TUNTURIEN IKUINEN VAELTAJA.

Heikun Piettar hiihtää kuin henkensä edestä pitkin öistä aapaa.
Vihaisesti hän survaisee suksisauvansa hankeen, köykistää selkänsä ja
potkaisee... Ja taas, ja taas ... oikealla ja vasemmalla ... oikealla
ja vasemmalla. Valkoiseksi hankaantunut vanha tervaamaton sivakka
parahtelee pahasti pakkasen puremassa kinoksessa, vitsasta väännetyt
mäystimet kitisevät kipeästi joka potkaisulla, ja sauvojen vitsaiset
renkaat valittavat. Vahva höyry nousee Piettarin hartioista. Mutta tyly
pakkanen on vastassa, hyytää höyryn ja puhaltaa sen valkoisena
kuuraverhona hiihtäjän pitkään takkuiseen tukkaan, lakkireuhkaan ja
hartioihin sekä hartioilla keikkuvan kurpan karvattomaan pintaan.

Kuuluu tunturin tyviltä, marastosta pitkä valittava hukan jollotus,
kuuluu pitkä jolina toisestakin tunturista, kun sieltä toinen hukka
vastaa toverilleen. Kuuluu jostakin vuoman laidasta äpärän ruma
rääkyminen...

Mutta Heikun Piettar hiihtää vain. Hän ei välitä hukan jolinoista eikä
äpärän rääkymisistä. Piettar hiihtää vain, hiihtää, hiihtää, niin että
hartiat höyryävät, vitsat voivottelevat ja sivakka parkuu.

Mutta tuon tuostakin hiihtäjä hätkähtää, katsahtaa taakseen ja vetäisee
pienen kurentonsa käppyrään...

Mutta kohta hän taas entistä kiukkuisemmin söhäisee sauvan hankeen ja
potkaisee, niin että paltsarajan repaleiset helmat heilahtavat...

Koko yön Piettar hiihtää vuoman toisensa perästä, ruukaltaa kuin
nälkäinen hukka yhdeksän vuomaa yhtenä yönä.

Aamunkoiton punertaessa pienen lapinkylän lumisia kattoja Piettar
hikivirtoja valuttaen, mutta yltä päältä valkoisena huurretonttana,
harvat parranhaivenet ja nenänalus jääkalkkareissa, hiljalleen
laahustaa halki siljon taloja kohden. Kylän koiralauma syöksähtää
vihaisena hiihtäjän kimppuun, mutta äkkiä kaikki haukkujat kääntyvät
kiljahtaen takaisin ja korvat humussa, häntä koipien välissä painuvat
pää kierossa mikä minnekin.

Piettar ei käännä päätäänkään penikkain puoleen, kahnustaa vain
lähimmälle talolle, asettaa sivakkansa seinää vasten ristiin ja
kompuroi pirttiin.

— Na, Piettar se vain hiihtää. Mistäpäs hän nyt tulee? kysytään
talossa.

— Tulenpahan vain tuolta ... mistä tulen, Piettar urahtaa, heittää
kurpan selästään, puistelee kuuraa parrastaan ja paltsarajastaan ja
heittäytyy sellaisenaan pitkälleen ovipielen tyhjään sänkypahaseen.
Kurppansa hän vain vääntää päänsä alle.

Ja kohta kuuluu ovisängystä kova kuorsaus. — — —

Tunteehan koko suohkana, monikin suohkana, Heikun Piettarin, tunturien
ikuisen vaeltajan, Piettarin, joka vain tulee ja menee, mutta ei viivy.

Aamuruskon koittaessa, koska päivä jo tuntureita vaeltelee ja kohta
rupeaa kotasavuja punertamaan, hän laahustaa öisestä erämaasta, tulee
taloon ja heittäytyy nukkumaan. Koko väsynyt hiihtäjäparka
nukkuu, vasta iltapuoleen herää sekä syö ja juo, mitä talo tarjoaa.
Mutta jo taas illalla hän tulee levottomaksi, juoksee ulkona, siirtelee
sivakoitaan ja peloissaan katselee pimenevään tunturiin. Mutta koska
puoliyön hetki rupeaa lähestymään, hän äkkiä hätkähtää ja sähähtää:

— Tuolla se tulee!

Kiireesti Piettar sonnustaa silloin kurpan selkäänsä, menee
juoksujalkaa ulos, sieppaa sivakat ja lähtee äkäisesti potkimaan.

Tietää tunturiseutu senkin, ettei mies aina ole näin vaeltanut.

Siitä on jo kymmeniä vuosia, kun Piettar kerran — mikä lienee,
pahalainen, viekoitellut — varasti Vanhan Vuollon, kiukkuisen
koutokeinolaisen, tunturiluovasta peskin, sieppasipa vielä kuivatun
poronlavan. Mutta vanha Vuollo, koranus, äkkäsi kohta, että luovassa
oli käyty ja viety. Vuollo kokosi kouraansa luovanroskia, puhalsi
kolmasti niitä ilmaan ja kirosi ja sanoi, että kuultiin:

— Kyllä se, kortto, saa ikänsä laukkoa, jos ei vain tuo takaisin.

Nyrkkejään kohotellen ja heristellen äijä vielä ähisi:

— Ja näihin kourhin on ne tuotava!

Kuulipa Heikun Piettarkin kylillä puhuttavan Vuollon kirouksista ja
pahoin hätkähti. Mutta kohta hän vain nauroi ja sanoi:

— Katohan vanhaa hampaatonta köyryä, kun yrittää vielä noitua...
Kukahan tässä rupiaa tunturia laukkomhan?

Mutta kun Heikun Piettar sitten on illalla tunturin alla pimeässä
oudassa poroja raitioimassa, häneen yht’äkkiä iskeytyy kamala
levottomuus, mikä lienee, kolo olemus. Hän koettaa hiihdellä ja
joikailla vanhaa tunturivirttään, mutta jalka ei tahdo liikkua, eikä
ääni lähteä ulos rinnasta.

Mikä kortto painaa jalkoja, mikä rietas rutistaa rintaa?

Piettar kutsuu luokseen koiraa, ainaista raitioapulaistaan. Tsähpi
tulee hyppien ja iloisesti haukahdellen. Mutta yht’äkkiä se kiljahtaa
kipeästi ja peloissaan laukkaa pakoon, eikä tule enää lähelle, vaikka
isäntä kuinka houkuttelisi. Kaukana se vain seisoo ja peloissaan
katsoo, ollen valmis lähtemään karkuun...

Piettar katselee yhä levottomampana koiransa kummallista menoa. Eivät
ole nyt oikein asiat.

Koko tunturi ja outa tuntuvat kovin kaameilta. Ei kuulu hukan ulvontaa,
ei porokellon ääntä, eivät edes taivaanvalkeat riehu. On niinkuin jokin
suuri paha olisi juuri saapumassa, jostakin tuolta mustasta tunturista.

Mikä lie sitten tulossa tuho?

Piettar yrittää huutaa raitiokumppanilleen, joka liikkuu oudassa
porotokan toisella laidalla, mutta ääni ei lähde liikkeelle...

Yht’äkkiä Piettar tuntee kauhean vihlaisun, joka sävähtää läpi sielun
ja ruumiin. Hän hypähtää ja ulvahtaa kuin ammuttu hukka, syöksähtää
sitten sivakoilleen ja lähtee hiihtämään kuin olisi vainolainen
kintereillä...

Siitä alkoi Heikun Piettarin vaellus.

Joka yö, koska puoliyö rupeaa lähestymään, tulee Piettarille kamala
käsky, tulee kuin joku peloittava kova kumppani, joka sanoo, että nyt
lähdetään.

Ja Piettarin pitää lähteä, on sää millainen tahansa, on suvi taikka
talvi, sotkuinen syksy taikka sohjuinen kevät. Ja aina pitää painaa
kuin henkensä edestä. — — —

Arvaa Piettar heti, että Vanha Vuollo se on, ja arvelee, että
kylläpähän heittää, kun aikansa kiusaa. Mutta ei heitä, panee miehen
vain joka yö matkaan.

Etsii Piettar varastamansa peskin — vanha karvaton paltsaraja
riepu se vain on — sulloo sen kurppaansa, pistää sinne kuivatun
poronlavankin, josta hän ei ole kyennyt edes suupalaa ottamaan, ja
lähtee puhuttelemaan Vanhaa Vuolloa. Mutta Koutokeinon kamala äijä on
mennyt, ei tiedetä mihin. Yrittää Piettar vielä toisenkin kerran
Vuollon kodalle, mutta saa jo matkalla kuulla, että äijä on kadonnut
tunturiin, mihin lienee kuollut kiroineen.

Tyhjin toimin, kuivettunut poronlapa, karvaton paltsaraja kurpassaan,
Piettar surkeana tulla kahnustaa takaisin.

Ei ole enää Piettarin kirojen pyörryttäjää, eikä ole kamala
koutokeinolainenkaan niitä peräyttänyt. Sen saa Piettar kyllä tuntea.
Ala hiihdellä nyt vain niin kauan kuin jalka tietä antaa ja kanna
kurppaa, synnintaakkaa...

Mutta satipa ei kannakaan!

Heittää Piettar kerran aamuhämärissä tunturia hiihtäessään kurppansa
syvään kuruun ja lähtee vihaisesti laskemaan alas pitkää myötälettä.
Tuntuu jo kovin keveältä hartioissa, sivakka ihan ilosta ulvahtelee ja
heittelee pitkiä hyppyjä tunturinportaalta toiselle...

Piettar tulee kylään kuin uutena miehenä, potkaisee sivakkansa seinän
viereen ja mennä tömistää pirttiin hökäisten:

— Siitä tuli loppu nyt!

Mutta kun ilta joutuu ja puoliyö saapuu, saapuu vanha vainoojakin ja
panee miehen noutamaan kurppaansa. Piettar paran täytyy pimeässä
ponnistella takaisin kolkkoon tunturiin, kähmiä siellä kuin yökyöpeli
ja etsiä synnintaakkaansa aamuun saakka ja sitten sonnustaa se jälleen
selkäänsä ja lähteä ruukaltamaan kuin ennenkin.

Ja aina joka yöpaikassa pitää kurppa asettaa pään alle.

— Na, kuinka kauan Piettarin pitää tuota takkaa kiikuttaa? kysyvät
kylänmiehet joskus.

— Niin kauan kuin elän, Piettar murahtaa katkerasti ja jahkaisee:

— Kunpahan tästä pian pääsis.

— Na, olisikkos valmis kuolemhan, jos se tulis? kysytään.

— Vaikka paikalla pasuuna helähtäisi

— Mutta ... olekkos ajatellut helvettiä?

— Tämä helvettiä on! kähähtää Piettar, potkaisee vihaisesti sivakalla
ja painuu yöhön. — — —

Näinpä sitten Piettar ohjaa kulkunsa joelle ja lähtee pimeässä
potkaisemaan ylitse — kyllä vanha erämaiden kiertäjä tietää, mistä
virta käy ja jäätä kalvaa...

Jää rusahtaa, ja öinen hiihtäjä syöksyy sulaan. Kova virta painaa, ja
vahva vesi vetää miestä jään alle...

Ei Piettar huutele hätäänsä, eikä karju apua. Kuin jo lepoon päässeenä
hän uskoo nyt vihdoinkin tulleen lopun pitkästä vaelluksestaan...

Mutta silloin ruukaltaa siihen taas vanha paha, panee Piettarin
tempaamaan suuren puukkonsa ja kiskomaan itsensä kovalle jäälle.

Tunturien vaeltajan ei anneta vaipua veteen. Hänen virkansa on hiihtää
ja kantaa kuivettunutta poronlapaa ja vanhaa paltsarajaa.

Märkänä, kylmettyneenä jääukkona Piettar entistä surkeampana taas
hiihtää kahnustelee kylille. Ja kylän koirat hyökkäävät kahta
kiukkuisemmin häntä vastaan, mutta kohta ne nopeammin kuin koskaan
kääntyvät takaisin ja kiljuen ruukaltavat pakoon. — — —

Laskee Piettar sitten taas suurta tunturia. On siellä musta pohjaton
kortsi, sellainen, johon mies varmasti voisi mennä ikiteilleen, sati
vain pitkää myötälettä sinne täyttä vauhtia laskettaisi.

Hiihtäjä saa äkkiä hurjan halun. Nyt kerrankin loppukoon kurja matka ja
kamala kurpan kiikuttaminen.

Piettar survaisee äkäisesti sauvalla hankea ja kiitää kuin mieletön
kohti surmankitaa. Sivakat huutavat, vitsat kirahtelevat, ja tuuli
viheltää korvissa kuin rietas...

Hampaat irvissä, hurjin katsein Piettar tähtää mustaa kuilua, yhä vain
työnnellen sauvoillaan, ja vauhti tulee aina hurjemmaksi. Tuntuu kuin
ilkeää kurppaa ei enää olisikaan hartioilla.

— Herra Jumala ... nyt kumminkin menhän!

Kamalana kita kyllä ammottaa, mutta — suhaus vain ja silloin on kaikki
lopussa...

Mutta mikä siellä takana rähähti?

Yht’äkkiä tarttuu joku näkymätön sivakkoihin ja väkisin vääntää
kärjistä, niin että Piettar kohta kuin lentävä kuvatus mennä viilettää
hyppien ja keikkuen yli rotkojenkin porras portaalta pitkin kuilun
reunaa ja tulla tohahtaa alas outamaahan tunturin juurelle.

Ja aivan ehjin nahoin, kurppa hartioilla.

Vanhan paltsarajan ja kuivettuneen poronlavan varkaan ei ole lupa
sortua tunturin kuiluunkaan. — — —

Väsynein voimin pieni miesnepu yhä vain joka jumalanilta, koska muut
kristityt paneutuvat Herran huomaan, vääntää selkäänsä kurjan
synnintaakan ja pahan ajamana painuu yöhön. Vaikka ei tahdo enää jalka
myöten antaa, eikä henki keuhkoissa kulkea, sittenkin vain pitää mennä
köpittää. Yskien ja köhien...

Sillä tunturienmaan kirot ovat kamalat ja pyörtämättömät.