Vanhan myllärin kuolema.

Tämä on satu talonpoikaismaasta. Satu siitä, minkälaiseksi luulen
talonpoikien rakkautta tämän maailman hyvään ja tähän kauniiseen
Jumalan maailmaan.

Missä on se talonpoikaismaa? Se saattaisi mielestäni olla missä
valtakunnassa tahansa. Ja sama on, missä se sijaitsee.

Mutta siellä, kahden korkean harjun välissä, joista toisella näkyy
vanha Mäkkyiskylä aukeine peltoineen ja mustine taloineen, siellä aivan
Mäkkyiskylän kupeessa kiinni, on Hiesun runollinen vesimylly... Myllyn
syvässä notkossa suhisee koivumetsä lempeästi.

Suloinen paikka on tämä mylly. Varsinkin kesällä, sillä talvella on
se hiukan yksinäinen... Sievä on myllytupa. Pihalla rehoittaa pari
tuuheaa pihlajaa ... pienen luhtiaitan edustalla... Myllärin aikoinaan
istuttamia puita ne ovat.

Melkeinpä salaperäinen on myllylaitos alhaalla joen äyräällä. Milloin
mylly käy, kohisee kirkas vesi väkevästi sen lankkuisessa rännissä...

Joen pengermiä kirjaavat kesällä päivänkakkarat, ja kankaalla,
asumattoman erämaan suulla, kiiluvat pääskysenhatut, jotka ovat
hehkuvasti punaisia.

Suloista on meikäläisestä kaikki Suomen kesäisessä luonnossa ...
varsinkin tällainen mylly, metsiin kätketty rauhanpaikka.

Kodikkaasti ääntää mylly, kun se jauhaa ... syksyllä, talvella ja
keväisinkin. Se jymisee syvästi, sen rattaat kolisevat. Tällä tavoin se
ikäänkuin vakuuttaa, että on maassa leipää, koska jauhontekijällä on
työtä.

Ja vaikka myllytupaan kiiluu syksyn iltoina pienestä ikkunasta
alakuloisena terävä sirppikuu, läheinen vertauskuva myllylle, kiiluu
vihertävänä ja yksinäisenä, ja joskin talvi tekee maan äänettömäksi
ja ikäänkuin kuolleeksi, niin onpa tuvan pirtissä silloin kuitenkin
lämmintä. Se huokuu suuresta uunista, niin suuresta, että se täyttää
hyvinkin kolmanneksen pirttiä. Kodikasta on loikoa silloin tuvan
sängyssä, uunin takana nurkassa, missä vanha ja mustunut kaappikello
naksahtelee hyvin, hyvin verkkaan ja rauhallisesti.

Niin, haikeasti kaunista lienee miettiä siinä olkipatjalla tätä
maailmaa ja ehkä Jumalaakin ... kuten vanha mylläri varmaan on jumalaa
siinä aina ajatellut.

Hiesun hurskas mylläri, herännyt mies, mutta samalla hymyilevä ja
lempeä, jopa välistä poikamaisesti iloinenkin.

Mutta kuinka nyt ovatkaan asiat? Ei nyt astu vanha mylläri ulos
mustasta myllytuvasta pihamaalle eikä hypähdä siitä tasajalkaa matalan
veräjän ylitse, mennäkseen myllyyn, kuten hän joskus ennen kesällä
hypähti ... paljasjaloin, näyttääkseen että hän on reipas ja että
ihmisellä on oikeus iloita Jumalan kauniista maailmasta. Ei huomata
nyt, vaikka katseltaisiin, mylläri Mattia palaamassa myllyrakennukselta
pirtille, pitkänä ja laihahtavana, jauhoja sarkaisissa vaatteissaan ja
korkealla, jalolla otsalla.

Missä on siis mylläri? Onko hän laskemassa verkkoja kaislaiselle
patolammelle, tuonne myllyn taakse? Laskemassa vanhassa ruuhessaan,
juhlallisena seisten, jopa jollakin tavoin suurena. Ei näy häntä siellä.

Eikä ajele hän nyt lehmiään takaisin laitumelle, niinkuin hänellä oli
tapana kesäiltoina. Ajeli metsämaille ... itse hankkimilleen. Hän
on näet alkujaan ollut varaton mies; reippaalla työllä ja Jumalaan
luottaen sai hän ostetuksi myllyn ja sitten maatilankin sen ympärille.
Hyvin hän niitä on hoitanut. Mutta missä on hän itse? Ei myllytuvan
kujalla ... käymässä viiden, kuuden oivallisen lehmänsä perästä,
pehmeää lepänlehvää huiskutellen ... lampaiden ja kiemurasarvisen
pässin juostessa ystävyyttään määkien hänen kintereillään.

Eipä lähde mylläri nykyään sunnuntaisin edes kirkkoon ... aikaisina
aamuina, vaaleassa sarka-asussaan, päässä musta huopahattu, jonka pohja
on säilytetty koholla, niin että tuo päähine muistuttaa kaupunkilaisten
juhlallista silinterihattua.

Tai sitten käveli hän ennen, illan hämyssä, Mäkkyiskylään taikka
jonnekin muualle lähellä olevaan asumukseen; pujahti sisälle johonkin
pieneen taloon, missä hän tiesi puutteen ja hädän olevan isäntinä.
Siellä pisti Matti sairauden tahi köyhyyden ahdistaman miehen tai
vaimon käteen milloin parikymmentä markkaa, milloin kokonaisen
viisikymmentä, oman ahkeran ja vaatimattoman elämänsä säästöjä. Pisti
salaa ... pyytäen joskus, ettei asiasta hiiskuttaisi kenellekään.
Sangen usein kävi niin, ettei hän huolinut autetuilta koskaan takaisin.
Niin, salaa ihmisiltä tahtoi hän tehdä hyväntyönsä, ettei hän itse
tulisi ylpeäksi ihmisten kehumisista; salaa ikäänkuin itseltään ja
melkeinpä Jumalaltakin, jonka käskyjä hän siten toteutti. No, salasipa
tuo veitikka näitä kepposiaan hiukan myöskin vaimoltaan, sillä Hiesun
myllärin muori ei aina ymmärrä niitä asioita, joita oikean käden on
tehtävä sillä tavoin, ettei vasen tiedä, mitä oikea tekee.

Oi, kaunis satu, metsiin kätketyn pikku myllyn kaunis satu on lopussa.
Hiljainen ja ylhäinen mylläri on kuolemaisillaan.

On talvi ja aamuinen hämärä. Myllytuvan päässä olevassa kamarissa,
jota sanotaan saliksi, sillä tahtoihan myllärikin, paitsi nyt
hänen muoriaan, että hänen kodissaan olisi sali vieraita varten,
tuossa pienessä kamarissa loikoo vanha mylläri, siirrettynä sinne
pirtistä, myllymiesten kulkupaikasta. Kolmisen viikkoa hän on maannut
vuoteenomana.

Kamarin ikkunan ylimmästä ja kolmannesta ruutuparista kuultaa heikosti
mäeltään Mäkkyiskylä, lumisten viidakkojen yläpuolelta. Suojaisen
ilman tuuli huokailee nurkissa. On maaliskuu. Muutama aamuinen tulikin
tuikkaa jo Mäkkyiskylän ikkunoista.

Kamari on melkein pimeä; pirtissä tosin palaa pöydällä pieni peltinen
lamppu, kitupiikki, kuten sellaisia näillä seuduin nimitetään,
mutta sen heikko valo ei jaksa ulottua syvälle kamariin. Parhaiksi
eroittaa valojuovassa myllärin muorin hahmon, joka istuu sairaan
sängyn vieressä: muorin mahdottoman ison ja lihavan ruumiin ja vankat,
kulmikkaat kasvot, joissa on kaksi hyvin pientä silmää, hyvin kaukana
toisistaan. Mutta keskellä tuota punertavaa hohdetta näkyvät vielä itse
myllärin kasvot, vuoteen hiukan harmahtavalla päänaluisella. Ah, niin
laihat, nääntyneet ja keltaiset kasvot.

Monta vuotta kärsi mylläri jotakin salaista tautia, jonka lääkärit
huomasivat vatsasyöväksi. Eivät siinä auttaneet lopulta mitkään rohdot.

Nämä kolme viikkoa on hän yöllä, erikoisen sairaana ollessaan, joskus
valitellut. Alkanut valittaa yhä vaikeammin, ja kun myllärin muori,
toinen heistä kahdesta, jotka asuvat myllytuvassa, on tullut miestänsä
katsomaan, on hän tavannut myllärin hourailemassa, ei täysissä
tajuissaan. Houreissaan se on valittanut, ei valveilla koskaan vielä
vaikeroinut! Taivaasta ja Jeesuksesta on mylläri puhunut.

Tähän hourailuunkin alkoi myllärin muori viimeisten viikkojen ajalla
jo niin tottua, samoin kuin hän oli tottunut myllärin monivuotiseen
kivuloisuuteenkin, että muori oli saattanut nukkua viimeiset
melkein yhtään heräämättä ... tuolla toisessa kamarissa, vielä tätä
salia pienemmässä. Siellä oli hän kuorsannut vähän niinkuin mylly
jyrisee.

Mutta tänä aamuna, noin puoli tuntia ennen nykyistä hetkeä, oli muori
herännyt huutoon, joka kuului seinän takaa ... Myllärin huutoon,
haikeaan ja vaikertavaan. Vaimo oli kavahtanut pystyyn ja tullut
katsomaan, mikä myllärillä oli. Oli pelännyt, että joko mylläri kuolee.

Kun muori tuli alushameisillaan saliin, ei mylläri kuitenkaan enää
huutanut eikä valitellut ... raiska. Mutta hänen kaulansa korisi...
Sakeammin kuin koskaan ennen kävi henki Matin kaulasta, raukan.
Niinkuin kuollut hän makasi, selällään ... kasvot taaksepäin vinossa,
suu vähän auki. Muori oli sytyttänyt tupaan lampun ... hikeä oli hän
pyyhkinyt myllärin laihoilta kasvoilta, ja sitten istahtanut tähän
sängyn ääreen.

Ei vaikerrusta enää myllärin huulilta. Ja myllärin kasvotkin ovat niin
rauhalliset!

Mutta näyttää niinkuin ne kasvot loistaisivat... Ja kähinä käy sairaan
kaulassa yhä: sellaista ei myllärin muori ole kuullut milloinkaan.
Joskus hengitys ihan seisattuu. Pitkiksi ajoiksi, jotka ovat vaalijasta
pitkiä ... kuin maailman loppu. Sitten se taas alkaa, ahtaasti,
vaivalla ... ikäänkuin huokaillen.

Lihava emäntä ajattelee, että jospa nyt mylläri kuolee! Eihän siinä
mikään auta, kuolemaan se tauti lopulta vie. Muori alkaa muistella
heidän entistä yhteistä elämäänsä ... hyvää mylläriä... Ja alkaa
itkeä. Pyyhkii pieniä silmiään paitansa rintamuksilla ja takkuisella
tukallaan. Lyhyt palmikko heilahtelee.

Nyt hän itkee jakkaralla ääneensä ... aivan ulahtelee. Myllytupa on
muuten hiljainen. Ei edes kaappikello pirtissä naksahtele, sillä se
on jäänyt vetämättä, koska mylläri, joka aina itse vetää kellonsa, on
potenut täällä salissa.

Sydäntä viiltää muorilta myllärin vaiva, tuo käheä hengitys. Niin
loistavat kuitenkin sairaan kasvot ... jumalisuutta loistavat...! Koko
ikänsä on mies ollut hyvä sille, jonka Jumala antoi hänen vaimokseen...
Sääli on muorilla ... sellaista hyvää miestä...

Mutta sitten, myllärin kuolemista ajatellessa, johtuu emännän
mieleen, että kuinkas käy, jos mylläri nyt kuolee? Ei hän ole tehnyt
testamenttia eikä heillä ole lapsia. Mutta kun ei ole testamenttia,
joka määräisi, että omaisuus tulisi leskelle, niin muorille annetaan
puolet omaisuudesta ja lopun vievät myllärin sukulaiset, veli ja sisar
ynnä heidän lapsensa!

Tällainen pälkähtää emännän päähän. Hän kohottaiksen, ja pienet silmät,
joista valuu kyyneleitä poskille, tulevat teräviksi. Mielessään sanoo
muori:

”Sellainen se on, tuo itse ... mylläri. Kyllä se on luvannut pitää
Ieskestään huolta, milloin on puhe siihen sattunut. Mutta nyt...!
Ja ihmisille se on rahojaan antanut, velkakirjaakaan ottamatta, sen
tietää muori: on siitä myllärille harmitellut. Näistä vain, ei siitä,
että Matti on antanut papeille, sillä pitäähän niille ja pakanoille...
Kunnasta viime vuonna muuttaneelle kappalaisellekin pisti taskuun
sata markkaa ... salaa, lähdön hetkellä, ja pakanalähetykselle on
rahaa lähettänyt, että saisivat valottomat tietää Jumalan ja Jeesuksen
valkeudesta... Sellainen se on, oikea hyvä mies, mutta vaimonsa
unohtaa!”

Jos muut rupeavat kuolemaan, tekevät he testamenttinsa! Eikös tämä
usko milloinkaan kuolevansa, vaikka on vuosikaudet ilmoitettu hänelle
ylhäältä taudilla kuolemasta?

Kun Vänskin vanha ukko kuoli, tai ennenkuin hän kuoli ... oli lähtenyt
leikattavaksi kaupunkiin ... minkä purun tähden lienee ... niin, kun
hän kuoli, hankki hän sitä ennen kirstun itselleen. Siihen nostatti
itsensä, ja ajoi ruumiskirstussa kaupunkiin leikattavaksi, kirstu
reessä: jos kuolisi leikattaessa, olisi jo valmiina kirstussa.
Naurattaa tällainen oikein... Mutta asioista se kaljupäinen ja kuuro
ukko piti huolen. Mutta tämä, mylläri! Ei ole testamenttia tehnyt... Ja
pian hänen sukulaisensa vievät muorilta kaikki.

Johan nyt on ihme... Kun se kuolee näin!

Ei kuulu hengitystä taas moneen minuuttiin. Koskaan se ei ole ollut
niin kauan hengittämättä yhteen holliin. Sykkineekö sen sydänkään enää?
Muori koettaa myllärin sydäntä. Hän näkee sairaan poskilla kyyneleitä.
Voi raiskaa! Koskeneeko häneen? Ei sydän muorin mielestä enää syki.
Siunatkoon, kyllä se nyt kuolee!

Mylläri on juuri nähnyt kaunista unta: ollut olevinaan lapsuutensa
kodissa, tummaisessa talossa Mäkkyiskylän reunamalla ... pienen
talollisen poika. Kesäisen luonnon helmassa hän oli unessa, pienenä ...
kotitöyryn alla. Käytti purossa äsken vuolemaansa vesimyllyä, johon hän
oli tehnyt jauhinkivet, tamppikoneet ja kaikki.

Se lapsuuden laakso oli unessa sanomattoman kaunis... Vienosti
suhisivat siellä koivut. Mäkkyiskylän harju, joka ympäröi laaksoa
niinkuin laajan kattilan reunat, sinersi ihmeellisessä autereessa. Ja
tämän Jumalan antaman kauneudenko vai minkä tähden lienee myllärin
ollut niin haikea olla, siinä kesän keskellä, pikku poikana, hänelle
tuttavan puron rannalla. Niin ihanasti haikea, että hän alkoi itkeä
... ikäänkuin surusta, että hänen täytyisi kaikki tämä jättää. Sairas
itki hiljaisesti ja kuumasti unessa, siitä nuo kirkkaat kyyneleet hänen
poskillaan.

Mutta katso, silloin tuli hänen luokseen jokin olento, valkea ...
ikäänkuin enkeli valkeissa vaatteissa, ja lohdutteli häntä ... kuten
olisi luvannut hänelle vielä jotain ihanampaa.

Mutta samassa sairas heräsikin, unen loppumisen järkytyksestä ja hänen
sisälmyksissään uudestaan alkavasta, entistä rajummasta kivusta sekä
myös muorin käsien kosketuksesta. Sillä muori nyki nyt häntä valveille,
Muori nyyhki.

Myllärin silmät aukesivat hiljaa, hän katseli ympärilleen... Ja tunsi
kipunsa sellaisena, ettei koskaan ennen. Hän huokasi, eroitti hämyssä
vaimonsa ja muisti äskeisen unen. Johtui ajattelemaan, että odotettu
loppu saattoi olla lähellä. Muori hoki hänelle itkien:

”Mitenkä sinä jaksat? Kun valitti niin, että säikähdin ... jos kuolee.
Eikä sydänkään tykkinyt... Ihanko sinä kuolet?”

Muorin puhe keskeytyi jälleen parahtavaan itkuun ja hän painui kumaraan
jakkaralla, pyyhkimään paitansa rintamuksilla silmiään. Nyt hän jatkaa:

”Tahtoisitko sinä mitä? Rohtoja ... tai kahvia. Vai pitäisikö lähettää
hakemaan pappia ... jos sinä kuolet? Ja veljesi ja sisaresi lapsineen,
ne korpit, vievät minulta kaikki ... kun ei ole testamenttia.”

Mylläri oli yltyvässä kivussaankin vielä niin suuresti unensa
lumoissa, että hän tuskin jaksoi ajatella, mitä muori oli tarkoittanut
testamentilla. Sitten hän kuitenkin muisti, miten muori oli ennenkin
siitä puhunut. Hän hymähti mielessään ymmärtävästi ja säälivästi
vaimolleen ... samalla kuin kivun julmat vihlaisut ja haikean kaunis
uni vakuuttivat hänelle yhä enemmän, että loppu saattoi tulla. Totta
hän siis halusi selvittää asiansa papin kanssa, Herran palvelijan!
Kipu kiihtyi kovin. Vanhus voihkaisi kerran jo valveillaankin ... ja
sanoi sitten vaivalla, että taitaisi nyt olla parasta lähettää hakemaan
pappia.

Ulvahtaen kavahti muori paikaltaan, pyöriskeli neuvottomana sinne tänne
ja sanoi täyttävänsä myllärin tahdon. Hoki, että tottahan myllärin
veli, jolla on iso talo, antaisi hevosta papinhakuun, sillä hevosta
ei pienellä myllytilalla ollut. Tilan toisessa rakennuksessa, mökissä
myllytien haarassa, asui seppä; hän saisi lähteä kirkolle hakemaan
pappia ... tai kävisi sen tässä lumisohjassa lennättämässä tänne Kalle,
sepän oppipoika. Muori hyypperöi salista tupaan ja ulos, lähettämään
seppää tai sepän oppipoikaa kylään ja kirkolle. Mylläri jäi yksikseen.

Myllärin päässä vilahti tuo sepän oppipoika. Eikä se vilahdus ollut
hänestä kirkas ... ah, tuhansin verroin kirkkaampi oli unessa nähty
paikka ... se kiiltelevä puro. Ja vaimon mainitsema testamentti-asiakin
tuntui hänestä nyt epämieluiselta. Samalla jatkoivat hänen ajatuksensa
nukkuessa alettua latua; jatkoivat hänen elämänsä kulkua sitten niiden
päivien, jolloin hän oli rakennellut pikku poikana leikkimyllyjä.

Jatkettava niiden oli ... loppu saattoi todella tulla, niin poltti
taudin tuli. Alkoi janottaa. Mylläri supisi:

”Oi, Latsarus... Salli, Jeesus, hänen pistää sormensa pää veteen...”

Mylläri näki itsensä nuorukaisena... Maailman lapsi oli hän silloin;
oli maistellut väkijuomiakin ... muutaman vuoden... Ja tansseissa
käynyt ... naisväen tähden... Joutuisasti olivat ne vuodet menneet...
Mutta ei ollut se oikeaa elämää, ei elämää Jumalan tahdon jälkeen.
Muisti antaneensa naisväen mielistyä häneen ... antaneensa ihan kuin
leikillä, sen enempää heidän kanssaan aikomatta ... Toinen niistä
kahdesta oli monta vuotta odotellut häntä, kuihtunut ... ja sitten oli
kuollut ... siitäkö lienee, että hän otti tämän.

Ja siitäkö onkin mylläriä rangaistu, siitä, että hän nuorena oli
huikenteleva? Rangaistu toisella ihmisellä: nytkin, vielä vanhoillaan,
vaimo sepän oppipojan kanssa ... ja testamentista muistaa puhua...

Mylläristä tuntuu kaikki omituisen lohduttomalta. Se ammoin sitten
kuollut tyttö, ehkä toisenlainen kuin tämä, ilmestyy hänen sieluunsa
syyttävänä ja alakuloisena ... uskollisin silmin.

On melkein hyvä, että muori meni tästä ... puhelemasta. Unessa
hersyneet kyyneleet jatkavat hiljaista virtaamistaan ... mennyttä,
nuorta aikaa muistellessa ja tuntiessa, niinkuin usein ennenkin, että
ihminen on maailmassa ikäänkuin yksinään ... ystävänään ainoastaan
Jumala!

Sekö tyttö se näkyi hänelle unessa? Kuinka hän, kauan sitten unohdettu,
nyt ilmestyi, kuten häntä kutsumaan?

Niin haikea on vanhuksen olla, niin suloiselta tuntuu tässä
haikeudessakin oleminen, niin suloiselta vieläpä yksinäisyyden tunne,
että hän, koska sitäpaitsi kipu tekee peljättäväksi ajatuksen, että
toinen ihminen kiusaisi häntä nyt asioiden pohtimisella, sulkee muorin
palatessa silmänsä ja sanoo tahtovansa ainoastaan vettä poltteisiinsa.
Mylläri sulkee suunsa ja makaa valittamatta. Muori tuo hänelle kauhalla
vettä; se ei kuitenkaan janoa lievitä. Muorin sanoihin ei mylläri
vastaa; tuskin kuuleekaan niitä. Ne sanat kiertyvät jälleen tuohon
testamenttiin:

”Nythän se itse seppä lähti... Mutta kun se menee lainaamaan hevosta
veljeltäsi, niin eikö se lanko rynnänne heti tänne ... piinaamaan
potilasta. Ja viemään minulta kaikki!”

Tällä tavoin pyrkii muori hokemaan yhä samaa asiaa; niin että myllärin
täytyy lopulta sanoa, hänestä lepoon päästäkseen:

”No, olehan, muori... Lienen sinustakin pitänyt huolta.”

Muori nurisee siihen jotain epäselvää, ja mylläri tajuaa kyllä, ettei
hän ole tyytyväinen, koska asioista ei olekaan pidetty huolta täysin
niinkuin muori tahtoisi: ei tehty tuota paperia, joka takaisi vaimolle
koko tilan irtaimistoineen ja kaikkineen. Ei ole mylläri sitä sietänyt
tehdä.

Ja ollaanko nyt todellakin niin pitkällä, että ihmisen olisi luovuttava
kaikesta? Sitä vakuuttavat yhä tuskat... Oi, ne polttavat ja pistävät
ja huimaavat. Päässä alkaa kolkuttaa. Olisiko nyt testamentti tehtävä,
luovuttava Hiesun myllystä ja kaikesta?

Ja tuolleko olisi kaikki annettava, vaimolle? Miksikä sen pitikin vielä
hiiskua sepän oppipojasta? Sellainen kelvoton miehenalku, parhaiksi
miehen ikään päässyt. Ja siihen nyt on muorilla... Kaikki saattaisi nyt
joutua näille kahdelle. Rakas Hiesun ja maatila, jotka mylläri
on hankkinut omalla työllään. Oli jättänyt vanhemmalle veljelleen
pienen kotitalon, vaatimatta siitä itselleen paljon muuta osuutta
kuin yhden ainoan kapineen, vanhan kaappikellon, suvussa pitkät ajat
kulkeneen, tuon saman, jonka ääntä hän tässä johtuu kuuntelemaan, sitä
kuitenkaan eroittamatta. Niin, vetämättä se on muorilta jäänyt, se on
selvä. Myllärin aikana ei se ole ollut vetämättä kuin pari kertaa hänen
pitkässä iässään.

Muori on sellainen. On se jättänyt huolehtimatta muutakin... Lehmiä
hoitamaan on pitänyt silloin tällöin hakea myllärin sisar ... kun
muori on viipynyt kirkonkylässä tai muualla... Se juuri on rangaistus
myllärille, tämä, että vaimolle ovat olleet väkijuomatkin mieleisiä...
Kylän pojat, huikentelevat ja hulttiot, niitä hänelle ensin kuljettivat
... ja kutsuivat hänet luokseen... Sitä tekivät siihen aikaan kun vaimo
oli vielä nuori... Nyt hän on vanha, joskin mylläriä nuorempi... Niin,
se tuntui ensin katkeralta. Mutta kestää se täytyi. Tosinhan myllärin
sopi laskea leikkiä myllymiehille, milloin vaimo ei ollut kotona,
veikeillä ja rauhalliseksi tekeytyä... Naurahtaa, pirtin sängyssä
Ioikoen ja kohottaen seinälle jalkojaan, silloin vielä ketteriä ...
naurahtaa:

”Niin, nyt tässä saan nostaa jalkani seitsemännelle seinähirrelle, kun
eukko on kylässä ... tienaamassa.”

Näin sanoi mylläri miehille. Mutta raskas oli hänen mielensä siitä,
että tiesi vaimon, jonka tähden hän itse oli herennyt tippaakaan
maistamasta ja silmäänsä naisihmisiin vilkaisemasta, kulkevan
sellaisilla teillä ... tuon hänestä niin kauniin vaimon. Kuinka hän
rakasti muorinsa vilkkaita ja iloisia silmiä! Raskasta se oli ...
kuin olisi tehty koko elämä tyhjäksi. Juuri parhaiksi oli mylläri
silloin ehtinyt saada myllytilankin ostetuksi ... niin vaimo ...
jumala rankaisi sen tähden, että mylläri oli ollut ... maailman lapsi.
Liian myöhäistä oli sitten enää katua, muuttua ... tämän yhden naisen
kohdatessaan.

Toisella tavalla oli herättävä. Jumalan mielen mukaan.

Sillä ihmekö, jos vaimo alkoi tulla sellaiseksi? Kun he eivät saaneet
lapsia.

Kovin rankaisi Jumala mylläriä: ei antanut hänelle perillisiä
rakkaaseen Hiesuun, vaikka hän oli tarkoin kivennyt sen pellot ja
säästänyt metsää perijääkin varten.

Oli, vaimossa ei suurin vika lienekään. Itsessään myllärissä se
lienee ... Jumalan käsittämättömissä neuvoissa. Näin on mylläri usein
miettinyt, vaikkei vajanainen ihmisen järki ole tahtonut oikein sitä
hyväksyä.

Ehkä ei hän ole saanut perillistä senkään tähden, että hän on
rakastanut niin paljon tätä maallista, joka on katoavaa? Hiesua ja sen
hiekkaisia peltoja, ruohorunsaita niittymaita ja metsiä.

Mutta kuitenkin on vaikea ajatella jättää niitä muille kuin omalle
perijälle. Missä on se oma?

Nytkö jätettävä kaikki ... tuolle, joka ehkä ottaisi siihen hullun
pojan? Parinkymmenen vuoden ikäisen ... kelvottoman. Ja poika
hävittäisi kaiken ... ja jättäisi hupsun mummon... Mitäs muuta!
Tekisikö mylläri edes oikein määrätessään omaisuutta sillä tavalla
haaskattavaksi?... Koko rakkaan Hiesunsa...

Ja nyt oli kaikesta luopumisen hetki tullut ... Onko se todellakin
tullut? Tuskat yltyvät, mylläri tuntee päässään pimenevän...

Pian ei hän kuule enää muorin itkuakaan eikä hänen tahtomisiaan.
Sairaan pää on pudonnut pielukselle, hän on taas mennyt horroksiin.

Kuluu pitkän aikaa. Mylläri herää jälleen, korkealla otsallaan ja
laihoilla poskillaan kuumeen hirveä hehku; herää sellaiseen kipuun,
että se saattaa hänet voihkimaan. Hän voihkii:

”Auta, Jeesus ... auta, Herra Jeesus.”

Mutta edessään näkee hän, hämärtyvillä silmillään, harmaassa aamussa,
joka alkaa verkalleen valjeta, velimiehen, kolmesta sisaruksesta
vanhimman, sekä sisarensa ja vaimonsa. Ja vielä muuta kansaa kauempana
... kamarin ovella ... Ketä lienevät.

Ne muut ovat tulleet katsomaan myllärin kuolemaa, sairaan sukulaisten
mukana: näillehän seppä oli ennenkaikkea antanut tiedon, pyytäessään
myllärin veljeltä hevosta.

Vanhan myllärin veli on pitkä ja vankka. Hänelläkin on paljon otsaa,
niinkuin myllärillä, mutta se ei ole kapea ja ylevästi nouseva, vaan
hänen hiukseton päänsä näyttää pyöreältä kuin mikäkin suuri mukula.
Hänen sieraimensa ovat hiukan pystyssä ja aivankuin auki kaikille
vaistoomisille; silmänsä terävät ja vilkkaasti pälyilevät, huulet
paksunlaiset.

Sisar on kapeakasvoinen, tavallisesti vähäpuheinen. Ankaraksi
heränneeksi ja tylyksi emännäksi mainittu ... melkein aina mustissa
vaatteissa, nytkin musta huivi silmillä.

Veli rientää sanomaan, kun myllärin sekainen katse hiukan selvenee ja
hän alkaa voihkia, sanomaan:

”Mitenkä se vointi nyt on? Kyllä ... kyllä se on niin, että hullusti
taitavat olla jutut. Mutta kuulehan sinä”, jatkaa hän myllärin
muorille, sillä muori koettaa työntyä langon ja kälyn välistä miehensä
luokse, ”kuulehan sinä, vie ne pännäsi pois! Kyllä meidän veli tietää
itse, kenelle ja miten hän annettavansa antaa. Ja antaa niinkuin on
laki ja asetukset, se on parasta.”

Niin, myllärin muori koettaa työntyä miehensä luokse, käsissään
mustepullo ja kynä. Onhan näet myllärillä, taidostaan ja kunnostaan
kuululla, joka on ollut pitäjän luottamusmiehenä monissa toimissa,
onhan hänellä toki pullo mustetta ja ruostunut kynä. Puhumattakaan jo
siitä, että hän on niitä tarvinnut kirjoittaakseen Lähetysseuralle
lehtiä tilatessaan ja lähettäessään sille rahaa pakanoita, sielunsa
pimeydessä onnettomuuteen tuomittuja, varten. Paperia ei muori ole
kuitenkaan tässä sekaannuksessa ja tuskassa vielä löytänyt. Muori
hoppuaa vastaukseksi langolleen: ”johan nyt on kummat ... Vai en
minä saisi mieheni kanssa... Johan minä sanoin, että kun näinä,
korpit, kuulevat, että sinä ... niin ovat nokkimassa minulta kaikki
... kun ovat korppeja! Minkätähden sinä et tehnyt testamenttia ennen
... etteivät repisi minua ... kuin kerjäläistä. Kaikki ne repivät
... silmät päästä vaimoltasi. Matti-raiska, jaksatko sinä nyt?
Kirjoittaisit nyt, koukertaisit ... kynsilläsi. Jaksaisit sen verran
... vaimollesi, jonka Jumala on sinulle antanut.” Viime sanoille
purskahtaa veli nauruun. Mylläri tavoittaisi hänelle ojennettua
kynää, ajattelemattakaan sillä tehdä mitään ja epäselvänä omista
ajatuksistaan. Mutta käsi ei nouse kynää ottamaan. Mitä, niinkö heikko
on käsi? Ei se enää nouse. Onko tosiaan nyt loppu ihan lähellä? Ja
mistä nuo ihmiset puhuvat? Nyt taitaa sisar sanoa, matalalla ja tylyllä
äänellään:

”Niin, minustakin se on parasta, että jaetaan sillä tavalla kuin laki
ja kirjaimet säätävät. Sellaisen vaimon kuin sinun ei sietäisi saada
sitäkään.”

Tästäkös myllärin muori kiihtyy. Hän pousaa, puolustaa itseään; haukkuu
kälyä, hän itkee. Tyrkyttää myllärille mustepulloa ja parahtelee.

Viimein selviää mylläri sanoakseen hiljaa, raskaasti huokaisten, ettei
hän jaksa kirjoitusneuvoja ottaa. Ei nouse käsi enää; loppu on tullut.

Kovin parahtaa silloin myllärin muori. Mutta tästäkin itkusta hän
pääsee pian ja ehdottaa, kenties jonkun ovensuussa seisovan kylänmiehen
neuvosta:

”Vai et jaksa, voi voi. Jumala sinua siunatkoon ... kuolee se nyt...
Mutta todistajille jaksat sanoa... Tulkaa sitten, hyvät ihmiset,
todistamaan! Kuuleehan sen äänen vielä ... ennenkuin ei saa ääntä ...
että minun on omaisuus, kun olen avio-ihminen asetusten ja Jumalan
armon edessä. Mitä? Minä hatsunen sinun asetuksillesi, mokoma lanko!
Minulle mylläri antaa kaiken ... niin se on aina tahtonut, sen ovat
kaikki kuulleet. Hä? Vai ei ole, Jumala siunatkoon, kuinka valehtelee,
tuo sisar ... niin on ahnas! Minulle Matti on kahden kesken luvannut
antaa. Etkö olekin luvannut? Raiska, osaatko sinä haastella ... voi,
jos ennättäisit saada pappia... iloksesi, odota, ehkä se... Kuuletko,
miten valehtelevat? Herra Jeesus, ei kuulekaan enää. Tulkaa auttamaan!”

Näin huudahtaa muori. Kyläläiset hymähtelevät. Muori hyörii ja häärii.
Nyt hän hädissään jatkaa:

”Tuletko edes sinä, Kalle! Tottahan nyt sinä minua puolustat.”

Sepän oppipojalle muori näin huudahti, isopäiselle nuorukaiselle, joka
vetäytyy hämärään nurkkaan.

Mylläri ei oikein kuule, niin kovat hänellä on tuskat. Ja vielä enemmän
kuin ne kiduttavat häntä ihmisten äänet ympärillä: veljen ja sisaren,
jotka vaativat kuolevaa jättämään puolet Hiesusta ja kaikesta sen
irtaimesta heille, sekä vaimon ääni, joka kiistelee näitä vaatijoita
vastaan. Kyläläiset nauravat silloin tällöin kiistelijöille. Niin, ne
äänet repäisevät myllärin hereille aina, milloin hänen sielunsa tuntee
kummallista halua vaipua jonnekin syvälle, ääretöntä halua... Taikka
tuntee ikään kuin nousevansa lentoon ... niinkuin lintu siivillään. Ne
jutut tahtovat temmata hänet takaisin, vetää valveille. Ajattelemaan
sellaista, mitä hän ei vielä tahtoisi uskoa välttämättömäksi, niin
varmalta kuin se hänestä samalla tuntuukin: omaisuutensa jakamista
muille, koko Hiesun myllyn ja maatilan. Välttämätöntä se nyt on! Sillä
nyt hänen sielunsa vaipuu taas ... ei, lentää jonnekin ... Taivaan
saleihin ... ehkä...

Rakas Hiesu! Kuinka ruohorunsaina näkee mylläri sen niityt, upeina
metsät, omat suojelemansa! Kirkkaan lammin: kuinka vatakasvien
vaalakanpunaiset kukat nyt loistavat ... kesällä. Mutta ei ole kesä.
Herra Jeesus, onko hänen erottava niistä kaikista iankaikkisesti? Auta,
Herra Jeesus. Niin sanovat tuskat, että hänen on erottava. Kyyneleitä
vuotaa hänen poskiaan pitkin, mutta niiden virta seisattuu jälleen,
sillä vielä pitää elämä häntä kiinni, vielä ajattelevat hänen aivonsa
näin: Vaimolle hän ne antaisi muuten... Mutta ei kuitenkaan hänelle
... varsinkaan tuon kelvottoman tähden. Veljellekö ja sisarelle siis
puolet? Mutta jos veli saisi varsinaisen osan siitä ... se kaataisi
kohta ne pihlajat, jotka mylläri istutti pihalleen. Veli ei niitä
kärsi, vaan on monesti huomauttanut, että ne varjostavat viereistä
peltoa ja mädännyttävät putoavilla lehdillään aittojen kattoa. Sisar on
veljen kanssa aina yhtä mieltä.

Ei niin ollen heille myllypuolta ... he saakoot sen mökin, jossa seppä
Kuvaja asuu. Siinäkin on jo hyvät pellot... Ehkä muori kuitenkin vaalii
myllärin pihlajia ... ikäänkuin haudalle istutettuja muistopuita... Ja
säästää koko rakkainta Hiesun osaa.

Tuskat tuntuvat nousevan sydämeen, sydämestä ahdistaa, jano polttaa.
Oi, Latsarus...

Ja kaikkein tuskallisimmin polttaa ajatus, että kun hän kuolee, niin
turha on sitten ajatella, miten hän jakaisi Hiesun muille. Ei hän
silloin tiedä mitään, kuka tai millä tavalla sitä hoidetaan täällä
maailmassa. Taikka ei tämä maailma enää silloin häntä koske. Jos hän
vain itse pääsisi parempaan elämään...

Katua hänen pitäisi ... syntejään. Kuinka se oikein oli? Viimeksi
muutama kuukausi sitten et hän lainannut tuhatta markkaa naapurille
... joka olisi käyttänyt hänen mielestään rahat talokeinotteluun ...
Olisi pitänyt lainata, ehkä ei pyytäjän tarkoitus ollutkaan keinotella
tällä kertaa. Ja anteeksi pitäisi anoa muitakin syntejä. Onhan niitä.
Jo nuorena tehtyjä... Kova mies ja ahnas mies hän on mielestään ollut;
osannut hommata itselleen Hiesunkin, hyvän paikan... Vaikkei hän jaksa
enää muistaa, missä muussa tilaisuudessa hän viimeksi oli saita kuin
kieltäessään tuota tuhannen markan lainaa, niin... Täytyy katua ...
herätä edes viimeisillä hetkillään. Täytyy luopua maallisista ...
ilomielellä ... antaa ne kenelle tahansa. Taikka antaa niinkuin heikko
ihmisjärki oikeudenmukaiseksi katsoo. Siis vaimolle, joka on hänelle
laillisesti läheisin ja vaalisi parhaiten Hiesua, parhain osa. Ja
toisille omaisille muuta.

Anottuaan riiteleviltä vettä janoonsa ja saatuaan äänensä nopeastikin
kuuluville, koska sekä sisarukset että muori sattuivat pitämään häntä
tällä hetkellä tarkoin silmällä, pyytää mylläri luokseen todistajia.
Heille hän lausuu viimeisenä tahtonaan, että itse mylly ja myllytuvan
puoli Hiesun tilaa on jäävä hänen vaimolleen, mutta seppä Kuvajan asuma
mökki hänen veljelleen ja sisarelleen sekä heidän perillisilleen, mutta
ei ennenkuin Kuvajan vuokra-aika loppuu.

Tätä kovaa testamenttia itkee nyt myllärin muori, jopa soimaakin
kuolevaa. Mutta kauan ei hänellä ole aikaa itkeä ... eikä ajatella
myllärin kuolemista. Sillä kun kiinteä omaisuus on tällä tavalla
jaettu, alkavat veli ja sisar vaatia yhtä tarkkoja määräyksiä myöskin
karjasta ja irtaimesta. Kenelle on tuleva ne ja ne lehmät? Kenelle
kolmivuotias härkä? Matin lehmiä on käytetty hänen veljensä talossa,
kolme kertaa ilmaiseksi; siksi tahtoo velimies nyt kuolevalta nuoren
härän, ja kenelle tulevat toiset puolet talrikeista, kaksi kappaletta,
koska syöjiä ei ole niin monta kuin ennen? Paitsi kahta lehmää sanoo
sisar ottavansa vielä toisen rainnan ja isomman, kuparisen kahvipannun,
sillä hän se on hoidellut veljen lehmiä, myllärin eukon juoksennellessa
joutavan jäljillä. Ja keitellyt on sisar yksinäiselle miehelle ruuat
ja kahvit. Entä myllärin vaatteet, se hänen vielä uusi sarkapukunsa,
muutaman vuoden vanha, minnekäs ne jäivät?

Kaikista tullaan tahtomaan kuolevalta määräyksiä.

Kuoleva voihkii ja valittelee. Julmaa on kuulla noiden onnettomien
sanoja... Avuton ja yksinäinen hän on... Turhalta hänestä tuntuu
ratkaista heidän riitojaan. Hän kysyy ainoastaan, eikö pappia jo ala
tulla. Mutta ei sitä vielä kuulu näkyvän ... Mäkkyiskylän pitkällä ja
suoralla tiellä. Täytyisi odottaa. Turha kehoitus: lähdettävä hänen on.

Itsensä täytyy hänen selvittää asiansa Jumalan kanssa. Erottava on
tästä maailmasta, pidettävä sitä ihan kuin olemattomana.

Ja eikö hän jaksakin erota?

Eikö kaikki ala kirkastua hänen ympärillään?

Mylläri näkee jälleen sen valkean, joka ilmestyi hänelle unessa. Enkeli
se oli tosiaan, eikä mikään ihminen, niinkuin hän oli kuvitellut
ihmismielessään. Ei ihmisistä tässä apua: ainoastaan Jeesuksesta!
Niin on avuton ihminen hädän hetkellä, viimeisen ja hirveän hädän,
kuolemantuskan. Minne hän joutuu? Mylläri toistaa muiden riidellessä:’

”Tule, Herra Jeesus. Tule, tule!”

Niin meni tunti myllärin kuulematta, miten toiset tahtoivat vastauksia
jaettavista irtaimista ... heinähangoista ja särkiverkoista. Myllärin
sielussa on nyt kirkasta. Hän tuntee helpoituksen tulevan, tuntee jo
lähestyvän Jeesuksen, jota hän on rukoillut avukseen. Kuolema joutuu...

Helppo on hänen pyytää luokseen lähimmäisiään, joista eräät
lähestyvätkin, ja anoa heiltä anteeksi kaikkia rikkomuksiaan. Omaiset
eivät kuule tällä hetkellä hänen kehoituksiaan, he riitelevät
keskenään. Mutta ei se mitään tee, heti tulee helpoitus, hän näkee
Jeesuksen astelevan itseään kohti ... hohtavasta ovesta. Hän on
kaikesta irti, kaikesta...

Kaikestako?

Kaljupäinen veli ja myllärin muori riitelevät nyt siitä ruuhesta,
jolla mylläri on käynyt kymmenet vuodet laskemassa pyydyksiään
lampiin, kesäiltoina. Laskemassa omia kutomiaan verkkoja ... kudottuja
hiljaisina talvipuhteina, monesti yksin istuen, suruissaan siitä, että
vaimo on ollut poissa. Ruuhi on, kuten jo ilmaistu, vanha ja varsin
laho, vaikka mylläri on sitäkin paikkaillut; kaikkihan loppuu aikanaan.
Mutta silti käy siitä nyt ankara kiista. Niin, kiista sellainen, että
muori viimein ikäänkuin karkaa lankonsa kimppuun, ajaakseen hänet
pois talosta. Silloin menee myllärin sisar veljensä puolelle, hän
tuuppaa muoria. Muori vimmastuu ja antaa lihavasta kämmenestään kälyään
laihalle nenälle, jopa aikoo tarttua hänen tukkaansa. Käly myöskin
puolestaan muorin tukkaan. Niin he ottelevat ovella, jolta katselijat
väistyvät oikealle ja vasemmalle, enimmät nauraen.

Mylläri voihkii nurkassaan, yhä hiljaisemmin ja palavammin, kovin
hiljaa:

”Tule, Herra Jeesus! Tule, tule, Herra Jeesus.”

Myllärin silmät ovat kirkkaat. Omituisesti kirkkaat: ei niissä
ole hänen tavallista katsettaan, vaikka sekin on ollut aikoinaan
ihmeellisen kirkas, varsinkin silloin kun hän oli aivan terve.

Mutta vielä tulee niihin se tavallinenkin katse, vielä kerran.

Muori on joutunut alakynteen ottelussa kälynsä kanssa. Myllärin sisar
on pitkä ja notkea, myllärin muori lihava ja leiniäkin kärsivä. Niinpä
saa sisar tyrkätyksi vastustajansa luotaan; muori on kaatua, hän
on iskeä otsansa paatisen takan nurkkaan. Loukattuna ja häväistynä
katselee muori ympärilleen. Joku vieraista naurahtaa ... sepän
oppipoikakin: sellainen se on, hävytön! Eipäs aina sellainen, vaan
ainoastaan ihmisten nähden! Muori itkeskelee avuttomana, ja katsoo
sänkyyn, jossa mylläri tekee kuolemaa. Nyt tulee muori miehensä luokse,
ikäänkuin painautuen turvaan. Hän itkeskelee:

”Tällä tavalla runttiloivat minua ... elävältä syövät...”

Sitten hän itkee:

”Ja sinä kuolet. Miten sinä nyt voit, raiska? Kun ei tule edes pappia!”

Silloin ilmestyy myllärin silmiin se entinen katse, ja huulille, jotka
kuume on polttanut kelmeiksi, merkillinen hymy. Samanlainen kuin hyvin
kauan, ja näkyy, että hänellä on vieläkin side tähän maailmaan,
koskapa hän pyytää vaimoaan, tuskin kuuluvalla äänellä, tuomaan nuo
todistajat siihen ihan lähelle.

Muori tuo todistajat. Niille sanoo nyt mylläri kuitenkin jättävänsä
koko omaisuutensa, kaiken omaisuutensa, vaimolleen ... sille, jonka
Jumala oli antanut hänen uskotukseen ja hänen vaalittavakseen.

Sitten koettaa mylläri nostaa kättänsä vaimonsa puoleen ja kuiskaa
jotakin. Nyt hän kuiskaa:

”Sinä tulit, Herra Jeesus ... kuulit syntisen rukouksen...”

Vanhuksen pää hervahtaa syrjälleen, harmahtavalle pielukselle ...
ylhäinen ja hymyilevä pää.

Muori iloitsee suruissaankin. Mylläri itse on kuollut.