13.

Kaulen tyttären häät.

Etelästä pohjaan työntyvän Ylimmäisen järven pohjoisrannalla seisoi
Kurkien korpitalo mahtavan hongikon keskellä. Tämän rinteeseen
oli raivattu laajat pihat ja tanhuat, jotka kuitenkin oli jätetty
rakennuksiltaan keskeneräisiksi. Asuinpirtti oli kylläkin
hämmästyttävän korkea, melkeinpä mahtava kooltaan, mutta siitäkin
puuttui asumisen lämmittävä näkö. Kapea, mutta korkea luhtirakennus
törrötti paikallaan korkean tornin näköisenä, ja vielä korkeampi
patsasaitta seisoi hätäisesti kyhättynä pihan ylälaidassa, hongikon
rinnassa. Loitolla, melkein aution tanhuan laidassa, kyyhötti
navetantapainen ja tätäkin kauempana matala saunariihi, jonka
edustalla makasi pari lumen kattamaa vilja-aumaa. Nämä harvat
rakennukset ja pihanperäinen, alaston humalistotarha kiersivät
kaukaittain pihankeskeistä synkänmahtavaa kuusta.

Ei ollut sen ympärillä toimeliaan talon pihapolkuja, ei missään
huurteista kotikoivikkoa tai pihlajapuuta. Koko talo oli jäänyt
jättiläismäiseksi keskoseksi, nyt vanhaksi jähmettyneen Kurki-ukon
ja tämän veljien kirveitten jäljiltä, sillä pojista vanhin, Tora, ei
ollut talonasuja, vaan metsästäjä ja ryöstösodan kävijä.

                                                  ⸻

Tavallisissa oloissa umpeen nietostuneella pihalla on käynyt hiljan,
Tapo Kalsilan lähestyessä lännestä päin, harvinaisen ankara touhu.
Luhti- ja patsasaitan edusta on tallattu kovaksi tantereksi, sillä
niihin on ahdettu eilisiltaan mennessä viime ryöstöretkeltä saatu
turkissaalis. Nyt on aamusta pitäen teurastettu mukana tuotuja
ryöstöporoja. Navetan edustalla riippuu kinterissä, valmiina
paistettaviksi neljä elikonruhoa.

Viimeksi kaadetun karhun pää pirtinoven yläpuolelta nallittaa
kuononkärki pystyssä aivan kuin ukko nautiskelisi jo edeltäpäin
veristetyistä vainajista tai hajahtaisi aivan nenän alta suoraan
sieraimiin lapinakan pirttiin juoksuttamat suuret oluthaarikat.

Ovat tottakin tulossa sekä häät että peijaiset, oikeat ryöstöjuhlat,
sillä isäntä itse rojottaa pirttinsä perälavitsalla, karhuntaljalla,
ja laskee karkeata koninleikkiänsä parhaimman saaliinsa, lapinkanan,
kanssa.

Tummanrautias valakka, Ristihammas, liikuskelee irrallaan
multapermannolla, käyden välillä hamuamassa leivänpalaa päällikön
suosikkirosvoilta, jotka istuvat raheillaan, koettaen nöyrästi
myötäillä isäntänsä oikkuihin.

Haarikka kiertää miehestä mieheen. Lapintyttö Rauni, jonka on
täytynyt ryöstäjän käskystä panna ylleen sini- ja keltanauhainen
juhlapukunsa hopeavöineen ja punaverkaisine päähineineen, istuu
jäykin, elottomin kasvoin Tora-päällikön vieressä, lavitsan reunalla.
Nousee, kun käsketään, tuo pöydältä oluthaarikan, vie sen takaisin,
kasvoilla yhä tuo liikkumaton harmaus, joka on niille painunut
ryöstöyön kauhusta ja päivien surusta ja häpeästä. Hän antaa isännän
kahmaista, kun kahmaisee, kuulee ilmeettömänä miesten karkeat
koiruudet. Hän, rikkaan Kaulen tytär, on korpipirkan armoilla. Tuolla
istuu häväistynä hänen taattonsa karsinan puolella, on katselevinaan
höpisevän Kurki-ukon hidasta niiniköyden kelaamista, mutta hänenkään
silmänsä tuskin näkevät mitään. Niissä on peitetyn vihan ja
katkeruuden kaihi. Ei ole toivoa enää pelastumisesta. Rosvoisäntä on
ilopäissäänkin säälimätön ja kova.

Tämän yllä, hämäläisviitan hartioilla, rehjottaa hienoimmasta
vasannahasta tehty purkapeski ja jaloissa karvasäpäkkein jatketut
ruojuskengät. Paksu tukka on sekaisena takkuna. Se näyttää varjossa
tervanruskealta, mutta valossa liekehtii kuparinpunaisena. Haalean
punertava, vielä tummenematon parranhaituva kiertää teräväluisia
leukaperiä. Teräksenharmaat silmät eivät ole oluesta hämärtyneet, ne
päilyvät kuumina, nousuhumalassa. Avoimina, leikkiä laskettaessa,
niissä on kostea, raikas kiilto. Mutta kun ne sattuvat siristymään
paksujen luomien väliin, niissä on tuijottavaa, liikkumatonta
röyhkeyttä.

Monien tuulien tuomat erämiehet, joista eräät ovat saaneet seista
varkaankivellä, eräät surmatöitä paenneet, juovat isännän mukana, kun
saavat luvan, rähähtävät nauramaan, kun isäntä hohottaa. Ja siinä
lomassa tuo riehahtava ja ärjähtelevä korpipäällikkö näännyttelee
lapin-ukon ainoata sinikkoporoa.

Hän tahtoo, mukamas, tänään, nyt juuri, viettää tytön kanssa
oikeat lapinhäät, kotakansan tapojen mukaan. Hän on ollut aamusta
alkaen ilveksen-leikkiä täynnä. Hyväilee ja kähmäisee pehmeästi,
mutta viiltää samassa repivin kynsin, joko räikeällä naurulla tai
ruokottomalla sananparrella.

Kurjen Tora on ollut, muka, olevinaan kosiomatkalla ja pyytänyt
koreasti Kaule-ukolta tämän tytärtä, jolla tietenkin piti olla
myötäjäisinä turkisnahat ja porotokat. Eipä hän, Kurkelan isäntä,
halunnut ryöstää Kalsoisten vero-orjia, eihän toki. Vain myötäjäisiä,
myötäjäisiä... Ja terve, karkea nauru oli säestänyt hänen
leikinlaskujaan.

Ukko ei ollut taipunut ryöstäjän pilailtavaksi, vaan vaatinut
takaisin tytärtään ja omaisuuttaan. Silloin oli hakattu valmiiksi
rantajäälle ”pyhä lähde”, kuten hurjimus oli sanonut, ja uhattu
uittaa, jollei ukko mielisuosin tarjoaisi hänelle nahkojaan ja
tytärtään.

Ja nyt, parhaillaan, olivat, mukamas, häämenot käynnissä. Äsken oli
isäntä ajanut tanhuat ympäri ajokkaallaan, ja Rauni-tytön oli pitänyt
riisua se valjaista, muka merkiksi siitä, että tyttö oli kosintaan
omasta puolestaan suostunut. Ja kohta oli tulossa hääateria, joka oli
juomingeilla pohjustettava. Päivä ja yö oli oleva pelkkää melskettä
ja remuamista. Missään ei näkynyt vangeille pelastuksen haamuakaan.
Vain pieni kissa, Raunin Kehräpää, joka ei ryöstettäessäkään ollut
luopunut hänen kainalostaan, mukkaili yhä hänen helmuksiaan ja
lennätti kipeän mielen hetkiseksi kotokotaan, jossa emo makasi
kylmänä ja hautaamattomana, tuon saman hirviön surmaamana.

                                                  ⸻

Tapo-päällikkö tarpoo lahdenpohjukassa taloon nousevaa rinnettä.
Ahkioitten pohjalyly jättää syvän uoman rantapenkeren hankeen.
Pihahongikon ylälaidasta ja patsasaitan juurelta seuraavat Kurjen
miehet syrjäkatsein tulijoita ja katsahtavat toisiinsa pahat
epäluulot silmänurkissa. Tapo ei näytä heitä huomaavan. Eikä hän
ole aikonutkaan peitellä tuloaan. ”Kalsilan veronahat on haettava”,
oli hän sanonut jo Kaulen kodassa. Ja tänään oli talon oikeuksia ja
arvoa puolustettava vaikka henkeen ja vereen. Tämän vuoksi on hänen
kasvoillaan rauhallinen ja päättävä ilme.

Porot ja suksimiehet jätetään pihan alalaitaan. Tapo, Mieho, ja
Hinkka-ukko astuvat Kurkelan pirttiin.

Pysähtyvät tuokioksi ovensuun multapermannolle. Katsovat ympärilleen.
Hurjannäköiset silmäparit seivästävät tulijat seinää vasten.
Kaule-ukko liikahtaa rahillaan, on melkein nousemaisillaan, mutta
jää kuitenkin sijoilleen. Tapo astuu siltalattialle, lähelle
uuninnurkkaa. Tora on noussut lavitsaltaan istumaan. ”Onpa tuo ...
ihmisen näköinen ... sittenkin”, Tapo ajattelee. Näyttipä melkein
sävähtävän.

Rauni-tyttö on vetäytynyt hiljaa lavitsan jalkapuoleen ja katsoo
silmät suurina pitkänä seisovaan tulijaan. Tora liikahtaa sijoiltaan
ja katsahtaa vaistomaisesti seinälle, jossa riippuu hänen miekkansa.
Mutta valahuttaa samassa välinpitämättömän näköisenä kämmenet
reisilleen.

Tapo sai sanoiksi: ”Olen Kalsoisia. On tultu hakemaan Kalsilan
lapinveroa Kurkelasta!” Viimeinen sana ponnahti uhkaavasti. Se oli
vaatimus.

Miesten raheilta hölähti halveksiva nauru. Tora jatkoi sitä
paljastaen koko hammaskarsinansa. Mutta hieman väkinäisesti. Hän
ei päässyt yht’äkkiä selville, mitä oli tehtävä, ja heittäytyi
häpeämättömän leikkisäksi.

”Kah, kaukaisia kuokkavieraita...”, hän alkoi, ”Meillä kun on
parhaillaan lapinhäät. Hoi akka, olutta pöytään!” hän huusi
karsinassa seisoskelevalle lapinakalle. ”Ei tässä kastamatta
... kuokatkaan. Vai suonenpunojaksiko saavuit? Häh?” hän oli
remahtavinaan tuttavallisesti. ”Eipä ole tarvis enää puhemiestä.
Tuossa on naittaja ... Kaule-ukko. Ja hyvät toi myötäjäiset
Turjan-tyttö ... Katso, katso!”

Tora kahmaisi Raunia ranteesta ja vetäisi tytön eteensä polvilleen.
”Kah, tällaisia ne ... salarikkaat nokinaamat...” Väänsi tytön sormet
näkyviin. ”Tuollaiset helykkäät hopeasormukset sormissa ja ... kas,
kas” — hän veti tyttöä takaapäin palmikosta — ”onkos tämä mikään
turjake? Renkaat korvissa ja ... morsiuskruunu kuin punatulkku
varvulla.”

Mies päästi tytön, pyörähti pystyyn, puristi kourat vyöhönsä ja
seisoi uhkaavana Tapon edessä: ”Terve taloon, Kalsoisten poika.
Kuultu on suvusta, vaikka ei pahnan pohjimmaisista ha-ha-hah!...”

Tapo käänsi päätään oveen päin: ”Hinkka, mene sanomaan miehille, että
hakevat Kaule-ukon turkisnahat ja kantavat ahkioihin!” Mutta tähän
vastasi Tora salamannopealla loikkauksella Hän seisoi ovella, jonne
hänen apurinsa rynkäsivät isäntänsä perässä. Mieho katsoi Tapoon
aikovan näköisenä. Mutta päällikkö pudisti päätään.

Tora naurahti ovelta. Ei taitanut olla tulijoilla takanaan paljonkaan
miesvoimaa, hän päätteli ja jatkoi koiranleikkiään. ”Mitäs tässä
... kiirettä, kun ovat vielä häämenot kesken eikä peijaisia ole
alettukaan.” Jätti miesroikan oven eteen ja harppasi itse lavitsan
luo. ”Hoi, kana, nyt on häät! Joikaapa, joikaa hääjoiku, niin että
pirtti raikuu!” Hän oli painanut Raunin pöytärahille. Ja tämä alkoi
hoikka ranne julman miehen kourassa:

”Voia, voia, voia, voia, nana nana, nana nana,
häät ovat tulleet voia, voia, naa,
ja yötön on yö, voia, voia, nana, nana...”

Tytön ääni tyrehtyi tuskaan. Mutta Tora oli jo riehautunut ja jatkoi
omasta muististaan:

”Jo taajovat silkkikarvat, voia voia, naa,
nyt morsian majavan-karva, voia, voia nana, nana.
Ja me juomme, voia, naa,
kuin lohenpojat saivovettä voia, voia, nana, nana...”

Samassa hän on noussut ja melskaa yltiöissään: ”Kas, kas, sillä
tavalla, sillä tavalla, tapojen mukaan, tapojen mukaan...” hän
hoeskelee ja kiskaisee seinältä jättiläismäisen karhuntaljan.
Heittäessään sen katto-orrelle lavitsan eteen hän jatkaa: ”Ei ole
vielä pantu morsianta huppuun eikä juotu naimismaljaa ... kateen
silmältä näkymättömissä...” Loppusanojensa aikana hän oli jo
riuhtaissut, muka nuorikkonsa, taljan taakse. Lapinakka kiidätti
sinne haarikkaa, ja isäntä remahteli näkymättömistä: ”Juo, Kalsoisten
tenava, juo sieltä pöydän päästä Kurkelan kaljoja.”

”Kalsoiset eivät juo korpirosvojen keralla!” kajahti vastaan Tapon
ääni ja miekka lensi tupesta. Tuskin oli Tapon käsi heilahtanut, kun
Mieho oli kahmaissut lähintä miestä kainaloista ja viistänyt sen
ketaroilla oven pielissä seisoskelevien päitä pitkin. Ovi revähti
auki. Hinkka-ukko kellahti ällistyttävän nopsasti uksesta ulos.
”Lie tässä talossa muutakin tappamista kuin humalainen isäntämies”,
joikasi Mieho ja törmäsi pihalle, perässään hämmennyksestään
tointuneet kurkelaisrosvot.

Tora oli hypännyt esiin taljan takaa. Silmät välähtivät oveen päin.
Omia miehiä näkyi jo hyökkäävän pihan yli luhtiaittaa kohti. ”Kappas
vain ... levotonta hääväkeä”, tokaisi. ”Ja kuokkapojatkin”, hän oli
hämmästyvinään, ”miekankynä hyppysissä”! ”Lie kuitenkin liian pitkä
pirtissä heilumaan. Tule tuonne”, Tapo viittasi pihalle, ”siellä
saat tanssia häitäsi, niin että ketarat lentävät taivasta kohti”!
Hän oli kääntymäisillään miekkansa suuntaan, mutta Toran ärsyttävä
nauru pysähdytti hänet. ”No, jospa tuota sitten”, hän sanoi pitkän
hohotuksensa perästä, ”panisi vaikka puukon verran sinun miekkojasi
vastaan”. Käänsi röyhkeästi selkänsä ja poistui pihalle kämmen
velttona puukon kahvalla.

Tapon ohimorajassa läimähti kuin olisi lyöty märällä rukkasella.
Hän katsahti ympärilleen. Kaule-ukko oli noussut kädet rukoilevasti
ojossa. ”Miksi et ole suorittanut ajallaan veronahkojasi Kalsilan
erämiehille?” hän iski kiukkuisena äskeisestä nolauksesta, ”pakenit
repolaisena löytämättömiin sysmiin...!”

Kaule-ukko selittää niska kyhärässä, kiihkeästi ja rukoilevasti:
”Ei ollut se, hyvät vallat, pakenemista. Tuli näätsen, rykimäajan
niskaan, äkkilumi, suli pois parissa päivässä ja sitten ...
jääpohjalle, iskemättömälle jääpohjalle jäkälämaat. Eivät saaneet
tuonvertaista elikot kaavituksi irti. Piti painua itään, itäänpäin,
lähelle Karjalan rajakorpia. Ja pelko oli tuostakin hurtasta!” hän
viittasi oveen päin.

Tapolla ei ollut aikaa, hän viittasi ukkoa vaikenemaan, mutta nyt
jo leppyneempänä. Hän aikoi lähteä. Mutta hänen takanaan, kiukaan
nurkalla, seisoi Rauni, ja hän joutui silmäkkäin tytön kanssa. Tämän
katseessa oli hätää ja kaukaista toivoa. Mutta hän ei uskaltanut
lausua sanaakaan.

Tapo laski kätensä tytön olalle. Silloin alkoivat hiljaa sulaa jäykät
kasvot. Niiden tumma hipiä rupesi elämään. Silmäluomet sulkeutuivat
hetkeksi, kuin olisi tyttö hervahtanut pitkästä jännityksestä.
Ja sitten ... ne avautuivat uudennäköisinä, lapsensilminä, jotka
kääntyivät avoimina ja luottavina nuorukaisen puoleen. Käsi tarttui
pelastajan olkavarteen. ”Pääset kyllä täältä ehjänä, sinä ja isäsi”,
alkoi Tapo. ”Pelasta isäni ja minut!” supisi lapitar kuin perin
pohjin vakuuttautuakseen. ”No, hyvä ... kiertäkää sopivassa hetkessä
luhdin taitse rantaan. Otan sieltä lähtiessäni ahkioon...” Samassa
Rauni-tytär tapaili häntä uudestaan käsivarresta. Sormien malttamaton
kosketus oli kuin kutsu. Mutta äskeisestäänkin oli täysin muuttunut
katse Tapoa vastassa. Korveneläjän, kiusatun nuoren vaatimen, villi
puolustusvaisto huohotti hänen kiihkeästä kuiskauksestaan: ”Tapa se
mies, tapa!” ”Jos ei muuten taltu”, Tapo vastasi ja kiirehti ovesta.

Puolikuuro Kurjen-ukko jatkoi kelaamistaan ja höpisi itsekseen:
”Joutaakin tapettavaksi se ... korvenpeto pojakseen ... joutaapa
hyvinkin, hullun sikiö...”

                                                  ⸻

Pihamaalla oli käynnissä sekasortoinen tappelu. Luhdin edustalla
oltiin käsikähmässä. Pari Kalsoisten miehistä heitteli yläkerrasta
alas turkiskasoja. Mieho tappeli ja johti niiden kantamista
ahkioihin. Tapon astuessa ovesta hän havaitsee Toran seisovan raidon
luona ja kääntyy juoksemaan sinnepäin miekka ojossa. Säilän lape
välähtelee. Mutta se painuu alas, kun Kurjen Tora ei näytä vetävän
vastaan minkäänlaista asetta. Mieho seisoo ymmällä. Mutta kääntää
katseensa hänkin vastustajan mukana hitaasti lähestyvää Tapoa kohti,
jota Tora näyttää odottavan.

Samaan aikaan on Kaule-ukko peloissaan tehnyt malttamattoman teon.
Hän hiipii nyt, tytär kantapäillä, seinäviertä päästäkseen sen päädyn
taakse ja kaukaittain ohi tappelevan miesrykelmän rantaan. Tora
huomaa ukon pälyilevät eleet. Hän lähtee juoksemaan, ja ennenkuin
Mieho ja Tapo ovat selvillä hänen aikeistaan, on kurkelainen
tarttunut pakenijaa niskaan ja hotaissut puukolla ukon henkihieveriin
nurkalle.

Samassa hän palaa jo takaisin. Rauni-tytär on lysähtänyt isänsä
viereen. Tapo juoksee Toraa vastaan huutaen tuohuksissaan: ”Tapoit
Kalsilan vero-orjan ja se se maksaa!”

”Kaipa tuuman verran, Kalso-poika!” Tora vastaa ylimielisesti
naurahtaen.

Tapo heittää miekkansa Mieholle ja vetää puukkonsa. Ja nyt
alkaa tasapäinen taistelu. ”Kyllä ne tässä muutkin ... puukolla
tasakärsiä!” ylpeilee Mieho jo edeltäpäin kumppaninsa puolesta.

Tapo juoksee melkein äskeistä vauhtiaan Toran kimppuun. Puukko
välähtää, sivuaa Toran vasemmusta, sillä tämä on äkkiä jännittynyt
sivuhyppyyn. Hänen kasvonsa näyttävät värähtämättömän kylmiltä. Hän
on tottunut iskijä. Havaitsee Tapon olevan kuumapäisessä, sokeassa
vihassa. Ja häntä huvittaa leikkiä ilveksenä ajokoiran kanssa.
Hän odottaa joka jänne valmiina ponnahtamaan. Tapo on horjahtanut
äskeisestä huitaisustaan ja käy varovaksi. Hän lähestyy jälleen
juoksuaskelin, mutta sujahtaa samassa Toran ohi, käännähtäen
salamannopeasti iskemään vastustajaa kylkeen. Tämäkään ei onnistunut.
Kurki oli kiepahtanut yhtä joustavana ja seisoi yhä kylmänä
hyökkäilijää vastassa. Tämä oivalsi, että tässä taistelussa saattoi
viedä perille vain harvinainen äkkiyllätys, ja alkoi hänkin varovasti
puolustautua. Tuo mies oli saatava ärsyyntymään. Mutta miten? Sen
laihat poskipäät ja terävät leukaluut paistoivat kuin raudasta
valettuina. Mutta katseesta liekehti vielä humalan loimo. Nuo silmät
eivät sittenkään kyenneet arvioimaan iskuja, välähti Tapon aivoissa.
Se oli saatava lyömään...

”Kohta saat vaihtaa morsiamesi lapinakkaan, koljo!” hän huudahti
hetken kuluttua Toralle. ”He-he, yksitellen ne akatkin naidaan!”
Mieho säesti lähettyviltä. ”Ja kurkipa se huonot pellot sonnittaa!”
tuli lisäksi rikkana rokkaan, pojan lähtiessä painamaan luhtiaitalle
päin, jossa tappelu näytti vaativan johtajaa. Jo vähän tuimistuen
vastasi kurkelainen: ”Olkoonpa sovittu. Ken lyö ensimmäisen haavan,
saa tyttären ja turkit!” Ja samassa hän ryhtyi jälleen hyökkäykseen.
Mutta Tapon ranne ja vartalo taipui lyöntien mukaan, jotka luisuivat
moneen otteeseen ilmaan. Ja Tora näytti vähitellen hiostuvan.

Tapo naurahteli ärsyttävästi. ”Ja sittenkös sopii!” hän huusi. ”Saa
lapinakka kantaa sisiliskoja ja sammakoita Kurjenmättäälle!” ”Saapa
hyvinkin”, Tora jupisi yhä suuttuvampana, ”kerätä jäkälämättäältä
parranalkua ... viimeöiselle vuohenvasalle”! Hän iski taas, iski
toisen ja kolmannenkin kerran samaan menoon. Mutta taaskin terä
viilsi tyhjiä kaaria ilmassa. ”Lyö, etkö uskalla lyödä, lemmon
hattara!” hän huusi vieläkin kiukkuisemmin. ”Ei miehellä hätää, kun
kurki vasta kaakottaa!” Tapo vastaa, mutta hän tuntee jäseniensä
väsyvän kummallisen tuntumattomiksi. Tora huomaa tämän ja käy
ylimieliseksi. Humala on kohahtanut päähän, ja käsivarsi tuntuu
rohkean hurjalta, suoraan ahjosta kiskaistulta raudalta. Se tekee
notkeita kaaria jälleen, entistä huimempia.

Takaapäin alkaa kuulua tulipalon tohinaa. Siitä ei ole aikaa ottaa
selvää, mutta se hurjistaa sekin hänen liikkeitään. Hetket kuluvat.
Miehiä on kerääntynyt tappelevien lähettyville. Silloin hän päättää
voitonvarmana näyttää loistavimman iskunsa, olivat ne sitten omia tai
ventoja. Hän hyökkää. On lyövinään ylhäältä suoraan ohimoa kohti,
mutta tähtää ajatuksissaan vihollisen kylkeen.

Silloin, samassa hetkessä tapahtuu ratkaisu. Ennenkuin käsi
ennättää tehdä huiman liikkeensä ylhäältä alas, kyljen tasalle,
Tora tuntee iskunsa katkeavan. Hän ei ole ollut tuntevinaan mitään
sivallusta. Mutta se on sittenkin tapahtunut, sillä käsi ei enää
nouse tahtomallakaan. Vain huohotus höyryää läähättävistä keuhkoista.
Jossain, tävyksissä, on laaja aukko, josta alkaa virrata elämä
poispäin tyhjään pakkasilmaan. Kaatunut kuulee kuin seinän takaa
Tapon huudon, joka kutsuu tuomaan köyttä.

                                                  ⸻

Ahkiot on jo suureksi osaksi kuormattu. Joku Kalsoisten miehistä
on taistelun aikana pannut tulen luhtiaitan nurkan alle. Se palaa
parhaillaan täydessä roihussa. Tapo ja Mieho ovat juosseet vetämään
isänsä ruumiin ääressä makaavaa Raunia tulen alta syrjemmälle.
Hinkka-ukko jakelee palavissaan käskyjä patsasaitan luona. Miehet
ovat hakkaamassa kannatinpatsasta juuresta poikki. Äkkiä se rojahtaa
maahan kaikkine turkisvarastoineen, joita miehet ryhtyvät kantelemaan
viimeisiin tyhjiin ahkioihin.

Taintuneen Toran korviin kuului äskeinen rytinä ja rojahdus. Hän avaa
silmänsä. Ne sokaistuvat uudelleen tulenloimosta. Takaraivo nojaa
irti lähtemättömänä kuusenjuurta vasten. Kädet on köytetty. Hitaasti
hän ryhtyy katsastelemaan mitä on tapahtunut. Kalsoisten poika seisoo
häntä vastapäätä. ”Kurkelaiset!” Tora yrittää huutaa miehiään.
”Enimmät ovat köysissä, kuten isäntäkin”, Tapo vastaa. Nyt näkee
Kurki laajemmaltikin, koko hävityksen ja tappion. Hän vaikenee.

”Muistanet tästä lähtien Kalsilan päiväkuntien rajamerkit”, Tapo
sanoi kuin hyvästiksi. ”Ja muistanet käyneesi, kuokkavieras, kun
tulee Kurjen vuoro poiketa Kalsilaan”, kuului synkkä, taipumaton
vastaus. ”Eipä mitä, talo elää tavallaan ja vieras tulee ajallaan”,
kuului jo Miehonkin ääni, joka oli ennättänyt lähettyville. ”Niin
että ... vieras tielle!” päätti Tapo, leikkasi vastustajaltaan
köydet ranteista ja lisäsi: ”Jotta pääset ajan tullen Pirkkalaan ...
pitäjänkäräjille.”

Pian pororaita alkoi painua rantavierua jäälle. Rauni värjötti törmän
kupeessa. Nuori voittaja oli heittänyt Hinkka-ukon pulkkaan. Kuin
vasta heränneenä suuresta vaarasta hän riemahti onnellisen iloiseksi,
otti lapintytön eteensä pulkkaan ja heilautti ohjaksella ajokkaan
täyteen juoksuun. Orpo tytär hykertyi peitetaljaan kuin kärppä
piiloon. Taaton ruumis makasi jossain takana liukuvassa ahkiossa.
Mutta hänen surunsa oli sittenkin lievittynyt. Hän oli vain pienen
pieni lapinkana, jolle äskeiset tapaukset olivat liian mahtavia,
jotta niitä osaisi vielä tänä hetkenä ajatella. Kapea järvenselkä
urkeni illan ja tulipalon kajossa punasinervänä virtana. Korpi
seisoi kummallakin puolella mustana seinänä. Ajaja läimäytti taaskin
juoksuporoa kylkeen. Se alkoi laukata. Asettui jälleen tasaiseen
menoon. Rauni nosti päätään. Mutta kun hän näki päällikön vakavan
riemukkaat kasvot, hän jäi hiljaa niihin katselemaan. Nyt niissä ei
ollut enää, keskellä voittoakaan, pelkkää rentoa poikaa. Niihin oli
tullut miestä, joka oli ensi kerran elämässään kyennyt taistelemaan
kylmin järjin väkevämpänsä kanssa ja saanut voiton — melkeinpä
kuin entisestä itsestään. Lapintyttö tajusi vaistomaisesti, että
tämän pelastajan pulkassa ei uhannut enää häpeä ja kuolema. Ja aivan
kuin ajaja olisi tuntenut pitkästä aikaa lähellään elävän olennon,
hän painoi suojelevasti tytön nahkaisiin, joissa oli lämmin istua,
melkein kuin kotokodan turvallisten louteitten alla.

                                                  ⸻

Saatiin taas rakentaa kahdetkin rakovalkeat, ennenkuin oli käyty
myös Voipalaisten lapinalueet, jotka tällä kertaa olivat säästyneet
ryöstöretkiltä, ja päästy Tehinselän kaakkoiskulmaan, josta
ahkiokuormain piti oiustaa jälleen Hinkka-ukon johdolla Lummeneen
teitä koto-Pirkkalaan ja Tapon, Miehon ja Revon Hännin painua
Supitunlahden suitse eteläiselle Karjalan-tielle.

Maaliskuunloppuinen suojapäivä näytti tekevän molemmille joukoille
matkan vaivalloiseksi. Mutta olipa taas Revon Hänni nuollut susilta
saamansa haavat ja toiset paikkailleet monennäköiset tappelukolhunsa.

Hinkan raito oli valmiina lähtemään. ”Sano, ukko, Rautaparralle”,
puhui Tapo viimeisiä selityksiään, ”että turkiksista ovat vain
kahden vuoden veronahat Kalsoisten omaa, muut kuuluvat Kaule-ukon
tyttärelle. Hoi, miehet!”

Joukot erosivat. Mieho ryhtyi jälleen lykkäilemään tasaista vauhtiaan
Tapon kannoilla, Revon Hänni kolmantena.