Ei sijoitettavia paikkoja.
Paikat kappaleessa

Ladataan paikkoja...




    PAKSUJALKA NOITA-VAINAJAN AJOMIEHENÄ.

    Vanha Paksujalka, tunturien kotamies, ajelee porolla pitkin Taka-Lapin
    aukeaa erämaata. Yön kalpeassa kuutamossa suuren tunturiselän matalat
    käkkyräkoivut kurottelevat lumikinoksista kymmeniin koukeroihin
    vääntyneitä varsiaan ja oksiaan kuin kopristaakseen kiinni ohitse
    jutavan yksinäisen ajomiehen. Ahkion pohja kahisee hangessa,
    vuottoraipan jukko kitkahtelee, ja porojen koparat naksahtelevat
    tasaisen nulkan tahdissa. Muuta ääntä ei suuren tunturimaan valjussa
    yössä kuulu.

    Eikä näy, paitsi Paksujalkaa poroineen, muuta elävää olentoa koko
    erämaassa. Ainoina liikkuvina tovereina ovat vain korkeajalkaiset
    kuvahaiset, jotka äänettöminä kummituksina nulkkaavat kilvaten
    ajomiehen rinnalla.

    Taivaanvalkeat roihahtavat palamaan. Ruijan korkeiden gaissojen takaa
    ne kavahtavat pohjoisen pimeälle kumulle, ja kaameasti sähisten ja
    tohisten öiset tulet liehuvat, niin että oikein vistottaa.

    Paksujalka on aralla luonnolla, öinen autio tunturimaa on kovin kolkko
    ajella yksinäisen miehen. Taivaanvalkeatkin kun vielä kovin oudosti
    heputtavat ja sähisevät.

    Ja kahta kolkompaa on, kuu on kamala vainaja matkakumppalina.

    Perässä, Paksujalan ahkion selkälautaan kollostettuna, nulkkaa toinen
    poro, ja sen isossa kansiahkiossa maata kojottaa vanha kuollut noita.
    Kolo Stuorra-Jouni siellä, lukitun kannen alla, lepää vainajana,
    Stuorra-Jouni, väkevä lovinoita, johon koko Lapinmaa on katsonut
    peläten ja kauhtuen. Ja syystä kyllä. Sillä sellainen noita Jouni on
    ollut, että hän vain joikaillen on saattanut vetää valtavat
    peuralaumatkin tunturien taakse Taka-Lappiin, vaikka Kittilänmaasta
    asti. Vihoissaan hän on voinut lähettää hirmuisen ruttotaudin tuhoamaan
    naapurin koko poroelon, niinkuin hän teki Kuuvan Andarakselle. Onpa hän
    joskus noitunut vihamiehensä laukkaamaan nälkäisenä hukkana ympäri
    tuntureita. Paksujalka kyllä muistaa vielä, kuinka kävi Panne-Jussan:
    hukkana joutui laukkomaan, kun riitaantui Jounin kanssa. Ja kaikkien
    kauhuksi Stuorra-Jouni on suurta noitarumpuaan pärryttäen laulanut
    itsensä louheen sekä sitten lentää kahistanut pimeän yön tietämissä
    seitsemät suohkanat.

    Monta kertaa on Paksujalkakin joutunut kolon naapurinsa kanssa
    tekemisiin, ja aina hän on saanut sitä pelätä. Milloin Jouni on uhannut
    noitua hänet hukaksi, milloin taas tunturi koirillaan, nälkäisillä
    hukilla, syöttää sekä hänet että hänen poronsa viimeiseen koparaan.

    — Na, vielä mie sinut, koranuksen, koirillani syötän! muistaa
    Paksujalka kuulleensa kymmenet kerrat.

    Mutta nyt on pelätty noita kuollut, mennyt niin lujaan louheen, ettei
    enää ole herännyt, ei merkkisanoilla eikä millään. Oli Jouni juuri
    noussut ja ottanut noitarumpunsa kodanperästä ja sitten yht’äkkiä
    kaatunut rumpuineen. Pahasti parahtaen oli rummun nahkainen kansi
    pamahtanut halki, mutta vielä pahemmin parahtaen vanha noita oli jäänyt
    makaamaan kalliin kapineensa päälle. Siitä oli hänet sellaisenaan
    vanhoine paltsarajoineen ja kaikkineen kiireesti nostettu ja lukittu
    suureen kansiahkioon.

    Ja vanha naapuri, Paksujalka rukka, on joutunut pelättävää noitaa
    vedättämään kankaiseen Pielpajärven kirkkomaahan. Se on kyllä kamala
    matka. Mutta ei ollut muitakaan, jotka olisivat tohtineet lähteä
    kuolleen kyytimieheksi, kun vielä oli yötä myöten ajettava autiota
    tunturimaata. Mutta parempi on lennättää vanha paha siunattuun maahan,
    kuin antaa hänen kylässä maata rojottaa koko tunturin kauhuna. Pääsee
    siitä samalla itsekin rauhaan.

    Kiire on Paksujalalla. Tunturimaan talvipäivä on lyhyt, yötä myöten
    pitää ajaa ruukaltaa. Pitää ajaa, vaikka tuntuukin kovin kolkolta olla
    ruman noitavainajan kanssa kaksin kaukana pimeässä erämaassa.

    Ja kun se vielä oli niin kamalasti kuollut. Vaikka lieneekö tuo edes
    kuollutkaan, langennut vain louheen niinkuin ennenkin. Tiedä, vaikka
    vielä, rietas, kompuroisi ylös.

    Yön yksinäinen ajomies joutuu kuormineen aavalle vuomalle, jonka halki
    jutokeino oiustaa.

    Taivaanvalkeat rupeavat yhä kovemmin roihuamaan. Sävähtää mustaan
    avaruuteen tulisia soihtuja, jotka liikkuvat ja laajenevat, värisevät
    ja keijaavat kuin suuret aaveet ja taas häipyvät pimeyteen. Mutta pian
    nousee uusia soihtuja, ja kohta on koko pohjoinen kumu kaamean tulen
    vallassa. Öiset valkeat kiipeävät sähisten ylös taivaan vahvuudelle,
    laskevat alas ja taas nousevat, ja monta kertaa ne sävähtävät alas
    lumiselle lakeudelle äkäisesti suhahdellen Paksujalan korviin, niin
    että karhunnahkaisen sieppurin karvat kärähtelevät. Porotkin kovin
    vauhkoilevat...

    Koko tunturimaa hohtaa ja värisee yön kummassa tulipalossa.
    Kuvahaisetkin häiläävät ja hyppivät kuin levottomat henget. Kuin
    ärsytellen ne väliin jättäytyvät taakse ja sitten taas äkkiä suhahtavat
    edelle, taikka keikutellen nulkkaavat rinnalla ... ja jo taas
    heittäytyvät ahkion alle piiloon tai sukeltavat hankeen...
    Kuvahaisahkion pitkän pitkä kummitusäijä keikkuu ja hyppii kuin ilkkuen
    ylös ja alas, mutta aina vain juovattaa ajomiestä kuin paha
    painajainen...

    Taivaanvalkeat sähähtelevät yhä äkäisemmin. Paksujalka katsahtelee
    vuoroin oikealle, vuoroin vasemmalle, hoputtaa poroa ja joikailee: —

    Jumala, Jumala, Jumala,
    voia voia voia naa!
    Jumala, Jumala...

    Jälkiporo, jonka ahkioon lukittuna Jouni-raukka maata rötköttää, alkaa
    yht’äkkiä ankarasti vauhkoilla ja hypähdellä tiepuoleen ja riuhtoa
    kolloshihnaansa. Paksujalka katsahtaa taakseen:

    — Na, mikäs pohtsoa vaivaa? Killa mie — — — Herra Jumala!

    Itse Stuorra-Jouni istuu kahdareisin ahkion kannella. Kinnipeskeissään
    äijä siinä könöttää, hosuu molemmin käsin ylös ja alas ja hyssyttää:

    — Hyss ... hyss ... hyss...

    Takahärkä kauhtuu, niin että tempaa kolloshihnan poikki ja lähtee
    hulluna laukkaamaan pitkin vuomaa. Lumi lentää sauhuna, ja ahkio
    heittelehtii sinne ja tänne. Mutta noita yhä istuu ajopelin kannella
    lumiryöpyssä, heiluttelee käsiään ja sihisee:

    — Hyss ... hyss ... hyss...

    Kauhuissaan katselee Paksujalka Stuorra-Jounin hurjaa ajoa, katsoo ja
    siunailee. Sitten hän äkkiä karjaisee, räpsähdyttää poroa ajohihnalla
    ja lähtee laukottamaan pakoon kohti kaukaista metsää.

    Mutta noita ratsastaa vain kansiahkiolla pitkin kuutamoista aapaa,
    heiluttelee käsiään ja hyssyttää...

    Viimein lähtee Stuorra-Jounin poro ruukaltamaan Paksujalan jälkeen
    samaa jutokeinoa, jota Paksu jo kaukana mennä kaahottaa.

    Tulee öisellä aavalla ankara kilpa-ajo. Kauhtunut Paksu laukottaa
    edellä, minkä porostaan saa irti, ja perässä tulla tohistaa ahkiolla
    ratsastaen kuolleeksi katsottu noita. Stuorra-Jounin karvaton
    paltsaraja vain reuhottaa repaleisena, lakinkolkat seisovat pystyssä
    kuin vihaiset sarvet, ja rintaliina roikkuu niskassa heiluvana
    pyrstönä.

    Paksujalka katsahtaa taakseen aina vähän päästä, hosuu poroa ja
    parahtelee:

    Jumala, Jumala, Jumala...
    voia voia voia...

    Metsänreuna lähenee nopeasti, mutta perässä juovattava noita tulee myös
    yhä lähemmäksi. Kuuluu jo ahkion kahina ja poronkoparan kopsutus,
    kuuluu noidan ilkeä hyssytys ja heiluvien käsien tohina...

    Jo ennättää Paksujalka metsään vuoman taakse, poukahtaa pois ahkiosta
    ja heittää ajohihnan puun ympäritse, sitten juosta kallistaa hirveässä
    hädässään samaa kyytiä tuonnemmaksi ja kapaisee suureen mäntyyn.

    Samassa Stuorra-Jounikin tulla kahahtaa metsään, ja hänen ajohärkänsä
    pysähtyy ankarasti saaloen Paksujalan poron viereen. Noita nostelee
    päätänsä, kääntelee ja tuhahtelee, ja lakinsarvet heiluvat vihaisesti.
    Viimein hän lähtee kahdareisin kaahaamaan pitkin ahkion kantta, sitten
    lumikinoksessa kontaten rupeaa etsimään ajomiestään. Jo Jouni löytää
    jäljet ja juovattaa niitä petäjän tyvelle. Nuuskien ja tuhisten noita
    kiertää petäjän moneen kertaan, toisin päin ja toisin päin. Kumartuu
    hän viimein alas ja ilkeästi kähisten iskee pitkät ruskeat hampaansa
    puun kylkeen, niin että kaarnansilpareet pirahtelevat. Lennähtelee
    kohta tuoresta jäistä lastuakin, kun noita oikein vihantiestä levittää
    suunsa ja upottaa julmat leukapiikkinsä puuhun kerta toisensa
    perästä...

    Paksujalka kyköttää kauhuissaan männynlatvassa ja odottaa, hätäisenä
    odottaa päivänkoittoa, joka ottaisi noidalta vallan.

    Mutta ei näy vielä koiton reunaakaan. Kalpea kuukin on painunut
    Peldoaiven taakse, ja roihuavat taivaanvalkeat ovat sammuneet...

    On kaamea pimeys erämaassa. Tunturit komottavat mustina, kolkkoina
    köyryinä synkkää taivasta vasten, vain pienet kylmät taivaannastat
    tuijottavat tummalta kumulta. Metsä on läpinäkymättömän musta, ja suuri
    aapa on kuin jäinen synkeä hämäryys.

    Kaukaa tunturista kuuluu hukan yksitoikkoinen ulvonta, kuuluu jostakin
    vuoman takaa pororaition pitkä huuto... Yhtä kaameilta kuuluvat
    kumpaisetkin synkkänä peloittavana yönä. Paksujalka ei uskalla
    hievahtaakaan, vielä vähemmin huutaa vastaan.

    Mutta alhaalta petäjäntyveltä, pimeästä yhä kuuluu hiljaista
    kähmimistä, kähinää ja narsketta. Paksu petäjä tärisee, ja narske
    nousee jäistä runkoa latvaan asti. Paksujalka vetäytyy käppyrään.
    Hänestä tuntuu kuin ilkeä noita verenhimoisena hukkana jäytäisi hänen
    jäseniään ja purisi ytimiin asti. Kamala kalmanhaju höyryää
    petäjäntyvellä kohoten kuin rutto ylös, ja latvassa kyköttävä
    Paksujalka näkee, kuinka maassa puun ympärillä taajoo suuri
    manalaisparvi.

    Jo alkaa vahva petäjä nytkähdellä. Paksu kovertaa kyntensä kiinni
    puunoksiin ja vaikertelee:

    Jumala, Jumala, Jumala...
    voia voia voia...

    Petäjä nytkähtelee yhä kovemmin. Paksujalka tuijottaa tuskissaan yhtä
    mittaa taivaan koittorannalle odottaen aamunmerkkiä...

    Mutta petäjä nytkähtelee yhä kovemmin, noita kähisee sen juurella, ja
    manalaiset taajovat, ja harmaa ruttohöyry nousee petäjänlatvaan asti...

    Jo värähtää heikko ruskotus Jollamoaiven takaisella taivaanliepeellä.
    Kaukainen tunturinlaki punertuu, ja öinen erämaa rupeaa aukenemaan.
    Paksujalka puunlatvassaan huomaa sen ja ilahtuu. Hän puristaa petäjän
    käkkyrälatvaa, kurottaa kaulaansa ja karjaisee niin kovasti kuin
    jaksaa:

    — Päivä koittaa! Mene keinhos!

    Oudosti kajahtaa pelästyneen miehen parkaisu öisessä erämaassa ja
    putoaa petäjän tyvelle kuin pitkäisen isku.

    Stuorra-Jouni hätkähtää ja kohoaa pystyyn, ruskeat hampaat irvissä ja
    suu täynnä jäisiä petäjänsilpareita.

    Aamuruskon punerrus läikähtää noidan synkkään muotoon, ja valkoiset
    petäjänlaikat hänen suussaan hehkuvat kuin tuli.

    Noita kähähtää vihaisesti, loksahduttaa leukojaan ja puhaltaa punaiset
    silpareet hangelle...

    Sitten Stuorra-Jouni äkkiä kyykistyy pimeään ja vielä kerran
    kiukkuisesti iskee hampaansa petäjäntyveen. Puu kaatua rojahtaa maahan,
    ja Paksujalka lennähtää kauas syvälle lumikieppiin. Kuuluu vain surkea
    parkaisu:

    Jumala, Jumala!

    Mutta silloin aamunkoitto sivelee kohta lumihankia...

    Noita kyyristyy alas aamuruskon alle. Matalana, selkä köykyssä hän
    nelistäen kuin ajettu hukka laukkoo porojen luo, niin että lumi
    ryöppyää. Ahkioonsa kannen alle hän kolisten paiskautuu, ja kansi
    rapsahtaa lukkoon. — — —

    Jo viimein Paksujalka kähmii ylös lumikiepistään. Ja päivä jo
    silmäpuolella katselee Jollamoaiven takaa. Peloissaan Paksu kurkistelee
    ympärilleen: noita on kadonnut, porot seisovat entisessä paikassaan.
    Ukko lähestyy varovasti poroja, menee arastellen kansiahkion luo. Se on
    lukossa niinkuin ennenkin. Paksu ottaa ajosauvan, koettaa sillä
    varovasti liikuttaa noidan ahkiota. Se tuntuu raskaalta, siellä noita
    jo taas maata rojottaa. Mutta ei kuulu risahdustakaan.

    Paksujalka kollostaa Stuorra-Jounin poron taas ahkionsa selkälautaan ja
    lähtee ajamaan. Ja kova kiire ukolla on. Yhtä mittaa pitää porojen
    nulkata ja tolvata, jopa myötäleissä ruukaltaa, niin että lumipaakut
    lentelevät.

    Sillä toista yötä Paksujalka ei enää halua olla Stuorra-Jounin kanssa
    pimeässä autiossa erämaassa. Ennen päivänlaskua pitää ennättää
    Pielpajärven kirkon siunatulle kentälle.