Ei sijoitettavia paikkoja.
Teokset Kirjailijat Paikat Sanahaku
Paikat teoksessa

Ladataan paikkoja...




    I.

    Emmalaksi sitä kutsuttiin tuota punaiseksi maalattua mökin pahaista
    mäkirinteessä maantien varrella. Sillä nimellä se oli käynyt aina siitä
    päivästä asti, jolloin Ellin äiti tyttöineen siihen muutti ja seinämät
    punamullalla punasi ja akkunalaudat valkasutti.

    Oli sitä moni alussa oudostellut ja kyytipojaltakin kysässyt, kuka sen
    tuon Tuuteron Antin mökin nyt oli ostanut ja tuolla lailla komistanut.
    Vaan kun kyytipoikakaan ei muuta tiennyt, kuin että olipahan muudan
    lapsen-saanut vaimonpuoli tuolta ”alhaalta päin” ja että Emmaksi nuo on
    tuota hokeneet, niin eivätpä ne kulkijatkaan siitä kovin paljo
    viisastuneet.

    Koettivathan ne kirkonkylälläkin kestikievarin isännältä ja
    kauppamieheltäkin tiedustella, mikä ja mistä se Tuuteron mökin ostaja
    oli, vaan lihjaan meni sielläkin yritys. Ei sitä sen paremmin tiedetty,
    kuin että Emma sen nimi oli ja alhaalta kai se kotoisin oli, koskahan
    se sieltä päin tänne tuli.

    No, vaan ei suinkaan se kirjoittakaan?... Tottapa sillä lie muuttokirja
    ollut, jossa nimi kyllä lyhentelemättä seisoo ja kotipaikka...

    Oli kaiketi sillä se, eipähän ilman, ja minkäpähän muunkaan vuoksi
    suoraan pastorin luo ajoi, sillä hevosella se tullut oli ... oikein
    kyydillä! Ja pastorihan se oikeastaan taisi ollakin, joka sille
    Tuuteron Antin mökin toimitti ... sen luona ne kaupat kumminkin oli
    tehty ja ehdot sovittu. Tottapa sen pastori mahtaisi nimenkin tietää,
    vaan mikäpä sitä varta vasten utelemaankaan...

    Tähän ne saivat tyytyä matkustajatkin niin hyvin kuin kyläläisetkin,
    sillä ei sitä pastoriltakaan tiedustelluksi tullut, Emmaksi sitä joka
    paikassa näillä seuduin kutsuttiin tuota alhaalta päin tullutta ja
    siitäpä se sitten mökinkin nimeksi Emmala johtui.

    Kummallinen se muuton oli tuo ”Emmalan emäntä.” Ei se juuri työtä
    tekevän näyttänyt — olihan muka pastorin lapsille ja vallesmannin
    rouvalle vähän ompelevinaan — siinä kaikki! Vaan kylää se kyliä
    laukkasi, enimmiten pappilassa, vaan joskus kauppiaassakin ja muualla,
    kun kahven ostoon tuli. Ja tyttö sillä aina piti muassa olla ja sitä se
    vasta hyväili ja hemmotteli, ett’ei tiennyt minkälaisiin vaatteihinkaan
    Ellinsä ehittäisi. Läninkikin se piti olla helmoista ja takaa päin niin
    helsingisti nypätty ja laskutettu, ett’ei vallesmanninkaan vanhimmalla
    röökinällä hetikään sillä lailla, ja lyhyt se sitten oli, että iletti,
    kun polviin asti paljas olis näkynyt, ell’ei sukanvarsilla toki olis
    peitellä koittanut.

    Millä se oikeastaan eli tuo Emma, sitä ei niin varmaan tiedetty.
    Mutta tienannut se ei edes suoloikseenkaan, saatikka sitten
    vihtoriiniröijyiksi ja puhvihameiksi. Oli sillä kellokin olevinaan ja
    kultaisiksihan tuo periä väitti, vaan sekö tuon sanojakaan uskoi,
    koskahan ”kissankäpälää” ei näkynyt!...

    Kievarin isäntä se usein uutisia kuuli, ja semmoisiakin, joita muut
    eivät, postimies kun aina siitä kautta kulki ja se se kyllä maailman
    asiat tiesi. Hänpä se nytkin kertoi, että pastorille joka kuukauden
    päästä postissa rahakirje tuli tuolta alhaalta päin — ”ja Oulun
    tuossa päälläkin näkyi seisovan”, sanoi postimies, ja kun
    kerran sen verran vihiä sai, niin kyllähän ne sitte loput selvesi,
    jolla lie silmät päässä olleet; sillä ei suinkaan niitä pastori mistä
    kantanut, eipähän se ennenkään ... ja näkihän sen siitäkin, kuka se
    saakut sai, että Emmalan emännällä niihin aikoihin aina pastorille
    asiaa oli ja kohta sen perästä kirkonkylälle ostoksilleen tuli. Niin
    että saipa mistä tahansa, vaan omistaan se ei elänyt!...

    Leutoa sillä elämä oli ja tytöllä kanssa, mutta sitä ne kyläläiset
    katsastaa aikoivat, että kauankohan tuotakin hyvää kestää mahtaa, sillä
    eihän se aurinkokaan aina samalta syrjältä paista ... ei ainakaan ennen
    paistanut, mitä tuo nyt ruvennee tekemään.

    Eikä se kovin kauan paistanutkaan, ei niinkään kauan, kuin kylällä
    luultiin.

    Omin varoinsa oli Emman tyttö jo kävelemään oppinut, ensin pirtin
    poikki äitinsä luokse haikaroiden, vaan sitten kesäsydännä jo Emman
    jälessä kirkollakin teputteli. Sievä lapsi se oli, se täytyi
    kauppijaankin rouvan myöntää, ja niin sillä oli ylpeä käynnin tyyli,
    että isommallekin olis välttänyt. Suuret ja kirkkaat olivat silmätkin
    ja tukka tummissa suortuvissa.

    Mutta mikä lie sitten tullut, koskahan Emmalassa elämä peräti muuttui
    ja kauppamiehestäkin kahven haku väsäysi. Mattilan emäntä oli omin
    silmin nähnyt, kun Emma Pyörteessä ruukilaisille oli kirkkovaatteensa
    kaupannut ja silkkihuiviaankin tarjotellut, vaikk’ei ostajaa löytänyt.

    Suorempi oli pikku Ellilläkin hameen helma, kun äitinsä jälessä taas
    kirkolle ilmausi. Eipä nyt rimpsutkaan haittaavan näyttäneet. Sillä
    kertaa oli kellonperät vielä Emmalla kaulan ympärillä ollut, vaan
    Kautisten Liisa, joka varta vasten oli samalle penkille saarnastuolin
    juureen tukkeunut, intti kiven kovaan, että hakasessa oli toinen pää
    kiinni ollut eikä kelloa näkynytkään. Muistipahan se ennen aina
    kelloaan kirkossa katsoa ja muiden nähden, vaan eipähän nyt...

    Ei sieltä sen viikon aikana vielä erikoisia kuulunut Emmalastakaan
    muuta, kuin että pastorissa se oli Emma käynyt ja kelkalla perässään
    kangaspuita vetänyt. Pappilasta se oli loiminlangatkin saanut ja
    kauppijaalta velkakaupalla kuteita hakenut.

    ”Täytyypähän sen mampsellinkin muiden ammattiin”, ilvehti kievarin
    isäntä, ”Johan minä sanoin, että eipä se ennen päivä kauan samalta
    syrjältä paistanut ... ja toteenpahan kävi, toteen kävi!...”

    Hyvillään näytti kievarin isäntä olevan, kun oikein oli arvannut. Ja
    hyvältähän se välistä tuntuu, jos vähäisessäkin voitolle pääsee, jos
    varsinkin on kylällä puhunut ja ennustellut. — —

    — ”No oli se, uskokaapa jos tahanne!”

    ”Mikä oli? missä se oli, Liisa!”

    ”Vaskesta se oli, vaikka mitä puhutte. Kyllä kaiketi sen minä paremmin
    näin, joka vieressä istuin!”

    ”No, saattoipa olla, enhän minä niin vastustakaan ... mutta mihinkään
    tuo ne myöpi sitten?”

    ”Sitä en tiedä, vaan vaskesta sillä Emmalla nykyään näkyy ’kultasormus’
    olevan, sen minä selvään erotin, kun se virsikirjan lehtiä käänteli. Ja
    tottahan sen jokainen huomasi, että kellonperätkin olivat kadonneet ...
    unohtuneet muka! ... menköön — pellolle valeensa kanssa koko mokoma!...”

    Ja Kautisten Liisa oli oikein kiihotuksissaan. ”Ilkeävätkin vielä
    vastaan janata, vaikka toinen vieressä istuu... Lie nuo silmät vielä
    muillakin päässä ... ja semmoiset, kuin Mattilankin emännällä...” Tämän
    kuiskasi Liisa Tuuteron Kaisalle, jolla oli vähän vanhaa känää Mattilan
    emäntää vastaan siitä lähtein, kun siinä talossa oli piikana ollut.

    Tosi kaiketi se sitten oli, mitäpäbän Liisakaan tuosta olis
    valehdellut?

    Eikä Emmaakaan hyvin usein kylän juoksussa enää tavattu. Ja kun joskus
    kävi, niin kangasta sillä joka kerta kaupaksi oli ja hyvää olikin,
    nelivartinen olletikin. Oli se Mattilaankin kerran tullut ja tyttökin
    oli jälessä ollut. Mutta kovin näytti jo vaimo-parka nattauneelta ja
    lamauneelta, eikä sitä korvakuulona uskoisikaan, kuinka ihminen
    talvikaudessa muuttua saattaa, vaan kun omin silmin näkee, niin
    mihinkäpä siitä päässeekään. Posketkinhan tuolla olivat niin luiseviksi
    käyneet ja silmänkin alukset mustuneet.

    Samaa sanoi Kautistenkin Liisa. Ja olipa se vähän siltäkin tuntunut,
    että paloviinalle se oli heillä käydessään haiskahtanut, vaikka
    ”hoktnannia” ottaneensa oli sanonut, kun muka sydän-alaa niin oli
    ellostellut ja ry’ittämäänkin ruvennut. Eihän tuo matka erin pitkä
    Kapakka-Sussun luo ollut ja pianhan siellä kävi. Ry’ittänyt muka!
    Kaikkiapas! Eipähän rykässyt kertaakaan heillä ollessaan, niin vielä
    kai ... uskokoon sen valeita, joka tahtoo, vaan Liisa ei vielä niin
    kouho ollut ... elköön luulkokaan!...

    — — — Muutamana iltapuhteena syystalvella, kun Tuuteron Antti Emmalan
    luona oli sattunut käyräpuiden haussa olemaan, oli pastori
    rouvineen mökin eteen ajanut ja jalkasessa veräjältä pirttiä kohti
    käynyt. Mökissä oli silloin jo pimeä ollut, vaan lapsen kitinä sieltä
    kumminkin oli kuulunut.

    Tovin oli pastori koputtaa saanut ennen kuin sisästä oli karjastu:
    ”mikä siellä yösydännä semmoista ryskettä...?”

    Siihen oli pastori vastannut, että hän se oli rouvineen Emmaa tullut
    katsomaan ja työtä antamaan; vaan rouva ei ollut mitään virkkanut.
    Hetkessä oli Emma oven auki riipassut ja siitä suun täydeltä haukkua
    alkanut ... pastoria ja pasturskaa, että ne muka ovat hänen rahansa
    pitäneet ja lakkariinsa tukkineet.

    Rouva oli säikäyksestä ollut selälleen romahtaa, vaan pastori ei ollut
    muuta virkkanut, kuin että ”humalassahan se heittiö on!” ja mennessään
    huoahtaen lisännyt: ”Vaimo-raukka on ruvennut juomaan; häntä pitää
    koettaa pelastaa.” Veräjälle kun oli päässyt, oli vähällä potellilla
    selkäluuhunsa ollut saada, vaan sivu se kumminkin oli mennyt ja lumeen
    tupsahtanut. Vielä jälkeenkin oli Emma ovelta säkönyt ja vasta sitten,
    kun hevonen jo oli näkyvistä kadonnut, oli hän suunsa tukennut ja
    ovensa kiinni räikäsyttänyt.

    Sen perästä ei Emmaa pastorin luona nähty eikäpä paljo muuallakaan. Jo
    se nyt kylälläkin tiedettiin, mikä se elämän muutoksen oli Emmalassa
    aikaan saanut; kievarin isäntä sen oli postilta kuullut ja häneltähän
    se pian muillekin kuului, ett’ei rahakirjeitä ”alhaalta päin” enää
    tullutkaan ... ei silloin eikä koskaan jälestäkään. Niitä rahoja se
    Emmakin siis oli tarkottanut ja pastorin syyksi humalapäissään sen
    pannut. Kumma vaan, että se pastorikin kehtasi tuota Emman rykälettä
    passata... Olisi hänen heittänyt omille hoteilleen ... oma syynsähän
    tuo oli, mitä hän uskoo herrasmiehiä ja muita puotilaisia ... on se
    ennenkin nähty, mikä siitä on tullut!

    — Kevättalvella kun rahtia vetää alettiin, oli Emma kauppijaan luona
    käynyt ja mökkinsä päälle rahaa ottanut. Kaupungista oli sitten
    rahtimiesten muassa viinalekkerin tuottanut ruokaryypyikseen muka,
    mutta lie tuota mennyt särpimenäkin. Eivät ne matkamiehetkään Emmalan
    sivu ajaa malttaneet, kun se kerran tiedoksi tuli, että nassakoittain
    sinne viinaa tuotettiin.

    Eihän tuo siltä mikä salakauppa ollut, jos lämpimikseen ryypyn otti
    rahansa edestä ... ja jos kaksikin.

    Talvikauden ne tuonne joen latvoille olivat tukkia vedättäneet ja kun
    vedet aukesi ja jää lähti, niin eripä nousi elämä Pehkolankin kylässä.
    Alkoi niitä sitten miehiä solua likeltä ja kaukaa, huonoa ja hyvää.
    Nahkalaukut niillä tavallisesti selässä oli ja pieksuissa varret niin
    pitkät, että housujen asian ajoivat.

    Joen latvoilta ne yksitellen ja irrallaan myötävirtaa tukkeja alaspäin
    uittelivat, vaan suvannoille kun tultiin ja aukeammille vesille, niin
    silloin se vitsojen väännäntä alkoi ja lauttojen laitanta. Olihan se
    nyt höyryaluskin saatu, joka tukkilauttoja järven yli vuovasi, ett’ei
    miesten ja hevosten tarvinnut ankkurin kanssa rissata ja köyden avulla
    eteenpäin kelata. Vaan työtäpä sitä siinäkin oli, että järvivesille
    haalautua tukkinsa kanssa ja ennen kuin niin pitkälle tultiin, oli
    monta kovaa koettu ja monet markat näille seuduin jääneet.

    Ja hyväpä se näin rahattomana aikana olikin, että toki tukkityötä
    piisasi. Eiväthän ne kyllä niin rapeasti tämmöisinä aikoina maksaneet,
    kun tiesivät, että saapi niitä miehiä vähemmälläkin; mutta tyytyä
    siihen nyt sai, sillä eihän sitä keskellä vuotta rengiksikään...
    Kesämiehiähän ne jotkut ottivat, vaan hyvinpä nuo nekin vähän maksoivat
    eikä sitä mielellään juuri olis ruokapalkoillekaan ruvennut.

    Reipasta joukkoa se muuten on tuo tukinlasku-väki. Ei niitä suru
    painavan näyttänyt, kun ne keksi kädessä tukin päällä keikailivat ja
    laulaen myötävirtaa viilettivät. Sai siinä pölkky parastaan panna ja
    ympäri pyöriä, mutta elähän, että niillä jalat olis livistäneet tai
    ruumis tasapainostaan horjahtanut. Nuorempia se kyllä välistä äkki
    tapasi, että virrassakin saivat huppuroida ja porskuttaa, vaan opiksi
    se heille oli ja varotukseksi.

    Eivätkä ne köyhyyttään kesäissä aikana valittele nuo tukkipojat, vaikka
    talvella sitten, kun kesän tienestit loppua alkavat, nälkä suolissa
    viileksii ja Matti taskussa asuntoa pitää. Kuin olla niin olla, ne
    sanovat ja yhtä mieltä ne siinä ovat, että tukkimiehellä pitää ruokko
    olla hyvä. Voita ja viilipyttyä ne tavallisesti taloon tullessa kysyvät
    ja kahven ja viinan ne laittavat vaikka kaupungista asti, jos eivät
    likempää saa; maksoi, mitä maksoi, vaan olla sitä pitää.

    Tänä kesänä sitä kaupungista asti ei haettukaan, siltä Emmalasta sitä
    kyllä sai ja kahvea kanssa. Pyhäiltoina ne tavallisesti tanssit
    laitettiin Mattilan pirttiin tai muualle, ja tanssipaikalta aina Emman
    mökille ryypyille lähdettiin. Ei se tanssi mielestä muuten käynyt ja
    niinpä ne tytötkin toisilleen kuuluivat puhuvan, että silloin ne pojat
    lystimmillään olivat, kun paraiksi voiteessa olivat ... ei niin, että
    pilalle asti, vaan noin uudella karvalla...

    Joivat ne usein päihtymyksiinkin asti ja joskus tappeluakin hieroivat
    Emmalan pirtissä korttia lyödessään, silläaikaa kun liedellä kahvipannu
    pörräsi, että puolikuppiset kellonkaupan harjakkaisiksi saataisiin.
    Vaan pian siitä kinasta tavallisesti loppu tuli, kun Emma kauhtua
    kerkesi. Selkäpiitä myöten se oli Soivionkin Anttia luudan varrella
    vedellyt, että läiki vaan ... eikä se herja pelätäkään älynnyt.

    Mutta kun ne taas lie hyvälle tuulelle sattuneet, niin silloin ne
    emäntääkin juottivat ja pikku Elliä polvillaan hypittivät ja
    viinansekaisesta puolikuppisestaan väkiseltä hänenkin suuhunsa
    kaatoivat. Ja Elli se silloin potki ja itki, minkä suinkin jaksoi, vaan
    se niitä vasta nauratti ja yllytti vielä tupakankin savua silmiin
    puhaltamaan. Tätä ei Elli koskaan sietänyt, sen ne kyllä tiesivät,
    mutta eivät ne sentään hevillä heittäneet ennen, kuin Elli kynsimään ja
    käsiselkiä puremaan rupesi, että viimein heretä täytyi ja loukkoon
    viilettää koko tyttö.

    Jos siihen rytäkkään äiti sattui ulkoa tulemaan, niin heti ne Ellin
    päälle kieliä alkoivat, että kissanpentuko teillä on vai mikä, kun se
    tuolla lailla kynsii. Eikä äitikään sen enempää tiedustellut, riipasi
    vaan kolmisen varpua luudan tyngästä tuolta oven suusta, veti tytön
    käsipuolesta karsinaloukkoon ja halustaan piiskasi, että hameetkin
    pölisivät.

    ”Häh, vieläkö sinä...! häh, kynsitkö sinä...? häh, säilyykö sulta
    ihmisten silmät, tyttö, häh, säilyykö ... mitenkä?”

    Kokihan Elli huutonsa seassa luvatakin ja vakuuttaa, vaan ei se äiti
    sitä vasten kysynytkään, että niihin vastata olis tarvinnut; muuten se
    vaan tavan vuoksi ja jotakin sanoakseen äystäsi. Eikä tavallisesti
    ennen lopettanut, kuin itse väsyi tahi joku tukkimiehistä suuttui ja
    ärähti, että ”täytistäkö se tuosta sikiöstä päiväkauden huudattaa?”

    Siihen se sitten aina loppui siksi kerraksi ja Elli sai katua syntiään
    karsinaloukossa eli kartanolla. Kovin se Elliä useinkin pisteli, kun
    mielestään syyttömästi selkäänsä sai, vaan kun ulos pääsi ja joen
    rantaan vedenvalamia kokoilemaan lähti, niin siellä se haihtui ja mieli
    taas ennalleen tasausi. Jos joku tukkimiehistä vielä sattui rantaan
    tulemaan ja linttakivillä voileipiä heittämään opetti, niin silloin oli
    sovinto täydellinen eikä äskeistä enää muistanutkaan...

    Vaati pysyi se joskus enempikin aikaa mielessä ja silloin Elli aina
    uhitteli, että elkäähän huoliko, kunhan hänkin isoksi kasvaa ja äidin
    pituiseksi, niin tulkaapa härnäämään ja tupakin savua silmiin
    tuhauttelemaan! —

    II.

    Emmalasta vähän matkaa kirkolle päin oli maantien toisella puolen
    Niittylehdon torppa, jossa Tuuteron Antti nyt joukkoineen asui.
    Niittylehtopa se nyt olikin Ellin ainoa kyläpaikka ja Tuuteron
    Matleenan kanssa ne päivät hauskasti kuluivatkin, milloin niityllä
    kukkien poiminnassa, milloin marjassa ja milloin missäkin askareessa.

    Kotona ei Elli ensinkään viihtynyt kesäissä aikana, kun ulos pääsi,
    sillä äiti oli tullut yhä äräkämmäksi eikä juuri koskaan hyvää sanaa
    Ellille sanonut. Äystäämisellä ja luutavarvuilla se puhui, kuin puhua
    tahtoi, tahi ei koko tytöstä välittänyt mitään... Olipa tuo missä
    tahansa, kunhan ei jaloissa ollut matkamiesten ja muiden aikana. Ja
    useinpa siellä iltapuhteilla, ja pyhän seutuna olletikin, miehiä
    istuikin kahvenkeittoa odottelemassa tahi rehuryypyillä sydämmyksiään
    lämmittämässä.

    Niittylehdon Matleenan luo se Ellillä matka silloin oli ja olipa siinä
    ryssän virstan päässä Kantolakin, johon nyt oli uusi asukas tullut.
    Kantolan Pertti ja Saara ne tuon tuostakin yhteen haettiin ja silloin
    se vasta riemu riemulta tuntui.

    Marjaan kun mentiin ja aitojen yli kiivetessä ”kipposia, kapposia”
    heitettiin, ja kun ropeet oli täyteen saatu ja rinnatusten kotiin
    palatessa kukkurimarjoja syöskenneltiin ja puheltiin, niin silloin se
    siltä tuntui, että kesäpä se oli ja lapsuuden aika. Eikä ne silloin
    surutkaan painaneet eikä edes muistelemaankaan joutanut, että eineeksi
    oli paljaita perunoita saanut ja kaljaa kupillisen särpimeksi
    kulauttanut.

    Taikka jos toisekseen Kantolan nummella ”kiukkasilla” oltiin eli
    ”kurppaa” tuonne ulkoladon eteen pirtin edestä kimpahutettiin, niin
    mielellään sitä silloin joen rantaankin porskuttelemaan mentiin, että
    hiki lähtisi. Ei ne muut vielä uida osanneet, kuin Kantolan ja
    silläkin piti laudanpalanen vatsan alla olla, jos mieli veden päällä
    pysyä, vaan lysti se sentään oli kesäsydännä päiväpaisteessa lapsen
    mielellä polskaroida ja toisiaan kastella.

    Pertti se huimapää vasta oli, sen olivat tytöt jo monesti nähdä
    saaneet. Kun nuottavene lie rantaan sattunut eikä muita näkyvissä ollut
    kuin tytöt, niin silloin Pertti aina mielityöhönsä käsiksi kävi.
    Teloiltaan veneen joelle lykkäsi ja keskelle haaralla säärin itse
    seisomaan asettui ja siitä kun sitten heiluttaa alkoi, minkä suinkin
    voimat kestivät, niin että vesi kahtaalle aaltoili ja välistä laidankin
    yli hursasi. Tyttöjä se niin pelotti, että sydän sykkimästä herkesi ja
    mielellään he huutaneetkin olisivat, joll’eivät näet samalla olisi
    pelänneet, että muut kuulevat ja Pertti vielä takkiinsakin saattaisi
    saada. Vaan Perttiä se vaan nauratti, kun vene alkoi heiluttamisen
    pakosta alas virtaa lipua ... ja mikäpäs hätä hänellä oli, kun soutaa
    osasi ja huovata ... ja uidakin teljon avulla!... Pian hän taas
    rannassa oli ja tyttöjen säikkymiselle ilvehti.

    ”Arvaapas, Elli, mikä minulle Oulusta tuotiin!” sanoi Tuuteron Matleena
    kerran, kun Elli Niittylehtoon tuli aamukäynnilleen.

    ”No mikä? Tokanko pää vai — —?”

    ”Ei, ei sinne päinkään ... ei se leikkikalu ole eikä muu semmoinen,
    vaan arvaapas!” Ei malttanut Matleena olla nurkkahyllyyn vilkasematta
    ja hetihän ne Ellinkin silmät sinne osausivat.

    ”Niin kirjan, arvasinpahan, eikös olekin tuo punakantinen kirja?”

    ”Niin, kun näit, vaan et muuten olis arvannut! Sepä se on ... ja
    tiedätkö sinä mikä kirja?”

    ”Mistä sen minä ... vai Aapinenko olisi?”

    ”Etkö tunne kukon kuvasta, Elli? Onko sinulla tämmöistä, hääh?”

    ”Niinpä kysyy, kuin ei tietäisikään ... mistä se minulla olis?”

    Eipä Matleenakaan siihen vastata osannut ja sääliksi hänen kävi Elli raukka,
    jolla ei edes Aapistakaan ollut ... ei Aapistakaan!

    Kun Elli sitten kotiin tuli, niin äidiltään heti alkoi Aapista itkeä,
    semmoista, jossa oli kukko etusivulla ja punajuovaiset kannet niin kuin
    Tuuteronkin Matleenan Aapisessa.

    ”Mistä se nyt tuon sai? Mitä sinäkin muka Aapisella?” Eikä äiti ollut
    kuulevinaankaan, vaan yhä kovemmin varsiluudalla pirtin rahia lykkäsi
    ja aina väliin vettä kiulusta ruiskautti.

    ”Onpahan Tuuteronkin Matleenalla ... isänsä oli Oulussa käydessään
    tuonut!” Elli ei heittänyt, nyyhkitti vaan yhä ja etusormen kynnellä
    pöydän laitaa ruoputti.

    ”Oletko sinä ääneti, tyttö, vai mitenkä?... Minulla ei ole rahaa
    Aapisiin ja muihin, kuulethan sen!”

    Ja kun Elli ei sittenkään kurnuamasta herennyt, niin koppasi äiti uunin
    päältä syttypäreen ja hosumaan tavotteli, vaan silloin oli Ellikin jo
    ulkosessa eikä tullut sisään ennen kuin auringon laskun jälkeen.

    ”Saatan mä häntä kysästäkin ensi kerran kauppijaassa käydessäni”,
    murahti Emma itsekseen ja varsiluudan oven suuhun viskasi ja rahia
    kuivailemaan rupesi, ”joutaahan katsella, niin aina siitä hitunen
    mieleenkin jääpi...”

    Kun Emma ensi kerran kirkonkylällä kävi ja palattuaan konttiansa
    tyhjenteli, niin sieltäpähän kahvemytyn ja pullojen seasta Aapinenkin
    lattialle pirahti. Elli oikein ilosta hyppi eikä kiittämäänkään
    joutanut, sillä Tuuteron Matleenallehan se heti kohta näyttää
    piti. — — —

    Keväällä kun teiden tarkastus pidettiin ja kyläntielle uudet
    virstapatsaat pystytettiin, oli Tuuteron luokse uusi veräjäkin
    laitettu, ett’ei elukat kujille ja tanhuville pakkautuisi. Siinä se
    törötti niin juhlallisen näköisenä ja punaisine puola-puineen ihmisiltä
    tien salpasi. Ulkokyläläisillä siitä varsinkin ristiä oli, niiden kun
    kirkkomatkoillaan aina piti kärryistä aukasemaan hypätä eikä viitsinyt
    olisi. Ja kun Tuuteron Matleena sitten pyhäpäivinä veräjän aukojaksi
    rupesi kirkonmenon ajaksi, niin hyvinpä se heille mieleen näytti olevan
    ja monikin mennessään lantin heitti.

    Elli oli monesti itsekseen arvellut, että sais tuo olla tuommoinen
    veräjä heidänkin mökkinsä kohdalla... Hyvinhän tuota aukomaan olis
    joutanut ja välistä ehkä jonkun lantinkin saisi ... ei se äiti
    kumminkaan koskaan antanut.

    Muutamana lauantai-iltana tuli Tuuteron Matleena Emmalaan ja Ellin jo
    ovelta ulos kutsui. Pirtin kupeella sitä sitten istuttiin ja Matleena
    näytti niin tolkun näköiseltä, kun Ellille supattaen selitti, että hän
    huomenna isänsä kanssa kirkolle lähti eikä siis joutanutkaan veräjän
    aukasuun... Elli saisi huomen-aamulla hänen virkaansa toimittaa, jos
    tahtoisi... Ellihän se kumminkin paraiten lantit tarvitsi, sanoi
    Matleena.

    Josko Elli tahtoi? Kaikkea se Matleena vielä kysyikin ... sitähän Elli
    jo aikoja oli toivonut mielessään, että heidänkin luo tuommoinen veräjä
    laitettaisiin, jossa olis punaiset pylväät ja pitkin puolin puola-puut
    ja joka itsestään kiinni tulisi ... niinkuin Tuuteronkin veräjä, ett’ei
    muuta, kunhan auki jaksoi saada.

    Pirttiin palatessa oli Elli niin salaperäisen ja oudon näköinen, ett’ei
    äiti Mattilan emännän kehruuksia kartatessaan saattanut olla
    kysähtämättä:

    ”Mitään tuolla Tuuteron tytöllä muka asiaa oli?”

    ”Olipahan...”

    Ei Elli sitä sen paremmin selvittämään ruvennut, sillä mielipä vähän
    pelottamaan, että äiti kun kuulisi hänellä tienestiä olevan, kopistaisi
    lantit omiin tarpeihinsa niinkuin tuonottainkin teki, kun pastori
    kinkerissä antoi.

    Seuraavana aamuna jo paljo ennen, kuin kirkkoon mentiinkään, istui
    Emmalan Elli veräjän suulla odottelemassa. Parastaan oli hän päälleen
    pukenut ja silmänpesulla oikein rannassa asti käynyt ja hiekalla
    käsiään hangannut, kun muutenkaan eivät valetakseen ottaneet. Matleena
    oli jo edeltä kättä varottanut että muista pestä silmäsi ennen, kuin
    menet, sillä kirkkomiehet ne paljo siihen katsoivat ja muistuttaakin
    hentoivat, jos likasilmänä veräjällä seisoi...

    Jopahan alkoi tuolta Hepomäen kupeilta rattaiden ratina kuulua eikä ne
    sieltä kaukaista Tuuteron kohdalle kurauttaneet. Mattilan isäntä sieltä
    kohta emäntineen ilmestyikin ja suuteena istui välissä heidän vanhin
    poikansa Janne.

    ”Missäs se Matleena nyt on, kun ei olekaan veräjän aukasussa?” kysyi
    Mattilan isäntä, kun kohdalle alkoivat päästä ja Elli seposen selälleen
    veräjän väänsi.

    ”Kirkolle se isänsä kanssa...”

    Eikä Elli kerennyt oikein vastatakaan, kun isäntä jo lakkaristaan
    lantin tien viereen heitti ja hevosta suitsiperistä nykäsi, Kohta ne jo
    olivatkin kappaleen päässä, vaan Janne se yhä koetti niskojaan
    taivutella ja jälkeensä katsoa.

    Alkoi niitä pian muitakin tulla ja Ellillä oli työtä täysin tarpein
    veräjää auki vängätessä ... kiinni se kyllä itsestään tulla luijotti.
    Muisti se Elli senkin, mitä Matleena eilen oli pirtin kupeella
    varottanut, että ei pitää veräjää kauan yhteen menoon auki, niin enempi
    ne sillä lailla antoivat. Vaan eivät ne sittenkään kaikki mitään
    antaneet; moni niistä antamattakin sivu ajoi ja peltoja oli
    katselevinaan ja muuta puhelevinaan ... ja oli niitä sellaisiakin,
    jotka kiittämättä vaivat kuittasivat ... ei tainnut raukoilla lanttia
    ollakaan!...

    Kotvilleen ei sitten enää tullutkaan ketään ja Elli tuumasi jo pois
    lähteäkseen, kun Hepomäeltä taas alkoi ratinaa kuulua ja kohta perästä
    tienkäänteestä hevonen näkymään rupesi. Kautisten vaari se oli, joka
    sieltä pikku Marin kanssa muiden jälestä ajaa lönkytteli. Hyvä sillä
    kyllä ruuna oli, ett’ei se sen kehnouden tähden jälessä ollut, vaan
    ukolla tahtoi aina kotoa lähteissä viivykkiä olla. Ei se tosin kovasti
    ajellutkaan ja tovin se viipyi ennen, kuin Ellin kohdalle pääsi.

    ”Kenenkäs tyttö sinä olet?”

    Ukko pysäytti hevosensa ja huononäköisillä silmillään katsoa koetti, ja
    tiirottaa.

    ”Äidin!”

    Ellistä tuntui, että olisi sitä muutakin pitänyt sanoa, vaan ei hän
    sitä sen kummemmaksi saanut.

    ”Äidin? Eikös isän?” ja vaari alkoi kukkaroansa povitaskusta kopeloida
    ja naurahteli.

    Ei Elli ollut tuota tullut ajatelleeksi eikä äitikään hänelle koskaan
    ollut isästä puhunut ... eivätkä muutkaan. Senpä tähden hän ei
    vastannutkaan mitään, imeskeli vaan peukalonsa päätä ja isolla
    varpaalla hiekkaan reikää porasi.

    ”Kukas sinun äitisi on, tyttö?...”

    ”Tuossa se asuu vähän matkan päässä ... näkyy se tännekin ... tuo
    punainen!...” Elli osotteli sormellaan Emmalaa kohti ja oli vaarikin
    sitä suuntaa katsovinaan.

    ”Se on Emmalan Elli, vaari, eihän sillä isää ole ollutkaan”, sanoi
    pikku Mari ja vaariinsa päin kääntyi.

    ”Kah tosiaankin, Emman tyttöhän se on ... ja Ellihän sinun nimesi
    on?... Niin, niin tuossa sen nyt näki, tuossa näki ... mihin se vei,
    kun sillä lailla... Lapsiraukkahan siitä kärsiä saapi ... ja äitihän se
    kuului juovan ... ja tietäähän sen silloin minkälaisen kasvatuksen se
    lapselleen antaa... Vaan minkäpä sille syrjäinen ... omansahan tuo on
    ja tottapahan Luoja luomistaan huolen pitää!... Heh, tyttö, tuoss’ on
    puolimarkkaa, vaan elä näytä äidillesi.”

    Ukko heitti rahan Ellin eteen ja suitsiperillä hevostaan lautaselle
    läppäsi. ”Niin, niin, niinhän se käypi!...”

    Elli koppasi rahan jalkansa juuresta eikä ollut silmiään uskoa, kun
    hopearaha päivää vasten välähti. Katsellahan sitä piti kummaltakin
    puolen, likeltä ja kaukaa... Kaa, kun oli kolotkin laidassa ... ja
    vuosilukukin!... Ei se oikein tahtonut käsissä pysyä, vaan aina
    yritteli maahan sormien välistä livahtaa, kun Elli hyvillä mielin
    Emmalaa kohti hypähteli.

    Voi, jos Tuuteron Matleena nyt olis ollut ... ja Kantolan Saara, ...
    niin ei olis malttanut olla heille näyttämättä, vaikka mikä olis
    ollut!... Kateeksi sille Matleenalle mahtaa käydä, kun kaikki kuulla
    saapi, ja katumoiksi, että kirkolle ollenkaan lähti!

    Vaan silloin johtuikin mieleen, mitä Kautisten Mari vaarilleen oli
    sanonut. Olihan Ellikin sen selvään kuullut. Ett’eikö hänellä isää
    ollutkaan ... sepä somaa olisi! Ei sitä ennen ollut tullut
    ajatelleeksikaan, vaan kun nyt oikein ajatteli, niin olihan Tuuteron
    Matleenalla isä ... ja Kantolan Saaralla ... ja Kautisten Marilla ja —
    niin, kaikillahan niillä muilla ihmisillä isä oli... Jako hänellä
    ei?... Se on vale, mikä se hänen isättömäksi ... ja mistään tuon
    Marikin oli tietävinänsä?... Parasta oli kysyä äidiltä itseltään, äiti
    kaiketi sen paraiten tiesi!

    Kun Elli eineellä äitinsä kanssa vesipottuja söi ja suolaveteen kastoi,
    niin silloin se sanoiksi puhkesi.

    ”Äiti, kuulkaahan, onhan se minullakin isä?”

    Hän katsoi oikein rukoilevaisesti äitiinsä.

    Kovin säpsähti Emma kuullessaan tuon äkki-kysymyksen lapsensa suusta ja
    näyttipä tavallista kauemmin pottua suussansa hokeltelevan ennen kuin
    kurkustaan alas sai. Sitten hän puukon kärellä toisen otti
    pahkakupista, kuori sen ja sitä suolavesipurtilossa pyöritteli.

    ”Kuka siitä sinulle on puhunut?”

    Ellistä näytti niinkuin silmäin sopissa olisi vesiä kiiltänyt ... vai
    suolako lie nyt niin kirmassut?

    ”Kautisten vaari se äsken Marin kanssa kirkolle ajoi ... ja
    sivuuttaissaan minulta kysyi, kenen tyttö minä olin ... ja Mari se
    hänelle kuului toimittavan, ett’ei ... ett’ei minulla ole isää
    ollutkaan!”

    Ellillä oli aivan täysi työ itkua pidättäessä eikä oikein ymmärtänyt,
    mikä se niin kurkkulakea painoi ja sillä lailla karvasteli...

    ”Sano sinä Kautisten Marille ja muille, että sama se heille on ... ihan
    sama.”.. Emma nakkasi potun kokonaisena kurkkuperäänsä ja tuopista aika
    kulauksen kaljaa ryyppäsi. Vaan huomattuaan, että Elli vielä surkealta
    näytti, lisäsi hän vielä:

    ”Mitäpä heillä sen kanssa on tekemistä, jos isäsi jo aikoja haudassa on
    maannut... Sama se heille on, ihan sama, ... ja on se semmoinen ollut,
    kuin Kautistenkin Marilla ja muilla...”

    Syötyään otti Elli Aapisensa pöytälaatikosta ja pirtin kupeelle
    kuuntelemaan meni, milloin kirkosta alkaisivat pois soittaa ja
    rattaiden ratinaa rupeisi Hepomäen kankaalta erottamaan. Harva se kyllä
    enää palatessaan mitään antoi eikä niistä yksikään, jotka jo mennessään
    olivat antaneet ... vaan piti siellä sentään aukasemassa olla.

    Aapistaanhan se Elli siinä kylellään loikoessa silmäili ja lukea hän
    kyllä jo osasi. Mutta ei ne nyt ajatukset kirjassa olleet ... muu se
    ajattelutti ja varsinkin tuo puolimarkkanen ja Kautisten Mari. Mitähän
    jos veräjää avatessaan heille suoraan sanois, mitä äiti syödessä oli
    sanonut? Mitähän nuo siihen sanoisivat, kun kuulisivat, että isä jo
    aikoja on haudassa maannut?... Mahtaisi vähäisen älälle käydä
    Marinkin!...

    Miettiessään Elli siinä puna-kantista Aapistaan selaili ja muutamaa
    kohtaa tarkemmin katsomaan sattui.

    ”Neljäs käsky. Kunnioita isääs ja äitiäs, että hyvin menestyisit ja
    kauan eläisit maan päällä!”

    Niin siinä seisoi ja olipa se vielä tarkemminkin selvitetty alapuolella
    pienemmillä kirjaimilla. Antoi se sekin Ellille ajatuksen aihetta, kun
    siinäkin isästä puhuttiin ja kunnioittamaan käskettiin eikä hän edes
    tiennytkään, kuka se oli ja minkälainen.

    Kirkonkellojen kumahteleva, etäinen ääni se Ellin jälleen virkeäksi
    teki ja tarkkaavaksi. Eikä hänen kauan tarvinnut odottaakaan, kun jo
    taas Hepomäeltä ratina rupesi kuulumaan. Kiireessä piti Aapinen pirtin
    salvoksen väliin tupata ja juoksujalassa veräjälle porhaltaa. Hyvästi
    hän toki kerkesikin veräjälle siihen, kun tien mutkasta hevosia solua
    alkoi. Eivät ne nyt niin lönkytellen ajaneetkaan, kuin mennessä ... ja
    paremmin ne nyt tulivat joukossakin. Tomu vaan Ellillä silmiin pölisi,
    kun ne veräjän sivu huhkasuttivat ... ja jälessäkin semmoinen pilvi
    pelmusi, ett’ei ajajia paljo erottanutkaan.

    Kaksi lanttia Elli ruohikosta löysi sitten jälestä päin... Siihen ne
    aina nakkasivat, kun hevosiaan eivät pysäyttää viitsineet ja toisilta
    tietä salvata. Saakkujaan se Elli kämmenillään hypitteli ja lakkarinsa
    pohjalta tilkun sisästä toiset kaivoi ja yhteen laskea koetteli, kun
    Kautisten raudikkokin metsän laidasta näkyä alkoi. Ukko oli taaskin
    muista jälelle jäänyt, ... eikä se niin kovasti ajanutkaan, kuin muut
    kirkosta palatessaan. Nyt päätti Elli sanoa ”nenästä nokkaan” Kautisten
    Marille, mitä äiti oli eineellä sanonut...

    Ja ennen kuin raudikko oikein veräjällekään kerkesi ja yhä vielä
    hölkytteli, niin Elli jo huusi: ”Äiti sanoi, että isä on jo aikoja
    haudassa maannut ... eikä se muihin kuulu ollenkaan!...”

    ”Hääh?” Vaari veti suitsiaan kireämmälle ja raudikkoansa pysätteli.
    ”Mitä sinä sanot, tyttö?”

    Elli toisti sanansa urhoollisesti, vaan loppu-lauseen kumminkin pois
    jätti.

    ”He, he, he ... vai niin se äitisi sanoi, vai niin se sanoi
    eukkoparka!... Elä ole milläsikään, tyttö, eihän se nyt mitään, jos
    isätönkin on, kunhan muuten ihmissä pysyy... Eikä se äitisi ainoa
    ole ... eikä se mahtaisi niin pahakaan olla ... kunhan se vaan ei —
    joisi! — — Niin, mitäpä sinä näistä vielä ymmärrät, lapsihan sinä
    vielä olet, ihan lapsi! Hyvästi nyt, tyttöparka, elähän ole
    milläsikään!”

    Suitsiperiään hän sitten sepinahkan alta tavotteli ja itsekseen
    hykähteli: ”äidilleenpähän juorusi ... niinpähän teki! ... mahtoi se
    äitiä ilettää vähän... Vai niin se sanoi äitisi, he, he he, he...”

    Kylkiluille vaari ruunaansa räppäsi ja hölkkäjuoksua kotiinsa päin
    ajella alkoi.

    Oli Ellillä taas miettimistä Emmalaan palatessa ja perilläkin. Mikähän
    lie tuota vaaria naurattanut ja mitä se hän muka ei ymmärtänyt?... Ja
    Marin herja se vasta suututti, kun koko ajan niin kenolla kauloin
    ylvästeli ja hänkin muka nauravinaan oli ja irvistelevinään kuin
    parempikin...

    Ei Elli kuitenkaan äidille mitään virkkanut siitä, että Kautisten vaari
    oli nauranut ja hänestäkin puhunut. Suuttunut vielä olisi ja
    varsiluutaan tarttunut, että sinäkö tässä valehtelemaan... Oli se toki
    vähemmästäkin!...

    Kun Tuuteron Matleena iltapäivällä koteusi, juoksi Elli heti kohta
    sinne saakkujaan näyttämään. Ei hän niitä pirtissä muiden nähden
    näytellyt, vaan Matleenalle korvaan supatti, että rantaan
    lähdettäisiin. Matkalla Elli jo tilkkunsa sisällyksen Matleenan
    kämmenelle tyhjensi... Kateeksihan sillä näytti käyvän, kun puoli markkasen
    näki ... ei ne hänelle milloinkaan niin paljoa...

    Kantolaan he huomenna lähteä aikoivat ja sieltä Saaran kanssa
    kirkonkylällekin, jos niikseen tuli... Oli heillä nyt molemmilla sen
    verran, että katkesmuksen saivat ... ja vyöliinavaatteen ... ja
    makeisia ja...

    Niin oli Ellillä sinä päivänä ostokset mielessä, ett’ei nukkumaan olis
    malttanut ruvetakaan ... se nukunta se oli aina niin ikävää, että!...
    Täytyi sitä kumminkin äidin taakse kömpiä, vaan vitkalleenpa se uni
    tulemaan rupesi eikä ensiksi ollenkaan yrittänyt, ei silmän täyttä
    edes! Ja jos yöllä heräämään sattui, niin paikalla koettaa piti,
    olivatko rahat vielä tilkun sisässä sängyn laidassa.

    Äiti se jo kerran ärähtikin, että mitä se sieltä sängyn pohjalta
    kopeloipi eikä nukkumaan asetu, vaan ei Elli siihen mitään virkkanut...
    Kokihan vaan olla nukkuvinaan ja yhdessä kohdin, ett’ei olet ritisisi
    eikä sängyn rottelo narajaisi. Mitähän tuo äiti mahtaisi tehdä, jos
    tietäisi, että sängyn pohjalla ... ihan hänen vieressään oli
    puolimarkkanen ja viisipennisiä ... tilkun sisässä!

    III.

    Autio oli Emmalan pirtti ja akkunainkin eteen oli laudat naulattu. Sivu
    siitä nyt matkamiehetkin ajoivat ja toisilleen kummastelivat, että
    minnekään tuo Emma oli muuttanut, koskahan akkunatkin on tukettu ja
    tienkin umpeen jo tuiskuttanut. Niinpä ne siihen jo olivat tottuneet,
    että kaipuuksi mieli käymään, kun ei Emmalasta talvikylmäänsä ryyppyä
    saanut ... tulipalo-pakkasessakaan.

    Emman muutosta ne sitten keskenään puhelivat ja lujasti päättivät tästä
    lähtein omat eväs-nassakkansa pitää ... peto heihin enää luotti, koska
    Emmakin oli lipettinsä ottanut!... Ja uhemmin ne kylmettyneitä
    kenkiänsä toisiinsa kaputtivat kuorman päällä istuessaan ja käsiänsä
    hartioiden yli löivät, että ruumis lämpenisi...

    Muistivat ne sitten kirkonkylällä kievarin pirtissä, isännältä kysyä,
    mihin se Emma nyt oli lähtenyt, koskahan mökkinsä näkyi autioksi
    heittäneen. Monelle se oli jo kievarin isäntä saman asian kertoa
    saanut, vaan ei se siihen sentään kyllästynyt... Aina vaan yhtä
    mielellään kertomaan rupesi ja joka kerta samoilla sanoilla lopettaa
    muisti: ”Johan minä sitä koko ajan sanoin, ett’ei sille hyvästi käy,
    joka sillä lailla pöyhistelee ja herroiksi muka puettunakin käypi ...
    ja toteenpahan kävi ... toteen kävi!”

    Eräänä oli Emma tapansa mukaan kauppijaasen lähtenyt
    ostoksilleen ja oli hänellä vähän kehruuksiakin kauppamiehen rouvalle
    ollut. Aivan oli kotoa kahve loppunut ja viinakin niin, ett’ei yhtä
    sormustimen täyttä ollut aamutuimaansa saanut!... Miten tuo lie niin
    jäänytkin ... eikä matkamiestenkään muassa ollut tullut tuotetuksi.
    Kauppijaalta oli Emma sitten hakemaan lähtenyt kehruustensa päähän ...
    tai jos ei sillä lailla antanut ja sakottamista pelkäsi, niin olihan
    sillä siksi kotitarpeinaankin, että muutaman hallin verran räkkäisi.

    Niin se oli sitten konttiselässä köpittämään lähtenyt ja tyttönsä
    Tuuteroon siksi ajaksi tuonut, kunnes illempana koteutuisi. Puolessa
    taisi jo päivä olla, kun Emma kirkolle pääsi ja siinä se oli kuhnaissa,
    kähnäissä yhä nyrynyt, että vasta iltapuolella lähtemään oli
    valmistunut.

    Hyvin se sinä päivänä pyrysi ja lunta juoksutti, ett’ei järvitiellä
    kauan jalaksen jälkiä erottanut. Ylänteellähän se tie kyllä vähän oli,
    niin että juuri sitä jalkakopelolla päässyt olisi, jos selvillään olis
    ollut. Vaan kauppijaan pirtissä oli Emma jo pitkät ryypyt ottanut eikä
    ollut huolinut, vaikka pidätelty oli ja Mattilan emäntäkin oli sanonut,
    että hänen reessään kyllä huomenaamulla pääsisi, vaan ett’ei hän
    tuommoiseen nöyrään Jumalan-ilmaan hirvinnyt yön selkään lähteä. Ei
    kuin nauranut oli ja tallustamaan lähtenyt järven poikki tikkatietä
    myöten...

    Sitten ei koko ihmisestä mitään tiedetty eikä kaivatakaan oikein älytty
    ennen kuin Elli, joka Tuuterossa oli yötä ollut, aamulla Matleenan
    kanssa kinosten halki kotiinsa porasi ja oven telkeessä näki.
    Kirkonkylälle Emman yöpyneen luultiin ja päivemmällä palaavan, vaan kun
    aurinko nousi ja sydänpäiväkin kohta käsissä oli eikä Emmaa kuulua
    alkanut, niin silloin Tuuteron Antti jo päätään puisteli ja kodan
    eteisestä suksensa nouti.

    ”Käyn mä häntä Mattilasta tiedustelemassa ... on kai Mattilan emäntä
    eilenkin voin viennissä ollut ja tottapa se jotakin tiennee!...”

    Niine puheineen oli Antti lähtenyt ja vasta pimeällä takasin palasi. Jo
    Antin silmistäkin emäntä selvään huomasi, ett’ ei asian laita hyvin
    ollut. Oikeassa hän olikin: eilen illalla oli Emma kirkolta lähtenyt ja
    lähteissään jo vähän ropeissaan ollut. Muuta ei hänestä tiedetty ...
    tänä aamuna oli Mattilan emäntä palannut, vaan ei hän Emmasta mitään
    ollut nähnyt... Täytyi olla erityinen Luojan onni, jos Emma menneen yön
    aikana henkensä jaksoi pitää, kun navettaakin vasten oli räystäiden
    tasalle kinostanut...

    Ei tahtonut Elli sinä yönä unta saada ja vaikk’ei hän asiaa vielä
    oikein älynnytkään eikä äitiänsä erittäin rakastanut, se kun aina
    pieksi ja äystäsi, mutta oudolta se sentään tuntui ihan yksinäiseksi
    maailmaan jäädä ... isättömäksi ... äidittömäksi näin pienenä .. ja kun
    sisaruksiakaan ei ollut eikä ystäviä muita, kuin Tuuteron Matleena ja
    Kantolan Saara ja ... Pertti! Vedet ne monestikin yön kuluessa silmiin
    herahtivat ja ääneenkin olis itkeä tahtonut, joll’ei sekin olis
    pelottanut, että talonväki herää. Isännän piti saada rauhassa nukkua,
    että aamulla varain Kantolan rengin kanssa jaksoi äitiä hakemaan
    lähteä...

    Kotvasen oli Tuuteron Antti kumppalineen hakea saanut ennen kuin metsän
    laidassa oli mustan ryyhäkkeen huomannut. Sitä kohti he molemmat olivat
    hiihtämään lähteneet ja kun kuusen juurelle olivat tulleet ja lunta
    sompasauvalla peuhauttaneet, niin siinä makasi Emma kontti selässä ja
    köntistynein jäsenin. Pari rauduskoivua oli Antti metsän syrjästä
    kaatanut ja oksittuaan niistä paarin tapaista tehnyt... Ja kun sitten
    olivat Emman niiden päälle nostaneet, niin tyhjä hallin pullo oli
    sylistä hangelle pyörähtänyt... Siitä oli Emma itseään lämmittää
    koettanut ja sitä tehdessä polanteelta eksynyt.

    Kartanolla olivat Tuuteron emäntä ja lapset ja Elli odottamassa, kun
    Antti Kantolan rengin kanssa vihdoinkin palasi. Oikein veren kulku
    Elliltä tyrehtyi, kun äitiänsä kalpeana ja jäisenä tuotavan näki.
    Pirttiin hänet emäntä veikin ja akkunasta hän sitten katsoi, kun kontin
    viilekkeet poikki leikattiin ja selästä kontti otettiin ... ja äiti
    paareilla riiheen vietiin ... tönkkönä ja kontistuneena niin kuin Elli
    hänet sen jälkeen unessakin usein oli näkevinään... Hyi, kuin se
    pelotti ja selkäpiitä myöten niin kylmästi aina värisytti!...

    Semmoinen se oli Emman loppu ollut ja paljo siitä siihen aikaan kyllä
    puheltiin. Moni se häntä säälitteli ja Elli parkaa olletikin, mutta
    eipä heistä yksikään kyennyt tyhjäksi tekemään, mitä uusi pastori oli
    ruumissaarnassaan Emmasta sanonut.

    ”Olkoon tämäkin taas tuores ja varottava esimerkki meille kaikille
    siitä, että juomaria ja irstaista ihmistä ei Jumala armahda eikä
    hänelle laupeutta osota ... vaan kovasti lankeaa hänen vihansa
    rikoksentekijän ylitse, että se hänet juuri teossa saavuttaa ja
    kadotuksen täydelliseksi tekee.”

    Näin oli uusi pastori sanonut, joka vasta oli pitäjään tullut ja
    innolla työhönsä ryhtynyt. Tottapa sen pastori mahtoi paraiten tietää,
    joka oli Helsinginkin koulut käynyt ja luultavasti itse aina yhtä
    hyvästi ja säädyllisesti elänyt, kuin täälläkin oloaikanaan...
    Mitenkäpähän muutenkaan olisi niin kauniisti saarnata osannut ja
    vertausten kautta!...

    Mökin oli kirkonkylän kauppijas Emman veloista ottanut ja kun ei
    ostajaa vielä ollut löytynyt, oli laudat akkunoihin lyöty ja ovi
    telkimellä salvattu. Huonekalut ja vaateryökyt myötiin kaikki tyyni
    eikä Elli äitinsä perintöä muuta saanut, kuin mikä päälle jäi ja mitä
    muuten oli äidittään oppinut...

    Tuuteroon hän kernaimmin jäädä olisi halunnut taikka Kantolaan, jossa
    jokukaan tuttu oli, mutta kun kyläjäs ei Tuuteron Antille ruokkorahoja
    suostunut Ellistä maksamaan eikä Antin ilmankaan kannattanut pitää,
    pidettiin ruotitasaus. Ja kun pastorin ehdotuksesta kerran oli
    suostuttu siihen, että Elli Mattilaan ruodille pannaan, niin minkäpä
    sille Ellikään voi... Täytyi vaan mennä, mihin pantiin ja mistä leivän
    sai!...

    Itkien Elli Tuuteron isännältä jäähyväiset otti ja emännältä ... ja
    Matleenalta ja ääneen se jo kartanolla pääsi, kun Mattilan renki hänet
    viereensä reslarekeen nosti ja pistokkaalla liinakkoa sivalti, että
    reki oli lähteissä nurkkaan lentää. — — —

                                                      ⸻

    Kymmenen vuotijas oli Elli, kun äitinsä menetti ja ruotilaiseksi
    Mattilaan tuli. Ei hän vielä sanottavaan työhön kyennyt, mutta lasta
    soudattamaan, pottuja rapailemaan ja muuhun semmoiseen oli Elli Mattilan
    emännän mielestä ihan omiaan ... ja tottahan jotakin tehdä
    piti, että edes ruokansa ansaitsi.

    Ikävältä se Ellistä tuntui, kun äkkiä näin oli vapautensa menettänyt
    eikä ulkona saanut juosta ja mäkeä laskea ... ja hiihdellä, niin kuin
    ennen oli saanut äidin eläessä tehdä... Pirtissä piti hikisenä
    päiväkaudet istua ja jalallaan lasta soudattaa ja pottuja kuoria tahi
    lankaa keriä. Ei se silloin kumma ollut, jos itkemäänkin ensimmältä
    mieli, ja kun yksin lie ollut eikä emäntä nähnyt, niin valloilleen
    täytyi itku päästää ja pikku Erkin kanssa yhtä rintaa nyyhkyttää, että
    sydäntä helpottaisi ... ja aina se toki hiukan helpottikin!...

    Pastori se usein Mattilassa kävi emännän kanssa puhelemassa ja isännän,
    sillä ei se herrasväen kanssa viihtyvän näyttänyt. Lie tuo sekin asiaan
    vaikuttanut, että Mattilankin emäntä oli hänen iltahartauksissaan
    käymään ruvennut ja isäntä kanssa. Pirtinpää-kammarissa ne sitten aina
    istuivat ja vakavista asioista keskustelivat ... ja kahvea joivat.
    Kuului sieltä välistä tupaankin muutamia sanoja, vaikk’ei varta vasten
    kuunnellutkaan... Hiljalleen kun kätkyttä jalkoterällään liekutteli ja
    lankaa keri, niin mihinkäpä siinä korvansakaan pani?...

    ”Kuka? Miksi se pastori häntä nimitti?” kuului emäntä utelijaasti
    kysyvän.

    Ei Elli kuullut, mitä pastori siihen vastasi, hän kun aina hiljempaa
    puhui ... mutta emännän ääni se paremmin kuului.

    ”Vai niin, vai niin ... semmoinenko se Ellin isä sitten on ollutkin!...
    Ja semmoisen lopun sai, Jumala siunatkoon meitä! ... revolverilla ja
    omissa huoneissaan vielä!”

    ”Niin, ja juuri sen vuoksi, sanon minä”, pastori puhui innoissaan
    äänekkäämmin, ”juuri sen vuoksi on se meidän kristillinen
    velvollisuutemme koettaa ajoissa lapsessa tukahuttaa kaikki perityt
    taipumukset ja Jumalan avulla koettaa hänestä kasvattaa Hänelle
    otollinen ja kuulijainen palvelija. Muistakaa, hyvä emäntä, niin pian
    kuin oireitakaan näihin pahoihin sekä vilppiin ja valeesen tavataan,
    ovat ne heti kohta pois nykästävät, ett’ei ohdakkeet ja rikkaruoho
    nisujen kasvua tukehuttamaan pääse!”

    Niin puhui pastori ja kohta sen perästä poislähtöä teki. Pirtin läpi
    mennessään hän lempeästi Ellille hymyili ja Luojan siunausta toivotti,
    että hyvänä lapsena pysyisi ja katkesmuksensa selväksi lukisi.

    Emäntäkin ehätti sanomaan, että Elli kerintänsä heittäisi ja kaapin
    hyllyltä ”Möllärinsä” ottaisi... Sitten he molemmat, isäntä ja emäntä,
    pastoria ulos saattamaan menivät. Pojatkin olivat rantteella vai missä
    he lienevät olleet ja niin jäi Elli yksinään pikku Erkin kanssa.

    Hyllyltä hän katkesmuksen polvelleen otti ja ajatuksissaan sen aukasi.
    ”Kymmenet käskysanat” ne siinä eteen pyörähtivät ja tietämättä silmät
    neljänteen lipuivat... Siitä hän sitten pastorin äskeiset sanat muisti
    ja emännän huudahtukset... Minkälainen se hänen isänsä sitten on ollut,
    ja kuka ... ja missä?... Eikä tahtonut sinä päivänä Ellin työstä mitään
    tulla ja emäntä jo kummastellen kysyi, että mikä häntä vaivasi. Vaan
    siitä Elli yhä surkeammaksi kävi ja itkun hyöky kurkusta pääsi, ett’ei
    heretäkään ollut. Emäntä se silloin jo kovemmasti ärähti, että mitä
    hänessä tyhjää ruikuttaa ... iso tyttö ... ilman syytä, ja kun Elli ei
    siitäkään herennyt, otti emäntä käsipuolesta ja ovelle talutti, että
    ”mene pihalle mokoma uikuttaja ... ja muista tullessasi tuoda puita
    takkaan!” — — —

    Ahkerana istui Elli Mattilan pirtissä ja karsinaloukon rahilla pottuja
    puolisiksi kuori. Kirkolle oli isäntä emäntineen lähtenyt ja Elli taas
    kotimieheksi jätetty, kun piiatkin olivat ulkotyössä eivätkä keittämään
    joutaa tahtoneet. Sangollinen oli Ellille pottuja heitetty ja niiden
    piti puolen päivän aikana kuorittuina olla, sillä emäntäkin varmaan jo
    siksi koteutuisi eikä silloin tekemättömän työn kanssa hyvä ollut.

    Vikkelästi Ellillä sormet liikkui ja yhtenä kaikuna kuului raaputus
    potun kylkeen ja kopsaus kiulun laitaan, ja aurinkokin pilkisteli niin
    hymyilevänä pirtin ja vaateluhdin solasta, että jo keväältä tuntui ja
    käsiselkiä lämmittämään mieli.

    Ja keväthän jo sentään olikin. Pirtin ja navetan kupeilta oli lumi jo
    sulanut, että maa oli paljastunut ja päivänpaisteesta kuivaksi
    kihahtanut ... ja tallin takana rantteen poikki juosta loritti
    kevätpuro, joka tulvavettä jo jokeen keräili. Vettäkin siinä oli niin
    paraiksi, että talon Kallen ja Jannen vesimyllyjä hyväisesti pyörittää
    poruutteli.

    Siellä ne nytkin olivat myllyjään käyttämässä ja olipa Reetakin, talon
    ainoa tyttölapsi, lähtenyt sinne veljiänsä sulkujen laitannassa ja
    koskenperkkuussa avustamaan. Ikävä sinne Ellilläkin oli ja
    mielelläänhän sinne toisten kanssa mennyt olisi, jos joutanut olisi...
    Täytyi sitä sentään kesken työnkin aina raatteelle päin vilkasta,
    ett’eikö niitä näkyisi ... vaan tallin takana ne olivat, Reeta vaan
    kepin kärellä näkyi puron rantueita puhdistelevan...

    Aivan hän siinä taas oli lapsen soudattamisen unohtaa ja kätkyt jo
    seisahtaa kerkesikin, mutta silloin Erkki peitteen päältään potkasi ja
    ukisemaan rupesi... Erkillä olikin se ainoa paha tapa, että kun kerran
    itkemään ratkesi, niin koko rupeaman jaksoi äänessä olla eikä edes
    painuksiinkaan tullut... Tästä se isäntä jo päätteli, että lukkari
    siitä Erkistä tehdään, kunhan joutuu ... mutta ei Elli hänen
    lahjoistaan ollenkaan pitänyt. Säikähti hän nytkin, että joko tuo taas
    rupesi ... vaan siihen se kumminkin asettua alkoi, kun lujasti
    liekuttaa jaksoi ja hussata ja aa-a’ta...

    Mutta silloin astuivat sisään Janne ja Kalle ja oikein uhalla
    kiistelevän näyttivät.

    ”Minun myllyni pärinä se pirtin edustalle kuului”, sanoi Janne
    ylpeästi.

    ”Elä valehtele ... minunpaan! ... kysytäänpä Reetalta!” Kalle se aina
    Reetaan turvautui, sillä Reeta oli tavallisesti hänen puolellaan.

    ”Kysy sinä Reetalta ... en minä lapsista!”

    ”Lapsista! Mikähän tuota itsekin olet sitten”, pilkkasi Kalle.

    ”Pojat, olkaa toki hiljempaa... Erkki herää!” ... supatti Elli
    säikähtäneenä kätkyttä heiluttaen ja toimessa hussaten.

    ”Herätköön melkeensä!... Mitä se minua piikittää.”..

    Kalle oli jo nälkäynyt ja kaapille voileivän ottoon meni. ”Eipä mahda
    sinuun ... vaan minuun se kuuluu, sillä jos Erkki herää, niin kenen se
    on syy, ett’en pottuja aikanansa kuorituksi saa ... hääh?”

    ”Hääh, härkäpä se oli, sanoi Kukkolainen vallesmannille?... Olenko minä
    sinua kuorimasta kieltänyt?” Kalle rassasi kaapin lukkoa, vaan kun ei
    auki ruvennut saamaan, niin kengänkannalla oveen potkasi. ”Tuletko
    aukasemaan, Elli, vai mitenkä?”

    ”Kalle, soh! ... elä nyt lasta herätä!”

    Elli kiiruhti Kallelle ovea aukasemaan.

    ”Ei, vaan lähdepäs, Elli, meidän myllyjä rantteelle katsomaan!... Et
    sinä usko, kuin ne sievästi pyöriä lorittelevat ... aivan pirtin ovelle
    se kuuluu.”

    ”Enhän minä, Janne, mitenkään jouda ... kuulithan sen, että potut pitää
    kuorituksi saada.” Elli oli taas saanut pikku Erkin asettumaan ja
    työhönsä ryhtyi.

    ”Kauanko noita nyt?... Tule nyt vaan, saatammehan sitten auttaa sinua”,
    lupaili Janne.

    ”Tokkohan rupeatte? Lupaatko sinäkin, Kalle?”

    ”No, jos tuota!...” äyhkäsi Kalle suu täynnä voileipää ja kylmää
    pottuvoita.

    Mielihän se Ellilläkin teki ja niin lähdettiin miehissä myllyjä
    rantteelle katsomaan. Pirtin edessä jo kuunneltiin kuuluiko lorina
    sinne asti. Kuuluihan se ... ihan selvään vielä, kummankohan se sitten
    lie ollutkin. Rantteelle tullessa seisoi Reeta keppi kädessä puron
    reunalla ja ”tervahanhea” myötävirtaa kuletteli. Puron suussa oli
    ”Tervahovi” ja sinne kun päästiin, niin taas uudestaan aitovierestä
    lähtein!...

    ”Heeluveei!... Pyhäkoskesta” ... riemuitsi Reeta ja kepin päällä lastun
    palasta virran mukaan autteli.

    Elli oli niin iloissaan, että sydän hypähteli. Tarkasti hän vesimyllyjä
    katseli ja puheli ... ensin yläpuolelta ”visinteerasi”, sitten
    alapuolelta ... hyppäsipä vielä toiseltakin puolen puroa ihmettelemään
    Jannen mestarityötä.

    ”Olet sinä koko mestari, Janne!” täytyi vihdoin sanoa ja ihmetellen
    Janneen katsahtaa.

    Janne seisoi siinä niin mahtavana, kädet housuntaskuissa ja sääret
    hajallaan niin kuin hänen oli tapansa tärkeissä tilaisuuksissa.

    ”No mitäs sinä minun myllystä sanot, Elli?” kysäsi Kalle hiukan
    nyreissään, kun hänen teostaan ei muistettukaan.

    Elli tarkasteli nyt Kalienkin työtä ... vaan ei se hänestä niin
    hyvä ollut: siipikin oli väärässä ... ja muutenkin se oli
    törkeämpi-tekoinen...

    ”Ole vaiti, sen ruotilainen! Kaikkipa tässä sitten ovat
    tietävinäänkin!” sanoi Kalle niipastuksissaan ja rentona pirttiin päin
    kävelemään lähti. ”Tule nappipotasille pirtin kupeelle, Reetu”, huusi
    hän mennessään.

    Reetu oli juuri saanut ”tervansa hoviin” eikä hänellä mitään ollut
    Kallen ehdotusta vastaan. Hän viskasi keppinsä puron rannalle ja juoksi
    Kallen perään, joka ”seinärahalla” ja ”potasilla” voitettua
    nappinauhaansa kädessään heilutteli ja viheltämään opetteli.

    Nyt Ellikin muisti, että työ oli kesken ja pikku Erkki yksinään
    pirttiin jäänyt.

    ”En minä enää jouda ... tule nyt potun raapuusen niin kuin lupasit,
    Janne!” toimitti Elli ja lähtöä teki.

    ”En minä, kosk’ei Kallekaan”, ynähti Janne istahtaen puron laidalle
    ’lussia’ laittamaan jokiveneitä varten, ett’ei myllyjen kohdalla
    tarvitsisi maata myöten vedättää.

    ”No, vaan lupasithan sinä!”

    ”Mikä sitten ... ei lupa taloa hävitä”, tiuskasi Janne työstään. Elliä
    suututti mokomat valehtelijat, mutta minkäpä hän niille teki? Pirttiin
    hänen joutua täytyi ja sinne hän lähtikin juoksemaan, ett’ei Erkki
    herätä kerkeisi, Pirtin kupeella sulalla maalla Kalle ”potasilla”
    Reetan kanssa oli eikä kuulevinaankaan ollut, kun Elli sivu mennessään
    häntäkin potun kuorintaan tahtoi.

    Oven kun aukasi, niin heti Erkin huuto korviin kävi... Erkki oli taas
    päässyt alkuun ja Luoja ties’, milloin hänet asettumaan sai. Ei hän
    Ellin hussaamisesta ja heiluttamisesta mitään pitänyt, huuti vaan ja
    potki, että Ellin täytyi hänet syliinsä ottaa ja siinä viihdytellä ...
    mutta ei sittenkään ... vaikka mitä olis tehnyt!...

    Kartanolta kuului hevosen hirnunta. Hyväpä se oli, että ne toki jo
    tulivat... Erkki olikin varmaan jo nälissään ja äitiään odotti.

    ”Täytistäkö se tuosta lapsesta huudattaa? ... läkähtyyhän se”, ärjäsi
    Mattilan emäntä jo ovelta niin kovasti, että Elli koko olemuksen oli
    käsistään pudottaa.

    ”Niin kuin se heräsi” ... sopersi Elli hämillään.

    ”Heräsi?” Ei emäntä siihen muuta virkkanut ... otti Erkin
    käsivarrelleen ja toisella Ellin käsipuolesta pottusangon luo
    heilautti, että kolisi. Sitten hän likemmäksi tuli ja katsoi, millä
    kannalla kuorinta oli.

    ”Vielähän sinulla on puolet kuorimatta, tyttö; mitä sinä täällä
    oikeastaan olet tehnyt sillä aikaa? ... hääh?”

    ”Lastahan minun on täytynyt...”

    ”Neen, koetahan tuossa valeella päästä ... rantteellahan tuo Jannen
    kanssa puolen rupeamaa oli”, sanoi Kalle sisään kompuroiden.

    ”Onko se tosi, Elli? ... eläkä nyt mutkaile, tyttö!”

    ”Kävinhän minä siellä, kun pojat kutsuivat” — — —

    ”Vai niin, vai siellä sinä päivän laukkaat ja sitten minulle toimitat,
    että ’niin kuin heräsi’ ... ja vielä valehtelet, luntus!” — Emäntä
    laski Erkin sängyn päälle, ”Minä olen pastorille luvannut, että niin
    pian kuin vilpin oireitakaan sinussa ilmestyy, ne juurta myöden pois
    repiä ... eikä sinusta hyvällä äitivainajasi perintö näy
    lähtevänkään.”..

    ”Vieläkö sinä valehtelet, häh ... vieläkö, sanotko sinä ... häh,
    vieläkö ... valehtelet, häh!” ja emäntä retuutti Elli-raukkaa, että
    hiukset pitkin lattiaa pölisivät.

    Kallestakin tuo jo ilkeältä kuului. ”Kah, Erkki putoaa sängyn
    päältä ... elkää enää, äiti, kah! jo putoaa!”

    ”Pidä suusi, Kalle, eläkä puoltele! Kyllä minä tiedän miten äpärästä
    äidin viat otetaan”, sanoi emäntä ja sormiensa välistä hiustukot
    lieteen heitti ja Erkin luo kiiruhti. Erkki oli aivan äänettömäksi
    tyrehtynyt kuullessaan toisen itkevän ja voivottavan, niin että pian
    hänet emäntä taas nukkumaan sai.

    Karsinaloukon rahille Elli taas istahti ja kapperasti puukon terä potun
    kylkeen raaputti. Ei hän kumminkaan nyyhkämästä niin äkkiä heretä
    saattanut ja vyöliinan nurkalla täytyi vesiä silmistä kuivailla.

    ”Oletko nyyhkämättä siinä, että lapsi saapi nukkua!” ärähti emäntä
    Elliin tuimasti katsahtaen.

    Väkisellä täytyi Ellin nyyhkytyksensä niellä, mutta nenän kautta se
    sentään korahtelemaan mieli. Ja rinnan sisässä, tuolla rikkinäisen
    karttuuniröijyn alla, se niin kuumalta tuntui ja katkeralta... Tuntui
    siltä kuin taaskin olis tuo tuonoinen uhka noussut, että odottakaahan,
    kunhan minäkin isoksi kasvan ... ja emännän kokoiseksi, niin tulkaapa
    sitten tukasta repimään tuon vertaisen asian tähden ... melkein
    syyttömästi!...

    IV.

    Pehkolassa oli ilmoisen ikänsä perittyjä esi-isäin tapoja pyhinä
    pidetty. Niinpä se oli aina sekin tapa noudatetuksi tullut, että
    keväällä maan sulattua ja koivun hiirenkorvalle jouduttua tanssit
    ulkoilmassa pidettiin. Mistä astihan lie tavaksi tullut, mutta niin
    kauan kuin vanhimmat ihmiset muistivat oli sitä säännöllisesti
    noudatettu. Soiluan niemi se tavallisesti kokouspaikkana oli, siihen
    kun paras pääsy oli ... veneellä ja jalkasessa.

    Loistipa taaskin luonto heleän vihreässä verhossaan ja tummana laiteena
    järven rantoja varjosteli. Koivut ne eivät vielä oikein paraillaan
    olleet ... tuskinpa olivat lehdet vielä laskoksistaan oijenneet, mutta
    sievältä ne siltä näyttivät tummempien kuusten ja vaalakkaampien
    mäntyjen välissä.

    Niemen takaa Kautisista päin laskea höllötteli kaksi venettä
    laitatuulessa kolminurkka-purjeella. Iloisena istui Pehkolan nuoriso
    ja joutessaan tuon tuostakin raikkaaksi lauluksi kajahutti. Paljo
    siinä pilkkaakin toisistaan laskettiin, mutta ei kukaan närkästyä
    kehdannut ... anteli vaan samalla mitalla toisille ja härnäili.

    Perämiehenä huopari kädessä rentoili Purolan Aatu ja sahviaanireunaisia
    kengänvarsiaan pitkin morsiameensa tiirotti.

    ”Onpa Aatulla nyt rahoja ollut, koska anturan varret on punaisen
    vasikan nahkalla vuorannut!” ivaili Toivos-Juho pappilan karjakolle.

    Mutta Aatupa vähätteli muiden kuiskeista — tiesihän hän, että
    kateeksihan niillä raukoilla vaan kävi. Siksipä hän vaan kahta
    rennommaksi selkäkenoon ojensihe ja jalkansakin vielä veneen laidalle
    nosti. Vahingossako lie takkikin auki pyörähtänyt, että verkaliivi
    näkymään pääsi ja valkoinen rinta. Hentoihan tuon aukikin pitää, kun
    liivin ylälakkarissa kevätmarkkinoilta tuotu ankkurikello pullotti ja
    pronssi-perät auringon paisteessa välkähteli!

    ”Kummapa kuin Mattilan pojatkaan eivät vielä ole lähteneet ...
    venekinhän tuo näkyy kuivalla kankaalla olevan”, tuomasi Aatu
    morsiamelleen, kun Mattilan pellon alatse laskettiin.

    ”Tokkopa tullevatkaan, Reetuhan kuuluu sairastavan.”

    ”Niinhän se kuului tekevän, vaan saattaisivathan ne siltä tulla, kun
    muuten halu lienee.”..

    ”Ja onhan tuolla sekin Emmalan Elli ... alkaisi tuo hänkin jo kynnelle
    kyetä”, sanoi pappilan karjakko.

    ”Ellikö? Niinkö luulet, että Mattilan emäntä Elliä päästäisi ...
    erehdys se on, Kaisa! Ja tuskinpa ne Mattilankaan pojat juuri
    ruotilaisista.”..

    Kautisten Mari se oli, joka joka paikassa synnystään ylpeili ... olihan
    muka isontalon tyttö, että kannattihan se toki! Vaan pappilan karjakkoa
    se aina pisteli tuo Kautisten Marin röyhkeily eikä hän nytkään suutansa
    tupessa malttanut pitää.

    ”Eihän ne kaikki ole Kautisissa kasvaneet ... mutta ihmisiä ne sentään
    luulevat olevansa. On tuo Emmalan Elli mielestäni yhtä hönkä tyttö,
    kuin eräs toinenkin ... ja vieläköhän tuolle Mattilankin Jannelle
    parempi pitäisi olla? Eihän nuo ole kovin kummat hänenkään vanhukset
    olleet.”

    ”No, ei ne ruotilais-äpäröitä kumminkaan” ... virkki Kautisten Mari ja
    ylpeästi niskojaan nakkasi.

    ”Ei juuri ruotilaisia, vaan yksiäpä ne huutolaisetkin ... sama virka,
    sama virka!...” nauroi karjakko, sillä nyt hän sen vasta oikein muisti,
    että Mari Mattilaan miniäksi pakkausi. ”Tehdään ruojalle kiusaa
    palanen, koskahan aina on tässä rönkyilemässä”, kuiskutteli hän Soivion
    Ellille.

    ”Mitä huutolaisia? Ahoniemen Tervolastahan Mattilan emäntä on ... niitä
    Ison Jussin tyttöjä”, puuttui Purolankin Aatu taas puheesen, ”tiedänhän
    minä ... ja hyvinkin tarkkaan!”

    ”Tiedäpä jos tahasi, vaan tiedetään se täälläkin, että Mattilan isäntä
    ennen vanhaan kontti selässä lautamiehen vasikoita vahtasi ... eikä
    ollut silloin sen kummempi kalu kuin huutolainen!...” Karjakko otti
    punaruusuisen karttuunihuivinsa, joka olkapäille oli livahtanut,
    heilautti sen kaksin kerroin ja päähänsä kiivakasti sitasi. ”Kysykääpä
    Niittyniemen vaarilta ... kyllä se ne ajat muistaa kuin eilisen päivän
    !”

    Mari ei enää puhunut mitään, punaltihan vaan päätänsä epäilevästi.

    ”Taisipa särellä sappeet käydä!... Hyvin se toki sietikin, sillä joka
    paikassa se on muita ihmisiä panettelemassa. Mattilan miniäksihän se
    mieli tekisi, näkyy se päällekin päin, vaan kukapa tuonkaan vielä
    tiennee?” ... naureskeli Soivion Elli karjakolle.

    Kotvilleen ei sitten puhuttukaan mitään — noin yleisesti. Tytöt ne
    kyllä toisessa päässä venettä supattivat ja toisinaan nauruun
    purskahtelivat, mutta ei sitä poikain puolelle kuulunut, mille ne
    nauroivat. Eikä se monikaan siitä piittaavan näyttänyt ... kaivoi vaan
    povilakkaristaan punaletkaisen, keltakoppaisen piippunykänsä ja
    nahkaisen tupakkakukkaronsa takintaskusta veti. Vakavana hän piipun
    kopan kukkaroon upotti, etusormellaan täyteen paineli ja tarjosipa
    vielä likimmäisille kumppaleillekin: ”Heh, onko sitä piippua?”

    Olihan niillä useammilla piiput muassa ... ja pian öyhkysikin
    savupilvi nenäin alla ja kesäiseen ilmaan hajausi. Purolankin Aatulle
    alkoi aika pitkäksi käydä ... täytyi hänenkin toisella kädellä
    ”syöskomin-koppainen peslapiippunsa” savuamaan laittaa. Rennoksi hän
    sitten selkäkenoon ojentautui ja henkisavut saatuaan hampaittensa
    välistä vihelteli:

    Rosvo, rosvo olit sinä, kun varastit mun kultani: Minä luulen
    rallallaaa j.n.e. — — —

                                                      ⸻

    Tuolla Mattilan luhdin kynnyksellä pihlajan varjossa istui
    Emmalan Elli, entinen ruotilaistyttö. Matin päivän aikoina hän jo
    ruotilais-ijästä oli päässyt ja viistoista täyttänyt, vaan kun
    paikkaakaan ei ollut tiedustelluksi tullut ja emäntä oli Mattilaan
    vielä Kekriin asti jäämään pyytänyt, niin ei ollut Ellilläkään
    lähdetyksi tullut. ”Kerettäneenhän tässä vielä palkoista sopia”, oli
    emäntä vielä sanonut ... ja niille puheillepa se oli jäänyt.

    Siinä hän nyt istui kynnyksellä sukankudelma kädessä, vaikka sunnuntai
    oli. Kalisten siinä tikut liikkuivat ja vikkelästi sormetkin
    sukkelehtivat, vaan ei se tainnut ajatus kumminkaan kudelmassa olla.
    Tuossa oli pellon alatse vasta edellimmäinen vene Soiluan niemelle
    luijottanut ... ja se se taisi olla, joka se paremminkin ajattelutti...

    Taas kajahti järveltä säveleitä ... viulun luikkaita säveliä ne nyt
    olivat. Elli vetäsi huivin enemmän silmilleen, ett’ei auringon kilo
    solasta katsoessa häikässyt. Sielläpähän juuri nuotta-ulkujen kohdalla
    toinen vene höllötteli valkeissa purjeissa ... ja korkealla kokkakaaren
    päällä istui peli-Jussi viuluineen ”Porilaista” kallella päin vedellen,
    minkä jaksoi ja kerkesi. Kesken jäi Ellin sukankudelma siksi aikaa,
    kuin pirtin ja aitan solasta venettä näkyi, vaan sitten hän taas
    huokasten työhönsä ryhtyi ja peli-Jussin soitantoa kuunteli.

    Paraiksi hän taas oli työhönsä kerennyt, kun emäntä pihan poikki häntä
    kohti mustissaan tulla keputteli ... silkkihuivi oikein kiilteli
    ilta-aurinkoa vasten ja uusi musliinihame kävellessä kahisemaan mieli.

    ”Kovinpa sinä nyt olet ahkeraksi ruvennut, Elli! ... et taida enää
    lepopäivääkään muistaa? Hyvähän se on, että ihminen ahkera on eikä
    kylää juokse, mutta saattaisihan sunnuntai-iltoina Raamattua lukea eli
    virsikirjaa... Ja liekö noilla sukillasikaan semmoinen kiire?”

    ”Janne näitä kiirehti ... mihin huomenna lähtenee?”

    ”Vai niin, no, kudo häntä sitten, koska niillä semmoinen hätä on.”

    Emäntä yritti jo lähteä, vaan muutaman asian vielä muisti.

    ”Tuonne pirtin loukkoon minä jo eväskontin laitoin, että sinäkin
    huomen-aamulla saat Likopurolle niitynperkkaajien luo lähteä, ... ja
    kontin laitaan pistin kukkaroon särvinrahoja, jotka saat isännälle
    viedä... Mutta katsokin, ett’et tielle tiputa!...”

    Tanhuan kautta emäntä kujalle oijusti ja kujan suusta jalkatietä
    myöden Kautisiin aikoi. Kautisten emäntä se aina niin höyli oli ja
    puhelijas ... ja missäpä hän talossa lie tälläkin kylällä sen selvempi
    kahve ollut, kuin Kautisissa?... Oli se emäntä pari kertaa sikuria
    myllymiehen kanssa kauppijaasta tuottanut, vaan äkin niistä hommista
    oli loppu tullut, kun vaari oli tiedon saanut. Kartanolle oli
    sikuripötkyt viilettänyt ja emännälleen sanonut, että ”jos tässä
    talossa ei kahve selviltään juotane, niin ollaan sitten ilman
    kerrassaan!...” Ja siihenpä se oli sikurin pito loppunut.

    Elli hymähti itsekseen ja vetäsi juuri viidennen tikun kudelmasta irti.

    ”Saipa se ’pitkän nenän’ kerrankin toki ... onkin se aina
    muistuttelemassa ... milloin paljo, milloin vähän, paraiksi sitä ei
    koskaan tehdä arvaa!”

    Etäisiä säveliä vielä peli-Jussin viulusta kuului ja niiden haihtumista
    Elli taas kyynärpään varassa kuunteli... On niillä taas siellä aika
    remakat ... ja kun Tuovilankin kylästä kuuluvat tulevan! Mahtaa sinne
    Kantolankin Pertti mennä ... ja Saara, missäpä he muuallakaan?... Ja
    siitä se mieleen johtui, että saattaisi tuolla joskus ... vaan mitäpä
    tuolla, eipä siellä kumminkaan muut tanssittaisi, kuin Kantolan
    Pertti ... ja tytötkin, Kautisten Mari varsinkin, karsain silmin
    katsoisi, että tännekö tuokin mukamasti...

    Rannasta venehuoneelta päin asteli polkua ylös talon Janne. Kummapa,
    ett’ei hänkään muiden joukossa ollut, vaikka olihan tuo jo parissa
    kymmenissä.

    ”Niitäkö sinä minun sukkiani, Elli?” ... kysäsi hän ja Ellin eteen
    pysähtyi.

    ”Niitä, itsehän sanoit niillä kiireen olevan”, virkkoi Elli vähän
    ivallisesti.

    ”Ei niillä nyt semmoista kiirettä ole, että pyhänä ... en minä sitä
    niin meinannut.”

    ”Pyhä tai arki ... yksiinpä ne minulla käyvät, ja pitäneekö tuo
    Luojakaan niin tarkkaa lukua ruotilaisista ja — äpäristä!”

    Elli oli tänään tavallista pistelijäämmällä tuulella eikä hän oikein
    käsittänyt, mikä nuo sanat suuhun toi. Ja silmissäkin alkoi niin
    kostealta tuntua, että hian suulla piti pyyhkästä ja pää alemmaksi
    painaa.

    Hämilleen Jannekin joutui eikä oikein tiennyt, mitä sanoa, sillä
    olihan hän ennen pienempänä näillä nimillä monestikin Elliä nimitellyt.
    Heinän kortta hän suussaan vähän aikaa pureksi ja pikkukiviä aitan
    seinää vasten potkiskeli ennen kuin taas sanoa jotakin saattoi.

    ”Näitkö sinä kyläläisiä, Elli? Kolme venettä laski tuosta meidän pellon
    alatse ... edellimmäisessä näkyi Purolan Aatu perässä istuvan, kuka
    lie jälkimmäisessä ollut? ... ja Toivos-Juho näkyi kanssa olevan ja
    pappilan karjakko Aatun veneessä. Näit kaiketi sinä sen, joka nyt vasta
    tästä laski, ja lienethän toki viulun äänen kuullut?”

    ”Eihän sillä peli-Jussilla huono-ääninen viulu ole”, sanoi Elli
    välinpitämättömästi.

    ”No ei, sitä minä aina olen sanonut, että selvä-äänisempi se Jussilla
    on, kuin Lepikön Kustulla!...”

    Janne nakkausi nurmikolle aitan viereen ja heinän korrella muurahaista
    tavotteli seivästääkseen.

    ”On niillä siellä taas aika iloinen ilta, kun Tuovilankin kylältä
    olivat aikoneet tulla, vaikk’eivät ennen suinkaan koskaan ole olleet...
    pelimanninkin olivat luvanneet tuoda tullessaan, että useampi olisi!
    Mahtaa siellä Soiluan niemellä multa pölistä tämän yön seutuna!...”

    ”Eikö tuolla pölisse.”.. Elli ei pitkältä vastaamaan ruvennut; vihaksi
    kävi koko puhelu ja toimessaan hän kudelmaansa neuloi.

    ”Ei mahda sinulla mieli tehdä, Elli?” kysäsi Janne häneen katsahtaen.

    ”Mikäpä tuonne niin erittäin.”.. Ikävähän sinne oli, vaan kun sinne ei
    kumminkaan päässyt, niin samapa se oli, mitä sanoi. ”Sinulla tuonne
    paremminkin yty lienee?”

    ”Ei tuo juuri ytykään ... onhan tuon kumman ennenkin nähnyt! ... vaikka
    sama tuo olis, jos kumppalin saisi.” Janne oikaisihe kentälle oikein
    pitkälleen ja järvelle päin katseli. ”Eikä ole tuosta Reetustakaan ...
    päätä kuului särkevän ja vilustavan yhä niin kuin ennenkin!”

    ”Ei suinkaan se Reeta toki, vaan onhan tuo Kalle toiseksi.”

    ”Kalle oli jo puolisilta Kantolaan lähtenyt ja eikö tuo sieltä pitäen
    lie mennyt jo ... Pertin kanssa!”

    Elli ei siihen mitään virkkanut. Kyllähän hän jo melkein ymmärsi, miksi
    Janne näin kautta rantain puheli ... ja olihan tuolla Perttikin, niin
    että olisihan tuonne ehkä saanut lähteäkin. Mutta ei hän sentään
    ymmärtävinään ollut, kutoi vaan niin kuin ennenkin ja vanhan tavan
    mukaan aina langan tikun yli heitti.

    ”Etkö lähde, Elli, mukaan, niin käydään hänessä mekin? Petoako sinä
    tuosta kudelmastakaan ... ei sillä semmoista hätää ole!” sanoi Janne
    äkkiä.

    ”Minäkö mukaan? Hupsuatko sinä, Janne? ... vähemmästäkin tässä
    myötäänsä torataan, saati sitten kylänjuoksusta.”

    ”Kovahan se äiti kyllä on, tosi se on... Vaan nyt ei torata, usko
    minua, Elli, ja jos äiti yrittelisikin, niin puhukoon minulle.”

    ”Sinulle? Johan nyt uskaltaisit emännälle vastustella? Eikä se toki
    kannattaisikaan tämmöisen hetaleen vuoksi ... mokomankin ruotilaisen!”
    Oikein kyynelet Ellille silmiin herahtivat.

    Janne hyppäsi seisoalleen. ”Elä nyt myötäänsä tuota vatkuta, Elli!
    Taidettiinhan sitä ennen pienempinä välistä siitäkin nykkiä, vaan nehän
    ovat menneitä asioita ... eihän toinen ole toistaan kummempi
    syntyessään — eikä kuollessaankaan!”

    ”Niinhän sinä nyt sanot, Janne, vaan erilainen se sinustakin on
    isontalon tyttö, niin kuin Kautisten Mari, ja tämmöinen
    ruotilaiskutale.”..

    ”Eiköstä vaan vielä ... mitä kummempi se Marikaan olisi? ... ihminen
    kuin ihminen! Heitä nyt vaan joutava kinastaminen pois, Elli, ja
    lähdetään mekin.”

    ”Eipä siellä minusta ... kaikki vaan vierastelisivat ja siitä
    mahtailisivat, että tuonkin tänne päästä piti!”

    ”Eikö mitä, eivät ne semmoista tohdikaan toki, kun minun kanssani
    tulet. Varokoot korvuksiaan, jos paljo turisevat.” Janne oli oikein
    innostunut ja näyttikin aika miehevältä Ellin silmissä, ja Ellikin oli
    taas kuin eri tyttö ja kulmain alta leimahti niin vilpittömän ilon
    liekki, kuin lassa ollessa marjanpoiminnassa tai rannassa Tuuteron
    Matleenan kanssa polskaroidessa.

    ”No olisiko tuonne sitten?” ... sanoi Elli ja kudelmaansa kokoili, ”ei
    sinun kaukaista tarvitse minua odottaa, Janne!”

    Ketterästi hän kynnyksen yli hyppäsi, kudelmansa nurkkaan viiletti ja
    portaita myöden yläluhtiin kapusi vaatteitaan muuttamaan. Janne katseli
    hetkisen Ellin perään ja lähti sitten kodan eteisestä purjetta ja
    airoja hakemaan.

    ”On, peto vieköön, siinä tyttöä kerraksi tuossa Ellissä! Vahinko se on,
    että se ruodille joutui ... ja ikänsä on haukuttavana ollut! Tarvitsisi
    se hänkin muiden seuraa ja huvitusta ... nuorihan tuo on hänkin vielä!”

    Janne otti purjeen ja airot olalleen. ”Huoparit nuo näkyvät olevankin
    venehuoneella! — Niin, saapa nähdä, mitä sanovat, kun minä Ellin
    kanssa tulen. Mahtaa Kautisten harmajat silmät oudosti paistaa ja
    malttaneeko Purolankaan Aatu mahtailematta olla? Vaan ruvetkootpa he
    paljo herjailemaan, niin — — en tosiaankaan tiedä, mutta siitä
    tuntuu, ett’en alallani pysyisi... Eipä sillä, että minä hänestä juuri
    niin paljo piittaan, vaan syntihän tuo tyttöä ... nuorihan tuo on ja —
    hm! — niin, kaunis kanssa, ei sitä kieltää saata!”

    Tuskin oli Janne purjeen, airot ja huoparimet sijoilleen saanut, kun
    Elli karttuunipuvussaan jo rantaan tulla humisti. Ei Ellillä peiliä
    ollut, mutta ei hänen sitä hävetäkään olis tarvinnut: tuossa
    siniraitaisessa läningissään hän oikein näppärältä näytti ja
    tummanruskea tukkansa riippui olkapäällä niin paksuna palmikkona, että
    monenkin tytön olis kateeksi käynyt.

    ”Mitä sinä tuosta kontista muassasi laahaat?” kysyi Janne kummissaan,
    kun Ellin näki kontti selässä tulevan.

    ”Minä menenkin jo tältä tieltäni Likopurolle, niin ei tarvitse
    kahakäsin kulkea”, sanoi Elli iloisesti ja konttinsa veneen keulaan
    laski.

    Ei se oikein Jannen mieleen ollut ... nauroivathan ne, kun kontin
    kanssa. — — Vaan samahan tuo sentään oli ... ja niin lykkäsi hän
    veneen vesille ja perään itse kömpi. Pian oli purjekin reilassa ja vene
    laitatuulta mennä huhkasi, että vaahto keulassa porisi.

    V.

    ”Osaatko sinä ranseesia, Jussi?”

    ”Eikö vielä! ... mistäpä ne semmoiset herrastanssit?...”

    ”Entäs Hollolan polskaa? ... sama se on, kunhan on.”

    ”Olenhan minä sitä joskus ... mitenkäs se alkoikaan?” Jussi veteli
    muutamia rallatuksia, vaan ei alkua muistanut; ”mitenkä se alusta?...”

    ”Tiilu-rallal lallal-lallaa-lali-luli-lei — — sillä nuotilla sen
    alkaa pitäisi.”..

    Purolan Aatu se oli, joka kerrassaan riivaunut oli tanssin intoon ja
    hommasi nyt oikein ranseesiksi pistää, niin kuin kasarmillakin ollessa
    joskus tehtiin. On häntä joskus muka herroiksikin!...

    Polkat ja ”kalopit” oli jo pantu ja vanhan tavan mukaan olis ”purppuri”
    seurannut. Vaan sitä ei Purolan Aatu tahtonut: pannaan oikea
    herrasranseesi, oli hän sanonut eikä siinä auttanut vastustelukaan.
    Koettivathan ne Tuovilan kyläläiset yhdestä suusta selvittää, ”etteivät
    he mokomia vikuroimisia ja herrasrenkutuksia osaa”, vaan Aatu oli
    kerran kimpaunut eikä hänelle hyvästä apua ollut!

    ”Piti näet saada morsiamelleen niitä kasarmin luikerruksia näyttää”,
    nauroi pappilan karjakko tyttöjoukolle.

    Siinä seisoi nyt Pehkolan ja nuori väki ja Purolan Aatun
    komentoja odotti. Oli heistä jotkut ennenkin ranseesia vilskuttaneet,
    mutta useat eivät, eivätkä edes nähneetkään... Peli-Jussikin oli alkuun
    päässyt ja kaikki he sen hyvin tiesivät, että se poika kun kerran lie
    ralliin osaunut, niin tuli sieltä sitten, että helisi vaan! ”Kas nyt,
    pojat, tällä lailla.”.. Purolan Aatu astua teppaili ja mielissään oli,
    kun täällä kotikylässään ensimmäissä olla sai ja muita opetella.
    Kallelleen oli lakki vasemmalle korvalliselle lipunut ja leveä
    sahviaanireunus kengänvarsissa silmiä huikasi. Ja takki kun auki oli ja
    kahden puolen heilahteli, niin liivikin näkymään pääsi ja kellon perät
    vilahtelemaan ja kilajamaan...

    ”No vedähän, Jussi, vaan Hollolaista! Sama se on, sama se on...
    rallattakaahan lisäksi!”

    Jussi veti, että silmät sirralleen kävivät ja niin ne rallattivatkin,
    että korvia särki ... miehenpuolet karkeammasti ja kehnommasti
    töryyttäen, vaimonpuolet kimakammasti ja paremmin nuotilleen
    luikasuttaen. Kangas oikein jytäjämään mieli ja yhtenä pilvenä pelmusi
    hiekka tyttöjen humahtelevissa hameenliepeissä. Korvalliselle
    muuttuivat poikain lakit ja lipuipa monen tytön huivikin niskemmaksi,
    että otsat paljaiksi jäivät ja hiusten jakaus näkyi. Mikä sen tiesi
    menikö se edes osapuillekaan ranseesin mukaan — ei ainakaan siltä
    näyttänyt — mutta toimessaan vaan oli Purolan Aatu morsiamineen. Eikä
    hän sitäkään huomannut, että kaikki hänelle selän takana nauroivat ja
    pilkkaa tekivät.

    ”Nyt tulee kalopaati, pojat! Vaan elkää luulkokaan, että se sama on,
    kuin kaloppi ... ei sinne päinkään! Soitahan, Jussi, jotakin, polkkaa,
    Porilaista eli mitä tahansa, niin minä näytän teille Maija-Liisan
    kanssa, minkälainen se kalopaati on!”

    Jussin ei polkan rallia hapuilla tarvinnut ... selvästi hän niitä veti,
    vaikka kuinka monta ... vaikka ”engelsmannia”!...

    ”Kas näin, pojat, katsokaahan! ei tämä niin maailman vaikeata ole, kuin
    sen syrjästä luulisi...”

    Aatu viittasi vastapuolella olevalle Soivion Antille, että tekisi vaan
    niin kuin hänkin teki, ja porhalti sitten Maija-Liisan kanssa kangasta
    pitkin, että pikku kivet syrjille pirisivät. Pian se toisillekin
    selvesi, ett’eihän tuossa muuta ollut kuin käydä ja kääntyä koko
    kalopaatissa ... osasihan tuota vaikka kuka, kun sen perille kerran
    pääsi!

    Taas veti Jussi, että silmät sirralleen kävivät, pää kallistui
    vasemmalle kädelle viulun puoleen ja jalka vakavana tahtia tallasi.
    Hiki juoksi jo tanssijainkin poskilta kuin tulvavirta ja äänikin tahtoi
    monelta pojalta sortumaan ruveta, mutta rallattaa sitä sentään piti,
    vaikk’ei olis kuin kurkkuperässä pikkuisen kihissyt!

    Tuolta järveltä päin oli tällä välin purjevene tulla viilettänyt, mutta
    ei sitä kukaan ollut huomannut. Niemen suojaan kun oli päästy, laski
    Janne purjeen alas, sillä ilman aikojaan se siinä vaan olis lepattanut
    ja joku tuulenpuuska ehkä vastaankin vielä puhaltanut. Soutamalla he
    sitten loppumatkan tulivat ja vaikka airot aika lailla lonkuttivatkin,
    ei sitä kankaalla pyörijät kuuntelemaan joutaneet.

    Kovasti sykähteli Ellin sydän metsäpolkua myöden rannasta kävellessä
    Jannen perässä. Mielipä se Jannestakin niin somalta tuntumaan, kun
    aukean laitaan ruvettiin pääsemään ja viulun vingutus sekä rallatus
    selvästi alkoi kuulua. Ei se juuri pelottanutkaan ... mistäpähän
    sekään?... Vaan muuten se niin kummalliselta tuntui Ellin kanssa,
    entisen ruotilaisensa kanssa, tämmöiseen väkijoukkoon tulla. Niin, ja
    tuollapahan oli Kautistenkin Mari ... saapas nähdä, millä silmällä se
    sekin kilmistellä alkaa ... ja Purolan Aatu se jos parinkaan ryypyn
    vanhaksi päässee, niin sillä ei ole aikaa herjalla!... Mutta
    koettakoonhan kovin mahtailemaan ruveta, niin — — jaa, jaa, sittenhän
    se nähdään, kun nyletään, onko vettä nahkan alla!...

    Viimeistä ”tuuriansa” Purolan Aatu mennä hihkasi ... semmoista, jossa
    pojat toisen ja tytöt toisen kuja-aidan muodostavat ja sitä sitten
    tyttöineen porhalletaan niin kuin ”kalopaatissa.” Kuta uhemmasti siinä
    meni, sen hauskemmalta se tuntui ... ja jos silmiinkin vettä kihosi ja
    huivi päästä lensi, niin silloin se nauratti ... itseään ja muita, vaan
    muassa täytyi kumminkin mennä rehjata ja viejän olkapäästä kiinni pitää
    koettaa.

    Viimeinen pari jo vuorollaan ympäri vihkasi ja sitten taas ”vikuroida
    piti”, niinkuin se Aatun suussa kuului. Hiki helmeili otsallekin ja
    oikein hiusten päistä poskille tippui, kun tämäkin vihdoin oli
    lopetettu ja Aatu korkealla äänellään huusi: ”No tytöt, joko piisaa vai
    otetaanko vielä ’tukki-tuuri’?”

    Maija-Liisakin läähätti, että läkähtyä oli ja hänen täyteläinen, pullea
    povensa teki parastaan tutkistellakseen sauma-ompeleita. Samapa oli
    pappilankin karjakolle työksi tullut ja hän uhkasi heittää koko
    lerkutuksen sikseen, jos ei Aatu jo lopettaa älyisi. Hän vähätteli
    mokomista herskaapin vikuroimisista, joista tolkku-ihminen ei oikealla
    selville päässyt!...

    ”Eikä enää ... johan tuota vähemmässäkin, Aatu!...” huusi
    Toivos-Juhokin vuorostaan Purolan Aatulle ja hian suulla kasvojaan
    kuivasi.

    Aatua nauratti ... naurattipa oikein tosi-imelästi: sitähän hän oli
    juuri tarkottanutkin, että ne tuolla lailla... Mielellään hän vielä
    olisi ”tukki-tuurinkin” ottanut, jos ei jo Maija-Liisakin olis
    vastukseksi heittäynyt; täytyi kuin täytyikin jättää se toiseen
    kertaan. Vaan Perttulin pyhänä hän sen ottaa päätti, vaikka mikä olis
    ollut ... ei siinä auttanut täytinenkään!...

    Peli-Jussi Antin pani vielä loppulirityksiään niin kuin urkuri virttä
    lopettaissaan. Parit hajosivat ja tytöt kilvalla rantaan tuulottelemaan
    lähtivät ja jähdyttelemään. Pojista toiset nurmikolle pitkälleen
    heittäysivät ja siinä hengästyksissään rotjottivat, toiset taas
    vesakkoon katosivat Soivion tuomille kaupunki-viinoille, jotka jo
    viikkokauden olivat tätä hetkeä odottaneet.

    Sinne yritti muiden muassa Purolankin Aatu, vaan mennessään Mattilan Jannen
    huomasi ja häneen kääntyi.

    ”Kah, onhan täällä Jannekin, vaikka jo luultiin, ettet tulekaan”,
    hönkäsi Aatu ja kättä olkansa takaa paiskasi.

    ”Ei se ollut ensiksi ai’e tullakaan, kun Reetukaan ei jalkeille
    kyennyt ... vaan tuli sitä sentään lähdetyksi.”..

    ”Hyvä se, hyvä se, mutta myöhäänpä tulit, kun et ranseesiin kerennyt...
    Yksinäsikö sinä tulit, Janne?”

    ”Enkä ... sainhan minä sitten kumppalinkin!” sanoi Janne ja Elliin
    katsahti, joka Kantolan Saaran kanssa jo oli puheihin ehtinyt.

    ”Oliko sinulla kumppalikin? ... kuka sitten?” Aatu katsahti ympärilleen
    ja paikalla Ellin huomasi, vaikka ei näkevinään ollut.

    ”Ellin kanssa me tulimme”, sanoi Janne tanakasti. ”Ellin? Minkä
    Ellin?...” Aatu oli vielä ympärilleen katsastavinaan, vaan ei
    sittenkään muka Elliä huomannut. ”Eikös se Soivion Elli tullut jo Antin
    kanssa?” mahtaili hän.

    Janne arvasi heti, mistä tuuli kävi ja miksi Aatu ei Emmalan Elliä
    näkevinään ollut. Vaan siitä hänen mielensä vasta miehistyikin ...
    koettakoonpahan suoraan herjata, koettakoonpahan, niin — — — ja
    Jannella jo käsnyrkiksi kouristui.

    ”Ei kuin tuon Emmalan Ellin kanssa”, sanoi hän ja rauhalliseksi
    tekeytyä koetti, vaikka vanha Aatami lihan ja nahkan välissä kutkusi.

    ”Vai oli sinulla semmoisiakin, kuin herrassekalia”, äännähti Purolan
    Aatu ylpeästi kannoillaan pyörähtäen ja toisten jälkeen vesakkoon päin
    alkoi astua letkutella.

    Pahasti muljahtelivat Jannella silmävalkuaiset ja sitä vailla se oli,
    ett’ei jo kiehahtanut, vaan vielä hän kumminkin itsensä hillitsi eikä
    perään lähtenyt. ”Ryökäle!” murahti hän vaan ja Kantolan Saaraan päin
    kääntyi, ”vielähän tässä illan päälle litviiki tehdään...”

    Kääntyessään huomasi hän, että toinenkin oli Aatun sanat kuullut,
    sillä hehkuvan punaisena karotti Elli raukka ja Saaralle nauraa
    koetti, joka arveli muka päällekin päin näkyvän, että Elli oli ikänsä
    hyvillä päivillä ollut. Hätäkös se semmoisessa isossa talossa kuin
    Mattilakin! ... ei ollut monella sellaisia suuruspaikkoja ja toimeen
    täytyi tulla sittenkin...

    ”Terve, terve Saara! Mitäs sinne Kantolaan kuuluu?” Janne ei ilennyt
    Elliin katsoakaan ja mielipahaansa Saaran kanssa tuulotteli.

    Mutta Ellin korvissa se yhä soi tuo Aatun herjaus: herrassekalia! Ei
    hänelle koskaan oltu isän todellista nimeä sanottu eikä säätyäkään,
    mutta olihan hänellä muistissa, mitä pastori kerran oli Mattilan
    emännälle pirtinperäkammarissa puhunut eli paremminkin, mitä emäntä oli
    huudahtanut!... Ikäkautensahan hän kuulla oli saanut, ett’ei hän aivan,
    eikä hetikään, toisten rinnalle kyennyt, vaan kehnompi oli ja avioton
    äpärä! Tuo Aatun sana se sentään niin paljon entisiä aatteita herätti
    ja mieltä katkeroitti niin ... niin, että itkeä olis tahtonut,
    jos ilennyt olisi... Vaan se se kun yli meni, niin silloin se
    päinvastaiseksi löi; aina hän oli alla kynsin saanut olla ja muiden
    haukuttavana ja höperö sitä huokailemaan ruvennut, mutta tästä lähtein
    ei ... ei puhettakaan! Lie tuolla elämällä muitakin puolia, kuin
    katkeruus ja kärsimys, jos vaan ne oikein valita älysi ... ja nyt
    päätti Elli koettaa!

    ”Saara, hoi! Mitäs te jo olette tanssineet täällä? Tokko te meille
    Jannen kanssa mitään enää jätitte, vai?...” Ja Elli oli äkkiä niin
    virkeäksi muuttunut, silmät ikään kuin säkenöivät ja ääni niin
    kummallisen iloiselta kajahti, että Jannekin ihmetellen häneen päin
    käännähti.

    ”Mitäkö jo tanssineet olemme, sitäkö kysyt, Elli?” kysähti Saara, joka
    ei mitään huomannut.

    ”Sitä, sitä, että kuulla saisi kannattiko tänne enää tullakaan — näin
    tanssihaluisten, kuin mekin Jannen kanssa!” Elli nauroi niin helakasti,
    että Saaraakin naurattamaan rupesi.

    Jannea ei naurattanutkaan ... hän vaan nurkkasilmällä Elliin sihtasi.
    ”Petoko tuolle tytölle niin äkisti? Vie minut täytinen, jos ymmärrän
    koko heitaletta ... eipä se ennen tuolla lailla...”

    Olisihan hän ehkä muutakin Ellin naurussa huomannut, kuin riemastusta,
    jos syvemmälle olis nähnyt, mutta syvälle eivät Jannen rehelliset
    silmät pystyneetkään.

    ”’Polkat’ ja ’kalopithan’ ne jo pantiin ja teidän tullessa juuri — —
    niin, mitä se lie ollutkin? Se häntä lie ennen nähnytkään, saati vielä
    tanssia osannut!... Vaan jotakin herskapin tanssia se kuului olevan,
    sanoi Purolan Aatu, joka sen kasarmilla alaupseerina ollessaan oli
    oppinut; siellä näet joskus oikein herroiksikin vikuroitiin!” nauroi
    Kantolan Saara kaivaen taskustaan punaisella langalla paltetun
    kirkkonenäliinansa, jota virsikirjan vieressä luhdin arkun pohjalla
    talletti.

    Vähitellen siihen muutkin tytöt rannasta saapuivat jäähdyttelemästä ja
    useimmat niistä Ellille ”hyvän päivän” tekivät ja kättelemään tulivat.
    Mutta Kautisten Mari se ei Elliä Jannen edes huomaavinaankaan ollut, vaikka
    ihan likeltä meni ja Mattilan pakinoille pakkausi. Vaan ei
    Ellikään tästä piittaavan näyttänyt eikä muutamain tyttöjen
    silmäniskuista ja naurun pihauksista ... eikö lie niitä kuullutkaan?...

    Muiden tyttöjen kanssa hän vaan puheli ja leikkiä löi ja nauratteli,
    että Kantolan Saarakin lopussa kummastella alkoi. Jokohan tuo valmiista
    miniän virasta Pehkolan Mattilassa on hyvillä mielin? Mutta elähän
    vielä, lapsi kulta, ei sinne niin veräjät selällään ole, kuin eräät
    luulevat ... on siellä vielä akkakin avain lakkarissa!...

    Tuolta vesakon sisästä alkoi tällä välin aika porinaa, vihellystä ja
    rallattelemista kuulua. Tuli sieltä joitakuita jo poiskin, niin kuin
    Kantolan ja Toivos-Juho, mutta yhä viipyivät Purolan Aatu,
    Soivion Antti ja peli-Jussi Pertti. Kantolan se heti Ellin keksi ja
    kättelemään tuli ja kertoi Mattilan Kallen heidän renkinsä kanssa
    Laitokarilta ahventen iltasyöntiä koettamaan menneen, Kallekaan kun ei
    juuri tanssista välittänyt.

    ”Eiköhän jo polkaksi panna, pojat! Täällä näkyy olevan joukossa
    semmoisiakin, jotka koko iltana eivät ole askelta vielä hypätä
    saaneet!”

    ”Niin vainenkin, Pertti, pidä sinä minun puoltani”, huusi Elli silmää
    iskien.

    ”Kyllä, kyllä ... vaan mihinkäs se pelimanni?... Jussi hoi, tuletko jo
    pois sieltä vesakosta, vai — —?”

    ”Ei se sanonut tulevansa niin kauan, kuin tippakaan vielä lie potellin
    pohjalla”, säesti Toivos-Juho.

    ”Sepähän nähtänee eikö tule”, ja Pertti alkoi hölkätä sitä kohti, josta
    loilotus kuului ja pullojen helinä.

    Kotvasen viipyi Pertti ... ei mahtanut vähällä saada eroamaan. Vaan
    vihdoin rämähti yksi, kaksi, kolme ... pulloa männyn kylkeen ja kohta
    sen perästä ilmestyi vesakosta Purolan Aatu ja Soivion Antti, kädet
    ristissä toistensa olkapäillä, ja jälessä kompuroi peli-Jussi Pertin
    avulla.

    Yhä enemmän oli Jussin silmät sirralleen käyneet, silmäluomet kelluivat
    niin höllästi ja jalatkin mielivät livahtelemaan miehen alla. Mutta
    rentona rehenteli Purolan Aatu punareunaisissa anturakengissään ja
    kahakäteen heilahtelivat nuo komeat ankkurikellon perät, kun hän
    Soivion Antin kanssa käsikaulassa tuli ja karkealla äänellään lauloi:

    ”Kaksi oli meitä kaunista poikaa
    Luisuan lammen takaa.
    Hei hoffalarii, hei hoffalarii
    Tuolta Luisuan lammen takaa!”

    Koetti Anttikin jälki-vetäsyyn yhtyä, mutta tuiki oli kieli jo hitaaksi
    käynyt, koskahan ei Aatun mukaan kerennytkään, vaan vasta jälestä päin
    vakaisesti toisteli:

    ”Niin, Luisuan lammen takaa!”

    ”No, Jussi, vetelepä nyt oikein räikeä polkka, että jalat vertyvät”,
    sanoi Kantolan Pertti ja koivun oksalta soittokojeet Jussille kouraan
    toimitti.

    Vakavana Jussi viulun käsiinsä otti ja mättäälle sitä virittämään
    istahti, Leveämmän komopuolen hän syliinsä asetti ja tappeja väänsi ja
    peukalollaan kieliä päryytti. Tämä se oli juuri Jussin mahtavimpia
    hetkiä, kun koko tyttö- ja poikajoukko häntä odotti ja hänen
    pimputustaan katseli. Sitä Jussi nytkin sekavassa päässään ajatteli,
    että ”minä tässä sentään komeetantti olen ja” — vaan silloin hän
    sattuikin kovin varomattomasti erästä nappulaa vääntämään ja altti
    vonkuen poikki pärskähti. Tytöt kaikki nauraa hohottamaan rupesivat ja
    pilkkailemaan, että jopa nyt kaupunkiviinat Jussia pyöryttävät, kosk’ei
    sormetkaan isäntäänsä tottele, ja Kantolan Saarakin ivaten sanoi: ”Jopa
    Jussilta kesäsydännä kynnet kylmettyivät!”

    Soivion Antti, joka äänetönnä mietteissään oli edes ja takasin,
    vasemmalle ja oikealle letkahdellut ja Purolan Aatun kanssa Jussin
    hommaa katsastanut, heräsi kuin unesta ja äskeiseen nuottiin vetäsi:

    ”Niin, kynnet kylmettyivät!”

    Antille nyt tyttöjoukko vuorostaan mahtailemaan rupesi, mutta ei Antti
    siitä milläänkään ollut: työnsi vaan tupsulakkinsa takaraivalle ja
    unisilla silmillään tyttöihin tiirotti. Ja peli-Jussi kaivoi tyynesti
    paperikäärön liivinsä taskusta ja uutta alttikieltä viuluunsa asetella
    alkoi.

    ”No, tulleeko siitä tolkkua, Jussi?” kysyi Kantolan Pertti, jolle jo
    aika pitkäksi rupesi käymään.

    ”Kunhan minä tämän herjan tämminkiin saisin, niin äkin tässä...” ja
    Jussi veteli kielten yli vasemman käden peukalolla ja oikealla
    kädellään nastoja yhä väänteli.

    Jo huomasi Purolankin Aatu Mattilan Jannen ja mahtavana hänen eteensä
    juppaili. Korvalliselle oli hattu valahtanut ja tuuheana pörrötti
    toiselta syrjältä ruskea tukka. Jannen eteen Aatu rehevänä asettui ja
    käheästi laulavinaan oli, että:

    ”Silkkitäkillä peitettynä
    Se minun kultani makaa,
    Hei hoffalarii, hei hoffalarii
    Että minun kultani makaa.”

    Soivion Antti, joka jo mättäälle oli istahtanut ja päätänsä polvien
    väliin taivutteli, koetti taaskin ”hoffalariihin” jouduttautua, vaan
    myöhästyikin ja vasta perään ynisi:

    ”Niin minun kultani makaa!”

    ”Niin se talon-tyttö tekee, Janne!” sanoi Purolan Aatu ja verestävin
    silmin sekä netkahtelevin polvin Mattilan Janneen tuijotti.

    Taas yritti Jannella sappi kiehahtaa ja veret poskille karahtivat, vaan
    ei hän kumminkaan jäsentään järkähyttänyt. ”Vielähän tässä illan päälle
    litviiki tehdään...” Eikä hän ollut Aatua kuulevinaankaan, vaan
    peli-Jussin puoleen kääntyi.

    Tämäkin oli jo kojeensa ”tämminkiin” saanut ja vakavana ensimmäisiä
    kokeita veteli. Pää vasemmalle viulun puoleen taipui ja oikea jalka
    hiukan nurmelle oikesi, että paremmin kävisi tahdin polenta. Pian oli
    Jussikin ralliin päässyt ja kun se poika kerran lie sille puulle
    kerennyt, niin meni se sitten, että helisi vaan...

    ”Pois pojat tieltä, että polkata saattaa”, hihkasi Kantolan Pertti,
    joka jo Elliä pyöritteli, että tanner jymähteli. Pian ne toisetkin
    omansa löysivät eikä siinä pyytäessä paljo kursasteltukaan:
    tyttöjoukkoon vaan mentiin ja silmää iskein jollekulle sanottiin, että
    ”tule tanssaamaan!...” Ja silloin sitä lähdettiin, aikansa pyörittiin
    ja väsyttyä toisistaan erottiin ... harvoin taisi edes kiitostakaan
    kuulua...

    Purolan Aatu se tämän kylän paraita tanssureita oli ja Kantolan Pertti.
    Maija-Liisansa kanssa se Aatu nytkin hypähtelemään lähti ... ensin
    vähän aikaa samalla sijalla hetkutteli edes takasin ja sitten
    ympäriinsä pyörähteli ja toisinaan jalkopohjillaan kovemmasti
    nurmikkoon tömäytti. Vaan tuimana kuin tuulijaispää vihkasi Kantolan
    Pertti Ellin kanssa laidasta laitaan ja vähäisen vaan aukean päässä
    hetkutellessaan henkeään veti.

    Kirkkaina kimmeltivät Ellin suuret sini-silmät ja riemusta säkenöiden
    ne Pertin olkapään yli katselivat. Peli-Jussin vieressä hajalla säärin
    seista jörötti Mattilan Janne ja silmillään Elliä seurasi. Ei hänestä
    tanssi nyt maistavan näyttänyt ... sen synkemmäksi vaan mieli kävi,
    kuta kauemmin Pertti Elliä pyöritti. Ja kauan se jaksoikin tuo Kantolan
    Pertti yhteen pohtiin ja saman tytön kanssa!... Täytyi hänen kuitenkin
    viimein lopettaa ja hikisenä hän Jannen eteen Ellin hurautti.

    ”Tuoss’ on tyttösi, Janne, ... käy toimeen eläkä mörkönä seiso!”

    Vaan ei tehnyt Jannella nyt mieli ... mikä sen liekin niin kerrassaan
    tympässyt? Syrjä-kareessa hän vaan Elliin muljautteli, joka kivelle oli
    istahtanut ja huivin nurkalla kasvojaan kuivaili. Rauhassa hän ei
    kumminkaan tätä saanut tehdä, sillä Pertti oli jo muille pojille
    kehunut, että ”tuo Emmalan Elli se vasta hyvästi tanssii!” ... ja heti
    piti poikain itsensä koettamaan päästä, oliko Pertin puheessa perää vai
    piloillaanko se...

    Perä siinä oli ... hyvästi se heitale tanssi ja niin keveästi sitten,
    ett’ei väsyis vaikka iltakauden veis! Eikä se ollut rumakaan tuo
    Emmalan Elli, nyt varsinkin he sen huomasivat, kun Elli huivinsa oli
    näreen oksalle viskannut, joten tumman ruskeat palmikkonsa vapaina
    heilahtelivat ja poskensa hehkuvan punottavina loistivat.

    ”Vilkasepa tuohon Mattilan ruotilaistyttöön, Aatu, niin täytyy sinunkin
    tunnustaa, ettei se tyttö ole työkirveellä tehty”, kuiskasi Toivos-Juho Purolan
    Aatun korvaan.

    Aatu oli jo rohkeimmillaan ... aivan niin kuin silloinkin kasarmille
    kaupungilta palatessa, jolloin komppaniaan päällikkö portilla
    vastatusten tuli eikä Aatu hänelle ”kunniaa” viitsinyt tehdä...
    Samalla lailla se nytkin päässä humisi ja jalkoja syrjittään aina
    nostattelemaan mieli. Hetkisen hän Ellin perään tirrotti eikä mitään
    virkkanut, vaan sitten Maija-Liisaan päin kääntyi ja silmää iski:
    ”Katsohan, Maija, kun minäkin röökinätä viuhattelemassa käväsen!”

    Elli oli juuri Mattilan Jannen luo seisahtunut, Janne se yhä vaan
    äänetönnä törötti, kädet housuntaskuissa, ja syrjittäin Elliin
    vilkuili. ”Petoko tuolle tytölle? ... eipä se ennen tuolla lailla ...
    eikä niin tanssistakaan?... Ja silmätkinhän tuolla päässä palavat, kuin
    minkähän ahjohiilet!...”

    Purolan Aatu astua vippaili juuri aukean poikki Elliä kohti ja monikin
    katsoi, että mitähän se nyt aikoi. Heti Ellikin arvasi millä mielin
    Aatu tuli ... ihan se ilkeyksissään, ruottio, ihan ilkeyksissään! Mutta
    elähän nuolase ennen kuin tipahtaa, ajatteli Elli itsekseen; hänessä
    olikin tänä iltana kummallinen uhka noussut ... ei hän mistään
    piitannut, ei ihan mistään ... kunhan kerrankaan ilota sai ja hyppiä,
    että vastakin muistelemista olisi ... ja hauskuutta!...

    ”Saisiko ... tuota noin ... talonpoikakin herrasröökinätä?...” Ja
    Purolan ruopasi sahviaanivarsisella kengällään, että multa pölähti
    ja kohauttipa vielä otsahetuleilla varustettua lippulakkiansakia.

    ”Eipä ne kaikki kasarminkaan karkulaiset.”..

    Ylpeästi Elli kannoillaan pyörähti eikä Aatuun edes katsonutkaan.
    Makeaan nauruun pärähtivät likellä olijat ja Kantolan Pertti oikein
    ilkkuen Aatulle huusi:

    ”Pidä hyvänäsi, Aatu, että vastakin muistat!...”

    Vaan oikealla peli-Jussin vieressä seisoi se, joka kaiken paraiten
    kuuli ja näki. Kädet taskuissa ja sääret hajallaan hän seisoi eikä
    paikaltaan hievahtanut, mutta kovin leimusi jo silmistä tuli ... ja
    korvissa huuhkasi ... verikö lie ollut, joka niin korviin kuhahti? ...
    ja melkein kuin viemasi...

    ”Ylpeitäpä nykyaikana äpä — —! ... kuka s—na siellä?” Ja ennen kuin
    Aatu kääntyäkään kerkesi, kumahteli hänen takaraivaansa voimakkaita,
    vakaisia nyrkiniskuja ... yks’, kaks’, kolme ... että pää tärähteli ja
    lakki kenttään kirposi.

    Kerralla taukosi tanssi. Kaikki ryntäsivät tappelupaikalle. ”Mikä se
    on?... Kuka se alotti?... Mistä ne riitausivat, hääh?” kyseltiin joka
    taholta. Mutta ei siinä kukaan oikeata vastausta tiennyt antaa:
    ”syyttömästi kai se Mattilan Janne ... ei suinkaan Aatu mitään hänelle
    tehnyt!” Kaikki olivat niin hätäyksissään ett’eivät mihinkään kyenneet.
    Vaan peli-Jussi, jonka sirrallaan olevat silmät vähitellen soiton
    aikana olivat umpeen vetäytyneet, vaikka sormet yhä työtä tekivätkin ja
    kieliä koskettivat, ei enää väsymystään vastustella jaksanut, vaan
    Soivion Antin viereen köllähti ... ja nukahti...

    ”Erottakaa, erottakaa! ... tappaahan ne toisensa!” Elli se oli, joka
    vihdoinkin toimettomuudesta tointui ja väliin tunkeutua yritti.

    Vaan siihen ei ollut enää hyvä mennä. Purolan Aatu oli jo
    kääntymään päässyt ja raivoissaan asetta kopeloi. ”Mistä p—nasta minä
    puukkoa? ... antakaa puukko, pojat, eli seiväs edes!” ... kähisi hän ja
    kiviä maasta hapuili. Mutta käteen sattuikin peli-Jussin viulu, joka
    kiven juureen oli jäänyt... Kerran se ilman halki hurahti ja Jannen
    päälakeen palasiksi pärskähti ... ihan tuhanneksi muruksi, ett’ei kuin
    kielet vaan varteen kiinni jäivät!...

    Vähäksi aikaa näytti Janne aivan topertuvan tuosta tärskösestä ... vaan
    kun sitten huumeuksistaan tointui, niin ei rajoja enää tiennyt eikä
    hillinnyt häntä Ellinkään voivotukset ja pidättelyt.

    ”Tuoss’ on herras-sekalia!” kiljasi hän tuimasti ja ilmassa välähti
    puukonterä ja surahtaen lihaan utkahti... Aatu horjahti suulleen
    nurmikolle ja verta pulppusi virtana vaatteiden läpi...

    ”Hän kuolee, laupias Jumala, hän kuolee!... Aatu rakas Aatu!”
    Maija-Liisa syöksähti joukosta sulhasensa luo ja itki ja voivotti,
    ”mitä te tollotatte, ihmiset, ottakaa kiinni tuo murhaaja, roisto,
    ryökäle, ottakaa kiinni ennen kuin pakoon kerkeää!... Voi, voi... Herra
    Jumala meitä siunatkoon!...”

    Synkkänä seisoi Mattilan Janne puukko kädessä ja sääret hajallaan. Ei
    hän silmäänsä räpähyttänyt eikä jäsentään järkähyttänyt, vaan Aatuun
    äänetönnä tuijotti. Eikä hän sittenkään vielä paikaltaan liikahtanut,
    vaikka Toivos-Juho ja muutamat muut miehet häneen käsiksi kävivät ja
    puukon pois riistivät ... ja vaikka tytöt säikäyksistään toipuen vettä
    rannasta tuohilipeillä juoksuttivat ja miehet Aatulta takkia riisumaan
    rupesivat, että verenvuoto tukettaisiin ... ja vaikka Maija-Liisa hänen
    nenänsä alla nyrkkiä puisti ja Jumalan kirousta huusi ja haukkui, minkä
    ikinä kerkesi...

    ... Mutta kiven juurella mättään varassa makasi Soivion Antti, suu auki
    ja nenä taivasta kohti, eikä koko räiskeestä mitään huolinut. Ei hän
    muutenkaan heikkohermoinen ollut ja hyvin olivat kaupunkiviinatkin
    miesraukkaa painostaa alkaneet. Ja poikkiteloin Antista rotjotti
    peli-Jussi ja päätään Antin vatsaa vasten nojasi ... eikä hänkään koko
    tapauksesta milläänkään ollut, ei vaikka viulun sirpaleitakin oli hänen
    rinnalleen kirvonnut ja Antti kätensä hänen kasvoilleen laskenut ... ei
    muuta kuin kuorsasi vaan, että vatsassa asti kurisi...

                                                      ⸻

    Autioksi oli Soiluan niemi jäänyt. Selvään kuului yön hiljaisuudessa
    rastaan yksitoikkoinen raksutus korpinotkossa tuolla niemen kainalossa.
    Aamuyö se taisi olla, koskahan järven pinnalla, joka iltayöstä asti oli
    rasvatyyneenä ollut, nyt alkoi hienoja väreitä liikkua salmesta päin
    lahden pohjukkaan. Vaan piilossa oli aurinko yhä eikä edes
    ruskottanutkaan vielä tuolta Kiveskallion takaa, josta se aina näihin vuoden
    aikoihin nousi ja kauan kajasteli ennen kuin kerrassaan
    näyttäysi.

    Soiluan niemi ulottui kappaleen järveen päin ja kapean kärkensä
    pienellä pyöräkkeellä lopetti, josta melkein veden tasalta kohosi
    hyöteä kuusi. Kun tervamiehet myötätuulella täysissä purjeissa salmesta
    päin laskea luijottivat, näytti heistä siltä kuin tuo yksinäinen kuusi
    olisi suoraan järvestä noussut. Moni sen oli salmesta katsoessaan niin
    luullut tekevänkin ja vasta niemen kohdalle kerettyään erehdyksensä
    huomannut.

    Täällä kuusen juuressa, selkä runkoa vasten nojauksissa, istui
    yksinäinen olento. Mattilan entinen huutolaistyttö, Emmalan Elli se
    oli, joka siihen taivas-alle oli yöpynyt ja hetkeksi — nukahtanut!
    Rintaa vasten oli pää painunut ja kädet syliin hervahtaneet. Kovin oli
    uni ja väsymys ahdistelleet, mutta väkeen ne nyt ajatukset tyyntymään
    saivat. Oli niin paljon muisteltavaa, mietittävää ja itkettävää, että
    silmät olivat punaisiksi verestyneet. Ensin eilinen tanssin halu, kun
    muut pellon alatse viilettivät ja peli-Jussi kokkakaarella viuluaan
    vingutti, sitten Jannen tulo ja hänen puheensa ja kotoa lähtö ...
    niemelle tulo ja tanssin huimaus ... ja Purolan Aatu ... ja aina kun
    Elli ajatuksissaan tähän pääsi, törmäsi kurkusta kummallinen itkun
    pohti ... niin katkera, niin sanomattoman katkera!?...

    ... Ja sitten tappelu ja sen jälkeiset tapahtumat: kuinka Janne
    kyläläisten veneesen talutettiin eikä ollenkaan vastustellut; kuinka
    Aatua oli viroteltu, kunnes silmänsä oli auki saanut ja ensi sanakseen
    tuimasti kironnut ... ja kuinka ne sitten olivat häntä veneelle
    haalanneet, ei siihen, jossa Mattilan-Janne istui, vaan toiseen...

    Tovin ne oli peli-Jussia herätellä saaneet ennen kuin tämä siksi
    tointui, että puhetta tajusi, ja pyöreiksi olivat hänen uniset silmänsä
    käyneet, kun toinnuttuaan kuuli, mitä hänen nukunta-aikanaan oli
    niemellä tapahtunut. Mutta kun Toivos-Juho sitten vakuutti hänelle,
    ett’ei haava kuolemaksi ollut ja että Aatu silmiään raotteli ja
    kiroilla saattoi, niin ei Jussi koko asiasta paljo piitannut.

    ”Onhan tuota ennenkin tapeltu ... ja pahemmastikin ... eikä ne nyt aina
    kuolemaksikaan.”..

    Ei Jussi siihen sen enempää virkkanut, vaan viulunsa perää kädessään
    pyöritteli ja korvallistaan kynsiskeli.

    ”Täytinenkö se tämänkin lie löytänyt? ... eipähän silläkään muuta
    ollut... Vähät minä muusta, vaan kuin viuluni särkivät? ... keltähän
    tuon maksunkin saanee ... käräjöimättä, ja uusi se kuitenkin pitäis
    saada Alatalon Eeron naittajaisiin nousevaksi viikoksi! Jospa tuon
    sentään Harakka-Matilta ... siksi aikaa...”

    Ja peli-Jussi oli maasta viulunstrokan kainaloonsa korjannut ja
    mennessään Soivion Anttia reiteen kenkänsä kärellä kopassut.

    ”Nousetko pois, Antti, kuule! jo lähtöä kuuluvat tekevän... Antti,
    juutastako se siinä?...”

    Aikansa oli Antti päätään kynsinyt ja rystysillä silmäluomiaan
    nujerrellut, sitten vielä venytellyt ja pitkään haukotellut ennen, kuin
    oli jaloilleen kömpinyt ja peli-Jussin jälkeen lähtenyt. Ei Jussi
    hänelle tapahtumasta mitään puhunut — liekkö muistanutkaan? — ja
    ”kerkiääpä tuo vielä!” ... ajatteli hän ehkä.

    Metsän laitaan oli Elli muita seurannut ja katsonut ottivatko Mattilan
    veneen ja eväskontin, joka oli isännälle vietävä. Ei ne koko veneesen
    koskeneet eivätkä lähteissään Elliäkään muistaneet ja olihan hän
    Kantolan Saaralle ja muutamille muillekin maininnut, että hänen täältä
    pitäen täytyi eväskontin kanssa Likopurolle mennä. Nauraneet ne olivat
    ja kummastelleet, että Elli tanssivaatteissaan raski sinne asti, mutta
    minkäpä hän teki, kun pakko oli Likopurolle joutua ja tansseihinkin
    mieli teki!

    Niin, metsän välistä oli Elli katsonut, kun veneet kolmihangassa kylää
    kohti mennä hursasivat. Tuonne Vekaran niemen taa ne katosivat, vaan
    kauan perästä päin erotti hän veneiden juovat järven pinnalla, kunnes
    nekin vähitellen hajausivat ja muuhun pintaan liittyivät. Niemen
    kärkeen Elli sitten hiipi ja kuusen juureen selkäkenoon asettausi ja
    itkeä nyyhkytteli ja vihdoin — nukahti! —

    Kiveskallion takaa jo päivä pilkotti ja järvellä leikitteli jo vilpas
    tuulen henki vihurilla väreitä liihotellen, kun Elli syvästi huoahtaen
    heräsi. Hän oli nähnyt niin kummallista unta ja herättyä näytti luonto
    niin oudolta, että pää oli sekaunut. Muistissaan hän kuitenkin yölliset
    tapahtumat selvitti ja äkkiä ylös kapsahti.

    ”Minä se olen syypää kaikkeen ... mitä minä lähdinkään ihmisten
    pilkattavaksi, mokomakin huutolaisäpärä!...”

    Ja Elli huokasi taaskin syvästi ja hetkisen mietti. Voi Janne raukka!
    Hän näkyi kuitenkin Ellistä pitävän aika paljo, koskahan hänen tähtensä
    tämänkin ... ja ehkä ne vielä vankeuteenkin Janne-paran ... ja
    ainoastaan Ellin vuoksi!... Mutta Mattilaan hän ei sittenkään palata
    aikonut eikä Likopurollekaan mennä, ei, vaikka mikä olisi ... emäntä
    häneltä silmät päästä kynsis, jos käsiinsä saisi ja Jannen tunteet
    huutolaista kohtaan tietäisi. Niin, kumpaiseenkaan ei Elli tahtonut,
    mutta olihan maailmaa muuallakin ... ja tottahan terve ihminen työllään
    aina elää!... Ja hyvä se oli vihdoin taas vapaisuuteenkin päästä ja
    ulkoilmassa olla niin kuin ennen lapsuuden aikoina ... ja parempi
    siellä nyt ainakin oli, kuin Pehkolan elottomassa, ilottomassa
    Mattilassa huutolaisena!

    Tämä vapauden ajatus se Ellin Matleenan kerrassaan valtasi. Kaupunkiin Tuuteron
    luokse hän lähteä päätti; tottapahan se aina työpaikan
    neuvoo, joka sen puolen tuntee ja pari vuotta jo on sisäneitsyeenä
    siellä palvellut!... Ravakasti Elli höllistyneen huivinsa solmulle
    sitasi, hameestaan yökasteen pölähytti ja veneelle astua alkoi.
    Kontista hän nyyttyyn evästä otti, mutta muun jätti, yksin emännän
    lähettämät särvinrahatkin hän sinne heitti, ett’ei varkaaksi
    luultaisi ... ja niin hän kankaalle takasin kohosi ja korpinotkoa kohti
    rientää alkoi, siellä kun ryssänvirstan päässä maantie kulki.

    ”Janne-raukka se vieläkin säälittää minua! Hän on aina ollut minulle
    niin hyvä ... ja rehellinen ja helläsydämminen hän on myös, vaikka
    vähän tyhmänsekainen. Paljo hän minusta pitävän näkyy ... olen minä sen
    ennenkin huomannut ja Kantolan Saarallehan se oli tässä tuonoin
    sanonut, että se Ellihän vasta pulskistuvan näkyy ... oikein se kohta
    on — kaunis!...”

    Ja vesakkoon Elli nyyttynsä kanssa katosi. Hetkisen vielä kuului
    lehväin kahinaa ja risujen rapsetta, vaan sitten sekin haihtui ja seutu
    oli entisellään; eikä muusta olisi huomannut, että täällä tanssit
    olivat olleet, joll’ei verta olis kiven vieressä punottanut ja viulun
    sirpaleita ympäri kenttää ollut.

    VI.

    Jo alkoi peltojen ja katajikkojen ylitse kaupungin kirkontorni
    häämöttää. Näkyi sieltä muitakin kapeita huipuntapaisia kohoilevan,
    vaan ei ne kuitenkaan kirkon tasalle ... ei hetikään, hyvä, jos
    luukuihin, tuskin sitäkään.

    Oli Elli joskus ennenkin kaupungissa käynyt, mutta pieni hän vielä
    silloin oli ollut ja aina äitinsä liepeillä pysytellyt. Eikä se
    silloin ollutkaan semmoinen, kuin nyt; ei ollut noita korkeita
    tiilirakennuksia, joissa akkunoitakin oli, ett’ei lukea jaksanut, eikä
    ollut paljo muutakaan, joka vasta viime vuosina oli tehty, varsinkin
    tulipalon jälkeen.

    Mahtoi siellä olla uutta ja outoa ... oikeinpa sinne pelotti mennä noin
    aivan yksinään, aivan orpona eikä edes tuttujakaan. Tuuteron Matleena
    se juuri olisi ollut, hän kun oli jo pari vuotta täällä patruuna
    Wikholm’illa palvellut, mutta mistäpä sen tämmöisessä maailmassa löysi.
    Ei ajattelemistakaan, joll’ei sattumalta eteen koituisi.

    Kuta likemmäksi Elli parka tuli, sitä suuremmaksi laajeni talojen ja
    kattojen ryhmä, ja savutorvia, niitäkös vasta oli kuin mitähän
    tikotuksia, mikä korkeammalla, mikä matalampana. Vaan kun niin likelle
    alkoi päästä, että tornin kupeessa kellon erotti, ihan oikean kellon ja
    viisaritkin, ja kun ihmisiä alkoi vastaan tulla ja rattaiden kolinaa
    sekä tuo omituinen, ikäänkuin etäisen kosken humu kuulua, niin silloin
    se rupesi rintaakin niin kummasti ahdistamaan, Tuntui niin autiolta ja
    suojattomalta, kun ajatteli, että tuonne sitä piti ihmispyörteesen ihan
    turvatonna leipäänsä hakemaan, eikä muuta omaisuutta ollut, kuin tuo
    pienoinen nyytty ja vaatteet päällä, muuta ei mitään!...

    Matkalla olivat eväätkin niin huvenneet, ett’ei muuta ollut kuin
    kuivahko leipäkannikka, jonka viime aterialta oli säästänyt. Kun
    sattuisi löytämään Tuuteron Matleenankaan, niin ainahan se neuvoa
    tietäisi yösijaa ja tienestipaikkaa, vaan ... mikä se tuokin kötykkä
    on?

    Elli oli jo tulliin saapunut ja vahtimiehen hökkeli se oli, joka siinä
    tien vieressä oli. Nyt oli kivikatu edessä ja sitä myöden hän
    astelemaan lähti, vaan kovin oli outoa ja turvatonta näin ypö
    yksinään ... olisi ehkä äitikään ollut...

    — — Tuossa se siis oli se patruuna Wikholm kartano! Ei sitä
    sentään tarvinnut hyvin kauan hakea, sen kun kaupunkilaiset kaikki
    tiesivät, ja ainahan niiden joukossa niinkin höyliä oli, että
    pysähtyivät kuuntelemaan ja neuvoivatkin vielä. Mutta eivät ne kaikki
    olleet kuulevinaankaan, menivät vaan ohitse, että takki heilui, ja
    keppiä joutessaan pyörittelivät. Täällä mahtoikin olla paljo
    joutilaita, ajatteli Elli nähdessään herra-joukon katukäytävillä
    hiljalleen astuskelevan ... paperossi niillä useimmalla hampaissa oli
    ja kepit kädessä.

    Elli oli jo kartanon sisällä nyyttynsä kanssa, vaan nytpä hän vasta
    ymmälle joutuikin, kun joka puolelle portaita nousi. Tuolla oli yhdet
    perempänä, jotka kyökinportailta näyttivät ja sinne ajattelikin Elli
    lähteä Matleenaa kysymään. Vaan silloin tuli kadulta pieni herrasmies,
    varmaankin muudan noista joutilaista, sillä paperossi oli tälläkin
    kahden sormen välissä vasemmassa kädessä ja oikeassa heilui notkea
    keppi.

    Ei Elli vielä kesyäkään kerennyt, eikä olisi oikein ilennytkään noin
    suurelta herralta, jolla oli silmälasitkin päässä ja kellonperissä
    kiliseviä hetuleita. Mutta herrasmies, nuorelta se Ellistä näytti, oli
    hänet huomannutkin ja naurusuin häneen kääntyi.

    ”Saakos syrjäinen kysyä, ketä neitsy hakee? Ehkäpä minä sattuisin
    tietämään?” kysyi hän ja niin hyvillä mielin Elliin tirkisteli, että
    Elli oikein hämilleen kävi ja punastumaankin yritti.

    ”Kysyisin minä, missä Wikholmin patruuna asuu?” rohkesi hän, kumminkin
    hiljaa kysästä.

    ”Jassoo Wikholm, kyllä hän tässä asuu, näistä ensimmäisistä, joista
    minunkin matkani on. Neitsy taitaa olla maalta, koskahan niin outo on
    ja ujo vielä ... täällä kaupungissa pian ujous lähtee, saattepa nähdä!”

    Elli ei mitään yrittänytkään sanomaan, eikä olisi saattanutkaan, niin
    hävetti, mikähän lie hävettänytkin ja ujostuttanut? — Vaan nuori
    herrapa ei näkynyt vastausta odottavankaan: se vaan katseli punastuvaa
    maalaistyttöä vähän aikaa ja virkki:

    ”Taidatte olla työtä hakemassa kaupungista, sillä maalaisillehan kuuluu
    huono vuosi tulleen. Niin, niin ainahan sitä paremmin täällä ihmisten
    ilmoissa ... aina täällä on jonkunlaista tienestiä. Tehtaasenko te
    olette aikoneet vai — —?”

    ”En minä vielä mihinkään... Tyytyisin minä mihin tahansa, kunhan
    saisin.” Elli oli jo niin iloissaan onnestansa, että ei Matleenaa ollut
    muistaakaan, vaan muisti hän sen kuitenkin.

    ”Ei mahda maisteri tietää, onko Tuuteron Matleena vielä patruunalla?”
    Maisteriksi oli Elli kotikylässään kuullut kaikkia nuoria herroja
    kutsuttavan eikä hän niitä muuksikaan tiennyt nimitellä.

    Nuorta herraa hykäytti vähäisen ... tuolleko lie maisteriviralleen
    hymähtänyt?...

    ”Taisihan täällä joku Leena olla, vaan jo se on aikoja pois mennyt,
    missä lieneekään!” Nuori herra pyyhkäsi huolettomasti viiksiensä alkuja
    ja keppiänsä pyörähytti.

    ”Menkäähän kadulle ja tulkaa tuolta konttoriovesta, niin saatte
    puhutella patruunaa itseään. Siellä tapaamme taas!” Sievästi hän
    hymyili ja päätänsä nyykäytti ennen, kuin portaita vihellellen nousta
    alkoi; ja Elli se niiasi niin syvään, kuin jalat antoivat, ja entistä
    punaisempana kadulle lähti.

    Epäröiden Elli konttorioven aukasi ja säikähtikin oikein, kun korvan
    juuressa tiuku helähti. Ei se kuitenkaan sen vaarallisempaa ollut ja
    niin uskalsi Ellikin ympärilleen katsastaa.

    Oven suussa akkunan vieressä istui äsköinen ”maisteri” ja tuttavasti
    tulijalle silmää iski; kynänvarsi hänellä oli korvantakana ja papereita
    hän oli kääntelevinään, Mutta peremmällä toisen akkunan luona istui
    korkealla, pyöreällä tuolilla paljaspäinen vanha herra, joka
    silmälasinsa otsalle sysäsi ja syrjäkareessa Elliin silmäili. Se se
    mahtoi patruuna olla, semmoiseltahan tuo näytti ja niin
    isäntämäiseltä...

    ”Hyvää päivää!” niiasi Elli hämillään, eikä tohtinut tuohon toiseen
    katsoakaan, ett’ei aivan sanattomaksi hyypiytyisi.

    ”Päivää, päivää! Mitäs tyttö asioipi?” Patruuna se oli, joka paikaltaan
    hievahtamatta oveen päin puhui.

    ”Työtä minä olisin vailla ... en minä siitä välittäisi, minkälaista se
    on, kunhan leivän saisin.” Elli oli heittänyt nyyttynsä oven suuhun ja
    muun puutteessa vyöliinansa helmoja hypisteli.

    ”Niin, kyllähän minä sen arvasinkin; vaan tähän aikaan on niin paljo
    työnhakijoita, ett’ei minulla joutilaita paikkoja ole enää. Mistä te
    olette kotoisin?”

    ”Tuolta minä olen ylimaasta Pehkolan kylästä.”

    ”Ohhoh, pitkän matkan takaa, pitkän matkan takaa ... ja leivän
    puutteessa tietysti, niin, huonothan ne ajat nyt ovat. — Mikäs se on
    nimenne?”

    ”Elli!”

    ”Ei, vaan sukunimenne!” Vanhaa herraa mieli naurattamaan hiukkasen. Se
    maalaisten yksinkertaisuus ja viattomuus!...

    ”Emmalan Elliksi minua on hoettu”, sanoi hän vihdoin ikäänkuin epäillen
    kelpaisikohan tuo.

    ”Hm, no, ehkäpä minä kumminkin... Mutta rupeatteko te rouvimpaankin
    työhön, esim. tiilen kantiin?”

    ”Mihin tahansa, sama se on!”

    ”No, menkääpä sitten tämän lipun kanssa sen herran luo, joka johtaa
    rakennustyötä tässä oikealla... Näyttäkäähän tämä sille vaan, niin
    kyllä se neuvoo edemmäksi!” Patruuna repäsi paperilipun, kirjotti
    siihen jotakin ja ojensi sen Ellille. ”Hyvästi nyt, tyttö, näytäpäs,
    ett’et turhaan ole tätä matkaa kulkenut.”

    Elli otti lipun syvästi niiaten ja sitten syrjittäisin nyyttynsä luokse
    perettyi. Mennessään ei kuitenkaan malttanut olla ”maisteriin”
    vilkasematta. Tämä oli vakavana työssä istuvinaan, vaan silmälasiensa
    takaa ei kuin silmää iski ja paperiarkin suojassa nauratteli. —

                                                      ⸻

    Kuuma se on sydänpäivä Heinäkuussa, kun oikein sattuu. Liikaa on
    silloin puserokin päällä, jos työssä täytynee olla ja vasarata
    käsitellä. Hikipä niiltä juoksikin noilta muurarimestareilta, kun he
    tiilejä asettelivat, kolkuttelivat ja välistä kylestä lohkasivatkin.

    Patruuna Wikholmin muhkea kivirakennus alkoi jo ollakin puolitiessä ja
    tänä syksynä oli määrä saada harjavuoli päälle. Kovana siinä sai
    päällysmieskin olla ja tarkasti työmiehiään silmällä pitää, ett’eivät
    seisottelisi ja laiskehtisi eivätkä kovin kauan tupakinpanossa
    viipyisi. Vaimonpuolia niitä ei niinkään tarvinnut ... aina ne ne
    paremminkin jo silmän käskyä tottelivat ja ahkerampia ne ylipäätään
    olivatkin. Tuolta ne maasta käsin lautapaareilla tiiliä tuoda
    nujuuttivat ja porraspuita myöden ylöspäin kapusivat. Olisi se ollut
    koko teiskonen, jos ne tuosta käsipuiden ylitse eli alapuolelta tuonne
    tiilikokojen päälle ... eli telineiden väliin... Vaan ei ne pudonneet
    eivätkä edes livistäneetkään, vakavasti ne vaan matkan päähän tulivat
    ja sitten takasin kääntyivät.

    Oli niitä muutamia naisia savenkin sotkennassa tuolla pihamaalla, jossa
    napahirttä vääntää vuovasivat ja vettä pumppusivat. Lämmin se heilläkin
    näytti olevan, vaikka huivinsakin olivat hartioille pudottaneet ja
    röijynsä aukasseet. Punakat ja ahvottuneet oli heillä kasvot ja
    terveyden kirkas katse se silmistä säkenöi.

    Siellä se Emmalankin Elli hirren nenässä käveli ja kaksin käsin
    vetohirttä väänsi. Viikkokauden oli hänkin jo kaupungissa ollut omin
    käsin leipäänsä tienaamassa. Raskaalta se oli ensin tuntunut ja usein
    oli Pehkolan kylä mieleen juolahtanut, ja Kantolan Pertti Mattilan ja
    emäntä ja — Janne-raukka varsinkin. Elli ei mitään Jannesta tiennyt
    sen enempää, eikä hän ollut löytänyt Tuuteronkaan Matleenaa, se kun oli
    herrasväkensä kanssa maalle muuttanut.

    Somalta se oli tuntunut silloinkin, kun Elli ensi yötä erään
    työkumppalinsa luona tuolla ”Vaaralla” päin vietti. Oli Elli ennenkin
    mökkitaloja nähnyt ja semmoinenhan se Emmalakin oli ollut, mutta
    verotalo se sentään oli hänen nykyisen yömajansa rinnalla. Kallelleen
    olivat tässä seinätkin lyntistyneet ja tuon maantasalla olevan
    akkunareiän tukkona oli riepuja ja päreitä. Mutta mikäs se auttoi, kuin
    muutakaan ei tiennyt eikä kaupunkiakaan tuntenut ja mielelläänhän
    silloin tämmöiseenkin turvausi, ett’ei aivan paljaankaan taivaan alle
    yöpyä tarvinnut, ja kun tuo muurarin leski — Burmanska hänen nimensä
    oli — vielä oli ollut niin höyli ja puhelijas ja kotipaikkaa kysellyt
    ja lopuksi yösijaakin tarjonnut, niin eihän sitä ilennytkään
    vastustella.

    Mutta unettomaksi oli Elliltä se yö jäänyt, niinkuin välistä ennenkin.
    Ei silmän täyttä nytkään unta saanut vaikka väsyttänytkin olisi;
    ajatella sitä vaan piti, milloin lie sitten mitäkin ajatellut. Oli se
    äitikin taas ajatuksissa ollut ja kotikylä Mattila ja paljo muutakin,
    mutta lopulla se oli kaupunkikin jo ajatteluttanut ja varsinkin tuo
    kirkassilmäinen ja iloinen ”maisteri” elikkä konttoristi, joksi häntä
    muut kuuluivat nimittävän; hän kun heti kohta oli hyväksi ruvennut ja
    sitten viikonkin ajalla aina puhuttelemassa käynyt.

    Pulska se oli tuo konttoristi, kun se aina pari kertaa päivässä,
    keppineen, hattuineen ja suippakenkineen työpaikalle ilmestyi. Ja
    imelästi siltä puhe luisti ja sievästi se osasi paperossistaankin
    savuja puhallella, noin alahuulta myöden yläviistoon. Ellin luokse se
    tavallisesti pysähtyi ja juttelemaan rupesi ... osasihan se, joka oli
    Helsingissäkin ollut ja ulkomailla.

    Huvikseen hän nyt kotona ollessaan konttorityötä oli tekevinään ja
    isäänsä auttelevinaan; eikä suinkaan sen nälänpakosta tarvinnut tehdä
    ja ansaitakseen, rikas kun oli ja patruunan poika. Ainahan sillä rahoja
    oli ja isältäänhän lisää sai, kun entiset lie loppuneet.

    Nämä ne Elliä ensi yön aikana ajatteluttivat ja se se häntä
    kummastutti, kun se hänelle, köyhälle orpotytölle, niin höyli oli ja
    aina puhelemaan rupesi, vaikka muuten ylpeä kuului olevan eikä paljo
    ihmisten päällekään kuulu katsovan. Ja sitten se taas johtui mieleen,
    mitä Janne oli Kantolan Saaralle sanonut, että mahtoikohan tuo
    todellakin tosi olla ... ja sepä se taas mietteitä toi. — —

    Tuolta se taaskin asteli katua alaspäin ja rottinkikeppiään heilutteli.
    Tähän aikaan se tavallisesti muulloinkin tuli, näin puolen päivän
    seuduilla ennen, kuin syömään ruvettiin. Iloinen se oli muulloinkin ja
    iloinen se oli nytkin, kun se lähemmäksi tuli ja päätä nyykähyttäen
    Elliä tervehti.

    ”Eikö tule kuuma näin päiväsydännä ja auringonpaisteessa?” sanoi hän ja
    nenäliinallaan hatun hiestyneitä sisälaitoja pyyhki.

    ”Eihän tuo palelekaan ... vaan on tuota ennenkin tämmöisessä helteessä
    olla saanut.” Eikä Elliä enää niin ujostuttanutkaan, koska se niin
    höyli oli; tohtipa tuolle jo vastatakin ja silmiinkin joskus vilkasta
    tahi kellonperiin, jotka takinreunojen välistä aurinkoa vasten
    välähtelivät.

    ”No ei, eipä luulisi palelevankaan, eipä todella luulisi”, nauroi
    konttoristi ja keppiään pyöritteli; ”poispahan on huivikin joutanut
    hartioille ja sievemmältähän tuo nyt näyttääkin, kun posketkin näkyvät
    ja hiussuortuvat. Noin teidän pitäisikin aina olla, niin isosti se
    komistaisi, niin kies’auta tekisikin!”

    Konttoristia vaan nauratti, mutta Ellipä selvään tunsi, että veret
    poskille karahtivat, ja se se sitten hävetti ja ujostutti, ett’ei
    ylöskään ilennyt katsoa. Pisti se kyllä vihaksikin, kun aina tuon
    vertaisesta punastua piti, vaan minkäpä sille lie voinut ... eihän se
    omassa vallassa ollut.

    Sen aikaa konttoristikin vaiti oli, kun Elli kerran ympäri kiersi, vaan
    kun hän sitten vettä pumppuamaan rupesi ja yhdessä kohdin tuli
    seisomaan, niin uudelleen se taas alotti.

    ”Niin, kuuma tuo on täälläkin keski-kesällä päiväsydännä, mutta
    erittäin oli kerrankin Italiassa, kun minä siellä kävelymatkan tein...”
    ja sitten se taas kertoi niin kauniisti ja kummallista, että oikein
    piti nurkkasilmällä kasvoihin vilkasta eli kellonperiin. Osasihan se,
    joka ulkomaillakin oli ollut ja Pariisissakin...

    Yksi löi jo torninkello ja päivällisille alkoi työväki lähteä, mikä
    kotiinsa asti kävellä aikoi mikä eväsnyyttynsä luo varjoisempaan
    paikkaan siirtyi. Yritti jo Ellikin lähteä ja huiviaan korjaili, vaan
    silloinpa konttoristi häneen päin kääntyi.

    ”Kuulkaapa! — mikä se olikaan nimenne?”

    ”Elli ... Emmalan Elli!” lisäsi Ellikin paikalla, sillä patruunalle
    vastatessaan oli hän huomannut, ett’ei Elli yksistään kelvannut.

    ”No niin, saatanhan minä Elliksikin puhutella; minä tahdoin vaan
    mainita teille, että tehtaassa on nyt yksi paikka avoinna, ja jos
    tahdotte, voitte päästä sinne. Siellä on paljo helpompaa työnteko, kuin
    savensotkenta ja vedenpumppaus täällä päivähelteessä. Voitte antaa
    vastauksen huomenna, jos niin että vielä empisitte! Hyvästi siksi,
    Elli!...”

    Tuolla se nyt meni ja niin pystyssä päin keppiänsä heilutteli. Sievä se
    oli herja takaakin päin, kun takin saumat niin kupeita myöden menivät
    ja hattu kallellaan kipotti, ettei toiselta puolen korvaakaan näkynyt,
    vaan toiselta näkyi ja näkyipä vielä pari, kolme kiharaista
    hiussuortuvaakin ... näin takaakin päin, — — —

    VII.

    Helpompihan se oli toki tehtaan työssä, kuin tuolla savensotkussa tai
    tiilenkannissa kesähelteessä. Hätäkös täällä valmiissa huoneessa, jossa
    niin paljo muitakin tyttöjä työskenteli, rullasi ja leikkeli —
    tupakinlehtiä!... Puhellakin sai toistensa kanssa eikä tarvinnut niin
    hikeen asti liikkuakaan: teki, minkä jaksoi, ja melkeinpä saattoi
    sanoa, tahtoi. Oikeassa se oli ollut tuo pulska konttoristi, joka
    hänelle aina oli ollut niin höyli ja syyttä pakotta tämmöisen siistin
    paikankin toimittanut. Minkähän tähden tuo juuri hänelle...? Olisihan
    noita muitakin ollut ... ja parempiakin ja kaupunkilaisia. Ei suinkaan
    se ... ja taas se juolahti mieleen tuo, mitä Mattilan Janne Kantolan
    Saaralle oli sanonut. Ja mitä se konttoristikin sanoi tuonottain,
    silloin kun paikastakin puheli, että tuolla lailla se komeampi olisi ja
    huivitonna...

    Näitä se Elli mietti ensi päivinä tehtaassa työskennellessään. Yritti
    hän puheihin muittenkin tyttöjen kanssa, mutta kovin ne olivat
    nenäkkäitä ja ylpeitä ja lyhyesti vastasivat. Oli niistä sentään yksi
    höylimpikin ja ystävällisempi, ja se se toki pitemmältäkin vastasi.
    Koiviston Anni hän nimeltään oli ja kaupunkilainen syntymältään.

    Annin kanssa he vieretysten työtä tekivät ja tehdessäänkin myötäänsä
    puhelivat, kun vähän tutummiksi olivat tulleet. Vaan ei sitä sentään
    näin muitten kuullen oikein avosuuna olla tohtinut, mutta annahan ilta
    tuli ja pois päästiin, niin luisti ne silloin puhelut kotimatkalla ja
    varsinkin majapaikassa. Ellikin oli näet jo tympeynyt tuohon muurarin
    lesken hökkeliin ja Annin luokse muuttanut.

    Siellä se Annikin asui Vaaralla päin, mutta siistimpi sillä huone oli
    ja valoisampi. Ei siinä akkunan tukkona riepuja ollut eikä päreitä,
    vaan kirkkaasti siitä aurinko päivällä paistoi ja kuu illalla kuumotti,
    kun he jo sängyssään makailivat, mutta eivät puhumasta heretä
    malttaneet.

    Koiviston Anni se senkin kertoi, miksi muut tytöt hänelle äreissään
    olivat. Hänen tähtensä luulivat näet Tuohinon Leenan pois pannun, josta
    toiset tytöt niin paljo pitivät ja joka heidän mielestään oli niin
    siivo ja säädyllinen. Vaan Annipa hänestä ei ollenkaan välittänyt,
    mokomakin pyhimys ja tekohurskas! Ei se käynyt tansseissakaan
    pyhä-iltoina eikä markkina-aikoina, vaan seuroissa kulki ja uskovainen
    oli olevinaan. Mutta oli hänestä Anni toisellaistakin kuullut muualta
    päin ja se hänet vasta oikein tunsi, joka syvempäänkin näki eikä
    teeskellystä tekopyhyydestä päättänyt!...

    Ei Anni ensin aikonut kertoakaan, mitä hän Tuohinon Leenasta takaa päin
    oli kuullut, vaan kun Elli ei isosti udellutkaan, niin jo sitten
    kysymättäkin puhumaan rupesi. Tiesi hän muka senkin, kuka Leenaa aina
    seura-iltoina saatti ja välistä muulloinkin, ja oli hän kerran omin
    silminkin nähnyt ... niin että ei se Leenakaan muita kummempi ollut,
    vaikka olevinaan oli ja tekeysi.

    Ja kun Elli sitten vakuutti, ett’ei hän ainakaan ollut syypää Leenan
    kohtaloon eikä edes ollut tiennytkään koko ihmisestä, sen vähemmin
    hänen sijalleen pakkaunut, vaan että konttoristi itsestään oli
    ehdotellut eikä hän käsittänyt, miksikä se... Niin silloin sitä Annia
    naurattamaan rupesi, että sydänalaa piti pidellä... ”Kyllähän se yskä
    ymmärrettiin ja arvasihan sen siitäkin, että konttoristi itsestään ...
    ja pyytämättä ... noin kauniille tytölle paremman paikan laittoi ...
    ymmärsihän tuon toki vähemmästäkin!...” ja Annia nauratti niin
    imelästi.

    Ellin posket ne taas punaisiksi karahtivat, vaan oli toki hyvä, että
    pimeä oli eikä Anni nähnyt. Mutta kävi se samalla vihaksikin ja kovasti
    suututti, että Anni noin ilkesi häntä kohtaan ... eikä hävennytkään, ja
    ne sanat sanoi Elli Annille suoraan, ”nenästä nokkaan.”

    Vaan siitäkös se herja huoli! Ei kuin irvisteli ja pilkkaili, että
    ”rupea sinäkin Tuohinon Leenaksi ja olevinasi ole!... Ei muka ole
    mitään huomaavinaan, eikä sitäkään, että nuoret herrat aina kauneista
    tytöistä...”

    Elli suuttui niin, ett’ei vastatakaan kehdannut, vaan seinään päin
    kääntyi ja äänettömäksi herkesi. Taisi ollakin koko heitale, tuo
    Koiviston Anni, koskahan tuolla lailla ilkesi ... ja semmoisiakohan nuo
    muutkin kaupunkilaiset mahtoivat olla? — Mutta pulska mies se vaan oli
    tuo konttoristi ja höyli se oli ja Elliksi puhutteli, vaikka muita
    sukunimeltään, ja osasihan se kummiakin puhella, joka oli ulkomaillakin
    käynyt ja Pariisissakin!...

                                                      ⸻

    Parempina ne tehtaan tytöt itseään pitivät, kuin nuo tavalliset kovan
    työn tekijät ja savensotkijat. Oikein iletti Elliäkin, kun hän joskus
    sattui sivuuttamaan entisiä työkumppaliansa sydänpäivällä katukulmassa.
    Tuommoinenko sitä hänkin oli ollut? Tiilen ja saven ryvettämät röijyt
    ja hameet ja kengätkin lintassa ja kengännauhat auki! Myi sentään
    mokomia!... Mutta ne raukat eivät paremmasta tienneet, eivätkä
    siitäkään, kuinka helppoa se tehtaan työ oli, ett’ei kuin istui ja
    puheli ja ajankuluksi vähän oli työskentelevinään.

    Ei ne sitä tienneet, sillä jos ne sen olis tietäneet, niin eivät ne
    noin tyytyväisinä ja kirkassilmäisinä kävelleet olisi ... ei
    varmaankaan, ja kateeksikin niille toki olisi käynyt. Kasvotkin niillä
    oli yltäpäätä punakat, että oikein rumalta näytti ja raakamaiselta.
    Erittäin ne olivat tehtaan tytöt, jotka hieno huivi päässä ja saali
    hartioilla kalossikengissä käydä hipsuttelivat, ett’ei kopsetta
    kuulunut kivikadullakaan. Eikä niillä posketkaan punottaneet korviin
    asti eivätkä ne muutenkaan olleet ahvottuneet, niinkuin ulkotyön
    tekijät; vaan vaalakat olivat kasvot kuin muillakin röökinöillä, ett’ei
    kuin pikkuisen heleän punaista poskipäillä ... siksi juuri, että
    sievimmoilleen!

    Olispa nyt saanut Kautisten Mari olla katsomassa, ja Mattilankin emäntä
    ja muutkin Pehkolan kyläläiset, kun entinen Emmalan Elli ja
    ruotilaistyttö kaupungin neitsyeenä teputteli. Eivät maar’ olis
    tunteneetkaan ja tuskinpa Mattilankaan pojat! Nyt se jos äitikin olis
    elänyt, niin ei olisi maalla tarvinnut elää eikä ikäviinsä ryyppiä...

    Vaan ilkeä se sentään olisi, jos se tänne nyt tulisi ja muut tytöt ja
    konttoristi ja kaikki tietää saisivat, mikä hän oikeastaan oli, ja
    varsinkin syntymältään. Parempi se ainakin oli niin, kuin oli, ja
    hyväksi se hänelle oli ollut tuo Soiluan niemen tapaus. Eikä se
    muillekaan niin paha ollut, kun sitä ensiksi luultiin, sillä
    entiselleenhän se oli Purolan Aatukin parannut ja Mattilan Janne
    sovinnon maksulla päässyt! — —

    Vaan toiset tytöt ne Ellille yhä nyreinä olla jöröttivät eivätkä oikein
    seuraansa suvainneet. Ja nurjemmaksi se oli Koivistonkin Anni käynyt
    siitä pitäen, kun konttoristi viikkopalkkaa maksaessaan oli Ellille
    enempi antanut ja naurahtaen silmää iskenyt, eikä Annista ollut
    millänsäkään eikä viikkopalkan päällekään antanut.

    Niille raukoille kateeksi kävi ja kun eivät muutakaan voineet, niin
    vihottelivat ja nurjistuivat. Vaan eipä Elli heistä enää isosti
    välittänytkään, sai hän muitakin kumppaleita ja yhtä hyviä!

    Niin se kyllä ensiksi tuntui ja tahtoipa hän oikein uhalla näyttääkin,
    ett’ei hän heidän varassaan ollut eikä heitä passannut. Mutta ikäväksi
    se ajan pitkään alkoi käydä, kun päiväkausi piti äänettömänä työtä
    tehdä eikä muita puhutella saanut. Annin luota oli Elli jo aikoja pois
    muuttanut, eikä se enää vieretysten istunutkaan, vaan tuolla muitten
    kanssa räplätti. Olikin se koko suukko tuo Anni ja se sille oikein
    vihaksi kävi, kun oli rumemman näköinen ja kesakko-naama eikä
    konttoristi hänestä millänsäkään ollut, ei paljo päällekään katsonut.

    Sunnuntaipäivät ne varsinkin ikäviltä ja pitkiltä tuntuivat, sillä
    silloin sitä ei oikein tiennyt mitä tehdä, minne lähteä. Vaan sittenpä
    tuli Tuuteron Matleena kaupunkiin ja muutamana tansseihin
    kärttää alkoi, hänellä kun jo oli sulhasmies, joka maksoi ja tanssitti.
    Vastustellut Elli kyllä ensin oli, kun hänellä ei tuttujakaan muka
    ollut eikä tanssittajia, vaan kun Matleena oli käsipuolesta tarttunut
    ja sanonut niitä kyllä laittavansa, niin ei ollut enää ruvennut
    hakastelemaankaan, vaan mielisuosiolla mennyt.

    Matkalla oli Matleena eronnut ja sulhastaan hakemaan lähtenyt, Ellille
    se oli neuvonut tanssipaikan ja käskenyt hänen jo edeltä kättä mennä,
    niin siellähän tavattaisiin taas toisensa. Ja niin se oli mennyt eikä
    taaksensakaan katsonut; kiirehän sillä muka sulhasensa luokse oli!

    Kumma se oli, että tuosta Tuuteronkin Matleenasta tuommoinen löyhkän
    kenkä tuli, joka tansseissa laukkasi ... ja mistähän se oli itselleen
    sulhasenkin onkinut? Kaikkiin se sekin kerkesi, vaikk’ei paljo vanhempi
    Elliä ollut, olisikohan ollut tuossa parin kymmenen korvilla, tuskin
    sitäkään!

    Elli kääntyi toiselle kadulle, jonka päässä torin tuolla puolen
    tanssipaikka oli. Kulmassa juuri sattui mies vastaan, jolla oli hattu
    silmillä ja päällystakin kaulus pystyssä. Mikähän tuokin on
    kuikistelija? ajatteli Elli ja yritti sivuitse mennä, vaan miespä
    kääntyikin silloin häntä kohti ja hatun alta silmiin katseli.

    ”Hyvää iltaa, Elli!”

    ”Hyi, mikä se...? Kah, konttoristiko se on?” ja Elli säikähti jo, että
    sydän hypähti.

    ”Niin on, vaan elähän nyt siltä tuolla lailla karjase, en suinkaan minä
    mikään pahantekijä ole, vai mitenkä?”

    Elli näki katulyhdyn valossa, kuinka konttoristi taas ystävällisesti
    nauroi, ja oikeinpa hävettämään mieli, kun noin tyhjästä oli
    säikähtänyt.

    ”Antakaa anteeksi, enhän minä pimeässä ... ja kun tuolla lailla hattu
    silmillä...”

    ”... Ja kaulus pystyssä, eikö niin? — Tästä kulki juuri tuttuja, ja
    kun heidän mukaansa ei tehnyt mieli, niin täytyi tällaista keinoa
    käyttää; tätä käytetään paljo Helsingissä, Elli.”

    Ellin täytyi hävetä yksinkertaisuuttaan. Olikin hän mennyt
    muistuttamaan konttoristia, joka nyt oli niin sivistynyt mies ja
    patruunan poika ja joka ulkomailla oli käynyt ja Pariisissakin.
    Mahtoipa tietää miten olla piti, ja mikä sopi, mikä ei hänen laiselle
    herrasmiehelle!

    ”Minnekäs Ellillä matka on, näin iltahämärässä?” Konttoristi kääntyi
    Ellin mukaan ja alkoi käydä hänen rinnallaan, oikealla puolen.

    ”Olipahan tuonne ... kun muudan tuttavistani tuli tansseihin tahtomaan,
    jotka tänä iltana kuuluvat olevan!...”

    Ilkeältä tuntui Ellistä ruveta tätä konttoristille tunnustamaan ... hän
    varmaankin pilkata alkaisi! Vaan eikös mitä, päin vastoin se siitä
    vilkastui vaan.

    ”Vai tansseihin, sepä nyt oivallista, vai tansseihin ... ja varmaankin
    täällä torin laidassa, eikös niin? Niinkö luulette, Elli, ett’en minä
    tanssipaikkoja tiedä ja ett’en minä jo ennestäänkin niitä tunne?...
    Hui, hai, tutut paikat, tutut paikat!...?”

    Konttoristi käveli sitten vähän matkaa äänettömänä ja miettivän näytti.
    Ja kylläpä ne Ellinkin Mari Anni ajatukset lensivät ja sydän melkein lyömästä
    herkesi. Olispa nyt Kautisten katsomassa ja Mattilan emäntä ja
    muut Pehkolan kyläläiset, kun hän konttoristin kanssa rinnatusten, ihan
    samalla katukäytävällä tepsutteli! Entäs Koiviston! siltä raukalta
    silmät kieroon venähtäisi pelkästä kateudesta, hän kun myötäänsä oikein
    pakkaumalla pakkausi konttoristin hyväiltäväksi, vaan ei se hänestä
    sittenkään milläänkään ollut, ei edes näkevinäänkään. Se se Elliä
    kumminkin enin ihmetytti, että konttoristikin tämmöisissä ”kansan
    tansseissa” käydä kehtasi, joissa nyt luulisi olevan vaikka
    minkälaista. Mutta tottapahan se itse sen asian paremmin tiesi, joka
    oli niin paljo maailmaa nähnyt!...

    ”No niin, samapa se on, saatanhan tuonne minäkin lähteä, kun ei ole
    niin tärkeätä tehtävääkään. Mennäänpä sitten yhdessä Elli, kyllä minä
    maksusta huolen pidän ja kotiinkin saatan!”

    Ja niin sitä mentiin, vaikka Elliä vähän ujostuttikin tulla
    ihmisjoukkoon semmoisen pulskan herrasmiehen kanssa ja varsinkin, jos
    noita muita tehtaan tyttöjä sattuisi tulemaan ja tuo Anni räähkä, joka
    kaikki kieli ja pahalle päin käänsi. Se häntä vasta koko juonikko oli
    ja pahasisuinen ihminen! — — —

    Eipä Ellillä vielä ijässään ollut semmoista iltaa ollut, kuin mennä
    sunnuntaina. Oikein vieläkin sydäntä vihiäsi ja jäsenissä tuntui, sitä
    huimaavaa tanssin höyräkkää ajatellessa, kun konttoristin olkapäätä
    vasten pää oli ollut, ihan noin, noin ... noin, ja aina piti Ellin
    sitten nojautua eli ainakin ajatella itsensä samaan asemaan, kuin
    pyhäiltanakin tansseissa! Ja ihmiset ne vasta kummissaan olivat
    katselleet ja keskenään kuiskineet, että ”kuka se tuo on, joka se tuon
    herran kanssa...?” Vaan tietämättä se oli heiltä jäänyt, sillä ei Elli
    paljo muista ollut välittänyt, eivät ne osanneet viedäkään niin hyvästi
    ja tanakasti kuin konttoristi, ei likimainkaan!

    Ihan oli Elli kuin pyörryksissä ollut koko illan ja nauru oli myötäänsä
    työksi tullut, ett’ei Tuuteronkaan Matleenalle ollut osannut paljo
    muuta kuin nauraa, vaikka se oli syrjään vetää koettanut, ja
    varotellut... Kaikki ne muka sitten kuin Matleenakin, joka itse poikain
    jälessä laukkasi ja tansseissa ... liekö tuo asevelvollinen edes
    sulhasensakaan, vaikka muille luulotteli? Eikä Elli sen enempää hänestä
    ollut huolinut, vaan niskojaan heittänyt ja pois kääntynyt. Kyllä hän
    jo itsekin tiesi varansa pitää ja hävetköön se, joka semmoista
    konttoristista!...

    Kun Elli maanantai-aamuna tehtaalle tuli unisena ja väsyneenä, niin
    muut tytöt niin pilkallisesti häneen katselivat ja keskenään supattivat
    ja silmää iskivät. Mikähän noilla nyt mahtoi mielessä olla? ... mutta
    sama se Ellille oli, ei hän heistä ennenkään viittä veisannut eikä
    nytkään ... naurakoot ja supattakoot melkeensä, sama se hänelle, ihan
    sama!...

    Ja ylpeästi Elli heille selkänsä käänsi ja työhönsä ryhtyi ja olipa
    vielä hyräilevinään polkankin rallatusta, jota eilen oli kuullut. Vaan
    täytyi sitä kuitenkin toisella korvalla kuunnella, että jos erottais,
    mitä ne keskenään supattelivat. Kohta sen kyllä erottikin, sillä
    tahallaan ne kovemmasti alkoivat puhellakin, että Ellikin kuulisi, ja
    väliin aina nauraa tirskahuttivat, varsinkin Koiviston Anni.

    Se, mitä Elli kuuli, oli semmoista, että hän suuttui ihan sydänpohjaa
    myöden ja punaistakin punaisemmaksi karahti, aivan korviin asti! Jos
    hän nyt olisi ollut mies, niin pitkin korvia hän olis rostinut mokomia
    ilkiöitä, jotka toista vaan luulivat itsensä kaltaisiksi! Vaan
    luulkoot, puhukoot, naurakoot, niin paljo kuin heitä halutti, ei Elli
    heistä sittenkään mitään pitänyt, ei enempää kuin tuosta
    tupakinlehdestä, jonka lattialle viiletti!

    Oli kuin olis entinen uhka rinnassa taas syttynyt ja mieli teki
    näyttämään, ett’ei hän mitään pitäisi, vaikka tytöt ja muutkin ihmiset
    ja koko maailma nauraisi ... ei kiventäkään! Luulkoot semmoiseksi, mikä
    sitten jos oliskin, mitä se heihin koski, jos pahempikin...

    Mutta kotiin kun pääsi, niin paikalla piti sängyn päälle heittäytyä ja
    itkeä niin, niin hirveästi ... niin katkerasti, että sydämmeen kipeästi
    kävi ja silmätkin turposivat Mitä oli hän tehnyt, että häntä aina
    pilkattiin ja hävästiin?... Eikö hän milloinkaan saanut ilota, hän,
    joka ikänsä oli semmoista elämää viettänyt ja ihmisten pieksettävänä
    ollut, eikä äitiä paljo ollut ... eikä isää ollenkaan ... eikä
    mitään!...

    Ja sitten se taas niin hirveästi itketti, että kun hetken perästä
    helpotti ja Elli peiliin vilkasi, niin oikein hän säikähti ja kylmällä
    vedellä silmiään virutella alkoi, ett’eivät tytöt mitään huomaisi. Vaan
    itkun kanssa oli heikkouskin mennyt ja katkeraksi uhkamieleksi
    muuttunut, nyt hän ei välitä mistään, ei juoruista eikä nauruista ...
    tekee niinkuin tahtoo! Ja jos konttoristi vastakin tanssiin tulee
    tahtomaan, niin silloin hän uhallakin menee, ett’eivät tytöt luulisi
    hänen heidän puheitaan pelänneen...

    Eikä Elli sillä viikolla tytöille virkkanut halastua sanaakaan, vaan
    ylpeänä siitä, että yksin oli ja syyttömästi tuomittu, hän kenokaulana
    käveli ja antoi heidän selän takana puhua, mitä tahtoivat, —

    Vaan kun parin viikon päästä taas tanssit olivat ja konttoristi häntä
    tahtomaan tuli, niin Elli itkusilmin hänelle kertoi, mitä tytöt olivat
    juorunneet ja varmaan kaupungillakin puhuneet. Mutta konttoristi se
    vaan nauroi, että ”mitä se Elli heistä piittasi, kyllähän Elli itse
    asian paremmin tiesi ja hänetkin tunsi”, ja sitten se rupesi leikkiä
    lyömään ja ilvehtimään, että Ellin piti nauruun purskahtaa ja itku
    itsestään tyrehtyi.

    Eikä Elli enää saattanut vastustellakaan, vaan nuttunsa päälleen puki
    ja mukaan lähti. Ja sitten he taas konttoristin kanssa rinnatusten
    kulkivat, ihan yksin askelin, ja puhelivat...

    ... Valoisa ja herttainen oli keväinen ilta ja lempeän vilpas tuo
    vähäinen tuulenhenki, joka haapojen lehdet lepattamaan sai ja koivun
    oksasia hennosti tuuditteli. Ja läntisellä taivaanrannalla helotti
    heleän punertava iltarusko ja lintusetkin jo yösijoillaan kyyköttivät,
    vaikka unenhorroksissa vielä jonkun sävelen liversivät.

    Kirkkokatua pitkin astelivat Elli ja konttoristi ja kovin punottivat
    Ellillä posket. Eivät ne tavallisesti noin hohtaneet eivätkä silmätkään
    tuolla lailla säkenöineet, mutta tanssi se oli, joka Ellin oli
    elähyttänyt. Hän oli taaskin kuin huumeuksissa, ja jäsenetkin olivat
    niin kummalliset, että tuntui kuin jäntereitä olis temponut vai
    hermotko lie sillä keinoin vavahdelleet...

    Kadun päähän kun pääsivät ja konttoristi hymyillen kysyi eivätkö he
    lähtisi tuonne ”saarille” viivottelemaan ja kosken kohinaa kuulemaan,
    niin ei Elli vastustellutkaan. Sinne he hiljalleen kävelivät eivätkä
    paljo puhelleetkaan ja perille tultuaan ruohopenkereelle istuivat ja
    koskeen tuijottivat.

    Ja niin oli paljo Ellillä miettimistä, mikä lie päänkin niin sekavaksi
    tehnyt, ett’ei ajatuksetkaan tahtoneet selvätä, eikä hän ennen
    herännyt, kuin konttoristin posken tunsi poskeensa hipuvan ja käden
    vyötäisilleen kietoutuvan. Silloin hän ylös yritti hypätä ja tahtoi
    väkistenkin pois päästä ... ei hän tiennyt minne eikä miksikä, kunhan
    pois ... kauas ... kauas!...

    Vaan kun konttoristi hänet hellästi takasin painoi ja kuiskatessaan
    tulikuumasti poskeen hengitti ja silmiin katsoi, niin ... veri
    kerrassaan päähän syöksähti ... ja hermot jäseniä niin kummasti
    tempoivat, että voimat vei ... ja samalla tahdonkin...

    VIII.

    Kirkkaasti paistoi päivä Ellin kammariin ja näytti oikein hymyilevän
    onnestansa. Auringon säteet tunkeusivat ensin vaan akkunan pieleen,
    siitä vähitellen sitten levesivät ja ympäri huonetta leikittelivät. Ja
    akkunan edessä tuomen oksalla viserteli laululintunen niin suloisesti,
    kuin laulusia olisi elänytkin, raukka! Olihan kevät ja päiväpaiste ja
    taivaskin seijas, niin miksipä se ei kerrankin oikein halustaan
    iloitsisi? Mitä se siitä huoli, jos kesän perästä taas vaivalloinen
    matka alkoi ja elämä muuttui, mitäpä se siitäkään huoli, että oli
    semmoiset taipaleet lentänyt ja tuhannet vaivat nähnyt, kunhan
    nyt sai sydämmestään nauttia ja riemuita ja entisyyden menneitä
    sekä tulevaisuuden vastaisia vaivoja sekä kärsimyksiä unhotella!
    Ei se tuommoisesta tavallisesta elämästä pitänyt, jossa kaikki on
    samallaista ja yhtä hiljaista ja kiihkotonta, niinkuin esimerkiksi tuo
    varpus-raukka eli närhenpoika. Sehän se juuri mielen lannisti ja
    välinpitämättömäksi teki, kun aina vaan ruokaansa ajatteli ja
    heinänsiemeniä etsiskeli. Erittäin se oli, kun oikein ilota sai ja
    huolensakin pois laulaa, jospahan sitten kärsimyksetkin seurasi;
    erittäin se sekin oli, kun maailmaa näki ja liikkua sai ja välistä
    ylemmäksi kohota ja sieltä maata kohti huikasuttaa! Silloin se jos
    vähän pelottikin, niin sen lystimpi se oli ja sehän se vasta hauskinta
    olikin, että sydäntä vihlasi ja veret kuohahti, silloin se siltä
    tuntui, että elossa sitä oli ja elämästä nautti!...

    ... Mutta vuoteellaan kammarissaan vääntelihe Elli eikä lintusen
    lauluja kuullut ... eikähän se toki olis ymmärtänytkään, jos kuullutkin
    olisi! Siinä hän nukkui ja rauhatonna liikahteli ja toisinaan niin
    sydämmensä pohjasta huokasi, että oikein katkeralta tuntui.

    Vaan kun auringon säteet sitten silmiin alkoivat paistaa ja kasvoja
    kuumentaa, niin silloin hän kädenselkämillä silmiään nujersi ja syvästi
    huoahtaen heräsi. Käsillä piti päivää varjota ennen, kuin ympärilleen
    erottaa alkoi ja katseillaan huonetta tutkia saattoi; tuossa oli
    ovi ja kaappi, tuossa tuoli, jolle vaatteensa tavallisesti pani
    riisuessaan ... mutta tyhjähän se olikin!

    Siitä ne silmät itseä kohti siirtyivät ja päällähän ne vaatteet
    olivatkin! Nyt vasta se muistossa selviävän näytti ja itku kurkusta
    töytäsi, niin voimakas ja raju, että henkeen meni ja läkähtyä oli ja
    ry’itti. Ja kun siitä taas pääsi ja ajatukset muistossa selvesivät,
    niin yhä uhemmasti itketti ja sydäntäkin ahdisti...

    Kovin oli surkean näköinen Elli, kun sinä aamuna tehtaalle tuli eivätkä
    silmätkään ottaneet kirkastuakseen, vaikka vedelläkin oli huuhtonut ja
    vaikka mitä tehnyt. Nauruntirskahuksia nytkin ensin kuului ovesta
    tullessa, kun vielä oli myöhästynytkin, mutta herkesivät ne
    naurustaankin, kun Ellin näkivät. Noissa suurissa sinisilmissä oli
    taaskin tuo katkeran surumielinen katse, joka Pehkolan kylän pojatkin
    oli sanattomiksi pannut ja pilkkapuheetkin kuivattanut.

    Eikä Elli enää saattanut niin ylpeänä ollakaan eikä niin kylmällä
    ylenkatseella heidän silmäyksiään kohdata, kuin ennen oli tehnyt. Oli
    kuin rohkeuskin olisi mennyt ja silmätkin ijäksi alaspäin naulauneet.
    Ja rinnassa se niin ilkeästi karvasteli ja työssäkin ollessa ajatusten
    lentäessä välistä siltä tuntui, että nyt se itku syöksähtää ja oikein
    vedet silmiin kihosivat, kun niin vastaan piti ponnistella.

    Siinä se kumminkin rupeama meni ja päivällislomalle päästiin. Vaan niin
    oli Ellillä vaikea olla ja päätä pakotti ja suonet tykytti, ett’ei
    saattanut enää iltarupeamaksi mennäkään, kotiin täytyi jäädä ja
    makaamaan heittäytyä, vaikk’ei untakaan saanut eikä ajatuksiltaan
    rauhaa. — —

    Oli jo ilta ja päivä mailleen menossa, kun Elli yht’äkkiä ovellensa
    koputettavan kuuli. Hui, kuin hän säikähti ja veri päähän hyökäsi;
    olikohan se hän? Eikä Elli aukasemaankaan tointunut, vaan vavahdellen
    vuoteensa laidalla istui ja kuunteli. Vasta sitten, kun toisen kerran
    ovea rynkytettiin, sai hän hiljaa kysytyksi:

    ”Kuka siellä?”

    ”Vanha tuttu!” vastattiin ulkopuolelta.

    Ei se hän ollut, sillä ääni oli karkeampi, vaan kukahan se oli, koska
    se niin tutulta kuulusti. Mieli Elliä vähän pelottamaan, kun oven avasi
    ja kookas mies sisään astui eikä hämärässä heti kasvojakaan nähnyt.

    ”Etkö sinä enää tunnekaan minua, Elli?” ja mies otti lakkinsa päästä ja
    ruskeat, tasaleikatut hiuksensa paljasti. Iltaruskon kajastuskin pääsi
    nyt paremmin kasvoihin käymään ja Elli erotti leveät posket, pyöreän
    nenän ja harmajat, uskolliset silmät.

    ”Kah se on, Mattilan Janne ... ja sieltä asti ... näin
    ! Et suinkaan sinä tervoja toki vielä ole tuonut?”

    Ei Janne tervoja ollut tuonut, kukapa niitä näin aikaiseen... Muuten
    hän oli lähtenyt astumaan ja tätäkin puolta katsastamaan, eikö työmies
    täälläkin työllään eläisi ... ja oli hänellä ollut vähän muutakin
    asiaa.

    No mutta olihan Janne Mattilan vanhin poika, eikös häntä työssä
    tarvittu, ja kyllähän talo leivän antaa, ... ja mitäpä hänellä juuri
    muutakaan niin tärkeää?...

    Kyllähän sitä Mattilassakin aina elänyt olisi ja toimeen tullut, eipä
    sillä, vaan muuten oli aika pitkäksi käynyt ja maailmalle haluttamaan
    ruvennut. Vähän oli rahaa mukaansa ottanut ja hintteitä laukkuun ja
    niin lähtenyt astumaan tänne päin ja tänä päivänä perille saapunut.
    Tuuteron Matleenan luona hän oli käynyt ja se se oli hänelle Ellin
    asunnon neuvonut ja minkä mitäkin Ellistä puhunut, muun muassa
    semmoistakin, jota Janne ei uskoakseen ottanut ennen, kuin Elliltä
    itseltään kuuli omasta suusta — mistä lie hän puhunutkin patruunan
    pojista ja konttoristeista valehdellut!... Ei Janne sitä kyliä Ellistä
    uskonut, vaan kumminkin kysyä tahtoi, koska ne tuommoista puhua
    ilkesivät... Matleenakin, joka oli Ellin lapsuuden ystävä ja ennen aina
    ollut niin hyvä!...

    Janne seisoi siinä niin rehellisenä ja avosilmäisenä ja katseli Elliä
    niin suurella luottamuksella, että Elli ensin hämilleen joutui eikä
    oikein tiennyt, mitä sanoa. Mutta pian kuohahti luonto ja entinen uhka
    jälleen palasi; ylpeästi hän paksuja, ruskeita suortuviansa heilautti
    ja Janneen ylenkatseellisen uhkamielisesti silmäili.

    Mikä se hänkin muka oli toisen holhoja ja peräänkysyjä? Pitäköönhän
    Janne huolen itsestään ja omista tavoistaan, Elli ei apumiestä
    tarvinnut, kyllä hän eteensä jo itse katsoi. Puhukootpa kaupunkilaiset
    ja Matleenat ja muut hänestä mitä tahansa, se ei häneen koskenut eikä
    häntä liikuttanut. Ja jos niinkin olisi, että heidän puheensa totta
    olivat, niin ei sittenkään siihen muilla asiata ollut. Mitä se heitä
    liikutti, mitä Elli teki ja toimi, mitä se Janneenkaan kuului ja
    muihin? Itse hän jo itsensä elätti eikä enää Mattilan ruotilainen
    ollut, vai luuliko Janne vieläkin saavansa häntä komentaa ja käskeä ja
    mieliään myöden pyöräytellä? E-ei, se aika oli jo ollut ja mennyt eikä
    muilla hänen kanssaan ollut tekemistä mitään.

    Ellin suuret silmät oikein tulta löivät ja vaaleille poskille punat
    karahtivat. Hän oli sydämmensä purkanut ja syytänyt uhkansa Jannelle
    vasten silmiä, Kunpahan olisi muutkin kuulleet, sitä hän vaan olisi
    tahtonut, sillä nyt tunsi hän itsensä muusta maailmasta erotetuksi,
    sysätyksi ja nyt teki mieli sitä uhitella ja näyttää, että tulipa
    tuota ilman sitäkin toimeen ja saattoipahan elää, vaikka ihmiset
    ylenkatseella ja kammolla edestä väistyivät, saattoi jos kuin, kunhan
    välinpitämättömäksi heittäysi ja halveksi heitä vuorostaan ja pystyssä
    päin ja kenossa kauloin käveli.

    Antoi niiden katsoa ja katsoi heitä silmiin yhtä rohkeasti, niin
    minkäpähän voivat, vaikka yhdestäkin puolin olivat.

    Janne seisoi kuin puusta olis seisoalleen pudonnut. Hän ei uskonut
    korviansa eikä silmiänsä, eikä hän oikein käsittänytkään tuota
    sanatulvaa. Se se kuitenkin hänen mieleensä jäi, että Elli ei sanonut
    mitään piittaavansa, jos Matleena oikeassakin olisi, ei ihan mitään!...
    Herra Jumala siunatkoon tyttöä, se oli käynyt niin kummalliseksi ja
    rohkeaksi, ett’eihän tuota enää samaksi ihmiseksi tuntenutkaan, kuin
    ennen siellä Mattilassa ollessa. Ennen niin hiljainen, siivo ja nöyrä,
    ett’ei vastaan koskaan sanonut, ja nyt tuommoinen suukko, että pörhöllä
    korvin kuunnella sai ja itse huutia tietää!...

    Ei tätä Janne oikein tajunnut ja epäröiden hän niskantaustaansa ruopasi
    ennen, kuin mitään sanoa uskalsi.

    ”Elli kuulehan, en minä siitä oiki-tolkkua saanut tuosta sinun
    puheestasi äsken. Sanoitko sinä, että se sinusta oli aivan sama, jos
    Matleenan puheet tosiakin olisivat vai — —?”

    ”Sanoin kyllä, ja saatan minä sen sanoa toisenkin kerran ja muillekin,
    ett’en minä heidän puheistaan piittaa ... en hölyn pölyä, ja sillä
    hyvä!...” Elli otti hiuspalmikkonsa selkänsä takaa ja leikitteli niillä
    polveaan vasten rapsahutellen.

    Nyt sen Janne selvään kuuli ja täytyihän toki omia korviaan uskoa.
    Semmoisella jälellä siis Elli todellakin oli, ett’ei mistään pitänyt
    viiliä ... ei siitäkään, jos katumampselli oli eli muu kylän ruoja!...
    Vaan niin se sittenkin Jannesta tuntui, että hän Elliä rakasti, vaikka
    semmoinenkin olisi. Ei se Elli niin huono ollut, kuin hän itseään
    nimitteli ja kyllä se vielä kohentua saattais ja ihmiseksikin tulla,
    jos — — — ja niin oli Janne todellakin itserakas, että luuli
    voivansa Ellin kääntää, kunhan oikein sydämmelle puhuisi.

    ”Me olemme lapsuudesta asti ystäviä olleet Elli...”

    ”Niin sillä tavalla, että Kallen kanssa aina minua sorritte ja
    äidillenne minun päälleni kantelitte”, nauroi Elli pilkallisesti,
    ”kyllä minä ne ajat hyvin muistan, aivan hyvin!”

    ”Niin ennen pienempinä, kuin ei älytty, että eihän se sinun vikasi
    ollut...”

    ”... Vaan äitisi, niinhän ajattelit sanoa? Mutta minä siitä kumminkin
    aina kuulla sain ja jos ei juuri sanoilla sanottu, niin kyllä se muuten
    tuntea annettiin ... ja sitten se Mattilan emäntä pastorille lupasi
    tuosta ruotilaisen kutaleesta äiti vainajansa perintösynnit ottaa ...
    ha, ha, haa ... ja ottihan se toki emäntä kulta!...” Elli nauroi niin
    kolkosti ja katkerasti, että Jannesta tuntui, kuin jääpuikolla olisi
    selkärankaa viiltänyt.

    ”Elli, elä sinä tekeydy pahemmaksi kuin oletkaan, et sinä kuitenkaan
    niin paatunut vielä ole, kuin luulet olevasi, sen minä varmaan uskon.
    Jos sinä entiset unohtaa voinet ja tuon tapauksen Soiluan niemellä
    muistanet, niin — — ja jos minusta huolinet semmoisena kuin olen,
    niin — — — enkä minä kylän puheista minäkään pitäis, sanokootpa mitä
    tahansa, kunhan sinä vaan myöntynet.” Janne pyöritteli ujomielin
    lakkiaan sormiensa päissä ja kulmansa alta joskus Elliin vilkasi, mitä
    tuo sanoisi.

    Elli herkesi polveaan vasten naputtelemasta ja käsillään kasvonsa
    peitti. Siinä hän sitten käsiensä varassa istui jonkun aikaa ja olipa
    Janne nyyhkämistäkin kuulevinaan ... liekö oikein kuullut? Kotvasen hän
    sillä lailla kumarassa istui eikä mitään virkkanut, vaan sitten äkkiä
    suoraksi ojensihe ja palmikkonsa selän taa heitti.

    ”Ei, Janne, nyt se ei enää käy laatuun ... ei ensinkään ja tuskinpa
    minä muutenkaan, me kun olemme niin erilaiset luonteiltamme. Äitisikään
    ei milloinkaan siihen suostuisi että minut miniäkseen saisi, enkä
    minäkään hänen tielleen pakkaudu. On parasta niin kuin on, mene sinä,
    Janne, omaa tietäsi ja hae muualta emäntä Pehkolan Mattilaan! minusta
    ei semmoiseksi ole enkä siksi pyri; minä menen omaa polkuani ja elän
    omaa elämääni. Muut ei huoli minusta enkä minä muista, ja kun kuolema
    kerran tavannee, niin koetan lähteä sillä mielin, ett’ei perästä itketä
    eikä kaivata ... ja se se parasta — meikäläisille!”

    ”Ei, vaan Elli! ajattelehan nyt vähän eläkä noin äkkiä... Ehkä sinä
    kuitenkin, kunhan rauhotut ja paremmin mietit asiaa ... eihän minulla
    kiirettä ole, saatanhan minä odottaakin, jos lupaat eli vähänkään sinne
    päin sanot.” Janne näytti siltä, että olis odottanut vaikka kuolemaansa
    asti, kun hitunenkaan toivoa olis ollut.

    Vaan Ellin silmistä välähti taas äskeinen leimahdus ja kasvot
    entiselleen jäykistyivät.

    ”Kuulithan mitä jo sanoin ... ei milloinkaan tule puhettakaan meidän
    välillämme, ymmärrätkö nyt? Ja kun minä kerran sanon, niin voit sen
    uskoa!”

    Vieläkään ei Janne toivostaan luopunut, eikä uskoakseen ottanut.

    ”Entäs jos tänne kaupunkiin työhön jäisin ja vasta tulisin, niin...”

    Elli kavahti ylös ja ja jalkaansa polkasi. ”Etkö sinä kuullut, ett’ei
    milloinkaan! Pane se mieleesi ja — heitä minut jo rauhaan!”

    Elli heittäysi vuoteelleen ja kätensä pään ympärille kiersi eikä
    Janneen enää katsonutkaan. Hetken seisoi Janne ja Elliin tuijotti, vaan
    sitten lakkinsa myttyyn kouristi ja matalalla, sortuneella äänellä
    virkkoi:

    ”No, olkoon sitten välimme kuitti, Elli Jannesta, koska niin tahdot. En minäkään
    väkisellä tukkeudu, ja saattanenhan aikani ilmankin toimeen tulla —
    tavallaan! Mutta jos joskus Mattilan jotakin kuulisit, niin
    elä ole milläsikään ... kyllä se tietää, mitä tekee! ... hyvästi,
    Elli!”

    Janne meni ja hiljaa oven perässään sulki. Mutta itkunsekaiseen
    katkeraan nauruun purskahti Elli ja tylsämielisesti hänen peräänsä
    tirrotti. Siellä se nyt meni viimeinenkin tyvenen elämän toive ja itse
    hän oli sen karkottanut ijäksi! Menköön, mitäpä hän tuollaisesta
    yksitoikkoisesta elämästä Pehkolan ja tyhmänsekaisen miehen
    kanssa ... menköön melkeensä, mitä hän siitä huoli, eli aikansa, nautti
    aikansa, ja kun kuoli, niin kuopatkoot!...

    Läntiseltä ranteelta katosi jo viimeinenkin iltaruskon punerrus ja
    pilveen vetäysi hiljalleen keväinen taivas. Eikä laulanut lintukaan
    tuomen oksalla, niin kuin välistä ennen teki. — — —

    IX.

    Hänkin oli siis poissa! Mitään virkkamatta, jäähyväisiä sanomatta hän
    oli matkustanut kauas, kauas... Valhetta ja petosta oli hän puhellut ja
    kuiskutellut, vaikka silmät teeskennellen paloivat ja huulet rakkautta
    hymyilivät!...

    Ja Elli raukka! Hylätty, onneton ja pettynyt hän oli ja
    rikoksellisuuden tunto sydäntä kalvoi. Ei ilennyt ensin itseään kadulla
    näyttää, tuntui kuin kaikki ihmiset olisivat ylenkatseella häneen
    katsoneet ja osotelleet. Tehtaalla taas eivät muut tytöt häntä
    likellekään suvainneet ja nähtävällä kammolla edestä väistyivät. Mistä
    lienevät saaneet tietääkin kaikki, mutta sen Elli heidän silmistäänkin
    näki, että ne tiesivät...

    Tuuteronkin Matleena, joka lapsuudesta asti oli ystävä ollut, ei enää
    milloinkaan tervehtimässä käynyt ja jos kadullakin vastaan tuli, niin
    väkinäistä oli hyvänpäivän teko, varsinkin muitten nähdessä. Käytti
    raukka pelkäävän, että häntäkin häpeä kohtais, jos Ellin kanssa,
    entisen ystävänsä kanssa, sanan vaihtaisi.

    Kun Elli aina sen perästä kotiin tuli, niin katkeraan itkuun hän
    pillahti ja omantunnon vaivoissa vuoteellaan vääntelihe. Ei hän
    saattanut istua eikä maata ja melkein hyppimään teki välistä mieli, kun
    ei itkuakaan enää tulemaan saanut, mutta karvaalta kuitenkin tuntui,
    niin polttavan tuskalliselta ja katkeralta. Hän oli niin onneton, niin
    onneton, ett’ei mielestään maailmassa toista yhtä kurjaa löytyisi, jos
    kuinkin hakisi ... niin ei!...

    Vaan kun Elli sitten väsyi tuohonkin, niin silloin tuli semmoinen
    välinpitämättömyys ja kylmyys olentoon, ett’ei mistään olis huolinut,
    ja vaikka alla olis maa halennut ja sinne vajoomaan ruvennut, niin ei
    olis paikaltaan hievahtaa viitsinyt ... ei vaikka! ja vähitellen se yhä
    kylmemmäksi muuttui ja uhka nousi, eikä silloin taas mikään hävettänyt,
    ei ihan mikään, Olis vaan mielellään ihmisille näyttää tahtonut, että
    saattaa sitä hänkin olla ylpeä puolestaan mokomia tekohurskaita
    vastaan, jotka eivät itsekään paljo parempia olleet, vaan toisilleen
    luulottelivat ja hattu päässä kävelivät ja hansikkaissa!... Mitähän jos
    itsekin hatun ostais ja hansikkaat ja verkapalttoon, jossa rimpsut
    lepattelis, ja jos sitten katuja kävelis eikä mistään pitäisi, niin
    mitähän sitten sanoisivat?...

    Ja kun näin ajatteli, niin yhä enemmän viha yltyi eikä se enää
    naisiakaan kohtaan yksistään ollut, vaan miehiäkin, jotka valehtelivat
    ja pettivät ja kuitenkin yhtä rentoina ja ylpeinä keppi kädessä käydä
    heiskuttivat ja toisia katsella alkoivat, se se vasta vihaksi kävi,
    niin vihaksi, että muruksi olis lattiata vastaan kannan alle polkassut
    koko joukkokunnan niinkuin tuon sokerisirusen ... tuhanneksi
    muruksi ... ympäri huonetta...!

    Niin Elli kuitenkin vielä kauan luuli, että kyllä se konttoristi vielä
    palaa ja narrata vaan tahtoi, että Helsinkiin matkusti; mutta kun aika
    kului eikä tulla alkanut, niin — yhä tummemmaksi muuttui toivo ja
    tyhjemmäksi rinta. Tuntui välistä kuin se halkeamaan rupeisi ja oikein
    käsillään painaa piti, että helpottais, niin kolkoksi kävi elämä ja
    autioksi. Olisi edes yksikään ystävä ollut, jolle surunsa ja huolensa
    puhua saisi ja joka ei ylenkatsois eikä pilkkaa tekis, vaan ihmisenä
    pitäis ja kuuntelis! Vaan eihän sitä ollut, ei ketään! —

    Koiviston Anni se kumminkin vähitellen lähentelemään rupesi ja vaikka
    Elli hänelle ylpeästi vastasi eikä sinne päin katsonutkaan, niin ei se
    suuttunut, vaan yhä ystävällisemmästi puhelevinaan oli. Ja kun
    iltarupeama loppui ja Elli kotiinsa lähti astumaan, niin ei kuin mukaan
    pakkausi ja ystävyyttään vakuuttamallakin vakuutteli. Vähitellen rupesi
    Ellinkin sydän sulamaan ja mieli lauhtumaan. Anni jäi hänen luokseen
    ensin illaksi yöksi ja sitten koko ... ja sinä yönäkös puheltiin ja
    selvitettiin ja yhdessä itkettiinkin.

    Anni se oli kaikki jo kokenut ja vuosikausia itkeneensäkin sanoi
    samoista asioista, mutta tyhmä se oli, joka ei heretä tiennyt ... ei se
    kuitenkaan sillä paremmaksi tullut. Ei ne ihmiset kumminkaan siitä
    pitäneet, vaan saman häpeän sitä siltä sai kantaa. Ja kun se ei siitään
    korjaunut ja yhtä huonona sittenkin pidettiin, niin mitä häntä
    rupesikaan silmiään päästänsä suremaan ... heittäysi muiden mukaan ja
    semmoiseksi kuin luultiin, ett’ei syyttömästi tarvinnut häpeää kantaa.
    Kun kerran kylmäksi heittäysi eikä mistään pitänyt eikä ajatuksille
    valtaa antanut, niin saattoi sitä aika hyvästi toimeen tulla ja
    nauraakin ja ilota vielä paremmin kuin muut! Ja antoi tyttöjen katsoa
    ja kihnistellä, ei ollut näkevinäänkään koko olemuksia, niin niille
    alkoi kateeksi käydä, kun hyvissä vaatteissa toiset kävi ja lystäilivät
    sillä aikaa kuin he työtä tekivät eli kotonaan töröttivät. Herratkin ne
    aina siihen katsoivat minkälaisissa vaatteissa kävi ja kuinka
    käyttäytyä osasi! — — —

    Eräänä Elli Koiviston Annin kanssa kaupungilla oli ja
    ostoksiaan teki, että tanssiin kykenisi samana iltana ... tuonne torin
    laitaan. Ei niistä enää ollut tutuista puutetta eikä sitä pelätä
    tarvinnut, ett’ei tanssitettu, jos tansseihin meni. Koiviston Anni se
    tuttuja hankkia osasi itselleen ja Ellinkin varalle.

    Tuuteron Matleenasta ei Elli Janne mitään ollut pitkään aikaan kuullut ...
    poisko lie muuttanutkin koko kaupungista. Ja mihin hän lie hävinnyt
    sekin Mattilan, kun ei siitäkään mitään kuulunut. Kaupunkiin se
    oli jäänyt, sen Elli kyllä tiesi, mutta muuta ei, ei mitään. Vaan eipä
    se Elli heistä paljo välittänytkään, olipa nuo missä tahansa!

    Siinä kun kävelivät, alkoi edestä päin rautojen kilinä kuulua ja pian
    näkyikin raastuvan portista vanki tulevan raudat jaloissa ja
    vanginvahti perässä. Heidän puolista katukäytävää se tuli ja kovin
    kitisivät vitjat hiljalleen astuessa. Nuorelta se näytti tuo mies
    kaukaakin katsoen ja nuorihan tuo olikin, vaikka kuluneen ja juomarin
    näköiseksi oli käynyt. Silmätkin verestivät ja kasvot pöheessä olivat
    ja pitkä punainen naarmu meni silmän alta korvaan päin.

    ”Kuka se on ja mitähän tuo raukka on tehnyt?” kysäsi Koiviston Anni
    vanginvartijalta, joka kappaleen matkan päässä vartioittavaansa
    seurasi.

    ”Mikähän lie ylimaalainen, joka täällä kaupungissa jo kauan on
    rökälehtänyt ja toisiltana tappelussa erään miehen kuolijaaksi oli
    lyönyt.” Ei vanginkulettaja siitä sen enemmän välittävän näyttänyt,
    jatkoi vaan kulkuaan ja mietteissään edelleen asteli.

    ”Huomasitko sinä, Elli, kun tuo vankiraukka niin kummasti meihin
    katsahti? Ei suinkaan se meitä tuntea mahtanut?” Anni kääntyi Elliin
    päin ihmeissään, siitä, ettei Elli mitään virkkanut.

    Luntakin valkeammaksi oli Elli valahtanut ja hänen ruumiinsa oikein
    värähtelevän näytti. Ei hän ensin mitään sanonut, vaan kun Anni alkoi
    hätäillä että ”mikä sinulla on, Elli? miksikä sinä tuolla lailla
    katsot?” niin silloin Elli äkkiä tointuvan näytti ja poispäin kääntyi.

    ”Ei minulla mitään hätää, ei mitään ... tuli vaan semmoinen kumma
    kohtaus päälleni, mikä lie ollut? Hyvästi nyt, Anni, en minä enää
    kävellä viitsi, astele sinä tarpeeksi, minä menen kotiin ... minä en
    voi oikein hyvästi!...”

    Siihen jätti Elli ystävänsä Koiviston Annin ja melkein juoksujalassa
    kotiinsa kiiruhtamaan lähti, ja niin tuntui päätä ilkeästi viemaamaan
    rupeavan, ett’ ei ihmisiä väistellä oikein saattanut, vaan välistä
    vastatusten pommasi ja sadatuksia peräänsä sai. Vasta sitten kun
    kotiportille pääsi oli kuin suojaan olis tullut ja sydänkin kevenevän
    tunnusti.

    Mutta ovella täytyi ainakin seisahtua ja avainta pihtipuolen syrjästä
    vuorilaudan välistä kopeloida. Ja selvään kuulusti korvissa jalkaraudat
    niin kamalan kolkosti kilisevän ja edessään oli näkevinään Mattilan
    pöhöttyneet kasvot ja verinaarmun posken poikki ja punertavat
    tihkusilmät, jotka niin katkerasti häneen katsahtivat — ja kun avaimen
    vihdoin suulle sai ja ovi saranoillaan narahti, niin oli kuin linnan
    portti olis vingahtaen narahtanut ja rautojen kolea kalke sinne
    kuulumattomiin kadonnut...

    — — — Kyllä, oli tuimaa temmellystä sinäkin iltana tanssihuveissa
    tuolla torin laidassa. Ihmisiä oli tungokseen asti, poikia ja tyttöjä,
    ja kiihkeästi siellä permantoa polettiin ja pyörittiin, että sälöt
    kirpoilivat asevelvollisten raudoitettujen kantapäitten sijoilta, ja
    kummakos se oli, jos tanssi niin tulisesti kävi, kun pataljoonan
    torvisoittokunta soittamaan oli saatu, ja kun se törähytteli, niin
    ikkunalasit tärähtivät ja korvat lumpeen lupsahtivat. Nain huumeuksissa
    se olikin parempi hyppiä, sillä silloin sitä paljo hurjemmaksi tuli
    eikä ajatella saattanut ... eikä joutanutkaan!

    Kun tanssi aina kerrakseen loppui, posket tulikuumina paloivat ja
    silmät tuimasti sisällisestä liekistä lieskasivat ja rinta
    hengästyksestä pakahtua oli, niin eihän silloin vastustella saattanut
    nuoria miehiä, jotka käsipuolesta sivulle päin vetivät ...
    rahtööripaikkaan ja kirkasta punssia eli vahtoavaa olutta tarjoilivat
    ja iloista leikkiä nauraen löivät.

    Ei ollut Elli ennen rahtööripuolelle lähtenyt, vaikka hyvinkin oli
    pyydetty ja muita tyttöjäkin mennyt. Vaan kun nyt Winkelmann’in
    puotilainen pyörittämästä herkesi ja sinne päin vetää alkoi, niin
    mukaan lähti Ellikin ja joi, mitä tarjottiin ... joi niin, että
    syrjästä kummastellen katsottiin ja pilkallisesti naurettiin ja
    osoteltiin.

    Mutta Ellipä tiesi, miksi tänä iltana juonti maistoi ja miksikä
    tanssistakaan ei tau’ota olis tahtonut ... ei hetkeksikään, vaan
    myötäänsä riehunut ja lentänyt, että pakahtunut olisi ja paikalle —
    kuollut!

    Olisihan silloin toki vankirautojen kolina korvista lähtenyt ja
    omantunnon ääni ja rinnan ahdistus herennyt, ja tuskat tukehtuneet eikä
    konttoristikaan enää olis päässä pyörinyt eikä muut viettelykset
    kiusanneet! Vaan kun kuolemakaan ei tullut eikä itseäänkään lopettaa
    uskaltanut, niin joi häntä silloin, että päätä vieraasi ja muisto
    hävisi ... saman se teki kuin kuolemakin siksi kerraksi ... ja kukapa
    se huomispäivää tänä iltana ajattelemaan jouti!...

    Taas törähtivät soittotorvet ja uudelleen alkoi huima hyörinä. Eikä
    auttanut Ellinkään vastustelu, mukaansa ne vetivät, vaikka jo polvet
    mieli nivelissään notkahtelemaan ja silmät ummistumaan ja aivoissa niin
    raskaalta tuntui; mukaansa ne veivät ja pyörittelivät, että
    puolikuolleena viimein ovensuu-penkille istahtaa täytyi ... ja siitä
    kenenkään näkemättä ulos livahtaa jäähdyttelemään, kun niin kauheasti
    poskia poltti.

    Vaan täällä ulkona tuntui niin vilpoiselta ja mukavalta, että
    nurmipenkerelle seinän viereen istua piti levähtämään. Ja silloin
    valtasi semmoinen vastustamaton väsymys jäntereet ja polvet, ettei ylös
    päässyt eikä tahtonutkaan, vaan siihen sijalleen lyhmistyi seinän
    viereen. Päätä painosti, muisto katosi, ajatus sammui, ett’ei mistään
    mitään tiennyt ... ja siihen nukkui ... niin raskaasti, niin raskaasti,
    ett’ei untakaan edes nähnyt!...

    X.

    Kun Elli oikein tajulleen palausi, tunsi hän päässänsä kumman
    kolkutuksen ja ajatukset sekavina sinne tänne suikelehtivat. Ihmetellen
    hän ympärilleen katsoi ja turhaan miettiä koetti, missä hän oli, sillä
    kaikki oli outoa ja kolkkoa. Linnalta se näytti ... ja todellakin!
    olihan ikkunoissa kalteriraudatkin. Ja akkunan läpi pilkotti syksyinen
    päivä ja etäämmällä virran takana kohosi tupa ja vanhoja rauduskoivuja
    pajupensaston sisästä.

    Ei Elli täällä ennen ollut käynyt, mutta sen verran hänelle sentään
    selvesi, että ”korttikaari” tämä oli, jossa hän istui. Ja paremmaksi
    vakuudeksi aukesi sivu-ovi ja äräkän-näköinen poliisimies sisään astui.

    ”Hyvää huomenta! Jokos eiliset höyryt haihtua on kerenneet?” Polisimies
    naurahti ilkeästi ja Elliin tiirotti.

    Elli ei huolinut vastata eikä häneen kääntyäkään.

    ”Vai niin, vai ylpeäkin tämä vielä on, heh, heh, heh, hee, vai ylpeä!
    Vaan eipä näyttänyt mennä yönä kovin hääviltä, kun issikalla tänne
    taljettiin heh, heh, heh, hee, ei näyttänyt hääviltä silloin!”

    Häntä nauratti niin ilkeästi ja ry’itti, Mutta kun sittenkään ei
    vastausta tullut, aukasi hän oven ja ulos viittasi.

    ”Tyttö on hyvä ja astuu ulos tuosta, ei täällä syöttiläitä
    turhanpäiviten syötetä, heh, heh, heh, hee, ei ole valtiolla varoja
    eikä kaupungilla rahoja, heh, heh, heh, hee!”

    Kauhealta tuntui Ellistä ylösnousu eikä se oikein varmaakaan ollut,
    mutta ylöshän sitä täytyi ja mielelläänhän täältä toki lähtikin. Ei hän
    hyvästiä sanonut eikä mitään poliisimiehen ivanaurusta piitannut, astui
    vaan ulos ja tehtaalle suoraa päätä lähti, ett’ei myöhästyisi.

    Kussa Elli oven aukasi ja sisään astui, näki hän heti, ett’ei
    asianlaita oikeassa ollut; tyttöjen juhlallinen katsanto ja kaikki sen
    osotti. Ja syrjähuoneesta tulikin samassa työnjohtaja entistä
    kärttyisemmän ja kuivemman näköisenä, ja Elliin kohta kääntyi.

    ”Neitsy Elli Emman tytär on tästä lähtien erotettu tehtaan työstä
    syystä, että on kaupungilla sopimattomasti käyttäynyt, eikä sellaista
    täällä siedetä.”

    Siinä kaikki, mitä sanottiin. Työnjohtaja pyörähti kantapäillään ja
    kammariinsa takaisin meni.

    Hetkisen seisoi Elli ällistyneenä ja johtajan jälkeen tuijotti. Sitten
    hän ympärilleen silmäsi oliko Koiviston Anni saapuvilla. Ei häntä
    näkynyt, ulosko lie sattunut menemään, vai kotonaanko oli. Mutta
    toisten tyttöjen kasvoista loisti halveksimisen ja koston-tunnon
    tyytyväinen katse ja sehän se enin suututti. Tuokiossa oli Elli ulkona
    kadulla ja kotiinsa päin riensi väsyneenä edellisen riehunnoista
    ja sortuneena häpeästä. Hänestä tuntui kuin hän nyt olisi viimeisenkin
    hitusen arvostaan menettänyt omissakin silmissään ja yhä syvemmälle
    mutaan, likaan, rikokseen ja häpeään vajonnut, ett’ei kohota enää
    voinutkaan ... ei milloinkaan!...

                                                      ⸻

    Muurarin lesken luo tuonne ”Vaaralle” päin oli Elli jälleen muuttanut,
    kun tulolähteet kuivivat eikä paremmassa kaupungin-osassa asua
    kannattanut. Täällä sai hän asunnon melkein ilmaiseksi, elatuksestaan
    kun vaan huolen piti.

    Leski ei enää käynyt tiilenkannissa eikä savensotkussa, sillä
    rakennuspuuhatkin olivat taas seisauksissa. Mutta löytyipä
    ammattihaara, joka ei milloinkaan seisauksissa ollut ja jossa kuitenkin
    työllään aina jonkun pennin sai, kun tervennä jaksoi pysyä.

    Tuolla kaupungin rannassa pohjoiseen päin oli pyykkilaituri ja laiturin
    vieressä likaisen keltainen lautahökkeli. Täällä se Burmanskakin
    päiväkaudet seisoi pyykkikarttu kädessä ja rahia vasten huuhdottuja
    vaatteita paukutteli.

    Ei se ollut helppoa työtä tuo pyykin pesukaan, se tosi oli, mutta aina
    se sentään kesäsydännä mukiin meni, kun vesi oli haaleampaa. Vaan
    annahan syksy tuli ja vesi jäähtyi, niin sitten se kurjaa oli eikä sitä
    kaikki voimat kestäneetkään. Jääkylmässä vedessä kun aikansa ensin
    laiturin päässä vaatteita huuhteli ja huiskutteli ja kun sitten rahia
    vasten paukuttamaan rupesi ja läpitunkeva pohjantuuli järveltä päin
    puhalsi, niin silloin se voimia kysyi ja terveyttä, että ei
    millänsäkään ollut, vaikka huulet sinersivät ja hampaat toisiinsa
    lokattivat.

    Ei se silloin kumma ollut, jos ne tuossa kaupungin laittamassa
    lautahökkelissä kahvea lämpimikseen särpivät ja viinaakin sekaan
    kaatoivat, sillä se se sentään sydänalaa lämmitti ja siitähän se muukin
    ruumis kerrakseen vertyi ja suonet löyhtyivät.

    Kun Elli ensimmäistä päivää kylmässä syystuulessa pesulaiturilla
    röijysillään seisoi ja väliin aina vaatteita jäisessä vedessä huuhtoi
    ja huruutteli, niin silloin hän sen vasta selvään huomasi, ett’ei hän
    ollutkaan sama olento, joka pari vuotta sitten Wikholmin patruunan
    työssä ollessaan tiiliä kantoi ja savitynnyrin napahirttä työnsi.

    Kovin oli siitä pitäen ruumis voipunut ja hervottomaksi käynyt, eikä
    kauan tuulessa seisoa saattanut ennen kuin jo jalkopohjia kylmi ja
    väristykset selkäpiitä myöden karmivat. Kartulla paukuttaessa sitä aina
    lämpesi ja hikeysikin, mutta sitä uhemminpa se sitten palelikin ja
    leukoja lokatti.

    Kun sitten päiväpalkkansa sai, niin ei sitä kokonaan tohtinut ruokaansa
    panna, vaan ennen vähemmällä ruo’alla oli ja viinapullon osti ja
    kahvinaulan sokerin kanssa, jota pyykkihuoneella keitti ja kylmäänsä
    väkevän seassa ryysteli muitten kanssa.

    Niin ne muut ajattelivat ja niinpä se Ellikin. Oli hänellä vielä sitä
    paitse toinenkin syy, jonka vuoksi vähät rahansa ennen väkeviin ja
    kahviin pani kuin ruokaan, se sama, joka tuonnottaisin tansseissakin
    oli juomaan pannut, ett’ei määrääkään pitää tiennyt.

    Sama syy se nytkin usein vetästä tahtoi, että itseltään tavara ennen
    loppui kuin muilta ja useinpa päätäkin mieli viemaamaan laiturin
    laidoilla seisoessa, huuhtoessa ja virutellessa.

    Ei sitä kyllä niin myötäänsä ajattelemaan joutanut, olihan työtä yllin
    kyllin ja levähtäessä aina puhe kävi, joka ajatukset muihin
    jokapäiväisiin asioihin ja kaupungin juoruihin saattoi; mutta jäi sitä
    sentään joskus sen verran lomaakin, kuin tarvitsikin miettiäkseen ja
    katkeroittuakseen. Ja silloin se entisellä lailla taas puistatti ja
    jäsenillä nyhti, että rahille istua piti, vaikka toiset sille
    nauroivat.

    Tämmöisen perästä sitä aina mieli viinaakin enemmän kahvin sekaan
    hölähtämään ja välistä paljaaltakin joku kupillinen ... ja kaksikin
    ennen kuin taas mietteistänsä erilleen pääsi ja muuta ajattelemaan.
    Vaan päivä päivältä kävi ruumiskin heikommaksi ja jäseniä kolotti ja
    päässäkin niin ontelolta tuntumaan rupesi ja kummalliselta. — —

    Kuta kivulloisemmaksi Elli kävi, sitä kärttyisempi hänestä tuli eikä se
    enää ollut ensinkään harvinaista, että hän juovuksissa iltasilla
    kovalle olkivuoteelleen heittäysi. Ja yhtä kolkko ja saastainen kuin
    huone ja ympäristö oli, alkoi Ellin sisuskin ja ulkonainen asu kohta
    olla.

    Ei paistanut sinne päiväkään, kun niin oli toisten kötykkäin välissä ja
    varjossa, ja jos joskus yritti, niin ikkunarievut ja -päreet sen kyllä
    palauttaa tiesivät. Paremmalta se melkein tuntuikin, kun päivä ei
    päässyt, sillä pimeässä ei lika ja siivottomuus niin silmiin pistäneet.
    Eikä sitä Burmanskakaan enää isosti nurkunut, sillä tämmöiseen kotiin
    hän jo oli tottunut ja elämäänsäkin niin lyöpynyt, ett’ei parempaa
    juuri kaivannutkaan. Kahvekultansa kun sai ja viinatippunsa ja siihen
    vähän perunoita suolaveden kanssa ja leipäpalansa, jonka kaljalla
    kurkustaan alas sai, niin siinähän tuo meni — kun ei ajatellut! Eikä
    hän paljo ajatellutkaan, muori raukka!...

    Toisin oli Ellin laita. Ajatukset eivät hänelle rauhaa tahtoneet antaa
    ja omantunnon ääni myötään sisässä kaikui. Nyt kun hän itse oli yhtä
    kurjana, jopa kurjempanakin kuin äitivainajansa, nyt muisti hän usein
    äitinsä onnetonta kohtaloa ja sammumatonta halua väkeväin juomain
    perään. Vasta nyt hän alkoi käsittää, ett’ei juoppouteen ole syynä
    ainoastaan mielenteot ja juomain makeus, vaan useinkin onneton elämä,
    köyhyys ja murheet, jotka elämän katkeroittavat eivätkä rauhaa anna
    ennen, kuin viina päähän nousee ja ajatukset sotkee ja jären vie.

    Kuta useammasti Elli tätä keinoa käyttämään rupesi, sitä enemmän siihen
    turvautua piti, sillä aina kun selvesi, palasi entinen mieliala ja
    nuo kalvavat ajatukset rikoksellisuudesta ja häpeästä omissa ja
    yhteiskunnan silmissä.

    Ja vaikka Elli jo kauhukseen keksi, että hänen vastattavanaan kohta oli
    kaksikin ihmishenkeä, niin ei se hänen himoaan ollenkaan hillinnyt.
    Päinvastoin. Pahemmin kuin kuolemaa pelkäsi hän sitä päivää ja hetkeä,
    jona hänen syntisyytensä oikein kaikille näkyväiseksi kävisi.

    Hän tunsi äiti vainajansa kohtalon ja tiesi, minkälaisen ikuisen häpeän
    tämä oli hänelle saattanut. Se se häntä ensin kalvoi ja itketytti, että
    hän nyt oman lapsensa samaan kurjuuteen synnytti, jossa syytön,
    viaton raukka äitinsä rikoksista kärsimään jäisi ja yhteiskunnan
    hylkyläiseksi.

    Yhä lähemmäksi tuli se hetki, jona hänen häpeänsä julkisesti
    paljastettaisiin, ja mitä likemmäksi se tuli, sen uhemmasti Elli joi,
    ett’eikö ennen kuolema tulisi tai muu pelastaja.

    Ja tulevan se näyttikin.

    Tosin kykeni hän vielä ulkotyöhönkin pesulaiturille, mutta usein
    täytyi poissakin olla, kun jäseniä kovemmin kolottamaan rupesi
    ja päätä pyörryttämään. Välistä tuntui siltä, kuin verisuoni olis
    päässä ratkennut ja siitä kaikki tulvilleen tullut ja aivojen
    solukatkin ja väliseinät särkynyt, eikä ajatella silloin voinut vaikka
    mitä olis tehnyt, eikä heti jälestäkään päin. Voimatkin aina silloin
    menivät, ett’ei mihinkään kotvilleen kyennyt, kunnes taas selviämään
    rupesi. Mutta entiselleen se ei tainnut koskaan tämmöisten kohtausten
    jälkeen tulla, koskahan joka kerta pää samakammaksi kävi ja
    usvaisemmaksi. — —

    Oli kolkko ja pimeä syksyinen iltayö. Valot kaupungissa olivat jo
    sammuneet. Ainoastaan kirkontornin huipusta tuolta kaukaa tuijotti
    valonsilmä, muu oli pimeää. Tuolla kaupungin pohjoispuolella pauhasi
    koski niinkuin ennenkin ja pimeässäkin uransa löysi ja — vastuksensa.
    Etäinen humina ilmotti, ettei meri ollut kovin kaukana, vaikka ei aivan
    likelläkään.

    Pesulaituri tuolla lasaretin luona oli tyhjä ja rahitkin oli
    poiskorjattu. Mutta likaisen keltainen lautahökkelin ovi oli auki ja
    tuuli sitä tuon tuostaan seinää vasten lonkutteli.

    Hökkeli ei ollut autio. Pilkkosen pimeässä istui akkunarahilla nainen.
    Emmalan Elli se oli. Hervottomana ja näöltään tajuttomana hän siinä
    istui eikä jäsentäkään järkähyttänyt ... istui vaan ja helmassaan
    jotakin vaatemyttyä piteli.

    Äkkiä liikahti vaatemytty ja heikko kitinä kuului. Silloin Ellikin
    havausi, nosti lapsen — sillä lapsi se oli, hänen rikoksensa hedelmä
    — rinnoilleen ja siihen sitä rajusti painoi. Kerran kirahti se vielä,
    sitten oli kaikki hiljaa ... ei ovikaan lonkahtanut.

    Kuin käärme olis pistänyt, hyppäsi Elli sijaltaan ja tulitikkuja
    uuninsyrjästä kopeloi, jossa niitä tavallisesti pidettiin. Pian seisoi
    hän palavan päreen kanssa lattialla ja käärönsä sisällystä paljasteli.
    Ei auennut hänellä huulet eikä vierähtänyt kyynel, kun hän
    pärevalollansa pikkuisen, kytyräselkäisen raukan näki, jonka huulet
    mustansinerviksi oli karahtaneet ja sydän sykkimästä herennyt. Mutta
    nuo suuret sinisilmät olivat avoimiksi jääneet ja eteensä surkeasti
    katselivat.

    Hän, Elli, oli siis lapsensa murhannut! Heikko se oli ollut ja
    kytyräselkäinen raukka, eikä siitä ikinä oikeaa eläjää olisi tullut.
    Mutta murha se oli sittenkin ja kauhea rikos sekä ihmisten että Jumalan
    edessä!...

    Vielä kerran hän tempasi pienokaisen syliinsä ja suuteli ja lämmitti
    sitä, vaan se ei ääntänyt, se oli kuollut. Kun tämä oikein Ellille
    selvesi, kun hän huomasi, että hän tuolta raukalta oli elämän
    riistänyt, silloin tuntui taas kuin verisuonet toinen toisensa perästä
    olis ratkenneet ja päälakea kohti tulvanneet ja viimeisenkin jären
    kipinän huuhtoneet, että kaikki meni niin sekasin ... ja harmajaksi ...
    eikä tekojaan hillitä voinut eikä sanojaan...

    Hurjana paiskasi hän päreen lattiaan, ja polki jalallaan karstan
    tuhanneksi muruksi ja lapsen syliinsä sivalsi ja ulos laiturille
    syöksähti.

    Laiturin päässä hän vielä hetkeksi pysähtyi ja raivoisasti, älyttömästi
    ympärilleen tirrotti. Sitten hän pienokaisensa kämmenilleen siirti ja
    laiturin päästä tuonne mustaan lorisevaan virtaan viiletti, että vesi
    porskahtavan pimeässä kuului.

    Laiturin päähän istualleen lyhnistyi onneton äiti ja synkkänä lapsensa
    perään tuijotti. Ei muistanut hän enää missä hän oli eikä mitään
    tajunnutkaan... Kaikki oli niin sekavaa ... ja raskasta ... ja
    harmajaa ... ja mielipuolen eloton katse paloi silmissä niin kolkosti
    ja surkeasti...

    XI.

    Kevät oli tullut, lumi sulanut. Linnut lauloi ja luonto loisti. Ei
    näkynyt noista syksyn kellertävistä lehdistä jälkeäkään, uudet,
    raittiit viheriöitsivät entisten sijalla ja suruttomasta elämästään
    aikansa nauttivan näyttivät. Ja tuo vähäinen puronen, joka kaupungin
    halki juoksevinaan oli, oli taas talven kylmästä toipunut ja hyppien ja
    loiskien virkoamisestaan iloitsi.

    Tuolta Wikholm’in patruunan muhkeasta kivirakennuksesta tulvasi
    häikäisevä valovirta. Kaikki akkunat loisti ja joka likemmäksi tuli,
    kuuli kumean, tahdikkaan soiton. Pataljonan soittokunta se oli, joka
    siellä miehissä iloa lietsoi ja virkeyttä veltostuneihin ylimyksiin.

    Lieskasi siellä monen säädyllisen ylimysneidonkin silmät, kun kepeänä
    kuin höyhen salin ympäri mennä huikasi valssin pyörteessä. Mielellään
    silloin poskensa nuoren herran olkapäälle laski ja tulikuumaa henkeä
    hengitti ja — nautti, vaikka hienommasti.

    Nuo lumivalkoiset kätöset, joita kainaloihin asti täällä tanssisalissa
    nähdä sai, ne ne niin viehättävästi viittailivat ja osottelivat. Ja
    rinta, joka väkisten oli kahleihin pakotettu ja lujalle köytetty, se se
    sittenkin kapinoida uskalsi ja tunteista aaltoili ja vapauteen pyrki.
    Mutta ahtaalle oli se nyöreillä ahdistettu ja yhtä ahtaalle muukin
    käytös ja puheet rajotettu. Iloitsevinaan sitä kumminkin oltiin ja
    hurmauksissa hyppivinään ja nauravinaan ja nauttivinaan!

    Ja isäntä, tuo vasta Helsingistä koteutunut nuori patruuna, joka nyt
    taloa hallitsi, se se vasta iloinen oli ja kaikkein mieleen. Sirona ja
    sorjana hän pyörähteli pikimustassa juhlatakissaan ja morsiantaan
    hyväillen puhutteli ja vieraille hymyili. Heti hänelle tie aukesi, jos
    sakeimpaankin herrajoukkoon yhtymään sattui, sillä kaikkihan toki
    pohatan tieltä väistyivät ja häntä kohtaan kohteliaisuuttaan osottaa
    halusivat. Ei sitä tiennyt, milloin apua tarvitsi ja hyvä se silloin
    oli, että hyvissä kirjoissa oli rahamiesten luona!

    Eikä ollut morsiankaan sulhastaan huonompi. Hieno kuin suvenkorento ja
    vaalea ja sievoiset punapilkut poskipäillä, semmoinen hän oli, kun hän
    valkeassa, muodikkaasti pönkitetyssä harsohameessaan hentona ja kevyenä
    lattialla väikkyi. Ja hyvillään se hänkin olevan näytti ja sydämmestään
    riemuitsevinaan ja hurmauneena olevinaan oli, mutta teeskellyltä ja
    kivulloiselta se näytti ja niin heikkohermoiselta.

    Mahtavana seisoi soittokunnan johtaja ja valkohansikkaisella kädellään
    alammaisilleen viittasi. Ja voimakkaasti helähti torven sävelet ja
    laimenneita mieliä kannusti ja hermoja kutkutti. Eikä kauan viipynyt
    ennenkuin riemu ylimmilleen nousi ja leikki ja nauru tulvaili viinin,
    samppanjan ja soiton yllytyksestä.

    Puheita pidettiin, maljoja juotiin, eläköötä huudettiin; ja syytähän
    toki olikin, sillä sorjempaa ja luontevampaa (ja onnellisempaa?)
    pariskuntaa, kuin Wikholm’ln nuori patruuna morsiamineen lienee harvoin
    tavattu. —

                                                      ⸻

    Mutta houruhuoneessa lasaretin luona istui kolkossa, kivisessä
    kammiossaan Emmalan Elli eikä muun maailman menosta mitään tajunnut.

    Vuoteellaan hän istui kyynärpäinsä varassa ja ajatuksissaan
    käsiselkiään katsasteli. Näinpä hän enimmän aikansa vietti ja elämäähän
    se sekin oli olevinaan. Usein hän lapsestaankin hourasi ja
    ensimmäisestä unelmastaan, konttoristista, ja siinä luulossa elävän
    näytti, että vielä se tulee, vaikka odotuttaa ... vielä se tulee ...
    ehkä jo huomenna ... nyt yhden nukunnan jälkeen tai ylihuomenna...

    Ja kun puita sisään tuotiin ja uuni lämmitä pantiin, silloin hän aina
    yhden kasahalon valtasi ja sitä polvillaan liekutti ja lauloi:

    Elä yksin äitiäsi
    Syytä lapsi-kulta,
    Vaikka piennä elämäsi
    Riistikin hän sulta.
    Syytä siitä maailmata,
    Onnen suosituita,
    Isättömän, jotka sääti
    Huonommaksi muita.

    Sitten hän taas laulamasta herkesi ja kasahalkoa käsissään hypitteli.
    Mutta äkkiä hänelle jotakin mieleen johtui ja silloin hänen silmänsä
    tulta löivät ja halko romahtaen nurkkaan lensi.

    Raivoisasti, älyttömästi hän sen perään katsoi ja katkerasti huoahtaen
    takasin vuoteellen vaipui. Ja taas istui hän entisessä asemassaan, pää
    käsien varassa ja hajanaisia jalkineitaan tarkasteli...

    Ei oo aina kohtaloonsa
    Ihmis raukka syynä,
    Usein viat vanhemmitten,
    Köyhän olot syynä,

    kuului hän itsekseen hyräjävän. Yhä syvemmälle painui pää ja vihdoin
    kämmeniltä alas luiskahti ja silmälleen oli viedä. Ei se kumminkaan
    vienyt, vaan entisessä asemassaan Elli taas kohta nuokkui ... ja
    välistä itki, kun jotakin surullista oli muistavinaan ... ja toisekseen
    nauruun pärähti, kun tanssit muisti ... ja Koiviston Annin ... ja
    konttoristin!...