IX.

Hänkin oli siis poissa! Mitään virkkamatta, jäähyväisiä sanomatta hän
oli matkustanut kauas, kauas... Valhetta ja petosta oli hän puhellut ja
kuiskutellut, vaikka silmät teeskennellen paloivat ja huulet rakkautta
hymyilivät!...

Ja Elli raukka! Hylätty, onneton ja pettynyt hän oli ja
rikoksellisuuden tunto sydäntä kalvoi. Ei ilennyt ensin itseään kadulla
näyttää, tuntui kuin kaikki ihmiset olisivat ylenkatseella häneen
katsoneet ja osotelleet. Tehtaalla taas eivät muut tytöt häntä
likellekään suvainneet ja nähtävällä kammolla edestä väistyivät. Mistä
lienevät saaneet tietääkin kaikki, mutta sen Elli heidän silmistäänkin
näki, että ne tiesivät...

Tuuteronkin Matleena, joka lapsuudesta asti oli ystävä ollut, ei enää
milloinkaan tervehtimässä käynyt ja jos kadullakin vastaan tuli, niin
väkinäistä oli hyvänpäivän teko, varsinkin muitten nähdessä. Käytti
raukka pelkäävän, että häntäkin häpeä kohtais, jos Ellin kanssa,
entisen ystävänsä kanssa, sanan vaihtaisi.

Kun Elli aina sen perästä kotiin tuli, niin katkeraan itkuun hän
pillahti ja omantunnon vaivoissa vuoteellaan vääntelihe. Ei hän
saattanut istua eikä maata ja melkein hyppimään teki välistä mieli, kun
ei itkuakaan enää tulemaan saanut, mutta karvaalta kuitenkin tuntui,
niin polttavan tuskalliselta ja katkeralta. Hän oli niin onneton, niin
onneton, ett’ei mielestään maailmassa toista yhtä kurjaa löytyisi, jos
kuinkin hakisi ... niin ei!...

Vaan kun Elli sitten väsyi tuohonkin, niin silloin tuli semmoinen
välinpitämättömyys ja kylmyys olentoon, ett’ei mistään olis huolinut,
ja vaikka alla olis maa halennut ja sinne vajoomaan ruvennut, niin ei
olis paikaltaan hievahtaa viitsinyt ... ei vaikka! ja vähitellen se yhä
kylmemmäksi muuttui ja uhka nousi, eikä silloin taas mikään hävettänyt,
ei ihan mikään, Olis vaan mielellään ihmisille näyttää tahtonut, että
saattaa sitä hänkin olla ylpeä puolestaan mokomia tekohurskaita
vastaan, jotka eivät itsekään paljo parempia olleet, vaan toisilleen
luulottelivat ja hattu päässä kävelivät ja hansikkaissa!... Mitähän jos
itsekin hatun ostais ja hansikkaat ja verkapalttoon, jossa rimpsut
lepattelis, ja jos sitten katuja kävelis eikä mistään pitäisi, niin
mitähän sitten sanoisivat?...

Ja kun näin ajatteli, niin yhä enemmän viha yltyi eikä se enää
naisiakaan kohtaan yksistään ollut, vaan miehiäkin, jotka valehtelivat
ja pettivät ja kuitenkin yhtä rentoina ja ylpeinä keppi kädessä käydä
heiskuttivat ja toisia katsella alkoivat, se se vasta vihaksi kävi,
niin vihaksi, että muruksi olis lattiata vastaan kannan alle polkassut
koko joukkokunnan niinkuin tuon sokerisirusen ... tuhanneksi
muruksi ... ympäri huonetta...!

Niin Elli kuitenkin vielä kauan luuli, että kyllä se konttoristi vielä
palaa ja narrata vaan tahtoi, että Helsinkiin matkusti; mutta kun aika
kului eikä tulla alkanut, niin — yhä tummemmaksi muuttui toivo ja
tyhjemmäksi rinta. Tuntui välistä kuin se halkeamaan rupeisi ja oikein
käsillään painaa piti, että helpottais, niin kolkoksi kävi elämä ja
autioksi. Olisi edes yksikään ystävä ollut, jolle surunsa ja huolensa
puhua saisi ja joka ei ylenkatsois eikä pilkkaa tekis, vaan ihmisenä
pitäis ja kuuntelis! Vaan eihän sitä ollut, ei ketään! —

Koiviston Anni se kumminkin vähitellen lähentelemään rupesi ja vaikka
Elli hänelle ylpeästi vastasi eikä sinne päin katsonutkaan, niin ei se
suuttunut, vaan yhä ystävällisemmästi puhelevinaan oli. Ja kun
iltarupeama loppui ja Elli kotiinsa lähti astumaan, niin ei kuin mukaan
pakkausi ja ystävyyttään vakuuttamallakin vakuutteli. Vähitellen rupesi
Ellinkin sydän sulamaan ja mieli lauhtumaan. Anni jäi hänen luokseen
ensin illaksi yöksi ja sitten koko ... ja sinä yönäkös puheltiin ja
selvitettiin ja yhdessä itkettiinkin.

Anni se oli kaikki jo kokenut ja vuosikausia itkeneensäkin sanoi
samoista asioista, mutta tyhmä se oli, joka ei heretä tiennyt ... ei se
kuitenkaan sillä paremmaksi tullut. Ei ne ihmiset kumminkaan siitä
pitäneet, vaan saman häpeän sitä siltä sai kantaa. Ja kun se ei siitään
korjaunut ja yhtä huonona sittenkin pidettiin, niin mitä häntä
rupesikaan silmiään päästänsä suremaan ... heittäysi muiden mukaan ja
semmoiseksi kuin luultiin, ett’ei syyttömästi tarvinnut häpeää kantaa.
Kun kerran kylmäksi heittäysi eikä mistään pitänyt eikä ajatuksille
valtaa antanut, niin saattoi sitä aika hyvästi toimeen tulla ja
nauraakin ja ilota vielä paremmin kuin muut! Ja antoi tyttöjen katsoa
ja kihnistellä, ei ollut näkevinäänkään koko olemuksia, niin niille
alkoi kateeksi käydä, kun hyvissä vaatteissa toiset kävi ja lystäilivät
sillä aikaa kuin he työtä tekivät eli kotonaan töröttivät. Herratkin ne
aina siihen katsoivat minkälaisissa vaatteissa kävi ja kuinka
käyttäytyä osasi! — — —

Eräänä Elli Koiviston Annin kanssa kaupungilla oli ja
ostoksiaan teki, että tanssiin kykenisi samana iltana ... tuonne torin
laitaan. Ei niistä enää ollut tutuista puutetta eikä sitä pelätä
tarvinnut, ett’ei tanssitettu, jos tansseihin meni. Koiviston Anni se
tuttuja hankkia osasi itselleen ja Ellinkin varalle.

Tuuteron Matleenasta ei Elli Janne mitään ollut pitkään aikaan kuullut ...
poisko lie muuttanutkin koko kaupungista. Ja mihin hän lie hävinnyt
sekin Mattilan, kun ei siitäkään mitään kuulunut. Kaupunkiin se
oli jäänyt, sen Elli kyllä tiesi, mutta muuta ei, ei mitään. Vaan eipä
se Elli heistä paljo välittänytkään, olipa nuo missä tahansa!

Siinä kun kävelivät, alkoi edestä päin rautojen kilinä kuulua ja pian
näkyikin raastuvan portista vanki tulevan raudat jaloissa ja
vanginvahti perässä. Heidän puolista katukäytävää se tuli ja kovin
kitisivät vitjat hiljalleen astuessa. Nuorelta se näytti tuo mies
kaukaakin katsoen ja nuorihan tuo olikin, vaikka kuluneen ja juomarin
näköiseksi oli käynyt. Silmätkin verestivät ja kasvot pöheessä olivat
ja pitkä punainen naarmu meni silmän alta korvaan päin.

”Kuka se on ja mitähän tuo raukka on tehnyt?” kysäsi Koiviston Anni
vanginvartijalta, joka kappaleen matkan päässä vartioittavaansa
seurasi.

”Mikähän lie ylimaalainen, joka täällä kaupungissa jo kauan on
rökälehtänyt ja toisiltana tappelussa erään miehen kuolijaaksi oli
lyönyt.” Ei vanginkulettaja siitä sen enemmän välittävän näyttänyt,
jatkoi vaan kulkuaan ja mietteissään edelleen asteli.

”Huomasitko sinä, Elli, kun tuo vankiraukka niin kummasti meihin
katsahti? Ei suinkaan se meitä tuntea mahtanut?” Anni kääntyi Elliin
päin ihmeissään, siitä, ettei Elli mitään virkkanut.

Luntakin valkeammaksi oli Elli valahtanut ja hänen ruumiinsa oikein
värähtelevän näytti. Ei hän ensin mitään sanonut, vaan kun Anni alkoi
hätäillä että ”mikä sinulla on, Elli? miksikä sinä tuolla lailla
katsot?” niin silloin Elli äkkiä tointuvan näytti ja poispäin kääntyi.

”Ei minulla mitään hätää, ei mitään ... tuli vaan semmoinen kumma
kohtaus päälleni, mikä lie ollut? Hyvästi nyt, Anni, en minä enää
kävellä viitsi, astele sinä tarpeeksi, minä menen kotiin ... minä en
voi oikein hyvästi!...”

Siihen jätti Elli ystävänsä Koiviston Annin ja melkein juoksujalassa
kotiinsa kiiruhtamaan lähti, ja niin tuntui päätä ilkeästi viemaamaan
rupeavan, ett’ ei ihmisiä väistellä oikein saattanut, vaan välistä
vastatusten pommasi ja sadatuksia peräänsä sai. Vasta sitten kun
kotiportille pääsi oli kuin suojaan olis tullut ja sydänkin kevenevän
tunnusti.

Mutta ovella täytyi ainakin seisahtua ja avainta pihtipuolen syrjästä
vuorilaudan välistä kopeloida. Ja selvään kuulusti korvissa jalkaraudat
niin kamalan kolkosti kilisevän ja edessään oli näkevinään Mattilan
pöhöttyneet kasvot ja verinaarmun posken poikki ja punertavat
tihkusilmät, jotka niin katkerasti häneen katsahtivat — ja kun avaimen
vihdoin suulle sai ja ovi saranoillaan narahti, niin oli kuin linnan
portti olis vingahtaen narahtanut ja rautojen kolea kalke sinne
kuulumattomiin kadonnut...

— — — Kyllä, oli tuimaa temmellystä sinäkin iltana tanssihuveissa
tuolla torin laidassa. Ihmisiä oli tungokseen asti, poikia ja tyttöjä,
ja kiihkeästi siellä permantoa polettiin ja pyörittiin, että sälöt
kirpoilivat asevelvollisten raudoitettujen kantapäitten sijoilta, ja
kummakos se oli, jos tanssi niin tulisesti kävi, kun pataljoonan
torvisoittokunta soittamaan oli saatu, ja kun se törähytteli, niin
ikkunalasit tärähtivät ja korvat lumpeen lupsahtivat. Nain huumeuksissa
se olikin parempi hyppiä, sillä silloin sitä paljo hurjemmaksi tuli
eikä ajatella saattanut ... eikä joutanutkaan!

Kun tanssi aina kerrakseen loppui, posket tulikuumina paloivat ja
silmät tuimasti sisällisestä liekistä lieskasivat ja rinta
hengästyksestä pakahtua oli, niin eihän silloin vastustella saattanut
nuoria miehiä, jotka käsipuolesta sivulle päin vetivät ...
rahtööripaikkaan ja kirkasta punssia eli vahtoavaa olutta tarjoilivat
ja iloista leikkiä nauraen löivät.

Ei ollut Elli ennen rahtööripuolelle lähtenyt, vaikka hyvinkin oli
pyydetty ja muita tyttöjäkin mennyt. Vaan kun nyt Winkelmann’in
puotilainen pyörittämästä herkesi ja sinne päin vetää alkoi, niin
mukaan lähti Ellikin ja joi, mitä tarjottiin ... joi niin, että
syrjästä kummastellen katsottiin ja pilkallisesti naurettiin ja
osoteltiin.

Mutta Ellipä tiesi, miksi tänä iltana juonti maistoi ja miksikä
tanssistakaan ei tau’ota olis tahtonut ... ei hetkeksikään, vaan
myötäänsä riehunut ja lentänyt, että pakahtunut olisi ja paikalle —
kuollut!

Olisihan silloin toki vankirautojen kolina korvista lähtenyt ja
omantunnon ääni ja rinnan ahdistus herennyt, ja tuskat tukehtuneet eikä
konttoristikaan enää olis päässä pyörinyt eikä muut viettelykset
kiusanneet! Vaan kun kuolemakaan ei tullut eikä itseäänkään lopettaa
uskaltanut, niin joi häntä silloin, että päätä vieraasi ja muisto
hävisi ... saman se teki kuin kuolemakin siksi kerraksi ... ja kukapa
se huomispäivää tänä iltana ajattelemaan jouti!...

Taas törähtivät soittotorvet ja uudelleen alkoi huima hyörinä. Eikä
auttanut Ellinkään vastustelu, mukaansa ne vetivät, vaikka jo polvet
mieli nivelissään notkahtelemaan ja silmät ummistumaan ja aivoissa niin
raskaalta tuntui; mukaansa ne veivät ja pyörittelivät, että
puolikuolleena viimein ovensuu-penkille istahtaa täytyi ... ja siitä
kenenkään näkemättä ulos livahtaa jäähdyttelemään, kun niin kauheasti
poskia poltti.

Vaan täällä ulkona tuntui niin vilpoiselta ja mukavalta, että
nurmipenkerelle seinän viereen istua piti levähtämään. Ja silloin
valtasi semmoinen vastustamaton väsymys jäntereet ja polvet, ettei ylös
päässyt eikä tahtonutkaan, vaan siihen sijalleen lyhmistyi seinän
viereen. Päätä painosti, muisto katosi, ajatus sammui, ett’ei mistään
mitään tiennyt ... ja siihen nukkui ... niin raskaasti, niin raskaasti,
ett’ei untakaan edes nähnyt!...