21.

Roviolla.

Oli tultu jo iltapäivään. Riihattomat tuulet olivat lakanneet. Mutta
tuolloin tällöin tohahtivat vieläkin kaukaa petäjikköharjut, ja
tuulennuoliaiset ammahtelivat kotarannassa vaarallisina vasamina,
joista saattoi yötä myöten ärsyyntyä ilmoille suuremmatkin myrskyt.

Oltiin vasta Keyri-juhlan aatonaatossa. Mutta keyrittärien
hyvittäjäislammas, kalmanrokka ja olut olivat nyt jo joutuneet
pöytään päällikkövainajan yön-istujaisiksi. Myös ulkokyläiset
jouselliset, vieläpä aimalaiset, olivat jääneet taloon ja antoivat
haarikkain kiertää pirtin seinäpenkkejä pitkin.

Tältä puolelta hoiti isännyyttä parhaasta päästä Revon-ukko,
sillä äiti ja poika viipyivät pitkät tovit kalmanaitassa tai sen
kynnyksillä.

Tapo seisoo parhaillaan kuulakkaan auringon vetäessä hitaasti
pitenevää varjoaan aitan edustalle, sen kynnyksellä, ovenpieleen
nojaten. Peräseinän päivänaukosta tunkeutuu voimakas valovirta
väristen ja läikehtien vainajan korkealle otsalle ja ampuen
lakkaamattomat nuolensa kultasilaiseen kypärään, joka yhä lepää
liikuttamattomana entisellä paikallaan.

Tapo on jo saanut kuulla kertomukset taaton kuolemasta. Hän oli
ollut palailemassa voittoretkeltään, joka oli ulottunut aina
Syvärin taakse. Oli pystytetty viimeinen yöleiri päivänmatkan
päähän Laatokanlinnasta. Päällikkö oli täynnä ilomielistä
ylpeyttä. Viimeisenä iltana hän oli nuotioitten loimossa nostanut
saaliskypäränsä korkealle kämmenellään. Niin oli seisonut hetken,
silmät loistaen vavahtelevassa valossa. ”Hämeen aurinko!” hän oli
huudahtanut ympärillä oleville pirkoille, painanut sen päähänsä
ja sanonut vakavasti ja harkiten: ”Tämä olkoon iästä ikään Hämeen
sotapäällikön merkki!”

Mutta samana yönä, läpäisemättömästä pimeydestä, läpi vartijain, ohi
hiipuvien nuotioitten oli hiipinyt Torkel Haakin poika, työntänyt
miekkansa Kuura-päällikön kupeeseen ja kadonnut sekasorrossa
löytämättömiin.

”Salamurhaaja”, karskahti vieläkin Tapon hampaista. Siinä se oli...
tuo Hämeen aurinko, joka jo oli polttanut poroksi hänen taattonsa
elämän ja uhkasi nyt turmiolla koko heimoa. Siitä oli, näet, jo
matkalla riita alkanut. Aimalan Hirvi oli, kuulemma, vaatinut sitä
väenväkisin itselleen, kun oli, muka, ollut retken ylimmäinen
päällikkö. Tuota taistelua ei Tapo nyt sen enempää jaksanut
ajatella. Hänen takanaan, porraspuulla, istui hänen äitinsä, vaiti,
sanaa sanomatta, nyykytellen päätään, kädet helmassa ja sormissa
Maarian-kuva katkenneissa ketjuissaan. Hetki hetkeltä olivat hänen
kasvonsa päivän kuluessa Tapon mielestä aivankuin höpertymistään
höpertyneet. Niihin oli painunut hitaan, mutta armottoman käden
painamana ajatukseton, muinaista lapsuutta tai hautaa haparoiva ilme,
joka ei enää osannut pyytää eikä käskeä.

Keskellä sääliäänkin poika tunsi kipeästi Rautaparran poissa-olon.
Kaikki mitä tehtäisiinkin tai tapahtuisikin oli nyt hänen
hartioillaan. Eikä hän kuitenkaan osannut ominekaan ajatuksineen
muuta kuin harhailla.

Tällä hetkellä tuo kypärä kuolleen lavitsalla kumotti hänen
silmiinsä kuutamona, jolla on kammottava kylmänkehä ympärillään.
Juuri tuollaisen hän muisti kerran nähneensä mitattomissa erämaissa,
silloin ... juostessaan Kurjen Toran jälkiä ja tuijotellessaan
Kaule-lapin kotalouteitten lomitse, ohi katkaistun patsasaitan
viheriän kylmää kuuta. Lapaluissa oli tuntuvinaan tänäkin hetkenä
nihkeätä kylmää, ja sudenvarjot häilähtelivät kuin painajaisunessa.

Hän astui sisälle aittaan ja istuutui ajatuksettomana matalalle
rahille.

Miehiä kuuluu työntyvän pihalle. Tapo ei näe paikaltaan pirtin
edustalle, mutta äänistä päättäen tulijoita lienee vain muutamia,
koska ei kuulu sen enempiä remuamisia.

Hetken kuluttua alkaa kuulua pidätettyä aputyttöjen tyrskimistä.
”Kanoja kähminevät”, tulee kaukaisena liikahduksena istujan mieleen.
Ei se edes suututa. Olkoot vaikka ... aimalaisia! Eivätkä nouse edes
Nokke-tytön kasvot silmien eteen.

Äkkiä joku tytöistä kirkaisee, kuuluu juoksevia askelia, ikäänkuin
pakenisi aittaansa joku helmallisista. ”Houkutellevat, orjattaret...”
suu vääntyy kuuntelijalla vaisuun naurahdukseen.

”Kuulitteko?” kuuluu samassa pirtin ovelta päin rento ääni. ”Kun on
haudattu Kalsilan isäntä, lähtevät Aimoiset meren yli Nevalle ja
Ilmajärvelle, pääpesään!” Lie tunkeutunut samalla ovesta enemmänkin
joukkoa, sillä sanat yltyivät rähäkäksi. ”He-hei, pojat!” ”No, sen se
juuri sanoi, tuolla pirtissä!” ”Ja kyllä Aimalan isäntä tietää, että
sanasta miestä ja sarvesta härkää!”

Tapo viriytyi kuulostamaan. Vai liehtoi se, mokoma, omia vainotuliaan
hänen taattonsa peijaisissa? Kuin vastaukseksi alkoi samassa kuulua
Hirven kerskailu jostain kynnyksiltä: ”Hoi, pojat! Silloin ne
otetaan ... kärpät ja soopelit pajarien linttipäiltä, hitto syököön.
Ja vuokselaiset mukaan! Sillä niiltäpä ne on ryöstettykin ...
pilahinnalla tai rasboinikkien peitsillä!” ”Räähkä kuin räähkä, sanoo
Karjalan mies!” katkaisi jonkun kalsilaisen huuto Hirven kireän äänen.

Tapon katse kiintyy Nokke-tyttöön, joka on pujahtanut näkyviin
luhdinsolasta ja lähestyy epäröiden kalmanaittaa. ”Emo, lähde,
jaksatko emännän aittaan? Nokke saattaa...” Anukka-emäntä nousee kuin
talutettava lapsi ja lähtee hiljaa kulkemaan viereistä luhtiaittaa
kohti.

Nokke-tyttö pujahtaa aitan ovelle kasvot hätäisinä, mutta ei rohkene
astua sisään. Istujan mieleen valahtaa kuin sula voihera lempeä tunne
tuota tyttöä kohtaan, joka yksin koko talossa näyttää huolehtivan
hänen puolestaan. ”Tule tännemmäksi”, hän kutsuu läheisellä äänellä.

Nokke hiipii, painautuu pelokkaana ja kiitollisena paarien vieritse
Tapon polvien nojaan. ”Rantoja pitkin ja polkuja...” hän kuiskaa
nopeasti, ”painuu suuret joukot kylänloppuisia ja vieraskyläisiä
kuokkia, mutta riihellä päin ... siellä on taas ... rosvonnäköisiä.
Sinulle pahoja aikonevat...” ”Mene emännän luokse aittaan”, tuli
vastaus lyhyesti, mutta yhä leppoisalla äänellä.

”Räähkä, räähkä? Kuka on räähkä, häh?” Hirvi oli alkanut jätkytellä
äskestä huutoa, tajuamatta, ketä oli tarkoitettu.

”Räähki mitä räähkit”, hän huutaa taas, Noken pujahtaessa
aitanovesta, entistä tolkuttomampana, ”mutta höyrähtääpä, rahko
syököön, maksasi, kun kiiltää tämän pojan päässä Perman kypärä. Hoi,
pojat!”

Haarikka tuntui kiertävän miesroikassa. Mutta Tapon korvaan oli
sorahtanut pahasti Hirven kerskaus. Sisu kuohahti. Se ikäänkuin
kiskaisi hänet irti liioista suremisista ja löi taas miehen
jalkapohjat lujiin maaperiin.

Seinäluukun valonsiukale oli siirtynyt syrjään, ja kypärä oli
hukkunut hämärään. Mutta hän näki itsensä painamassa sitä päähänsä,
astumassa se päässä taattonsa jäljessä kuolinroviolle. ’Eikä sitä
ole minun kuolinroviollani poltettava!’ kajahti taaton ääni Vuoksen
niemekkeeltä. Hänen ei tarvinnut enää ajatella, mitä oli tehtävä.
Hänen piti vain nousta ja suorittaa tekojensa teko, vaikka nousisivat
häntä vastaan yht’aikaa sekä heimolaiset että maammo ja Kiesuksen
pyhimykset...

Vartalo jännittyi. Polvet kankeina hän astui paarien ääreen, nosti
kypärän lavitsalta kaksin käsin ja astui aitan kynnyskivelle. Täällä
hän painoi sen päähänsä. Se oli aluksi kuin tyhjä hattu. Se tuntui
luonnottoman suurelta. Mutta se ei painanut. Sillä niskajänteet
olivat kiristyneet sen alla rautaisina jousina. Pää ja hartiat
taipumattomina hän astui keskelle valonväikkeistä pihaa, kohti
aimalaista.

”Taattoani ei haudata ... poltetaan!” hän lausui aluksi vavahtavin
äänin, mutta viime sanan melkein huutaen. Hirven miehet rähähtivät
lyhyeen nauruun.

Mutta he mykistyivät samassa, sillä Revonukko oli alkanut
siirtää Kalsilan jousellisia Tapoa kohti, joka näytti seisovan
liikkumattomana patsaana, räikeä iltavalo läimähdellen kypärällä.
Hän käski yksikantaan tuomaan pirtistä kirveensä. Tämän saatuaan hän
siirtyi ryhdikkäin askelin takaisin aitan nurkkaukselle, välittämättä
Aimoisesta sen enempää kuin koukoilevasta kuokasta. Tultuaan
vanhan uhrikuusen juurelle hän löi sen kylkeen muutamin iskuin oma
nurkonsa, isännänmerkin, ja veti tämän jälkeen puukon tupesta. Kuten
tapa vaati, hän viilsi haavan kämmensyrjään ja vuodatti tästä,
tyylittelyksi taattonsa hengelle, pisaroita sukupuun juurelle.

Ajoittain tohahtava tuulenhenki liikahutti silloin voimakkaasti
mahtavaa puuta, aitan kela ja viirin palokärki liikahtivat ja lyhyt
vihuri kiersi hetken kattomalkoja, seinävieriä ja tanhua-aitaa.

Nuori isäntä jäi hetkeksi seisomaan kuin kuunnellen taattonsa
viimeistä tahtoa. Ja hänen kasvonsa valaistuivat onnelliseen,
rohkeaan nauruun, aivan kuin hän olisi lähtenyt isänsä rinnalla
miekalliseen taisteluun.

”Kymmenen miestä ... kuolinroviolle, kaatakaa hirsistöstä
aitankorkuinen kokko ja pitäkää valmiina taattoni parhain sotavene”,
hän käski kovalla äänellä ja viittasi Revon-ukkoa johtajaksi.

Samaan menoon hän jatkoi Hinkka-ukolle: ”Taattoni satula ja loimi,
puukko, kirves, haarikka, jouset, keihäät ja kilvet tänne!”
Neljä vierimmäisistä jousellisista hän viittasi nostamaan paarit
kalmanaitasta. Ja lisäsi Arpialle: ”Tuo taattoni Ukonkaari ja taluta
paarien perässä!”

Aimoiset olivat pääluvultaan heikommalla puolella. Hirvi näytti
ryhdistäytyneen irti humalasta ja taipui vaiteliaana seuraamaan
tapahtumain kulkua, sillä ei kuulunut Aimoisten tapoihin loukata
isiltä perittyjä uskonmenoja.

Tapo Kalsila astui hetken kuluttua peijaiskulkueen etupäässä
luhdinsolasta rantatielle, jonka vierillä seisoskeli jo ennestään
väkeä.

Kauempaakin alkoi kansaa vaeltaa, ketkä painuen valkamia kohti, ketkä
kiertäen lahdenpohjan ympäritse — kaikki, omankyläläiset ja vieraat,
pyrkivät kohti Linnamäkeä, jolla kohosi kohoamistaan kymmenen miehen
voimalla kalmankokko.

                                                  ⸻

Lehtimetsä oli alaston. Sen lomitse, yli saarten ja niemien kuulsi
lännestä viheriänkeltainen suikale laskevaa aurinkoa. Mutta venejonon
soutaessa yli lahden sekin alkoi jo peittyä tiheään pilveen, joka
eteni taivaanrantaa hitaasti ja armahtamattomasti.

Tuulennuoliaiset olivat yltyneet tuhatpäiseksi, kiimaiseksi laumaksi
ja nostaneet jäätävän vihurin, joka lakaisi selältä päin rautaisena
luutana, kampasi rantaruohiston kuolleita hiuksia säälimättömin
vedoin ja tukehtui vasta norolahden pohjukkaan.

Silloin havahtui lopultakin itse Tuulenakka, joka pitkin iltapäivää
oli vasta tuolloin tällöin levähytellyt puuskapäissä helmojaan. Se
manasi satakertaiset, riekaleiset hameensa lentimiksi, nousi ilmaan
ja siitti päättömien turilaitten ja silmäluomettomien vesihiisien
kanssa myrskyä yötä vasten.

                                                  ⸻

Jo oli rakennettu mäntypuinen alusta roviolle. Sille oli
levitetty Ukonkaaren satulaloimi. Ja satula päänalaisenaan lepää
päällikkö-vainaja viimeisellä sijallaan. Arpia pitelee isäntänsä
ratsua marhaminnasta rovion tuolla puolen, nousevalla rinteellä.

Tuli oli sytytetty. Se syöksähtää aluksi sauhuna kuin märästä
ryteiköstä. Vähitellen se alkaa räiskähdellä, humahtaa muutamin
lieskoin, nuolaisee kielin pimeyttä ja ylennäiksen vahvana palavaksi
valkeaksi.

Tapo seisoo kuolinkummun järvenpuoleisella reunamalla. Hänen
jalkojensa juuressa ovat suurena röykkiönä vainajan pitokalut ja
aseet. Oman perintökypäränsä poika on antanut Revon-ukolle, joka
seisoo alempana, pitäen myöskin täysinäistä oluthaarikkaa toisessa
kädessä.

Vastoin tavallisuutta ei ole perillisellä omaa sukukuntaansa, ei
ainoatakaan sukulaismiestä lähettyvillään. Yhä on poissa Rautaparta,
ei ole ainoatakaan päällikönarvoista hänen rinnallaan, sillä
Aimoisten Hirvi joukkoineen seuraa vaiteliaana, liikahtamatta,
kasvoilla tekemällä tehty, tärkeä ilme, polttajaismenoja. Poissa on
hänen ainoa kumppaninsakin, Sorrilan Mieho, jolle kylläkin oli jo
iltapäivällä lähetetty viesti päällikön kuolemasta.

Tämä yksinolo masensi aluksi hänen ajatuksiaan, jotka äsken
kotopihalla olivat lennähtäneet rautaisina nuolina omille ylpeille
radoilleen.

Mutta rovio nousee. Se tohisee vahvassa tuulessa. Hongikonrinta
palaa punaisen ruskeana tumma havukatos päättymättömänä kilpenä
yläpuolellaan.

Mitä hän oli kuullut tarinoita entisistä taattojen polttopeijaisista
ja mitä kaikkea hän oli niistä poikapolvenaan kuvitellut, se ourusi
nyt kuin suoraan verestä höyryten aivoihin. Alas rinnettä pitkin
leviävä kansa hukkuu pitkäksi ajaksi hänen silmistään. Hän on yksin.
Ja yksin hänen täytyy olla, taattonsa ainoan perijän.

Poika ottaa vainajan ensimmäisen keihään, katkaisee sen polveansa
vasten ja heittää tuleen. Ottaa toisen ... Ne hukkuvat kalmanahjoon.
Niiden voima vapautuu maanpäällisistä hahmoista. Ne pääsevät
Tuonelaan hänen oman taattonsa matkasauvaksi ja keihääksi.

Hän ottaa vainajan pitkän lyömämiekan. ”Kirposi tulikipuna läpi maan,
läpi Manalan!” humisee hänen korvissaan ammonaikaisena isien tietona.
Hän lyö sen terän tylsäksi kiveen. Ottaa kilven ja puukon. Iskee
tämän läpi kilven ja vääntää poikki.

Hän on heittämäisillään nekin tulen syötäviksi. Silloin valaistuu
hänen aivoihinsa, ensi kerran miehen tietona ja tahtona, Kalsoisten
sukutarina, jonka vuoksi hän vielä vuosi sitten oli kitunut
painajaisten käsissä. Nyt hän sen ymmärsi. Nuo mitattomat taipaleet
käymättömiin korpiin ja suolamerestä suolamereen olivat todellakin
olemassa. Hän oli niitä jo itsekin saanut käydä muutamia penikulmia.
Ja satoja, taaskin satoja urkeni eteenpäin! Eikä niistä saanut jättää
vaaksaakaan käymättä. Kosket oli noustava, satamat oli vallattava,
selän taakse oli saatava erämaat, joihin ei yksikään sotajoukko
uskaltanut kiertää heidän, Hämeen pirkkojen, ohitse...

Näin selkeästi, melkein kuin suunniteltuna tekona, hän ei ollut vielä
koskaan tuota tarinaa ajatellut. Siinä se oli ... hänen suuri ja
ylpeä perintönsä, jota ei kukaan kyennyt häneltä riistämään.

”Tuli- kirposi kipuna, karvalta kave-emosen, vaimon tuoman
ruumihilta”, soi taaskin hänen korvissaan vanha loihtu. Ja hän oli
sen kuulevinaan tulen yltyvästä tohinasta, josta hänen taattonsa
puhui viimeistä tahtoaan.

Ruumiin kirpeä katku etoi hänen sisuksiaan. Mutta se oli suloista
kuin uhriateria. Syvän syvältä tunkeutui yhä veren ammonaikaisia
käskyjä hänen aivoihinsa. Oikea käsi oli alkanut liikkua
kalmanhurjassa hurmiossa. Se veti poikkinaista puukkoa rintaa pitkin,
jotta paita repesi sepaluksesta ja rintalastan molemmin puolin repesi
karkeita haavoja.

Ei itketä päällikkömiestä naisten itkuin, vaan verisin valituksin
ja juomingein, muistui taas mieleen vanhojen tarinoista. Ja uhraaja
ottaa Revon-ukolta haarikan, juo pitkän siemauksen, kaataa kuohuvan
olven taatolleen matkajuomaksi ja paiskaa haarikan perässä.

Siinä poika käännähti tulesta poispäin, ikäänkuin tuulettaakseen
kasvojansa. Pohjoisesta, pimeydestä, paiskoi myrsky tuulenpäitä,
huohottaen häntä vasten näkymättömänä ja mahtavana.

Tapo lyö pimennossa olevalla nyrkillään kilpeen kuin mustalla
moukarilla. Lyö uudelleen pari kertaa rystysillään, ikäänkuin
tunnustellakseen sen vaskikupuran lujuutta.

Alhaalta joukosta kuului hiljaisuutta vaativa kuiske, joka kiersi
miehestä mieheen: ”Sst, se nostaa luontoaan ... Kalson poika...”

Mutta äkkiä takova nyrkki taukoo iskuistaan. Sokaistuihin silmiin
alkaa nyt häämöttää Kyrönmaan merenranta, sen saarellisen linnan
rikkaudet ja Notburga-neito. Tämä astuu häntä vastaan aivan kuin
kahtena hahmona. Toinen on se entinen, oudon outo linnanneito ...
tuo jään-ihana hahmo, joka kiihti ja kuoletti veriä, ja toinen
... tuo pitkässä viitassa petäjikköhongikkoon saapuva nuori,
korkeavartaloinen nainen, joka kumartaa päänsä hänen rinnalleen
kuin tarjoaisi sen uhriksi lyylipuun juurelle. ”Silloin ... olen
kantava olkiseppelettä sinun vuoksesi”, kuuluu jostain takaa tulen
humisevasta soitosta.

Sellainen oli nyt, juuri nyt hänen oikea rakastettunsa. Ja se oli
oleva hänen ensi taipaleensa ryöstö ja saalis...

Nuoren päällikön kasvot kiristyivät kivusta ja riemusta. Tukka
liehahti hänen kääntyessään taas kohti tulta. Hän murskasi kilven,
kumartui tuleen ja asetti sen vainajan rinnan paikkeille. Käsiä
poltti suuret tulenvaivat. Tukka oli kärventynyt. Mutta niskajänteet
nostivat äkkiä pään korkealle. Kasvot paistoivat hurjan näköisinä.

”Siihen tuli tulesta Liekkiön henki!” kuului huuto kansanjoukosta.

Mutta alimmaiset seisoskelijat olivat kääntyneet katsomaan kylään
päin, yli lahden. Toinen sysäsi toistaan. Kenenkään silmät eivät
uskoneet näkemäänsä. Mutta kerros kerrokselta kansa käänsi selkänsä
kuolinroviota kohti, kunnes Revonukkokin huudahti jotain isännälleen,
nostaen pitelemänsä kypärän ylöspäin.

Tapo tuijottaa samaan suuntaan. Hänkään ei ole uskoa omia silmiään.
Mutta ... siellähän juoksivat kotovartijat riihipolkua, aseet
ojennettuina pään yläpuolelle ... Se näkyy selvästi kuin päivällä,
sillä riihi on ylt’yleensä täydessä tulessa.

Kansa on alkanut liikehtiä levottomana. Eräitä jousellisia
juoksee veneitä kohti. Rantaveden pitkät aallot lyövät jo
ensimmäisiä lähteviä veneitä. Näiden on vaikea päästä irtaantumaan
rantakivikosta. Miesten ruuhkia kasautuu vedenrajaan.

”Paikoillanne! Odottakaa!” kuuluu Tapon huuto läpi tuulen. ”Tänne ...
takaisin!” kajahtaa uudelleen kovalla äänellä.

Alimmatkin joukot nousevat taas ylemmäksi, lähimmät tunkeilevat aivan
rovion alle, joka oli alkanut aleta lähelle hiipumistaan.

”Se on vaivaisen pelehtimistä... Kurjen Toran vainovalkea Kalsoisia
vastaan!” hän huusi kuuntelijoille. ”Sen märkii maantartunta
kainalossa eikä kykene muuta kuin riihiröttelöitä polttelemaan. Mutta
... se älköön estäkö taattoni peijaisjuhlaa!”

Hän viittasi Arpialle, joka talutti Ukonkaaren ylös kuolinkummun
äärimmäiselle reunalle. Se oli viimeinen uhri.

Tapo ottaa jaloistaan lujatekoisen karhukeihään. Astuu hevosen
luo, hyväilee kämmenellään sen kaulaa harjan alta. Sanoo sille
hyvästijätöksi: ”Isäntäsi kutsuu, hirnahda sille iloisesti vastaan
... tavatessanne.” Astuu taaksepäin pari askelta ja iskee keihään
syvälle sotaratsun vasemman lavan taakse, suoraa tietä sydämeen.

Ja vihdoin ... hän ottaa taattonsa viimeisen jousen ja nuolen,
jännittää sen, mutta ei anna jousenselän lyödä. Kääntyen puolittain
päin aimalaisten joukkoa hän puhuu lujalla äänellä: ”Kun tulevat
elokuun myrskyt ensi kesänä, nousevat pirkkalaisveneet satakokkaisena
jonona lapintaipalet, Ukonselät, virrat ja kosket ... läntiselle suolamerelle
saakka. Enkä pane siihen mennessä päähäni Perman
kypärää!” Viimeiset sanat hän iski suoraan päin Aimalaisen kasvoja,
lannistumattomalla voimalla.

Jousi hänen kädessään oli lientynyt vireestään. Hän oli taas sen
vetämäisillään viimeistä laukausta varten. Mutta huusi vieläkin
kerran: ”Me avaamme kaikki satamat ... omille haaksillemme, omille
miekoillemme ja omille vaa’oillemme, sillä se on Kuura-päällikön
henki!”

Nuoli lensi korkeassa kaaressa länttä kohti. Se lähti tulenkajosta
selinäsulkaisin pyrstöin ja hukkui pimeyteen, kenties ... aaltoihin
tai korpeen, maaemiin, tai kauaksi taivaanrantaan saakka.

Kansa jäi ihmeissään ja mykkänä tuijottamaan yli kohisevan
järvenselän, yli pimeän erämaan.

Mutta sen rinnassa olivat alkaneet ouruta suuret taipalet ja suuret
teot.

Tämän romaanin jälkimmäinen osa kertoo edelleen Notburga-neidon
ja Kalsoisten Tapon rakkaudesta, Vuojolan kauppalinnan
hävityksestä ja koko Eteläpohjan saattamisesta päällikköpirkkojen
valta-alueeksi.