NIILAS SAARAN KIROISSA.

Monta kertaa Talmulahden pappi on jo käynyt pauhaamassa Niilas Saaran
kodalla, kun Niilaksen porot polkevat hänen niittyään. Ja vanha Niilas
on aina saarnannut ja selittänyt:

— Na, killa pojat kattoo ja ajaa erit. Muhto pohtsoja on hui palju ...
iksi kaksi ruukaltaa hivaa ruuhua puremaan ... ei ole aina hiva
tietää...

On Saara-äijä kyllä sanonut sitäkin, että Talmujärven ranta on Saarojen
vanha porolaidun ja kotapaikka. Pappi taas on väittänyt, että ranta on
annettu hänelle heinäkentäksi, jopa vielä uhannut:

— Jos vielä lasket siihen porosi, niin ammun!

Mutta pieni ovela lapinäijä on kipittänyt:

— Na, killa mie katon, killa mie katon. Muhto älä sie, pahpa rukka,
ammu pohtsoa. Mie kiellän, kolma kertaa mie kiellän: älä sie, pahpa,
ammu pohtsoa. Sun kolosti keu, sati vain sie ammut! Ei pohtso immarra.
Se hivaa ruuhua hakee ja puree. Muhto älä sie ammu, kolosti
keu! — — —

Kohta kumminkin taas porot ovat koko joukolla pappilan heinäkentässä,
syövät ja sotkevat niinkuin ennenkin. Eikä raitiota näy missään.

Pappi katsoo pihalta, huomaa porot, suuttuu ja sieppaa pyssyn, juoksee
niityn laitaan ja ampuu. Elukat säikähtävät ja ruukaltavat villeinä
pakoon. Mutta suuri komea valkkohärkä kapsahtaa pystyyn ja
etukoparoillaan hosuen hyppii ja pyörii paikoillaan. Sitten se lähtee
tuskissaan laukkaamaan rantaa kohden ja tuuskahtaa turvalleen
rantapahdalle. Mutta kohta se jälleen kuopsahtaa jaloilleen ja alkaa
taas pyöriä ja taajoa, heilutella sarviaan ja hosua koparoillaan,
kunnes äkkiä kaatuu ja kuukahtaa pahdalta järveen.

Ampuja katselee säälien ja pahoilla mielin komean eläimen taajomista ja
surullista loppua. Häntä tekonsa oikein vavahduttaa.

Niilas Saara on tievan takaiselle kotakentälleen kuullut pamahduksen ja
nähnyt porojen säikkyneinä ruukaltavan outaan, onpa hän nähnyt
valkkohärän taajovan ja katoavan järveen. Äijä arvaa heti asian, juosta
käpittää äkäisenä niitylle, näkee papin ja jo kaukaa kiljuu:

— Sie ammuit, pahpa! Sie ammuit pohtson!

— Sanoinhan minä, huutaa pappi vastaan, sanoinhan minä: Älä laske
poroja niittyyni! Minä ammun!

Mutta lapinäijä kiljuu:

— Muhto mie sanoin: Älä ammu pohtsoa! Sie ammuit ahkani pohtson...
Hiva pohtso, luja härkä. Mie näin: se hippi ja taajoi ... manai jauri
ja jaami... Pärkalak, pahpa, sie!

Hitaasti, niska kyyryssä, pää väärässä kuin väijyvä saaliinsa kimppuun
hiipivä peto, Niilas heinämättäitä kierrellen vääräsäärisenä tulla
kääpertää papin eteen. Kiukkuisena hän tarttuu kiinni papin
käsivarsiin, iskien pienet mustat silmänsä kuin tuliset piikit häneen
ja sihisten hampaittensa välistä:

— Kuula sie, pahpa ... sun kolosti keu! Se oli ahkani härkä. Se hippi
ja taajoi ja manai jauri... Siekin piät hippiman ja taajoman ja ...
ja...

Vanha Saara-Niilas rupeaa niityllä hyppimään ja pyörimään, ja samalla
hän pyörittää mukanaan pappiakin monet kerrat ympäriinsä kovalla
tohinalla, milloin toisinpäin, milloin toisinpäin. Kun lappalainen
viimein on lopettanut taajomisensa ja pappi riepu jo aivan voimatonna
huohottaa, hän painaa vihasta vääntyneen naamansa niin lähelle papin
kasvoja, että hänen kamalat henkäyksensä melkein tukehduttavat.
Irvistäen ja hampaitaan kiristellen lappalainen iskee ilkeästi kiiluvat
silmänsä uhriinsa ja katsoo niinkuin vihainen kyy, katsoo värähtämättä
ja kauan suoraan papin silmiin. Sitten hän äkkiä rääkäisee kuin peto,
töyttää papin pois luotaan ja karjaisee:

— Taajot sie, pahpa, vastakin!

Pappi rukka ei ole koko aikana saattanut sanoa eikä tehdä mitään.
Lapinäijän kaamea katse ja vihankähinä ovat häneltä kokonaan ottaneet
luonnon. Hän on aivan tahdotonna kamalan tunturimiehen kynsissä.

Kun pappi viimeinkin on päässyt vapaaksi, hän lähtee hiljalleen,
sanaakaan sanomatta astelemaan kotia kohden. Mutta kauas hän kuulee
takaapäin Niilas-äijän ilkeän kähähdyksen.

Vielä kotipihallakin pappi on kuulevinaan Niilaksen vihansihinän, ja
kun hän kääntyy katsomaan järveä ja tunturia, tuntuu kuin sieltä
jostakin tummasta tunturinraosta kiiluisivat lapinäijän pirulliset
silmät.

Nopeasti käännähtää pappi pois ja rientää huoneeseensa. Aivan vapisten
ja uupuneena hän heittäytyy lepäämään.

Tätä hän on jo kauan pelännytkin. Tunturien mustalla äijällä on kovin
pahat silmät ja pahat ajatukset.

Ei olisi pitänyt häntä suututtaa. Mutta miksi hän aina antaa porojensa
sotkea niittyä?

Mutta kun pappi siinä voimatonna makaa ja ikävää tapausta muistellen
tuijottaa kattoon, sieltä taas pienistä oksanreijistä tuijottavat
vastaan kiiluvat tulipiikit, ja kattolautojen raot irvistelevät
ilkeästi kuin vanha lapin noita, jopa jostakin uunin takaa on
kuuluvinaan äijän kähinä...

Papista tuntuu tämä jo kamalalta. Hän hypähtää ylös, ottaa vanhan
Raamattunsa ja rupeaa siitä etsimään apua. Kauan hän istuu kirjan
ääressä, avaten hyvän kohdan sieltä, toisen täältä, ja vanha Raamattu
puhuu lukijalleen rauhoittavia sanoja.

Vasta yön saapuessa pappi panee pyhän kirjan pois, asettaa kätensä
ristiin rinnoilleen ja heittäytyy nukkumaan. — — —

Levottomana ja arkaillen pappi tämän jälkeen usein katselee
Talmujärvelle käsin. Monta kertaa hän vavahtaen luulee huomanneensa
siellä jotakin outoa...

Siellä kumminkaan ei näy poroja eikä lappalaistakaan. Järvi vain
kimaltelee päiväpaisteessa, ja lumilakinen tunturi komottaa komeana.

Mutta sitten muutamana päivänä pappi sattuu pihalla kävellessään
polkaisemaan jotakin maassa ajelehtivaa esinettä, ollen vähältä siihen
kompastua ja kaatua. Hän kääntyy katsomaan ja oikein hätkähtää
nähdessään ison poronsarven, joka vielä liikahtelee. Sehän taajoo ja
keikkuu kuin valkkohärän sarvet tuonoittain Talmujärven
rantapahdalla...

Pappi tuntee omituisen sävähdyksen, joka kaameasti puistattaen valahtaa
hänen lävitseen, pannen hänet melkein vapisemaan ja hyppimään. Aivan
elävänä ajautuu Talmujärven tapaus uudestaan hänen mieleensä.

Päätään pidellen miesparka syöksyy huoneeseensa, hypähtelee ja voihkii:

— Eihän tämä mitään ole ... eihän tämä mitään ole... Voi, voi, minä
vain säikähdin... Eihän tämä mitään... Mutta —

Pappi pysähtyy äkkiä ja rupeaa tuijottamaan seinään.

Peräseinän raosta pilkistelevät taas kamalat silmät.

Pappi seisoo ja katsoo, seisoo aivan kauhuissaan ja silmää
räpähdyttämättä katsoo seinään: kyllä sieltä silmät tuijottavat. Hän
peräytyy etemmäksi: silmät yhä katsovat. Hän siirtyy syrjään: silmät
tirkistelevät sinnekin. Hän hiipii varovasti lähemmäksi: on siellä
silmät. Niilas Saaran ilkeät, punareunaisista raoista tiirattavat
tulipiikit tuijottavat ahtaasta seinänraosta. Ne katsovat värähtämättä
pappiin aivan kuin Talmujärven niitylläkin.

Pappi ponnahtaa takaisin, hypähtää, tarttuu päähänsä ja voihkaisee,
puristelee käsillään päätään ja yhä tuijottaa kamalaan seinänrakoon.

Silmät nauravat ja kiiluvat pirullisesta ilosta.

Pappi taas hypähtää, hypähtää monta kertaa sinne ja tänne, pitelee
päätään ja voihkii, hyppii voihkien ympäri huonetta. Mutta hän ei voi
olla aina vähän päästä katsomatta seinään.

Silmät peräseinän raossa nauravat yhä pirullisemmin.

Pappi pyörähtää, huomaa ison Raamattunsa. Hurjana hän syöksähtää pöydän
luo, sieppaa Raamatun, paukahduttaa sen seinänraon päälle ja karjaisee:

— Mene pois, saatana, minun tyköäni!

Kun pappi sitten uskaltaa katsoa seinään, ovat silmät
kadonneet. — — —

Mutta Niilas Saaran ilkeät silmät eivät enää anna rauhaa Talmulahden
pappi rukalle. Aina vähän päästä ne tulevat pilkistelemään milloin
mistäkin. Kun pappi katsoo tunturiin, tuijottavat ne sieltä jostakin
synkästä kurusta, kun hän katsoo järvelle, ne välkkyvät mustasta
syvyydestä, kun hän luo katseensa niitylle, ne kiiluvat tumman pensaan
juuresta. Ja papin huoneessa ne joskus saattavat ilkkua joka seinältä
yht’aikaa. Väliin vielä seinänraotkin irvistelevät kuin Niilas-äijä, ja
uunin takaa kuuluu ilkeä kähinä.

Niilas Saara on jo aikoja sitten muuttanut poroineen ja kotineen pois
Talmujärveltä, mutta kaamean katseensa hän on heittänyt tänne
vainoamaan yksinäistä, köyhää pappi parkaa.

Pappi yrittää taistella vainoojaansa vastaan ja ajaa pois lapinäijän
panemaa pahaa henkeä sekä omalla järjellään että jumalansanalla ja
rukouksella. Mutta häntä ei auta oma järki, ei rukous eikä
jumalansanakaan, kun tunturilaisen panema kiusaaja oikein väkevänä
saapuu.

Ja se saapuu joka kerta entistään väkevämpänä, eikä enää anna rauhaa
missään. Se paisuu lopulta jo niin ylpeäksi ja röyhkeäksi, että viimein
uskaltaa astua itse Herran temppeliin.

On pappi syksyisenä kolkkona sunnuntaina, kun harmaat raskaat pilvet
laahaavat tuntureita ja meri pauhaa voimallisesti, pitämässä
jumalanpalvelusta Talmulahden pienessä kirkossa. Meren karjuminen
kuuluu kirkkoon saakka, myrsky viheltää ja voihkii kirkonnurkissa, ja
satalukuiset moosat lentelevät vuonolla parkuen pahasti.

Pappi seisoo alttarilla, lukee pyhiä rukouksia ja messuaa, kansa
kuuntelee ja vastaa.

— Herra olkoon teidän kanssanne! laulaa pappi, niin että se voittaa
myrskyn ulvonnan.

Seurakunnan vastausta odottaessaan pappi kohottaa katseensa ylös, kohti
kattoa. Samassa hän ankarasti säikähtää, tarttuu päähänsä ja
voihkaisee:

— Herra Jumala ... tännekin!

Sieltä, seinän ja katon rajasta, tuijottavat silmät, Saara-Niilaksen
ilkeät silmät. Kauhuissaan pappi peräytyy aivan alttarin nurkkaan,
katsoen vain kamalia silmiä. Seurakunnan vastauksen sijasta hän kuulee
lapinäijän kaamealla äänellä rääkäisevän:

— Taajo sie, pahpa, taas!

Pappi näkee Niilaksen hehkuvat tulipiikit aivan edessään, näkee hänen
irvistyksensä ja tuntee hänen ilkeän huohotuksensa kasvoissaan, jopa
tuntee hänen pitkien kynsiensä kouristuvan käsivarsiinsa...

Ja sitten lapinäijän kourat rupeavat häntä vastustamattomalla voimalla
pyörittämään...

Itse isän Jumalan kasvojen edessä, Herran temppelissä, pyhällä
alttarilla, kaikkein pyhimmässä paikassa!

Parkaisten pappi paiskaa kirjansa lattiaan ja rupeaa alttarilla
hyppimään ja pyörimään. Yhä kiivaammin hän hyppii ja pyörii, väliin
toisinpäin ja taas toisinpäin, heilutellen käsiään kuin poro
koparoitaan. Viimein riuhtaisee hän kaulastaan valkoisen kauluksensa,
lennättää sen kauhistuneen kansan joukkoon, karjaisten:

— Minä taajon Niilas Mikkelssen Saaran kanssa!

Koko kirkkokansa katsoo kauhuissaan sielunpaimenensa taajomista. Naiset
huutavat ja siunaavat, muutamat menevät aivan tainnoksiin, muutamat
parkuvat, muutamat nauraa hohottavat, jotkut rupeavat vuoroin nauraen,
vuoroin itkien taajomaan ja hyppimään niinkuin pappikin...

Miehetkin kapsahtavat ylös, hyökkäävät huutaen käytävälle ja aikovat
ruveta asettelemaan riehuvaa sielunpaimenta. Mutta kukaan ei uskalla
tarttua häneen kiinni.

Kuuluu vain kova suhina yli kirkon:

— Niilas Saaran kiroukset! Niilas Saaran kiroukset!

Silloin pappi kovalla potkaisulla äkkiä hypätä leiskahduttaa alttarin
kaiteen ylitse kirkon pääkäytävälle ja juoksee ulos. Kauhistunut kansa
törmää kirkkopihalle katsomaan papin menoa.

Avopäin, tukka tuulessa heiluen, musta kauhtana reuhottaen pappi
laukkaa kohti Talmujärveä...

Koko kirkkokansa seisoo katsoen ja siunaillen kirkonpihalla, moosat
parkuvat, ja myrsky viheltää kirkonnurkissa...

Juoksee pappi korkealle rantapahdalle, hyppii ja pyörii ja taajoo siinä
kauan, huitoen ja heilutellen käsiään. Tuuli repii ja riepoittaa hänen
pitkää kauhtanaansa. On kuin jotkin toiset voimat väkisinkin
tahtoisivat pahan vallassa taistelevan pappi rievun temmata pois
kurjasta paikastaan.

Mutta pappi riehuu vain. Sitten hän yht’äkkiä repäisee kauhtanan pois
päältään ja heittää sen ilmaan myrskyn käsiin. Mutta itse hän syöksyy
mustana möyryävään järveen, karjaisten:

— Herra armahda minua! Minä taajon Niilas Mikkelssen Saaran kanssa.

Mutta papin kauhtana lentelee taivaalla myrskyn käsissä kuin suuri
musta lintu. Tuuli riepoittelee sitä sinne ja tänne, väliin ylös,
väliin alas, lennättää sen viimein kohti tunturia ja heittää tunturin
juurelle, Niilas Saaran autiolle kotasijalle.