Satu jättiläisestä, jolla ei ollut sydäntä.

Muistaneeko joku erästä satua jättiläisestä, jolla ei ollut sydäntä?
Tai jättiläisestä, jonka sydän ei ollut hänen ruumiissaan, vaan
sellaisessa ihmeellisessä kätkössä, etteivät hänen vihollisensa voineet
sitä löytää eivätkä siis iskeä siihen aseilla ja voittaa häntä.

Paljoa muuta kuin tämän en muista enää sen lapsena kuullun taikka
luetun sadun juonesta ja seikkailuista.

Mutta haluaisinpa nyt kutoa omaa satua tuon vähäisen rungon ympärille
... satua, joka kehittynee kuitenkin suuresti entiseen vivahtavaksi.

Satuni jättiläinen eli ... Afrikassa.

Se, että hän eli siellä, on kai huvittava päähänpisto; mutta sadussa
ovat monet ja kummalliset ihmeet luvallisia. Sanokaamme niin ollen,
että hän eli sillä rannikolla, jossa asuu beduiineja, berbereitä,
neekereitä ja melkoinen joukko europalaisiakin.

Se on kaunis seutu ... mielestäni mukavin mitä tiedän. Siellä paistaa
aurinko paljoa ihanammin kuin Europassa, jo keväällä joskus niin
sanoakseni kahdella auringolla. Ja taivas on juuri siellä melkoiset
ajat vuodesta todellakin sitä syvästi sinistä muistuttavaa, jollaiseksi
unelmoimme etelän taivasta; niin, aika tavalla se vivahtaa jo siihen
sinisyyteen, jota unelmoimme. Sillä vastaisiko todellisuus edes tässä
suhteessa unelmia?

Pohjoisempana tuota mainitsemaani rannikkoa ei ilma kuitenkaan ole niin
komeaa kuin se on tällä sadun seudulla.

Muuten näkee siellä maisemina korkeita kukkuloita, joilla hohtaa
itämaalaisia kaupunkeja, valkeita ja muureilla vyötettyjä. Kaupunkien
porteille nousevat varjottomat, usein raamatullisen alakuloiset tiet.

Verrattoman ihana meri huuhtelee seutua toisaalta päin. Ja toisaalla
jäilleen on oudompi meri: hiekkameri, erämaa. Se on valtava näky:
melkein kuin keltaisia laineita, mutta pauhaamasta tyyntyneitä. Niin,
keltaiset ne laineet ovat kesällä, mutta talvella kylläkin synkkiä ja
harmaita.

Oikeassa meressä on muutamia kauniita saaria, ja vielä kauniimpia ovat
ne saaret, jotka kätkeytyvät hiekkaerämaan helmaan, nimittäin lähteitä
solisevat keitaat. Niiden palmut ovat ikäänkuin merimerkkejä tahi
viuhkaviittoja oikeassa meressä.

Tällaisessa keitaassa asui satuni jättiläinen ... olettakaamme.

Mikä hän oli? Eihän nykyään elä jättiläisiä! Millainen hän oli?

Hän oli huikean pitkä mies... Mikään Goljath ei hänen silti tarvinnut
olla. Olipahan vain pisimmistä kansoista isoimpia.

Saksalaisia väitetään pitkäkasvuisiksi. Lienee siis tuo jättiläinen
ollut ... vaikkapa saksalainen.

Hän oli entinen Ranskan muukalaislegionan ’in sotamies, kuuluisan Légion étrangére
... julman palkkasoturiarmeijan, jonka frankkien
tasavalta keräilee monien valtakuntain onnettomista, rikollisista ja
kodittomista, taistelemaan Ranskan kunnian ja rikkauksien puolesta
sen kaikenlaisia vihollisia vastaan: tummaihoisia alkuasukkaita,
jopa joskus valkeitakin kilpailijoita. Todellakin julma ammatti!
Palkaksi annetaan tosin runsaasti leipää ja hyvä eläke, mutta
myöskin lopulta unohdettu hauta vieraissa maissa ... puhumattakaan
elämän kärsimyksistä. Sellainen hauta lienee kyllä jollekulle heistä
yhdentekevä, mutta ei suinkaan enimmille.

Kuinka eli pitkä saksalaisemme keitaassa? Ja miten oli hän joutunut
muukalaislegionaan?

Hän oli kauan sitten, kotimaassaan, surmannut veljensä. Sattuuhan sitä;
sellainen on mahdollista muussakin kuin sadussa. Rangaistuksen oli hän
välttänyt karkaamalla ulkomaille ... vapaaseen Ranskaan, jossa oli
päässyt muukalaislegionaan.

Raskaat ovat veljesmurhan seuraukset, usein hetkellisen kiihtymyksen
vallassa tehdyn! Kauhea muukalaislegionan palkkalaisen elämä!
Palvellapa siten esimerkiksi viisikolmatta vuotta ... sotaretkillä
Marokon vuoristoissa, Ranskan alinomaisissa taisteluissa pikku
sulttaaneja ja sheikkejä vastaan ... surmaten maan omistajia, jotka
taistelevat Profeettansa ja vapautensa puolesta! Tai ehkäpä vietiin
onneton Kotsin-Kiinaan, marssimaan ja ottelemaan aarniometsissä, jotka
kaiketi höyryävät kuumetta ja joissa alkuasukkaiden nuolet lentävät
salassa niinkuin käärmeet pistävät korkeassa ruohistossa.

Olla tällä tavoin pitkät ajat ... ehkä enimmäkseen vieraskielisten
tappotoverien parissa ... saattamatta koskaan toivoa pääsevänsä
takaisin kotiseuduille.

Mutta jos hän oli muukalaislegionan mies, niin miten hän asui
keitaassa? Kuinka hän ei marssinut Marokossa tai Indian aarniometsissä?

Miksi hän oli keitaassa ... joka on erämaan laineiden välissä niinkuin
sorsanpesä merenpoukamassa.

Näin on asia, että hän tosiaan piileskeli siellä. Suurvaltojen sota
oli syttynyt. Saksalainen oli paennut joukoistaan, taistelemasta
omaa isänmaatansa ja sen liittolaisia vastaan. Hän piiloutui tähän
syrjäiseen paikkaan ... etäälle Saharaan.

Hyvää kätköä hän tarvitsikin. Sillä armoton rangaistus kohtaa
muukalaislegionasta karannutta miestä. Siinä armeijassa on kuri yhtä
hirveä kuin leipä ja eläkkeet hyvät. Jos joku legionalainen esimerkiksi
haavoittuu, kun väistytään alkuasukkaiden edestä, haavoittuu niin
pahoin, ettei hän jaksa itse kävellä, ammutaan hänet. Niin väittää
huhu. Tovereita ei uhrata turhaan taisteluun hänen tähtensä. Ja parempi
hänen onkin kuolla kuin joutua vimmastuneiden vihollisten käsiin,
muhamettilaisten ja muiden pakanain, ehkä ristiinnaulittavaksi.

Jos käy täten laillisessa sodassakin, miehen täyttäessä
velvollisuutensa, niin kuinka sitten karkurille? Hän ei ole enää toveri
eikä edes ihminen, vaan koiraa kelvottomampi. Hänen kohtalonsa on hyvin
häpeällinen kuolema ... milloin hän joutuu kiinni.

Tämän miehen piilopaikka oli kuitenkin hyvä. Jollakin legionansa
epätoivoisella marssiretkellä Saharassa hän oli sen keksinyt ...
eikä ollut ilmaissut sitä toisille. Kenties hän jo silloin aavisteli
karkaamistaan? Sellaisen kätkön oli hän löytänyt keitaassa, että uskoi
nyt voivansa säilyä siellä sotalakien kostolta.

Sadun asiaan ei kuulune selvitellä, miten hän lienee keitaaseen
kulkenut ... jalkaisin, kamelilla vai tavallisella ratsulla. Kaikki on
sadussa mahdollista. Ehkäpä oli hän tullut jalkaisinkin, koska hän oli
legionan elämässä hirveästi karaistunut mies.

Miltä näytti se keidas?

Saharan pohjoisreunalla on punertavia vuoria ja niiden välissä
ylätasanko, jossa on suuria ja rikkaita kosteikkoja: paljon
hedelmäpuita, niin paljon, että siellä saattaa kulkea kilometrinkin
aprikoosien, kirsikkain ja oranssien kukkasten keskellä. Melkein
samanlaisia ovat myöskin varsinaisen Saharan isot keitaat. Mutta
jättiläisemme kätkö oli hyvin pieni. Siellä ei ollut enempää kuin
kuusi taatelipalmua ja joku persikkapuu. Sellainen oli tämä saari
hiekkameressä...

Keitaassa ei muuten ollut isäntinä oikeastaan muita kuin hän.

Harvinaisen ja ihmeellisen paikan oli siis sadun jättiläinen todellakin
löytänyt itselleen.

Hän eli siellä melkein yksin ... sanokaamme: melkein yksin. Monta
ihmistä ei keitaassa olisikaan voinut elää, sen vähillä taateleilla
ja persikoilla. Hedelmien lisäksi täytyi nimittäin jättiläisemmekin
hankkia ruokaansa muualta, hyvin etäältä. Hän samosi hiekkameren poikki
pohjoisen ylätasangon vuoristoon metsästämään. Tiettävästi hänen
kaltaisensa jaksoi juosta pitkät matkat.

Metsästämistä nykyaikaisessa mielessä eivät hänen retkensä kuitenkaan
olleet. Sillä ... tämä jättiläinen oli varustettu ainoastaan kurjalla
jousella.

Ei kiväärillä, vaan jousella! Sehän kumma ... että hän oli karatessaan
jäänyt ilman pyssyäkin.

No, jousen varassa eläminen ei ole aivan helppoa.

Jousella hän ampui lintuja, joita on kylläkin ylätasangon kolkkojen
vuorten välissä. Mutta juoksustakin hän otti kiinni riistansa ...
paitsi kauriita myöskin petoja. Hän kuristi ne isoilla käsillään,
ellei niitä tappanut väkipuukollaan. Petojako hän pyyti? Niinpä niin:
hän oli jättiläinen, ja eikö petojenkin liha kelpaisi barbaarisen
Iegionasotamiehen ravinnoksi?

Nuoretkin lukijat arvelevat varmaan, että hän oli hullu. Miksikä ei
olisi ollut? Eikö moisessa elämässä järki sekaantuisi?

Hurja oli hän näöltäänkin. Hänellä huiskui päässä punertava, melkein
valkeaksi palanut tukka, sillä hän ei suojannut tulisimmassakaan
paahteessa päätänsä, vaan samosi paljaspäin. Siinä suhteessa hän
oli muinaisarabialaisten runouden sankarien veroinen, koska näiden
sankarien korkein kerskunta on se, että he kestivät auringonpoltetta
ilman päähinettä. Hänen silmänsä olivat kylläkin siniset, mutta posket
leveät ja melkein mustiksi paahtuneet, ja nenä saksalainen.

Sallikaamme hänen ulkomuotonsa olla rauhassa. Antakaamme hänen juosta
erämaassa irrallaan kuin peto ... hyppiä hiekkavallien ylitse, tappaa
kauriita ja muita eläimiä, joita hän söi.

Jalopeurat olivat hänestä oikeita vihollisia. Paitsi että ne olivat
vankkoja ja voimakkaita, oli niiden pää, kun ne astelivat miestä
vastaan taisteluun, astelivat häntäänsä viuhtaisten, niiden pää oli
pystyssä ja kyömyinen kuono koholla. Ja niiden silmät katselivat
suoraan: kaikkein suorimmin juuri silloin, kun pedon hampaat
paljastuivat ja kita ärjähti vihasta. Kaunista oli taistella niiden
kanssa, vaikka taistelu kävi usein raskaaksi. Kuin Simson painiskeli
jättiläisemme jalopeurain kimpussa ja väänsi niiltä viimein leuat nurin.

Ei hän näitä eläimiä ahdistellut, milloin ne tulivat juomaan hänen
keitaansa puroista tai vuoriston lähteistä, ryömien auringon poltteesta
nääntyneinä. Ei, vasta sitten, kun ne olivat janonsa sammuttamalla
virvoittaneet voimansa, he karkasivat yhteen. Silloin huudahti
ihminen: ”Väisty, mahtava peto! Väisty, jos metsästät sitä kaurista
kuin minäkin. Luovu siitä ... tällä kertaa; toiste annan sinulle
vuorosi. Ellet, niin sinut kukistan. Että väkevä lyö heikon, se on
saksalaisen tunnustama eläinten ja ihmistenkin katkera laki. Ja tiedä
eräs seikka, jos uskottelet voittavasi minut: tiedä, ettei sydäntäni
haavoiteta hampain eikä kynsin. Minulla on nimittäin sydän muualla eikä
ruumiissani. Olen jättiläinen, jolla ei ole sydäntä. Kuka minut kaataa?
Sentähden: väisty taikka kuole!”

Mies väitti näin ollen, ettei hänen sydäntään voitu saavuttaa eikä
häntä itseään surmata. Mitenkä hän siis pelkäsi ihmisten rangaistuksia?

Se olkoon sadun salaisuus.

Usein kiljui jalopeuran nälkä kuitenkin niin, että taistelu oli
välttämätön. Nyt taisteltiin kauan ... molemmat he vuodattivat hiekkaan
tummaa verta. Mutta, kuten sanottu, viimein jättiläinen, jonka sydämeen
vihollinen ei pystynyt, sai riistää taljan jalopeuralta ... ja leikata
parhaat herkut sen ruumiista, varsinkin sydämen ja aivot. Hän heitti
suuren taljan hartioilleen ja palasi palmujensa siimekseen.

Jalopeuran aivot ja sydän ovat vanhastaan sankarien ruokaa. Ja eivätkö
ne kelpaisi sutena metsästävän legionalaiskarkurin suuhun?

Myöskin pantterien kanssa hän otteli. Mutta niille ei hänellä ollut
monta sanaa, noille kirjaville ja sulaville kissoille. Hän virkkoi:

”Ohoi teitä, jotka ette tule koskaan vastaani avonaisella maalla,
vaan pälyilette kumpujen takaa ja hiivitte ruovistossa sadepurojen
varsilla ei ainoastaan uhkailevin, vaan kavaluutta kiiluvin silmin!
Niiden silmien keltaisuus muuttuu ihmisen edessä vihasta vihreäksi.
Tulkaa tanterelle, taistelkaa!... Te ette tule, te kaappaatte syrjästä
minun kauriini. Etsinpä teidät käsiini ja heitän nahkanne selkäni
kaunisteeksi ... tai sen jalkojen alle, joka säilyttää sydäntäni.”

Jättiläinen surmasi pantterit. He eivät voineet hänelle mitään, koska
häneltä oli sydän poissa. Sotamies nylki näiden taljat, alkaen niiden
ilkeästä pääkopasta, sekä palasi nuo koreat taljat hartioillaan
kotiinsa.

Shakaaleja tappaa oli helppo työ. Niitä ei puhuteltu, niiden kanssa
ei taisteltukaan. Ne saivat hiiviskellä hänen perästään ja syödä
hänen kaadettuja panttereitaan, jopa sammuttaa tulisen janonsa hänen
keitaansa huonoimmasta purosta. Kumminkin yrittivät ne usein siepata
varkain jättiläisen kahta kesyä kaurista, jotka hänellä oli keitaassa
niinkuin ammoin Polyfemoksella lampaita luolassa. Mutta hän löi silloin
niiden päät murskaksi auringon kovettamaan someroon, pesi kätensä ja
sanoi itsekseen:

”Shakaalin sielu on vielä iljettävämpi kuin sen nahka ... sielu, joka
ei ole suora eikä rohkeasti vilpillinen, vaan öisin tyhjää ulvovan
ja päivin tyhjää hahattavan sielu! Oi, jos pääsisin koskettamasta
shakaaleihin!” Kauas erämaahan heitti hän niiden ruumiit.

Mutta mitä puhua jalopeuroista ja panttereista? Muitakin vihollisia
hänellä oli, viisaampia ja voimakkaampia. Pölypilvenä kiitää erämaassa
beduiinien sotilaita. Niitä tuli kerran lauma hänenkin alueelleen.
Etummaisina lennättivät miehet ... takana samosivat naiset ja
kuparinruskeat lapset huojuvien kamelien seljässä. Miehet lennättivät
hurjilla ratsuilla, nälkää nähneet ja karaistuneet sankarit ... laukoen
nopeassa tahdissa jättiläistämme kohti pyssyjään, pitkiä ja tarkkoja,
kilpikonnanluulla kirjattuja. Jättiläisellä ei ollut muuta asetta
... kuin jousi. Ohoh, turhaan he ryntäsivät, kuulat ja käyräsapelit
kimposivat sadun karkaiseman rinnasta niinkuin vaskisesta kilvestä.
Pitkä ja peljättävä olento surmasi väkipuukollaan vihollisia kymmenen,
loput rukoilivat häneltä armoa, heittäytyen kasvoilleen maahan. Nyt
antoi hän beduiineille muutaman päivän kestitystä: jalopeurain ydintä
ja kauriittensa maitoa. Sitten saivat ne lähteä; kaatuneitten ratsuja
tai heidän aseitansakaan ei hän ottanut. Mitä olisi hän tehnyt niillä?
Hänen jalkansa olivat nälkäkurjen jalkoja nopsemmat, eivätkä hänen
kouransa tarvinneet pitkää asetta.

Entäpä erämaan henget? Arabialaiset sadut kertovat aavikoilla olevan
paljon niitä ... enimmäkseen synkkiä ja vihamielisiä henkiä ... julmia
haltioita. Nekin mahtoivat vaivata miestä, joka oli tappanut oman
veljensä ja oli tuomittu pysymään aina vieraalla maalla, jopa sortumaan
lopulta yksinäiseen hautaan. Nämä henget olivat luonnollisesti paljon
suurempia kuin itse jättiläinen. Sellaisia, jotka peljättivät sadussa
Aladdinia, kun ilmestyivät hänelle ensi kertaa. Ne kohosivat yöllä,
joka on henkien aikaa, hiekkojen alta; ne ulottuivat kelpo matkan
taivasta kohti, pimentäen kuulta valon; uhkasivat onnetonta pahoilla
kohtaloilla ja kauhealla kuolemalla.

Mikään afrikalainen yö, öistä synkin, ei liene niin musta kuin
tuollainen toivoton elämä.

Mutta olihan jättiläisemme sydän hyvässä kätkössä... Sellaisessa
taikalippaassa, että sen salaiset ominaisuudet muuttivat synkimmänkin
yön niin kauniiksi kuin kangastus. Omituinen riemunlaulu partaisilla
huulillaan selvisi erämaan lapsi sekä isoista että pienistä
pahoista-hengistä ... vahvasti uskova ja väkevä laulu.

Näin eli jättiläinen keitaassa.

Ja silti olivat hänen päivänsä luetut. Silti voittivat erämaan henget,
jotka uhkasivat tuota Saharan pitkää poikaa.

Lienee kulunut pari vuotta, silloin oli hänen kohtalonsa hetki tullut.

Lapsena kuulemassamme sadussa kerrotaan, että muudan jättiläisen
vihollinen sai viimein tietää, missä hän säilytti sydäntään. Joltakin
lavertelevalta linnulta hän sai sen tiedon.

Näin kertoo satu siitä kätköpaikasta:

Erämaassa oli pieni järvi, järvessä saari ja saaressa kaunis linna.
Tässä linnassa istui kuninkaantytär, jolla oli hallussaan äärettömän
kallis, itämainen lipas. Lippaassa pidettiin jättiläisen sydäntä,
milloin hän itse kävi taistelemassa erämaan petoja, harhailevia rosvoja
tai henkiä vastaan.

Sitten vihollinen ryösti lippaan, puristi lujasti sydäntä, ja siiloin
jättiläinen kuoli.

Siten käy tässäkin sadussa.

Kerran ilmestyi karkulaisen alueelle vaakalintu... Sellaisia lintuja
on ”Tuhannen ja yhden Yön” saduissa ... hirveän suuria ... niin
isoja, että niillä voisi ratsastaa vaikka monta miestä. Enemmän kuin
kaksikymmentä jalkaa täytti tämän lokin siivenkärkien väli. Vaakalintu
oli valkea, lentäessä sen sulat humisivat niinkuin lähenevä myrsky.

Myrsky Iähenikin ... Saharan myrsky, jonka nimenä on samum. Tuuli
tuiskutteli hiekkaa, riuhtoen jättiläisen partaa, hänen tähystellessään
taivaalla keikkuvaa lintua. Jo nousi ilmanrannalta hiekkapilvi ...
mustana kuin sysi. Sen reunoilla kimmalteli vielä auringon hohde,
jota vasten palmut kuvastuivat synkkinä, huokaillen alakuloisesti.
Persikkapuun oksilla olivat satakielet vaiti; ainoastaan joku sammakko
äänteli vielä tuolla puron varrella, josta pedot kävivät juomassa.

Vaakalintu ei ollut sen kummempi kuin nykyaikainen lentokone. Mutta
onhan sekin ihmeellinen, melkein kuin sadun lintu.

Minne oli lentäjä matkalla? Varmaan tuli hän Lounais-Afrikasta,
missä myöskin käytiin sotaa ja missä saksalaiset puolustausivat kuin
jalopeurat. Valkeaa Tunisiaa ja isänmaatansa Ranskaa kohti hän liiteli,
kuljetti jotakin viestiä. Nyt oli hän nääntynyt kovista ponnistuksista,
ja hirmumyrsky alkoi juuri raivota, viskoen hänen lintuaan niinkuin
höyhentä. Silloin hän näki keitaan. Siinäpä oivallinen paikka hänen
jättiläislokkinsa levätä ... pieni, vihreä ruohikko hiekkameren
laineiden välissä!

Lentäjä laski keitaan viereen. Pian seisoi hän kummallisen ja
peloittavan näköisen jättiläisen edessä.

Mutta jättiläinen ei tappanut pientä ranskalaista!

Ei, paitsi virvoittavaa juomaa, ruokaa ja yösijaa, joita sinipukuinen
ranskalainen pyysi, tarjosi erämaan omituinen mies hänelle
ystävyytensäkin ... ylevästi niinkuin arabialaisen paimenheimon
päällikkö kestitsee teltassaan muukalaista.

Mikä tähän lienee ollut syynä? Sekö, että vieras oli europalainen,
joten karkuri ehkä piti häntä parempana kuin beduiinejä? Mutta olihan
sinipukuinen samalla myöskin ranskalainen, nyt hänen isänmaansa
verivihollinen ja siis hänellekin vihollinen ... sillä uskomme,
että karkuri rakasti, ainakin näin vieraassa maassa kärsiessään,
isänmaatansa. Vai oliko yksinäiselle mieleistä viimein kuulla tuttua
kieltä?

Kuinka lienee ollut...

Ehkäpä erämaan henget lopulta pettivät tällä tavoin jättiläistä. Joka
tapauksessa vei hän ensin ranskalaisen lepäämään. Eikä vienyt suinkaan
pelkälle ruohokunnaalle, palmujen alle, vaan majaansa...

Sinitakkisella oli kauniit, hiukan vinot silmät, ja hyvin punainen ja
leveä suu.

Mutta minkälainen oli karkurin maja? Kuka uskoisi moista satua! Nyt
näemme, kannattiko keitaassa asua.

Keskellä suurinta lammikkoa oli pieni saari. Saareen ei näkynyt
pääsyä muuten kuin kahlaamalla ... eikä se ollut ulkoa katsoen yhtään
erikoinen: ainoastaan jotain kullanruskeaa rauniota pilkisti niiden
jättiläiskaktuksien ylitse, jotka peittivät saaren korkeita rantoja.
Loistavanpunaisessa kukassa komeilivat kaktukset. Mutta kun kahlattiin
lammikon poikki, oli pensaikon sisässä palmulaudoista tehty portti ...
pinnasta lahonnut, mutta vielä täynnä vahvikenaulojen koristeltuja
kantoja... Ne naulojen kannat olivat aikoinaan muodostaneet punaiseksi
maalattuun porttiin moskean kuvan. Ja portin takana aukesi eteen pieni
itämaalainen palatsi!

Ensin pyöreä piha. Siinä välkkyi suihkulammikko marmoriäyräitten
välissä. Marmori oli vielä niin kulumatonta ja hienoa, että sinitakki
ensin arasteli astua sille europalaisilla anturoillaan.

Kypressit ja vielä raskaammin tuoksuvat ruusut kasvoivat sieltä täältä
pihan permannosta.

Pihan ympärillä näytti olevan asumuksia ... toisessa kerroksessa,
ikäänkuin luhdeissa, joita hevoskengän muotoiset kaaret kannattivat.
Mitkä kaaret! Valkeat ... nypläilty täyteen arabeskejä.

Lentoupseeri seisoi portilla kummastuksesta vaiti; suurin silmin
katseli hän ympärilleen. Suihkulammikon vesi virtaili kohisten
marmorikouruja myöten. Mutta pikku linnut eivät visertäneet, vaan
istuivat hiljaisina myrteissä, ja kuivuneet oksat kypressien latvoissa
kalisivat niinkuin mitkäkin luurankojen sääriluut.

Ei nyt voitu jäädä tähän tukahduttavaan ulkoilmaan, joskin
hekumallisten tuoksujen täyttämään. Tarvitsihan vieras virvoitusta.
Jättiläinen kehoitti häntä tulemaan, ja johti hänet jonnekin ...
ikäänkuin maan alle. Alas kapeita portaita, parikymmentä pykälää.
Kunnes kuulsi edestä kellertävää valoa, sellaista, miltä aurinko
näyttää auringonpimennyksessä. Tila avartui saliksi. Seinät olivat
peitetyt mustan ja vihreän kirjavilla keramiikkilaatoilla ... kuvitetut
arabeskien yhdenmukaisilla koukeroilla ja salaperäisillä tähdillä.

Salissa oli yläkertakin, samanlainen kuin pihalla ... säle-ikkunoilla
varustetut luhdit, joita täälläkin keveät kaaret kantoivat. Seinissä
kiilui arabeskejä; kaarien välissä tarjoutui marmorista muurattuja
Iepolavitsoita, joilla oli mahdottomasti leijonain ja pantterien
taljoja.

Ilma oli raitis, sillä keskellä permantoa solisi suihkulähde, jonka
maljakon valkea aines oli heikosti kellertävää ja läpikuultavaa kuin
kauniin naisen käsien hipiä, ja korkealta kattoholvista leyhyi yltyvä
tuuli, tullen heikon valon mukana, joka lankesi lähteen hopeisiin
suihkuihin ... kätketyistä ikkunoista, jostakin suurten kivikukkasten
takaa... Ne kukat muistuttivat lumpeita, mutta olivat punertavia.

Kukapa olisi rakentanut tällaisen palatsin kauas erämaahan?

Sitä kysyi vieras nyt jättiläiseltä. Ja kysyipä myöskin, kuka sitten
jättiläinen itse oli. Tähän kysymykseen ei peljättävä mies vastannut;
merkillisellä tavalla varoi hän ilmaisemasta siinä suhteessa mitään.
Mutta palatsia sanoi hän varmaankin jonkun muinaisen ruhtinaan taikka
muun rikkaan miehen rakentamaksi. Se mies lienee ollut maailmaan
väsynyt, erakko. Näin yksinkertainen oli palatsin asia ... ellei
palatsi nyt ollut suorastaan jonkun itämaalaisen taikurin tekemä.

Sitten sijoitti keitaan isäntä sinitakkisen lepäämään taljoille ja toi
hänelle lauhkeaa maitoa ja hedelmiä.

Ja hetken kuluttua ilmestyi salin ympärillä olevista sisähuoneista
nainen. Kaunis ja viehkeä.

Vaikka hän oli paljon arabiattaren näköinen, mahdottoman suurine ja
mustine silmineen, paitsi nyt vaatteiltaan, ei hänellä ollut huntua.
Ehkä oli hän jonkun beduiiniheimon tyttäriä, jotka välittävät profeetta
Mohammedin laeista niin vähän, etteivät pelkää edes naisen suurinta
häpeää: näyttää kasvojaan vieraalle ilman huntua? Niin, joku muu
arabiatar saattaisi melkein näyttää hänelle koko ruumiinsa, mutta ei
koskaan kasvojaan. Mikä lienee tämä kuninkaantytär ollut?

Kuninkaantyttären kasvot olivat kalpeat ... niiden väri oli hieman kuin
norsunluu. Mutta poskilla oli kuitenkin hohdetta, ja huulet hymyilivät
salaperäisesti.

Nainen istahti eräälle pantterintaljalle, puettuna välkähteleviin
vaatteisiin. Kaulassa ja otsalla riippui hänellä sadat metallista
leikatut tähdet, helmet ja hopearahat. Istuessaan asetti hän jalkansa
ristiin allensa. Kummallisesti hän oli vaiti... Näkyi, että hänen
sandaaleihin pistetyt jalkansa olivat somat.

No niin: hänellä oli hallussaan se lipas, jossa jättiläisen sydäntä
pidettiin säilössä.

Kuinka kävi sitten?

Tuo hiukan vinosilmäinen vieras ei poistunutkaan sieltä sinä päivänä,
jolloin myrsky asettui, kuten ehkä olisi sopinut olettaa. Eikä sitä
seuraavan yönkään jälkeen. Ei moneen päivään.

Aina hän kuhnaili: milloin oli mikin osa lentokonetta epäkunnossa.
Taitavasti hän uteli, kuka jättiläinen oli ... mutta ei vielä saanut
selvyyttä.

Saharan poika metsästeli nyt riistaa paitsi itselleen ja tietysti
ennen kaikkea sydämensä säilyttäjälle myöskin tuolle ilmasta
laskeutuneelle. Metsästi ja taisteli ... petoja ja pahojahenkiä vastaan.

Sitten kävi niinkuin siinä aikoja kuullussa sadussa. Kerran,
kun jättiläinen kaukana vuoristossa juuri tarttui pantteria niskaan,
etsittyään sitä kallionkoloista ja ajateltuaan, että shakaalikin
taitaisi olla kyllin hyvää tälle ranskalaiselle, hänen isänmaansa
viholliselle, jonka silmät olivat hiukan vinot ja leveän suun huulet
punaiset, kerran, kun hän oli tappamaisillaan pantterin, tunsi hän
mielessään kummallista ja hirveää ahdistusta. Se ahdistus oli kuin
hänen sydämessään; mutta ainoastaan sielussa täytyi sen olla, sillä
eipä hänellä ollut sydäntä ... tai sydän oli muualla. Niin merkillinen
ja kova oli tämä ahdistus, että jättiläisen täytyi hellittää otteensa
ja päästää pantteri rankaisematta menemään. Jopa oli hänen pakko lähteä
heti kotiin, keitaaseen: siltä tuntui hänen rinnassaan.

Illan vaalea rusko sammui autiolla ja äärettömiin asti kolkolla
aavikolla, jota hän samosi ... yhä hiljemmin.

Hän kumartui portistaan sisään. Ei ollut uskoa silmiään. Sillä hänen
maanalaisen salinsa ovella seisoi tuo sinipukuinen ja piti kourissaan
hänen sydäntään, joka oli nyt vedetty lippaasta esille.

Eikä lippaan vartia huutanut hätää, kutsunut jättiläistä avuksi! Ei
... kuninkaantytär salli kaiken tapahtua, piillen ranskalaisen takana
ja katsellen vaiti marmoriportaisiin. Sitä vaikenemista saksalainen
kauhistui. Mutta ranskalainen nauroi, ja hänen huulensa vetäytyivät
hyvin leveälle.

Niin, vihollinen rusenteli jättiläisen sydäntä, ja keitaan isännän
vihasta kohonneet kädet herpautuivat silloin tuskasta. Vieläpä käski
vieras jättiläistä antamaan hänelle oman väkipuukkonsakin: uhkasi
lävistää sillä tuon ihmeellisen sydämen, ellei jättiläinen lähtisi heti
täältä. Näin uhaten nauroi ranskalainen uudestaan; hän oli tikahtua
naurusta.

Eikö olisi hän kunniallisena ranskalaisena vihannut mokomaa miestä?
Pitkää ja vahvaa saksalaista, jonka hän nyt tiesi jättäneen paikkansa
legionassa juuri tärkeän hetken tullen? Ja eikö hän olisi kadehtinut
kelvottomalta tätä keidasta ja halunnut siellä olevaa kuninkaantytärtä?

Kuninkaantytär jälleen: ikäväksi käynee tulisesta arabiattaresta
vartioida ikänsä erämaassa niin tuiman miehen sydäntä!

Jättiläisen oli lähteminen keitaasta. Sitä, ken oli saanut hänen
sydämensä, oli hänen toteltava.

Koskaan ei etelän musta yö ollut näyttänyt hänestä niin pimeältä kuin
tämä, jona hän harhaili nyt pitkin erämaata, päänsä päällä taivas
täynnä suuria ja säkenöiviä tähtiä.

Kauan hän harhaili.

Mutta toisen päivän kaatui tuo hirveän pitkä mies kuoliaana
kahden hiekka-aallon väliin.

Vaakalintunsa lähtöön järjestänyt ranskalainen aikoi lentää ensin
Tunisiin ja jättää ehkä keitaan naisen sinne, ... hyljätä hänet.
Sitten lentäisi hän kauniiseen Ranskaan. Mutta tulisi joskus tähän
erämaan ihmeelliseen paikkaan takaisin, ellei hän kaatuisi tykkien
suun edessä. Nyt naisen kanssa keitaasta lähtiessään oli ranskalainen
viimein todellakin puhkaissut jättiläisen sydämen väkipuukolla, ensin
sydäntä hirveästi kiusattuaan. Se oli hänestä parhain ratkaisu; niin ei
raakalainen joutuisi milloinkaan hänen tielleen.