleur-de-Lys eloon? Sillä rakkaudesta hän
surmasi rakkaansa, ja nyt häneltä oli riistetty kaikki maailmassa. Vai
eikö lopulta uljaimmallekaan ole niin helppoa luopua elämästä kuin
vapauttaa toinen kärsivä kärsimyksistä? Niin rakas voisi kurjinkin
elämä olla meille. Tai ehkä markiisitar de Fleur-de-Lys, vanhaa sukua,
jopa omituista, itämaista vertäkin, tahtoi kokea vielä myöskin vangin
kidutuksen, koettuaan paljon muuta elämässä: sen monet tuskat ja riemut.