4.

Notburgan laulu.

Isä Johannes oli istunut pitkät rupeamat vankien luona pyrkien
taritsemaan kristinoppia pakanapojille. Ristinluvut eivät kuitenkaan
olleet niinkään uutta nuorukaisille, ei varsinkaan Tapolle,
jonka äiti oli kastetusta Karjalasta, Tiurinlinnasta. Poika oli
tottunut lapsesta asti polttamaan maammonsa keralla tuohukset
kalmistohaudoilla kristittyjen tapaan, vieläpä hokemaan Neitsyen
ja pyhän Annan nimeen, kun hätäpaikka tuli. Mutta olipa myöskin
etelästä ja lännestä saapunut luonnollisia väyliään, kauppa- ja
vainoretkiä myöten, pakanalliseenkin Hämeeseen uuden opin tarinoita.
Monenmuotoiset kalamiesten Santti-Antit ja metsänkävijäin Hyyperöiset
eli Hubertukset, Tyrjät ja Tyyperit elivät sielläkin tuttuina kansan
huulilla, puhumattakaan Kiesuksesta, Maariaisen heleästä pojasta.
Eivätkä olleet hengenvaarallisia edes munkkien saarnamatkat Pirkkojen
maille, kunhan eivät vain ruvenneet suorastaan kauhalla kastevettä
valelemaan.

Tämänpä vuoksi eivät pojat suu auki ammotelleet papin jalkojen
juuressa. Ennemminkin myhäilivät tai penseilivät. ”Hoh-hoh ...
oisinpa eilen kuollut, en olisi tuotakaan kuullut”, Mieho saattoi
urahdella hurskaalle miehelle kaislakasaltaan.

Mutta isä Johannespa ei ollut mikään tavallinen pappi. Yllä
nukkavieru munkinkaapu, nuora vyöllä, mutta jalassa tukevat
parkkisaappaat ja kalotin päällä nahkalakki. Hän touhusi joka
paikassa ja kaikkialla. Aamut hän hoiti isännän työhuoneen korkean
pulpetin ääressä kauppakonttorin tilikirjoja, laati kirjeet, piti
luettelot varastoista, opetti tiedon alkeita Notburga-neidolle,
kertoi hänelle pyhimyksistä ja ritareitten maineteoista, hoiti
sairaita ja onnettomia ja joskus katosi kokonaisiksi viikoiksi
kauemmaksi suomalaisasutuksille kastamaan ja kastetuita opettamaan.

Mutta ennen kaikkea hän osasi kuin osasikin tien noitten
pakanapoikien sydämeen. Ryhtyi kertomaan syntymämaastaan, ”Pyhien saaresta
”, Irlannista. Niityt ja laitumet lepäsivät siellä, muka,
suloisessa aamukasteessa kesät ja talvet. Ne olivat väriltään kuin
maito ja hunaja. Laajojen jokien rannoilla kasvoivat laakerit ja
viikunapuut, ja lakastumaton tammi oli niillä main kuninkaana. Mutta
tammistojen keskellä suurissa hovilinnoissa laulettiin rakkaudesta ja
suurista sankareista...

Hän, isä Johannes, oli näet kerran ollut kotimaassaan kuuluisa
bardi-laulaja, joka istui kuninkaan pöydässä ylempänä ritareita ja
sai kantaa kuusin värein koristettua manttelia. Hän oli tavoitellut
hovin korkeinta runoilijamainetta — ”kruunattu bardi” oli
oleva hänen arvonimensä — kun hän, ylenmääräisessä maallisessa
ylpeydessään, oli surmannut salaisen rakastettunsa puolison,
väkivaltaisen linnanherran, ja vihdoin, tunnontuskissaan, kääntynyt
pois kaikesta maallisesta turhuudesta.

Kun Tapo kuunteli hänen kertomuksiaan kotosaareltaan tai tulostaan
Voionmaalle Pyhän Hengen huoneeseen ja vihdoin Roma-luostarin
sistersiläis-veljien pariin, ei ollut tulla loppua hänen
kyselyistään. Irlannin ”Smaragdisaari” linnoineen ja hoveineen,
laakeri- ja seetripuineen, Voionmaan lehtevien metsien niityt, joilla
kasvoi tuhatvärisiä orkideoja, sen satamien tammikylkiset laivat ja
jättien haudat, jotka ulottuivat Ekstasta Gotheimiin — tuo kaikki...
kirjava, rikas ja avara maailma huikaisi hänen metsäläissilmänsä
ja -sydämensä. Maailma avartui hänen eteensä kokonaan uutena,
mittaamattomana merellisenä taipaleena, jonka rannoilla vartosivat
suuret linnat ja rikkaudet, korkeat tornit ja tornien ikkunoissa
niiailevat ja nyökkäilevät neitseet.

Tällaisina hetkinä hän saattoi seurata silmillään isä Johanneksen
eloisia kasvojenilmeitä kuin suuri, hontelo koiranpenikka
ruokkijaansa.

Mutta eräästä aamupäivästä alkaen Tapo lakkasi kuuntelemasta munkin
tarinoita. Hänelle oli sattunut outo tapaus.

Pojat olivat kierrelleet saarta — vahtimies perässä jalkutellen
— ja suomalaispoika Hermo, muka kuin muuten vain puhekumppanina
mukana. Oli saatu pojalta urkituksi tärkeät tiedot ja tehty
lopullinen karkaussuunnitelma. Jaakko-sepän pajassa oli ovipieltä
vasten puolitekoisia ja valmiita miekkoja ja kaipa muutakin kättä
pitempää. Vahtimies oli houkuteltava soutamaan pojat yli salmen,
muka vain heimolaisten kanssa ajan kuluksi pakinoimaan. Perillä oli
hotaistava aseet kouraan, kolkattava sotamies ja vahti paaluportin
luota ja sitten ... Ylistaron, Jalasjärven ja Parkanon vesitaipaleita
Hämeenkyrön puolelle...

Mieho, Hermo ja vartiomies olivat jääneet jälkeen rantapuotien
seinävierelle. Tapo oli seisahtunut miestentuvan nurkkaukselle
ajatukset yhä äskeisessä suunnitelmassa.

Samassa oli käännähtänyt pihan puolelta juoksujalkaa Notburga. Oli
pysähtynyt hänen eteensä kuin naulittuna. Pelästyneiksi avartuneet
silmät olivat tuijottaneet aivan läheltä. Tummansininen otsanauha,
musta tukka, värisevät huulet, kasvot säikähdyksestä elottomat ja
kalpeat — sellaisena oli uponnut hänen päänsä Tapon mieleen. Näky
oli ollut niin äkillinen, että vasta seuraavana päivänä poika sai
muistiinsa hänen korean turkisnuttunsa ja vartalonsa.

Sehän oli ollut kuin ojannotkelmassa syksyllä ... äkkiä jäätynyt
nuori raita, jota ei enää tuuli taivuttele. Mutta ... miten olikaan
lepän puna kuultanut sen vahankalpean hipiän alta! Taisipa olla
sittenkin ... oikea naisenpuolinen ihmisolento... Vavahtipa tuo
pari kertaa aivan kuin hentojäseninen poronvasa elokuulla. Ja siitä
huomiosta poika sai ikäänkuin takaisin suoniinsa sävähtäneet veret.
Tottapa näyttivät olevan, hitto vieköön, nuo tarinat satatornisista
kaupungeista ja ripaotsaisista tyttäristä, joilla oli tuohenkalpeat
kasvot ja hiilenmusta tukka. Siinähän se oli ollut ... ihan tuossa
silmien alla. Ei puuttunut muuta kuin kukankorea ikkuna ja pienen
pieni nyökytys somalla päällä... Sen tytön poika päätti hakea
käsiinsä vaikka keitolaisten parista ... ainakin sen vielä kerran
nähdäkseen. Mutta silloin pantiin yht’äkkiä sekä näille tuumille että
pakoaikeille pääsemätön aita eteen.

Vartiomies työnsi pojat, näiden aikoessa eräänä aamuna pihamaalle,
kirosanoin takaisin tyrmään. Hetken kuluttua astui koppiin
Rotrud-emäntä käsissä kupillinen laihaa velliä. ”Syökää, syöjät, mitä
saatte”, sanoi töykeästi, ”Martinpäivän huomenissa on tämä linna
täynnä peitsellistä miestä, ja tulkoon sitten vaikka koko Pirkkala
...jaarittelemaan, hmh”! Tohahti, ovi kumahti ja emäntä oli mennyt.

                                                  ⸻

Samaan aikaan Rotger-herra kulki Visbynkirje kädessä aitat,
nahkavarastot ja räätälinverstaat. Se oli viimeinkin tullut ja laivan
lähtöpäivä tarkalleen määrätty. Tuossa oli sinetissä pääkonttorin
merkit: ”sigillum communium mercatorum”. Nyt oli viimeisteltävä
tulojuhla naisten juhlahameita myöten. Herra kannatti mestari
Ludolfille parhaat tarveaineet turkispuodeista. Ja Ludolf-räätälistä
oli tullut yhdellä iskulla siirtokunnan tärkein henkilö. Hän sormeili
ja mittaili, päätteli saumat, koristeli hihansuut ja kaulukset
turkispäärmein, minkä leikaten valkeasta kärpästä, minkä näädän
kellervästä rintapuolesta, minkä soopelin mustasta selkänahasta.

Laajalla pöydällä lekotti sorea tinapullo, jonka siman ja viinin
sekoitus meni häkänä päähän. Mutta ei ollut aikaa edes humaltua. Oli
parhaillaan viimeisteltävä Notburga-neidon juhlapuku. Ei auttanut
vitkastella. Jos katkaisi kuiva, kakova yskä neulansuihkeen,
niin samassa jo pulpahti somasti tinapullon kaulassa, nuljahti
aataminomena kuin rasvattu ja kaikkosivat yskänkärpäset, nuo
haaraniekkapirut, jotka mestarin entinen akka oli keuhkoihin noitunut
hänen karatessaan Hedabyn satamakaupungista korean parturinlesken
kanssa. Mutta mitäpäs siitäkään. Ei nyt ollut aikaa muistella vanhoja
murheita. Ihmislapsen oli iloittava kättensä töistä.

                                                  ⸻

Kaikille puolille oli Bunge-herra vienyt tiedon kirjeestä ja tämän
tärkeästä sisällyksestä. Piiat olivat jo lehahtaneet entistäänkin
teerevämpään touhuun. Rengit jahkailivat, mutta kierittelivät kuin
kierittelivätkin milloin kämmenin, milloin anturoin tervatynnyreitä
laituriniemelle laivan tulohetkenä sytytettäviksi.

Asetuvassa sotamiehet paikkailivat rensseleitään ja hankailivat
rautalakkejaan. Kähäräpartainen Swederus hioskeli miekkaansa:
”Oli se sentään ... Holste-päällikkö oikea herra...”, hän alkoi
muistutella. ”Ainakin emännän mielestä, hä-hä-hä”, rähähti nauru
toiselta penkiltä. ”Niitä kuuluu olevan friisiläisiä keihäsniekkoja
alun perin ... tämä Wibrecht-ritari, ja on viimeksi, kuulemma,
varastellut vendiläispakanoita Rügenin saarella, mutta ... en minä
usko, että siltä pirkkalaiskallo samalla tavalla halkeaa kuin...”
”Hä-hä-hä”, kuului taas käkätys, ”keihäsmiestäpä ne taitavat jo
kaivatakin ... meidän ruhtinattaren nivuset, he-he-he...” ”Aika
koljatti se taitaakin olla, kun kävelevät, kuulemma, siellä friisien
maalla sellaisilla puujaloilla, että kypärä heiluu tuolla latvojen
tasalla, eivätkä pääse oikaisemaan akkojensakaan viereen kuin minkä
pääsiäisenä ja muina messupyhinä”, jatkoi Swederus, koko tuvallisen
hohottaessa, kuten ainakin, ukon törkeyksille.

                                                  ⸻

Tällä aikaa saivat pirkkalaisvangit hautoa ajatuksiaan. Tapo ei
osannut enää olla muistelematta taannoista näkemäänsä. Mutta
pakoaikeitten raukeaminen kiehutti sisua. Oli aivan kuin olisi
ollut yltämäisillään petäjän oksaan, josta heilauttaa itsensä
vapauteen, ja sitten ... suistunut suoraa päätä vihollisen
asettamaan heittopermeen. Nuo kaikki tuolla ulkopuolella ... tyttö
kai juonessa mukana ... olivat heidän vihollisiaan. Veri kihahti
päähän kiukusta ja häpeästä, kun muisti miten oli töllistellyt
neitoa kuin sonnimullikka uutta konttia ... eto kapinetta. Se oli
riuhtaistava ajatuksista pois ... koko kummitus. Mikäpähän tuo nyt
lie sen kummempi kuin muutkaan kaukomaitten tytöt ... outo kuin outo.
Ennättäneepähän noita vielä... Ja on sitä mustakulmia meilläkin päin
... kotamuijilla ja lapintytöillä, joita voi ryöstää ken ilkenee tai
vaihtaa kota-äijältä pataranilla ja kirvekululla...

Ja Miehokin tuossa... Tiirotti silmälautainsa alta suu vinossa kuin
jotain uumoskellen. Mutta ei puhunut eikä pukahtanut muuta kuin sitä
iänikuista sorrilaistaan: ”Älähän mitä, älähän mitä... kun mies
suuttuu, niin maakin muuttuu...” Rutto syököön...!

Pari päivää kului nälkäviikon pituisena. Hiihteli ovesta munkin
rumilus, muka huojentamaan vankien oloa. Oli raahannut mukaansa
suurikokoisen kirjan, jonka kannessa, kuulemma, luki ”Missale”, ja
yritteli sojotella sormellaan sen, muka, taidokkaasti piirrettyjä
lukujen alkukirjaimia. Mutta tällä kertaa pirkkalaispojat yltyivät
täysiksi pakanoiksi. ”Hiiteen siitä, Kurjuksen kulkkuun, peijakkaan
tupelkainit!” Tapo ärähti. Rähmällään maaten häijyili Mieho
kaislapahnoilta: ”Sattuukos se Kiesuksen pappi tietämään, että ...
tuollaiset Juortanin kamelit juoksutetaan meiltä päin, kun paha
sää sattuu, lyylipuitten ympäri, sitten otetaan ruumiinmitta ja
kärvennetään talissa ja tervassa. Ja mitä sattuu pyhiä luita jäämään,
ne hakataan huhmaressa ja heitetään tuluspussissa suonsilmään, häh?”

Jäi ittens hohottamaan leuat longallaan. Kalsoisten koljo huojutteli
hajasäärin kuin aikoisi lähettää tuossa paikassa pappi-paran suoraan
oven läpi ja pimeitä portaita alas.

Samassa alkoi pihan puolelta leudossa ilmassa kaikua pehmeänä, aluksi
hentona ja haparoivana, vieraalla kielellä laulettua laulua. Mieho
jäi kuuntelemaan silmät harrillaan, mutta tekeytyi kotvan kuluttua
välinpitämättömän näköiseksi. Tapo seisoi liikahtamatta pöydän luona.
Oli kuin ei olisi uskaltanut hengittää. Vähitellen laulu, joka oli
kuin varkain pujahtanut ikkunasta, vapautui aivan kuin pelon alta. Se
kantautui täyteläisenä tornikamariin ja täytti sen kokonaan helisten
riemukkaasti seinästä seinään. Tapo oli kääntänyt kasvonsa ikkunaan.
Ja äkkiä hän loikkasi ylös tankoihin, puristi rystynsä valkoiseksi
ja katsoi pihalle. Siellä naistentuvan kynnyksellä lauloi Notburga,
nojaten olkaansa oven pihtipieleen. Hetken kuluttua neito katsahti
ikkunaan päin, lakkasi samassa laulamasta. Puikahti kuin kärppä
eteiseen, näkymättömiin.

”Mitä se lauloi?” Tapo kysyi munkilta. ”Se oli laulu, jota lauletaan
kotimaassani. Olen opettanut sen Notburga-neidolle.”

Tytön nimi jäi oudon tarttuvana Tapon korvaan. Se tuntui ikäänkuin
sanomattoman kaukaa tulleelta. Siinä oli juhlallista voimaa, mutta
samalla se oli hänen mielestään aivankuin lapsellista soperrusta,
joka sorahteli huvittavasti tuossa ihan korvan juuressa. Tytön
kasvot tulivat taas yhtä lähelle, vieläkin lähemmäksi kuin muutama päivä sitten
rakennuksen nurkkauksella. Hänen herkkää luonnonlapsen
korvaansa oli laulu hyväillyt kuin nuoresta rinnasta tuleva raikas
hengitys. Se värähti vieläkin hänen kaikissa aistimissaan. Se
oli tuoksuna sieraimissa, se oli jossain silmämunan sisäpuolella
avautuvina huulina, himertävänä lepänpunana ja kalpean otsan sinisenä
nauhana...

Tapo havahtui oven käyntiin isä Johanneksen poistuessa ja näki Miehon
naaman muikeassa irvessä. Pojat tuijottivat hetken sanattomina
toisiinsa. Vihdoin alkoi Mieho sanoilla: ”Kas, kas, taitaa se
palokärki nokkia tuorettakin puuta, kun hullu pää sattuu ja kun
unohtuivat kotiin ne ... naapurin tyttäret, he-he.”

Palokärki, joka keikkui kototalon pirtin viirissä, oli Kalsoisten
suvun ennuslintu, ja naapurintyttärillä Mieho oli tarkoitellut
Aimalan Mero-neitoa, johon Anukka-emo oli poikaansa kädestä pitäen
suostutellut.

Tämänpä vuoksi iskivät kumppanin sanat kuin korvapuusti hereimmällä
hetkellä. Tapo loikkasi toverinsa kimppuun suoraa päätä. Jytisi
permanto, niin että kattoparrut yhteistuvassa jumahtelivat. Mutta
salvoimet nurkissa pitivät kuin pitivätkin. Ja lopulta pojat
tapasivat itsensä kaislakasalta, molemmat rähmällään kasvot
vastatusten kuin puskevilla jäärillä.

Mutta saipa viimein kaapatuksi Mieho toisen olkapäätä ja
huohottaneeksi, muka sovitellen: ”Ka, suruksihan se on täi sukassa,
mutta ... kaupan ne ovat hyvätkin kanat, jollei muuten niin
ryöstämällä ja pässihän se ... omasta karsinastaan.”

Kalsoisten Tapo nojaili hengästyneenä ovipieleen. Heilahti sisukkaan
näköisenä keskilattialle ja sanoi nyrkki ojossa: ”Eivätkä pysy nämä
pojat kauan tässä karsinassa.”

”Eipä ei, me nyt vaikka saukkona tuonvertaiset salmet”, myösteli
Mieho, ikäänkun vanhemmakseen.

Mutta Rotrud-emäntä oli askarrellut suurtuvassa kattoparrujen
jumahdellessa. Nosti päänsä kattoa kohti, äsähtäen pahasti, mutta
naurahti sitten itsekseen äänettömän naurun ja kohautti olkaansa,
ajatellen: ”Puskekaa mitä puskette, mullikat.”