KUTTURl JA NAKKULA.

Nakkula, Rakkiniemen suuri noita, laskettelee purje levällään kohti
kotirantaa. Hyvä tuuli työntää tohisten, rovaseili pullistuu, ja
kolmiruumainen laukkoo komeasti keikkuen paarulta toiselle. Nakkula
itse on höösmannina venettä ohjaamassa, ja kipparit hoitelevat
purjetta.

Ja vuono vyöryy läikkyen vihertävinä paaruina, juoksiaiset ajelevat
ympäri ulappaa purskautellen ilmaan vesisuihkuja, moosat lentelevät
kirkuen veneen ympärillä, ja jostakin kaukaa kuuluu yksinäisen
meriraukan pitkä huuto...

Nakkula kuulee meriraukan parkumisen, katsoo, katsoo, mistä päin se
kuuluu, ja vähän levottomana tarkastelee merta ja taivaanmerkkejä.
Meriraukan huutohan tietää pahaa säätä ja onnettomuutta.

Äijä muistaa, kuinka hän äskettäin Muotkan hierualla sattui yhteen
vanhan Kutturin kanssa. Siellä heti syntyi heidän välillään kiukkuinen
kamppailu, niinkuin monta kertaa ennenkin. Vihan vimmassa siinä
sähistiin vastakkain kuin kaksi raivostunutta petoa. Hampaita
kiristellen ja syljeskellen, nyrkkejä heristellen, molemmin puolin
puhallettiin toisilleen mitä kauheimpia kirouksia ja uhattiin toisiaan
riettailla ja manalaisilla ja köyryillä ja kaikilla pahoilla.

Kutturi, Juovankan iso noita, onkin iankaikkinen vastus. Hän on aina
Nakkulan tiellä poikkipuolin kuin rietas, milloin kalanpyydössä,
milloin riekkotunturissa, milloin missäkin.

Mitä teki, vanha köyry, kerrankin?

Kun Nakkula menee turskanliinoja kokemaan, niin vihaisia tainareita,
ryökäleitä, on hampaat irvillään joka koukussa... Ja taas toisen kerran
on rumia merikissoja, riettaita, niin että oikein vieläkin vistottaa.

Niin ja taas, kun päivä aivan kirkkaana paistaa yli vuonon ja
tunturien, eikä tunnu tuulen henkeäkään, kun Nakkula on saitatorkoa
soutamassa ja saa lappaa kalaa, minkä ennättää, niin eikös ajelekin
pitkin vuononreikää vihainen tuulispuska ja tule kohti vinkuen ja
sähisten. Ja kuka on tuulispuskassa? Itse Kutturi siitä irvistelee,
Kutturin, riettaan, ilkeä naama irvistelee pyörivästä vesihöyrystä.
Suoraan päälle se aikoo ajaa ja paiskata kaikki ylösalaisin, niin että
köli paistaa... Mutta kun Nakkula kiireesti sieppaa puukon ja kiroten
lennättää sen vasten Kutturin irvistelevää naamaa, niin jo pirunpuskan
täytyy heittää kyynäspäämutka ja viheltäen mennä tohistaa kohti
Juovankan tuntureita, niin että vesi vihaisena sauhuna nousee
taivaalle.

Ja sitten taas, kun Nakkula talvella menee tunturiin kokemaan
riekonansoja, ei niissä ole muuta kuin valkoisia höyhentukkoja sekä
jokin verinen riekonpää. Ketut ja naalit ovat kierrelleet pitkin ansoja
tehden puhdasta. Ja sen arvaa kysymättäkin, että Kutturin äijä ne on
nostanut ilkitöihin.

Ja mitä tekee Kutturi, kun Nakkula on tunturissa heinänteossa,
asustellen jokivankan vanhassa metsäkodassa? Lähettää, rietas, sinne
kyöpeleitä koko tokan. Nakkulan täytyy hikipäissään ja puukko kourassa
tapella niiden kanssa pitkä yö, ennenkuin saa ne ajetuksi pois
kimpustaan.

Eipä silti, että Rakkiniemen suuri noita pelkäisi Juovankan isoa noitaa
taikka joutuisi hänen kanssaan otellessaan alakynteen, niin että
rupeaisi sovintoa pyytämään ja tunnustamaan itsensä huonommaksi. Sitä
toki Nakkula ei tee, eikä hänen tarvitsekaan tehdä.

Hän on aina maksanut täysin mitoin kaikki, lähettäen kortot takaisin,
niin että Kutturi on monta kertaa saanut nostaa koko väkensä avukseen,
ennenkuin on selvinnyt kaikista pahoistaan.

Sillä omia lähettämiäänhän ovat olleet. Itsepähän on äijä sitten saanut
omien pahojensa kanssa taajoa. Ja vielä ne hänet tasmovatkin.

Nytkin Kutturi taas, vanha koranus, Muotkan hierualta lähdettäessä
kirosi, ettei Nakkula, maka, ota kiinni Rakkiniemen haminaa. Mutta
siihen Nakkula puolestaan kiroten sähähti vastaan:

— Ja mie otan! Mutta sie mahat mennä Juovankan hierualle lentämällä...
Ja korpit sinut, riethan, sitten syökhöt! — — —

Ja kolmiruumainen laukkoo hyvässä tuulessa kohti Rakkiniemen rantaa...

Kuuluu taas meriraukan pitkä huuto. Nakkula katselee levottomana
takaistaan aapaa, mistä huuto kuuluu.

Kutturin pahat siellä jo taitaa olla kulkemassa.

Kova tuulenpyrähdys ajaa yht’äkkiä ohitse vinkaisten ilkeästi ja
kovasti rävähdyttäen purjetta.

Koko venekunta arvaa, että Kutturi se on, ja melkein peloissaan
odottaa, millä tavoin noita nyt on liikkeellä.

Ajaa vähän ajan päästä toinen, kovempi tuulenrossa ja menee ohitse
kiljuen ja repien rovaseiliä. Sitten kohta tulee kolmas, ja se jo
lentää karjuen ja raastaen, niin että koko kolmiruumainen vapisee.

Ja yhä uusia tuulenrossia ajelee toisiaan, aina kovemmin karjuen,
viimein ulvoen täyttä kurkkua. Suuri vuono vyöryy valkoisina
karjaspäinä. Kolmiruumainen syöksyy lentäen karjaspäältä toiselle,
milloin hurjaa vauhtia lasketellen pauhaavaa myötälettä, milloin taas
vavahdellen puskettaen kohisevaa vastamäkeä. Höösmanni saa täysin
voimin hoitaa peräsintä, ja molemmat kipparit ajavat vettä pois
veneestä senkuin ennättävät.

Taas ruukaltaa ohitse kova tuulenpyrähdys vinkaisten ilkeästi, ja purje
pamahtaa halki. Mutta vene vain mennä viilettää...

Samassa suuri valas nostaa kauheaa päätään merestä, veneen takaa.
Nakkula säikähtää, mutta tulee kohta melkein hyvilleen ja karjaisee:

— Na, sielläkös sie, rietas, oletkin?

Nakkula hyppää seisomaan veneen perään ja karjuen ja kiroten ja
nyrkkejään heilutellen rupeaa manaamaan hirviötä pois. Mutta se tulee
vain yhä lähemmäksi, puhaltaa vesisuihkun ja taas nousee ja taas
sukeltaa...

Sitten jo äkkiä aivan veneen vierestä puhaltaa töristetään vettä
niinkuin suuresta torvesta, ja kohta hirviö nousta ryöhähtää ylös,
ollen vähältä kaataa veneen. Siinä se sitten kellettelee, inhoittava
päkkitunturi, melkein airon ylettyvillä.

Kolmiruumainen keikkuu ja heiluu melkein upotakseen, ja purjeen
riekaleet repalehtavat tuulessa kuin hätää huutaen.

Mutta valas yhä puskettaa veneen rinnalla, painuen veteen ja taas
nousten ja aina vähän päästä töristäen, välittämättä vähääkään Nakkulan
manauksista. Kipparit ovat aivan kauhuissaan, ja totisin harmain
naamoin katselee Nakkulakin armotonta saattomiestä.

Viimein Nakkula, Rakkiniemen suuri noita, sieppaa suuren
viinaottinkinsa, lennättää sen täyttä vauhtia valaan kuonoon,
karjaisten:

— Mene, saatana, sen tykö, jonka sun lähettänyt on!... Ja se saapi
olla tänäpäivänä korkeimman tunturin harjalla, mutta huomenna
syvimmässä hauvassa!

Valas säikähtää ja painuu paikalla pohjaan. Se vetäisee pyrstöllään,
pyörähtää ympäri ja lähtee kovaa vauhtia takaisin. Valtavana kiilana se
kyntää merta, niin että korkeat paarut kuin tunturit seisovat kahden
puolen suurta vakoa. Ja aina tuon tuostakin törähtää ilmaan vihainen
vesisuihku...

Kova tuuli kohta melkein tyyntyy. Meri vain vielä kauan aikaa jonkaa
suurina vyöryinä.

Kolmiruumaisen kipparit saavat jo viimein ruveta airoilla kiskomaan
raskasta venettä. Nakkula köllöttää perässä höösmannina katsellen,
kuinka vesiryöppy kovaa vauhtia pakenee yhä kauemmaksi kohti vuonon
perää...

Sieltäpähän lähettäjänsä löytää.

Kun miehet saapuvat kotirantaan, näkevät he siellä ison kiven vieressä
hierualla Nakkulan heittämän viinaottingin. Meren jonka sitä siinä
hiljalleen keikuttelee, ja tyhjän ottingin kylki kumahtelee kiveä
vasten. — — —

Kutturikin, Juovankan iso noita, on vuonolla.

Hän soutaa kiskaltelee Outa-Tomman kanssa, ja kotirantaa kohden hänkin
on yrittämässä. Tuuli puhaltelee pitkin vuononreikää, päivä läikkyy
vihreillä paaruilla, ja valkoiset pilventönkyrät ajelevat yli
lumiharjaisten tunturikeilojen.

On soutajilla hyvä sää.

Siinä hiljalleen soudeltaessa Juovankan naureskellen
muistelee Tommalle, kuinka hän Muotkan hierualla sanoi Rakkiniemen
vanhalle Nakkulalle, joka muka on noita olevinaan hänkin. Vielä
kovemmin Kutturi nauraa, kun hän muistelee, minkälaisen kyytimiehen hän
laittoi Nakkulalle.

— Siinä saakin Nakkulan äijä kattoa, saako kiinni haminaa... Mutta met
vain menhän ja otethan Juovankka kiinni.

Ja miehet soutelevat naureskellen.

Kuuluu yht’äkkiä vuonolta, ulkoa päin pitkä huuto.

Miehet vavahtavat, vilkaisevat toisiinsa, mutta eivät sano sanaakaan,
rupeavat vain kuin salaisesta käskystä kovemmin vetämään airoillaan.

Kuuluu taas surkea valittava parkaisu, kaksikin pitkää huutoa
peräkkäin...

Miehet vavahtavat vielä kovemmin, mutta eivät puhu mitään, kiskovat
vain ankarammin. Vene menee jo kohisten.

Taas viiltää ilmaa monta pitkää surkeaa hätähuutoa...

Mutta Kutturi ei sano sanaakaan kuulemastaan, eikä sano myös
Outa-Tomma. Molemmin he vain kiskovat airoista kuin henkensä edestä.
Vene menee melkein lentäen.

Suuri tuulenrossa ajaa vinkuen pitkin kirkasta merenpintaa, ja äkkiä
käy koko aapa kaamean harmaaksi.

Mutta kohta taas on aivan hiljaista. Ei tunnu tuulta, ei kuulu
meriraukan huutoa, ei moosankaan kirkumista. Aapa vain on harmaa ja
kolkko.

Soutajat tuntevat, että nyt on kohta kauheita tapahtumassa. Mutta eivät
he ole tietävinäänkään, kiskovat vain kovasti...

Jo näkevät miehet, että kaukana vuonolla vesi nousee savuna korkealle
ilmaan niinkuin tuulispuskan pyörittämänä. Siellä ryöhyää valtava
vesitunturi, ja se näyttää kovalla pauhulla ruukaltavan kohti
soutumiehiä.

Kutturi katsoo sitä kauhusta kalpeana. Hän arvaa jo, mikä sieltä on
tulossa, ja tempoo niin että airot ovat katketa. Kauhistuen katsoo
Outa-Tommakin pauhaavaa vesivuorta ja kiskoo minkä jaksaa. Tomma uskoo
sieltä ajavan ainakin itse vesiperkeleen.

Nyt on henkiriepu kysymyksessä.

Suuri merenryöppy lähenee nopeasti, tullen joka hetki yhä
valtavammaksi. Vesi pärskyy ainakin tunturien tasalle, ja kova kohina,
törinä ja möyry kuuluu jo veneeseen asti. Soutajista tuntuu niinkuin
vene ei liikkuisi paikaltaan, vaikka he kuinka raastaisivat...

Kohta rupeaa vesiryöpystä häämöittämään tavattoman suuri tumma möhkäle,
niinkuin valaan pää. Kutturista näyttää, että sen niskalla ratsastaa
vanha Rakkiniemen noita. Kalpeana hän sitä katsoo, ja hänestä rupeaa
tuntumaan, että nyt on asia pantu käymään hengen päälle.

Musta kummitus tulla ryösää venettä kohden purskautellen vihaisia
suihkuja, niin että meri savuaa. Hirviö leväyttää aina vähän päästä
auki suuren kitansa.

Se ammottaa kuin kadotuksen portti, Johon koko vene molempine
soutumiehineen, kaikkineen saattaisi kerrassaan upota kuin
ilmanaikainen leikkikappale.

Kutturi hätäpäissään syljeksii mereen kahta puolta venettä ja kiroaa ja
noituu, ja karjuen koettaa manata valasta pyörtämään pois. Mutta se ei
tottele vähääkään, tulla kohistaa vain perässä aukoen ja loksahdutellen
kauheaa kitaansa...

Outa-Tomma rukka tätä katsoessaan kauhtuu, niin että heittää airot
omiin valtoihinsa ja parkaisten paiskautuu suulleen veneen pohjalle.
Mutta Kutturi kiskoo kalpeana, aina tuon tuostakin katsahtaen taakseen,
vieläkö on pitkälti rantaan.

Ranta ei näytä lähenevän ollenkaan, mutta valas kyllä lähenee. Se
puhaltaa perässä kuin vihollinen suurena merenkauhuna ja kadotuksena,
aukoen kitaansa ja töristäen vihaisia vesisauhuja.

Kutturi tempoo airoista, niin että veri suusta pursuaa ja verivirta
vuotaa nenästä pitkin rintoja. Mutta Outa-Tomma makaa vain suullaan
veneen pohjalla potkien ja parkuen kuin järjetön luontokappale.

Kutturi vilkaisee taakseen. Kohta ollaan hieruassa — ja kohta on meri
niin matalaa, ettei valas, riettaan rumilas, enää pääse uimaan...

Vielä muutamia kovia vetoja — eikä suuri rumilas enää saata mitään...

Mutta silloin valas, töristäen niin että tunturit kajahtavat, pyörähtää
kiukkuisesti takaisin, ruotaisten valtavalla pyrstöllään. Räsähtäen
lennähtää vene miehineen kaikkineen kauas kuivalle rannalle. — — —

Verta sylkien, verta valuttaen ja voihkien Kutturi parka, Juovankan iso
noita, makaa hierualla, eikä saata paikaltaan liikahtaa. Outa-Tomma
vain laukkoo edestakaisin pitkin rantaa parkuen:

— Voi voi voi, nyt se rietas tulee ... rietas tulee ... ja syö
minut...

Kuuluu vuonolta silloin kovaa tohinaa, viheltämistä ja klonkkumista...

Sieltä tulla ryöhältää suuri tuulispuska vettä korkealle riepoittaen.
Tuulispuskan matkassa tohistaa tuhantinen parvi suuria mustia lintuja,
pyörien ja repalehtaen ilmantäyteisenä ryöttäjoukkona ja klonkkuen
toinen toistaan rumemmin.

Kun Kutturi näkee ne ja kuulee niiden äänen, hän parkaisee kipeästi:

— Herra Jumala ... jo tulivat!

Vanha noita raukka kouraisee voihkien rintojansa ja puhaltaa hierualle
suuren punaisen verivirran.

Tuulispuska mustine klonkkujineen ryöhältää suoraan kohti. Pitkän aikaa
se tohisten ja vinkuen pyörii Kutturin kohdalla, ja riettalinnut
reuhaavat mukana ryöpsähtäen monta kertaa kiinni verissään makaavaan
noita parkaan. Kiljaisten tuulispuska lähtee taas ajamaan jokireikää
pitkin tunturiin pyörien ja kiertäen, niin että koivutkin vääntyvät
solmuun.

Tuulispuskan matkassa mennä riekkuu korppienkin tuhantinen tokka
valtavana pyörteenä, huutaen ja klonkkuen.

Ja Outa-Tomma näkee, kuinka samassa parvessa mennä riepoittaa suuri
musta reuhake, joka on kuin Kutturi, Juovankan iso noita.