1.
Päällikönpojan hyökkäys.
Kalalokit, tiirat ja räiskät olivat jo viikkoja sitten lähteneet
Pohjanlahden rannoilta, Kyrönmaan kaukaisilta satamapaikoilta, etelää
kohti. Olivat loitolta ja korkealta leikailleet ohi Kokemäen Teljän,
ohi Lemunselän ja Luonnonmaan ja jättäneet näiden taakse, kauaksi
jälkeensä, Nousiaisten pienen puukirkon, jonka yksinkertaisesta
rististä oli jo yli kaksi vuosikymmentä sädehtinyt Pyhän Henrikin
marttyyrikruunu. Siitä olivat suippopyrstöt oikaisseet suoraan
Itämerelle, heittäneet länteen Sigtunat, Teljet ja Kalmarit ja
lentäneet itärannoitse sivu Gotlannin, jota suomalaiset sanoivat
Voionmaaksi. Ja saaren rantahiekkojen ammonaikaiset kivijättiläiset
olivat jääneet tuijottamaan niitten jälkeen kummanmuotoisina
kääpiöinä.
Itämeren etelärannalla nuo meren varikset hakivat tyyssijansa läheltä
ja kaukaa. Mitkä yli Juutinmaan Eiderin toiselta puolen, mitkä
lähempää, Hedabyn monenkirjavasta, ruokaisasta satamasta, mitkä vasta
perustetun Lubekenin eli Lyypekin rannoilta tai Rügenistä saakka,
jonka eteläpuolella parhaillaan Henrik Leijona kävi valloitussotaa
pakanallisia vendejä vastaan.
Ajat olivat ankarat. Ja yhä ankarammiksi ne näyttivät käyvän sekä
etelämmässä että Pohjolassa, Suomenniemen mitattomilla rannoilla.
⸻
Muinaisessa Mustasaaren satamassa, jota Hämeen pirkkalaiset sanoivat
Vuojolaksi, elettiin sielläkin vaarallisia aikoja. Tämän tiesi ja
tunsi melkeinpä omassa selkänahassaan ainakin kauppapaikan päällikkö,
Rotger Sibbenpoika Bunge, joka Gotlannin saksalaiskaupan edustajana
johti tätä kaukaista siirtokuntaa Kyrönmaan laitamalla.
Oltiin Pyhäinmiesten päivän alusviikoissa. Odoteltiin saapuvaksi
Visbyn-laivaa, jonka piti tuoda lisää aseita ja vartioväkeä
kauppalinnan suojaksi.
Rotger-herra oli saanut lyödä liljasinettinsä moneen jyrkkäsanaiseen
kirjeeseen, ennenkuin pääpaikan raatiherrat olivat luvanneet hänelle
lähettää lisävoimia. Mutta olivatkos vieläkään lupaustaan täyttäneet?
Laivan saapumisaikakin oli ollut jo pariin kertaan määrätty.
Mutta sen sijaan oli meren yli tullut vain hämäriä tietoja Visbyn
ruotsalaisen ja saksalaisen kauppakunnan välisistä riitaisuuksista,
vieläpä sikäläisen alkuasujaimiston ja saksalais-kestien verisistä
kahakoista.
Sillä aikaa oli lisääntymistään lisääntynyt hämäläisten uhka läheltä
ja kaukaa. Naapuriseutujen, Korpi- eli Kyrönjoen, turkiskauppiaat
olivat paisuneet yhä mahtavammiksi, puhumattakaan Ylistaron ja
Hämeenkyrön talollisista, joilla oli vanhat suku- ja kauppasuhteet
korpientakaisen Hämeen päällikköpirkkoihin.
Jo edellisestä kevättalvesta oli vaara Hämeestä päin äkkiä
muuttautunut enteileväksi ukkospilveksi. Silloin oli keskellä
rauhallisinta kaupankäyntiä tehty röyhkeä verityö, joka Bunge-herran
kauppakonttorissa oli laskettu Hämeen pirkkojen tilille. Vuojolan
vartiomiesten päällikkö Adam Holste, joka parin vuosikymmenen ajan
oli toiminut kauppapaikan miekkana ja haarniskana, oli tavattu
kaksinetoista asemiehineen erämaasta kuoliaaksi kolkattuna. Eikä
voinut olla pelkkää sattumaa, että tämä tihutyö oli tapahtunut juuri
Lapuanjoen ja Kuortaneen välisellä taipaleella, joka oli Hämeen
pirkkojen luoteisväylien tärkeimpiä päätepaikkoja, ennenkuin laskivat
turkisveneensä Pohjanmaan jokiväyliä suvantojen markkinapaikkoihin.
”Keidenpähän muitten ... pirkkalais-ilvesten tekoja!” oli Bunge-herra
päätellyt heti viestin saatuaan verityöstä. Olipa ollut kaiken
lisäksi jo vanhastaan tietona, että Holste-vainaja ja Pirkkalan
Kalsoisten ovelin kaupankävijä, Rautaparta, olivat jo kauan kantaneet
sovittamattomia vihoja, ”Kalsoisten tai Aimoisten nyrkinisku
suoraan päin naamaa”, oli hokenut jo monet kerrat herra Rotger
kirjurimunkilleen Johannekselle ja puolisolleen Rotrud-emännälle.
”Niinpä niin ... rikastuvat rikastumistaan ja tietenkin ... yltyvät
yltymistään, kukaties vielä ... sotaa hankkivat, pakanat...”, oli
jatkunut ukon päivittely viikosta viikkoon.
Nytkin, hämärän alkaessa kaukaittain painaa meren teräksistä
pintaa, Bunge-herra ährystää, eilisillan oluet vielä verissä,
kauppasaarellaan, jonka kapea, mutta vuolteva salmi erottaa
manterenpuoleisesta Mustasaaresta kuten etelänpuoleisesta
pienestä Hyljesaarestakin. Yllä lyhyt, kulunut puoliturkki, jonka
saukonnahkainen kaulus on nostettu huolimattomasti pystyyn ja jonka
liepeitten sisäpuolelta reuhottavat näkyviin hallavat oravannahat,
hän pinkoo, vähän väliä pysähdellen, salmea seurailevaa vallihaudan
reunaa, niin että rouskuu kohmettunut maa hirvennahkasaappaitten
anturoissa. Ja lopulta — ikäänkuin taas toivoisi jotain keksivänsä
merenpuolelta — ukko pukertaa huohottaen saaren ylimmälle kennäälle,
jossa maatuneen kivikerroksen päälle on rakennettu matala, puusta
tehty ja lujaksi tervattu risti, ikäänkuin korvaamaan olematonta
kirkkoa.
Tuossa aivan vieressä, meren puolella, seisoo hänen
linnarakennuksensa, joka työntää yrmeän harmaana matalahkon,
kaksikerroksisen hirsitorninsa yläpuolelle Ristinkukkulan. Kulmikkain
sijaitsevat päärakennukset — päällikön huoneet ja suurtupa sekä
laaja asetupa hevostalleineen peittävät täältä päin katsottuna
näkyvistä monet pihanpuolen suojat, naistentuvan, vajat ja aitat.
Mutta päärakennusten kulmakkeesta on kaksipuolinen raudoitettu
lankkuportti tällä kertaa auki, ja sen yläpuolelta, somaharjaisen
neitsytkammion avatusta ikkunasta, kurkistaa häthätää Bunge-herran
ainoa tytär, Notburga, lähtien samassa kiertämään portaita alas ja
portista suoraan kukkulalle isän luo.
Kuusitoistavuotias neito lentää jyrkännettä, niin että punaiset
korukengät vilkkuvat ja sininen hartialiina vipajaa tuulettomassa
ilmassa. Juoksee samaa vauhtia isänsä kaulaan, pyrähtää taas
kukkulalta salmea kohti, jonka takana kyyhöttelee käsityöläisten
hökkelikylä paaluaitauksen suojassa. Mutta rinteessä hän vieläkin
käännähtää ja selittää soutavansa Ludolf-mestarin verstaalle, siellä
kun oli tekeillä hänen uusi juhlapukunsa, johon piti tulla pitkät
turkisreunaiset irtohihat. ”Ja sellaiset tehdään, tiedätkös, vain
täysikasvaneille neidoille!” hän huudahtaa lopuksi kiepsahtaen
taaskin hulmahtavaan juoksuun.
Isä ei ole ennättänyt muuta kuin hyvillään tokaista: ”Västäräkki
siinä...” kun tytär jo soutaa kepeästi pientä venettään vastarannalle
päin. Mutta nyt hän nuhauttaa, hetkeksi ilostuneena, kämmenselällä
pientä nenäänsä, joka lyhyydestään huolimatta ennättää kiertyä
lihavaksi, oluen ja pakkasen sinertämäksi heltaksi. Veltto alahuuli
pikistyy makoisen leikillisesti, melkein nuorekkaasti hampaattomaksi
lutistuneeseen yläleukaan. Lie herahtanut ukolta pieni hyvänmielen
kyynelkin, koska kuivaa nyt rystysensä pieneen, mutta pulleaan
vatsanpukeroonsa, jolta paistaa nuhraantunut, tiilenruskea alusnuttu.
Tuo hänen Notburga-tyttärensä oli hänen ainoa elämänilonsa ...
täällä Gjoll-virralla, Rutjan partailla ... Maksameren, Lebermeerin,
rannoilla, kuten hän usein tapasi muistella vanhojen runojen mukaisia
nimityksiä.
Taaskin vei tytär hetkeksi hänen ajatuksensa pois täältä Hiitolasta,
vei suoraa päätä Bysantin loistokkaille maille, jossa hän oli ollut
nuorena miehenä kauppakuntansa edustajana. Sinne, juuri sinne olisi
kuulunut hänen sorea tyttärensä, hänen pieni hopeafasaaninsa ...
sinne pylvässaleihin, puutarhoihin, joissa käyskentelivät etelän
kaunottaret silkkisten telttain lomitse...
Samassa herättää hänet karu todellisuus. Salmen takaa, vastarinteen
pajarakennuksesta, alkaa kuulua suomalaissepän voimakas taonta. Äänet
jymähtävät. Jälki-iskut kilahtavat kuin teräksiseen haarniskaan. Ne
kiusaavat jollain tavoin hänen korviaan. Ne vingahtavat tosiaan kuin
vasamat korvanjuuresta. Ja nuo moukarinäänet! Ne tuntuvat tulevan
suoraan tuolta yli erämaitten kuuluisien pirkkalaisseppien pajoista.
Siellä korventakaisilla asutuksilla ... siellä taotaan, taotaan
luultavasti parhaillaan, miekkaa jos jonkinlaista: joustavateräisiä
kuin Bysantin loistomiekat ja pitkiä lyömämiekkoja, joilla iskevät
kaksin kourin kuin tuo Jaakko-seppä moukarillaan...
Kauppaherra tarttui ähkäisten lakkinsa reunukseen, ja hintelät sääret
heittivät äkkiä hänen paksun ruhonsa toisinpäin. Hän pyyhkäisee
hihalla hikistä otsaansa — iltaoluet ovat lopultakin kihahtaneet
pintaveriin — ja jää tuijottamaan muutteeksi satamaväylää pitkin.
Mutta mitäpäs tulisi sieltäkään mieleen muuta kuin ärtymystä...
Visbyn raatiherrat!
Ovat muistutelleet, muka, häntä, Rotger Bungea, joka kuuluu vanhaan
oldermanni-sukuun, ovat kieltämällä kieltäneet aseitten myynnin
Hämeeseen — itse pyhä isä ja kardinaalit Roomasta, ovat muka,
varoitelleet aseitten kaupasta pakanoille... Peijakkaan tupelkainit!
Kuinkas paljon nuo korventakaiset häneltä enää aseita
tarvitsivatkaan. Minkä isoiset päälliköt! Ja hekin etupäässä vain
koruaseita, ylpistelläkseen, näyttääkseen lois- ja erämiehilleen
suuria rikkauksiaan. Ottavat jos ottavat ... milloin hopeasilaisen
putkikeihään, milloin koruhelaiset kuolaimet tai flaamilaismiekan,
mutta...
Kauppaherra oli tukehtumaisillaan oikeamielisestä kiukusta ja
harmista. Riidellä ne osasivat keskenään ... nuo raatiherrat ja
oldermannit. Mutta kykenivätkös lähettämään uutta päällikköä
kaatuneen sijaan tai edes kourallista asemiehiä?
”Hiisi vieköön ... Donnerwetter! Ja minulle ... muistutuksia, mukamas
... minulle, joka olen ajanut heidän etujaan Konstantinopolissa
saakka, ollut perustamassa Riian kauppakonttoria ja nauttinut koko
kauppakunnan pääherran, Oldericuksen, jakamatonta luottamusta
täälläkin ... Maksamerellä jo kokonaista kahdeksan vuotta ...
perkkele!”
Olisipa hän taitanut lasketella lisääkin pakanallisia jumalannimiä,
mutta tällä kertaa ne katkesivat sataman yli lentävän kaakkurin
huutoon. ”Kak-kak-kak-kak!” lintu räkätti omia hyvästijättöjään ja
lähti painelemaan ... sekin etelää kohti.
Ja samaan menoon — ihan kuin olisi kohtalo päättänyt tänä päivänä
panna kerta kaikkiaan myllynkiven Bunge-herran kaulaan
— kuului rantakodan ja pihan väliseltä tieltä hänen emäntänsä,
Rotrud Siewertintyttären, metallinkova ääni. Ukon haaleanpunaiset
kulmalliset rypistyivät pahasti, avautuivat taas, ja silmät
räpyttivät kuin olisivat ponnistelleet irti pahasta unesta. Mutta
ei... Tuolla hän seisoi nyt alarakennuksen nurkkauksella ja
teki häneen päin käskevän eleen. Välimatka oli pitkähkö, mutta
kuulakkaassa illanpaisteessa puoliso oli näkevinään emäntänsä kasvot
aivan edessään. Kovaluisen leuan tienoilla oli jyrkkä ilme. Leveä,
kiinteä otsa näkyi selkeänä päälaelle kohonneen hunnun alta, jota
kiersi pään ylle heitetty musta liina. Matalalta silmien yli, kovilla
kulmallisilla kulkivat paksut kulmakarvat, ja näiden alta tuijottivat
teräksenharmaat silmät rauhallisen ankarina.
Ukko viittasi vastaan hätäisen ärtyneesti ja ryhtyi vielä, noin
niinkuin oikeana linnanherrana, katselemaan väkensä askareita.
Satamalaiturin luona liikuskelee joukko renkejä ja asemiehiä.
Asettelevat taas täksikin illaksi tervassoihtuja varastoaittojen
ja rantapuotien seiniin. Vastapäätä, pohjoisrannalla, rakennellaan
parhaillaan uutta roviota, joka piti jälleen hämärän tullen sytyttää
merkkituleksi saapuvalle laivalle. Mutta yhä makaavat yksinäiset,
matalat kiviriutat satamalahdella kuin paikalleen jähmettyneet
hyljeparvet. Ja yhä seisoo kaukomeri loppumattoman autiona.
⸻
Herra oli jo lähtöaikeissa, mutta silmää vielä kerran olkansa yli
käsityöläiskylään, jonka harmaat huonerykelmät näkyvät silmään
laskevan auringon paisteessa melkein luonnottoman alastomina.
Silloin jäävät ukon silmät pallittamaan suoraan yli salmen. Kaula
kiertyy, ruumis kääntyy mukana. Mutta katse ei hievahda määrätystä
paikasta. Mitä? Hän luuli nähneensä jotain tavatonta. Kämmenet
painuvat ohimoita vasten. Häh? Oliko tämä lapinnoitien tekemä temppu
vai ... oliko tämä sotaa? Kädet hervahtivat alas, sillä näky oli
ikäänkuin luikahtanut hökkelikujien sekaan. Hän ei osannut enää
kotvan aikaan ajatella mitään.
Kuitenkin hän oli selvästi nähnyt puolisen tusinaa miehennäköisiä,
jotka olivat ilmestyneet paaluaitauksen pohjoislaidoilta... ”Niin,
niin sehän taitaa jo olla laho joka puolelta!” iski lomassa
säikähtyneeseen mieleen. Ja sitten ne olivat juosseet kappaleen
matkaa ja kadonneet olemattomiin. Jotain oli tekeillä! Tuossa
verstasrykelmässä asui — lukuunottamatta Ludolf-mestaria ja
paria muuta ammattilaista — pelkästään suomalaisia: kaitureita,
kankureita, suutareita, patureita ja Jaakko-seppä, jota hän oli aina
jollain tavoin epäillyt salaisista suhteista heimolaisiinsa, ehkäpä
Pirkkalaan saakka, josta oli, kuulemma, alun perin mies lähtenytkin.
Ettei vain ... se nokinaama piilotellut romukasoihinsa vakoilijoita?
Mutta hänhän luuli nähneensä törröttävän jousenkaaren parilta
olkapäältä! Ja pisin huiskale, joka oli loikannut etunenässä, oli
pitänyt vasemmalla kädellä kiinni miekanhuotrasta kuin estääkseen
asetta heilumasta? Eiväthän nyt toki olleet aseet kourassa lähteneet
vakoilumatkalle?
Vahtimies nojasi ruumis velttona paaluportin pylvääseen, jousi jonnin
joutavana kyynärtaipeessa. Se ei ainakaan ollut huomannut mitään.
Ja sittenkin...! Herra oli heilauttamaisillaan kättä ja
karjaisemaisillaan vahtimiehelle. Mutta nyt hän jäi suu auki
toljottamaan kummallista hommaa.
Nahkurinverstaan etupuolelle pujahtaa kaksi miestä, toinen
pitkä ja solakka, toinen matala ja harteikas. Kummallakin on
yllä mekontapainen, jonka helmusta on avoinna vyön alapuolelta.
Ja hoikemmalla — nahkavyö, jonka soljitukset välkähtelevät.
Hankkiluksesta riippuu lyhyt, suora miekka, sen kahvasta näyttää
paistavan pronssia! Donnerwetter... Päälliköitäkö? Joka tapauksessa
pirkkoja ... pirkkalaisia!
Enempää ei Bunge-herra ennättänyt arvailla. Hoikka mies viittasi
rannalla makaavaan veneeseen. Ja samassa juoksi koko roikka alas
rinnettä. Neljä tuskin pojan kokoista nalliaista istui tuhdoille,
päällikön näköinen oli hypännyt parilla askelella keulaan. Jäntterä
jäärä ponnistaa viimeisenä rantakiveltä, töksähtää suoraan
perätuhdolle, äkkiä, voimakkaasti kuin tölhöpäinen ahma puusta poron
niskaan ja työntää jo kyykkysillään melan veteen. Samassa vene alkaa
kiitää painavaa vauhtia saaren eteläpuolitse ulkosatamaa kohti.
Herra huusi ja viuhtoili vartijalle. Tämä havahtuu kuin olisi äkkiä
isketty kurikalla päähän. Juoksee tolkuttomin askelin rannalle, jo
on nuolikin kourassa, jo lopulta ampuukin — Bunge-ukon sojottaessa
sormellaan käskevästi venettä kohti huikean nuolen rautakaaresta
soutajien jälkeen. Mutta hoikka nuorukainen — nyt vasta kauppaherra
havaitsi hänet honteloksi pojaksi — nauroi hurjana keulastaan,
kiskaisi olkansa taitse nuolen viinestä ja viuhautti hampaat irvessä
sen jousestaan, noin vain ... aivan kuin yltiöpäiseksi ilokseen,
huimasti ja korkealle.
Haaleansinervä väljä viitta liehahti kuin tuulessa pojan
käännähtäessä jälleen veneen hyökkäyssuuntaan. Siinä hän seisoi,
toinen jalka veneen pohjaa vasten, toinen kokkakaarella, vartalo
maltittomassa kyhärässä, pitkä holtiton pojankaula ojossa, ja
käsivarret heiluivat eteen ja taakse päin kuin haamien lisää
vauhtia tyhjästä ilmasta. Mitä lujemmaksi vauhti käy, sitä enemmän
köyristyvät luisevat hartiat taakse päin, ja vyötärö, olemattomaksi
kutistuneena, jännittyy kuin valmistuakseen huikeaan hyppäykseen.
Ukko-herra kukkulallaan on jo naurahtamaisillaan. ”Kas, kas,
kas, kas ... sutta ja ilvestä käpälissä ja päässä ja muu puoli
... hirvenvasikkaa...” Nyt hän jo melkein hekottaa. Keulapojan
paksu niskatukka törröttää takkuisen vihaisena kumarasta niskasta
pystysuorasti ylöspäin. Hän näyttää äkkäävän meren puoleisen laiturin
läheltä kaksi venettä, jotka ovat palailemassa rovion rakentelusta,
ja ravistaa harjaksiaan, heristää nyrkillään perässä istuvalle,
huitaisten taas käsivartensa venettä kohti. Melanpitäjä kääntää
rauhallisena keulan suunnan juoheaksi kaareksi, aivankuin ohjailisi
venettään jossain kotovesillä tuttuja apajoita kohti.
Notburga-neito on seurannut tapahtumia Ludolf-mestarin kynnykseltä.
Häntä alkaa peloittaa. On jo juoksemaisillaan Jaakko-sepän pajaan,
jossa hän on tottunut käymään pienestä pitäen hellittelevän
ukonkörilään pateilla. Mutta uteliaisuus pysähdyttää hänet keskelle
pajapolkua. Tämä on sentään ennennäkemätöntä ... ikävässä,
yksinäisessä kauppalinnassa. Hetken hän on kahden vaiheilla.
Peloittaa taas. Tämähän oli kuin isä Johanneksen tarinaa hääväestä,
joka noiduttiin ihmissusiksi, sellaisiksi sepelkaulaisiksi pedoiksi,
jotka kiitävät hullunkyytiä vastatuuleen ja syövät pelkkää tuulta ja
ilmaa...
Mutta vahtimieshän seisoi tuossa pöllön näköisenä, ja isä seisoskeli
taas ihan rauhallisena kukkulallaan...
Neito sitaisi päättävästi hartialiinansa edestä solmuun ja pyrähti
rantakiviä kohti.
Pirkkojen vene on jo näkymättömissä merenpuolella. Se ryntää kohisten
suoraa päätä lähintä vuojolaisvenettä päin. Taas lennähtää nuoli
päällikönpojan jousesta. Asemiehet veneissään hätkähtävät. Kuuluu
huutoja. Eräät ennättävät vetää miekkansa. Mutta samassa loikkaa
keulasta nuori pirkka miekka kourassa keskelle puolustautuvaa
miesrykelmää.
Matalakasvuinen perämies-pirkka on kiepahtanut karhuna
vuojolaisalukseen ja heittää kuin riihi mies hartiavoimin miehiä
mereen. Koko rynnäkkö on tapahtunut sellaisin äkkiottein, ettei
Bunge-herra kukkulallaan osaa muuta kuin tuijottaa leukaperät
longallaan ja lopulta äsähtää: ”Onpas, onpas ... hulluja!” Ja samassa
on asemiesten vene kokonaan hyökkääjien vallassa. He kääntävät uuden
aluksensa nopeasti kohti satamaväylää, jolla lepää ankkurissaan pieni
purjehaaksi. ”Juupelin penikat! Nehän aikovat...”
Mutta samassa on laiturin kupeesta työntynyt kaksi veneellistä
asemiehiä. Toinenkin äskeisistä veneistä oli ennättänyt paikalle. Ja
nyt näyttää alkavan tappelu toden teolla.
Vuojolaisalukset lähestyvät jäntevässä kaaressa ja ryhtyvät ajamaan
takaa ryöstöläisiä. Rautakaaret helähtävät pari kertaa. Mutta
hetkessä muuttuu tappelu taas käsirysyksi, josta katselijan oli
mahdotonta saada mitään selvää, ennenkuin se oli lopussa. Hyökkääjät
makasivat kaatuneina tai köytettyinä aluksen pohjalla. Ja kaikki
veneet kääntyivät laituria kohti, jonka laitamia pitkin samoihin
aikoihin alkoi rämpiä näkyviin märkiä miehiä kuin uitetuita koiria.
”Tänne! Jos on keitä elossa!” huusi herra rinteeltä ranta-aittojen
lomitse ja kääntyi asetuvan portaita kohti.
Naistentuvan kynnykselle oli ilmestynyt palavissaan Rotrud-emäntä.
Luja leuka oli työntynyt kuin vaaraa hakien eteenpäin pientä
portinsolaa kohti, joka vei laiturin puolelle.
Puolisonsa tullessa solasta pihalle hän viittaa tätä pysähtymään.
”Ei se kai sen kummempaa”, isäntä tokaisi arvaten emäntänsä tulleen
melua kuulostamaan. ”Mikä?” kysyi Rotrud rauhallisen tutkivasti.
”Tappelu, tarkoitan...”
Oviaukosta, korkealta kynnykseltä, oli jo kurkistamassa äitinsä olan
yli Notburga, jonka tummansiniset silmät näyttivät nyt, pimeästä
loukosta valoa vasten tuijottaessaan, huvittavan uteliailta, mustan
mustilta hiirensilmiltä.
”Joitain taitavat olla ... pirkkalaisnulikoita hulluntöissä”, ukko
yritti huolettomasti lisäillä äskeisiin sanoihinsa.
Rotrud vavahti. Sanoi tyttärelleen: ”Mene tupaan ja pysy siellä.”
Viime sanat iskivät jo tulta. ”Vai ovat liikkeellä pirkat? Vai niin.
Ja niitä sinä... saatanan kuvahaisia luulet poikanulikoiksi!”
”Arvasinhan minä, että...”
”Mitä arvasit? Sitä, että minulta eivät saa armoa pirkat, jos
yrittävät tänne muissa aikeissa kuin ... oravantöppösiään
kauppailemaan. Mene suurtupaan, tulen perässä”, hän päätti karheasti
ja poistui takaisin naistentupaan.