PAKSUJALKA NOITA-VAINAJAN AJOMIEHENÄ.
Vanha Paksujalka, tunturien kotamies, ajelee porolla pitkin Taka-Lapin
aukeaa erämaata. Yön kalpeassa kuutamossa suuren tunturiselän matalat
käkkyräkoivut kurottelevat lumikinoksista kymmeniin koukeroihin
vääntyneitä varsiaan ja oksiaan kuin kopristaakseen kiinni ohitse
jutavan yksinäisen ajomiehen. Ahkion pohja kahisee hangessa,
vuottoraipan jukko kitkahtelee, ja porojen koparat naksahtelevat
tasaisen nulkan tahdissa. Muuta ääntä ei suuren tunturimaan valjussa
yössä kuulu.
Eikä näy, paitsi Paksujalkaa poroineen, muuta elävää olentoa koko
erämaassa. Ainoina liikkuvina tovereina ovat vain korkeajalkaiset
kuvahaiset, jotka äänettöminä kummituksina nulkkaavat kilvaten
ajomiehen rinnalla.
Taivaanvalkeat roihahtavat palamaan. Ruijan korkeiden gaissojen takaa
ne kavahtavat pohjoisen pimeälle kumulle, ja kaameasti sähisten ja
tohisten öiset tulet liehuvat, niin että oikein vistottaa.
Paksujalka on aralla luonnolla, öinen autio tunturimaa on kovin kolkko
ajella yksinäisen miehen. Taivaanvalkeatkin kun vielä kovin oudosti
heputtavat ja sähisevät.
Ja kahta kolkompaa on, kuu on kamala vainaja matkakumppalina.
Perässä, Paksujalan ahkion selkälautaan kollostettuna, nulkkaa toinen
poro, ja sen isossa kansiahkiossa maata kojottaa vanha kuollut noita.
Kolo Stuorra-Jouni siellä, lukitun kannen alla, lepää vainajana,
Stuorra-Jouni, väkevä lovinoita, johon koko Lapinmaa on katsonut
peläten ja kauhtuen. Ja syystä kyllä. Sillä sellainen noita Jouni on
ollut, että hän vain joikaillen on saattanut vetää valtavat
peuralaumatkin tunturien taakse Taka-Lappiin, vaikka Kittilänmaasta
asti. Vihoissaan hän on voinut lähettää hirmuisen ruttotaudin tuhoamaan
naapurin koko poroelon, niinkuin hän teki Kuuvan Andarakselle. Onpa hän
joskus noitunut vihamiehensä laukkaamaan nälkäisenä hukkana ympäri
tuntureita. Paksujalka kyllä muistaa vielä, kuinka kävi Panne-Jussan:
hukkana joutui laukkomaan, kun riitaantui Jounin kanssa. Ja kaikkien
kauhuksi Stuorra-Jouni on suurta noitarumpuaan pärryttäen laulanut
itsensä louheen sekä sitten lentää kahistanut pimeän yön tietämissä
seitsemät suohkanat.
Monta kertaa on Paksujalkakin joutunut kolon naapurinsa kanssa
tekemisiin, ja aina hän on saanut sitä pelätä. Milloin Jouni on uhannut
noitua hänet hukaksi, milloin taas tunturi koirillaan, nälkäisillä
hukilla, syöttää sekä hänet että hänen poronsa viimeiseen koparaan.
— Na, vielä mie sinut, koranuksen, koirillani syötän! muistaa
Paksujalka kuulleensa kymmenet kerrat.
Mutta nyt on pelätty noita kuollut, mennyt niin lujaan louheen, ettei
enää ole herännyt, ei merkkisanoilla eikä millään. Oli Jouni juuri
noussut ja ottanut noitarumpunsa kodanperästä ja sitten yht’äkkiä
kaatunut rumpuineen. Pahasti parahtaen oli rummun nahkainen kansi
pamahtanut halki, mutta vielä pahemmin parahtaen vanha noita oli jäänyt
makaamaan kalliin kapineensa päälle. Siitä oli hänet sellaisenaan
vanhoine paltsarajoineen ja kaikkineen kiireesti nostettu ja lukittu
suureen kansiahkioon.
Ja vanha naapuri, Paksujalka rukka, on joutunut pelättävää noitaa
vedättämään kankaiseen Pielpajärven kirkkomaahan. Se on kyllä kamala
matka. Mutta ei ollut muitakaan, jotka olisivat tohtineet lähteä
kuolleen kyytimieheksi, kun vielä oli yötä myöten ajettava autiota
tunturimaata. Mutta parempi on lennättää vanha paha siunattuun maahan,
kuin antaa hänen kylässä maata rojottaa koko tunturin kauhuna. Pääsee
siitä samalla itsekin rauhaan.
Kiire on Paksujalalla. Tunturimaan talvipäivä on lyhyt, yötä myöten
pitää ajaa ruukaltaa. Pitää ajaa, vaikka tuntuukin kovin kolkolta olla
ruman noitavainajan kanssa kaksin kaukana pimeässä erämaassa.
Ja kun se vielä oli niin kamalasti kuollut. Vaikka lieneekö tuo edes
kuollutkaan, langennut vain louheen niinkuin ennenkin. Tiedä, vaikka
vielä, rietas, kompuroisi ylös.
Yön yksinäinen ajomies joutuu kuormineen aavalle vuomalle, jonka halki
jutokeino oiustaa.
Taivaanvalkeat rupeavat yhä kovemmin roihuamaan. Sävähtää mustaan
avaruuteen tulisia soihtuja, jotka liikkuvat ja laajenevat, värisevät
ja keijaavat kuin suuret aaveet ja taas häipyvät pimeyteen. Mutta pian
nousee uusia soihtuja, ja kohta on koko pohjoinen kumu kaamean tulen
vallassa. Öiset valkeat kiipeävät sähisten ylös taivaan vahvuudelle,
laskevat alas ja taas nousevat, ja monta kertaa ne sävähtävät alas
lumiselle lakeudelle äkäisesti suhahdellen Paksujalan korviin, niin
että karhunnahkaisen sieppurin karvat kärähtelevät. Porotkin kovin
vauhkoilevat...
Koko tunturimaa hohtaa ja värisee yön kummassa tulipalossa.
Kuvahaisetkin häiläävät ja hyppivät kuin levottomat henget. Kuin
ärsytellen ne väliin jättäytyvät taakse ja sitten taas äkkiä suhahtavat
edelle, taikka keikutellen nulkkaavat rinnalla ... ja jo taas
heittäytyvät ahkion alle piiloon tai sukeltavat hankeen...
Kuvahaisahkion pitkän pitkä kummitusäijä keikkuu ja hyppii kuin ilkkuen
ylös ja alas, mutta aina vain juovattaa ajomiestä kuin paha
painajainen...
Taivaanvalkeat sähähtelevät yhä äkäisemmin. Paksujalka katsahtelee
vuoroin oikealle, vuoroin vasemmalle, hoputtaa poroa ja joikailee: —
Jumala, Jumala, Jumala,
voia voia voia naa!
Jumala, Jumala...
Jälkiporo, jonka ahkioon lukittuna Jouni-raukka maata rötköttää, alkaa
yht’äkkiä ankarasti vauhkoilla ja hypähdellä tiepuoleen ja riuhtoa
kolloshihnaansa. Paksujalka katsahtaa taakseen:
— Na, mikäs pohtsoa vaivaa? Killa mie — — — Herra Jumala!
Itse Stuorra-Jouni istuu kahdareisin ahkion kannella. Kinnipeskeissään
äijä siinä könöttää, hosuu molemmin käsin ylös ja alas ja hyssyttää:
— Hyss ... hyss ... hyss...
Takahärkä kauhtuu, niin että tempaa kolloshihnan poikki ja lähtee
hulluna laukkaamaan pitkin vuomaa. Lumi lentää sauhuna, ja ahkio
heittelehtii sinne ja tänne. Mutta noita yhä istuu ajopelin kannella
lumiryöpyssä, heiluttelee käsiään ja sihisee:
— Hyss ... hyss ... hyss...
Kauhuissaan katselee Paksujalka Stuorra-Jounin hurjaa ajoa, katsoo ja
siunailee. Sitten hän äkkiä karjaisee, räpsähdyttää poroa ajohihnalla
ja lähtee laukottamaan pakoon kohti kaukaista metsää.
Mutta noita ratsastaa vain kansiahkiolla pitkin kuutamoista aapaa,
heiluttelee käsiään ja hyssyttää...
Viimein lähtee Stuorra-Jounin poro ruukaltamaan Paksujalan jälkeen
samaa jutokeinoa, jota Paksu jo kaukana mennä kaahottaa.
Tulee öisellä aavalla ankara kilpa-ajo. Kauhtunut Paksu laukottaa
edellä, minkä porostaan saa irti, ja perässä tulla tohistaa ahkiolla
ratsastaen kuolleeksi katsottu noita. Stuorra-Jounin karvaton
paltsaraja vain reuhottaa repaleisena, lakinkolkat seisovat pystyssä
kuin vihaiset sarvet, ja rintaliina roikkuu niskassa heiluvana
pyrstönä.
Paksujalka katsahtaa taakseen aina vähän päästä, hosuu poroa ja
parahtelee:
— Jumala, Jumala, Jumala...
voia voia voia...
Metsänreuna lähenee nopeasti, mutta perässä juovattava noita tulee myös
yhä lähemmäksi. Kuuluu jo ahkion kahina ja poronkoparan kopsutus,
kuuluu noidan ilkeä hyssytys ja heiluvien käsien tohina...
Jo ennättää Paksujalka metsään vuoman taakse, poukahtaa pois ahkiosta
ja heittää ajohihnan puun ympäritse, sitten juosta kallistaa hirveässä
hädässään samaa kyytiä tuonnemmaksi ja kapaisee suureen mäntyyn.
Samassa Stuorra-Jounikin tulla kahahtaa metsään, ja hänen ajohärkänsä
pysähtyy ankarasti saaloen Paksujalan poron viereen. Noita nostelee
päätänsä, kääntelee ja tuhahtelee, ja lakinsarvet heiluvat vihaisesti.
Viimein hän lähtee kahdareisin kaahaamaan pitkin ahkion kantta, sitten
lumikinoksessa kontaten rupeaa etsimään ajomiestään. Jo Jouni löytää
jäljet ja juovattaa niitä petäjän tyvelle. Nuuskien ja tuhisten noita
kiertää petäjän moneen kertaan, toisin päin ja toisin päin. Kumartuu
hän viimein alas ja ilkeästi kähisten iskee pitkät ruskeat hampaansa
puun kylkeen, niin että kaarnansilpareet pirahtelevat. Lennähtelee
kohta tuoresta jäistä lastuakin, kun noita oikein vihantiestä levittää
suunsa ja upottaa julmat leukapiikkinsä puuhun kerta toisensa
perästä...
Paksujalka kyköttää kauhuissaan männynlatvassa ja odottaa, hätäisenä
odottaa päivänkoittoa, joka ottaisi noidalta vallan.
Mutta ei näy vielä koiton reunaakaan. Kalpea kuukin on painunut
Peldoaiven taakse, ja roihuavat taivaanvalkeat ovat sammuneet...
On kaamea pimeys erämaassa. Tunturit komottavat mustina, kolkkoina
köyryinä synkkää taivasta vasten, vain pienet kylmät taivaannastat
tuijottavat tummalta kumulta. Metsä on läpinäkymättömän musta, ja suuri
aapa on kuin jäinen synkeä hämäryys.
Kaukaa tunturista kuuluu hukan yksitoikkoinen ulvonta, kuuluu jostakin
vuoman takaa pororaition pitkä huuto... Yhtä kaameilta kuuluvat
kumpaisetkin synkkänä peloittavana yönä. Paksujalka ei uskalla
hievahtaakaan, vielä vähemmin huutaa vastaan.
Mutta alhaalta petäjäntyveltä, pimeästä yhä kuuluu hiljaista
kähmimistä, kähinää ja narsketta. Paksu petäjä tärisee, ja narske
nousee jäistä runkoa latvaan asti. Paksujalka vetäytyy käppyrään.
Hänestä tuntuu kuin ilkeä noita verenhimoisena hukkana jäytäisi hänen
jäseniään ja purisi ytimiin asti. Kamala kalmanhaju höyryää
petäjäntyvellä kohoten kuin rutto ylös, ja latvassa kyköttävä
Paksujalka näkee, kuinka maassa puun ympärillä taajoo suuri
manalaisparvi.
Jo alkaa vahva petäjä nytkähdellä. Paksu kovertaa kyntensä kiinni
puunoksiin ja vaikertelee:
— Jumala, Jumala, Jumala...
voia voia voia...
Petäjä nytkähtelee yhä kovemmin. Paksujalka tuijottaa tuskissaan yhtä
mittaa taivaan koittorannalle odottaen aamunmerkkiä...
Mutta petäjä nytkähtelee yhä kovemmin, noita kähisee sen juurella, ja
manalaiset taajovat, ja harmaa ruttohöyry nousee petäjänlatvaan asti...
Jo värähtää heikko ruskotus Jollamoaiven takaisella taivaanliepeellä.
Kaukainen tunturinlaki punertuu, ja öinen erämaa rupeaa aukenemaan.
Paksujalka puunlatvassaan huomaa sen ja ilahtuu. Hän puristaa petäjän
käkkyrälatvaa, kurottaa kaulaansa ja karjaisee niin kovasti kuin
jaksaa:
— Päivä koittaa! Mene keinhos!
Oudosti kajahtaa pelästyneen miehen parkaisu öisessä erämaassa ja
putoaa petäjän tyvelle kuin pitkäisen isku.
Stuorra-Jouni hätkähtää ja kohoaa pystyyn, ruskeat hampaat irvissä ja
suu täynnä jäisiä petäjänsilpareita.
Aamuruskon punerrus läikähtää noidan synkkään muotoon, ja valkoiset
petäjänlaikat hänen suussaan hehkuvat kuin tuli.
Noita kähähtää vihaisesti, loksahduttaa leukojaan ja puhaltaa punaiset
silpareet hangelle...
Sitten Stuorra-Jouni äkkiä kyykistyy pimeään ja vielä kerran
kiukkuisesti iskee hampaansa petäjäntyveen. Puu kaatua rojahtaa maahan,
ja Paksujalka lennähtää kauas syvälle lumikieppiin. Kuuluu vain surkea
parkaisu:
— Jumala, Jumala!
Mutta silloin aamunkoitto sivelee kohta lumihankia...
Noita kyyristyy alas aamuruskon alle. Matalana, selkä köykyssä hän
nelistäen kuin ajettu hukka laukkoo porojen luo, niin että lumi
ryöppyää. Ahkioonsa kannen alle hän kolisten paiskautuu, ja kansi
rapsahtaa lukkoon. — — —
Jo viimein Paksujalka kähmii ylös lumikiepistään. Ja päivä jo
silmäpuolella katselee Jollamoaiven takaa. Peloissaan Paksu kurkistelee
ympärilleen: noita on kadonnut, porot seisovat entisessä paikassaan.
Ukko lähestyy varovasti poroja, menee arastellen kansiahkion luo. Se on
lukossa niinkuin ennenkin. Paksu ottaa ajosauvan, koettaa sillä
varovasti liikuttaa noidan ahkiota. Se tuntuu raskaalta, siellä noita
jo taas maata rojottaa. Mutta ei kuulu risahdustakaan.
Paksujalka kollostaa Stuorra-Jounin poron taas ahkionsa selkälautaan ja
lähtee ajamaan. Ja kova kiire ukolla on. Yhtä mittaa pitää porojen
nulkata ja tolvata, jopa myötäleissä ruukaltaa, niin että lumipaakut
lentelevät.
Sillä toista yötä Paksujalka ei enää halua olla Stuorra-Jounin kanssa
pimeässä autiossa erämaassa. Ennen päivänlaskua pitää ennättää
Pielpajärven kirkon siunatulle kentälle.