6

Kiusallista olikin heikkohermoisen nähdä ja kärsiä ympärillään sellaista
aikaa. Maailmansota ja sorto venäläisten puolelta tekivät sisäistenkin
olojemme ilman ahdistavaksi. Oli kuin ukkosilman edellä, tukehduttavaa,
paahteista, rauhattomaksi tekevää, jonkinlaista räjähdystä kaipaavaa.

Vieraan kansakunnan sorto! Sen, mikä meissä oli heikkoa, se heikonsi
monin verroin, sai meidät itse tuhoamaan itseämme puheillamme!

Jo toista vuosikymmentä oli siitä, kun Suomen oma sotalaitos, Venäjän
pelkäämä, — ja syyllä kylläkin, sillä siinä tuntui vahvoja suomalaisen
vapaudenkaipuun oireita, — oli lakkautettu: etäisen ukkosen ensimmäistä
jyrinää; teko, joka sinkosi täällä suurenkin yleisön keskuudessa
ensimmäiset oikean venäläisvihan kipinät. Vihan kipinät, ja ylpeydenkin:
suomalaista itsetuntoa se teko mairi, koska se osoitti mahtavan Venäjän
saattavan peljätä meitä, pientä ja vähälukuista kansaa. Mutta ylpeyden
täytyi neuvottomana alistua, toistaiseksi: kun poikiamme tahdottiin
lisäksi pakottaa suorittamaan asevelvollisuutensa Venäjällä, tuon
yhtäkkiä entistä vihatummaksi tulleen vieraan rodun keskellä, sen
armeijaan pirstaleiksi hajoitettuina, nousi kätketty itsetunto: tuli
asevelvollisuuslakko. Siinä voitettiin; se oli voimannäyte, josta
kansallinen itsetuntomme sai uutta elinvoimaa. Mutta kuinka pitkäksi
aikaa! Ei se päästänyt pientä kansallisuutta painajaisestaan. Nyt vasta
alkoikin se oikea sorto: venäläistyttäminen salaisilla, kavalilla,
turmelevilla keinoilla, kun oli Suomen vastustushalu todella nähty;
alkoi masennettavien heikontaminen koko heidän sieluaan myrkyttämällä.
Tosin käytettiin julkista väkivaltaakin siinä ohella, Suomen
kunniallisimpia miehiä laahattiin Siperiaan tai ajettiin ulkomaille
maanpakoon, mutta vaarallisempaa kuin väkivalta oli kannattajien tai
petturien hankinta suomalaisten omista joukoista. Mitä vielä siitä, että
jotkin katukilvet vaadittiin venäjänkielisiksi, tai sellaisestakaan,
että Suomen vielä varsinaisesti olematon, mutta ajatuksissa ja
mielikuvissa yhä selvenevä lippu, jonka maamme runoilijat olivat
epämääräisissä haaveissaan sommitelleet ja pystyttäneet kansan sieluun,
että se kerran tuleva oli kielletty, tangoista pois raastettu, poljettu,
jos se arasti ja milloin minkin muotoisena niihin uskalsi kohota!
Pahempaa oli, että sorto kohotti petturit keskuudestamme valtaan ja sai
meidät keskenämme kiistelemään, taistelemaan, mikä pelastuskeino olisi
parhain, taistelemaan keskenämme ja vihaamaan toisiamme. Puolueet
repivät toisiaan ja isänmaan voimaa.

Ahdistusta, alakuloisuutta. Moni toivoi, että isku olisi tullut yhdellä
kertaa, odotetun tuhon myrsky päässyt täydellä voimalla puhkeamaan. Mikä
myrsky? Kapinako? Siitä ei ollut selvyyttä.

Joskus tuntui, että se myrsky, ratkaisu, tulisi jo tuossa paikassa.
Sellaista oli suurlakon aikana. Sellaista Viaporin kapinankin lyhyinä ja
kaameina päivinä, — kaameina meille, joille verinäyt olivat olleet
pitkät ajat outoja, — päivinä, jolloin jo kansan pohja-aineksetkin,
työläiset, ottivat osaa taisteluun hirmuvallaksi kasvavaa sortoa
vastaan. Mutta ne tapaukset olivat ainoastaan pieniä ukkosen rämähdyksiä
vielä, harhailevia pikkupilviä, — menivät ohitse, haipuivat ilmanrannan
alle. Mutta niissä kohahteli halu ratkaisevaan taisteluun, voittoon tai
kuolemaan. Kohahteli ja vaimeni, raukeni ja sekautui. Missä tyydyttiin
edelleen tavoittelemaan säilytellä ainoastaan sellaista vaatimatonta
kuin autonomiaamme, toivottiin vain pientä hengähdyshetkeä, joka
saatiinkin, lyhyeksi aikaa; missä jälleen kirottiin salaa, kun taasen
kavaltajat piankin ilkkuivat: uusi sorto oli alkanut, entistä
perusteellisemmin, entistä ovelammin, sitkeämmin. Maa joutui entistä
tuskallisempiin sisäisiin riitoihin ja keskinäiseen vainoon. Pyrkihän
enemmistö, ainakin perustunteillaan kaipasi, samaan: maan vapauteen
laajemmassa tai pienemmässä muodossa; mutta jo seisoivat alemmat ja
ylemmät kansankerroksetkin vastatusten, ahdingon sekauttamina,
tietämättä, mitä oikein tehdä, miten pelastua ja pelastaa isänmaa.
Vastatusten ylemmät ja alemmat, sillä alemmat uneksivat perinpohjaista
vallankumousta, ja vapautta Venäjän liittyen, jota
vastoin ylemmät kansallista toimintaa. Ja ylemmätkin luokat
vihoittelivat toisilleen keinoista, entistä enemmän, koska jokin puolue
piti hetkellistä alistumista ja näennäistä nöyräselkäisyyttä parhaimpana
keinona, toinen taas rauhallista protesteerausta, vastaanhangoittelua
siviilimiehen aseilla, passiivisella vastarinnalla, kolmas jälleen jo
melkein aktiivista, uhkarohkeaa yrittelyä: aseiden hankkimista jonkin
vastaisen hyvän tilaisuuden varalta, ja pommien käyttelyä siinä lomassa.
Keskinäistä riitaa, sadatusta, häväistystä, vihaa olivat monet vuodet
maailmansodan edellä. Sameaa vettä, jossa maan huono aines,
onnenonkijat, tunnottomat tai rappiolle joutuneet, kalastivat. Lokaa,
johon heikkojen usko kaikkeen ihmisyyteen hukkui. Sellaista oli ollut
Tistelbergin nuoruuden ja ensimmäisen miehuusiän aika, — tausta, jota
vastaan hänenkin epäilevä sielunsa kuvautuu selvempänä. Entinen
toivorikas, terveen nuorekas Suomi vajosi kasaan ja alkoi mädätä kuin
sieni.

Uudistuksista, joita aika kaipasi niin hengen kuin aineen aloilla, ennen
kaikkea uskonnollisten ja kirkollisten katsomusten uudistuksesta ja
kansan talouden voimistamisesta, ei tullut mitään: Venäjä oli vastassa;
ja ne suomalaiset, jotka etujensa tai uskomustensa vuoksi hekin näitä
uudistuksia vastustivat, saivat tuekseen hyvän tekosyyn venäläisyyden
uhasta, joka kielsi herättämästä uusia kysymyksiä, uusia kiistanaiheita.
Tuli kehityksessä seisahdus, ja siitä vihoittelivat pohjakerrokset,
varsinkin sosialistit, kansan enimmin uusiaikaisuutta havitteleva osa,
ennen kaikkea oman maansa vanhoillisille, porvaristolle. Juopa alempien
ja ylempien luokkien välillä kasvoi nopeasti. Turhia syytöksiä kahden
puolen, — eikä pelastusta: mahtava Venäjä esti keskinäisten asiaimme
luonnollisen selvittelyn. Ei pelastusta! Ja ylemmistä luokista,
sivistyneihin lukeutuvista tai luetuista, monen monet, veltommat ja
epäilyksen kalvavaa tautia sairastavat, vaipuivat välinpitämättömiksi,
kuka koettaen nauttia hetkestä, hätäisesti ja kiivaasti huohottaen kuin
helteisillä hetkillä ennen toivottua ukkosilmaa, kuka taas heittäytyen
pitämään huolta vain itsestään, ken antautuen keinottelulla kukkaroaan
paisuttamaan, ken muukalaisten kätyriksi, pyrkien heidän antamiinsa
virkoihin: niin korkeimmista asemista nälkäisille rentuille suotuihin
kurjiin sanomalehtisensorin paikkoihin asti.

Ja kuitenkin: vaikka toiset sivistyneeseen luokkaan kuuluvista
nauttivat, toiset keräsivät rahaa, ja alempi luokka heitä halveksi, niin
julkeimmat kätyrit toki saivat olla yksinään, kaikki kätyrit
eristettyinä, halveksittuina, pilkattuina, monikin heistä vain odottaen,
milloin salama heihin lopulta sittenkin iskisi. Sillä taivas musteni
yhä. Ja yhä selvemmin nähtiin kaksi ukkospilveä: venäläisten sortoa
vastaan nousi toinen, vähäinen vielä ja hajanainen, hatara ja sekava,
mutta yhä kiivaammaksi värittyvä: maan vapaudenkaipuu.

Ilkkuvia tai synkkiä onnenonkijoita! Auttamattoman perikadon ennustajia!
Välinpitämättömiä katselijoita. Tuskastuttavaan poliittiseen ilmaan
kyllästyneitä, jotka etsivät virvoittavaa varjoa omasta yksilöllisestä
elämästään.

Mutta myöskin passivisteja, kuten sanottu: sellaisia, jotka toivoivat
kansalle pelastusta valistuksesta, — valistuksen mukana kasvavasta
passiivisesta vastarinnasta.

Sellainen oli ilma ennen maailmansodan puhkeamista. Sitten tuli se sota.
Nyt se jyrisi parhaillaan, Saksan aseet voittivat uusimpia laakereitaan.

Siltä sodalta oli paljon odotettu. Luottavimmat uskoivat, että siitä
seuraisi Venäjän tuho, ja varustautuivat Suomen osalta sitä tuhoa
jouduttamaan: aktivistit. Vaatimattomat toivoivat ainakin, että se sota
saisi Venäjän edes tällä hetkellä kavahtamaan ärsyttämästä jo pari vuosikymmentä
pahasti katkeroittamiaan. Kavahtaisi, ja jättäisi vainonsa
sille parempaan aikaan. Mutta hämmästykseksi ja epätoivoksi kävi toisin.
Aivan äskettäin oli päässyt liikkeelle huhu, joka sitten yhäti
varmistui, että Venäjä aikoi, ja tällaiseen aikaan, keskellä
pahinta omaa ahdinkoaan, pakottaa venäjänkielen opetusaineeksi
kansakouluihinkin: isku Suomen kansan kaikkein arimpaan, suoraan sen
sydämeen.

Vaatimattomat masentuivat. Aktivistit yltyivät. Pessimistit myrtyivät,
väsyneet pyrkivät yhä enemmän johonkin viileyteen tästä tukahduttavasta
ilmasta, kirkkaaseen veteen tai rapakkoon, sama se nyt.

Ja sitten huhuttiin lisäksi, että suomalaiset, jotka olivat
asevelvollisuuslakollaan toki kerran pelastuneet, säästyneet
sellaisestakin perikadosta kuin venäläis-japanilaisesta sodasta, jossa
olisivat saaneet vuodattaa verensä vihatun rodun puolesta, yritettäisiin
kohdakkoin viedä väkivaltaisesti Venäjän rintamalle, kaatumaan
saksalaisten voittamattomien sotakoneiden kuulista, kaatumaan
perivihollisensa hyväksi Venäjän uhriteuraina.

Koko maa huokasi, tukehduttavassa ahdistuksessa. Mutta jotakin piti
toimeliaiden ja vastuuntuntoisten tehdä. Ainakin oli yritettävä yhäti
valistaa kansaa.

Kansanopistoille ei venäläistytetty hallitus antanut enää tukea.

”Hyvä”, sanoivat kansanvalistukseen turvautuvat, ”varat on nyt koottava
omin voimin, asianharrastajain toimenpiteillä.” Tällekin seudulle oli
suunniteltu kansanopistoa. Mahdollista, ettei sitä nyt saataisikaan
perustaa. Mutta yrittää täytyi kuitenkin: hommata rahoja; ehkä oli
koittava parempi aika, ja sitä varten oli työskenneltävä.

Seurahuoneella ne iltamat tulevan kansanopiston hyväksi pidettiin. Lupa
oli saatu kuin ihmeellä.

Sateisena syyskuun ne juhlat olivat.

Seurahuone oli vanha, pitkä, harmaa puurakennus kaupungin vierellä
kulkevan harjun eteläisellä rinteellä. Alueen ympärillä oli korkea ja
sammaltunut lankkuaita, jossa oli pari suurta, monet kerrat korjailtua
porttia. Toinen pää rakennusta oli osaksi maan sisään vajonnut, toinen
korkeammalla, kalliontöyrylle perustettuna. Musta asfalttikatto vinossa.
Pihalla muutamia seljapensaita, joissa tähän aikaan syksyllä paistaa
mätäneviä marjarypäleitä. Pitkin lankkuaidan vartta siperialaisia
hernepuita lakastuneina, syksyn vetisessä tuulessa kahisten. Sisältä
ikkunoista mahtava näköala suurelle merenulapalle asti.

Paljon on vanhalla Seurahuoneella aikoinaan hommailtu, vielä enemmän
pidetty huvia: etenkin ruotsalaiset herrat muinoin, kun kaupungissa
vielä oli vähän suomalaista väestöä eikä niillä vähillä sivistystä eikä
valtaa. Pidetty huvia, juotu vankasti, joskus päivittäin, viikoittain,
eräät ukot kaiken ikänsä, ennen vanhaan. Ja nyt jatkaa osa suomalaisia
menneitten latua.

Melkein Seurahuoneen vieressä, niin lähellä sitä, tuolla vanhanaikaisen
kirkon takana, on kaupungin vanha hautausmaa, mustine hautakivineen ja
valkeine, ikäänkuin käsivarret hajallaan seisovine risteineen.
Sammaltuneen kiviaitansa keskellä, harjun rinteellä, ikäänkuin hyllyllä.
Siellä makaa tuota entistä, enimmäkseen ruotsalaista polvea, sitä
”oikeaa” herraspolvea, jonka mukavasta juopon elämästä kulkee yhäti
varsinkin alaluokan keskuudessa, sen mieltä ärsyttäen, ihmeitä tarinoita
ja jonka jatkajia, ikäänkuin sen perillisiä, on kaupungissa eräitä vielä
nykyäänkin. Siellä ne entiset lepäilevät, suurten mäntyjen ja viidakoksi
sakenevien syreenien siimeksessä, omassa erityisessä piirissään:
kaupungilla on näet jo toinenkin hautausmaa, uusi hautausmaa, alangolla
merenlahden takana. Aukea on se vielä ja runoton. Siellä makaa ikuista
untaan enimmäkseen suomalaisia, alempaa, nousevaa luokkaa.