16.

Varjakoita vastaan.

Laajalla, selänkokoisella suvantolahdella kiertää jonossa
kolmattakymmentä karjalaisuiskoa. Ne ujuttautuvat hitaasti
pohjoisrantaa pitkin kuin tunnustellen ilmaa kenokaulaisilla
vaskikokillaan. Jo näkyy Kiviniemen leveä salmi. Vihollisen
käärmekokat työntyvät salmea kohti tasaista, mutta lujaa vauhtia.
Torkel Haak nostaa korkealle, koko varjakka-joukon karjahtaessa,
punaisen taistelukilpensä.

Samassa tartutaan vuokselaisuiskoissa airojen pyyryihin sellaisella
voimalla, että tuhdot notkahtelevat, airot taipuvat ja veneet
nostavat päätään kuin uivat hirvet sarviaan. Nyt ne jatkavat entistä
kaartaan länsirantaa kohti hyrsky edessä ja vaahtopallot takana. Ne
luottavat nopeuteensa. Niiden on ennätettävä selän lounaispuolelle,
ennenkuin syväuintiset viikinkilaivat ryhtyvät tekemään raskasta
käännöstään, ja sitten ... hyökättävä kaksittain kutakin
vihollisalusta vastaan, sillä korkeat viikinkilaivat murskaavat
matalan yksinäisuiskon pelkällä painollaan.

Vitsavaulut ja hangat natisevat. Uiskot ovat jo kääntyneet kaksittain
hyökkäyssuuntaan. Eräistä veneistä toisiin heitetään köysiä, jotta
vihollislaiva joutuu yhteen törmättäessä puristuksiin, kokkien
väliin, ja hyökkääjäin on tukeva nousta kilpikehiä vasten. Torkel Haak
on jo saanut laivansa rintamaan. Mutta niiden kilvet seisovat
yhä liikkumattomina.

Samassa irtautuu suomalaisten venesarjasta pariton uisko, jossa
peräpäällikkönä seisoo sorjavartinen Tiurin Joutti. Huolimatta
nuoresta iästään hän on kuuluisa ovelista tempuistaan ja
äkkiyllätyksistä.

Hän karjahtaa soutajille ja huutaa jouset käsiin. Keulassa seisovat
Tapo, Mieho ja Revon Hänni. Äsken vielä seisahtelevat veret olivat
kohahtaneet kuumaan kiertoon. Nyt ei ollut olemassa muuta kuin
sokaiseva vauhti, jännittyvä jousenselkä ja kaarella värähtelevä
rautalehti.

”Jopa taisi tulla mokomampaa kuin Vuojolan satamassa”, kärähteli
Mieho Tapon korvan alla. Uisko vavahti kuin viimeiseen haamaisuunsa.
Joutin polvet notkuivat juoheasti. Pitkät, silkoisen ruskeat hiukset
heilahtelivat hajallaan kypärän tiukasta rajasta alaspäin. Hänen
kätensä puristi peräsimenvartta kuin olisi juuri ja juuri sen
sinkoamaisillaan keihäänä ilmaan. Ja vähitellen oli ohut, jäntevä
kaula venynyt pitkälle takakenoon ja toinen suupieli leukaperiin.
Tapo oli heittänyt Miehon puhuessa katseensa taakse päin, Joutin
puoleen. Tämän kasvot häilähtelivät näkyviin riemastuneena,
hurjana nauruna kuin koskenpyörteen takaa. Pirkka löi läimähtäen
Miehoa olkapäähän ja kääntyi jälleen hyökkäyssuuntaan. Kokan yllä
heilahtavat viholliskeulan kilvet. Kuuluu tiurilaisen käsky. Kaaret
helähtävät, nuoliparvi lennähtää. Mutta hengähtämän perästä iskeytyy
myös pitkiä viikinkinuolia uiskoon, jääden täräjämään keulapuolen
sisälaitaan. Ja vaskikokka on murskautumaisillaan viikinkihankojen
alle. Samassa se tekee kuitenkin joustavan kaaren, pyyhältää ohi, ja
varjakkalaiva jää perävantaan taakse.

Se kääntyy raskaasti ja lähtee ajamaan uiskoa takaa. Tiurin Joutin
niskatukka lakkaa heilahtelemasta. Hän on jäänyt katsomaan silmä
kovana tiettyä kuusenlatvaa vastarannalla. Nostaa taas tuokiossa
molemmat kätensä kuin hätääntyneenä. Mutta meno käy melkein
verkkaiseksi. Lohikäärmekokka nousee takana täyteen vauhtiinsa.
Tiurin poika vilauttelee taakseen, ja soutajat, hänen merkkiään
seuraten, ovat vetävinään lujasti, mutta antavat aironlappeiden vain
myötäillä vettä.

Keulakannen varjakat laskevat tarkan nuolisarjansa. Alahangoissa
syntyy tuokioksi sekasortoa. Ja samassa peränpitäjä tuupertuu
päittäin alas, äkkiä kuin niskaan isketty otus. Voitonhuuto
kajahtaa takaa-ajajien aluksesta. Sen partailta kohoavat miehet
miekka ja kilpi kourassa. Ne aikovat vallata matalan uiskon,
lähettäen edeltävän nuolisateen taas keulakorokkeelta. Jopa alkavat
heikäläisten kokkamiehetkin tarttuilla keihäittensä varsiin.

Mutta silloin hypähtää railakka Kaplahainen tyhjälle perä Vantaalle.
Uisko saa äkkiä siivet kylkeensä. Se nostaa emäpuunsa hetkeksi
ilmaan. Laitalaudat ovat katkaisemaisillaan vitsaksensa, airot lyövät
luokkina vettä.

Pirkat tuijottavat viistävään vedenpintaan. Edessä kuultaa matala
pohja, jossa seisoo tiheässä monenmuotoista kivenmöhkälettä. Tapo
tökkää kylkeen Miehoa. Se houkuttelee takaa-ajajat karille! He ovat
remahtamaisillaan täyteen nauruun, mutta eivät ennätä.

Uiskon äskeinen tempaus on herättänyt epäluuloja varjakoissa.
Sieltä kuuluu päällikön pysäyshuutoja. Mutta raskas alus painoi
yhäkin eteenpäin omalla painollaan ja rymähti vedenalisen luodon
kiviriuttaan. Sen perävannas tärskähti korkealle, putosi alas, ja
koko alus siemaisi vettä ylähangoiltaan. Jäi makaamaan avuttomana
toiselle kyljelleen.

Silloin oli Tiurin Joutti taas ihkasen ehjänä paikallaan. Uisko
kääntyi pysähtymättä vauhdissaan ja syöksyi keskelle viikinkien
sekasortoa. Miesvoima oli vihollislaivassa kaksinkertainen, eivätkä
sen taistelijat olleet haaksirikossa menettäneet paljoakaan aseitaan.
Mutta kilpiä oli solahtanut joukoittain veteen, järjestys oli
menetetty, eikä laivalla ollut nyt mitään apua korkeista laidoistaan.

Tiurilainen solahuttaa uiskonsa vihollisaluksen veteen uponnutta
kylkeä pitkin ja harppaa useine miehineen varjakoitten sekaan. Pirkat
ovat joutuneet perävantaan puolelle ja loikkaavat sen kaltevalle
korokkeelle, jossa seisoo aluksen päällikkö tukien itseään pitkällä
miekallaan. Alhaalta nousee miehiä suojaamaan päällikköään. Mutta
tämä on jo saanut iskunsa Miehon tapparasta, joka oli halkaissut
ilman samassa hetkessä kuin sen omistaja oli kyyristynyt uiskon
laidalta hyppyyn.

Taistelu jatkuu. Varjakat ovat joutuneet kahden joukon väliin.
Keulasta tunkee Tapo iskumiekka ja kilpi lähtemättömästi kourassa,
ja Revon Hänni takana häärää minkä kerkiää, pistää milloin sivulta,
milloin alta kuin ärhäkkä kärppä kivikosta. Mieho kääntyilee vielä
vähän taempana vuokselaispoikien rykelmässä.

Monet varjakoista saivat siis taistella ilman kilpisuojaa. Mutta he
näkevät vastassaan melkeinpä pelkästään nuorukaiskasvoja. Nuo Sorsat,
Joutit, Tetrit ja Revon Hännit näyttävät helposti teurastettavilta
hirvenvasikoilta. Ja kokeneet uroot alkavat järjestelmällisen
puolustuksen.

Mutta Kaplahainen on huutanut vuokselaisille: ”Veteen, majavanpojat!”
Pian seisoo vyötäisiään myöten karilla moni karjalaispoika ja alkaa
iskeä kyljestä vihollista, samalla kun uiskoon jääneet pitävät
korkeammalta tasolta yhä hellittämätöntä nuolisadetta. Mieho on
kiskaissut tapparansa kaatuneen rintalastasta, tekee itselleen
hiukkasen tilaa, tunkeutuu Tapon vierelle ja alkaa juurevan
päivätyönsä. Lujinkaan ranne ja miekka ei voinut kestää tätä
kalmalaisen lakaisua. Kypärät halkesivat. Jos sattui kilpi vastaan,
murtui sekin, panssarit repesivät leveät rinnat saivat ammottavat
haavansa. Kaukomiehiä vastaan oli noussut mesikämmenen penikka, joka
oli saanut ukkokarhun voimat etukäpäliinsä, ja veden puolelta jatkaa
yhä riuska Kaplahainen hurjaa jousileikkiänsä.

Uros toisensa jälkeen sortui hyökkääjien jalkojen eteen tai
survaistiin veteen. On enää keskimaston luona kourallinen
taistelijoita. Mutta myöskin nuorukaisia vaipuu tuhtoja vasten
tai punertuvaan veteen. Voitto on tulossa, mutta se maksaa. Tapo
alkaa raivostua. Hiki sokaisee silmiä. Hän ei tiedä mistä on saanut
käteensä pitkän viikinkikeihään. Nyt se joka tapauksessa heiluu
hänen käsivarsissaan. Jalka tanassa hän siirtyy tuuma tuumalta
mastoa kohti. ”Käskikös tulla, rumahiset?” hän kähisee iskiessään.
”Painutko siitä ... Juortanin jokeen!” hän työntää horjuvan varjakan
laidan yli. ”Vai idästä ja lännestä ... rosvot!” hän karjahtaa.
Edessä häilähtelee kuparinpunaisia kasvoja, lihaksisia käsivarsia,
merensineltä läikehtiviä katseita ja verestäviä häränsilmiä, joista
yksikään ei pyydä eikä anna armoa. Kohta hän tajuaa väsymykseltään
tuskin muuta kuin äänten kaukaista sorinaa, kunnes ... vielä kerran
kuuluu korvanjuuresta Miehon raivokas ähkäisy. Ja miehen tappara on
tehnyt lopun taistelusta. Viimeinen varjakka kaatuu sijoilleen, ja
Mieho seisoo keskiteljolla maston juuressa.

Tapo katselee huohottaen suu auki eteensä. Vastassa ei ole ketään!
Kaplahainen on luikahtanut vedestä etukannelle ja harppaa nyt
sieltä alas. Mieho naurahtelee kuin juopunut velttoa naurua. Mutta
saapa vieläkin hetken kuluttua huohottaneeksi. ”Ei hätäillä, pojat,
ennenkuin on hätä ovella...” Ja istahtaa teljolle pyyhkeilemään
hikistä niskaansa.

                                                  ⸻

Pelkos-ukko ja Kalso taistelevat selän puolella. Pirkat on siroteltu
eri karjalaisaluksiin, ja kumpikin päällikkö johtaa omaa sivustaansa.

He ovat päättäneet tunkea varjakat pohjoista kohti, linnankosken
alle, jotta vartioväki saattaisi yhtyä taisteluun valleilta käsin.
Mutta Torkel Haak ei anna pettää itseänsä. Hän välttää tekemästä
uusia asennonottoja ja antaa uiskojen hyökätä, sillä hänen korkeat
aluksensa, varsinkin päällikkölaiva, ovat hänen parhaimmat
linnoituksensa.

Uiskot viistävät yksitellen tai jonossa viikinkilaivojen kupeitse.
Ne laskevat nuolisarjansa. Ne houkuttelevat vihollisia takaa-ajoon.
Mutta Torkel Haak pitää päänsä eikä päästä enää yhtään laivaansa
eksähtämään ansaan. Hän aikoo uuvuttaa parveilevat vuokselaiset.

Silloin ryhtyvät päämiehet hyökkäämään. Kaksittain sidotut uiskot
syöksyvät suoraan vihollisen kokkia vasten. Juuri kun Tiurin
aluksesta ruvetaan tarkkailemaan muuta maailmaa, on kaksi uiskoa
saanut keskeensä pienehkön varjakkahaahden. Mutta hyökkäys ei
onnistu. Uiskojen täytyy katkaista köytensä päästäkseen pahoin
tappioin irtaantumaan viikingeistä.

Torkel Haak nauraa laivalla, jota vuokselaiset eivät ole uskaltaneet
kuin kaukaittain lähestyä, hän sinkauttaa keihäänsä venettä
vastaan, jonka perävantaalla seisoo Kuura-päällikkö. Ase ei yllä
puoliväliinkään, mutta huuto kuuluu: ”Muista taistelua Bälagardsidan
rannikolla. Sen kostavat tänään Aldegjoborgin miehet!” ”Asteljoki ei
ennätä jäähän, ennenkuin viimeinen Torkel Haak on saanut surmansa!”
huusi Kalsoinen raudankovalla äänellä vastaan.

Viikinki käski äkkiä laivansa syöksymään eteenpäin. Mutta pysäytti
sen taas kuin ärsyttääkseen Kuura-päällikköä.

Tappiolle joutuneet vuokselaisalukset olivat lipuneet omiensa
suojiin. Vaalea hämärä kattoi selän ja tummensi rannat. Muutamat
tuhkanharmaat pilvet tekivät hidasta nousuaan taivaanrannalle. Kuuran
ja Pelkosen uiskot lähestyivät hitaasti toisiaan.

”Se mies nauraa liian kauan!” huudahti Kuura. ”Ka, jollet katkaise
kaulaa”, Pelkonen tokaisi hymähtäen vastaan.

Kalsoinen otti veneitä ympärilleen viisin kuusin ja teki hyökkäyksen,
toisten alusten ärsyttäessä muita vihollislaivoja.

Tapo seuraa isänsä uiskoa. Tuo mies, joka seisoo päällikönpaikalla,
ei ole enää äskeinen tuijotteleva mies. Nyt seisoo siinä hänen
entinen taattonsa ... vartalo nuorekkaan joustavana, pään ja kaulan
asennossa ilomielistä vireyttä. Jollei hän pitäisi jo parhaillaan
keihästään puolittain heittoasennossa, luulisi hänen lähestyvän
rauhallista rantaa eikä vihollisen himmeänä puuntavaa kilpikehää.
”Tuolla tavalla, juuri tuolla tavalla hän on kulkenut koko elämänsä”,
ajatteli poika.

Mutta samassa jännitti näyn hurjuus hänet hengittämättömäksi. Taatto
oli heittänyt keihäänsä tuimassa kaaressa kohti Torkel Haakia. Se oli
vastahaasto. Ja uiskot imeytyivät uivina käärmeinä viikinkilaivan
kylkiin. Kilvet olivat nousseet. Ei enää singonnut yksikään nuoli.
Miekka- ja keihästaistelu oli alkamassa.

Suomalaiset kiipeilivät muurahaisina kylkiä myöten. Ne työnnettiin
alas, ne palasivat uudestaan. Niitä suistui veristettyinä veteen,
ne palasivat jo kolmatta kertaa. Oli syntynyt keskihankain kohdalle
aukkoa, jossa ryntääjät alkoivat valtaustaistelunsa. Mutta samassa
hetkessä se murskautui umpeen. Uskalikot oli lävistetty kahta puolta
ja joutuivat syvyyteen.

Pirkat vaativat Tiurin Jouttia hyökkäämään avuksi. ”Näilläkö ...
kalmalaisilla?” nykäytti nuorukainen olkaansa ja osoitti uiskon
peräpuoleen, jossa tuhdoilla voihki haavoittuneita ja makasi
limittäin ruumiita.

Ja siellä seisoi Torkel Haakin laiva kuin linna, joka oli iskenyt
vihollisen alas muureiltaan. Sitä oli ollut mahdoton valloittaa.
Kalsoisen uiskot pakenivat sekasorrossa ja päällikkö itse peräytyi
hitaasti jäljessä, vieläkin turhaan taistellen nuolenkantamaan saakka.

Nyt oli hetki tullut. Torkel Haak heilautti kilpensä hyökkäykseen.
Koko varjakkalaivasto alkoi edetä, tuimasti ja painavaa vauhtia.
Vuokselaisuiskojen molemmat ryhmät olivat joutuneet erilleen. Nyt ei
ollut muuta tehtävää kuin pelastua tuhosta. Päälliköt kaarruttivat
uiskonsa Kiviniemen kärkeä kohti, päästäkseen tätä tietä linnan
varustusten turviin.

Tiurilainen tajusi liikkeet ja ohjasi oman aluksensa suoraan
linnanporttia kohti.

Mutta silloin oli jo varjakat huumannut voitonilo ja hävitysvimma.
He tunkivat vuokselailaiset nopeasti hajalleen rantoja kohti, minkä
uiskoryhmän minnekin, ja laskivat Markkinaniemeen eristääkseen
tappiolle joutuneet linnasta.

He kahlasivat niemekkeelle, jossa seisoi teloillaan rivi juuri
valmistuneita, ensi tervassaan makaavia tai kevääksi paikkailtuja
vanhoja kalastusveneitä. Tuokiossa nämä paloivat mustasavuisena
roihuna. Ja varjakoita hyökkäsi kylää kohti ryöstönhimo silmissä.

Mutta päällikön voimakas käsky pysäytti sotamiehet. Vuokselaisveneitä
oli päässyt maihin. Miehiä oli kerääntynyt Kiviniemen kupeelle.
Ja uusia uiskoja näytti pyrkivän samaan suuntaan. Nuo rippeet oli
tuhottava, ennenkuin linna oli suljettu saarelleen ja tämän puolen
hävitys saattoi alkaa. Nuristen tarttuivat viikingit taas aseisiinsa.

Siitä alkoi tappelu maalla. Järvenselkää viisti jo sieltä täältä
virinlaikka ja pilvet olivat ylenneet taivaankantta pitkin peittäen
seudun entistä koleampaan hämärään.

                                                  ⸻

Kolme pirkkaa seisoo linnasaaren varustuksilla ja tuijottaa
jännittyneinä ja synkkinä salvoimen nurkkaukselta yli kosken. Mitä
siellä tapahtuu? Taistellaanko siellä?

Tulipalon uhallakin kantautuu korvaan yksinäisiä huutoja, aivan kuin
äkkiä katkeilevaa, toivotonta ulvontaa. Tapoa puistattaa. Tuntui
aivan kuin aseettomat miehet ottaisivat vastaan kuolinkolkkauksia.
”Sinne täytyy päästä!” hän sanoo puoliksi itsekseen. Ja tämä
oli kuitenkin toivotonta. Yli kosken oli mahdoton päästä
ampaisemallakaan. Ja suvannon puolella seisoivat vastassa lujasti
vartioidut viikinkilaivat.

Aivan vastapäätä, ranta-aittojen luo, oli ilmestynyt ryhmä
varjakoita, jotka juoksivat nurkalta nurkalle soihdut käsissä. Ja
tulipalo levisi tuota pikaa laajalle alueelle.

Revon Hänni laski nuolen jousestaan. Se näytti hukkuvan tulesta
tohisevaan ilmaan. ”Säästä ne, poika-parka, koto-oraville”, ilkeili
Mieho, joka vielä muisti Hännin vastauksetta jääneet pilkanteot
akkojen oravanpyynnistä.

Riehuvien varjakoitten keskeen juoksee ylempää joku viikinkipäällikkö
ja karjuu viittaillen Kivinientä kohti. Joukko katoaa kiertäen
tulimeren taakse.

Tapo vavahti ilosta. ”Kuule, se haki miehiä apuun. Siellä
taistellaan. Taatto ja Pelkonen ovat koonneet joukot! Kurko
kurkkuuni, jos eivät tappele!” hän huusi uudestaan. ”Sinne on
päästävä, rutto syököön, vaikkapa lentämällä!”

”Kylläpä kai”, Mieho känisi haluttomana. ”Mutta ollapa tuossa sitä
ennen pöytyrillinen nauriinmollosia ja hernekeitto patatukilla ...
kun ei ole kirpuillakaan enää syömistä koko miehessä...”

”Äläs mitä”, yritteli Hänni, ”nälkä se on paras matkamiehen särvin,
ja söisi se tyhmä paljonkin, mutta...” Mieho oli ottanut poikaa
niskasta ja painanut nenän maata kohti: ”Älä inise, kissanpoika,
pääset pussiin ja pussissa koskeen, he-he-he...”

Miehon hekotellessa Tapo haamaisi kädellään aivan kuin olisi hypännyt
kiipeämään oksalta oksalle. Hän näytti keksineen jonkin ajatuksen.
Mutta tämä näytti huimaavan yltiöpäisyydellään. Kasvoilla värehti
hetken epävarma ilme. Sitten ... hän kokosi kaiken tarmonsa,
käski kiihkeän lyhyesti: ”Pojat, hakekaa kirveet, tuokaa muitakin
pirkkoja ja tuonne ... honkien alle!” Lähti itse juoksemaan suoraan
koskenniskaa kohti.

                                                  ⸻

Koskenkuilun lähinnä seisovaa jättiläishonkaa hakataan kolmea
puolta hellittämättömällä voimalla. Pirkkoja on keräytynyt paikalle
parikymmentä nuorta jousellista. ”Lisää kirveitä, tarvitaan toinenkin
honka”, Tapo käskee. Hän harppaa äyräälle ja mittailee levottomana
silmillään kurimuksen leveyttä, kurkottelee vastaäyränteelle
nähdäkseen, oliko maa vastareunana kovaa vai pettävää. Siitä oli
hämärässä vaikea saada selvää. ”Täytyy koettaa, ei auta”, hän hokee
levottomana lähellä ihmetteleville pirkoille.

Honka alkaa huojua. Se johdetaan miesvoimin kaatumaan yli kosken
kuilun. Latva leikkaa humahtaen ilmaa. ”Se kestää, pojat!” Tapo
huudahtaa, kun puu jää vaakasilleen, joskin latvapuoli viettää pari
alaspäin. ”Tokko kestänee”, Mieho mutisee epäillen vieressä.
”Sen täytyy kestää”, synkistyy Tapo. ”Ja jos tuo kestänee mustan
kissan, niin tottapa pääsevät penikat hännässä”, kosti pienikokoinen
ja laiha Hänni-poika Mieholle äskeiset niskavellit ja seisoo hongan
oksattomalla juurella. Kääntyi vielä kerran ja lävähytti: ”Vai
tokenetko edes perässä?” Samassa taputtelee poika pieksunpohjillaan
oksatonta honkaa, kivertää sääret väärinä ja matalina, juoksee
isopäisenä ahmanpoikana männynoksaa. Tarttuu nopeasti latvahavuihin,
kömpii varovasti näiden lomitse ja kiepahuttaa äkkiä itsensä
vastarannalle. Täällä hän nostaa molemmat kätensä, hypähtää
tasajalkaa ja huutaa jotain, mutta sanoja ei voi kuulla kosken
kohinalta.

Toinen honka rojahtaa viereen. Nyt on tämä vaarallinen tola
isompainkin helpompi katkaista. Tapo kääntyy pirkkojen puoleen,
joita oli yhä enemmän kertynyt paikalle. ”Kuka seuraa? Tarvitaan
parikymmentä miestä.”

Halukkaat alkavat liikehtiä. Mutta takaa kuuluu Aimalan Hirven ääni.
”Mitäs täällä?” Se tulee kireänä ja vaativasti. Hän on tällä saarella
päällikkö ja vastuussa sen puolustamisesta. ”Kuka täällä oikein
hounailee?” hän jatkaa tarkastellen honkasiltaa, ikäänkuin ei olisi
huomannutkaan Tapoa.

”Minä”, vastaa Kalsoisten poika, ”hyökkään tuolta ylhäältä sivusta
meikäläisten avuksi. Nyt käskee hätä.”

”Täällä käsken minä”, sinkosi Hirvi vastaan. ”Eikä minun miehiäni
juoksuteta pois paikaltaan.” ”Kysyin jo”, Tapo kääntyi jousellisten
puoleen, ”ketkä seuraavat. Minä yksin otan teostani vastuun.”

Nuorukaisia kerääntyy hänen ympärilleen. Toiset ovat jo juosseet
hakemaan aseitaan. ”Vastaat, vastaat kai, jos tietänet, että
tällaisesta tuomitaan joukon pettäjänä ja kapinallisena!” oli Hirvi
ärtynyt täyteen vihaan.

”Sittenkin vastaan”, Tapo löi jyrkin sanoin ja nousi hongantyvelle.

”Omat mieheni kiellän ... kuoleman uhalla!” Hirvi käski
suuttumuksesta puhkuen. Mutta nyt nousi miesjoukossa meteli. ”Kun on
tarpeen, niin on!” huudettiin.

”Eikä tässä viitsi koko yötä napostella oravanhäkissä!” kuului
toisaalta.

”Hoi, pojat!” kuului samassa Kaplahaisen ääni harvojen karjalaisten
joukosta, ”meillä kun mennään, koska on kerran pirkoissakin oikeita
ällimiehiä!” Monipäinen huuto ja melske työnsi Hirven voimattomana
syrjään.

Tapo havaitsi voittaneensa ja painui kuilun yli Mieho perässä. Ja
kolmattakymmentä pirkkaa ja äyrämöistä teki saman matkan, kenellä
keihäs tasapainona koholla, kenellä kädet levällään ja jalat
harallaan kumpaakin hongan kylkeä myöten.

                                                  ⸻

Tapo kierrätti joukkonsa Niemikylän monisokkeloisten rakennusten
taitse. Viettävä rinne avautuu eräästä aitansolasta miesten eteen.
Siellä on taistelussa kaksi tulenkarvaista rintamaa. Se on kaukaa
katsoen tyyntä ja armotonta, mutta läheltä kuulostellen äheltävää ja
voihkivaa kamppailua. Vuokselaisuiskot ovat mikä missäkin hajallaan
rantoja pitkin. Suomalaisilla ei ole näin ollen peräytymistietä. He
taistelevat joko voittoon tai lopulliseen tappioon.

Äsken voitonvarmat varjakat ovat ärsyyntyneet murhanhimoisiksi tästä
odottamattomasta vastarinnasta. Heillä on kiire ryöstämään. Ja heillä
on vihollista parempi asema. Tulipalo sokaisee heidän ylitseen pirkat
ja vuokselaiset, joiden kasvot paistavat luonnottoman selkeinä
kylärinteelle saakka.

Tapo hakee isäänsä. Tuolla eturintamassa! Kypärä on poissa. Pään
asento on yhä uljas. Mutta tukka liehuu sekaisena, aivan kuin
ohuttukkaisen vanhan miehen, joka seisoo tuulta vastassa. Samassa
Tapo säikähtää sydänveriin saakka. Hän katsoo uudestaan. Sillähän
oli miekka vasemmuksessa ja kilpi oikeassa kädessä... luonnottoman
alhaalla...? Se on haavoittunut eikä kohta enää jaksa... Pojalle
tulee hätäpäinen tuska. Hän on näkevinään, että isän silmät ovat
syvällä onkaloissaan, toivottomina, väsymyksestä riutuneina ...
Käsivarsi nousee ja laskee hitaasti, kilpi suojaa väsyneenä. Hän
on kuin yksinäinen taistelija Rutimon rotkossa, josta ei ole
pääsyä elävien ilmoille, välähtää pojan mieleen kuva joistain
Manalan-tarinoista.

Silloin ... syvältä, rinnan pohjimmaisista syövereistä, nousee pojan
sydämeen voimakasta riemua. Hän saa pelastaa taattonsa! Tuomitkoot
sitten ... aimoiset ja mäyriäiset...

On kulunut vain hengittämän hetki. Jouselliset pannaan kahteen
joukkoon, joiden tulee laukata rinnettä alas, suin päin, ja saattaa
hurjin huudoin vihollinen hämmennyksiin.

Tapo ja Kaplahainen juoksevat rinnan, suoraan kohti varjakoitten
vasenta kylkeä. Hyökkääjäin silmitön vauhti, huuto ja melske panevat
tappelijat seisahtumaan. Lähimmät viikingit kääntyvät vastaan, mutta
kauempana seisovat eivät tiedä mistä on kysymys ja kuvittelevat
suurtenkin apujoukkojen olevan tulossa. He perääntyvät vaistomaisesti
laivoja kohti. Pirkat ja vuokselaiset saavat hetken hengähtää.

”Se on poikani, Kalsoisten Tapo!” huutaa Kuura-päällikkö ja tekee
vastustamattoman hyökkäyksen miehineen. Vihollinen on joutunut
osaksi hajalleen, osaksi tungettu ahtaaseen tungokseen, jossa ei saa
kyynärpäätä liikahutetuksi.

Tapo hakee Torkel Haakia. Hän temmeltää jaloin ja käsivarsin. Missään
ei tunnu miekan vastusta. Ne ottavat ahdingossaan kuin teuraat
armoniskut vastaan. Hän huutaa päällikön nimeä, hän aikoo maksaa
hänkin sukunsa puolesta. Mutta vihollinen on jo pakenemassa rantaa
pitkin. Kenttä tyhjenee. Hän luulee saavuttavansa rannalta hakemansa
ja lähtee juoksemaan.

Vihollinen kahlaa jo vedessä, heittäytyy uimasilleen. Pieni joukko
suojaa peräytymistä tuimasti taistellen rantakennäällä. Tapo törmää
sinne joukkoinensa. Turha vaiva. He kaatuvat viimeiseen mieheen. Ja
laivojen portaille nousee jo paenneita. Omalla päällikkölaivallaan
seisoo Torkel Haak ja johtaa laivueensa pelastamista. Yhä vahvistunut
tuuli auttaa hänen aikeitaan. Vuokselaiset eivät ennätä kerätä
hajallaan olevia uiskojaan. Kun varjakkalaivain keulat kääntyvät
etelää kohti, ei niitä ole seurailemassa muuta kuin kaksi uiskoa
Kapalahaisen johdossa.

Mutta voitto oli sittenkin saatu. Se oli ostettu kalliisti. Se oli
tullut viime hetkellä, lentänyt hurjapäisenä palokärkenä suoraan
perikadon rotkosta. Kalsoisten poikaa hoetaan kaikilta puolilta.
”Jopas oli temppu!” ”Olipa, koira syököön, hurjapäistä poikaa!”

Isä ja poika tapaavat toisensa rantakennäällä, aivan vedenrajassa.
Tulenloimo läikähyttelee yhä tummaa vettä verenkarvaisin kuvioin.
Ahavoitunut ja asultaan repaleinen taatto hakee poikansa silmiä.
Lyö vasemmuksellaan olalle: ”Jopa taisi kuontua ... miehenalusta
oikea mies!” ”Saitko haavan, taatto?” Tapo kysäisee. ”Saivatpa
vetäistyksi auki ... hauislihaksen, mutta ... lienevätpä jänteet
paikoillaan”, isä hymähti. ”Ei saanut vielä surmaansa Torkel Haak!”
Tapo huudahti peitellen iloaan isän pelastumisesta. ”Vai ei saanut?
Noh, jopas jopa, mutta ... eipä lie vielä se Asteljokikaan jäätynyt.”
Taatto kopristi vielä kerran poikaa olkapäästä ja jäi hymyilemään,
aivan kuin poika olisi jo pessyt ja sitonut hänen verta valuvan
käsivartensa silmiensä ilolla ja hyväilevällä, huolekkaalla äänellään.