RIKKAAN HANNUN AARRE.

Uvjaladnen suuri kortsi on kolo paikka. Sen rumat louhikkoiset
pahtaseinät kohoavat kahta puolta peloittavan synkkinä, ja kuilun
pohjassa kohisee Uvjaladnejoki mustana manalan virtana. Siellä se
päivättömässä rotkossa pauhaa väliin ilkeästi kähisten, väliin taas
vihaisesti huutaen, niin että kortsin partaalta katsojaa melkein
kauhistuttaa.

Harvoin kyllä sinne, suureen autioon tunturiin kukaan sattuu
kulkeutumaan, ja vielä harvemmin kukaan lähtee rumaan kuiluun
kurkistelemaan. Monet peloissaan jo kaukaa kiertävät Uvjaladnen
kortsin. Mutta kumminkin kaikilla on kortsille kova veto ja mieliteko.
Ankara pelko vain estää sinne menemästä.

Sillä koko tunturimaa korkeilta outaperiltä ja tenonlatvoilta aina
Ruijanmerelle asti tietää, että kortsin pohjalla, Uvjaladnen kuohujen
partaalla, jossakin luolikossa on kätkettynä Rikkaan Hannun suuri
aarre. Se on ollut siellä jo satoja vuosia, ja sitä on yhtä kauan
etsitty ja yritetty vallata. Mutta saamatta se on jäänyt.

Koko tunturimaa tietää senkin, kuka Rikas-Hannu on ollut. Monet
muisteluksethan kertovat ylpeästä ylilappalaisesta, joka tuhatpäisine
porotokkineen ennen muinoin juti tunturista tunturiin, mennä rymistäen
milloin Ruijanmeren rannalle, milloin taas eteläisiin outamaihin. Ja
rahoja, silparahoja, speisejä ja päivätaalereita oli miehellä kiisat
täynnä.

Tunturista tunturiin muistelukset saarnaavat, kuinka Rikas-Hannu
autioita erämaita jutaessaan monta kertaa joutui tappelemaan Staalujen,
väkevien, julmien tunturipeikkojen kanssa, ja aina oli kysymyksessä,
puolin ja toisin, henki ja tavarat. Mutta joka kerta Hannu voitti,
tappaen tunturipeikon ja perien sen hopeat. Kaksitoista Staalua
tunturimies surmasi, saaden heiltä hopeoita nelikoittain. Sillä joka
Staalulla oli taskuissaan, peskinpovessa ainakin nelikollinen
hopearahoja.

Oikein hopean helinä kuuluu, kun muistelukset tunturitalossa,
turvekodassa taikka pororaition laavussa näitä mainovat — vaikka
samalla tuntuu kamalalta kuulla, kuinka Rikkaan-Hannun on pitänyt
henkensä kaupalla tapella voittaakseen kimppuunsa käyvän tunturipeikon.

Mutta vielä kovemmin silparahat helisevät, kun kuullaan, että Hannu on
kätkenyt Staaluilta saamansa suunnattomat rikkaudet Uvjaladnen rumaan
kortsiin. Neljä suurta kuparikattilaa hopeoita täynnä Hannu on
renkeineen ja poroineen kantaa kiikuttanut tunturiin ja piiloittanut
sinne kortsiin johonkin louhen alle.

Korvat pystyssä koko tunturimaa kuuntelee vanhaa mainasta, ollen heti
valmiina valtaamaan Hannun hopeat — ja sitten vasta kelpaisi olla.
Löytäisipä pienen turvekömmänän kinnipeskinen ukko Uvjaladnen
silparahat, niin jo elämä valkenisi — ainakin hirsitalo
lohtakamareineen ja sinisine ikkunapielineen heti rakennettaisiin.
Taikka saisi tuntureita kiertävä riekonpyytäjä aarteen hoitoihinsa, hän
kohta olisi vaikka valkoisen kauppatalon isäntänä.

Mutta maahan kupsahtavat suuretkin toiveet heti, kun muistelus kertoo,
että ylpeä Hannu pani aarteensa niin koloon paikkaan ja niin kovien
haltiain hoitoihin, ettei sitä joka turvekömmänän ukon eikä joka
poropaimenen pää kestä mennä yrittämäänkään.

Tietäähän sen, että jylhiltä tunturipeikoilta saadut tavarat piti
jälleen heittää jylhään tunturiin. Henkensä kaupalla ne oli taaskin
lunastettava. Ken aikoi mennä niitä uudestaan valtaamaan, hänen oli
tapeltava tunturipeikkojen kanssa. Muisteluskin sen sanoi, ja se oli
vanha tunturimaiden laki, Ei suuri tunturi, eivätkä rumat tunturipeikot
anna ilmaiseksi mitään. Eikä pelkurin tarvitse yrittääkään, miestä
siinä kysytään.

Turvekodan kinnipeskisen ukko rievun hirsitalo sinisine ikkunapielineen
häipyy jälleen pimeään tulevaisuuteen, ja riekkoja pyytelevä tenomies
saa yhä edelleenkin viritellä riekonansoja tunturikuruihin.

Mutta muistelus kumminkin ahkerasti helisyttää hopearahoja monen
korvissa, rakennellen hirsitupia, sinisiä ikkunapieliä ja
lohtakamareita ja valkoisia kauppataloja. Siitä jo moni niin intoutuu
ja ylpistyy, että melkein aanailee olevansa oikea ja valittu aarteiden
valtaaja. Ja moni taivaltaa tunturiin, rumalle kortsille — ainakin
katsomaan, kuinka kolo paikka se on.

Ja kolo se onkin, koska sieltä pimeinä syksyöinä nähdään tulen
liekehtivän, ja talvipäivinä nousevan paksun savun. Joskus sieltä taas
kuuluu kumeita jymähdyksiä, ja joskus on siellä nähty outojen
peloittavien henkien taajovan. Tunturien ankarat haltiat siellä
elämöivät.

Pienet lappalaisrievut, vaikka ovatkin suurien erämaiden elämänikäisiä
kiertäjiä ja tuntevat kaikki tunturit ja tunturien rumatkin rotkot,
palaavat kortsilta hyvin pian takaisin.

Kyllä heille silparahat kelpaisivat, mutta paikka vistottaa.

Vistottaa se, ja on kolo.

Sen saavat nähdä ja kokea kerran vanhat kovat riekkomiehetkin, jotka
harmaana syyspäivänä oikein miehissä menevät sinne rikkauksia perimään.

Tornakon ukko ja Hormaniemen Juhan-Piettar, Kinis-Tuomas ja Piret-Erkki
ovat koko viikon kierrelleet tuntureita Uvjaladnen ympäristöillä ja
saaneet hyvästi riekkoja. Kaikilla on reput pullollaan, ja
tunturikotaan jäivät vielä suuret takat.

Siitä riekkomiehet niin ylpistyvät, että päättävät lopuksi mennä
korjaamaan Rikkaan-Hannun aarteen.

Mikäs siinä, kun kerran tunturissa lähellä ollaan, niin saattaahan
samoin keinoin käydä pistämässä kurppaansa Hannu raukan hopeat. Ovat ne
jo kylliksi homehtuneet tunturipeikkojen hoidoissa, niin että hyvin
joutavat jo kristittyjen ihmisten käsiin kirkastumaan. Sitten vasta
kelpaisi astella kotiin, kun olisi rahaa, jopa oikein Uvjaladnen
rikkaudet. Riekkorievut joutaisivat silloin tunturien hyviksi.

Jo saisi tunturimaa kerrankin saarnaamista.

Sati vain riekkomiehet uskaltavat mennä.

Riekkomiehet uskaltavat ja menevät, että maat jytisevät. Nyt ovatkin
sellaiset miehet matkassa, että rahat otetaan, vaikka tulisi tuhannen
kyöpeliä. Kaikkein kovimpana koko joukossa pauhaa ja etumaisena mennä
touhottaa Kinis-Tuomas.

Mutta kun peloittava kortsi rupeaa lähestymään, miehet hiljentävät
kovaa vauhtiaan, ja lopulta he hiljaa hiiviskellen äänettöminä perä
perää astelevat kuilun partaalle. Kaikkein viimeisimpänä nilkuttaa
Kinis-Tuomas, koska hän louhikossa sattui jalkansa nyrjähdyttämään.

Siinä kamalaksi sanottu kortsi silparahoineen nyt on aivan jalkojen
edessä. Hämäränä syysiltana se näyttää entistä kolkommalta. Ja
yksinäinen erämaa sen ympärillä on kovin outo ... ei kuulu linnun
ääntä, ei risahdusta. Mutta tuntuu kuin kohta saattaisi kuulua ja näkyä
jotakin — vaikka itse musta sarvipäinen rietas kömpisi synkästä
kurusta ja parkaisisi, niin että pahtaseinät paukahtaisivat halki.

Äänettöminä, henkeään pidätellen riekkomiehet seisovat kuilun partaalla
katsellen pelokkaina ympärilleen, vilkaisten syrjäsilmällä
toisiaankin...

Ja sitten he yht’äkkiä sanaakaan sanomatta, kuin yhteisestä
sopimuksesta taikka jostakin salaperäisestä käskystä, kaikin lähtevät
laukkaamaan pakoon, Kinis-Tuomas kaikkien etumiehenä.

Eikä kukaan uskalla edes taakseen katsoa. Kaikista tuntuu kuin jokin
kamala olento olisi kintereillä, kohta kiinni tarttumassa... — — —

Mutta Joun’-Niilas, kouluja käynyt länsmanni lähtee tunturiin aivan
yksinään, tahtoen yksin vallata kaikki silparahat — mitäpä niitä
osittelemaan. Kirjanoppinut Joun’-Niilas nauraa vain Staaluille ja
muille tunturikummituksille sanoen, ettei sellaisia olekaan. Mutta
siitä huolimatta kirjaviisas menee erämaahan juuri juhannusyönä, koska
on kuullut, että silloin aarnihaudan tulet palavat ja haltiat
hoitelevat aarteitaan, ja silloin ne parhaiten voidaan käsittää. Onpa
länsmanni vartavasten kiskonut päälleen lapinpuvun.

Koreisiin lapinparseeleihin vaatehdittu Joun’-Niilas kyköttää sitten
kuin lapinäijä taikka vanha aarnihaudan haltia juhannusyönä yksinään
kortsin partaalla autiossa tunturissa odottaen, milloin ja mistä
aarnihaudan tuli tuikahtaisi. Katsoo hän synkkään kuiluun tuonne,
katsoo taas tänne, katsoo ylös, katsoo alas ja odottaa ... odottaa...

Ja niin tapahtuukin, että sydänyön hetkellä, koska aurinko on
alimmillaan ja erämaa melkein kuin uneen vaipumassa, pieni kirkas tuli
häilähtelee hämärästä kurusta, suuren louhen juuresta. Pieni elävä
tuli, sinertävä liekki siellä värisee ja vapisee ... sammuu ja taas
lehahtaa ilmi ja arkana värisee...

Aarnihaudan salaperäinen haltia siellä parhaillaan hoitelee aarrettaan.

Kortsin partaalla istuva aarnihaudan vartija vavahtaa, katsoo tarkkaan
värisevää tulta, katsoo vielä tarkemmin ja sitten hyppää ylös, ruveten
nopeasti laskeutumaan kuiluun, kumminkin lakkaamatta tuijottaen
kurunpohjassa värisevään liekkiin.

Sieltähän se louhen alta yhä leiskuu. Kyllä nyt aarre löytyy ja nousee.

Mutta juuri kun Joun’-Niilas laskeutuu kuruun, muuan iso kallionlohkare
itsestään liikahtaa kuin näkymättömän käden kääntämänä, lähtien sitten
kolisten vyörymään alas. Ja kohta koko pahtaseinä on valtavana vyörynä,
jossa isoimmat kivet, pomppien pienempäinsä ylitse kiukkuisesti
kolisten ja paukkuen ajavat toisiaan takaa, niin että tunturi
jymisee...

Kirjanoppinut Joun’-Niilas on lapinparseeleineen vähältä joutua samaan
vyöryyn. Hädintuskin hän ennättää hypätä syrjään kovalle kalliolle, kun
jo koko seinä on suurena kivivirtana.

Ei länsmanni viitsi enää istua aarnihaudan vartijana, eikä hän liioin
halua lähteä hopeoita kaivamaan. Ei hän enää muista edes katsoa,
vieläkö kortsissa haltian tuli häilähtelee. — — —

Rupeaa hopeain helinä kiusaamaan jo Aapa-Junttiakin, suurta puhuvaista
miestä, joka ahkerasti käy tunturien ja vuonojen kansalle jumalansanaa
julistamassa, saaden melkein joka saarnapaikassa kuulla saarnattavan
Rikkaan-Hannun aarteesta. Siellähän se yhä on rumassa kortsissa
kyöpelien ja metsäperkeleitten hallussa. Ja ne aina ajavat ja
peloittavat pois jokaisen kristityn, joka vain uskaltaa niitä yrittää,
ja pitävät, köyryt, itse hopeansa.

Mutta kun etsisi niitä jumalansanan voimalla ja ottaisi riettailta
rahat pois.

Ja Aapa-Juntti lähtee, yksinään vain lähtee ja nousee tunturiin kantaen
Raamattua kainalossaan, niin että se kaikilta nähtäisiin. Ei hän
tarvitse silloin muita apumiehiä, kun on isokirja matkassa. Siinä on
paras apumies ja todistaja kovimpaankin asiaan riettaita ja kaikkia
köyryjä vastaan. Moni kyllä olisi halukas lähtemään Juntin mukaan,
pelkurikin hyvin uskaltaisi saarnamiehen perässä painella, mutta Juntti
painelee yksin.

Kaikki uskovat vahvasti, että nyt viimeinkin rumasta kortsista riettaat
karsivat tunturiin, ja hopeat helähtävät louhen alta, kun itse
Aapa-Juntti on asiassa. Onhan monta kertaa kuultu, kuinka väkevästi
Juntti saarnatessaan manaa perkeleitä ja kyöpeleitä, niin että heidän
täytyy häntä pelätä ja totella.

Sati vain hopeat eivät nyt helähdä, niin eivät sitten koskaan, uskovat
sekä Maskjoki että Punakas ja Taana. Ja muutamat hyvät kylänmiehet
saarnaavat, että siellä on niin julmasti sitä hopeanromua, silparahoja,
ettei Juntti jaksa niitä yksin kantaakaan. Oikein pitäisi lähteä häntä
miehissä auttamaan. Ehkä saisi siitä jonkin speisin ja päivätaalerin
itsekin.

Koko kylä odottaa ja katsoo ylös tunturiin, milloin Aapa-Juntti sieltä
astuu alas loistavin kasvoin kuin ennen muinoin Mooses Siinainvuorelta.

Vasta seuraavan päivän iltapuolessa vanha Aapa-Juntti hiljalleen tulla
kähmii takaisin. Synkkä on hänen muotonsa, allapäin hän astelee, ja
isonkirjan hän on kätkenyt kurppaansa. Ei hän paljoa puhu matkastaan.
Sen vain Juntti muistelee, että hän aamuruskon punertaessa tuntureita,
koska kuilu vielä asui pimeyden varjossa, seisoi kortsin partaalla
Raamattu kädessä avoinna, väkevästi manaten perkeleitä ja riettaita ja
Staaluja jättämään silparahat kristityn haltuun sekä itse menemään
sinne, mihin heille sija valmistettu on...

Mutta mitä sitten tapahtui, saarnamies ei muistele.

Tiedä, vaikka Juntti olisi nähnyt itse hänet — helvetin
vanhimman... — — —

Mutta koska Aapa-Juntti ei saanut aarretta esiin sanan voimalla, lähtee
viimein kova kauppamies, Skankke, ajamaan sitä ylös ruudin voimalla.
Apumiehikseen hän saa kaupparenkinsä ja Lintin Aukustin sekä
tiennäyttäjäkseen lappalaisen Jouni-ukon.

On jo myöhäinen ilta, taivaalla ajelevat ukonpilvet painavat ilman jo
hämäräksi, kun miehet ehtivät perille. Lapin Jouni ei kyllä uskalla
mennä pelätyn aarrepaikan lähellekään. Kaukaa kortsin partaalta hän
vain viittoilee ja huutaa kipittää, kun miehet kähmivät tummassa
kuilussa etsien suurta pahtaa, jonka alta Jouni sanoo monta kertaa
nähneensä tulen tuikkivan. Kun miehet viimeinkin löytävät pahdan, Jouni
vapisten kitisee jotakin, että se se on, sen alta on tuli näkynyt — ja
kapaisee sukkelasti kauas tunturiin.

Kohta kuuluu hämärästä kortsista kalkutus ja raudan helähtely,
kähmiminen ja hiljainen haastelu. On kuin manalan sepät siellä olisivat
pajatöissä takomassa kadotettujen kahleita...

Sitten yht’äkkiä kuuluu kumea jymähdys ja näkyy tulen leimahdus kortsin
kohdalla, tummaa pahtaseinää vasten. Tunturit tärähtävät, ja kuilusta
sinkoilee ilmaan suuria kivensirpaleita — ja sitten juoksee kaiku
pitkänä jylinänä tunturista tunturiin.

Jouni on niin kauhuissaan, että ruukaltaa pois koko Uvjaladnelta.
Vanhana erämaan kiertäjänä hän aavistaa, että kortsissa kohta tapahtuu
kamalia asioita. Tunturien haltiat eivät kestä eivätkä kärsi noin
ylpeätä röykkäämistä omassa valtakunnassaan. Ja vielä yöllä, joka on
heidän parhain aikansa.

Mutta kortsissa miehet ovat räjähdyttäneet pahdan pois.

Ja he rupeavat heti kovalla kolinalla kaivamaan aarretta. Kivikuokilla
he hakkaavat kalliomuraa, kierittelevät kiviä ja vääntelevät kangilla
niitä syrjään. Kaikkein kiukkuisimmin häärii köyhä kaupparenki.
Piikkikuokalla hän röykyttää vuorta, niin että tulikipinät lentelevät,
ja paiskii kivilohkareita menemään kolisten alas virtaan. Kuoppa tulee
yhä syvemmäksi, ja kaupparenki kyökyttää kuin kyöpeli sen hämärässä
rotkossa. Iskee hän siinä oikein vihamiestä kuokallaan kuopanpohjaa. Se
rämähtää kovin oudosti, rämähtää kuin vanha kattilariepu. Sitten kuuluu
kovaa helinää syvemmältä, jostakin kivien alta...

Kaupparenki karjaisten ilosta poukahtaa korkealle. Hän kyllä tietää,
kuinka hopeat helisevät, ja hosuu vielä vihaisemmin kivikuokallaan.
Kuuluu taas helinää, kaupparenki kaivaa vielä äkäisemmin, huudellen:

— Jo helisee ... jo helisee!

Mutta tunturin päälle painuneesta mustasta ukonpilvestä leimahtaa äkkiä
kirkas salama valaisten synkkää kuilua. Ja samassa pamahtaa hirveä
pitkäisen jylinä, joka vuoria vyörytellen hiljalleen ajaa pitkin
hämärtyviä tuntureita, niin että koko erämaa vapisee. Leimahtaa taas ja
pamahtaa kohta toinen vielä ankarampi isku, ja se lennättää
kaupparengin kivikuokkineen syvästä kortsista kauas tunturiin. Ja
sitten pitkäinen taas lähtee vuoria jylkyttämään...

Ei ole kauppamiehellä eikä Lintin Aukustillakaan enää halua etsiskellä
Rikkaan-Hannun hopeoita. Kivikuokat, porat ja moukarit unohtuvat, kun
aarteenkaivajat kiireesti kapaisevat ylös kurusta ja lähtevät kuin
peikkojen ajamina juoksemaan pois, pitkäisen yhä juovattaen perässä
vuoria vyörytellen...

Tunturissa he tapaavat kaupparengin, joka piikkikuokallaan hosuu ja
hakkaa kovaa kalliota, niin että tuli suihkii. Ukkosen jylistäessä hän
hyppii ja iskee kahta kiukkuisemmin, hulluna karjuen:

— Helisee ... helisee ... Rikkaan-Hannun silparahat ... helisee ...
helisee...