HAAVRUUVA HUUTAA.

Hiljainen vastatuuli hajoittelee kontohöyryjä ja ajelee niitä pitkin
aapaa. Kuin suuret aaveet ja jättiläisten haamut ne nulkkaavat keveästi
paarulta paarulle ja rantaan päästyään kiipeävät ylös tunturien
rinteitä, kunnes uupuneina jäävät levähtämään korkeimmille huipuille.

Iso kolmiruumainen mennä keikuttelee samaa nulkkaa kontohöyryjen kanssa
kohti Porsangin rantoja. Nuori Kelo-Sammu on siinä höösmannina, ja
rovaseiliä hoitelee vanha Kaplakan Jussa. Kontohöyryt kulkevat
leikitellen aapamiesten mukana, milloin aukaisten eteen meren aina
vastarantaa myöten, milloin upottaen purjehtijat umpinaiseen
meripimeään. Toisinaan taas vain ohuet umuhaituvat taajovat aalloilla
ja häiläävät kuin kuolleitten haltiat.

Kolmiruumainen puskee komeasti halki meripimeäin ja keijuvien höyryjen,
ja aapamiehet ovat tyytyväisiä. Sati vain västänen puhaltaisi kovemmin,
niin kohta oltaisiin Porsangin rannoilla.

Mutta vastatuulella ei ole kiirettä, ja kontohöyrytkin ajelevat yhä
vain aavalla, joka on kuin haltiain ja keijulaisten suurena
taajomakenttänä. Tällaisella säällä vanha aapakarhu melkein odottaa
jotakin jostakin kuulevansa taikka näkevänsä.

Mutta sittenkin, vaikkahan odottaakin, kun jotakin outoa jostakin
kuuluu taikka näkyy, vanhatkin merensoutajat aina vavahtavat.

Niinpä nytkin Kaplakan Jussa ja Kelo-Sammu yht’äkkiä tyrmistyvät
jotakin kuuntelemaan.

Edestä kontopilvestä, jostakin, kuuluu kova huuto, niin että jo
tunturitkin rannoilta vastaavat. Kelo-Sammu katsahtaa miltei peloissaan
Kaplakan Jussaan, mutta vanha Jussa mälliä purren katselee vain merelle
niinkuin ei olisi kuullut mitään. Sammu kysyä hölähdyttää:

— Mikä se oli? Kuulithan sie?

Jussan silmät muljahtavat vihaisesti, eikä hän vastaa mitään.

Kuuluu taas huuto, pitkä valittava naisen huuto, joka puskee läpi
kontohöyryjen ja aivan vavahduttaen kulkee läpi kovankin miehen.
Kelo-Sammu taas hätkähtää, katsoo kummissaan Kaplakkaa ja melkein
huutaen kysyy:

— No, mutta mikä siellä kiljuu? Kuulithan sie? Siellä on joku
merenhä’ässä.

Kaplakan äijä katsoo kauan ja kamalannäköisenä Sammua, äristen viimein
vihaisena:

— Jos sie mitä merellä näet eli kuulet, ole vaiti. Et sitä vielä
tiijä?

On taas aivan hiljaista, ei kuulu enää mitään. Vene vain ajelee halki
höyryjen ja paarujen. Mutta miehet katsovat herkeämättä aavalle sekä
eteen että sivuille.

Miltä paarulta, mistä umupilvestä huutaja ilmestyy?

Jo näkyy edessä kaukana jotakin outoa. On kuin naisen käsi keikkuisi
aalloilla. Valkoinen kaunis käsi näyttää kyynäspäätä myöten heiluvan ja
viittovan ikäänkuin apua pyydellen. Hätäisenä se liikkuu ja vilkuttaa
edestakaisin, vuoroin nousten korkeammalle, vuoroin painuen, niin että
vain valkoiset sormet aallonharjalla vipattavat.

Sammu aivan sanatonna katsoo outoa kappaletta ja ohjaa veneen
lähemmäksi.

Onko se ainakin oikein ihmisen käsi, elävä käsi? Vaimoihmisen valkoinen
käsi siinä kumminkin keikkuu ja kurottelee. Kauniit sormet varsin
värisevät, ja koko käsi vapisee...

Kenenkä käsi se on? Kuinka se on tänne aavalle joutunut? Kuka vaimo
raukka on tänne vaipunut? Ja hengissä vielä...

Kaplakan äijä ei sano sanaakaan, hoitelee purjetta vain ja puree
mälliä, syljeskelee ja synkännäköisenä katselee tuntureita ja kaukaista
aapaa.

Valkoinen käsi yhä heiluu ja vapisee ja taas kohoaa. Kohta nousee
merestä naisen pääkin ja hartiat. Mustat kiiltävät, vettä valuvat
hiukset ovat hajallaan ympäri valkoisten hartiain, ja hiuksien latvat
laahaavat kaukana aalloilla. Vilusta tytisten nainen liikkuu vedessä
veneen perässä ja hiljaisesti äännellen hytistää:

— Hy-hy-hy-hy-hy-hy...

Kelo-Sammu katsoo kummissaan merestä noussutta mustatukkaista olentoa,
eikä ole uskoa näkemäänsä todeksi. Merentyttären hytinä kovin säälittää
nuorta kalamiestä, ja hänen hiljainen, tuskin aaltojen loiskeesta
erottuva äänensä, oikein sydäntä vavahduttaa.

Nainen ui aivan veneen viereen, kohottaa kalpeita kasvojaan ja, katsoen
suurin surullisin silmin, vaikertelee hiljaa:

— Käsi paleltuu... Eikö ole vantutta?

Outo anelija vaipuu taas mereen. Vain paljas valkoinen käsi jää vielä
apua anoen heilumaan aalloille. Kelo-Sammu sivaltaa kiireesti vasemman
vanttuunsa ja heittää sen lämpimiltään paaruille. Nopea liike vain, ja
merenkäsi sujahtaa sukkelasti vanttuuseen. Mustatukkainen pää kohoaa
uudelleen, keikkuu aaltojen vaahdossa, ja vihertävistä paaruista
katselevat tummat merenviheriäiset silmät lahjan antajaa kiitollisin
ilmein. Sammusta tuntuu kuin merentyttären kalpeissa kasvoissa
häivähtelisi lämmin verenpuna ja huulilla leikkisi onnellinen hymy...

Kohta taas pää painuu mustaan syvyyteen. Valkoinen käsi, karkeaan
vanttuuseen verhottuna, viittoilee vielä hetkisen, ennenkuin sekin
katoaa.

Kelo-Sammu tuijottaa kauan veneen takaiseen aapaan, mihin outo meren
eläjä katosi. Aivan sanatonna hän istuu ja katsoo, eikä ole uskoa
näkemäänsä.

Kaplakan äijä on koko ajan vain äkäisenä katsellut tuntureita, eikä ole
ollut näkevinäänkään mitään kummaa. Vasta kun Sammu on heittänyt
vanttuun mereen, ja on päästy etemmäksi oudosta olennosta, Jussan vanha
naama rupeaa lientymään.

Kyllä vanha Kaplakka aapameren asiat tietää. Heti äänestä hän jo tunsi,
että haavruuva siellä huutaa, eikä mikään onneton meriraukka, joka aina
aavistelee kaikkein pahinta. Ja ymmärtää sen nyt Kelo-Sammukin,
puumaailmasta tänne aapamaailmaan riutunut maankiertäjä, joka aina on
naureskellut vanhojen parkkiintuneiden aapamiesten meren muisteluksille
ja sanonut:

— Ja ne ei ole kun vanhoja valetuksia!

Niinkuin ikänsä rannattomalla aavalla kiikkuneet merensoutajat
saarnaisivat tyhjiä taikka muistelisivat joitakin joutavia satuja.

Mutta nyt puumaailman mies on saanut itse nähdä, minkälaisia
”valetuksia” merensoutajien muistelukset ovat.

On Sammu kyllä saanut kuulla monet muistelukset haavruuvastakin, kun
hän vanhojen kalamiesten kanssa on istunut hierualla ranta-aitan
portailla katsellen ääretöntä, milloin myrskyssä möyryävää, milloin
päiväpaisteessa kimaltelevaa aapaa.

Kyllä siinä hieruan hengessä merensoutajilla riitti muisteluksia, niin
että puumaailman mies sai aivan kummissaan kuunnella. Krikan Piettar,
joka varsinkin pohjoissäillä tahtoi mykitellä, ei liikoja mykitellyt,
kun pääsi saarnaamaan haavruuvasta, joka surkeasti itkien kiikkui
paaruilla, kun oli pitkistä hiuksistaan sotkeutunut Piettarin
turskanliinaan. Ja karkea Pörö-Jussa, kuhmuotsainen Oppanan soutaja,
oli Oppanan aavalla nähnyt haavruuvan ja merikissan hirmuisen tappelun
sekä auttanut parkuvaa haavruuvaa tuhoten ruman merikissan. Vanha
Poikkis-äijä, joka koko elämänsä oli aavalla hyvin pärjännyt, oli aina
ottanut haavruuvalta merkkiä, milloin oli hyvä lähteä merelle. Äijä oli
öisin kuunnellut, haalasiko haavruuva ankkurin kettinkiä sisään, vai
kolistiko sitä ulos, ja sen mukaan oli järjestänyt merensoutunsa.
Vuoti-äijää haavruuva oli varoittanut pahasta säästä, sanonut:

— Sie piät panna viijen kluvan purthin,
tulee nuurvästä, hirmuinen sää.

Mutta kun Jyykeän Petterin Isko sai saarnavuoron ja alkoi huutaen
muistella, niin koko hierua kuuli, kuinka Isko oli Kaisan aavalla
nähnyt haavruuvan istuvan päiväpaisteisilla aalloilla kampaillen pitkiä
hiuksiaan ja laulaen niin kauniisti ja niin surullisesti, etteivät
kovaluontoisimmatkaan kuulijat olleet voineet pidättää kyyneleitään.
Vanhat aapakarhut olivat asioikseen katselleet tuntureita ja salaa
pyyhkäisseet poskiaan. Mutta meren laulaja oli viimein huutanut hyvin
pitkään ja hyvin surullisesti sekä vaipunut aapaan. Ja pian oli tullut
ankara sää. — — —

Kelo-Sammu on tällaisia meren muisteluksia epäuskoisena kuunnellut
moneenkin kertaan. Mutta nyt...

Kovin surullisestihan haavruuva äsken huuteli. Siitä saattaa pian tulla
kova sää. Tämän uskoo kohta puumaailmankin mies, puhumattakaan vanhasta
Kaplakasta.

Hyvää vauhtia, soutamistakin apuna käyttäen, miehet rupeavat pyrkimään
kohti rantaa.

Pääsevät he helposti maihin, paha ilma ei ennätä saavuttaa. Päinvastoin
västätuuli, häädettyään kontohöyryt aavalta tuntureihin, vaistoaa ja
kokonaan väsähtää, niin että miesten saapuessa Porsangin rannoille on
melkein tinatyven. — — —

Kun Kelo-Sammu ja Kaplakan Jussa sitten muutamana hämärissä
joutuvat paluumatkalle, on hyvä öystätuuli. Tyytyväisinä miehet
haalaavat ankkurin ylös — Kaplakka on yöllä kuunnellut haavruuvan
ankkurin haalaamista —, vetävät rovaseilin mastoon, ja kohta he
laskettelevat kuin suuret nuurfaarat kohti kotirantoja, purje komeasti
pullollaan...

Mutta aavalla öystä yltyy pauhaamaan täysin palkein, niin että
kolmiruumainen kaksine miehineen kohta tuntee olevansa kovin
vaarallisella taipaleella. Kaplakka koettaa hoidella purjetta, ja
Kelo-Sammu on höösmannina ohjaamassa. Mutta valtavat merenvyöryt
roiskahduttelevat veneeseen vettä, niin että Kaplakan äijä saa sitä
yhtämittaa ammentaa pois.

Ja öystä yhä vain yltyy...

Kaplakkakin, vanha aapakarhu, rupeaa kohta jo totisin naamoin
katselemaan karjaspäiden kovaa pauhua. Ei hän toki pelkää eikä vapise,
mutta sellainen merenkäynti tässä vain tulee, että saadaan katsoa,
vieläkö miehet kotihieruaa näkevät...

Kohoaa silloin kuohuista veneen takaa taas tuttu valkoinen käsi, kohoaa
kohta tuttu tumma pääkin, merenviheriäiset silmät vilahtavat vaahtojen
välistä, ja meren pauhusta kuuluu hiljainen ääni:

— Anna mie styyrään!

Ja sen enempää kysymättä mereneläjä liukuu veneen viereen, tarttuen
lujin käsin kolmiruumaisen perään. Siinä hän keinuu, kunnes tulee suuri
vesiluomi, jonka harja hänet sievästi siirrältää veneeseen höösmannin
viereen.

Heti tarttuu merentytär kiinni peräsinpuuhun. Ja hänen vasemmassa
kädessään on yhä Kelo-Sammun karkea kulunut vantus.

Sitten on itse haavruuva höösmannina. Kelo-Sammun vieressä seisoen hän
ohjaa venettä, niin että Sammu saa vain katsoa ja ihmetellä hänen
erinomaista taitoaan. Öystä vyöryttelee kokonaisia vesivuoria pitkin
aapaa, mutta Kelo-Sammun vantusta hoiteleva luja käsi hoitelee
kolmiruumaisen peräsintä, niin että suurimmaltakin vesitunturilta
lasketellaan pauhaten alas, ja taas heti ylpeästi pusketaan toiselle
tunturille. Tulee korkea vesiköyry, ja sen valtava valkoinen harja
näyttää kohta murskaavan alleen koko purtilon. Mutta juuri oikealla
hetkellä peränpitäjä pyörähdyttää sukkelan kierroksen, niin ettei
veneeseen tule vesipisaraakaan. Tulla möyryää suuri vesipauhu toiselta
taholta uhaten niellä kitaansa kaikki, mutta taas parhaalla hetkellä
alus tekee komean kaarroksen ja sitten mennä viilettää poikki
pauhaavien kuohujen. Merentytär on omassa valtakunnassaan. Hän on
ikänsä aalloilla asunut ja keikkunut ja tietää kyllä, millä lailla
aalloilla on liikuttava. Tummat silmät vain tuijottavat eteenpäin
katsellen vesivuoria ja karjaspäitä, ja kuin leikitellen haavruuva
niitä kierrättelee.

Mutta aina väliin haavruuva vilkaisee yli olkansa Kelo-Sammuun. Kun hän
huomaa nuoren höösmannin ihailevan katseen, helähtää hieno puna hänen
kalpeille kasvoilleen, ja koko kasvot ilahtuvat, silmiinkin tulee
kirkas ilme. Meren tyttären pää keikahtaa pystympään, käsi tarttuu
lujemmin peräsimeen, ja entistä ylpeämmin pieni vene kiertää ja laukkoo
julmien vesiköyryjen pauhinassa...

Kelo-Sammu katsoo henkeään pidätellen oudon apulaisensa ihmeellistä
taitoa. Hän elää mukana ja tuntee koko olennossaan joka mutkan ja
kierroksen, tehden tietämättään samoja liikkeitä kuin veneen
ohjaajakin. Hän on hyvillään jokaisesta uudesta odottamattomasta
käännöksestä, ylpeästä noususta ja huimaavasta laskusta, ja monta
kertaa hänen täytyy ihmetellen huudahtaa, kun vene kaatumatta tekee
sukkelan kaarroksen.

Haavruuvan musta tukka heiluu valtoimena myrskyn riepoiteltavana.
Pitkät kosteat hiukset hivelevät Sammun kasvoja, monesti kiertyen
ympäri kaulan, niin että Sammu saa niitä tuon tuostakin päästellä irti.
Ne hivelevät kuin meren pehmeät kuohut, ja kalamiehen karkeisiin
merenpuremiin sormiin ne tahtovat kerrassaan takertua kiinni. Niissä on
omituinen, voimakas, pyörryttävä merentuoksu. Ja sama pyörryttävä
merentuoksu on haavruuvassakin, joka tuossa, melkein sylissä ollen,
hohtavanvalkoisena ja notkeana pitelee peräsinpuuta.

Nuoresta maankiertäjästä tämä on miltei kuin muistelusten kertomaa
seilaamista satujen salaperäisillä ulapoilla. Meren ihmeellinen
taruolento, valkoinen haavruuva, ohjaamassa kalamiehen vanhaa
kolmiruumaista Ruijanmeren kamalassa myrskyssä! Ja haavruuvan
valkoisessa kädessä kalamiehen vanha karkea vantus kuin mikäkin suuri
kalleus...

Ihaillen, veret vapisten, Sammu katselee merestä noussutta apulaistaan.
Mutta kun hän vähänkään uskaltaa koskettaa haavruuvan valkoista hipiää,
vetäisee hän äkkiä kätensä takaisin. Iho tuntuu vavahduttavan kylmältä.

Haavruuvakin tuntee Sammun kosketuksen, ja punastus sekä ilahtunut ilme
häivähtävät hänen kasvoillaan. Mutta hän huomaa myös miehen
vavahduksen, ja heti valahtavat hänen kasvonsa jälleen kalpeiksi, ja
silmiin tulee sumentunut, surullinen katse...

Hyvä Jumala sentään! Hehän ovat kumpainenkin eri maailmasta, saman
Jumalan luomia kyllä molemmat. Ruskeakivinen ranta on heidän
maailmainsa rajana. Sen maapuolella, päiväpaisteessa ja avarassa
sinisessä ilmassa on toisen koti, mutta toisen on hieruan meripuolella
mustissa surullisissa syvyyksissä, joista voi päästä päiväpaisteeseen
vain aalloille keikkumaan. Toisen koko olennossa on vapaan ilman ja
päiväpaisteen henkeä, toisen taas mustien syvyyksien surumielisyyttä.
Toisen kanssaveljinä ovat valossa elävän maan kaikki olennot laulavia
lintuja myöten, mutta toisen tuttavina mykät kalat ja rumat aapahirviöt
sekä rääkyvät meriraukat.

Siksi haavruuvan katse onkin aina surullinen ja hänen laulunsa
alakuloista. — — —

Haavruuva ohjaa kolmiruumaisen vähääkään kysymättä suoraan kalamiesten
tuulettomaan kyläpoukamaan. Siellä vasta, kun vene karahtaa hieruan
pohjakiviin, hän ponnahtaa takaisin mereen ja lähtee nopeasti liukumaan
pois.

Kelo-Sammu seisoo taas yksinään peräsinpuun vieressä ja sanaakaan
sanomatta, oikein ikävöiden katsoo hänen jälkeensä. Siellä menee
paaruilla keikkuen hänen ihmeellinen apulaisensa. Valkoinen hipiä vain
läikähtelee aalloista, ja mustat hiukset häilävät vesiluomista.
Sammusta tuntuu, kuin vanttuun mukana olisi hänestä itsestäänkin
jotakin mennyt sinne, suureen aapaan...

Mutta kaukaa kuohuista haavruuva vielä kohoaa ylös ja kääntyy katsomaan
jälkeensä. Sitten hän kovin surullisin ilmein painuu mustaan syvyyteen.

Viimeiseksi vielä kumminkin heiluu korkealla paarujen yllä valkoinen,
karkeaan vanttuuseen kätketty käsi...