ONNEN LAMMAS.

Juhannusaaton aurinko on painumassa pohjoiselle, lähennellen jo
korkeita tunturihuippuja. Kuvahaiset vain häiläävät pitkinä ja
peloittavina kuin Staalut ja muut tunturikyöpelit.

Martin Jussa raitioi pientä porotokkaansa Rautuvaaran tievoilla
Ounistunturien suuressa erämaassa. Täällä on poroilla hyvät olot, on
heinäiset jängät sekä ruohoiset hetteet ja lompolorannat. On vielä
kuivat jäkäläiset tievat ja jylhät pahikot, ja kirkas kaalo kaltiovesi
kohisee pahtojen välissä.

Tunturien käkkyräkoivut ja matalat vaivaisenvarvut vasta vihertävät
kesäntuloa. Korkeiden tunturilakien ja pahtojen pohjoisilta vieriltä
loistavat valkoiset lumikentät. Täällä ylhäisessä tunturimaassa on
juhannus vielä viileää kevätkesää.

Mutta porot ovat tyytyväisiä. Niillä on parhain kesänaikansa, ei vielä
räkkäkään kiusaa.

Martin Jussakin on tyytyväinen. Vaatimet ovat hyvin vasoneet, ja vasat
jo juoksentelevat roukuen emonsa perässä. Yksinään on Jussa koko
tunturissa, ja tuntee olevansa melkein kuin suuren erämaan isäntä,
jonka valta ulottuu tunturista tunturiin. Kiertäessään ympäri pientä
eloansa Jussa joikaillen muistelee ylhäistä asuinmaataan, muistelee
että tunturit kajahtelevat:

— Na, Pyhäkeroko siinä viel’ oli,
loo loko loo lolo, loo loko loo lolo?
Na, Outtakkako siinä viel’ oli,
loo loko loo lolo, loo loko loo lolo?
Na, Rautuvaarako siinä viel’ oli,
loo loko loo lolo, loo loko loo lolo?

Suuri päivä jutaa yhä pohjoisemmaksi ja samalla yhä laskeutuu
tavoitellen kohta kuin vanhana väärtinä Pyhäkeron ylpeätä kumua. Siellä
se ylhäisissä korkeuksissa hetkisen levähtää, ei liekehdi, ei leimua,
katselee vain suurena lempeänä taivaansilmänä autiota tunturimaataan,
jossa vain köyhä Martin Jussa poroineen askaroi.

Yön hiljainen salaperäinen henki hiipii yli erämaan, käärien tunturit
sinipunervaan sekä vetäen pahikkoihin ja lompoloille hämyisen verhon,
jonka suojissa suuri luonto saa rauhassa levähtää.

Ei kuulu muuta kuin porojen roukumista, kun elo ruohoa jyrsien liikkuu
lompolon rannalla tievan laidassa. Sekin kuulostaa oudolta kuin tulisi
jostakin tievan alta taikka pahtakolosta...

On niin oudonhiljaista, että melkein jo odottaisi jostakin hämyisestä
kurusta kohta kohoavan jonkin salaperäisen olion. Sillä tällaisina
äänettöminä öinä, juuri juhannusöinä, tunturien ja tievojen haltiat ja
salaperäiset näkymättömät henget ovat ahkerimmin liikkeellä.

Martin Jussa hyvin tietää, että täällä Rautuvaaran ja Pyhäkeron
tievoissa asustaa maahiaisia. Mutta Jussa ei vain ole vielä koskaan
sattunut niitä näkemään, vaikka on eloineen täällä samoilla mailla
monet kesät oleskellut. Jussan äiji kyllä, vanha Martti-äijä, oli
täällä Ounistuntureissa nähnyt niitä monet kerrat, samoin kuin Kurun
Simu Ullatievassa ja Nili-Kalla Sokkovaarassa ja Vuontis-ukko
kotilompolonsa rannalla. Olipa Martti-äijä kerran tässä samassa
Rautuvaarassa tavannut ja ottanut kiinni maahiaisen lehmän. Se oli
ollut hyvä lehmä, onnen lehmä. Ja siitä lähtien Martti-äijä oli
ruvennut rikastumaan...

Sattuisipa sellainen onni joskus köyhälle Jussallekin, joka melkein
koko ikänsä on saanut raitioida muiden eloa. Tätä Martin Jussa on monta
kertaa ajatellut yksinäisinä pitkinä öinään, oleskellessaan pienen
elonsa kanssa täällä Rautuvaaran maahiaistievoilla.

Sattuisipa kerran Jussallekin.

Satipa joskus sattuukin... — — —

Yön hiljaista hetkeä viettäen Jussa istuskelee nuotiolla käristellen
poronkieltä, ja elokin rauhassa liikuskelee ruohoa etsien.

Mutta yht’äkkiä porot rupeavat rauhattomina roukumaan...

Jussa hypähtää katsomaan, mikä kumma peloittelee eloa.

Siellä musta elukka liikkuu porojen joukossa. Jussa säikähtää, luulee
ahmaksi ja kiireesti, pala suussa, rukattaa hätään.

Mutta ei siellä petoa ole. Musta lammas siellä vain liikkuu, kaunis
sukkajalkainen musta jaara, jonka päässä on kaksi valkoista kairaa,
poskissa kahden puolen. Porojen joukossa se kävellä keputtelee omia
aikojaan, väliin ruohoa nuuskii, väliin taas seisoo ja ikävissään
määkii — ei mää’i, vaan kovin oudosti ikisee: ”i-i-i!” Lammas näyttää
kuin jotakin etsivän. Poroja se katsoo oudostellen, samoin porotkin
sitä.

Jussa katsoo kauan outoa elukkaa ihmetellen, mistä on tullut tunturiin
tuollainen elävä. Sitten hänelle yht’äkkiä selviää asia. Sehän on
maahiaisen lammas ... noin kummallisesti määkiikin. Maahiaisen lammas
se on...

Siinä nyt olisi Martin Jussalle onnen lammas. Kun vain Jussa osaisi ja
ymmärtäisi ottaa sen kiinni.

Kyllä Jussa tällaiset asiat tietää ja taitaa. Hän hiipii hiljaa
lähemmäksi — niinhän Martti-äijikin oli tehnyt —, riisuu luhkan
hartioiltaan, käärii sen lujaan myttyyn — aivan kuin Martti-äijikin —
hiipii vielä vähän, piiloitellen luhkaa selkänsä takana...

Lammas on takaperin Jussaan, nuuskii vain ruohoa, ei huomaa...

Jussa hiipii vielä muutaman askeleen, käännähtää varovasti selin,
katsoo lammasta vasemman olkansa ylitse — Martti-äijikin oli samoin
tehnyt — ja sitten äkkiä kovalla vauhdilla lennättää luhkamytyn
olkansa ylitse, niin että se mennä tohahtaa yli lampaankin.

Lammas säikähtää, ponnahtaa ylös, määkäisee surkeasti ja aikoo
ruukaltaa pakoon. Mutta se ei ota montakaan hyppyä, kun jo äkkiä
pysähtyy, katsoo pelästyneenä luhkaa ja kauan aikaa ikisee kovin
surullisella äänellä. Viimein se kääntyy ja tulee hitaasti, pää
alhaalla, hiljaa ikisten Jussan luo.

Siinä se sitten poropaimenen edessä pää painuksissa, ikisten seisoo ja
peloissaan häntä katsoo...

Jussa on itsekin hiukan aralla luonnolla. Uskaltaako, saako kristitty
ihminen sitä ollenkaan kosketella? Jos se silloin karkaa pois ja
katoaa...

Viimein kumminkin — pitäähän se toki panna kiinni — Jussa kädellään
hiljaa koskettaa lampaan selkää. Elukka säikähtää, laukkaa pakoon.
Poropaimenkin pelästyy: nyt onnen lammas jälleen meni. Mutta se heti
kääntyy ja tulee takaisin surullisesti ikisten. Vapisten se seisoo ja
peloissaan, kallella päin katsoo suurin mustin silmin, kun poropaimen
sitä sievästi taputtelee ja silittelee ja raaputtaa sen niskaa. Vielä
surullisemmin se ääntelee, kun Jussa sitoo karkean nahkahihnan sen
kaulaan, sonnustaen hihnan toisen pään isoon kiveen, ettei elukka
pääsisi karkuun.

Mutta kun Jussa menee noutamaan luhkaansa, huomaa hän, että se on
kadonnut. Maahiainen on siepannut poromiehen uuden luhkan lampaansa
hinnaksi.

Jussa ei siitä pahastu. Hän on päinvastoin hyvillään. Nyt on eläin
maksettu. Menköön luhka, vaikka uusikin! Hän on saanut nyt haltuunsa
maahiaisen lampaan, onnen elukan.

Ja poropaimenen eteen läikähtää yht’äkkiä koko tulevainen menestys...

Nyt hän, Martin Jussa, rupeaakin rukattamaan onnen palkaita, nyt vasta
alkaa elämä kääntyä oikeille keinoille. Vielä tässä raitioidaan
tuhansien tokkaa ja aivan omaa eloa, niinkuin ennen Mahtin Aslakka
Koutokeinossa. Semmoisen elon kanssa sitten kelpaa rymistää ympäri
Ounistuntureita ja outamaita ja mennä vaikka Ruijanmerelle asti ...
mennä, niin että maat jytisevät, ja kymmenet rengit ja piiat karjuvat,
ja kymmenet koirat kiljuvat, ja kymmenet, sadat poron kellot
pompottavat. Ihmiset vain katsovat kateellisina ja siunailevat ja
sanovat toisilleen:

— Siinä meneekin Martin Jussa, iso rikas! Sillä on eloa, niin ettei
tiijäkkään ... kaikki tunturit täynnä ... niinkuin sopulia. Siinä on
Ounistunturien iso rikas, Martin Jussa!

Kyllä Jussa osaisi tuhantisen tokan hoitaa: renkejä ja piikoja kyllä
saa, ja sikiöitä on omalla kotakentällä nousemassa... Mutta sen hän
aina katsoisi, etteivät lantalaiset, kortot, eivätkä Ruotsin puolen
outamiehet, pororosvot, saisi paljoakaan varastetuiksi... Köyhille
lappalaisille hän kyllä nakkelisi ilmaiseksi kisuroita ja silmäpuolia
vasoja, jopa jonkin piettiönkin ja huonon stainakan. Ja hyvä väärti hän
olisi toisien rikkaiden tunturilaisten kanssa, ja pahpan kanssa ja
länsmannin kanssa — pahpalle hän usein veisi parhaita paisteja... Eikä
hän toki koskaan rupeaisi leikkelemään omia merkkejään muiden
peurakorviin. Hän on kuullut, että maahiaisten asiat vaativat
kristillistä ja nuhteetonta vaellusta.

Itse hän ajelisi komeissa valkkopeskeissä, oikein gabba-jievjoissa, ja
äkäinen mutsikkahärkä olisi jutona, ja perässä rukattaisi toinen härkä,
jonka lukollinen kansiahkio olisi täynnä hopearahoja...

Siinä ajaisikin Martin Jussa, oikea ylilappalainen, Ounistunturien iso
rikas!

Mutta kyllä pitääkin nyt maahiaisen mustaa lammasta — tuollahan tuo
ikisee — hoitaa hyvästi. Eikä saa toki maahiaista suututtaa —
pitäköön vain luhkan...

Kuinkas oli käynyt Martti-äijän, kun oli saanut maahiaisen lehmän ja
tullut rikkaaksi. Ukko riepu oli suututtanut maahiaisen, ja siihen oli
hänen onnen palkaansa päättynyt. Aivan köyhänä oli vanha Martti-äijä
hävinnyt tunturiin. Oli kuultu, kun hän oli siellä kovin surkealla
äänellä ja nuotilla joikaillut:

— Voi, Ounistunturia onnetonta,
loo loko loo lolo, loo loko loo lolo,
loo lolo loo loo, loo lolo loo loo...

Martin Jussa kyllä koettaa aina pysyä sovinnossa maahiaisten kanssa. Ja
hän joikailee kirkkaasti, niin että sen kyllä kuulee vaikka
maahiaisukko tievamajaansa:

— Na, Pyhäkeroko siinä viel’ oli,
loo loko loo lolo, loo loko loo lolo... — — —

Aamulla kun Jussa vie porotokkaa kotansa luo koittolevolle, hän ajelee
elon perässä mustaa sukkajalkaista jaaraa. Lammas pysyy jo hyvin
irtaallaan matkassa, vähän kyllä kuin kummastellen, että mihin tässä
viedään. Se juosta kapistaa porokarjan kintereillä. Mutta aina tuon
tuostakin se kääntyy katsomaan jälkeensä ja ikisee kuin kysyen, vieläkö
rukatetaan. Sitten se taas lähtee kipittämään joukon perään, niin että
valkoiset sukkajalat vilkkuvat.

Tunturien turvekota juoksee pienimpäänsä myöten katsomaan outoa mustaa
elukkaa, joka niinkuin iso koira saapuu porokarjan mukana kentälle.
Kovin hätäisennäköisenä lammas seisoo kotaväen keskellä, pyörii ja
katselee ympärilleen ja ikisee.

— Se on maahiaisen lammas, onnen lammas! Jussa ylpeästi todistaa,
muistellen, kuinka ja mistä hän on sen käsittänyt.

— Ja nyt tässäkin koassa ruvethan elämhän!

Ja kaikki saavat kuulla ja uskoa tämän, kun vielä musta lammaskin
vakuuttaa:

— Ni-i-iin!

Maahiaisen musta lammas jää kotakentälle. Kaikki tahtovat sitä
hyviteilä. Lapset aina laukkaavat sen perässä, koettaen ohjata sitä
parhaille ruokapaikoille. Mutta tunturitievojen piiloisilla laitumilla
liikkuneelle elukalle ei kelpaa parhainkaan rantaruoho, vaikka sikiöt
sitä kuinka tarjoaisivat. Lammas vain vähäisen niitä haistelee, kääntää
pois päänsä ja ikisee. Sitten se nuuskii ilmaa joka tuulelta ja viimein
ruukaltaa suoraan suurelle jängälle. Hyvillään äännellen se
laukkaa suurien hillanlehtien kimppuun ja alkaa niitä napsia.
Ruskeanviheriäiset isot hillanlehdet, mustan väkevän jängän nostamat,
ovat maahiaisen lampaan oikeaa evästä. Mikään muu viheriä ruoho ei
sille kelpaa.

Mutta kun mustaa lammasta janottaa, se juoksee kentän laitaan
kirkkaalle kaltiolle. Lompolon Tumma vesi ei sille kelpaa, ei
purovesikään, ja jängän ruskea neste on sille kauhistus. Vain kirkas
kaltiovesi on mieluista sekä läpikuultava Valkeansaivon vesi.

Eikä maahiaisen sukkajalkainen jaara viihdy kentän toisien lampaiden
seurassa. Kun ne leveästi määkien ja päristäen tulevat sen luokse, se
peloissaan kiireesti pakenee pois. Ja aina se kapsuttelee omaa
polkuansa kaltiolle ja hillanlehtilaitumelle.

Mutta kun lammas näkee turvekodan lapsia kentällä, se jo kaukaa heille
ikisee ja juoksee luo, vaikkakin se aina katsoo heitä hiukan
oudostellen. — — —

Kaukainen turvekota elää suurien toivojen aikaa. Kaikki puhuvat vain
maahiaisen lampaasta, onnen lampaasta, joka Jussalle, kodan köyhälle
isännälle annettiin tunturissa itse juhannusyönä. Kaikki ovat
tyytyväisiä, kaikki asiat menestyvät hyvin. Vasat kasvavat nopeasti,
eikä räkkä kiusaa eloa kovin ankarasti.

Ja Ounistunturien poropaimen joikailee yhä ylpeämmin mahtavasta
tunturistaan.

Pienessä turvekodassa saarnataan joka päivä koreista silkkihuiveista ja
isoista hopeaisista rintariskuista, kirjotakeista ja valkkopeskeistä.
Niitä on luvassa pienimmälle pissikoltullekin kohta monin kerroin.
Kotaemäntä jo melkein itseään halveksien ja säälien katselee vanhaa
kulunutta silkkiriepuaan ja kovin virttynyttä kirjotakkiaan. Mutta
kohtahan ne joutavatkin pois ja saadaan sijaan uudet, joita ei tarvitse
hävetä.

Lapset juoksevat alituisesti onnen lampaan perässä luetellen sille,
mitä koreaa kukin tarvitsee, ja kysellen, milloin he niitä saavat.
Kyllä sikiöt sen tietävät, että musta lammas niitä kaikkia kohta
toimittaa.

Lammastahan toki, kaiken menestyksen alkua, aina pitää huolehtien
muistaa. Lapset kantaa reputtavat jängältä säkillisittäin hillanlehtiä,
kuivaavat niitä kotasiljolla ja rakentavat ison sauran. Siinä on
lampaan talviniesta — ja lapsilla on luvassa omat nimikkovasat.

Mutta kun tulee syksy, ja elukat pitää laittaa talvisuojaan,
rötistetään maahiaisen lampaalle turvepuuran nurkkaan oma pieni
karsina, jossa se saa oleskella omissa eväissään erillään toisista
lampaista. Näille, kaikkiruokaisille kristikansan kasvateille,
kannetaan syötäväksi vaikka mitä, lehtiä, jäkäliä, roskaheiniä ja
kaikkia kalansuljuja ja keittoliemiä. Mutta musta onnen elätti
napertelee vain sieviä viisisormisia hillanlehtiä ja juo kirkasta
kaltiovettä, jota pitää tarjota kirkkaasta tinakattilasta.

Onnen lammas onkin lähtöisin sellaisesta paikasta, jossa on astioina
hopea. Se on kyllä kuultu Martti-äijiltä, mutta täällä täytyy lampaan
tyytyä tinaan, turvekodan hopeaan.

Pitkä ruma syksy ja pimeä syystalvi vierähtävät tunturientakaisessa
turvekodassa samassa suuressa uskossa ja toivossa kuin kesäkin.

Hyvin vain menestyy kaikki, lampaatkin tekevät jo kolmosia, ja syksyllä
olivat verkot järvessä siikaa täynnä. Jussa kiertelee eloineen matalia
outamaita, ja porot jäkälää kaivaen tekevät kiekeröitä pitkin tievoja.

Ja tuon tuostakin kuuluu lumisesta oudasta komea joikaus:

— Na, Pyhäkeroko siinä viel’ oli,
loo loko loo lolo, loo loko loo lolo...

Sati vain tässä jokin vuosi vielä eletään, niin Martin Jussa jutaa kuin
Mahtin Aslakka, että tunturit rytisevät. — — —

Joulu, pimeimmän kaamosajan suuri juhla, saapuu pienelle
turvekodallekin, joka yksinäisenä, paksujen hankien ympäröimänä
kyhjöttää tunturien takana. Hyvin täällä vain eletään ja joulua
odotellaan. Mikäpä täällä hätänä, vaikka olisivat vielä suuremmat
hanget ja tunturit ympärillä.

Täällä on onnen lammas hillanlehtiä näpertelemässä, eikä ole
maahiaista, eikä muitakaan kummituisia suututettu.

Ja vaarallinen kaamosajan juhla pitää nyt viettää entistäkin
varovammin. Kotasiljo siistitään sieväksi, korjataan risut ja roskat
syrjään, ja aina liikutaan hiljaa, eikä anneta sikiöidenkään kovasti
taajoa.

Levottomina sitten kuunnellaan, kuinka jouluyönä tunturimaiden
näkymättömät kummituiset, joulustaalut ja tontut ajella tohistavat
pitkin erämaita. Ollaan kuulevinaan, kuinka ne tulla kahistavat
kotasiljollekin ja kiertävät kotaa sekä lammaspuuraa... Onpa
kuuluvinaan kuin kova kolahdus ja sähähdys ja ryskähdys, sekä sitten
niinkuin jotakin tuttua ikinää...

Ja sitten taas ajaa suhistetaan ympäri kotasiljoa...

Kaamosajan suuret henget ovat liikkeellä. Pienen ihmisen täytyy niitä
avuttomana, peloissaan kuunnella.

Aamulla menee kotaemäntä puuraan lampaita hoitelemaan, ja
hillanlehtirove on hänellä kainalossa sekä kädessä tinakattila, jossa
on kirkasta kaltiovettä.

Mutta karsinasta ei kuulu tuttua ikinää.

Vapisten, pahoin aavistuksin emäntä astuu aidan viereen ja rupeaa
pimeässä kopeloimaan karsinaa. Siellä ei tunnukaan olevan mitään.
Emäntä säikähtää, niin että vesikattila ja rove rävähtävät alas hänen
käsistään, ja suuressa hädässä hän juoksee kotaan surkeasti
voivotellen...

Jussa arvaa heti asian, ryntää oikopäätä puuraan ja rupeaa pimeässä
tunnustelemaan karsinaa... Ei siellä mitään ole! Lammas on kadonnut...
Mutta sitten sattuu käteen aidan vierestä jotakin pehmeää, villaista...

Jussa voihkaisee kipeästi.

Vähitellen Jussan silmät tottuvat puuran hämärään, ja hän näkee koko
onnettomuuden.

Karsinassa, aidan vieressä makaa musta onnen lammas hengetönnä. Se on
pistänyt, raukka, päänsä aidan rakoon ja siihen hirttynyt. Mustin
sammunein silmin se tuijottaa Jussaa, ja suu on avoinna kuin se
vieläkin haluaisi sanoa: ”i-i-ii”.

Jussa hyppää karsinaan, irroittaa elukan aidanraosta, ruveten sitä
mielettömänä repimään ja pudistelemaan kuin henkiin saadakseen. Mutta
lammas pysyy kuolleena. Synkkänä, sanaakaan sanomatta Jussa raukka sitä
katselee.

Siinä menivät nyt suuret elot ja muut hyvät.

Mutta kotaemäntä itkee ja huutaa aivan sekapäisenä. Joutuvat siihen
sikiötkin, ja kun he näkevät mieluisen hoidokkinsa kohtalon, on kohta
koko kenttä täynnä surkeaa valitusta ja parkumista.

Kun sitten päivän vaietessa katsellaan kotasiljoa, nähdään lammaspuuran
luona puiden hakkuupölkky paiskattuna ylösalaisin. Siitä arvataan, että
joulustaalu on yöllä ajanut pölkkyyn, lennättänyt sen vihoissaan nurin
ja vielä kostoksi ajanut kodan onnen lampaan surmilleen.

Hakkuupölkky, onneton, on sattunut unohtumaan staalujen ja tonttujen
tielle. — — —

Itse joulupäivänä Jussa ottaa onnen lampaansa hartioilleen ja tuura
kädessä hiihtää jängälle. Ja sikiöt kahlaavat parkuen perässä
surullisena saattona. Jussa purastaa jänkään syvän kuopan, pudottaa
sinne surkean kantamuksensa ja peittää sen jäätyneillä,
hillanlehtisillä turvekokkareilla.

Rikkinäisin takkirievuin, karvattomin kengin lapset seisovat kuopan
ympärillä vilusta väristen, itkien ja huutaen, ettei saa heidän
lammastaan sinne peittää. Kenelle he nyt syöttävät hillanlehtiä?

Sanatonna Jussa hiihtelee takaisin jängältä, ja lapsiparvi tarpoo
perässä.

Sinne täytyi, mustaan jänkään; Martin Jussan, itse joulupäivänä haudata
suuri onnensa, uskonsa ja toivonsa...

Köyhän turvemökin valoisa joulu on muuttunut pimeimmäksi kaamosajan
yöksi. Sanattomina istutaan kylmässä savuisessa kodassa pihisevän tulen
ääressä. Jussa katselee synkästi, emäntä on itkuisin silmin, ja lapset
yhä parkuvat ja muistelevat mustaa lammasta, joka söi vain
hillanlehtiä...

Hillanlehtisaura kyhjöttää kotasiljolla lumen peitossa kadonneen onnen
surullisena muistomerkkinä... — — —

Ei ole Martin Jussa enää suurien toivojen nostama tunturimies. Jussa
riepu ei enää uskalla ajatuksissaankaan ajella tuntureita tuhantisen
tokan isäntänä, ei hän kuvaile valkkopeskejä, eikä usko heliseviin
hopeoihin. Ei juokse hänen äänensä ylpeästi, eikä hän jaksakaan enää
joikailla komeaa tunturivirttänsä.

Jussa on taas vain köyhä turvekodan ukko, joka raskain mielin raitioi
pientä porotokkaansa. Vain joskus kuuluu tunturista hänen joikauksensa.
Melkein kolkosti kajahtelee suuri tunturimaa, kun Martin Jussa pimeänä
yönä pienen tokkansa vierillä surkein äänin — aivan kuin ennen muinoin
Martti-äiji — huutaa jouvottelee:

— Na, Pahakuruko siinä viel’ oli,
loo loko loo lolo, loo loko loo lolo?
Voi, Ounistunturia onnetonta,
loo loko loo lolo, loo loko loo lolo,
loo lolo loo loo, loo lolo loo loo...