5.

Sakari seisoi äänetönnä. Niinkuin auringon nousu pitkän yön perästä oli
hänelle nämät sanat ja se mitä hän nyt oli saanut tietää.

Ja kun hän sitten seisoi Jerusalemin temppelissä, oli hän kuin unessa
eikä hänen silmänsä nähneet tavallisen elämän liikettä hänen
ympärillänsä, vaan hänen aatoksensa liikkuivat muualla.

Papin viran tavan jälkeen oli arpa langennut hänelle, että hänen piti
suorittaa suitsutusta temppelin sisäosassa.

Monta kertaa ennen oli hän tätä virkaa toimittanut, mutta nyt, kun
hänen piti ottaa suitsutusastia, pudotti hän sen kädestään eikä ottanut
ylös.

Kansan paljous seisoi ulkopuolella odottamassa. Hän oli yksin pyhällä
paikalla.

Temppelin korkeat holvit, kirjaillut pilarit, suitsutusalttari
purppuraisine verhoineen, esiriput ja moniväriset permannon kivet — se
kaikki, minkä kautta hän ennen oli ajatellut Jehovaa ja jota hän oli
pitänyt pyhänä, — se kaikki yhtäkkiä ei ollut hänelle muuta kuin
kiveä, puuta ja vaatetta. Mutta Jumalan henki oli irtautunut
pyhyyksistä ja tullut eläväksi hänen ajatuksissansa. Ja kun hän sulki
silmänsä temppeliltä, niin henki liikkui siinä pimeässä.

Ja se oli niin läsnä ja niin elävä, että Sakari vapisi hämmästyksestä.

— Miksi en minä uskonut sinua ennenkuin näin, ja kuitenkin minä opetin
sinusta ja minun huulillani oli sinun nimesi, ja siksi minä pelkään
sinua, minun oma ajatukseni, nyt kun sinut näen.

Sinä minun oma ajatukseni, sinä olet maailman tulevaisuuden luoja, sinä
olet kaikkivaltias, sinä olet ainoa elävä Jumala, sinä henki minun
ajatuksessani. Katso, sinä luot maailmaa.

Minä en tahdo uhrata enää, suitsutus on minulle tyhmyys ja temppeli on
minulle leikkikalu. Minä tahdon, että sinä elävä henki menisit ihmisiin
ja se taivaan valtakunta lähestyisi, jonka sinä aikojen alusta luvannut
olet.

Mutta etten minä uskonut sinua ennenkuin sinut näin, niin minä tunnen
että suuni kuivaa ja minun huuleni vaikenevat. Mutta minä tiedän nyt,
että toiset valtakunnan julistajat tulevat, ja he uskovat alusta, sillä
he ovat jo äitinsä kohdussa sinusta syntyneet. —

Kun Sakari näin seisoi ajatuksissaan, kuuli hän kansan mymisevän
rukouksiansa temppelin ulkopuolella ja oli jo paljon aikaa kulunut.

Ja hän tuli ulos, eikä sanonut heille mitään, ja he luulivat, että hän
oli näyn temppelissä nähnyt. Hän vaan viittasi heille ja jäi mykäksi.