Oikeuden puolesta.

Vironmaassa, jota synkkä Itämeri huuhtelee, on tasaisella ja
yksitoikkoisella rannalla suurenlainen kylä, enimmäkseen olkikattoisia
taloja ... matalan hiekka-harjun punertavalla rinteellä. Niin
lähellä Tallinnaa, että kylään näkyvät tuosta Eestien nuoren
tasavallan pääkaupungista kirkkojen tornit. Parhaiten loistaa ylpeä
venäläinen katedraali kultaisine sipuleineen ... rakennettuna
Tallinnan korkeimmalle paikalle, sille kukkulalle, jonka nimi lienee,
muistaakseni, Lindanisa, Lindan rinta: siis katedraali on sijoitettu
ikäänkuin painajaisena ahdistamaan Eestien kansallishengettären hentoa
povea.

Tällaisen kylän surullisimpia asumuksia on koulumestari Jaan Raudin
tölli.

Se on kylän toisessa päässä, melkoisesti erillään muista taloista,
joista monienkin seinät ovat uudestaan rapatut ja ikkunain pielet
maalatut, koska niiden omistajat, talonpoikaisisännät, osasivat
rikastua sodan aikana ... usein aivan omatta ansiottaan. Jopa hohtaa
yhdessä kartanossa uusi ja punertava tiilikattokin ... yleensä
harmaiden olkikattojen keskeltä.

Mutta opettaja Raudin seinistä on rappaus lohkeillut. Hänen tupasensa
ainoan ikkunan laudoitus näyttää laholta ja mustuneelta. Töllin katto
vuotaa sadeilmoilla sekä isännän haitaksi että hänen ainoan eläimensä,
kirjavan lehmän, jota pidetään talvella rakennuksen navettapuolella,
saman katon alla kuin tupakin on, juuri tuvan tahi paremminkin kamarin
seinän takana. Näin kesällä kulkee eläin laitumella töllin pikku
palstalla.

Palstansa koulumestari sai toki omakseen Eestin tasavallan jakaessa
talonpojille balttilaisten aatelisherrain maita.

Tölliin kuuluu hiukan metsääkin, hyvin vähän. Siellä voi lehmä
kaluta kesäisin ruohoa, raukeasti läpisevien poppelien välistä, sen
heinämäärän lisäksi, mikä koulumestarin on hankittava muualta, myöden
maitoa ja voita, perunoita ja omenoitakin. Metsikkö nousee tölliä
ylempänä rinteellä. Vielä on palstalla, rakennuksen alapuolella,
kaistale perunapeltoa. Ja seinän vieressä vanhoja omenapuita ...
vääntyneitä ja haljenneita, mutta nykyään hellästi pideltyjä, rievuilla
käärittyjä. Eläminen on vasta alullaan, sillä kauan ei koulumestari
vielä ole asunut tässä töllissä.

Ei, sitä ennen hänellä oli valta isännöidä sievänlaisessa koulutalossa,
joka on hänen palstansa kanssa rajatusten.

Ja voitaisiinpa väittää, että hänelle on annettu tämä töllikin
ikäänkuin armosta.

Jaan Raud on nimittäin hullu: sellainen käsitys on hänestä enimmillä
tässä kylässä; sama oli se siellä suorastaan kaikilla muutama vuosi aikaisemmin,
ennen Eestien vapaussotaa.

Nyt on heinäkuu ... aamupäivä. Aurinko paahtaa koulumestarin
saviseiniin ja omenapuihin, joissa näkyy runsaasti punertuvia
hedelmänalkuja. Poppelimetsikkö värisee alakuloisesti ... tummin ja
tahmaisina kiiluvin lehdin. Karun perunapellon pientarelta pilkistelee
ruohikosta tulpaaneja, opettaja Raudin hankkimia ja vaalimia.
Loitompaa, talonpoikien keltaisten sarkojen takaa, säkenöi Itämeri ...
kesällä kaunis, haaveellisesti vaalea, talvella vihainen ja mustana
kuohuva.

Itämeri, suomalaisten heimojen kahden valtakansan välinen silta,
hopealta näyttävä.

Koulumestari Raud istuu kamarissaan, ainoalla tuolillaan, levähtäen ja
keittäen samalla itselleen myöhäistä aamiaistaan ... lientä perunoista
ja suolasilakoista. Tuvan ikkunassa riippuu hämähäkinverkkoja: kuinkapa
ennättäisikään niitä alinomaa hävittää yksinäinen, vaimoton mies?
Mutta savinen permanto on tänäänkin siistiksi lakaistu, ja seinät
ovat puolestaan verhotut huolellisesti sanomalehdillä. Eestien nuoren
tasavallan omakielisillä lehdillä, joista näkyy tuolta ja täältä suurin
kirjaimin otsikko:

”Vaba Maa.”

Köyhä on koulumestari Raud.

Mutta joskin hän keittelee vaatimatonta ruokaansa, noita hänelle
kalliita silakoita, keinottelevalta kauppiaalta voilla vaihdettuja,
keittelee paatisen lämmitystakkansa pesässä eikä mukavalla hellalla,
niin salliiko hän itsensä ajatella kärsimiään vääryyksiä? Ei, hän
vahvistaa tälläkin hetkellä sieluaan lukemalla Kantia. Sillä hän on
oikein oppinutkin mies; sitä todistaa pieni, mutta täysi kirjahylly,
hänen asumuksensa ainoa kaunistus ja omistajansa parhain ylpeydenesine.
Kantin teoksen avoimen paikan vieressä hyllyllä näkyy paitsi raamattua
sellaistakin kuin Rousseau ja Tolstoi. Kunniapaikalla on kuitenkin
Kalevipoeg ja uutta virolaista kirjallisuutta.

Koulumestari on tänäänkin noussut maalaamattoman puusänkynsä
olkipatjalta jo kukonlaulussa. Ensimmäisinä on hänen ovensa kolahtanut
hiljaisessa kylässä, tapansa mukaan, kun hän avasi sen ja veti
keuhkoihinsa aamun viileää ja raitista ilmaa. Ryhtyi siinä sitten
päivän askareihin: ei keittämään kahvia, sillä sitä hän ei juo,
vaikka tarjoaakin sitä harvoille vierailleen. Eikä hän myöskään
tupakoi tahi maista Viron viinaa, venäläisvallan kuosiin maassa yhä
tulvivaa. Ainoastaan kupposen vettä hän nautti, haettuaan sitä ulkoa
lähteestään. Mutta sitten hän alkoi voimistella, tehden tarkasti
kaikki Müllerin systeemin kymmenisen temppua. Varsinkin köyhän
miehen, jonka mieltä masentaa puutteen lisäksi myöskin vääryyden
melkein uskottavalta tuntuva voitto, varsinkin sellaisen miehen
täytyy näet muistaa karaista ruumistaan, koska, ellei se ole terve,
sielukaan ei saata säilyä siinä terveenä. Voimistelun jälkeen joi hän
uudestaan vettä, peseytyi, ja ryhtyi valmistamaan ruohoista haudetta
lehmälleen. Sen oli hän jo tuonut pihalle poppelimetsiköstä. Siinä
lomassa hän lypsi lehmänsä. Kirnusi voin, edessään liina kuin milläkin
meijerin palkollisella. Viimein hän pukeutui huolekkaasti, ja lähti
kylän puotien auettua myömään voita kauppiaalle ... myömään, kuten
ilmaistu, melkoisesti polkuhintaan. Sillä vaikkakin muut keinottelevat,
maamiehet ja kauppiaat, niin hän ei sitä tee: sellainen alentaisi
Jaan Raudin ihmisarvoa! Ennen sallii hän vähäisten tavarainsa mennä
hiukan halvemmalla. Pystynä ja notkeana, joskin laihana hän käveli nyt
puodille. Silmissä hyvän omantunnon antama tyyneys ja suoruus, jopa
huulillaan ylpeä ja riemuitsevakin hymy, noilla välistä hermostuneesti
värähtelevillä huulilla. Toisessa kädessä hänellä oli voimytty, ja
oikeassa hiukan keikaroiden heilahteleva keppi.

Talonpojat sivuuttivat koulumestarin kadulla, eräillä heistä
vielä värillinen paita housujensa päällä, niinkuin venäläisillä.
He vastasivat hänen hatunnostoonsa laiskasti päätänsä nyökäten.
Toisia näkyi askaroivan pelloilla ... näkyi matalain talojen ja
omenatarhain välitse; he leikkasivat siellä viljaansa. Niin, tuskinpa
muisti joku heistä enää, jos katsahti Raudiin, tuskin muisti enää
nykyään, kun on mennyt vuosia siitä, jolloin koulumestari eroitettiin
opettajanvirastaan, että tuolla kävelee se puolihullu mies. Ah, niin
hullu, ettei huolinut edes tarjottua eläkettä.

Kauppias, kylän varakkain, ilmestyi nopeasti koulumestaria vastaan
kauppansa vihreälle Iautakuistille ... iloissaan, koska tiesi aina
saavansa Raudilta voin huokealla, tältä merkilliseltä olennolta.
Eihän Raud ymmärrä edes senkään vertaa kuin hoidella oikealla tavalla
vähäisiä myöntiasioitaan. Sisällä jutteli kauppias paljonkin Raudille,
ammattinsa vilkkaaseen tapaan, mutta ei juuri muuta kuin voista ja
hyvistä silakoista ja ilmoista. Sillä haavetta ovat kauppiaalle
opettajan sydänasiat; ne koskevat alinomaa joitakin ihanteita ja sen
sellaisia ... Eikä kauppiaiden harrastukset tunteva Raudkaan ollut enää
nykyään kovin halukas avaamaan olemuksensa kätköjä heidänlaiselleen.

Koulumestari lähti siis pian puodista, vaihtaen liiketuttavansa
kanssa keveitä kohteliaisuuksia. Hän jatkoi kävelyä vielä jonkin
matkaa sitä ilmansuuntaa kohti, missä päin ei asunut, nauttiakseen
tuokion kesäisestä luonnosta. Ohutta keppiään heilutellen hän asteli
pitkin tomuista maantietä. Sen varsilla lainehtivat viljapellot, ja
pientareille oli luonnotar levittänyt kirjavat korumattonsa. Noiden
kukkamattojen kudosten latinalaisia niiniäkin tietää opettaja hyväisen
joukon, ja jos mitkä niistä ovat häneltä unohtuneet, johdattelee hän
niitä muistiinsa näillä melkein joka aamu tehdyillä kävelyillä.

Mutta kas, pysähtyipä pari henkilöä hänen kanssaan pakinoillekin. Ensin
tuli muudan Tallinnasta tänne kesäksi asettunut taidemaalari, menossa
meren rannalle, työlaatikko kainalossa. Ja sen jälkeen eräs nuoren
virolaisen armeijan luutnantti, joka asuu Raudin kylässä, virkistymässä
vapaussodan haavoista. Näihin molempiin oli Raud sattunut tutustumaan
täällä ulkona luonnossa; oli alkanut puhua heidän ammattiasioistaan.
Raudin mielenkiintoa herättää näet kaikki, ja sellainen ahkera
mielenkiinto on hänestä ihmisen velvollisuuskin. Hän sanoo, että
Goethe, tuo suuri runoilija, jollaisia saattaa nousta itsekkäistäkin
kansallisuuksista, lausuu, ettei mikään inhimillinen ollut hänelle
vierasta. Siispä olisi Raud perehtynyt mielellään myöskin maalauksen
mystillisiin salaisuuksiin. Sodassa jälleen hän on ollut itse,
haavoittunut Eestin vapauden puolesta. Jollakin tavoin hän siis on
tutustunut taidemaalariin ja luutnanttiin. Sitten on hän joskus nähnyt
hetken sopivaksi tohtia pyytää heitä matalaan majaansakin, maistamaan
kupin kahvia ja puhelemaan kanssaan ihanteellisista asioista. Ja he
kolme ovat puhelleet, oivallisen kahvin ääressä.

Ilokseen näki koulumestari tänä aamuna nuo ystävänsä. Jo loitompaa hän
heilautti taiteilijalle hattuaan. Miehen tavalla puristi hän luokse
saapuen tuon pitkätukkaisen ja maalin tahraamassa mekossa keinahtelevan
kättä. Pysähtyi siinä nyt, huiskutteli keppiään ja näytti maalarille
aiheita, jotka hänen mielestään olivat sopivia: tuo metsänlomasta
pilkistelevä merenlahdelma ... sininen kuin nuoren neitosen silmät.
Lahden rannalla paistoi entisen aateliskartanon huvipaviljonki ...
nyt punaiseksi maalattu. Raud sattui ohimennen mainitsemaan, että
paviljonki-sana johtui kai ranskalaisesta sanasta, joka merkitsi
lippua. Vai kuinka se asia lienee? Mutta joskin meren sininen ja
paviljongin punainen väri tekisivät hänen mielestään rinnatusten
asetettuina iloisen ja ikäänkuin reipastuttavan vaikutuksen, sillä
punainen on ennen kaikkea rohkeuden väri, ja sininen merkitsee toivoa,
tai paremminkin uskoa, koska runoilijat yleensä nimittäin pitävät
vihreää toivon värinä, niin vieläkin ylevämmäksi tulisi hänestä
maalaus, jos taiteilija kohottaisi paviljongin lipputankoon Eestin
uudet värit, sinistä, mustaa ja valkeaa. Kohottaisi maalauksessaan.
Eikö näet asia ole niin, että taiteessa pitäisi ilmetä aina jotakin
aatteellista? Vaikkapa kätkettynä kuvan henkeen. Tällä tavoin puheli
Raud maalarille, tähystellen häneen vaalein silmin, joiden sini näytti
auringonpaisteessa harmaalta. Taiteilija ei hänen tarkoitustaan oikein
ymmärtänyt, eikä voinut vastata aivan perinpohjin hänen kysymyksiinsä.
He eivät löytäneet pakinalleen täysin yhteisen katsantokannan
lähtökohtaa. Sentähden siirtyi puhe siinä pian toisiin seikkoihin,
mikäli heillä nyt kummallakaan oli paljon aikaa. Opettaja kysyi,
oliko tuo meren vivahde tällä kertaa tehtävä Preussin-sinisellä vaiko
koboltilla. Meren värissä oli todellakin kobolttia, joten taiteilija
hämmästyi vielä kerran, entisten lisäksi, kuinka tämä opettaja tunsi
näitäkin asioita. Eikä taiteilija, kun he sitten erosivat, pitänyt
Raudia laisinkaan niin hulluna, jona eräät tämän kylän talonpojat
olivat häntä joskus maininneet.

Raud kumarsi ja nosti jälleen hattuaan. Hän käveli vielä. Kylän
loppuessa tuli sitten vastaan luutnantti, ripeästi astellen ... Eestin
univormussa, niin sirossa kultaisine olkamerkkeineen
ja välkkyvine nahkasääryksineen, että Raudia riemastutti. Isänmaan
puolesta oli upseerilta ruhjoutunut käsivarsi ... se riippui yhä
siteessä. Hänelle nyt Raud nyökkäsi jo etempää. Luutnantti oli
hänelle vielä tuttavampi kuin taiteilija: tuttu rintamalta, vaikkei
juuri Raudin komppanian upseereita. Lähelle tullen löi opettaja
sotilaallisesti kantansa yhteen ja virkkoi luutnantille leikillisesti:
”Herra luutnantti, virkeällä aamukävelylläkö? Ja aina noin comme il
faut ... kuten suuressa maailmassa sanotaan.”

Raud kumarsi ketterästi ja syvään. Tiedusteli, miten kehittyi
luutnantin käsivarren terveydentila. Omaa rintaansa, vaikka siihen
koski voimistellessa vieläkin, saksalaisen kuulan arpeen, ei hän
maininnut. Ei, opettaja alkoi puhua vapaussodasta, tuosta aina
ihanasta; Viron bolsheviikkien yrityksestä sotkea Eestien maa Venäjän
jalkoihin ... venäläisten ja ehkä saksalaistenkin pettäminä. Raud
huudahti:

”Iki-ihana oli todella oikean demokraatisen ja kansallismielisen
Eestin nousu, joka teki tyhjäksi venäläisten ja vielä vaarallisempien
saksalaisten diplomadian.” ”Diplomatian”, oikaisi luutnantti. Nyt he
puhelivat Eestin tulevasta kohtalosta; se oli vielä häilyvä, mutta
opettaja uskoi sen pääsevän ankkuripaikkaan, jos vain armeija oli luja,
tuo Eestin oivallinen luotsi. Raud selitteli sitten siinä, kuinka
valtion säilymiselle on välttämätöntä yksityisten uhrautuminen, kuten
todistaa Hegel, tämä suuri aatteen filosofi, jonka erästä lauselmaa
hän nyt toisti; välttämätön sekä sotilaan että rauhan miehen puolelta.
Yhä innostuneemmin mainitsi Raud, kuinka ehdottomasti moraali vaatii
kansaa samoin kuin yksilöäkin pysymään kiinni oikeudessa ... norjumatta
oikealle tai vasemmalle ... arssinaakaan: anteeksi tämä itämainen
mittayksikkö.

Pian he kuitenkin erosivat, koulumestari ja pyöreä luutnantti, joka sai
vielä kutsun kahville.

Eikä Raud ilmaissut hänelle nyt enemmän kuin koskaan ennenkään, miten
hän itse väistymättä pysyi oikeudessa. Ei ... vaikka hänen sanoissaan
vilahtelikin sellainen asiaintila. Opettaja ei kohtaloaan valitellut.

Vieläkin käveli hän kappaleen matkaa. Tahtoi nousta tuonne toiselle
harjulle, joka on hiukan kylää korkeammalla ... näkemään suurta mertä,
Viron ja Suomen siltaa.

Mutta kun hänen silmänsä sattuivat siihen vasemmalla olevaan
kartanoon, jonka uusi tiilikatto on mainittu, ei hän saattanut olla
hiukan rypistämättä otsaansa, liian aikaisiin uurteihin mennyttä
ja hermostuneesti punertavaa. Sillä se kartano on kylänvanhimman,
erään hänen julkeimman vihollisensa taikka oikeammin sanoen oikeuden
vihollisen.

Ja toinen vihollinen jälleen asuu tuolla evankeelisen kirkon vieressä.
Kirkko näkyy notkelmasta ... venäläisen kirkon vihreän katon takaa.
Asuu lumivalkeaksi kalkitussa pappilassa. Tämä vihollinen tahi poloinen
on kylän luterilainen kirkkoherra.

Koulumestari Raud huokasi itsekseen kuitenkin:

”Oi Aate! Auta minua unohtamaan oikeuden viholliset, uskomaan totuuden
lopulliseen voittoon! Milloin jaksan minä, heikko ihminen, kulkea
läheltä kylänvanhimman taloa ja oman kirkkomme pappilaa? Sen täytyy
toki tapahtua. Ihmisyys vaatii kehittämään parempia puoliaan, ja
se tapahtuu! Silloin olen voittanut itseni ... vaikka ei oikeus
näennäisesti voittaisikaan. Aate, anna uskoa, tao raudaksi Raud!”

Silloin oli hän jo lopettanut säännöllisen aamumatkansa ... nähnyt
sinisessä usvassa auteroitsevan meren. Nyt hän kääntyi jälleen
kotiin, arkisiin askareihinsa: varaamaan itselleen leipää talveksi,
hoitelemalla maidonantajaansa ja pientä perunapeltoaan.

Tässä istuu hän nyt, kuten kerrottu, takkansa ääressä, aamiaista
valmistamassa ja itseään Kantilla vahvistamassa.

Mutta vahvistus ei voi aina heti onnistua. Tänäänkin putoaa kirja
välistä hänen polvilleen. Perunavesi alkaa porista. Sen tähden ei
kuitenkaan ole kiirettä. Silakat ja tilkan maitoa on hän jo pannut
kattilaan.

Raud tuntee mielensä katkeroituvan.

Mikä onkaan hänen kohtalonsa?

Eikö Eestin uljaan tasavallan hallitus todellakaan muista häntä? Anna
hänelle oikeutta? Hänelle, joka on sortunut vihollisinaan kiivaana
vastustajana.

Hän on viimeinkin valittanut tilaansa hallitukselle ... ei kenellekään
muulle. On täytynyt valittaa. Mutta apua ei kuulu.

Sen sijaan voivat hyvin ne henkilöt, jotka ovat paitsi syyllisiä hänen
onnettomuuteensa myöskin rikkoneet isänmaata ja kansakuntaa vastaan,
nimittäin ennen muita kirkkoherra ja tuo kylänvanhin. He jaksavat
mainiosti ... ja kantavat rinnassaan kunniamerkkejä.

Tapahtuma on seuraava:

Joku vuosi ennen suuren maailmansodan alkamista opiskeli Raud, joka
ei vieläkään ole vanha, venäläisten seminaarissa. Mikäpä muu auttoi:
ei ollut tilaisuutta valita kansallisia kouluja, sillä niitä ei monta
silloin sallittu, ja vähiäkin piti sortaja tarkoin silmällä. Raud
oli köyhä, saksalaisen aatelisherran omistaman moision alustalaisen
ainoa poika. Melkeinpä kuin orjan poika... Niin, tämä oli eestien
maan sadat vuodet kestäneen halpuudentilan jatkoa. Isä-poloinen
kuoli siihen aikaan; vähän sitä ennen äiti. Ja niinpä oli Raudille
tullut köyhyyden lisäksi myöskin yksinäisyyden vaikeus. Mutta olipa
nuorella Viron pojalla ryhtiä ... oli kansallista mieltä! Joskin hän
sai lukea venäjäksi ... opiskellen talvet osittain niillä varoilla,
jotka hän hankki työskentelemällä kesäisin moisioiden pelloilla ...
niin intoa hänessä oli, isänmaallista intoa. Eestien maa oli levoton.
Rahvas ryhtyi, katkeroituneen Kullervon tavoin, polttamaan ylimysten
moisioita. Sen kapinan kukisti kuitenkin venäläinen hallitus,
saksalaisten aatelisten kanssa liitossa; yhdessä ne sitten hirttivät
Eestin kullervoista kansaa. Mutta Kullervo ei hirtettynäkään kuollut,
vaan odotti aikaansa! Ei koston, vaan oikeuden aikaa...

Kun maailmansota puhkesi, täytyi venäläisten hiukan höllätä sitä
nuoraa, jolla he aikoivat Eestin kuristaa. Heidän täytyi ... kapinan
pelosta: kukapa tiesi, vaikka Saksa yllyttäisi Viroa nousemaan?
Sinä vuonna valmistui Raud lasten opettajaksi. Hän taisi silloin
monenlaista muutakin kuin kurssinsa. Hän oli opetellut monta asiaa
itsekseen ... mikäli hänelle jäi aikaa, sillä yhä edelleen teki
hän kesät ruumiillista ja henkistä ansiotyötä ... viime vuodet
rautatierakennuksissa tuolla idempänä. Tutkinut oli hän luonnontieteitä
paljon laajemmin kuin ryssien seminaarissa opetettiin ... jopa lukenut
filosofiaa, ihmiselle, ajattelevalle olennolle, välttämätöntä.
Ja lukenut venäjän ja saksan kielten lisäksi, joista varsinkin
viimemainittua kuultiin yhä nytkin eestien maassa enemmän kuin liiaksi,
hänelle mieleisempiä kulttuurikieliä, etenkin ranskaa. Insinöörien
seurassa oli hänellä tilaisuus sekä näyttää että edistää tietojaan ...
pyrkiä yhäti sivistyneemmäksi, todistaa jo käytöksellään, että eestikin
taitaa olla kulttiveerattu ... vastoin pöyhkeäin paroonien väitteitä.

Tässä samaisessa kylässä opetti Raud sitten lapsia. Jossakin määrin
virolaisessa koulussa, koska nyt ryssät silittelivät Kullervon päätä
ja sallivat perustaa sellaisiakin lasten oppilaitoksia, joissa eräitä
opinalkeita neuvottiin viroksi.

Tuolla on se koulu, Raudin palstan vieressä, hirsistä ja savesta tehty
sievänlainen rakennus.

Mutta kuinka opetti Raud pienokaisia? Hän opetti kaikki aineet
kalliilla äidinkielellään, ei ainoastaan muutamia.

Tämä uhkarohkeus sai jatkua vuoden ajan, venäläisten germaani-pelon
avulla.

Eivätkä kirkkoherra ja kylänvanhin, joiden vastuussa lastenkoulu oli,
älynneet vielä heti ruveta kauhistumaan koulumestarinsa kansallista
menettelyä.

Kuitenkin näytti sota sitten lupaavan kaksipäiselle kotkalle ja sen
kanssa materialististen etujensa vuoksi liittoutuneille valtioille
niin varmasti voittoa, että Venäjä uskalsi jälleen ryhtyä kiristämään
Eestin hirttonuoraa. Tuli yhtäkkiä keisarillinen ukaasi: kaikissa
kouluissa oli kaikki opetettava venäjänkielellä. Niin, samalla kielto,
etteivät lapset saisi puhua edes välitunneilla eestinkieltä. Ja ukaasin
noudattamisesta piti papin ja kylänvanhimman vastata: heidän oli
lähetettävä viranomaisille tuon tuostakin opettajan allekirjoittama
raportti.

Koulumestari ei totellut. Hän opetti edelleen viroksi. Hän puhui
lapsille tunneillakin eestien kansallishengestä ja historiasta. Puhui
Lemmitystä, sankarista, joka muinoin oli taistellut saksalaisia
vastaan, eestien ympyriäisissä muinaislinnoituksissa. Puhui
Kalevipoegista, kuinka tuo puolijumala nääntyi nykyään, Viron kansalliseepoksen
mukaan, kahleissa, syöstynä tuonelaan ... rangaistuna
siten, että häneltä katkottiin miekalla jalat. Sarvikin vartioima oli
siellä Kalevipoeg ... venäläisten ja saksalaisten. Mutta sankari oli
kerran luvannut tulla vapauttamaan kansansa!

Lihava pappi ja rikas kylänvanhin pudistivat päätänsä, varsinkin
kylänvanhin, parta pitkänä ja kirjava paita housujen päällä. He
pudistivat päätä ja rypistivät otsaansa, kun kuulivat, mitä pikkulapset
kertoivat koulumestarin heille tarinoivan. Kylänvanhin kiivastelikin
tästä asiasta opettaja Raudille. Silti kului se vuosi.

Mutta seuraavan vuoden vaihteessa täytyi taas lähettää hallitukselle
tuollainen raportti. Kirkkoherra toi opettajalle kaavakkeen,
johon Raudin oli täytettävä tyhjät lomat: kuinka pitkälle ukaasin
noudattaminen oli sujunut, miten paljon lapset osasivat venäjää. Raud
kirjoitti varmalla kädellä lomakkeihin, ettei ryssää oltu opetettu
sanaakaan ja että pienokaiset edistyivät erinomaisesti oman ja rakkaan
eestinkielensä taidossa.

Tästä pappi sekä kauhistui että suuttui. Hän sanoi koulumestaria
hulluksi, sillä Raud ei alistunut edes sen vertaa, että olisi täyttänyt
uuden kaavakkeen valheellisella ilmoituksella.

Silloin kirkkoherra, pitäen Viron kaunista asiaa ainakin tällä hetkellä
toivottomana, laati itse raportin, koulumestarin nimessä. Kotonaan
hän sen teki, ja lähetti sen sitten asianomaiseen paikkaan: aineita
oli opetettu valtakunnan kielellä, lapset oppivat hiljalleen mahtavan
keisarikunnan kieltä. Näin hän siitä asiasta selvisi. Mutta hän oli
pelossa, miten vasta selvitä tällaisesta pulasta, jos santarmit tahi
mahtavammatkin tulisivat tarkastamaan koulua.

Kirkkoherran oli pakko ilmaista asia myöskin kylänvanhimmalle, seudun
rikkaimmalle talonpojalle. Kylänvanhin uhkasi nyt Raudia jo Siperialla;
itse hän kävi opettajaa uhkailemassa.

Raud ei ollut toivoton Eestin asiasta. Vaikka toiveita olisikin ollut
vähän, ei hänestä ihmisellä ollut oikeuttakaan jättäytyä epätoivoon.
Sitäpaitsi hän seurasi varsin tarkoin Venäjän ja Saksan taisteluista
tulleita viestejä. Ne olivat jälleen kaksipäiselle kotkalle pahaa
ennustavia. Vieläpä kuuli hänen innostuksensa esimerkin suomalaisista,
tuon ihaillun veljeskansan pojista, jotka olivat rientäneet ottelemaan
venäläisiä vastaan Saksan sotajoukoissa: huhuja heistä toivat Riian
rintamalla haavoittuneet virolaiset sotamiehet. Ah, Suomen Kullervo oli
siis astunut vaikkapa pöyhkeäin preussilaisten riveihin synnyinmaansa
puolesta! Eikö historian sormi viittaisi Eestillekin jotakin majakkaa,
jota kohti se voisi suunnata myrskyssä vuotavan purtensa? Oli
odotettava! Oli valmistettava maata vapauden ihanalle kylvölle.

Kas niin, yhä useampana päivänä joka viikko opetti Raud nousevalle
polvelle Eestien historiaa ... yllytti nuorten kansallistuntoa.
Kylänvanhimman uhkaukset, kirkkoherran nuhteet, kauniit puheet ja torat
eivät auttaneet. Kylänvanhin vapisi ja päätti tosiaan iskeä Raudiin
niinkuin kostolla isketään.

Oli jälleen aika tehdä raportti lasten koulusta. Kirkkoherra lupasi
vielä pelastaa koulumestarin, jos tämä lopettaisi mielettömyytensä.
Siinä kirkkoherra kertoi, miten hän sen tekisi: miten hän oli sen
ennenkin tehnyt, nimittäin laatinut tuon merkillisen paperin.

Nyt opettaja Raud suuttui. Pyhä suuttumus hänessä leimahti. Hän oikaisi
kirkonpaimenta. Eikö kirkkoherra tiennyt, että venäläisten rintama
alkoi olla kuritonta, toivottomaan ponnistukseen väsynyttä? Saksalaiset
saattoivat tulla maahan. Silloin oli Eestin etsikkohetki! Maan oli
noustava kaikkia vieraita vastaan. Ja ellei siitä olisikaan aineellista
hyötyä, oli kuitenkin vapauden henki herätetty. Muistiko kirkkoherra
tämän lauseen: Fac et spera? Vihastuneessa väittelyssä kielsi Raud
kirkkoherraa väärentämästä raportteja.

Niin, muutaman päivän kuluttua raastoi hän matalan koulusalinsa
seinältä pois Venäjän keisarin kuvankin. Ja sen hän teki oppilaiden
nähden.

Kirkkoherra ajatteli, että tämä koulumestari oli totisesti hullu.
Hän puhui Raudin asiasta kylänvanhimmalle. Talonpoika ehdotti, että
oli viipymättä käskettävä santarmi vangitsemaan Raudia, mutta pappi
sai hänet suostutetuksi siihen, että hallitukselle ilmoitettaisiin
opettajan tulleen heikkopäiseksi ... ja anottaisiin häntä erotettavaksi
toimestaan ... vaikkapa myönnettäisiin hänelle pieni eläke. Helppohan
oli saada näytetyksi Raud epänormaaliksi ... yksinpä silläkin pikku
asialla, että hän käytteli yhtämittaa hassuja vieraskielisiä sanoja.
Fac et spera ... niinkuin sielunpaimen ei ehkä niitä tietäisi!
Moisioiden alustalaisillekin Jaan Raud lasketteli joskus latinaa ja
ranskaa. Sangen naurettava oli koulumestari ... siinäkin suhteessa ...
kiivailija.

Tehtiin niinkuin kirkkoherra esitti: Raud eroitettiin, ja sai sata ruplaa
vuotuista eläkettä. Taikka hänelle tarjottiin sitä. Hän
ei nimittäin sitä huolinut. Mikä häväistys totuudelle, että sen
puoltajasta tehdään hullu!

No, koska hänelle ei eläke kelvannut, oli se valtava hulluuden merkki
paitsi kylänvanhimman myöskin toisten talonpoikien mielestä, joille
kirkkoherrakin yhä puhui hullusta Raudista ... jumalankieltäjä Kantin
palvelijasta...

Lasten kouluun tuli uusi opettaja. Hän neuvoi pienokaisille kyllä
venäjää ... ellei juuri vielä kieltänyt oppimasta eestiä.

Raud oli melkein toivoton. Hän ei tiennyt, mitä tehdä. Vaikeaa oli
Siperiaankin lähteä, kuten hän ensin aikoi: mennä ilmoittamaan
venäläisille virkaherroille oikea asiain tila.

Mutta sitäpaitsi toivoi Raud, että häntä tarvittaisiin vielä Eestienkin
maassa. Siihen suuntaan kääntyivät yleismaailman myrskyn viirit. Hän
pysyi kylässä ja eli eläkkeettä: työssä moisioilla, noiden julkeain
saksalaisten ylimysten tiloilla, jotka vuoroin imartelivat venäläisiä,
vuoroin toivoivat yksipäisen kotkan voittoa, kukistaakseen siinä
tapauksessa Saksan avulla Eestin vapauden toiveet. Maassa nimittäin
alkoi kuohahdella yhä enemmän.

Se alkoi kuohahdella ... sotaväestä levisi jälleen kuohunta muuhun
rahvaaseen.

Kylänvanhin rikastui, myöden venäläiselle armeijalle viljaa ja
kaaliksia ... soimaten Eestin puutettakärsivien omien lasten napinaa ja
uhkauksia. Milloin hän solkkasi venäjää, milloin Viron ylimystön kieltä.

Kirkkoherra siunaili kädet ristissä vaikeita aikoja, rukoili kirkossaan
kaksipäisen kotkan puolesta ja uskoi harvoille, maan saksalaisille,
toivovansa voittoa yksipäiselle kotkalle, joka toisi maahan oivallisen
järjestyksen. Sillä vihasihan bolshevistinen rahvaanosa paitsi
aatelisia kaikkia muitakin, joilla oli vähänkin enemmän leipää kuin
sillä itsellään.

Tuli hirveä aika...

Sitä aikaa ennusti Raud talonpojille, jos he ryhtyivät hänen kanssaan
puheisiin. Sanoi ymmärtävänsä uhkaajia. Laususkeli päätteeksi: Dies
iræ, dies illa...

Mitä tuo hassuttelija puhui?

Mutta aatelisten kartanot paloivat taas. Venäjästä tuli neuvostovalta.
Ja eestit julistautuivat vapaiksi. Kuitenkin, millä tavalla: yhä
bolsheviikkeina Venäjää palvellen!

Raud odotti kauniimpaa aikaa.

Saksa kukisti sitten Viron vapauden. Ah, saksalaisia, tätä julkeinta
rotua! Kuka on keksinyt vallanhimoisemman laulun kuin se: ”Deutschland
über alles!” Über alles!

Yksipäinen kotka raateli Eestiä julmemmin kuin kalpaveljet ennen
muinoin.

Kirkkoherra oli nyt rauhallinen. Kylänvanhin rikastui yhä, myöden
saksalaisille viljaa ja kaaliksia. Ja hän solkkasi nyt paljon saksaa.

Koulumestari Raud itki itsekseen ... työssä suuressa moisiossa. Sen
moision talonpoikia ampuivat hillittömät saksalaiset sotamiehet kuin
koiria ... vieden ensin heidän taskuistaan vähäiset ruplat.

Raud itki. Mutta sitten tuli hänelle odotettu päivä! Oikea Eesti
nousi! Saksa ajettiin maasta. Raud riensi vapaussotaan. Ei anellut
hän nuorelta äidiltään, Eestien _vabariigiltä_, parempia vaatteita
kuin mitä hänen omansa olivat eikä valittanut puutteellista ruokaa.
Tavallisena sotamiehenä hän palveli; upseeriksi hän ei tahtonut yletä:
tarvittiin kunnon sotamiehiäkin. Riiassa hän haavoittui, kuula puhkaisi
hänet rinnasta selkään. Haava tuskin meni umpeen, hän joutui itään,
venäläisiä vastaan. Riemunhehku otsallaan Jaan Raud kesti ja marssi
... Eestin uljaassa malevassa, Suomen poikien avulla rientävässä,
noiden oivallisten, jotka tosin nekin melkoisesti varastelivat, mutta
taistelivat kuitenkin Eestin puolesta. Tulevaisuus oli vapaan maan.

Ja maa tuli vapaaksi.

Kun Raud palasi rintamalta tähän kylään, kotikyläänsä, huomasi hän
siellä pidettävän itseään yhä edelleen melkoisesti hassuna. Sehän
käsitys oli hänestä kerran täällä levitetty. Ja miksi? Sentähden että
hän ennusti aivan oikein uuden ajan koittoa.

Mutta jos kirkkoherralla oli nyt niin paljon hommia, järjestäessään
seurakuntiaan, koska hän oli tällä välin saanut niitä hoitoonsa useita,
isänmaallisten saarnojensa ansiosta, jopa oli tasavalta antanut hänelle
oikein kunniamerkin rintaan, niin, jos hänellä nyt oli tarpeeksi
huolia, joten hän ei hevin muistanut Raudia tervehtiä enempää kuin oli
viimeisinä vaikeina aikoina tahtonutkaan tervehtiä häntä, — jos näin
kävi, eipä myöskään koulumestari tervehtinyt viisasta sielunpaimenta.
Ei voinut, eikä voi vielä nykyäänkään...

Kylänvanhin oli ajellut partansa lyhyeksi ja sijoittanut kirjavan
paitansa kätköön. Hän ei nähnyt laihaa koulumestaria, astellessaan
kylän kadulla Raudia vastaan, punertava nenä pystyssä, sillä hänellä
oli niinikään kunniamerkki rintamuksillaan. Kuinkas ei? Vapaussodan kansalliselle armeijalle
hän oli paitsi myönyt viljaa ja kaaliksia
myöskin lahjoittanut muonaa ja neljä komeaa hevosta.

No, koulumestari, velvollisuutensa täyttänyt samoin kuin sadat, jopa
tuhannetkin kunnon sotamiehet, hän ei kaipaa kunniamerkkejä!

Mutta oikeutta toki! Eikö sitä kuulu? Hän on kyllä saanut oman
palstansa, siinä on oikeus voittanut. Eikä hän tahtoisi rahaa,
eläkettä. Ei; vaan takaisin paikkansa hän tahtoo. Työhönsä hän kaipaa!
Tahtoo kunniansa ja ihmisarvonsa, jotka häneltä riistettiin. Hän ikävöi
opettamaan. Tuonne kouluun, joka näkyy hänen töllinsä tomuiseen ja
pieneen ikkunaan... Ensi talveksikin tullee sinne nykyinen opettaja.

Viimein hän on valittanut Viron nuoren tasavallan hallitukselle,
selittänyt asiansa. Mutta kuullaanko hänen huutavaa ääntänsä? Niiltä,
joita hän on loukannut, tiedustellaan luonnollisesti hänestä, noilta
huomattavilta henkilöiltä... Häntä kohdellaan täällä edelleen niinkuin
mitäkin hassua. Eivätkö talonpoikien lapset huutaneet hänelle viime keväänä
koulunpihalta, ränsistyneen aidan ylitse:

”Tuolla seisoo hullu koulumestari!”

Oikeutta ei kuulu. Eikö kukaan ryhdy auttamaan solvaistua, julista
totuutta sellaisena kuin se on? Mitä apua hänen omista valituksistaan!

Mutta eihän Raud ole tukea pyytänytkään lähimmäisiltään. Ei ole
selittänyt kohtaloaan edes tuolle luutnantille, sen vähemmän
taiteilijalle, niille ainoille, jotka täällä kylässä ehkä ymmärtäisivät
häntä ja ihanteita.

Sitä ei tee koskaan hän!

Ja ennättäisikö nuoren tasavallan hallitus sitten korjaamaan hänen
asiansa, jos saisi sen tietoonsa muiltakin kuin häneltä? Nuoren
vapauden vaalijoilla on niin paljon muuta huolta! Tosiaan, paljon
muutakin huolta kuin antaa kunniamerkkejä.

Kuuluuko siis maailman logiikkaan, että totuuden miehen on kärsittävä
vastustamatta kaikki, mikä lyö häntä poskelle? Kant sen pohjaltaan
myöntää; mutta mitähän sanoisi siitä vielä Hegel, peljättävän
järjestyksen kansan kansallisfilosofi?

Ja mitä sanoo perunakattila? Se kuohuu ylitse laitojensa, polttaa
koulumestarilta sormet, yksinäiseltä poloiselta, jolla ei ole ollut
varaa ottaa jotakin Eestien maan keltakiharaista tytärtä vaimokseen.
Niin, kuka tulisi vaimona syömään hullun miehen perunoita ja silakoita?