15.

Vainovalkeat leimahtavat.

Omissa valoissaan nukkuvan kevätyön keskeen syttyivät äkkiä
vainovalkeat. Ne leimahtivat näkyviin kaksittain, toinen toisensa
jälkeen. Taipaleen rantalinnasta lähtien, jonne oli jätetty vain
muutama karjalaisuisko vartioksi, rantavaaralta toiselle ne syttyivät
suurina kokkoina.

Niitä alkoi roihahdella merenrantaa pitkin Korelaa kohti, ja
yht’aikaa Vuoksen rantoja myöten länteen päin. Ja ne räiskähtelivät
kaikki samaa kieltä, ilmoittivat suurkylästä toiseen kuin
tuhatkertaisesti huutamalla: Torkel Haak on tulossa!

Mäiltä ja vaaroilta paistavat kylät tyhjenivät tavaroista ja
ihmisistä. Mutta eivät kuitenkaan kaikki. Sillä sinne tänne pitkin
rannikkoa oli varustettu vartiojoukkojen asentopaikkoja siltä
varalta, että varjakat, tapansa mukaan, jo matkalla yrittäisivät
ranta-asutuksen hävittämistä.

Eikä pysähtynyt vainokokkojen hulmahtelu vielä Tiurinlinnankaan
kohdalla, joka tältä puolen oli myös Korelan lukkona, se jatkui
jatkumistaan lounasta kohti, jonne silloinen Suur-Vuoksi ulottui
vapaana Makslahteen ja Koivistolle asti. Tänne, Suomenlahdelle
saakka, oli koko vuokselaiskansa hereillä, sillä Taipaleesta
peräytyvien vartiouiskojen piti koettaa houkutella viholliset
jäljissään juuri lounaaseen, jolloin varjakkahaahdet joutuisivat kuin
nuotan perään, Tiurinlinnan laivaston suoltuessa siinä tapauksessa
alaspäin, viikinkilaivojen vanavesiin.

Mutta ei ajanut Torkel Haak nuottaan tarvottavaksi. Tämä oli
hänelle kostoretki ja juuri Tiurinlinnaa vastaan. Kiukusta repien
punaista partaansa hän oli viime syksynä taipunut Novgorodin
pajarin ja kauppaherrojensa palauskäskyyn. Mutta nyt oli otettava
kolminkertainen maksu. Tiuri oli hävitettävä ja saatava käsiin kuulu
Kalsoisten päällikkömies, jonka isistä yksi oli lyönyt tappiolle
hänen kaimansa ja kantataattonsa hämäläisten etelärannoilla. Eivät
olleet sen suvun Torkelit tavanneet jättää velkaa maksamatta
edellistenkään polvien osalta.

Hän seisoi päällikkölaivansa peräkannella, antoi päivän läikehtiä
käsivartensa leveällä kultavanteella ja kääntyi, soutajien lepäillä,
hitaassa kaakkoistuulessa Tiuria kohti. Hän ei ollut saanut pienestä
varjagisiirtolasta irti suurtakaan laivuetta. Mutta hänen haahtensa
olivat hyvin varustettuja ja voimakkaita. Päällikkölaivalla oli pari
syltä leveyttä, ja syltä syvään se kynti merta.

Lohikäärmeenkokilla, etukannella, seisoskelivat pätevimmät
taistelijat. Siinä oli uroita, jotka olivat tapelleet monen
merijaarlin johdossa ja monilla rannoilla: milloin kulkeneet
Holmgarthin kauppalaivojen suojajoukkoina, milloin tehneet
hävitysretkiä Gardarikiin, itään päin, milloin upotelleet itsensä
Miklagarthin palveluksessa saraseenilaivoja.

Syystä seisoskeli päällikkö peräkatoksen nurkalla naama naurussa ja
katseli hiljaa heilahtelevaa sotalippuaan, jonka kolmiosuikaleessa
istui pyhästi hymyillen Neitsyt Maaria, kullanvälkkyvät ristit
ohimoittensa kummallakin puolella.

Kuljettiinhan ristinmerkkien alla.

                                                  ⸻

Kun vainokaski oli työntänyt etelän vaaroilta ilmaan ensimmäiset
savunsa, törähti Tiurinlinnassa vartiomiesten vaskitorvi.
Lavitsoilla makaavien miesten koura tapasi vaistomaisesti samassa
hetkessä kupeelta miekkaa. Koko linna asetupineen, pajoineen,
päällikönpirtteineen ja monine asuin- ja varastoaittoineen nousi, ja
kukin työntyi työlleen.

Vastarannan Niemikylä, jota sanottiin myös Markkinaniemeksi, koska
se oli rauhanpäivinä Vuoksen suurimpia kauppapaikkoja, heräsi yhtä
myötä linnaväen kanssa. Sen varastot oli jo aikaisemmin siirretty
saaren suojiin, mutta nyt tulivat kihaman kahaman loput kapistukset
ja tarvekalut, tulivat naiset ja lapset ja vanhukset.

Ja saaren aukeama tuli elämää täyteen. Ei ollut kiire mitään
hullunkiirettä. Oli vielä aikaa vihollisen perilletuloon.
Mutta sittenkin oli vavahtanut jokaisen mieli aivan kuin irti
jokapäiväisistä juuristaan. Pajassa alkoi seppien taonta. Piti
sittenkin vielä karkaista miehen jos toisenkin keihäänkärkeä tai
lujittaa kilvenkiskoja ja miekkojen väistinrautoja. Asemiehet
tutkailivat vieläkin kerran jousiensa nilatuohet ja koivusakarat tai
rautakaaret, kellä sattui sellainen olemaan. Vuokselaisilla näytti
olevan rikkaampi aseistus kuin pirkoilla, mutta myöskin kirjavampi.
Heillä oli rintasuojuksina yhtä hyvin tavallisia nahkahaarniskoja
kuin komeita suomuspaitojakin, oli päässä patalakkeja, mutta oli
myöskin monenmuotoisia vaskikypäriä. Kenellä oli miehenkorkuinen
hirvennahkasuojus, kenellä taas tavallinen pyörökilpi.

Ja kunkin rikkauden mukaan saattoi olla miekasta kahvannuppu ja
väistin pelkkää rautaa tai vaski- ja hopealevyin koristettuja.

Pirkkojen jousellisilla oli useimmilla hankkiluksessaan vain lyhyt,
yksinkertainen iskumiekkansa tai — varsinkin suurikokoisilla
koljoilla kaksin käsin heiluteltava lyömämiekka. Mutta Rautaparran
seppien kuuluja rautakaaria keikkui ylpistellen melkein jokaisen
pirkan olkapäällä.

Joka tapauksessa oli asetta tarpeeksi saakka niin äyrämöisellä kuin
hämäläiselläkin, ja luja oli tällä kertaa molemmissa joukoissa
tappeluhenki, jos olikin toisella heimomerkkinään umpimekko ja
toisella takinhelmus auki miekkavyötä myöten.

                                                  ⸻

Kuura-päällikkö käveli hitaan näköisenä paikasta toiseen. Mutta
hän heitti nopean, tottuneen silmäyksen kaikkialle, miehiin,
varustuksiin, aseisiin ja yksinpä naisten keittohommiin keskelle
aukiota asetettujen suurten patojen vaiheilla. Hänellä oli, näet,
suurin vastuu taistelusta, koska hän oli kaavaillut sen vaiheet,
joskin hän itse johti vain pirkkojansa, satakuntaa jousellista.

Saaren ylimmällä pohjoiskummulla kasvaa harvaa, korkeata hongikkoa.
Puut ovat oksattomia lähelle latvojaan. Mutta niiden varaan hän
rakentaa parhaillaan hämäläisineen ampumavarustuksia, sillä
muurinkehys on tällä kohtaa matalin, ja syvällä kuohuva koski on
tältä paikalta puristunut huimaavan syväksi, mutta kallioäyränteineen
vaarallisen kapeaksi kuiluksi. Tällaiset ”karhunlavat” kelpasivat
sitä paitsi lopullisen tuhon uhatessa viimeisiksi puolustuspaikoiksi,
joista epätoivoinen mies saattoi levittää vimmapäistä hävitystä
keskelle voitonriemuista vihollisjoukkoa. Missä oli vain kaksikin
puuta lähekkäin tai kolme honkaa kolmiossa, siihen sidottiin
lavariuvut vitsaksilla ja köysillä tai — jos parikin oksantynkää
tavattiin — pantiin lujat niskakset, joiden varaan ladottiin
siltapuut. Hyökkäyspuolelle nivottiin ampujain suojaksi riukuja,
hirrenpätkiä ja vanhoja veneenlaitoja. Ja kohta kyyhötti haaskalavoja
parin kolmen sylen korkeudella kuin jättiläismäisiä tuulenpesiä.

”Jospa kaattaisiin tuohon töyrylle vielä haaska haisemaan, jotta
osaisivat paremmin paikalle ... ne nylkemättömät tasakärsät...” Mieho
leukaili.

”Eipä kaatane vara venettä, sanotaan kai siellä Sorrilankin
puolella”, Kuura vastaili naurahtaen.

”Eipä ei, mutta tämä poika aikoo kyllä kellahtaa omilta jaloiltaan ja
kovalta tanterelta eikä oravan tai harakan pesästä.”

Revon Hänni kiipeili oravana pesään jos toiseenkin ja tirskautteli
hammaslovestaan sihahtavia sylkyjä. Kurkotti ohuen kaulansa ja
pärpätti Mieholle: ”Äläs mitä, kun tämä ja toinen vielä mukataan,
niin ei puutu kuin viisi seitsemästä, sanoi akka toiselle, kun oravia
pyysivät.”

Oli, muka, ilo ylimmillään miesroikassa, mutta sanojen alla oli
kullakin jomottavia tunteentapaisia, aivan kuin olisi seisoteltu
nuora kaulassa ja nahka kananlihalla pohjattoman jäärailon kaltaalla.

Tapo seisoi honganjuurakolla ja katseli yli suvannon Kiviniemeen
päin, josta vihollisen täytyi taistelun alkaessa kääntyä saarta
kohti. Kylmänkirkas kevätpäivä oli hänestä tänään aivan kuin
muuttanut karvaansa. Se hehkui kuumempana tavallistaan. Oli kuin
olisi palanut kaikkialla, mäillä, vaaroilla ja vaarojen yläpuolella,
summattomat kasket, jotka täyttivät koko maailman.

Nyt hän oli ensi kertaa oikeassa sodassa.

Oli olevinaan takana pitkät retket. Mutta ei tietänyt oikein, ollako
kuin kokenut jousimies vai pojanhuiskale, joka seisoskeli Kalsilan
Linnamäellä huikaistuen erämaan takaisista kaskenpaloista. Oli outo
olo, peloittavaa ja röyheän ylpistyttävää. Kaiken lomaan saattoi
kangerrella mielessä kiusallisia ajatuksia, joista ei saanut selvää,
mutta joista vilahteli joskus Hirven ärsyttävä naama. Senkö kanssa
tässä oli, muka, käytävä tekemään kilpaa päällikön-tekoja...?

Hän oli huitaista kädellään koko tuota ajatusta. Ja samassa se
painuikin melkein olemattomiin. Olipa jo kerran pantu köysiin
pääsusikin! Entäpä tuollainen maanalinen mäyriäinen...? Kaivoi mitä
kaivoi...

Ja nyt, herkimmillään, toisen ajatuksen sammuessa, toisen
leimahtaessa tuli äkkiä rintaan syvältä kaihertava ilo ja tuska.

Sattui niin, että alhaalla vesiportin luona seisoskeli
kuohkeahameinen, iloverinen Kyllätty ohjailemassa orjatyttöjä
vedenkannossa.

Neito keikaili nilkankierroillaan ja kaulankaarroillaan. Näytti
havainneen vieraan kaukalaisen itseänsä katselevan. Jo heilautti
kädellään kummulle päin ja sitten jäi, orjatyttöjen mentyä, yksin
seisoskelemaan, soma hanhenniska poispäin kuukallaan, aivan kuin
olisi houkutellut pieneen kisanpitoon.

Mutta Tapo ei osannut lähteä minnekään. Miten liekään sattunut
sillä tavalla, että tuo pehmeäkaulainen vaaleaverikkö toi mieleen
ihan toisenlaisen houkutuslinnun, jota hän ei enää pitkiin aikoihin
muistanut ajatelleensakaan.

Liekö ollut niin, että lähestyvä kuolemanottelu oli lennättänyt
ajatukset, kuten aina käy sotilaalle, siihen mikä oli ollut
huikaisevinta taakse jääneessä elämässä, vai olivatko sittenkin
ajatukset hänen tietämättään iltaunissa kammerrelleet sen samaisen
ripapään ympärillä?

Siitä se joka tapauksessa liikahti lentoon ... hänen oma
houkutuslintunsa — Notburga-neito. Ja nyt, Kyllätyn turhaan
vuotellessa, se räpytteli räpyttelemistään tuossa aivan ... Vuojolan
ristikkoikkunan ulkopuolella kuin hakien pääsyä sisään.

Välähti eteen munkin kätyrintyö ja petos kostonkarvaisine
ajatuksineen. Mutta tällä kertaa sekään ei kyennyt karkottamaan
pientä houkutuslintua. Tämä lenteli vain yhä häikäisevämmässä
valossa. Sillä oli pienen pieni musta pää, selinäsulkaiset siivet ja
sininen rinta. Ei kerrassa piirtoakaan vuoksen-hanhesta, joka tuolla
höyhenineen ja kupurintoineen houkutellen lullitteli...

Ensi kerran papin petostyön jälkeen hän sai selkeän ajatuksen,
että Vuojolan neito saattoi olla omalta osaltaan viaton. ”Ei,
rutto syököön, nuori, kokematon tyttö osannut sellaista keksiä
eikä tahtoakaan”, hän harkitsi. Mutta saattoi se sentään taipua
hurskauksissaan ... petoksellakin käännyttämään ... pakanapenikkaa,
iski taas uudestaan tuskallinen ajatus.

Mutta miten heittelehtivätkin nyt eri arvelut, läikähti kuitenkin
pitkästä aikaa taas ilon ja tuskan ristilaine nuorukaisen mieleen.

Tyynenä toimiskeleva taattokin teki olemisen jollain tavalla
aurinkoiseksi. Teki mieli kysäistä noita asioita häneltäkin,
vaikka häpeäntunto oli pannut tähän saakka visusti syrjäyttämään
kotokertomuksista sekä isä Johanneksen että Anukka-emon teot häntä
vastaan eräänä kohtalokkaana.

Mutta jo oli pitkästynyt Kyllätty-neito kosken partaalla. Nykäytti
ylpeähkösti olkapäätään ja lähti kulkemaan aittoja kohti, yhäkin pari
kertaa silmäten ohimotukan vieritse kummulla seisovaan vätykseen,
joka ei näyttänyt ymmärtävän potkia sen enempää kuin Ynnikki-vasikka
suossa...

Kosken viimeiset vuolteet ne vain kuljettivat korkeita vaahtopalloja
alhaalla rantakatveessa. Jopa soljuivat kuin joutsenet, tuli pojan
läikähtäneeseen mieleen soreana kuvana. Kas, jopa kiertävät takaisin
akkavirtaa ... mikä töyhtöpäisenä koskelona, pojankakkarat selässä
... mikä vaikealukuisena jouhisorsana, mikä jo harmaantuneena
rämehanhena...

Tällaiset naurahduttavat huomiot olivat tuoneet Tapon takaisin
liioista kuvitteluista. Ja nyt oli enää vaikea pysyä alallaan. Aika
venyi venymistään. Ei tapahtunut mitään, vaikka oli jo iltakajoakin
tuossa sammalella ja tuolla ... aittojen katveissa.

Taatto oli seisahtunut lähettyville. Pojan puheet kääntyvät
pakostakin äskeisten ajatusten jatkoksi Vuojolaan päin. Hän oli
heittäytyvinään jaarittelevan huolettomaksi. ”Kuule, isä ... samojapa
nuo lienevät tämän puolen varjakat kuin ne ... riisiläisrinssit, mitä
ollevatkin ... siellä Vuojolassa päin?”

Taatto istahti hirrentyvelle ja ryhtyi selittelemään aamuöittensä
tuttuja ajatuksia: ”No, ei sen enempää eroa, poika, kuin minkä
syöjällä ja syöjällä. Jäytävät samaa leipää, toinen toiselta
syrjältä, toinen toiselta. Ja meistä se on taikina siinä leivässä”,
hän kääntyi jo synkemmäksi viime lauseissaan. ”Pala sieltä,
kokonainen kannikka täältä päin on jo lohkaistu. Koskematonta paikkaa
ei ole enää muualla kuin siellä meillä, pirkkojen rintamailla.”
Ääni oli käynyt taas lempeäksi. Aivan kuin olisi hakenut parhainta
lohtuaan, hän päätti vieläkin hereämmin: ”Mutta sielläpä se onkin ...
Hämeen sydämessä tämän maan parhain leipä, oikea Ukonvakka, mihin ei
päästetä vieraita kourin eikä hampain...” Taatto vaikeni.

Mutta Tapo oli viriytynyt noista leppoisista kuvista entistä
lähemmäksi isäänsä. Äskeisen uskoutumisen tarve tuntui nyt
äkkiä luonnolliselta. Hän istahti taaton viereen ja kertoi isä
Johanneksesta ja paosta Anukka-emon avulla, vaikka kaihtoi vielä
mainitsemasta Notburga-neitoa ja omia humalantekojaan.

Kuura-isä mietti hetken, laski kätensä pojan polvelle ja sanoi
tavallista liikuttuneempana: ”Kuule, Tapahaiseni, jos äitisi on
sanonut, että parempi armo kuin väärä tuomio, on se pappi karitsaakin
viattomampi.” Ja yhä painavammin hän jatkoi: ”Kalsoisten vihamiestä
ei koskaan suojaa tai pelasta meidän ... Anukka-emomme.” Hän nousi.
”Olet ollut väärässä, poika”, tuli lopuksi puolittain ankarasti.

Mutta se moite soi Tapon korvaan suurena lupauksena. Jos kerran
hän oli ollut tappamaisillaan rehellisen miehen, silloinhan ...
tuo kaukalaisneito oli vieläkin olemassa ja kukaties...? Ajatukset
olivat seota hänen päässään. Hän oli repäisemäisillään omista
tukkahaivenistaan, niin häntä suututti ja nauratti oma pitkän pitkä
hounapäisyytensä.

Eikä hän lopultakaan osannut purkaa iloisen karvasta kiukkuaan muihin
kuin tappeluaikeisiinsa. He olivat lähestyneet töitä lopettelevia
miehiä. Tapo oli tarttuvinaan suoraan asiaan: ”Et kai käskene jäämään
meitä tänne”, hän viittasi Miehoon ja Revon Hänniin ja samalla saarta
pitkin, ”hämäläisten varajoukkoon”? Oli, nimittäin, päätetty jättää
saarelle aimalaisen johdossa puolet pirkkalaisista, joilla ei ollut
mitään kokemusta meritappelusta.

”Enpä toki”, isä hymähti, ”pääsette Tiurin Joutin venekuntaan, jossa
ei katsota miestä karvoihin. Tottapa tehnette mitä eteen sattuu”, hän
liitti vaativasti.

”Ja jos ei satu, niin satutetaan”, Mieho leveili ottaen hongan
juuresta tapparansa, jota hän ei ollut päästänyt ulottuviltaan
koko päivänä. Kului taas kotvan aika. Tapo oli kääntynyt jälleen
tarkkailemaan suvannolle päin. Äkkiä hän kurkottuu kaula pitkällä
Kivinientä kohti.

”Ja taisipa sattua”, hän saa vaivoin sanotuksi. ”Ja tällä
hengähtämällä!” huudahtaa melkein samassa henkäyksessä kaapaten
Miehon olkavarresta vierelleen.

Kaksi viestivenettä halkoo lujaa vauhtia suoraan linnan jyhkeätä
lankkuporttia kohti.

”Hyvä, paikoillenne, miehet”, kuului Kuura-päällikön ääni. ”Eipä
yllätä meitä yö ... tässä taistelussa!” kuuluivat miehekkään
soreaääniset sanat nuorukaisten jo painuessa alas linnanporttia
kohti. Vihollinen oli vaaksan päässä. Nuoret jouselliset juoksivat
vastaan sylenmittaisin askelin.