SISÄLLYS:

1. Suomenakka herää.
   2. Sarkoisten Maretta.
   3. Signa et Miracula.
   4. Kylviäisleipä.
   5. Lempolaiset ja korpirosvot.
   6. Väijytys.
   7. Friisiläiskorpin joutsenlaulu.
   8. Turrinpojan sotaolvet.
   9. Vanhan ojakonnan viisautta.
   10. Pannakirot.
   11. Tarolaisen pellonoja.
   12. Kainutar.
   13. Tuomio.
   14. Pyhimys ja henkipatto.
   15. Synsiän erämaissa.
   16. Lapinkanan seitauhri.
   17. Jumalantauti.
   18. Kostaja.
   19. Tilinteko.
   20. Uudessa Kalsilassa.
   21. Saloisten markkinoilla.
   22. Peuranajo.
   23. Näkymätön ansa.
   24. Sala-ampujat.
   25. Verenpunainen horsma.
   26. Suolamerestä suolamereen.
   27. Vuojolan perikato.
   
   

1.

Suomenakka herää.

Suomenakka, maaemän tyttäristä sisukkain ja sitkein, oli taas,
viime martaitten päivästä saakka, maannut kuoliona koko talven.
Sen pää rojotti Tenojoella, toisen jalan virsu Vuoksen latvoilla,
toisen Kymijoella, Hollo-jättiläisen asentopaikoilla. Lännenpuolinen
hameenlieve oli jo syksyllä uponnut merisiin hyhmiin, jotka olivat
sen kopristaneet tuulen hulmahtamattomaksi, härmäksi, jääksi ja
lumeksi.

Jos herättelikin sitä jo maaliskuussa Tuulenakka, levitti lentoon
satakertaiset hynttyynsä, niin että Tapiokin heräsi puimaan
petäjäriihtään, ei noussut istualleenkaan Suomenakka.

Raotti vain toista silmäänsä Ruijan puolessa, Liuron tunturin laella,
jonka pyhä kaltiolähde suli silloin haikeaksi, läpikuultavaksi,
erämaitten yksinäisimmäksi silmäksi. Katsoi hetken. Tuijotti
silmäkaihellaan liikkumatonta päivänsappea. Ei nähnyt maidonvalkeata
joutsenta lentämässä Inaria kohti. Tuijotti yöhön saakka. Näki Rutjan
tulet välyämässä ja soilehtimassa. Veti taas silmänsä härmään. Ei
ollut vieläkään aika nousta, se huomasi. Niinpä yltyi taas martaana
makaamaan viikosta viikkoon.

Mutta huhtikuussa nousi lounaasta, Saksansalmista, sellainen
kevätahava, että havahtui Vuolenkoskella saakka Hollo-jättiläinen,
havahtuivat Vuoksella Tiurinkosken hurjapäiset kolmoiset ja Aurajoki
avasi levälleen leppoisan suumalonsa.

Ja siitä se rupesi oinistelemaan, erämaanakkakin, jäseniään ja
haukottelemaan, longahuttelemaan niin, että tohina ja ryske alkoi
kuulua sysmäisten korpienkin takaa, Toutosenselältä ja Vanajalta
saakka.

Ja varsinkin sieltä päin, sillä horteessa lojuneen Suomenakan
keuhkot, sydänmunat ja muut elämänveren lähteet olivat maanneet
kalmankohmeessaan juuri niillä main, pyhien koskien suojaisissa
kopruissa, Hämeen heimon ihanilla rintamailla.

2.

Sarkoisten Maretta.

Lounaasta käsin oli jo viikon kuluttua päivä työntynyt Sarvi-ukon
maille, Halikon lahdenperukkaan, jonka kuulusta kauppapaikasta,
Rikalan satamasta, viron- ja saksankestit alkoivat hankkiutua
merentakaisille kotomailleen.

Keväthölskeeseensä joutui tyyni Loimijokikin ja ujutteli tulvavetensä
kohti Kokemäkeä, jossa Pahdingin ja Lammaisten kosket karjahtelivat,
syöksyivät suvantoihinsa ja painuivat välkeänä kymenä kohti Teljän kauppalinnaa
.

Täälläkinpäin, Pyhänkorvan kauppapaikalla, Rakkulaisten Saksankivillä
ja suvantojen markkinakentillä oli jo varastoaitat tyhjennetty.
Pulleamahaiset haahdet oli latjattu täyteen Hämeen-Pirkkalan
turkistavaroita: hirven- ja poronnahkoja, ahmaa, näätää, kettua,
kärppää ja oravakiihtelyksiä, joita Harjavallan pirkkakauppiaat
olivat talven aikana erämaantakaisilta sukulaismiehiltä ostaneet
ja huikein voitoin myyneet talvehtiville kestipojille, Visbyn ja
Lyypekin mankaripohattain kaupparengeille.

Nyt oli jo viimeiset harjakaisjuomingit juotu Pyhän Olavin
kiltatuvassa. Kokemäen ja Sarkonlahden Sarkoiset
olivat jo soudattaneet ja sauvotelleet itsensä kotikonnuilleen,
saunoitelleet veristään raskaat olvet ja päätä pakottavat
Reininviinit ja sutkautelleet emännilleen, aivan kuin pieneksi
selvittelyn tapaiseksi: ”Ka, niinpä sitä sanotaankin, jotta ...
’kipaten kiltaan mennään, kontaten kotia tullaan’.”

Mutta Sarkoisten Maretta istui Pahdinginkosken alimmalla könkäällä
tuijottaen suvantokaarteen markkinakojujen hökkelikylää.
Upearipsuinen vaaleanharmaa liina on hartioilla, pitkä oljenkeltainen
palmikko ulottuu taakse hoikalle vyötärölle saakka, toinen ujuttautuu
olkaliinan suojassa solevata kaulaa pitkin helmaan saakka. Otsanauhan
vieriltä paistaa auringonkilossa kaksi irrallista suikaletta vieläkin
vaaleampaa tukkaa. Ne kiertävät korvanlehteä kuin tuleentuneet tähkät.

Mutta kupiaantyttären kasvot ovat kalpeat kuin hukkuneitten neitojen,
meriraukkojen, kelmeässä yössä. Soukka leuka on liikkumattoman
jäykkä. Ja kulmallisten alla on harmaansinisten silmien ilme yhteen
paikkaan tuijottava, aivan kuin niitä jäytäisi yhtämittainen,
poistumaton näky.

Olka liikahtaa kylmänväreestä tai äkkinäisestä inhosta. Kaksi
kalanperkaajatarta, loisvaimojen yksin saatuja tyttäriä, on työntynyt
rantapuotien lomitse vesikiville ja ryhtynyt pärskyttämään suomuja
keväthauesta.

Vielä äsken, muutamia päiviä sitten, nuo häkäsaunojen tyttörievut
olivat pelehtineet tuolla alhaalla, myymäkojujen nurkissa,
kestijoutioitten kanssa, joita päällikkötalojen tyttäret eivät
pitäneet edes pilanteon arvoisina.

Häpeän kuuma veri nousi tukahduttavana ohimosuoniin saakka. Hän,
Maretta, oli viime kesänä ollut tuollaisia ... kylän läksijäimiäkin
naurettavampi, elänyt kestikasakan vierustelijana, hulluna ja
houkkana, jonka kaulaan rietas salakyttä oli kietaissut kavalan
heittopermensä huikaisevassa juhannusyössä...

Nyt hän oli läkähtyä häpeään tuon menneenkesäisen vuoksi, eikä edes
viime syksyn tuoma kosto enää riittänyt lohdutukseksi. Ajatukset
eivät kyenneet taaskaan pysähtymään.

Ne kiitivät kosken vuolteita ylöspäin ja tapasivat koskenniskan
takaisen pienen saaren, jonka alla hitaasti velloi seisova vesi,
mutta toisella puolella, rannankaarretta pitkin, kiersi akkavirta ja
toisella tulinen, ahmaiseva koski.

Se, se oli ollut heidän saarensa, hänen ja Gunno-herran, joka oli
keikaillut sulkahatussa ja Lyypekin parhaassa keltaverassa ja joka
oli sanonut olevansa Visbyn kuulua kauppiassukua,
pienten kolttosiensa vuoksi muka riitaantunut taattonsa kanssa ja
heittäytynyt, suutuksissaan muka ... palkkarengiksi.

Istujan huulilla vavahteli ivan väre. Ohoh, ne näyttivät
ilkamoivan, silläpä saarella teit viimeisen kolttosesi, kestipoika,
maailmanrannan kiertäjä...

Mutta katse oli taas kääntynyt rantapuotien rykelmään. Kasvojen
ilme muuttui katkeraksi ja suuhun nousi katkeraa makua. Siellä,
tuolla hökkelikujilla, se pitkäkyntinen valeniekka oli petoksensa
paljastanut.

Hän oli istunut silloinkin tällä samalla kivellä, odotellut ilo
sydämessä, että Gunno saisi mankari-isäntänsä laivan lastatuksi,
jäädäkseen itse tänne hänen luokseen, talvehtimaan.

Jo nostelevat eräät haahdet ankkureitaankin. Viimeinenkin lohitynnyri
ja oravannahka on jo kannettu kauppaherran laivaan. Mutta Gunnoa ei
kuulu eikä näy.

Tietymätön hätä panee hänet, Maretan, juoksemaan patosiltoja pitkin
rantakojujen puolelle. Hän kiertelee kujia. Kyselee Gunno-herraa
vastaantulijoilta. Hän ei välitä enää rakkauttansa salailla. Kukaan
ei ole kestiherraa nähnyt. Hänen hätänsä käy yhä polttavammaksi.
Täytyy pysähtyä ja tyynnyttää hullaantunutta sydäntä. Hän jää
nojaamaan erään kojun nurkkaukseen.

Vieläkin, tänä hetkenä, istuja muistaa kuin eilisen päivän, miten
hän oli jäänyt katselemaan vastarannan taivasta. Siellä oli ollut
kummallisia pilvenhuiskaleita, aivan kuin helmikuisia keijavaisia,
jotka liihoittelevat sinertävien vuorten rinteillä, ennustaen
katovuotta ja nimettömiä tauteja.

Silloin, samassa hetkessä, oli hänen silmänsä tavannut Gunno-herran,
joka oli tyhjän kujan kulmauksessa nuorittamassa jotain tavaramyttyä,
lähettyvillä suuri raskaan näköinen arkku.

”Siinäpä hän onkin”, hän sanoo ilahtuen itsekseen. Mutta itselleenkin
kummaksi hän ei osaa liikahtaa paikaltaan.

Mies kiristää nuoria hiki hatussa. Mutta silmää vähän väliä nurkitse
rantaan päin, jossa näkyy joukko laivamiehiä hyvästelemässä
tyttöletukoita.

Mikä kummallinen aie piileekään hänen rakastettunsa eleissä?
Niissähän on — Maretta on kauhistumaisillaan — niissä on ... noissa
käsivarsissa ja sormissa kuin varkaan haamaisua ja kouristumista...
Ja sehän pälyileekin kuin ... pitkäkyntinen varas, joka pelkää tulla
yllätetyksi. Eikä näe sittenkään — neito on naurahtamaisillaan — ei
näe, ei kuule. Onpas pojalla kiirettä...

Siinä on taaskin tulvahtamaisillaan hänen mieleensä iloinen ajatus.
Sillä on kiire, poikaparalla, hänen luokseen, hänen, Maretan! Ja
siinä saa vielä kauppiasherransa ryysytkin niputella ja arkut
lastata...

Samassa alkaa Gunno-kesti hätäisesti viittoilla rantaan päin.
Odottelee jännittyneenä. Katsahtaa koskenkönkäälle, mutta pysyttelee
tarkasti nurkan takana. Viuhtoilee, huitoo uudestaan. Jo eroo
pari laivapoikaa rannanpuolen miesjoukosta. Panevat juoksuksi.
Vaistomaisesti Maretta painautuu oman kojunsa nurkkauksen taakse,
näkymättömiin rakastetultaan. Sen kasvoissa ja heristelevissä
nyrkeissä oli taaskin ollut jotain pelonalaista luihuutta, pakoon
luikkivaa varasta.

Maretta on pysähdyttämäisillään juoksevat laivarengit. Mutta hän ei
uskalla, on ikäänkuin liian ratkaisevaa tulossa. Hän valahtaa taas
voimattomaksi. Keijavaispilvet ovat taas alkaneet liihoittelevan
tanssinsa, niin että hämärtää silmiä ja sydänalassa liikahtelee
oneata kammoa. Kantajat palaavat välillään raskas arkku. Laskevat
hetkeksi kantamuksensa maahan. Maretta saa kysytyksi nurkaltaan:
”Mitä kannatte?” ”Gunno-herran matka-arkkua.” ”Liekö lähdössä
jonnekin?” ”No, Visbyhyn suoraa päätä ... isäntämme mukana.”

Siinä seisoi Sarkoisten neito.

Hän katsoo vaistomaisesti varttansa pitkin, huojuen kuin vastakoivu,
josta karkea käsi riipoo parhaillaan heiveröisimmät oksat. Vasen
käsi nousee vyötäröiltä, vetää raskaasti rintaa pitkin, tarttuu
paidan sepalukseen, aivan kuin koetellakseen, oliko se reväisty
auki. ”Likaista, likaista ... karkuri”, tulee raskaana hengityksenä
huohottavilta huulilta.

Mutta tällöin, tässä ainoassa hetkessä, irtautui hänen sydämestään
jotain kuumaa ja raskasta. Ajatukset alkoivat liikkua jollain
tavalla tyhjässä tilassa. Ja nyt ne olivat hyytävän varmat. Hän
tiesi näkevänsä nyt sekä itsensä että tuon ... tuon karkurikestin,
palkkarengin, jolla ei ollut muuta kuin koreat hetaleet matkiakseen
isoisten tapoja. ”Vai rakkautta”, hän hymähti. Huulet olivat
jäätyneet hitaasti ilkamoivaan nauruun. Hän ei tuntenut enää mitään
tuskaa rakkaudesta tai sen tapaisestakaan. Oli olemassa vain häpeä,
joka oli pestävä pois. ”Vai niin, vai sillä tavalla... Maailmanrannan
rentutko tässä ... ilveilemään Sarkoisten tyttärien kanssa!”

Muistelija on noussut kiveltä, aivan kuin hän olisi tahtonut
uudestaan, seisaaltaan ja ylpeänä, elää kostonilonsa ja tuomionsa.

Miten taitavasti hän olikaan houkutellut kestipojan ansaan. Oli
ollut huolettomana hyvästelevinään ja näytellyt pientä surkeutta
erojaiskättelyssä. Sitten, yht’äkkiä, oli ollut kavahtavinaan kaulaan
ja supissut hätäisesti kuin tarjoten helliä muistoja erojaisiksi:
”Meidän saaressamme, tuolla ... minulla on sinulle yllätys! Siellä on
kätkettynä aarre. Tule, hakekaamme...”

Ja kun kesti oli epäröinyt, hän oli houkutellut yhä vakuuttavammin:
”Siellä on Sigtunan ja Kalmarin markkoja, friisiläistä ja Vuojolaista
rahaa ja koruja, jotka voi hyvin Visbyssä vaihtaa, katsos ... aioin
ne oikeastaan meidän pakomatkaamme varten, tulevaksi kevääksi,
mutta...”

Maretta oli tullut kesken muistojensa rantaan, lohipadon
syrjään, jossa vihisi väkevä virta tokeitten lomitse. Hän oli
helähtämäisillään nauramaan. Helpollapa antoi itsensä pettää... se
helppoherra, hän ajatteli yhäkin halveksien. Hän on taas nousevinaan
koskenrantaa ylähäiselle saarelle, jossa täyttyi se, minkä täyttymän
piti.

Parilla aironvedolla hän on vetäisevinään veneen yli kapean
salmen. Hän on harppaavinaan kokasta rantakivelle ja heittävinään
kuin sivumennen kestille: ”Siirrä vene tuonnemmaksi, virrattomaan
veteen...”, ja kun mies oli yrittänyt nousta maihin, hän oli
huudahtanut huolettomasti: ”Ei, ei, pysy siellä, ota arkku vastaan!”
Sitten hän oli ollut hetken kaivavinaan, käsin, kynsin, sormin,
ja kahmaloin. Samassa hän oli ikäänkuin hengittääkseen noussut,
tarttunut veneenkokkaan ja muka ilakoiden uhkaillut: ”Tiedä, mies,
jos työnnällän tästä tuonne virtaan, nielee sinut kuolema ...
koskessa!” ”Työnnä, työnnä!” oli se houkka huutanut nauraen vastaan.
Ja hän oli ollut taaskin jatkavinaan lemmekkään mustasukkaisena:
”Vai ovatko tottakin Lyypekin ja Hedabyn naittilaat pirkattariakin
nauherampia?” ”Eivätpä olekaan, mutta ... tulenpa taas ensi kesänä,
tulen varmasti, kuuletko?” Se parka oli lopultakin jotain, nähnyt
hänen silmiensä tuhosta ja kuolemasta. Ja tuomio oli tullut.

Sarkoisten tytär näkee yhäkin, tänä hetkenä, itsensä seisomassa
veneen kokan vieressä. Se painuu syvälle veteen hänen kättensä alla
ja vene alkaa keikkua. Mies nostaa anovasti kätensä. Mutta ei uskalla
liikahtaa paikaltaan. ”Vai eivät ole”, sanoo Maretta hitaan jäyhästi,
sana sanalta. Äkkiä venytetyt sanat aivan kuin jäätyvät huulille.
Ne särkyvät, käyvät katkonaisiksi, alkavat putoilla rautaisina
rakeina, kuin synkästä tuomion pilvestä: ”Tiedätkö mitä tehdään
pakana-Pirkkalan puolella karkuriorjille ja petollisille rengeille?
Tiedätkö mitä siellä tehdään varasteleville maankiertäjille ja
rentuille? Vai et, vai et! Kohta saat sen tietää ja kokea.”

Kestin kädet ojentuvat taas rukoilevasti ja mielistelevästi. Hän
luulee neidon tulleen mielipuoleksi mustasukkaisesta rakkaudesta.

Mutta Maretasta tuntuu, ettei hän saa ääntänsä kuuluville oman
vihansa myrskyltä. Hän jatkaa huutamalla: ”Ne heitetään niskapadolta
koskeen, koskeen! Ja saavat uida, jos uivat, saavat nousta suvannosta
märkinä koirina, jos nousevat, ja sitten ... he saavat juosta korpeen
henkipatoiksi, jos juoksevat. Niin, niin, jos juoksevat, luihu
häntä koipien välissä, silmät pälyen, kuono nurpallaan ja koparat
kynnettöminä. Mutta sinä, sinä korea teikarivaras ja karkurirenttu,
sinä saat erikoisen armon... kristittyyn tapaan. Saat mukaasi
aarteen, saat, saat ... oikean morsiamen, pirkkalaistyttären
kuvahaisen, joka ei ole vähäksi arvattavissa...”

Huutaja oli tukehtua omaan sanatulvaansa. Hän tuskin näkee sokeassa
vihassaan, että Gunno-kesti makaa märkänä koirana veneen pohjalla,
odottaen surkein, jännittynein naamoin, että mielipuolen päähän
pälkähtäisi jotain muuta, jotain, mikä hänet pelastaisi.

”He, siinä!” huutaa Maretta. Heittää rannalta jalkojensa juuresta
kiemuraisen, lahonneen juurakon keskelle venettä. ”Siinä on, ota!
Siinä on talvimakaajalle morsianta ja aarretta... Hoi, mies, matkasi
alkaa!”

Vene irtoaa raivokkaan käden työnnältämänä. Se syöksähtää oikealle,
kuohuja kohti. Kesti hapuilee airoja. Mutta liian myöhään. Pyörre
kiepahuttaa kepeän aluksen kaarnanlastuna ympäri. Mies seisoo
kauhun lyömänä hetken, kaatuu rähmälleen. Ponnistautuu polvilleen.
Vielä kerran nousevat kädet toivottomaan avunhuutoon. Vene hukkuu
kohisevan virran pyörteisiin, hypähtää näkyviin, katoaa taas, kunnes
koskenniskan pitkä nielevä vuolle ahmaisee sen palautumattomasti
summattomaan sudenkitaansa.

Sarkoisten tytär on lakannut pitkäksi ajaksi hengittämästä. Vihdoin
hän huoahtaa koko pakahtuneen rintansa tyhjäksi. Siemaisee sen taas
täyteen uutta, kylmänraikasta ilmaa ja lähtee kävelemään saaren
rannanpuoleiseen niemeen, uidakseen salmen yli mantereelle.

Hänen rintansa ja päänsä on huojentunut kaikesta tuskasta. Mutta
hänen askelensa on väsynyt, aivan kuin raskaan päivätyön tehneellä,
vanhenevalla naisella.

                                                  ⸻

Samankaltainen lamauttava väsymys painaa nytkin raskaana riippana
hänen jäseniään. Hän ei tunne vieläkään itseään puhtaaksi häpeästä.
Hän vihaa jokaista vierasveristä olentoa. Mutta hän ei tiedä mitä
hänen on tehtävä.

Joka päivä, ollessaan parhaillaan sukuloimassa täällä Pyhänkorvalla,
hän on tehnyt tämän matkan koskenkönkäälle. Se ei ole noussut ...
tuo vainaja, suvantovesistä näkyviin. Ei ole tullut siitä huhuakaan
alavesien puolelta. Jokin ... yhäkin täyttymätön kostonhimo tai
rauhan kaipuu huutaa hänessä. Hän seisoo ja seisoo. Tuijottaa
vellovan suvannon ja koskenpyörteitten rajaan.

Jos se nousisi juuri tuosta, tuon viimeisen pyörteen alta, rumana
ja pöhöttyneenä, silloin hän tietäisi, että Paiseen-akka on sen
keittänyt mätänevällä kielellään ja...

Ajatus ei kykene jatkamaan päähän saakka hirvittävää näkyä. Hän
huitaisee kädellään ohi silmän ja poskelle valahtaneen hiussuikaleen
ja kääntyy riuhtaisevin askelin paluutielle.

                                                  ⸻

Tuulee lännestä. Luja vihuri nousee virtaa vastahakaan. Alastomat
koivut ja kelmeänruskeat rantahaavat, yksinpä jäykät, jättiläismäiset
katajatkin taipuvat sen mukaan. Huima tuuli huumaa hetkeksi kävelijän
ajatuksettomaksi. Veri alkaa vähitellen kiertää lämpöisenä. Uudet,
rohkeat näyt alkavat häivähdellä silmien editse. Varsinkin erästä
näistä, jo viime syksynä syntynyttä, hän on kantanut mielessään läpi talven,
aivan kuin salaista sydämen alla kasvavaa sikiötä, joka kerää
ahmattina ruokaa emonsa terveestä ruumiista, paisuttaen sen suonet ja
solut.

Juuri samoihin aikoihin, kun hän oli tehnyt kostotyönsä, oli kerran,
keskellä pimeätä syysyötä, herännyt koko Pyhänkorvan asujamisto.
Vastarannalla oli vuojolaisrenkien venetelakka syttynyt tuleen.
Oli kuulunut taistelun melskettä. Sitten oli tullut kammottava
hiljaisuus. Mutta aamun hämärässä valossa oli nähty vastarannan
penkereillä liikkuvan suuria miehenhaamuja, kuin kyöpeleitä,
sodassa kaatuneitten rauhattomia henkiä. Nämä olivat kadonneet
kuitenkin päivän kohotessa, aivan kuin olemattomiin, pohjoispuolisen
Kynsikankaan autioille taipaleille.

Päivällä, kun kyläläiset olivat hiipineet paikalle, oli tavattu
kymmenkunta vuojolaisrenkiä surmattuina. Ja kummanmuotoiset huhut
olivat alkaneet kiertää.

Surmatyön oli tehnyt, niin kerrottiin, pakana-Pirkkalan
päällikönpoika, Kalsoisten Tapo, joka taisteli Vuojolan kauppalinnan
Wibrecht-ritaria vastaan. Sieltä se oli tullut ... erämaitten
takaa, pudottautunut ahmana vihollistensa niskaan, haukkonut poikki
kaulasuonet ja taas kadonnut syviin, saavuttamattomiin korpiin.

Nyt jälleen, kevättalvella, oli tuo tapahtuma palautunut
palautumistaan Maretan muistiin. Se eli vielä ... tuo hurja
päällikönpoika. Huhut olivat taaskin tänä keväänä ruvenneet siitä
miehestä tietämään yhtä ja toista.

Kyrösjärven taipaleilla oli nähty vaeltelevan sen vakoojia kohti
Parkanon ja Jalasjärven vesiä, ehkäpä Ylistaroon ja Vuojolan
porteille saakka. Ja varmana tietona oli ruvettu kertomaan miehestä
mieheen, jotta se itse, tuo rohkea pakana, oli viime syksynä
polttanut taatto-vainajansa ruumiin pyhällä roviolla, ja sitten,
jo kevättalvesta alkaen ... ryskänyt orjajoukkoineen Kuloveden
tuolla puolen, Siuron linnan valleilla, niitä ylentelemässä ja
varustelemassa.

Siellä, pakana-Hämeessä, oli Sarkoisillakin sukulaismiehiä Sarkolan
talossa. Oli niitä Marettakin tavannut kotoisilla syys- ja
talvimarkkinoilla. Leveäharteisia jääriä tai hongankolistajia olivat
olleet ... nuo korventakalaiset. Eikä niitä ollut tahrannut kaste tai
vieras veri...

Mitä lämpöisempänä alkoi huhtikuu humahdella, sitä voimakkaampi halu
nousi Maretassa palata takaisin kotiin, Sarkonlahden Sarkolaan, joka
sijaitsi lähempänä pakanallisia erämaita.

Menomatkalla sopi hyvinkin poiketa Salonsaaren Kojolaan, jonka
tyttäriä oli hänen oma maammonsa. Sillä saarella näet seisoi yhäkin
kaatamattomana Arventalon uhrikarsikko ja esitaattojen lyylilehto
pyhine lähteineen, jossa sopi pestä päästään ja rinnoiltaan pappien
kastevedet.

Ja aivan kuin nyt vasta hän muisti, melkein korvin kuulemalla,
senkin, että siellä Salonsaaren rannalla humisi myöskin ammonaikainen
Ämmänpetäjä, Taivaan-akan pyhä kelohonka, jonka juurelle matkamiehet
saivat laskea puhtaan havunoksan lyylitelläkseen itselleen
myötätuulet ja leppoisat taipaleet.

Millä tavalla hän oli parhaiten itsensä puhdistava kristityn
muukalaisen tahrasta, pääsevä jälleen terveeksi pakanaksi, sitä
hän ei osannut itselleen varmasti selvitellä vielä eväsvakkoja
täytellessäänkään.

Mutta sen hän tiesi nyt ajattelemattakin, että näiltä main ja täällä
kokemastaan hänen oli riuhtaistava itsensä irti, tuli mitä tuli.

Niinpä eräänä huhtikuunloppuisena aamuna Sarkoisten tytär istahti
yksin soututuhdolle ja käänsi veneenkokan itäänpäin, Vammaskosken
suvantoja kohti.

Hänen airojensa lappeet painuivat aluksi syvin, äkkinäisin iskuin
virtaavaan veteen. Mutta vähitellen valui soutajan käsivarsista
pyyryihin rauhallinen tahti. Vene eteni, hänen kostonsa saari jäi yhä
kauemmaksi taaksepäin.

Ja hän souti mieli hartaana saaresta saareen, vaelsi kannastaipaleet
toisen toisensa jälkeen aivan kuin kristitty toivioretkeläinen,
joka palastaa polvistumaan pyhimysjäännösten ihmeitä tekevän arkun
eteen. Mutta hänen korvissaan humisi pakanallisen Tuulen-akan huhuilu
ja huuto, ja hänen sydäntään paisutti iästä ikään pakanallinen
kevätaurinko.

3.

Signa et Miracula.

Tora-akan vaskenkarvallinen poika, rautaharjaksinen Turri-poika,
joka oli taaton puolelta itsensä sodanjumalan, Turisaan, pahnaa,
oli kerran vihapäissään, tapellessaan vanhemman veljensä,
Hatta-jättiläisen, kanssa paiskannut turrinkivensä keskelle
Pirkanmaata ja yltynyt rakentamaan linnoja ympäri hämäläisten
heimomaita.

Nosti Kernaalan rantavuorelle Hakoisten linnan, rakensi sitäkin
ylpeämmän tornin Rapolanharjun jynkeimmälle kyttyrälle ja Kuloveden
koillisille kolkille jylhän Siuronlinnan, jota kristityt olivat näinä
aikoina ruvenneet haukuskelemaan Pirunlinnaksi.

Lisäksi paiskeli sinne ja tänne pienempiä hyypiönmäkiä ja
linnavuoria. Mutta maanmahtaviksi lukoiksi, avaamattomiksi ja
valloittamattomiksi, hän ennätti latoa, veistää ja takoa vain nuo
kolme maanmainiota turrinlinnaa.

Parhaillaan, eräänä toukokuunalkuisena päivänä, kuuluu Siuronkosken
niskapuolilta, Linnavuorelta, ankara ryske.

Orjajoukko nostaa linnan kivivalleille Repo-ukon, Kalsilan
venemestarin, johdolla uutta kaksinkertaista hirsiseinää, jonka arkut
täytetään hiekalla ja soralla, joten jää luja tantere puolustajain
taistella ulommaisen hirsiseinän, rintasuojuksen, takaa.

Pajaorjat, käskijänään itse Rautaparta, takovat etelämuurilla
mahtavan lankkuportin ja tämäntakaisen kaksikerroksisen hirsitornin
luona, jotka nekin rauhanaikojen kuluessa ovat päässeet pahasti
ränsistymään.

Hölmännostajaorjat raatavat myös etelävalleilla, näiden
ulkopuolella, kaivaen Arpian käskyläisinä umpeutunutta vallihautaa
ylipääsemättömäksi rotkoksi.

Veistokirveet sihahtavat ja roikuvat pitkään hongankylkiä myöten.
Salvosnurkilla iskeskelevät kirveenterät, lastua purkaen ja heitellen
kimahtavia kaikuja alas laaksoon. Portilta päin taas helähtelevät
vasarat naulankantaan ja jumahtelevat moukarit. Uusia saranarautoja
juutetaan siellä sijoilleen, ja raskaat hirrenpuolikkaat,
sulkupuomit, saavat päihinsä murtumattomat rautarenkaat.

Etelään viettävällä aukeamalla on joukko tilapäisesti kyhättyjä
havumajoja, joiden piirissä palaa yötä ja päivää nuotio. Tällä
kertaa, keskellä päivää, se on alentunut hehkuvaksi hiilloskasaksi.

Siihen tuijottaa tovin verran Rauta-parta, pidellen ainoata kättänsä
sen yllä koholla, aivan kuin lämmitelläkseen. Hänellä on päässä
entisestäänkin kuluneempana vanha näädännahkareuhkansa, jonka
korvalliset sujuttautuvat höllinä ohimoilta alaspäin. Pitkät ajat on
ukko mietteissään. Mutta oikean käden tyngän tyhjä hiha heilahtaa
äkkiä melkein vihaisesti. Nyt ei ole aikaa, näyttää sanovan hänen
nykäisevä liikkeensä. Täytyy katsoa orjain raatamista.

Ukko nousee portinpieleen, kivivallille, ja heilahuttaa terveen
kätensä hirsimuurin harjalle. Täältä hän jurahtaa orjille pari
käskyä, mutta jää taas tuijottamaan yli erämaisen havumeren
kyläisille rintamaille.

Hän on näkevinään yli Toutosenselän Kuljun puolelle saakka,
jossa Aimalan Hirvi varustelee parhaillaan omaa Lemmonlinnaansa.
Rauta-parran parrankaari työntyy, hampaitten synkästi puristuessa,
harmaana karrina eteenpäin.

Sieltä takaapäin uhkaa heitä, Kalsoisia, veljesvaino, sillä
Aimalan isäntä haluaa väenväkisin kukkoilla ylimmillä orsilla.
Nyt on olevinaan aika tullut riistää perintökypärä Kalsoisten Tapon
aarreaitasta, kun sai pojan niskaan sysätyksi syytteen muka
taattonsa murhasta ja naitetuksi sisarensa Kurjen Toralle, joka lisää
lisäämistään metsärosvojensa laumaa Päijänteen takana. Eikä tiedä
poikaparka vielä edes kaikista juoniloista, joita ne konnat ovat
punoneet käräjäkehän ympärille. On ollut sääli Anukka-emon pojalle
ennenaikojaan liikoja paljastella, kun on ollut tänä talvena jo
kylliksi kuormaa muutenkin nuorille harteille.

Tapo-päällikkö näyttää näinä viime aikoina elävän levotonta
huhtikuuta, oikeata sulamakuuta. Milloin humahtaa päässä huikea valo,
milloin iskeytyy mieleen lähtemättömältä tuntuva kevätrouta. Nyt hän
on parhaillaan linnavuoren pohjanpuolella, jossa ei ole vallituksia
lainkaan, sillä siellä kohoo vuori monisyltäisenä, äkkijyrkkänä
pahtaana, jolle ei mikään vihollinen kykene nousemaan, jollei
lentämällä lentäne.

Siellä päin seisoo vuoren kupeessa korkea, irrallinen kalliolohkare,
jonne Tapo on päättänyt rakentaa hirsisillan, saadakseen aikaan
uuden etuvarustuksen. On hinattu paikalleen jo pari hirttä, jotka
ujuttautuvat vuoren rinnasta yli kuilun kallion päälaelle.

Niitä myöten on nuori päällikkö juuri äsken juossut ja seisoo nyt
kivisen torninsa huipulla. Hän mittaa ja suunnittelee. Tasapäisen
lohkareen ympäritse on pystytettävä kivivalli ja hirsikerros, jonka
takaa voi alkajaisiksi iskeä nuolin ja keihäin vihollista päihin, jos
sattuisi tältä suunnalta yrittelemään.

Hetken kuluttua hän vetäisee korvuslakin päästään ja haroo
palavissaan hikistä tukkaansa. Jää toviksi katsastelemaan länttä ja
luodetta kohti.

Sieltä paistaa läheltä Kuloveden rantaa hallavan ruskeana Sotaniittu,
jossa taattojen on ollut tapana ottaa vastaan käsirysyssä Kokemäeltä
päin tulevat vainolaiset.

Luoteesta avautuu Hämeenkyrön mitaton erämaa ja Kyrösjärven selkä,
jossa jäät näyttävät tekevän vasta lähtöään.

Siellä kiertää aavaa selkää kaistale sulaa vettä, joka paistaa tänne
vuorelle huikaisevan sinisenä, sinisempänä kuin urosteeren rinta
soitimella. Se ennusti taipaleitten avautumista Vuojolaa kohti ja toi
hetkeksi rakastetun kasvot aivan kuin käden ulottuville, tuohon aivan
... silmien eteen, jotta teki mieli kahmaista niitten kuvajainen
vieläkin lähemmäksi.

Mutta koko Kyrösselkä oli sittenkin keskiselältään jäässä, joka
makasi paikallaan harmaanruskeana, toivottomana, liikahtamattomana.
Se ikäänkuin hyydytti hänen mielensä ja jäädytti kuuman ikävän
katkeraksi tuijotukseksi.

Hetken hän vieläkin koetti kypsytellä aamupäiväistä kuvitelmaansa
oikeaksi teoksi. Se oli toteutuva heti Ukon juhlien jälkeen, joilla
hän oli astuva syytetynkiveltä itsensä viattomaksi todistaneena ja
puhtaaksi vannoneena. Ja sitten ... olipa alkava matka taipaleita
pitkin perässä viisikymmenkokkainen uiskojono, täynnä asevälkkyistä
miestä ja aarrearkkua morsiamen rahomiseksi. Viimeisen maataipaleen
tienpäässä hän oli painava päähänsä perintökypärän. Eikä sitten
sen enempää kuin astua Vuojolan lankkuportille, kopauttaa siihen
miekankahvalla ja tokaista vartijalle: ”Liekö kotona Rotrud-emäntä
ja Bunge-herra?” Ja sitten ... vaikkapa huikahuttaa jo yli salmen:
”Liekö linnassa naittilasta? Jos ei rahomalla anneta, niin
ryöstämällä otetaan!”

Idästäpäin kuului korvaan hiirihaukkojen moniääninen, naukuva huuto.
Se hämäsi äskeisiltä toliltaan kuvittelijan aistit. Ja samassa hän
havaitsee aivan allaan tumman rastaan alastomassa haavanlatvassa.
Kas, kas, olipa tullut kyntömaitten lintu kummaan paikkaan... Samassa
alkaa lintu räkättää pahalla äänellä, nokka auki ja levottomana
kuukistellen.

Tapo on vihastuvinaan. ”Häh, mitäs tulit hiienlinnaan? Olisit pysynyt
kyntömiehen perässä ja visertänyt rantalepässä! Vai liekö jo tullut
ampiaishaukkakin ... vanha vainolaisesi, ja nyt olet pakomatkalla,
häh?”

Hän oli heittävinään poikamaisen vallattomana räkättirastasta
kivenmukulalla. Mutta kun hän kääntyi hirrenselkiä poispäin ja oli
päässyt havumajojen luo, hän lähti levottoman näköisenä haeskelemaan
Rautapartaa.

Eräänä päivänä he taaskin murkinan jälkeen makailevat molemmat
havumajassaan.

”Salailet jotain, Parta...”, tokaisee Tapo. ”Liekö tässä mitä
salailemisia”, kiertelee setämies.

”Älä koukoile, ukko! Millä asioilla kävi täällä toissa päivänä
sääksmäkisten pitäjän vanhin?”

”Linnan vanhimmalta, Reko-äijältä, toi sanoja... tulevista
syyskäräjistä”, urisee kahden vaiheilla, vastenmielisesti Rautaparta.
Tapo kavahtaa polvilleen.

”Mitä turiset? Nehän on jo päätetty ... touon jälkeiseksi,
Ukonjuhliksi...?”

Nyt oli Rautaparta pahassa permessä. Hänen täytyi jatkaa: ”Niinhän
se lupaili, Reko-valtari, mutta ... kun ei ole Rapolan harjulla
tuomioympyrää, eikä ole ollut tapana käräjiä käydä useinkaan
uhrijuhlien aikana...”

”Kuka koira on ollut siellä juoksemassa ... konnien asialla?”

Rautaparta yritti jälleen tyynnytellä pilantapaisella: ”Liepä
ollut... Ja mitä enemmän koiria sitä enemmän kirppuja ... sinunkin
selkänahassasi.” Tapo vihastuu vihastumistaan: ”Puhu selvästi!
Nyt ei ole enää aika kysellä arpoja. Minun täytyy päästä väärien
syytösten alta jo kaskeamisajaksi tai viimeistään elokuun alkuun, kun
vesiväylät Vuojolaan ovat parhaimmillaan...”

Ukko oli noussut olkapäänsä varaan, ja vihdoin hän paljasti pitkään
hautomansa ajatukset: ”Sitä vain, että sinun kanteen alla olostasi
on hyötyä Aimalan Hirvelle, joka ei ole vielä saanut valmiiksi
Kuljunlinnan varustuksia tappelun varalta ja joka — huomaa se, pöllö
— kosiskelee parhaillaan Reko-päällikön pojantytärtä, Ritva-neitoa,
silloin kun Kalsoisten poika-isäntä yrittelee kihunpitoa
vierasverisen, olemattoman ja tavoittamattoman kanssa...”

Tämä oli jo selvää syyttelyä. Mutta se katkesi kuin säilän terään.
Tapo ponnahti seisaalleen, harppasi oviaukkoon ja päätti koko
keskustelun. ”Kaukaa on ollut tapana meikäläisten naittilas hakea,
eikä aio tämäkään mies naapurikarsinoissa pelehtiä.” Sanoi ja läksi
eikä tullut lähettyvillekään koko.

Niin kuluu toukokuuta päivä toisensa jälkeen. Kelmeä haavankylki
on jo ruvennut ruskottamaan. Läheisen Jokistenjärven rantapajukko
siintää nuoren laihon ja väkevän kerman värisenä. Ja etelänpuolisen
Sivakkavuoren notkelma työntää hottoa heinää viimeisten
lumilaikkojensa lomitse.

Orjat yhä liehtovat, kaivavat ja rakentavat, päämiesten ikeet
niskassa ja kovien päivien rautakuolaimet suissa. Vallihauta
syvenee ja jyrkentyy kuoleman kuruksi, salvokset korkenevat
ja ampuma-aukkojen nelinurkkaiset silmät alkavat tuijottaa
järkkymättöminä länttä ja etelää vasten.

Näinä keväänkirpeinä öinä on Tapon vaikea saada unta. Ei siksi,
että kirjotikat ja palokärki ovat jo tulleet, pannen mikä tiks mikä
taks tai suoraan rummuttelemalla. Onea mieliala jäytää sydäntä ja
pääluuta. Mitä ne vielä keksinevätkään ... hänen vainolaisensa?
Viattomanakin hän tuntee itsensä hetkittäin henkipaton merkillä
merkityksi.

Aamuaurinko räköttää havujen lomitse suoraan silmämunaan. Luomet
rävähtävät kuumeisina olemattomasta unesta auki. Hän ravistaa
Rautapartaa olasta. Tämä havahtuu kerkeästi vanhan miehen kepeästä
unesta.

”Painun tästä kylämaille”, Tapo jurahti kuin pitkän ajattelun
päätöksenä. ”Hoitelet sillä aikaa linnan tekoa.” Aikoi nousta
lähteäkseen. ”Mitä aiot siellä ... kyläkunnissa?”

Tapo seisoi jo oviaukolla, ennenkuin vastasi: ”Vaadin Aimalaisen
taisteluun, ennenkuin ehtii itsensä penkoa liian syvälle, mäyräkuono,
Kuljunpesäänsä...”

Rautaparta teki hätäisen liikkeen. Mutta silloin Tapo oli jo
painumassa rinnettä alaspäin.

Ukko kaapaisi perästä, tarttui Tapoa käsivarresta ja laski tuimat
sanat! ”Sitä ole tekemättä, poika! Etkö tiedä, houkka, mitä siitä
sanottaisiin? Pelkäsi, pelkäsi jättää asiansa lautamiesten ja
valtarin ratkaistavaksi, syyllinen se on ollut — niin alkaisivat
hokea meidänkin puolen miehet tehnyt se sen on ... salamurhan,
kun ei uskaltanut seisoa kantajaa vastaan silmästä silmään ...
tuomiokehässä. Niin hoettaisiin. Etkä ikinä enää nousisi päämiehen
paikalle, jollet halua ruveta rosvoksi!”

Tapon otsa oli työntynyt eteenpäin, ikäänkuin puskeakseen vastaan.
Mutta hän ei näyttänyt löytävän ajatuksen tynkääkään kyetäkseen
tekemään tyhjäksi selvän selvää järkipuhetta.

Niinpä hän hetken kuluttua lysähti voimattomaksi, huitaisi väsyneesti
kädellään myönnytykseksi ja läksi hitaasti kapuamaan linnavuoren
pohjoiselle laelle.

                                                  ⸻

Muutamina öinä ovat tuoneet vahtimiehet tietoja, että Kuloveden
puolesta on näkynyt uusia savuja, aivan kuin suurista nuotioista.

”Suoniemen ja Nohkuan perukan kalasavuja”, arvelee Rautaparta.
Mutta Tapo ei sitä usko. Sieltä päin ne ovat ennenkin yritelleet,
Vuojolaiset. Viimesyksyinen taistelu Swederusta vastaan valahti
kaameana näkynä hänen mieleensä. Ja seuraavina öinä hän liikuskeli
pariinkin otteeseen ylimmillä valleilla tai hirsitornissa Arpian
luona, jonka hän tarkimpana miehenään oli pannut sinne vartijaksi.

”Sotaniitulla liikkuu ihmisen näköisiä!” huudahtaa valoisan yön
hämärimpänä hetkenä Arpia tornista. Tapo kapuaa miehen viereen.
”Vai lienevätkö rauhattomia manalaisia, hatanpoikia ja kyöpeleitä”,
jousellinen varoskelee.

”Eivätpä taitane...”, Tapo mumisee. ”Tule!”

He laskeutuvat rinnepolkua. Tulee vastaan kalteva katajikkoaho.
Aamu on jo valahtanut himmeän kuulakkaasta pilvestä kedolle. Kaste
kimaltelee maassa ja huurre on sulamaisillaan raskaiksi pisaroiksi
korkeitten katajien neulasissa.

Ahon alalaidassa seisoo nainen, jolla on yllä nuotionokien tahraama,
alunperin vaalea sarkanuttu ja päässä korvallisille kietaistu liina.
Lähettyvillä kurkkailee pieni äijänkäppyrä, aholle hukkunutta
tolanpäätä haeskellen.

”Keitä olette?” Tapo kysäisee. Nainen jää katsomaan häneen,
aivan kuin olisi tietänyt juuri tuon miehen vastaansa tulevan.
Vaistomaisesti hän ojentaa rypistynyttä nuttuaan helmuksista,
sipaisee päähuivia kädellään, liikahtaa kuin vieraspirttiin
astuakseen ja jää katsomaan Tapoa silmät loistaen aamun kostuttamista
kasvoista.

Tapo on jo heittämäisillään leikillisen sanan, aivan kuin pälkäästä
päästäkseen, mutta kysäisee vieläkin lyhyesti: ”Mistä olette
matkalla?”

”Salonsaarelta ja Sarkolasta. Olen Sarkoisten tytär ... Maretta.”
Nimet tuntuivat tutuilta.

Niistä oli kai Rautaparta maininnut markkinoilta palatessaan. Mutta
neidon nimi haiskahti kristityltä. Se ärsytti häntä.

”Olet kristitty ja pappien kastama?” ”Olen ollut, en ole enää”,
Maretta vastasi astuen lähemmäksi, melkein kuin odottaen toisen
antavan kättä. Alhaalta, silmät nostettuna Tapon kumartunutta päätä
kohti hän jatkaa kiireisemmin: ”Arventalon uhrilähteessä pesin
pääni ja rintani ... ja tulomatkalla laskin lyylihavun Suoniemen
taivaanpetäjälle ja nyt ... olen pakana.” Käsivarret hervahtivat,
aivan kuin olisivat tahtoneet osottaa alttiutta ja puhtautta. Neito
jäi katsomaan avoimin huulin.

Tapo oli joutua ymmälle. Tuo neito ei ole voinut lähteä erämaan läpi,
rämeisiin ja soihin, jollei ole ollut kovaa pakkoa... Mutta miksi se
puhui pesemisistään ja tyylittelyistään, melkein kuin mielistellen?
Sieltä päin ... munkkien mailta saattoi tulla vakoojia missä
hahmossa tahansa. Ja naisethan ne niiden orjiksi ... ensimmäisinä
höynäytyivät...

”Ketä haet?” hän iski jyrkkänä. ”Sinua ... olet Kalsoisten Tapo-päällikkö
.” ”Mistä tunnet?” ”Tietänenkö”, neito tapaili
hämmentyen, ”lienet sen näköinen ja...” ”Olenko? Vai sen näköinen...?
No, jopas... Ka, kenenkäpäs toisen!” Tapo yltyi nauramaan, hohotti
tarpeekseen ja viittoi tulijat itseänsä seuraamaan.

Aamunvirkeällä nuotiolla istuivat Tapo, Rautaparta, Maretta-neito ja
Ilolais-ukko, Sarkolan loismies, joka oli ollut tulomatkalla oppaana.
Rautaukko oli ottanut neidon vastaan kuin omaisen, ryhtyen kyselemään
kuulumisia.

Mutta Maretta ei päässyt läheskään heti puheenalkuun. Hän katseli
ympärilleen. Siellä kiersivät vallit ja korkea hirsimuuri, eikä
näkynyt muuta kuin huikaiseva, aamun tyhjä taivas, josta iski alas
auringon silmä selkeänä kehänä, mutta katsannoltaan tuimana ja
väkevänä. Jossain alla oli huimaavia syvyyksiä, matalaa korpea ja
laakeita vesiä. Mutta täällä oli olo kuin Turisaan raudankovassa
kourassa tai jossain ... haarniskaista nahkaa lemuavan jättiläisen
kupeella. Ja tuo tuossa ... maankuulu Kalsoisten poika...

Maretta osasi lausahtaa vain pari sanaa, katsellen seisovin silmin
Tapon olkapään ohitse liikkumattomaan ilmaan.

Mutta Ilolais-ukko, joka oli oikeastaan vasta keski-ikämies,
mutta lie ollut kapeilta hartioiltaan ja sitkeine naamaryppyineen
ukonnäköinen jo syntyessään, hänpä otti sanasta varteen. Oli ruvennut
aukoilemaan eväskonttinsa kielekettä, mutta pannut samalla oman
kielensä kilipukin kellona pälpättelemään.

Vai ei ollut kuulumisia? Oli tullut Sarkolaan kesken kevättakun
keritsemistä lammasten kupeista ... oli tullut huhu, että munkkeja
ja pappeja oli sauvomassa Vammaskoskea. Sarko-isäntäkin oli alkanut
kummastella, kun eivät olleet niillä main tavallisesti lukujansa
veisanneet muuta kuin markkina-aikoina, ja nyt olivat Saksankivet ja
muut kauppakentät typösen tyhjinä.

Salonsaarelle olivat nousseet. Uteliasta kansaa oli kertynyt
vanavesissä. Ja sinne olivat pystyttäneet Arventalon karsikkomäelle
alttarinsa.

”No, mitäs”, elostuu ukko yhä kielevämmäksi, ”Sarko-kupiaskin läksi
muutamine jousellisineen ja minäkin perässä. Ja siitäpäs noin
niinkuin meikäläisten kunniaksi panivat toimeen korean pyhäinkulkueen.

”Ei se nyt toki ollut tälle pojalle mitä kumman kummaa, sillä
Pyykosken messuilla on Ilolais-ukko valeltu ja ristiin kastettu
yhtä monta kertaa kuin on kämmäkässä sormia. Se Nyyjänäisten munkki
kun näetsen, se mustanaama, se kun kysyy syysmarkkinoilla: No,
Ilolais-ukko, jokos olet taas pessyt pääparkasi pirunlähteessä, ja
minä kun tuota ... sukasen ja tokasen, jotta valeltu on ristinpesut
pakanakaltiossa, eipähän ole konsa vara venettä kaatanut, niin
silloinkos se kalottipää ... tarttuu niskasukaan ja taas valahuttaa
hengenpeson ukko paran niskaan... Niin että...”

Rautaparta kysäisi Maretalta jotain hänen taatostaan ja
Kojotar-emosta. Tarinoitsija oli joutua sotkeuksiin. Mutta tarttui
taas kuin salakan häntään.

”Niin jotta ... mukana se oli taaskin ... Nyyjänäisten munkki. Arven
uhrilehtoa ja karsikkoa kiersi pyhän saaton etukokassa, kanteli
kellanpunaista lippua ja huuteli taikojaan. ’Mansio tiapoolika,
tiapoolika’! se manasi moneen kertaan, ees-taas kuukistellen kuin
harakka tervassa.

”Mutta oli niillä mukana muitakin pelejä. Kepin päässä kiikuttivat
pöllönpään näköistä puukuvaa, jota sanoivat pyhän Eerikin kuvaksi, ja
sen jälessä kolmea hopeista tähkää, näistä kun muka vuoti siunausta
ja mannaa meikäläisten kevätkynnöksille.

”Mutta eipä ollut vielä sittenkään suurinta koreutta nähty!
Kun kolmatta kertaa manasivat ja kiersivät, tuli jononnenään
kotateltastaan uljas pappi, jota sanoivat itsensä piispan
kappalaiseksi Räntämäeltä. Se kantoi mahanpukerollaan pyhää kirjaa,
ja jo oli ukolla monenkertaiset hameet, kasukkamekot ja koltut,
jotta ei tiennyt, oliko oikeita miehen havuksia koko otuksella... Ja
hopeiset ja kultaiset ristit, kukankuvat ja enkelinsiivet säihkyivät
vitivalkeasta vaatteesta, ihan kuin Henrikin kuvasta Nousiaisten kirkossa
.

”Kiesus sentään sitä komeutta! Mutta ei se vielä siihenkään
loppunut. Panivat taas pystyyn alttarinsa. Ja siitäkös alkoi huitoa
Nyyjänäisten nuoraniekka, heilui ja sojotti kuin kapakala tynnyristä,
puhui ja huuteli sekamelskassa oikeat kielet ja latinat.

”’Erikus viktorijoosus!’ se huusi moneen kertaan. Jossutteli ja
jessutteli pitkät tovit ja sitten parkaisi suurella äänellä:
’Sikna, Sikna!’ Ja sitten ... oitis perään kuin tulikuuma
nauriinhauvikas suussa: ’Mirakula, mirakula...’ osutellen sormellaan
Eerikki-kuninkaan kuvaa.

”Mutta välillä se haasteli ihmisten tapaan. Monet merkit ja ihmeet
oli muka tehnyt pyhillä luillaan marttyyrivainaja, ja kun oli näet
eläessään haavoihin lyöty, kidutettu ja häväisty ja lopuksi vielä
päänpuolesta pantu poikki.

”Oli muka pyhällä Eerikillä sinä samana hetkenä kuolinpäivänsä,
ja sitä varten se oli tullut hopeatähkillä siunaamaan niityt ja
pellot, pakanajuupelit kääntämään, karsikot kaatamaan, pirunkivet
musertamaan, ja rikkaita kirkkoja rakentamaan... Oli näet muka ...
sillä hallussaan sellainen tavaran runsauskin, ettei kummempaa pyhän
kirjan suurella rekolla, Salamonilla, jolla oli ollut vaimojakin
kokonaisen porotakan verran ja...”

Rautaparta oli kuunnellut myhäillen. Mutta Tapo näki, että Maretalla
oli jotain sanottavaa, ja hän huitaisi Ilolais-ukolle: ”Mitä turhia
suulastella!”

”Hyvät vallat!” hämmästeli ukko, ”ei se ollut vasta kuin pientä
römönpitoa. Sitten se vasta tuli minkä tuleman piti, kun
muutamien päivien perästä saapasteli paikalle vuojolaisritari
sotajoukkoineen...”

Ei sotaräikän äkkinäinen toitotus olisi sillä tavalla kavahduttanut
Tapoa Wibrecht kuin tarinoitsijan viimeiset sanat. ”Ritari?” hän
huudahti, kääntyen Marettaan päin.

Niin, ritari Wibrecht oli tullut sotarenkeineen, kertoi nyt
Maretta. Jo tulopäivänään hän oli ryhtynyt hävittämään Kojolan
linnavarustuksia. Kun Sarko-päällikkö oli asettunut sitä menoa
vastaan, ritari oli heitättänyt hänen jousellisensa saarenrannan
kalakellareihin ja pakottanut oman joukkonsa lisäksi miehiä taloista
kaatamaan metsää ja vierittämään kiviä Kiuralan niemelle, jonne piti
rakennettaman uusi kirkko Pirkanmaan käännyttämiseksi.

Ritarin tultua oli muuttunut pappien ja munkkien kielellä hunaja
myrkyksi. He olivat kironneet nyrkit pystyssä karsikon, sen kaskena
polttaneet ja taaskin kironneet sen tuhkat, mannut ja maaperätkin.
Pyhät lähteet he olivat sokaisseet, taivaanpetäjät koko saarelta
kaataneet, ja uhrilehdon noituneet muka omakseen, tulevan kirkonpapin
talonpaikaksi.

Ei ollut enää lempeätä sanaa puhunut kukaan muu kuin eräs
sistersiläismunkki, joka oli tullut ritarin mukana Vuojolasta.
Hän oli yrittänyt saarnata hävitystyötä vastaan, mutta turhaan.
Salonsaarelle ei ollut jätetty yhtäkään lyylipaikkaa entisiä jumalia
palvella.

”Se on ollut ... isä Johannes”, mumisi Tapo itsekseen.

Kysyi taas Maretalta: ”Paljonko on miehiä Wibrecht-ritarilla?”
”Laskin ne ... niitä on satakunta ja päälliköt lisäksi.”

Tapon koura alkoi hieroa leukaa ja kulmalliset synkkenivät. ”Sen
sotarengit joivat Sarkolastakin olvet, ja niiden humalapuheista sain
selville, että Vuojolassa on kaksinkertaistettu varusväki”, lisäsi
Maretta.

”Sittenkin hyökkään”, jupisi Tapo katsahtaen Rautapartaan.

Maretta oli noussut. ”Sitä varten tulin”, hän sanoi. ”Sinun on
kostettava meikäläisten puolesta ja varjeltava tämänpuolinen Häme!”

Sellainen viha ja uhma oli välkähtänyt hänen silmistään Tapoa kohti,
että tämä kysäisi puoleksi hämmästyneenä, puoleksi halveksien: ”Ja
eikö ollut tuonpuolen sukulaisheimolla lähettää miehennäköisempiä
sitä pyytelemään?”

Neito astui lähemmäksi, puhui kuin kahdenkesken, silmästä silmään:
”Ei ollut”, hän alkoi pidätetyin äänin, melkein kuiskaten. ”He ovat
kastettuja jo kahdessa polvessa, mutta minä olen pakana ja vihaan
jokaista vierasveristä kestikasakasta ritareihin ja piispoihin
saakka. Tuletko?”

”Anna ajan vanheta, Tapo”, tarttui Rautaparta, on parasta ...
syyskäräjien tuolle puolen...”

”En ... en voi enkä, rutto syököön, halua! Tuohon ... nenäni alle ei
Wibrecht-ritari kirkkoja rakentele, sen vannon!”

Kylmä riemu viisti vihurina hänen lävitseen. Nyt se oli
lopullisesti antanut aseet hänen käteensä. ”Entä jos ei pidä
rauhaa Wibrecht-ritari?” oli hän kysynyt rakastetultaan Vuojolan
hongikossa. ”Silloin on oikeutesi taistella”, oli Notburga vastannut
levollisen lempeänä. Ne sanat olivat koko talven lohduttaneet. Ja
nyt ne leimahduttivat hänen vanhan vihansa ritaria vastaan hurjaksi
kostoniloksi. Mikään ei olisi voinut tänä hetkenä häntä pidättää.

”Mutta työlästä on kynnettömänä puunrunkoa nousta, Kalsoisten poika”,
epäili yhä Rautaparta. ”Katsopas tuolta hirren yli meille päin.
Aimalan kylä ja sen naapurikylät, koko Nurmikunta ja sen takamaatkin,
Naistenmatkan Nuoliat, Haikot ja Sorkkalat, ovat nyt Aimalaisen pojan
vallassa. Sinua, salamurhasta syytettyä, eivät tänä hetkenä tottele
muut kuin omankyläiset, Sorrin Mieho hinsalaisineen ja ... ehkäpä
narvankyläiset etelämpää. Mutta niistäkin ovat parhaat jouselliset
kevätkalassa, Tarjanteella saakka ja Huuhkojärven perukoilla. Mitäs
tyhjästä otat? Yhtä paljon kuin kaljamasta jäästä?”

”Minä haluan kostaa!” ”Ja oitis, oitispa tietenkin!” ivaili ukko.
Kävi samassa synkän vakavaksi, heilautteli hiljalleen tyhjää hihaansa
ja jatkoi hitaasti: ”Minä odotin aikoinani kostoa Vuojolalle
toistakymmentä vuotta, sinä jaksanet ... kolmisen kuukautta. Kosto
on, poikaseni, kierretty karhu, jota ei ole nyljettävä ennen oikeata
tappoaikaa...”

Mutta Tapo oli ruvennut laskemaan: ”Täällä ja kotona on meillä
... kymmenkunta jousellista. Hinsalasta ja Narvasta saan toki
kiihtelyksen verran miehennahkoja... ja siinä sitä on jo liikojakin!”
hän päätti voitollisena. ”Arpia!” hän huusi vartiotorniin, ”kokoa
jouset!”

Rakennustöitä jäivät jatkamaan Repo-ukon johdossa muut orjajoukot
paitsi pajamiehet, jotka saivat lähteä suoraan Kalsilaan, nuolia
karkaisemaan ja kallitsemaan tapparoita ja miekkoja.

4.

Kylviäisleipä.

Kalsilassa on päästy jo touon tekoon.

Tänä hetkenä, aamun valaistessa vasta Konhon ja Aimalantien
risteystä, talon luhtiporttia ja takaista metsänrintaa, ei näy
vielä pientareilla paljoakaan liikettä. Ojattomien peltolaikkojen
laitamilla vain pari orja-akkaa lapioi viimeistellen vieruksia ja
pientareita. Mutta rantakodan vaiheilla liikuskelee jo vedenkannossa
Nokke-tyttö, lapinkana. Ja yläkodasta nousee sauhu pörheänä
oravanhäntänä ilmaan. Sillä siellä kylän apu vaimot ovat jo
keittelemässä tuoretta keväthaukea ja juhlakeittoja päivän kunniaksi.

Miehennäköistä ei näy mailla eikä halmeilla. Mutta pajaorjat, jotka
oli lähetetty suoraa tietä Siuron linnasta kotiin, ovat jo työnsä
alkaneet. Yhtämittainen kipinäpyörre sähähtelee pajan katosta tyynenä
seisovaan ilmaan. Ja askareissaan lienevät jo muutkin miehet, sillä
jo aamun sarastaessa oli otettu toukoleipä aitan salvosta, siitä
kullekin pala taitettu ja lisäksi annettu kylviäisolvesta pitkät
siemaisut palanpaineeksi, kuten vanha kyläntapa vaati.

Vihdoin, päivän jo levitessä vahvana valona pitkin Kalsilan lahtea,
ilmestyy riihitielle matala äijänturilas, joka kanniskelee hitaasti
siemensäkkiä peltoja kohti. Ukko pysähtyy, kuivaa rohtimisella
hiemallaan hikeä ja nostaa varovasti housujaan. Se on Hinkka-ukko,
jonka askel on käynyt entistäänkin hitaammaksi, vanhain revähtymäin
yhä pahemmin painaessa housunpuolta maata kohti.

Taas pysähtyy ukko. Silmää taakseen Aimalan tielle. Urahtaa kuin
suutuksissaan isäntänsä puolesta. Unohtaa taas samassa ajatuksensa.
Kajakkaassa ilmassa kuuluu tanhuakarsinasta asti villavuonan
inisemistä. Siitä se oli kasvava, ensimmäisenä syntyneestä
kevätkaritsasta, tulevaksi leikkuuajaksi — Maa-akalle ja Ukolle
uhrattavaksi — oikea mustavillainen ukkopässi...

Hinkka-ukko havahtuu hommaansa. Ja tovin kuluttua astuu luhdin
solasta toinenkin äijä, Iirolan ukko, joka näyttää astuvan entistään
kepeämmin, kun on päässyt melkein kuin isännöimään tyhjään Kalsilaan.
Hänellä on yllään polviin saakka ulottuva puhdas hurstimekko ja
olkahihnassa haapapuinen, välkeä kylvövakka, johon sopii kerrallaan
parikin kielollista siemenviljaa.

Ukko tarkastelee pellon multaa. Hyrisee hyvillään. Jo oli vetänyt
seittinsä hämähäkki kokkareitten ympärille, ei näkynyt kevättulvan
jäljiltä enää minkäänlaista pellonrokkoa, ei notkopaikkojenkaan
vieriltä. ”On aika, on ... upottaa siemen Maan-kapeen sydämeen...”

Pelto kimmeltää aamukasteisissa seiteissä. Ja somasti panee lievässä
tuulenvirissä iloisia klyk-klykkyjään pirtin viirin palokärki.
Ukot jäävät seisomaan viljasäkin vierelle. ”Kuivaa on ja kepeää”,
on Hinkka hotisevinaan. Ja Iirolan ukko soljuttelee tunnustelevin
kämmenin siementä sormiensa lomitse.

Astuu taas luhtiportista kaksi naista. Edellä kulkee Anukka-emäntä,
jäljessä Ilottu, Arpian pullea nuorikko. Molemmilla on yllä
puhtaanvalkea kylvömekko ja päässä valkearaitainen liina.

Tiuritar on ennen nuorempana ollut koko kylän kylväjämuori, mitä
arvoa ei siihen aikaan annettukaan muille kuin kaveihmisille,
koska nainen on lähempänä maan tuoksuvaa multaa, siemenen itämistä
ja taivaan voimia kuin kovakourainen miehenturilas. Eikä noussut
oikealla tavalla, se tiettiin aikoinaan koko kylässä, kenenkään vilja
kolmelle karvalle, jollei Kalsoisten Tiuritar ollut touon tullen
lempein kämmenin siementä sirottelemassa.

Emäntä pysähtyy, katsahtaa yli lahden. Siellä ... Linnamäen
hartialla, roviokummun alla makaavat Kuura-päällikön puhtaaksi pestyt
luut ja sen sotaratsu vieressä, kirpeän kevätnurmikon alla. Harakka
viipottaa rovion laitaa kiveltä kivelle ja takaisesta männiköstä
kuuluu äkkinäistä räkätystä. Se tietää Anukka-emon mielestä pahaa.
Hän hypistelee kuin hätäännyksissään kylvöpaitaansa, joka oli hänen
oman puoliso vainajansa peruja, ja tokaisee Ilotulle: ”Ei harakka
hyvän edellä naura.” Ja taas on hänet yltämäisillään itkutauti, joka
jo talvenmittaan on ehtinyt haalistaa Tiurittaren silmät ja kurtistaa
entisen pyöreän leuan repsahtaneeksi, vanhan naisen leuanalustaksi.

Hän huokaisee, astuu askelen, pari. Ja alkaapa taaskin himertää
muinainen touhukkaan emännöimisen ilo poskipäillä. On sentään
vieläkin maanpäällistä eloa ja oloa, jos onkin mennyt rotevin ja
uljain yrkämies manalaisten maahan, on poika, päällikköpoika, jonka
levottomat retket panevat hymähtäen huokaisemaan, aivan kuin ennen
... hänen verevän taattonsa loppumattomat sotataipaleet.

Iirola on jo pannut kylvövakan olkahihnaan. Hänen vierelleen astuu
Tiuritar, heittää ensi kourallisen pitkin pyörtänön rajaa, lausuen
tavanmukaiset sanat: ”Linnuille, hiirille ... jäniksille.”

Tämän jälkeen hän askel askelelta kuopaisee kylvövakkaan ja heittää
siemenen tottunein pivollisin. Harvaan on tänä kevännä kylvettävä,
sillä harvaan olivat petäjänhelpeetkin karisseet, keväthangille, ja
jo pesäpäivinäkin oli ollut viikoikseen kajakkata pakkasilmaa, mikä
sekin tiesi hyötyisää pellonkasvua.

Ja hellästi varoskellen käy kylvö. Ei ole hyvä edes painavalla
jalalla astua, jotta ei rikkoontuisi maa-emän rinta tai muuten
vioittuisi pyhä hipiä.

                                                  ⸻

Nokke-tyttö kuulee airojen kolkkavan. Nokkelasti käännähti pyöreä
pää. ”Joko tulevat?” havahtuu hereä ilonväre mustissa silmissä.
Tapo-päällikön hahmo tuntuu liikuskelevan läheisillä vesillä. Tuosta
se tuli kerrankin ... viime talvena. Nousahti reestä, astahti
lähelle, ja siinä, samassa paikassa, hänen hieroessaan rasvaa
päkimellä nahanketeen, sujautti suuren kämmenensä olan taitse...

Lapinkana juoksahtaa rantakivelle. Pettyy pahasti. Sieltä
soutaa yksinäinen vene, airoissa laihaharteinen ukko ja perässä
naisennäköinen. Tämä nousee rohkein askelin rantaan ja kysäisee
suoraa päätä: ”Onko isäntä jo tullut?”

Nokke nyrpistää olemattoman nenänsä. Sen oli ... tuon tulijan
silmissä sellaista tulenpaloa ja äänessä kuin jännittynyttä ikävää.
Mikä liekin ... isännän perässä juoksentelija. Orjatar ei ole
kuulevinaan koko kysymystä. ”Onko tullut ja oliko paljonkin miehiä
mukana?” kuuluu taas, yhä kiihkein äänin, ja välähtävät otsanauhassa
tinanastat ja kilajavat lasihelmet.

”Ei ollut tullut”, tuiskahtaa orjatar. Tulija, Sarkoisten Maretta,
kysyy emäntää. ”Tuolla ... toukopellolla!” Neito alkaa nousta,
ukko perässä hiihätellen, ripein nilkoin ylämäkeä. Nokke-tyttö
tuntee vihaavansa tuota naista kuin pieni tiainen vaarallista
houkutuskäärmettä.

5.

Lempolaiset ja korpirosvot.

Taas on orjatar muutaman päivän perästä räpähiä huuhtelemassa
kotalaiturilla. Nyt alkaa lahdelta kuulua toisenmoinen ryske. Sieltä
tulee venejono, teljoilla ja soututuhdoilla jousellista miestä. Ja
etumaisessa kokassa seisoo Tapo-päällikkö.

Isäntä loikkaa laiturille. Katsahtaa vain sivumennen orjattareen,
joka on äsken nokkelasti laskenut lonkille nostetut hameenhelmat alas
ja nyt jää pää nurpolla laiturinpäähän, kädessä vaateriepu. Eivätkä
hänelle muutkaan ennätä sanaa heittää. Vain Sorrilan Mieho, joka
nousee viimeisen veneen perästä hitaana ja leveänä, pullea naama
päivästä ja kevätahavasta punakkana paistaen, kömpii lähettyville,
seisahtaa reidet levällään ja hohahtaa muka leikintapaiseksi:
”Ka, ka ... ajettu tamma ja pietty piika ... nepä ne ... nurpolla
nokin...” Iski viimeisissä sanoissaan häijynkurisesti silmää viitaten
aittamäelle ja hotaisee Nokkea kylkeen. Tyttö huitaisi vastaan,
kasvot tummanpunaisina kiukusta ja häpeästä, sillä Sorrilan römöpoika
oli selvästikin tarkoitellut viimetalvisia, Tapo-päällikön läksiäisiä.

Tapon astuessa pirtin ovea kohti tulee kynnykselle Sarkoisten Maretta,
kädessä vanha lypsinkiulu, joka on puolillaan liotettuja
laukanmukuloita. On astumaisillaan karjatarhan polulle, kun huomaa
tulijan.

He seisovat hetken sanattomina vastakkain. Neidon märissä
käsivarsissa, vyötäisille kietaistussa esiliinassa ja ripeässä
lanteessa on touhuavaa nuorikkoa.

”No, kas ... lienet jo emännöimässä?” Tapo tokaisee. ”Sinua
odottelemassa”, sanoo neito painokkaasti. ”Liekö paljonkin miehiä
mukanasi?” Mies huitaisee harmistuneena: ”Kolmisenkymmentä! Mikä
taipaleella, mikä touonteossa, mikä pankolla makailemassa...” Suu
on kääntynyt halveksivaan irveen. Lisää sitten puheentapaista
jatkaakseen: ”Kävitkö jo Sarkolassa ... sukuloimassa?” ”Käväisin,
ei ollut sielläkään miehiä kotosalla, minkä äijänkuluja ja
pojankurikoita. Mutta ... minä olen tullut sinua seuratakseni!” neito
helähytti lopuksi katsoen miestä silmiin korkealta kynnyskiveltä.
”Taitaisitpa juosta torakentältä hameet korvissa!” hohottaa Tapo
karkeasti. ”Ei ole luulo tiedon verta.” ”Eikä piika miehen verta”,
laskettaa Tapo ja aikoo pirttiin.

Maretta pysähdyttää hänet käsivarresta, sanoo läheltä, huulet miehen
korvan alla: ”Haluan iloita sinun kostostasi ja ... itseni kostosta.”

”Miksi oikeastaan olet niihin ... Vuojolaisiin ja Kiesuksennoitiin
noin veriin saakka sydäntynyt?” ”Sen sanonen, kun olen kokenut
tekojasi.” ”Lie niitä ollut jo liiemmältikin koettavissa ... tämän
miehen osalta!” heitti Tapo ylpeänä vastaan, heilautti päätään ja
kumartui kamanaa kohti.

Oli talossa yhäkin kosolta kylviäisoltta, sillä sitä oli pantu
yhdeksästä kapasta ohraisia ja yhdeksästä rukiisia maltaita, sen kun
näet piti riittää vielä Ukonjuhlaan, vieläpä elonleikkuihin saakka.

Sitä juoksutti nyt somimmassa hanhikossaan Anukka-emo pojalle. Ja
samassa jo juoksi ovelle, käpsähti kynnykselle, lehahti luhdinsolaan
ja huuteli Nokke-tyttöä saunanlaittoon.

Mutta pirtissä istui jo ennestään eilispäivänä saapunut Sääksmäen
mies, Voipalan isäntä-poika, Sorrin Miehon lankomies.

Tämän, Voipalan Aikamielen eli Aikarin, ympärille nyt kerääntyivät
Rautaparrat, Tapot, Arpiat ja Miehot, vieläpä tämän veljenpallukat,
Lippo ja Teisko, jotka nyt ovat päässeet jo todenteolla
jouselliseen ikään. Ja kummia olivat Vanajanpuolen uutiset.
Oli yht’äkkiä ilmestynyt erämaistaan Kurjen Tora rosvoineen.
Lienee kiertänyt Vuolijoen mutkasta Lehijärven puolelle, kun
oli yht’äkkiä hyökännyt etelästä käsin ja kahmaissut käsiinsä
Tenholankankaan linnavarustukset, niillä kun oli ollut vain
kourallinen jousellisia vartioväkenä. Tapo kavahti, mutta kääntyi
samassa ivalliseksi: ”Vai jo makaavat sääksmäkeläisetkin? Eikö ole
Hakoisten päälliköllä juoksuttaa miehiä rosvon niskaan etelästä ja
Raporekolla soudattaa niitä Vanajanselkää pitkin ryntäitä vasten?
Vai pelkäättekö selkänahkansa menettäneitä varkaita ja korpeen
ajettuja henkipattoja?” Aikari oli kiivastua: ”Ei kyllä pelätä!
Mutta ... kevät taipaleilla ovat meikäläisetkin jouset, Rapolan
varustukset ovat pahasti rappiolla, varsinkin Vuorentaan puolelta,
ja sieltä uhkaa Aimalainen, joka kiukkupäisenä haarniskoi miehiään
Kuljunlinnassa. Ne miehet ovat sukulaisia ja samassa juonessa...”

”Nyt taitanet hömmäillä tuulen tuomia”, sanoi Rautaparta. ”Eihän
siinä ole järjen tynkääkään, että muka Aimalainen, Rapolan Ritvan
kosiomies, uhkailisi tulevaa appeaan ... selän takaa?”

”Eipä ei”, Aikari alkoi, ”mutta Kurkelaisen emäntä, Aimatar, on
sokonsokea kostonhimossaan Kalsoisia vastaan, ja Rapo-ukko, joka ei
halua olla liitoissa ja tekemisissä korpirosvon tai sen sukulaisten
kanssa, lähetti tyttärensä naittilaslunnaat Aimalan Hirvi-päällikölle
takaisin, ja siitä se ... Aimalainen, uhkaa sodalla.” Aikari oli
noussut, sanoakseen päätesanat mojovasti ja juhlavasti: ”Minä ja
taatto ukon siihen tekoon taivuttelimme. Ja senkin uhalla, ettei
ole meillä päin kurinalaisina edes häkäsaunalaiset ja kaskimiehet.
Ne nurisevat! Ovat muka isoisemmat riistäneet niiltä — niin
ovat alkaneet hoeskella — laittomasti muka ... yhteiset
majavanpyynnöt, köyhän osuudet yhteispellosta ja kieltäneet kaskenteon
selkämaillaan... Jo kiroilevat korvin kuultavaksi eivätkä lupaa enää
raataa linnatöitä, ei kirveskynääkään nostaa, vaikka seisoisi
vainolainen Rapolan harjun alla.” Aikari vaikeni synkkänä.

Tapon ajatukset heitältivät välittömästi toissatalvisiin tapauksiin,
Iirolan ukkoon ja kaikkiin Pirkkalankin puolelaisiin kädestä kärsään
eleskeleviin.

Siinä oli se viheriämyrkkyinen rutto, joka oli leviämässä parhaillaan
yli koko Hämeen rintamaitten. Täällä päin oli sitä ennättänyt eniten
kylvää Aimalan ahne ukko vainaja, ja nyt sen poika, tuo äyskiväinen
ja alemmilleen yhtä mittaa räyskivä, lonkkiaan vääntävä pukertaja...

Tapo oli jäänyt otsa kurtuissa näihin ajatuksiin kiinni. Hän ei
saanut niistä vieläkään irti selvää sanottavaksi kelpaavaa ajatusta.
Mutta aivojen pohjilta kertyi entistäkin varmempana aavisteleva tieto
siitä, että sieltä päin, osattomien taholta oli pettävä pian koko
Hämeen pohjimmaisinkin maaperä.

Tällä hetkellä saattoi tuollainen tunto hänet suutahtamaan noita
älyttömiä, ahneita valtamiehiä vastaan. Seuraavissa sanoissaan hän
oli vaatimuksissaan koventunut koventumistaan.

”Näin kyllä”, hän alkoi kiivaasti, ”että olet tullut jotain meiltä
päin anelemaan. Mutta se olkoon sanottuna Reko-ukolle ja muille
senpuolen valloille, jotta ... heimokäräjistä on kapula saatettava jo
Ukonvakkojen joko Urjalan Koukonniitylle tai Rapolaan,
muussa tapauksessa...”

Aikari oli jo aikovana ojennellut kämmentään ja iski nyt loppusanansa
kuin kirveen hamaralla: ”No, kylläpäs tässä ihme kummalla ajaa,
kun ei saa suunvuoroa, jotta ... sen se juuri, linnanvanhin, käski
sinulle sanomaan, ja lisäksi senkin, että sinulle on Ritva-neito
varaeltu, jos halunnet sen liiton lujitteeksi sääksmäkisten kanssa.”

Mieho alkoi hyvillään hekottaa: ”Nee, nee ... meillä kun on mitä
myydä, sanoi entinen piika mallassaunassa. Mikäpäs siinä... Kun jo
kaukaa ammoo, sinä likeltä pusket!”

Tapo oli istunut matalalla jakkaralla keskellä pirttiä. Nyt hän
oli, kuultuaan rapolaisten naittamisaikeet, painanut kyynärpäänsä
polviin ja jäänyt tuijottamaan otsatukka valahtaneena lattiapalkkia
kohti. Hetkeen hän ei kyennyt nostamaan päätään, joka oli tulvahtanut
täyteen kiukkuista verta. Hän tunsi, että muurin kolkalle, hänen
selkänsä taakse, oli tullut Sarkoisten tytär. Tätäkin hän nyt häpesi.
Oli aivan kuin häntä olisi tässä ostamalla ostettu, luvattu takaisin
miehen kunniat ja maineet, jos suostuisi mille tahansa nurtukselle
naitettavaksi.

Hän on aikailevinaan päästäkseen rauhallisemmaksi. Vääntäytyy
hitaasti seisaalleen, kääntäen selkänsä peräpenkillä istuviin
miehiin. Joutuu katsahtamaan Maretta-neitoon.

Tämän kasvot tuijottavat häntä kohti verettömiksi valahtaneina, aivan
kuin vaatisi sekin ... tuo tuntematon olento häneltä jotain ...
tekemättömiä tekoja tai kihermänpitoja ja naimiskauppoja...

Mutta siinä juuri, aikaillessaan, häneen taas iskihe ylpeä ajatus
omista miehisistä oikeuksistaan. Hän ryhdistihe, istui pöydän päähän
isännän paikalle.

”Liepä noita ... tupelle tulleita lähellä ja kaukana”, hän aloittelee
kautta rantain. Hetki on tärkeä. Nyt täytyy osata ajatella ja
vastata. Ja niinpä tapasivat hänen riihattomat metsäläisaivonsa
ensi kerran yli tämän päivän ja yli omain päiväkuntien
kantautuvia ajatuksia. Oli aivan kuin olisi tullut taatto vainaja,
Kuura-päällikkö, hänelle avuksi. ”Katsos ... mekin olemme olleet
vain puolikkaita, kuten Aimoisetkin”, oli taatto hänelle lausahtanut
Tiurinniemellä tummien veripisaroiden norahdellessa kämmenselälle.
Ja samalta istuimeltaan se oli senkin sanonut, että Vuojolan
kukistajalla täytyi olla sekä sotijan maine että valta käsissään.

”Niinpä niin ... liitot ja vallat”, hän aluksi jupisi sekavin sanoin.
Samassa selkeni hänelle koko sanottavansa: ”Niin se on ... koko Häme
on pitämässä parhaillaan omia peijaisiaan. Ei muuta kuin kääräistä
tuohenpalaan ja viimeinen leskiakka viemään Kiesuksen-kalmoillisia
ristin juureen. Miehiä ei sen enempää kuin minkä korpirosvo siellä
ja lempolainen täällä päin, muilla rahko päässä ja isorupi ruumiissa
pelkästä makailemisesta. Ja minkä miekkaa heilutamme, sen keskenämme
tappelemme tai omat osattomamme petkutamme nälkäläisiksi, keritsemme
huhtikuista karitsaakin alastomammiksi ja orjaa toivottomammiksi...”

”Älä nyt, hyvä mies, korppina koiku”, Mieho ärähti, ”tässähän sitä
juuri pannaan sääksmäkistenkin vanhat kaunat pussiin ja pussi
Rapolanlinnan pohjattomaan kaivoon. Ei muuta kuin kauppa lukkoon ja
sitten härkä penkkiin tyttären häiksi.”

Aikari ja muut miehet jurahtivat mielet myötäsukaan. Voipalainen
oli ryhtymäisillään uusiin selittelyihin. Mutta Tapo iski asian
ytimeen: ”Paljonko takaa nyt heti Rapola ja Voipala jousta ja
keihästä potkaistakseni Vuojolan koirat irti kantapäistä, ennenkuin
pääsen ajamaan kurkelaishurtat Päijänteen taakse ja nurmikuntalaiset
Kuljunlinnasta?” Ja kun ei kuulunut heti sääksmäkisen vastausta,
hän lisäsi puoliksi itsekseen: ”Sillä näyttääpä siltä, että kahta
keihäsmetsää vastaan minun on taisteltava, kuten oli taattonikin ...
koko elämänsä ajan.”

”Johan sitä lie tullut sanotuksi”, tapaili Aikari, ”jotta ... tyhjänä
on tällä haavaa miehistä niin Voipalan puoli kuin Mäskäläkin,
mutta...”

”Siinä sitä ollaan!” huudahti Tapo. ”Ja sotalinnat rappiolla, kun
osasi taattoni hankkia liitolla karjalaisten kanssa idästäpäin
rauhaa, eikä ole ollut teillä enää pelkoa Novgorodista! Onpa sopinut,
onpa, rutto syököön, oleilla vain ja jospa meloskellakin ...
kutemassa kilpaa hauen ja sammakon kanssa.” Ääni oli sana sanalta
terästynyt yhä viiltävämmäksi ivaksi ja viimeisessä iskussaan se
kohahti syvää halveksumista.

”Kykenettekö edes pitämään kurkelaiset ja kuljulaiset alallaan sillä
aikaa, kun minä poltan Kiuralan Kiesuksenkirkot?”

”Ei ole, sen muistanevat luissaan niin äyrämöiset kuin varjakatkin,
vielä konsa ylitetty Rapolan linnaharjua,” Aikari vastasi juurevin
sanoin.

”Ja kyennettekö turvaamaan käräjärauhan Ukonpäiviksi?” kysäisi
heti jatkoksi Rautaparta, joka oli noussut seisomaan hiljainen ilo
kasvoillaan ja lähestynyt Tapoa. ”Ovatpa jo silloin meikäläisetkin
jouset kotosalla. Kyllä pysyy rauha”, lopetteli Aikari.

”Hyvä”, Tapo laski päättävästi kämmenensä pöytää vasten, ”ja
minä kaadan siihen mennessä Vuojolaisten kirkonkukon vaikka ...
pajaorjillani, jos ei ole vapaista tappelijoiksi.”

Hetkeksi hän taas vaikeni. Mutta näytti aivan kuin jääneen ihmeissään
katsomaan äsken lennähtänyttä ajatustaan. ”Tottakin, saat antaa,
Parta, pajaorjasi joukon jatkoksi”, hän sanoi ukolle.

Tämä alkoi harata vastaan. Mutta Tapo kivahti hänellekin: ”Sinäkin
olet samoja kyöpeleitä ... saita, ahnuri, orjiesi luunpurija ja
alustalaistesi nylkyri! Sanottu ja tehty. Jokainen takojaorja, joka
uskaltaa mukaan, pääsee vapaaksi verensä hinnalla!”

Niine sanoineen hän nousi tyynenä, vapautuneen näköisenä. Viime
teollaan hän tunsi ottaneensa Rautaparraltakin ohjakset ja hänen
kovat orjakuolaimensa omiin käsiinsä. Nyt vasta hän oli talossaan
ainoa ja oikea isäntä.

Noustessaan Tapo tuli taas katsahtaneeksi yksillä jalansijoilla
seisovaan Maretta-neitoon. Tämä katsoi häntä äskeisestään uuden
näköisenä. Huulet nauroivat kosteina, rohkean avoimina, mutta
katseesta tunkihe kimmeltävän ilon alta jotain toivotonta anelemista
kuin epäpuhtaan ihmisen hädänalaista rukousta jumalankuvan alla.

Ja hitaasti sulkeutuivat nauravat huulet vakaviksi. Niihin tuli
jäykkää kalseutta, joka kummastutti Tapoakin. Tuntui, kuin häntä
vastaan olisi tullut iänikuisia mykänkiroja kantava äänetön olento
ja tahtonut hänelle puhua, mutta ei kyennyt enempää kuin silmiensä
pohjukoilla tuijottamaan.

Seuraavana aamuna he läksivät taipaleelle.

Kun Tapo astui rantaa kohti odottaville veneille, hän pysähtyi
hämmästyneenä puolimäkeen. Rantakalliolla seisoi vanha Rautaparta
pitäen kädessään päivässä säteilevää patakypäräänsä ja vyöllä
pronssikahvainen miekkansa, jota hän ei ollut kantanut kertaakaan
Holsten surmanajoista saakka.

Ukko ei liikahda, ei edes Tapon astahtaessa vierelle. Nostaa vain
hitaasti kypärän vasempaan kainaloonsa. ”Lähdetkö matkaan?” ”Onpa
jo tarpeeksi aika vanhentunut. Adam Holste näyttää siittäneen liian
paljon perillisiä...” Kysäisi samassa: ”Ja muistanetko tunnusmerkkejä
tuolla olkasi takana keihääsi kärjenlappeissa?” ”No, kah...” heitti
Tapo katsahtaen silmänurkallaan olan takana huotrasta sojottavaa
keihästään, ”taitaapa siellä olla pari kaksihäntäistä matoa... omia
suomujaan kiukkuisena puremassa!”

”Niitäpä niitä”, hymähti ukko, ”ja niitä on sinulle nyt, tästä
alkaen, tarpeen ... rautakäärmeen juoniloita ja vanhan ojakonnan
viisautta. Neuvojaksesi olen aikonut mukaan.”

Rautaparta oli puhunut nuorekkaasti naurahdellen kuin itseään
pilkatakseen, mutta silmissä oli näkijän ja myrrysmiehen tuima,
punnitseva katse.

”Tarpeenpa, hyvinkin!” Tapo löi setämiestä olalle. ”Mutta koinpa jo
Tiurinlinnassa, minkälainen on oikea miesten taistelu! Se on kuin
iskisi kalmantyyneen ilmaan Tuulen-akan ja Ukon-kajavan tappelu ja
harjujen hongikot humahtaisivat hulluun myrskyyn... Turrin poika
jylmää salamassa pilvestä pilveen, ja yht’äkkiä, alla manalaisen
parran, huohottavassa ilossa, tuskassa ja vaarassa saat päähäsi
järjen salaman... Se kimpoo otsasta kuin isku kivestä irti. Ja
silloinpa tiedät, poika, mitä teet tai tekemättä jätät... Sellainen
se on ... miekkamiehen järjensalama!”

Tapo oli katsonut kirpeän kirkkaana hyppelehtivää lahden pintaa.
Pienet laineet olivat nousseet hänen silmissään loppumattomaksi
aallokoksi, jota vastaan sotauisko iski kokkansa kuin käärmeen pää
Iku-Turson niskaan. Hän heilautti kättään Mieholle, joka jo leikaili
veneineen ulohtaalla rannasta ja viittoili kämmenellään vastaan.

Siitä Kalsoistenkin päämiehet nousivat uiskojensa melanvarteen ja
nostivat käsivartensa lähtömerkiksi pyyryissä istuville jousellisille
ja pajamiehille, joiden naamat nyt paistoivat karheata voimaa ja
uskollista tahtoa.

6.

Väijytys.

Kuloveden Salonsaarella, lahden kaarteessa, joka avautuu pohjaan päin
Kiuralannientä kohti ja jonka takaa nousee korkea vuori, makailevat
vuojolaissotamiehet hiljan sytytetyn nuotion vieremillä.

Astulf ja Lutiger, saksilaiset asemiehet, joista edellinen on tullut
alapäälliköksi Swederuksen jälkeen, istuvat laakealla kivellä,
syrjempänä pitkin kenttää rojottavasta leiristä.

Astulf potkaisee saappaankorollaan maassa viruvaa tyhjää
oluttynnöriä: ”Ziun ja Freian nimeen... on tämäkin kesän tuloa!
Ilma on kirkasta, kirkkaampaa kuin isä Reinin vihreä kristalli,
kun Karhutähti tanssii sen sylissä Valpurinyönä...” Jäi muistamaan
tuokioksi kotomaittensa näkyjä. Mutta tuoksahti taas kärsimättömänä:
”Domus prostibulis! tätäkin hiljaisuutta ... liikkumattoman hiljaista
kuin Gereonin marttyyrikirkossa. Mutta harmaata ja raskasta kuitenkin
kaikki. Harmaampaa kuin Moselin savivelli mataessaan Reinin syliin...”

Astulf oli noussut kylmästä hytisten ja ruvennut lyömään kämmeniään
läikyen vastakkain selän taakse. ”Hoi, miehet, jäikö tynnörin
näköistä yhteenkään taloon?” Sotamiehet murisevat vastaan haluttomina
kieltävin, kohmettunein elein.

”Köyhä kansa!” kiroilee yhä Astulf. ”Vai köyhä?” havahtuu Lutiger.
Niiden olvet on pantu maakuoppiin, kuten simasarvet, hopeamaljat,
rahat ja aarteet... Ja meille juottavat puutuopista rapaa, jos
juottavat!”

”Hallha! Hallha!” huusi Astulf saksilaisen sotahuutonsa. ”Ylös,
miehet, Widukindin korppien nimeen ... ryöstämään, olutta tänne,
vaikka mustan Helin sumuporteilta asti!”

Asemiehiä nouseskeli. Mutta Astulfin ja sotilaitten huomio
oli samassa kääntynyt selälle päin. Sieltä oli kuulunut ...
Kiuralanniemestä päin kuin hukkuvan avunhuuto, joka tukehtui äkkiä,
aivan kuin nielevä häränsilmä olisi sen umpeuttanut lukkoon.

Alapäällikkö oli jo epäilemäisillään salahyökkäystä. Kuka niitä
tiesi... yht’äkkiä ammahtavat rantapensaikosta puukko hampaissa ja
... kurkut auki tai pää sohjoksi. Viimesyksyinen Swederuksen surma
oli vielä tuoreessa muistissa.

”Hallha!” hän huusi taas kantavalla äänellä, aivankuin yltääkseen
vastapäiselle niemelle asti, jossa ryhmä heikäläisiä oli
keskeneräisellä kirkkorakennuksella vartiossa. ”Taisi ulvahtaa
tulikurkku lapinkorvesta”, tokaisi joku. ”Tai kahlekoira
Finsterlandista saakka”, lisäiltiin kammahtaen joukosta.

Mutta mitään ei enää kuulunut kuulostamallakaan. Sen sijaan alkoivat
kajakkaassa ilmassa kolkehtia soutavat airot. Ja pian ilmestyi
idänpuoleisen niemen takaa yksinäinen vene, joka käänsi kokkansa
hitaassa kaaressa kohti nuotiota. Se näytti olevan lujassa lastissa,
laidat syvällä vedessä.

Alapäällikkö terästää silmiään, oliko ehkä ritari Wibrecht tulossa
tarkastamaan leiriä. Mutta ei ... ei sen näköistäkään. Ukon tapainen
istui perässä ja olematon rääsypekka soutamassa.

Mitäpä kostua ... tuollaisista, oli Astulf jo heittämäisillään koko
veneen mielestään.

Mutta se lähestyi yhä, suoraa ja varman suuntaansa. Jo karahti
rantahiekkaan kokka. Ja ketterästi nousi soutajapoika laidan yli.
Ukko rähmi väljissä rohtimisissaan ja virsuissaan, tepasteli
rantahiekalla ja näytti ontuvan toista jalkaansa. Mutta koppasee
äkkiä kämmentensä väliin täyden umpitynnörin, panee somerolle, koppaa
yhtä keveästi toisen ja samassa kolmannenkin, kiskaisten molemmat
yhtäpäätä kainaloihinsa. Lähtee nuotiokennästä kohti, pojan ryhtyessä
kantamaan jäljelle jäänyttä perässä.

Ukolla on päässä kasvoja syvälle varjostava kokkalakki ja naama kai
nuotioilla tuhraantunut nokeen ja tuhkaan.

”Pyhä Plektrudis ja Reginhard!” ”Korppi syököön!” ”Pyhän Martinuksen
tulenpalavan halstarin kautta!” kuului vuojolaissotamiesten
rykelmistä ilohuutoja. ”Hallha, hallha! Hoi, Widukindin penikat!”
huusi Astulf, levittäen molemmat kätensä ja astuen ukkoa vastaan.

Tynnöriukko seisoo nöyrän näköisenä, kyssäselkäisenä rähmyksenä
suupielet imelässä kurtussa. ”Toin tässä kristityn antimia ...
ristinmiehille”, hokee ja tekee ristinmerkin tapaista. Mutta silmät
pallittavat tulenkajossa nokinaamasta vetreinä kuin mäihäpallot.
Astulfiin iskeytyy epäluulo. ”Mistä tulet? Mistä olet nämä saanut?”

Lutiger on jo lyönyt omin päin yhden tynnöreistä auki. Hyvää mieltä
röhisten ja tynnöriä kohti tungeksien sotamiehet ovat alkaneet hääriä
kuin tappelussa. Lutiger nostaa koko tynnörin leualleen, juo, jotta
kiherä parta valuu ruskeaa vaahtoa, ja panee juoman kiertämään.

”Kojolan piilohaudasta”, on alkanut selittää ukko Astulfille. ”Eivät
soisi... salapakanat, osmeroisvallat ... edes suun kostuketta
ristinsotureille, mutta me ... loismiehet, me ... ristiin kastetut,
rujot ja rammat, me, tuota ... rikkailta vähennämme ja omaa
köyhänosaamme taivaassa lisäilemme...” Ukko oli puhunut höperöllä
äänellä ja suutaan mutustellen. Alapäällikkö ei osannut sen enempää
tutkailla. Karjahti yli koko leirin, löi auki oman tynnörinsä
ja juominki alkoi. Vain vartijat molempien nienten kärjissä ja
takaisella vuorella saivat kuulostella kuivin suin ja karvain mielin
puheenpitoa, sorinaa ja melua.

Äijän hintelä poika ruiskauttaa tovin kuluttua hampaankolostaan ukon
lähettyvillä pitkän syljen ja kuihaisee korvaan: ”Eipä ole ... korpin
ruokaa paljonkaan alle sadan miehen, joka roikan kiersin ja päänupit
lueskelin.”

Ukko oli ollut äsken siemaisevinaan miesten joukossa pitkät olvet
ja leveili nyt humalaisen näköisenä: ”Ka, mitäpä tuosta ... silloin
akka autuasna, kun on ukko humalassa, tavataan sanoa Sorrilan
puolella...” Hätkähti vähän viimeisiä sanojaan ja kuihaisi vastaan
pojalle: ”Kuule, Hänni, hoitele nuotiota ja tarkkaile, että on joka
hetki valmiina kolme kekälepäistä ranganpätkää.” Erosivat taas muina
miehinään.

Astulf on jo Lutigerin kanssa häkäissyt päänsä kuumaksi. Muinaiset
kotoseudun kuvat liikkuvat lämpöisen vehmaina hänen silmissään.
”Muistatko, veriveljeni”, hän lyö toveriaan olalle, ”muistatko
kotorantojamme Weserillä, siellä Engernin puolella? Siellä se vasta
on kevät! Pyhän Prokuluksen lähteen kautta, muistatko?” Leppoisassa
sekamelskassa alkoivat tulvia hänen huuliltaan pakanalliset
ja kristilliset jumalat: ”Kun siellä, poikaseni, toitahutti
Adalhard-herra sarveensa kevätmetsässä, riistanajossa, silloinpa
syöksyi koko heerbann vehmaita metsiä päin.” Hän oli noussut
istumakivelleen seisomaan ja jatkoi aivan kuin olisi joltain kummulta
kuvaillut aamun varhaista riistametsää: ”Freia-äiti ratsastaa
parhaillaan läpi lehvikon pyhillä kissoillaan. Lempeä Holda-rouva
ajelee kasteista sammalmattoa metsäkarjullaan, johtaen sen
riistamiehen eteen. Ja kuuletko, poika, kuuletko? Witolf-jättiläinen
kumahuttelee rautakangella koivujen ja tammien kylkeen, jotta käy
humu ja ryske. Sudet ja karhut havahtavat luolistaan ja ... hehe
... muistatko, lurjus? Muistatko? Sano, veriveljeni, sano pyhän
Kunibertin nimeen, tai heilahtaa huotrastaan Saxnotin miekka...”

Kertoja oli ärtymäisillään iloiseen käsirysyyn. Mutta toiselta puolen
leiriä oli joku hänen heimolaisistaan yltynyt laulamaan vanhaa
saksilaista sotalaulua.

”Engernin miesten häilävät miekat,
vertyy frankkien valkeat kilvet,
Saxnotin voitto on tullut.
Sen punakilvet ja torvet
kostoa Werdenin surmasta räikää.
Walhalla aukee, Ziuntalo loistaa,
Odinin korpit on työssä.”

Laulu kaikui kotomaan ikävää ja ammonaikaista voimaa Pohjolan
autiossa yössä.

Aivan läheltä seuraa leirin tapahtumia Kalsoisten Tapo ja Rautaparta.
He seisovat vuorenkupeesta maansisustaan työntyvän ahtaan aukon
suussa, jonka peittää näkyvistä tuuhea kataja. Siihen paikkaan on
kallionlohkareista muodostunut portin tapainen, jonka kansa uskoi
johtavan suoraan maahisten kartanoon, mutta joka tosiasiassa vei vain
ahtaaseen syöveriin, vuoren sisään, ja tämän läpi vastakkaiselle
puolelle, jossa tiheän lehvistön peitossa oli toinen, yhtä ahdas
portinaukko.

Maretta-neito ja Ilolais-ukko olivat opastaneet tänne pirkkojen
pienen joukon, sillä vain yllätyksin oli voitettavissa
kaksinkertainen vihollinen.

Tapo seuraa, leukaperät puristuneina jännittävään odotukseen, Miehon
ja Revon Hännin hommia. Äsken, kun oli kuulunut vuojolaisvartijan
kuolinhuuto Kiuralanniemestä, hän oli henkäissyt kylmästä ilosta.
Arpia oli täyttänyt tehtävänsä. Kirkon puoliväliin nousseet
hirsikerrat roihahtaisivat kohta tuleen, kun vain saisi Mieho
annetuksi sovitut merkit.

Saksilaisten meluavalta laululta hän ei hetkeen aikaan kuule mitään.
Sen loputtua hän kuulostaa ylöspäin, vuorelle, jossa odottavat
parhaillaan lymypaikoissaan Sorrin ja Teisko. Näiden piti
nukuttaa vuorella seisovat vartijat äkkiä ja äänettömästi.

Mutta sieltäpäin ei kuulu vielä mitään. Ja Tapon katse siirtyy taas
seuraamaan erikoisesti Astulfia, jonka hän on havainnut leirin
päämieheksi.

Mutta tämä ei näytä vieläkään oikeita humalan merkkejä. Lie
vain äskeisestä laulusta ilostumistaankin ilostunut ja ruvennut
sukkelapäisenä kompailemaan kokemattomamman toverinsa kanssa.

Pujoi haaleanpunaista leukapartaansa, jonka hän oli selvästikin
leikannut ritari Wibrechtin parran malliin, ja yltyi holtittomaksi
koiranleuaksi: ”Häh, eikös ole pyöveli porttolan yliherra
Regensburgissa? Domus prostibulis! sanoi Luttichin piispa. Mutta
tiedätkös, rakkari, mikä on Regensburgin pyövelin päävirka?”

”He, jo toki ... katkoa päitä!” ilostui Lutiger: ”Marjan pojan
kautta, sinä olet tolvana! Etkö kuullut, että hänen päävirkansa oli
olla pääherra porttolassa? Domus prostibulis! Mutta ei ole sekään
pääasia hänen päävirassaan...”

”Mutta sanopas sinä”, yritti Lutigerkin olla poikaa puolestaan,
”sanopas, miksi pyhä Agnes ei pessyt ruumistaan koko elämässään!”
Mutta Astulf veti sellaisen arvan selväksi yhdellä huitaisulla:
”Heh, no, jotta ... ei tuntisi vahingossakaan lihan iloa pyhissä
paikoissaan, pöllö. Hoi, poika, Betlehemin malja!”

Mutta vieläkin oli äskeinen riettaus viisastelematta loppuun.
”Osasitkos sanoa”, Astulf jatkoi itsepintaisesti, ”mikä oli se
pääasia siinä pyövelin päävirassa, no?” Lutiger oli nauravinaan
kokeneen riettaasti ja höhähti muka tietävästi: ”Liekö tuossa sen
enempiä tietämisiä, mutta...”

”Onpahan, poika! Pyhän Martinuksen nimeen, sinä untuvanaama, etkö
sinä sitä tiedä, että pyövelin pääasia on kuorsata tymähumalassa,
silloin kun piispa Reginhard käy porttolassa!”

Siitä leikkauksesta sieti kyllä ylpeillä. Kompailijan raikuva
nauru ja pitkät röyhtäisyt panivat Lutigerin pelkäksi onkilieroksi
sellaisen viisauden edessä.

Tapo on ruvennut hakemaan katseillaan taaskin ritari Wibrechtin
hahmoa, mutta ei löydä, ei leirin alueelta eikä selän puolelta.

Tämä on toiselta puolen hyvä merkki. Alapäällikön humala on jo
nousussaan ja johdottomat miehet on helppo saattaa sekasortoon. Mutta
sittenkin ... juuri sen miehen pitäisi olla tuossa juuri nyt, tuossa
silmien alla ... hänen miekkansa valossa.

Kurkkua alkaa itsepintaisesti kuivata. Hän katsahtaa Rautapartaan,
mutta ei näe muuta kuin heikosti kimmeltävän kypärän ja
liikahtamattoman parrankaaren.

Mitä aikailee ... tuo Sorrilan rähmys? Kähmii siellä täällä ja
ontuelee roikasta roikkaan? Ettei vain, lallus, ryyppäisi itseänsä
alakärsäksi toheloksi?

Jo, jo käy kuihaisemassa Revon pojalle! Tämä yltyy hetken kuluttua
nakkailemaan nuotion lähettyviltä kivenmukuloita veteen. Juoksahtaa
rantaan ja viilettää pari voileipää lituskaisilla kivillä. Jo palaa
taas tulen luo. Potkiskelee nuotiopuita, jotta säkenet singahtavat.
Ottaa äkkiä palavan kekäleen heittäen sen kaaressa rantaveteen.
Ja samassa, yhteen menoon, kaksi muuta ranganpäätä perässä. Jää
virnistelemään, aivan kuin pojankurikka ilkimieliselle kepposelleen.

”Hyvin tehty,” jupisee Tapo ja jää nyt jännittyneenä tuijottamaan
Kiuralannientä kohti.

Kulun hetki. Tuntuu kuluneen pitkä aika. Mieho ja Hänni siirtyilevät
kaartaen vuoren kuvetta kohti. Tapon takana, lähimmillä miehillä, on
heille varattu miekka ja tappara.

Äkkiä alkaa vuorelta kuulua huutoa ja ryskettä. Sorrinpoikien uhrit
ovat sittenkin päässeet temmeltämään ennen tuupertumistaan. Yhtä
nopeasti palaa hiljaisuus. Mutta eräät Vuojolaiset ovat jotain
kuulleet. He juoksevat Astulfia kohti, viittoen hätäisinä vuorelle
päin. Mieho ja Hänni ovat seisahtuneet paikoilleen. Tapo on nykäissyt
Rautapartaa hihasta. Tämä jatkaa merkkiä taakseen, miehestä mieheen,
jotka vuottavat ahtaissa mäyränkoloissaan hyökkäyskäskyä.

Astulf näyttää käsittävän, että vaara on uhkaamassa. Hän
huitaisee päätään aivan kuin karkoittaakseen liiat humalat. On jo
lähtemäisillään Miehoa kohti, joka luimistelee ympärilleen hakeakseen
kivenlohkaretta, jolla rymähyttää alkajaisiksi.

”Kirkko palaa! Pyhän Eerikin kirkko!” kuuluu samassa huuto
rannemmalta. Ja koko leiri jähmettyy katsomaan Kiuralannientä, josta
nousee pystysuorana sauhu ja lieska.

”Karmelin vuoren kautta!” ”Missä on ritari ... ritari Wibrecht?”
kuuluu kauhistuneita huutoja.

Pirkat ovat äskeisestä päällikkönsä merkistä ja palkkasoturien
kauhunhuudoista alkaneet pakkautua vuoren onkalon suuta kohti.
Mutta Tapo ja Rautaparta työntävät miehet sanaa sanomatta takaisin
mäyränkoloihinsa.

Nyt oli syytä odottaa parhainta hetkeä.

7.

Friisiläiskorpin joutsenlaulu.

Astulf päällikkö oli kiroillut pyöräpäisenä pyhimysten ja
Witolf-jättiläisen nimeen.

”Veneisiin!” hän oli saanut lopulta irti kurkustaan selvänä käskynä.
”Siellä on pakanoita tai Maksameren saatanat! Domus prostibulis!” hän
noituu yhä palkkasotureitten kahlatessa veneisiinsä.

Näitä loittonee vähitellen rannasta. Kokonainen jono on niitä
jo työntymässä selemmälle, ryhtyen soutamaan huimaa vauhtia
tulenpatsasta kohti.

Vielä on jotakuinkin puolet Vuojolaisia rannalla. Mutta venemiehet
ovat jo niin kaukana, ettei täältä hevin kuulu heille saakka
päällikön käsky huutamallakaan.

Jo heittäytyy Astulf-päällikkökin veneeseen. Etenee kivenheiton
verran rannasta. Silloin on pirkkojen aika tullut. Tapo ponnahtaa
suojastaan. Juoksahtaa kennäälle ja laskee keihäänsä lähimmän miehen
maksaan. ”Rinta rinnan! Rinta rinnan!” hän huutaa vuoren kupeesta
juokseville miehilleen.

Vuojolaispäällikkö ja pari lähintä venekuntaa kääntyy takaisin rantaa
kohti. Taistelu on alkanut somerikolla ja kennäällä, laakeitten
kallioitten vaiheilla.

Vuojolaiset ovat sulkeutuneet lujaksi rivistöksi. Mutta yllätyksen
kauhu lamaa heidät. He eivät ennätä tarttua koviin jalkajousiinsa,
vaan luottavat pelkkään miekkaan. Hyökkäys on tullut äkillisenä
vyörynä heidän niskaansa. Ja mistä? Mistä? Suoraan vuoresta,
vuorten alta! Hiidet ja peikot iskevät kalpeassa yössä värittömin
kasvoin... Niiden säilät näyttävät palavan! Ne on kiskaistu suoraan
Norrheimista, helvetinvuoren alimmaisesta ahjosta. Ja itse muotopuoli
Lucifer on niitä johtamassa!

Sillä hirvittävimmältä näyttää heidän silmissään Rautaparta, joka
on hyökännyt oikea kädentynkä koholla, tyhjä hiha heilahdellen
edestakaisin ja miekka vasemmuksessa. Sen kypärä hohtaa himmeän
valjuna kuin kuolinlakki vainajan päässä. Kasvot eivät liikahda,
mutta silmät palavat kovaa tulta kulmatukkojen alta.

Palkkasoturien tottuneet käsivarret nousevat iskuun ja laskeutuvat
alas. Mutta ne eivät kykene huutamaan pyhiä eivätkä tavalliseen
tapaansa rennosti kiroilemaan. Kädet pysyvät kumman puutuneina, ja
näkymättömät riipat painavat polvitaipeissa.

Hetken ajan on veri jo heissä hurjistumaisillaan, kun Astulf on
huutanut ”hallha, hallha”-huutonsa tyrskynä saapuvan veneensä
kokasta. Mutta päällikkö ei pääse miestensä rintamaan saakka. Hänet
on ottanut vastaan vesirajassa Kalsoisten Tapo.

Maanpuolelta painaa tapparoineen Sorrin Mieho kuin niittomies
aamunkasteisella rantaniityllä. Hänen sivullaan syöksähtelevät
vimmattuina, pörhöniskaisina ampiaisina Lippo ja Teisko. Ja Revon
Hänni pureutuu koirana selkäpuolen Vuojolaisiin. Juuttuu yht’äkkiä
puukkoineen rotevien miesten lonkkiin, irtautuu taas, juoksahtaa
turvaan, mutta isketyn tuupertuessa ammahtaa taas tulipäisenä
kekäleenä vihollisensa niskaan.

Astulf makaa jo haavoittuneena matalassa rantavedessä, pyrkien
käsivarsiensa avulla maalle päin. Tapo on noussut nuotionviereiselle
kivelle silmäämään taistelun kulkua. ”Kierrä taaksepäin,
selkäpuolelle!” hän huutaa Mieholle. ”Tunkekaa ne kokoon ja lyökää
kasvoihin ja niskaan! Lyökää ... kalmalaisille kaikki! Se on vierasta
verta!”

Mutta päätaistelu on edessäpäin. Tapo havaitsee uuden veneen
kiitävän oikeanpuolisesta niemekkeestä ja miehen kokassa huitomassa
pysäytymismerkkejä Kiuralannientä lähestyvälle venejonolle. Tämä
pysähtelee epäröiden, kääntyy vähitellen ympäri ja hurjana juokseva
vene tapaa joukon keskellä salmea.

”Se se on ... Wibrecht-ritari”, jupisee Tapo. ”Rautaparta!” hän
huudahtaa ukolle, joka katselee jo sivummalta lopputaistelua.

Ukko on havainnut tapahtuman salmella. Hän katsahtaa Tapoon. Tämän
silmät ovat leimahtaneet hurjaan paloon. Niissä on metsäläisen
synkkää vihaa ja kuumaa tulenpaloa, kuin ilveksenhiihtäjällä, joka
näkee lopultakin saaliinsa kääntyvän päin viimeiseen taisteluunsa.

”Ottanet sen hoteisiisi yksin?” tokaisee Rautaparta viitaten
ritariin, jonka kypärä, kilpi, rengaspaita ja polvisuojukset
kiiltävät jo kaukaa nousevassa auringossa. ”Surmaan sen ...
rantaveteen”, Tapo mutisee silmä koko ajan tähdättynä vihollisen
ylpeään, takakenoiseen päähän.

Heidän takanaan on taistelu jo lakannut verilöylyyn, jossa
palkkasoturien jäännösjoukko on tiheään tungettuna isketty teuraina
maahan. Uupuneita miehiä kertyy rantaan. ”Narvalaisia on kelmennyt
viitisen miestä, hinsalaisia pari ja pajaorjia, kukaties ...
kymmenkunta. Iskivät kuin moukarilla, paljaina rinta”, selittelee
hiestä märkä Mieho, pyyhkien housuihinsa verisiä kämmeniään. ”Sepä
se”, huudahtaa Tapo, ”he taistelevat enemmästä kuin elämästä!
Juokse, järjestä miehet ... rinta rinnan ... ylemmäksi”, hän päättää
kiirehtivin elein. Hyökkäävä vene syöksyy yhä kohtisuoraan rantaa
päin. ”Kristuksen veri, pyhä veri!” kuuluu jo loitolta ritarin
sotahuuto. Tapo riipaisee lähimmän miehen keihään. Välimatka on
pitkä. Mutta hän ei malta enää odottaa. Hän kiskaisee olkansa takaa
hirvittävän heiton. Keihään vana suhisee tuulena. Se lentää kohti. Se
osuu!

Mutta pettymys panee heittäjän kasvot irvistämään kiukusta. Sillä
ritari on ottanut sen vastaan kilvellään, kiskaissut sen samassa irti
ja nauraa nyt hurjaa, halveksivaa naurua.

Tapo on temmannut kilpensä vasemmukseen aikoen hyökätä veteen.
Mutta taaskin hän on laskenut väärin. Wibrecht ritari toitahuttaa
pientä vaskitorvea. Ja samassa sujuttautuvat veneet rintamaan.
Kovat rautajouset kaartuvat ratisten, ja äkkiä kimmahtavat jänteet
rahkoihinsa. Pitkien nuolten jäätävä vihuri yltää rannan. Pirkkoja
horjahtaa taaskin tanterelle.

Ja kuin ärsytykseksi ritari tekee toisenkin tempun.

Kuuluu lujia käskyjä. Veneet kääntyvät taas ja syöksähtävät uutena
rintamana lännenpuolisen niemen sivua pitkin. Ja hyökkääjät katoavat
rantapensaikkoon.

Nyt vasta pirkkapäällikkö älyää, että hän on tekemisissä itseänsä
taitavamman sotaherran kanssa. Hän hyökkää ylemmäksi. Jouselliset
ovat järjestyneet rintamantapaiseen. Mutta niitä on tuskin
kolmeakymmentä täyteen. Niinpä on kaksinkertainen ylivoima tulossa
väsyneitä miehiä vastaan. Tapo tuntee hädän puristavan kurkkuaan.
Hän näkee sumussa haavoittuneitten rykelmät, kuulee vieriltään
valitukset, voihkinan ja kuolonhorteiset kiroukset. Kosteassa
aamuhuurussa löyhkää veri imelänä maltaanhajuna sieraimiin.
Koivujen oksilta tippuu parvittain kristallinkirkkaita pisaroita
häikäisevässä aamussa. Nuoret lehdet ja kasteiset seitit kuultavat
heleän viheriänä, ihanan olemattomana verhona taivasta vasten.
Hopeapisarat eivät lakkaa helmeilemästä. Nuori päällikkö näkee ne
sokaistunein silmin, ja kuitenkin näkee ... yksin ne koko tässä
hourupäisessä aamussa. Syvällä etoo mieltä verenhaju, aivan kuin
ennen poikana kyläisessä syysteurastuksessa. Miksi ne tunkevat
tänne ... idästä, lännestä, jokaisesta koskensuusta, jokaisesta
jokiväylästä ja lahdenperukasta? Miksi oli hänen taattonsa kasvoilla
väsynyt, alinomaisen surun ilme? Se oli kai ... tämänlaatuista ...
vainolaiskirojen panentatautia? Hän ei jaksa tänä hetkenä enää
kuohahtaa edes suuttumuksesta. Tunnustelee vain avuttomana viittansa
hihaa. Se on märkä. ”Lie satanut ... taistelun aikana”, hän hymähtää
... jotain hymähtääkseen.

Tuossa seisovat Mieho ja Rautaparta miesten edessä ja katsovat
häneen kummastuneina, levottomina. ”Kiesuksen perkeleet!” on Tapo
karjahtavinaan. Mutta se tuntuu vain ähkäisynä omaankin korvaan, eikä
hän tiedä vieläkään, mihin keinoon tarttua.

Yksinäisiä nuolia vipajaa niemen rantapensaikosta ja maankin
puolelta, puunkorkuisten katajien taitse. ”Kilvet kouraan!” Tapo
käskee vaistomaisesti. Mutta nuoltentulo taajentuu, käy yhä
tarkemmaksi. Hän tajuaa, että Vuojolaiset lähenevät pensas pensaalta
ja aikovat naulita pirkat mies mieheltä vuorenseinämää vasten. Ja
tuon aukeaman yli on niitä vastaan mahdotonta hyökätä!

Vuoren kalju otsa tuijottaa kylmänä vastaan, alaspäin. Mutta se panee
Tapon yht’äkkiä huudahtamaan ilosta. Hän on paukauttavinaan itseänsä
otsaan ... omaa pöhköyttään. Harppaa jousellisten luo, käskee ja
hoputtaa melkein kuiskaten: ”Vuoreen, jonossa ... luikahtakaa
yksitellen, noin ... sillä tavalla, sillä tavalla...”

Ritari Wibrecht ilmestyy aukeaman vastapuolelle. Hän on nostanut
kypäränsilmikkonsa otsalle. Silmät pälyvät vaanien puolelle ja
toiselle ja juuttuvat lopulta pelkkänä ihmetyksenä vuoren seinämään.
Hän epäilee järkevän aprikoimisen ja taikauskoisten kuvitelmien
välimailla. Nehän kykenevät ... lapin velhot, hukkumaan tuleen ja
ajamaan näkymättömällä kivellä vettä myöten?

Aamuvihuri viisti salmea. Aamukukko kiekui pitkään kaukaisesta
talosta. Hän oli kuulevinaan tuulen viheltävän. Vai oliko se
noitien tuulenhuutoa paatisesta aluksesta? Kuuntelija teki nopean
ristinmerkin.

Samassa ... tuossa aivan jalkojen edessä kukki keväinen orjantappura.
Se oli kuin ilmestys, Neitsyen, taivaan morsiamen, siihen siunaama
... yht’äkkiä, hänelle vahvistukseksi, sillä orjantappuraa pelkäsivät
helvetin pirut ja manalan hurtatkin.

Ritari ryhdistihe. Viittasi miehensä seuraamaan.

Tapo seisoo katajan takana. Hän on päättänyt houkutella vihollisensa
lähitaisteluun. Se on hänen ainoa pelastuksensa.

Vuojolaiset lähestyvät hajallisessa rintamassa. Ritari Wibrecht
on jo tuossa ... katajan takana... Kääntää epätietoisena häneen
päin selkänsä. Sitä voisi iskeä suoraan niskasukaan ... kypärän ja
rengaspaidan lomitse, välähtää Tapossa.

Mutta hän päästää hurjan taisteluhuutonsa: ”Hoi, miehet, hoi!” ja
loikkaa näkyville.

Ritari ja pirkka taistelevat erikseen. Lyö kaulaan, kaulasuoniin,
takoo Tapon aivoissa. Tai polvilumpioitten yläpuolelle... Sen
on silmikko ylhäällä! Häikäise se, pane aurinkoa vasten... Sen
on haarniska raskaampi. Väsytä se pitkin loikkauksin, älä anna
rauhaa äläkä armoa... Pirkan aivot ovat nyt kylmät kuin nälkäisen
keväthauen, joka jään varjosta tekee hirveimmät syöksynsä, täynnä
havahtuneen luonnon säälimättömintä elämänhimoa.

Kaksi tasavertaista säilää välkehtii kenttää pitkin. Niiden välillä
ratkaistaan koko taistelu. Tämän tietää heistä kumpikin. He eivät
huolehdi enää joukoistaan. Tapokaan ei ennätä nähdä, että pirkat
taistelevat melkein toivottomassa puristuksessa. Tosin selän
suojana vuorenrinta, mutta edessä ylivoimaisen ja vahvan vihollisen
nahkahaarniskainen ja kilvekäs kalmanketju.

Nuo kaksi miekkaa katoavat niemen puolelle. Mutta ne palaavat taas,
kummankin kärjessä yhä salamannopea välkähtely.

Sammuneesta nuotiosta rojottaa ulospäin pari rangan tyveä laakean
kallion kuvetta vasten. Tapo äkkää paikan. Tuohon, tuohon se voi ...
kompastua!

Hän kiertää rannan puolelta nuotiota kohti. Jos ei onnistu aie,
joutuu se ainakin naama aurinkoa vasten ja sokaistuu epävarmemmaksi.

Mutta hän joutuu itse viettävälle maalle. Ritari suojaa
keskiruumiinsa kilvellä ja alkaa huiman iskusarjan ylhäältä päin.

Tapon päätä uhkaa joka hetki kuolema. Kilpi koholla hänen täytyy
peräytyä vesirajaan, vieläpä kapeata soraulkonemaa pitkin.
Lepänurpuja ui näkymättömän tuulen ajamina rantavedessä. Peräytyjä
luulee niihin tuijottaneensa pitkän aikaa, joskin on ne saanut vain
yht’äkkisenä näkynä silmänkalvoonsa. Ne vievät joka tapauksessa hänen
mielensä humahtavan tuulen nopeudella jonnekin ... kotorantamalle.
Nehän olivat olleet hänen varhaisvuosiensa lukemattomia uiskoparvia
kotovalkamassa...

”Miksi tulit!” hän äsähtää äkkiä kiukkuisena, hampaat karskahtaen.
Miekka kimmahtaa sokeasti hyökkääjän kilven alitse. Se tuntui iskevän
lihaa, suojatonta reittä. Koko hänen vartalonsa saa takaisin entisen
voimansa ”Jokos sait! Mitäs tulit näille main ... vaakkumaan,
hiienkorppi?”

Ritari oli peräytynyt ylemmäksi kennäälle. Tapo hyökkää, selkäpiissä
ja niskassa ruumiinpinta kananlihalla sokeankuumasta vihasta ja
jännityksestä.

Vasemmalta alkaa kuulua pirkkojen avunhuutoja, Tapon aistit tajuavat
ne kaukaisina, ummehtuneina huutoina. Hän iskee yhä ... nuotiota
kohti. Miekan edessä on jotain tarmotonta. Hän tuntee sen ja saa
takaisin kylmän harkitsemiskykynsä. Sen vasen jalka on hervoton.
Se laahaa sitä peräytyessään... Nyt sen kantapää on rankojen
vieressä... Yht’äkkinen isku ylöspäin, ilmaan saa sen horjahtamaan.
Nyt se rojahtaa selälleen. Ja samassa lennähtää sen miekka laajasta
alaiskusta kourasta irti.

Tapon voitonhuuto tunkee kurkusta käheänä vaakkumisena. Mutta
Vuojolaisten joukosta on syöksähtänyt miehiä päällikölleen apuun. Ne
ympäröivät hänet ja nostavat seisaalleen. Tapo silmää pirkkojaan.
Syntyneestä aukosta kahlaa parhaillaan Mieho tapparoineen, rinnalla
Rautaparta. Vanhus on kuoleman kalpea kypäräänsä saamasta iskusta.
Miehon pää on paljas, naama juoksee virtanaan hikeä. Suolainen hiki
on sumentanut silmäluometkin tulenpolttaviksi viiruiksi. ”Kerran
kuolla syntyneen”, hän ähkää, ”eikä tässä ... maaten manalle, mutta
... tarvis on apua”. He hyökkäävät kolmisin vuojolaisrintaman
vasempaan kylkeen. Ritari johtaa taistelua miestensä takaa.

Pirkkojen korvissa kiekuu jo selvästi manalan kylmäharjainen kukko.
Kohta näyttää ylivoima heidät työntävän vuorenseinää vasten ja
naulitsevan kuin pöllönpojat hevostallin ovenkamanaan.

Mutta silloin ... pohjattoman haudan reunalla pysähtyy tappelu
kuin olisi alkanut ukkonen jylmätä suoraan heleästä auringosta.
Eikä kuitenkaan kuulunut muuta kuin naisen ylpeänä kajahtava ääni
ylhäältä, metsän rajasta. Siellä seisoo, vuorenharjan kierrettyään,
kokonainen jousellisten joukko, etupäässä Sarko-isäntä ja luinen
tyttärensä Maretta.

”Missä on Kalso-päällikkö?” oli neito äsken huutanut riemukkain
äänin. Tapo näki hänet seisomassa solakkana, nauhattomin otsin,
toisen palmikoista hajallaan olkapäällä. Sen oikea käsivarsi oli
kohollaan, aivan kuin hakemassa häntä, metsän viemää, takaisin
ihaloille rintamaille...

Hän nostaa kätensä, johon hän on tempaissut viholliselta keihään,
riehakkaaksi tervehdykseksi. Vaistomaisesti hän ryntää Vuojolaisten
taitse. Nämä tuijottavat ällistyneinä, liikahtamatta. Ritari Wibrecht
yksinään seisoo häntä vastassa, kilpi ja miekka yhä kourassa. Tapo
ei odota, ei harkitse. Hän vetää aseensa olan taitse väkivoimaiseen
iskuun. Se lentää kilven vieritse, murtaa ritarin asepaidan ja
tunkeutuu vasemman solisluun alle.

Samassa vauhdissa loikkaa Tapo yli kaatuvan miehen, kohti
Maretta-neitoa. Hän huohottaa syvin palkein. Ottaa neitoa
käsivarresta ja lyö Sarkolan isäntää olalle. Se on kovakouraista
kiittämistä pirkkojen pelastamisesta. Ja Sarkoisten tyttären silmissä
on naurava, kimmeltävä loiste.

Vuojolaiset seisovat tyrmistyneinä kahden joukon välissä. Mieho
huutaa jotain ... hyökkäyskäskyn tapaista. ”Riisukaa aseet! Ne
säästetään!”

Rautaparralle, joka nousee hänkin sarkonlahtelaisia kohti, Tapo
tokaisee ilopäissään remahtaen: ”Siinä on sulle, saituri, uudet
pajaorjat!” ”Liepä, liepä, jollen myy niitä Nevan orjasaarella
riunaan ja tenkaan ... Moskovan pajareille”, ukko koukoilee, vaikka
horjuukin päätä särkevästä kivusta ja väsymyksestä.

Ritari Wibrecht makaa yksinään viettävällä kennäällä, keihäs yhä
rintakehässä.

Kalsoisten Tapo pysähtyy verivihollisensa kupeelle. Tämä avaa
silmänsä. Ei näytä kuitenkaan jaksavan katsoa mihinkään määrättyyn
paikkaan. ”Muistanet helvetissäsi ... miten käy kulkukoirien
pirkkojen riistamailla”, Tapo lyö leppymättömän synkät kirot makaajaa
vasten kasvoja.

Ritari näyttää kuulevan ja ymmärtävän nuo sanat. Hän kohoaa hitaasti
toisen kyynärpäänsä varaan ja alkaa puhua, täysin tajuissaan, silmät
selkeinä: ”Olen Kristuksen vasalli ja kuolen lääniherrani puolesta...
Tämä oli taistelu taivaasta, pakana!”

”Haluatko armoniskun?”

”Sen sanon kohta, mutta muista sitä ennen, että friisit ja saksit
eivät kyenneet vastustamaan frankkien ristinmiekkaa eivätkä vendit
meikäläisiä ... ristinritareita. Ja teidätkin, hämäläispakanat, on
murskaava miekka ja risti...”

Hän näytti valahtavan entistäänkin kalpeammaksi. Mutta nousi
taas, ja nyt tulvahti veri hänen päähänsä kuumeesta ja vihasta.
”Etkä ryöstä, vironsusi, Notburga-neitoa. Hänen kädellään ostelee
parhaillaan Bunge-herra Haalogalannin laamanninpoikaa, hyökätäkseen
sinua ja karjalaisia vastaan! Siinä sinulle ... joutsenlauluistani
paras!” Kuoleva oli huutanut viime sanat riemuitsevassa vihassa.
Tapo oli murskaamaisillaan hänen otsaluunsa. Mutta ritari nosti
kätensä: ”Odota...” Samassa hän kiskaisi hampaat yhteen puristuneina
keihäänkärjen rinnastaan. Aseen jäljestä ja suusta tulvahti veri
ja punertava kuohu. Hän nousi kuolintuskansa voimasta polvilleen.
Huohotti katkonaisesti: ”Kristuksen ... veri on ... pyhä veri...”
Ja tämä oli kuin viimeistä voitelua ja uskontunnustusta. Siihen hän
sortui, haparoiden olkansa vertynyttä ristinmerkkiä.

”Joko lauloit! — Lauloitpa hyvinkin, pahalaisen kenokaula korppi!”
Tapo huudahti, hengähtäen pitkän vihan irti itsestään. Hän ei
osannut eikä tahtonut tällä hetkellä enempää ajatella. Korven
ihmisen päättynyt saaliinajo vain raukaisi jäsenet ajatuksettomaan
väsymykseen, ja komea saalis tuossa ... jalkojen juuressa täytti
hänen päänsä erämaitten loppumattomalla huminalla.

8.

Turrinpojan sotaolvet.

Voittoisat pirkat ovat jo kotomatkalla. He ovat yöpyneet
Kiuralanniemelle, palaneen Kiesuksen kirkon raunioille, ja
pystyttäneet sen tuhkaläjälle omat ilokokkonsa.

Viereisestä Kiuralan talosta sekä kauempaa, Sarkolasta, Kojolasta
ja Nohkuasta oli soudettu ja kannettu ylettömät määrät juotavaa ja
purtavaa. Ei puuttunut siianpäätä, Kokemäen kuulua kevätlohta eikä
lihanpuolta ja rukiista ruokaa.

”Sepäs, sepä ... siianpää ja piianpää — ne ovat yhtä makeat”,
hoeskeli Mieho, maaten rähmällään nuotion kumossa ja kaivaen
hampaillaan siianpään sulavimpia rasvapaloja. ”Ja siitä se on kumma
... tämä olvenjuonti, jotta tynnöri tyhjenee, vaikka tappi ei juo
tippaakaan”, herahteli miehen mieli lavea haarikka leuan alla.

”Jopa jo”, tarttui Ilolais-ukko, ”milloin mettä, milloin vettä,
eikä tiedä kalja parka mikä olvessa laulaa...” Otti samassa kiinni
parhaimmasta runosuonestaan: ”Tuop’ oli kurja Kullervoinen...”,
hän alkoi käreimmällä kurkullaan. ”Höhö”, kielsi Mieho, ”älä huoli
laulaa, ennenkuin on löylyt lyöty”, ja paiskasi naamaansa lisää
kuumiketta. ”Kukapa tässä kaikkein mielen noutaa!” Ilolainen kärähti
kuin katajanraasku tulessa, suutahtaneena laulajamaineensa puolesta.
”Mutta laulaa se kurjakin omalla kulkullaan!” ”Ja kirnuaa se rumakin
akka ... omalla kirnullaan”, leveili Mieho äreällä äänellä, mutta
kasvoilla rasvanmakuinen juhlapaiste.

Oli kertynyt kansaa Kuloveden rantakylistä. Akasta akkaan ja
miehestä mieheen oli kiertänyt huhu, että Salonsaaren vuorenonkalo
ei kulkenutkaan maahisten niittylöille, vaan vieläkin kauemmaksi.
Se kiersi mukamas vuoren kupeitse vesien alle, notkistihe
suunnattoman suureksi tuohitorveksi, kierrätteli Kuloveden luotojen
alitse pirkkalaiserämaan laitaan ja täältäkin yhä pitemmälle,
soiden ja korvenemien alitse aina Siuron linnavuoren alle, sen
suojahautaan saakka. Ja sieltä, sieltä se oli tullut ... pitäen
kiinni maahisentyttären uhkeasta kämmenestä, tämä pakanapäällikkö,
Kalsoisten Tapo, jota nyt oli tultu kummana katsomaan.

Emännät aukoivat vakkojaan, tyttäret taittelivat juhlahelmoillaan
parhaat kakkunsa ja juustokimpaleensa päällikkömiehille, jotka
ryypiskelivät hopeatuopista Sarko-isännän tarjoamaa ulkomaan viiniä.
Tämä oli punaista ja tummaa. Ja Sarkoinen oli yltynyt melkeinpä
kastamattomaksi pakanaksi. ”Liepä meitä jo kasteltu parissakin
polvessa, mutta eipä ole valko- ja mustamekkojen kanssa sen enempää
ollut tekemistä kuin minkä kauppaa on tehty ja kannut kumottu
talvimakaajain kanssa. Eikä sallita meillä nyt eikä vasta ...
sulkaniekkojen heiteskellä omia jousellisia kellarinpohjille, eipä
... piru vieköön, sallitakaan ... korkeammillekaan saapassäärille...”

Sarkoisten Maretta liikuskeli ylimmäisenä emäntänä. Tytärten kielen
kuhinasta oli helppo kuulla, että häntä pidettiin Kalsoisten
päällikön varsinaisena vierustelijana. Se se oli vaeltanut läpi
suokorpien sanat viemään. Se se oli miehille tulomatkalla liehtarina.
Ja kun oli pantu kovalle tappelussa, oli omin päin päästänyt
rantakellareista irti ritari Wibrechtin niihin heittämät miehet ja
saanut Sarko-päällikön usutetuksi torapaikalle...

Nyt neito seisoo lepäilevän Tapon takana. Entinen mykäntuska on
silmistä poissa. Hän on nyt ikäänkuin jotain ansainnut. Oli sanonut
Kalsoisten pää hänelle taistelun jälkeen: ”Oletpa pelastanut
pääni, Sarkoisten tytär! Eikä sitä jätetä maksamatta, vaikka ...
tuota myöten sen halunnet omaksesi...” Ja siinä oli mies vetänyt
kämmenlappeellaan kaulasuonia pitkin ja nauranut untuvapartaisena
peikkona.

Nyt tuo sama pää lepäsi hänen esiliinansa alla kypärättömänä, paksuin
suortuvin. Siitä teki mieli ottaa sormauksia täysin kahmaloin, painaa
se syliinsä ja viedä jonnekin ... näiltä main kauas, missä ei olisi
tarvis enää mitään muistaa, ei itseänsä eikä kostojansa.

Kun Sarko oli maininnut talvimakaajista, oli neito vielä kerran
vavahtanut. Mutta samassa hän oli ottanut haarikkaan lisää viiniä
tynnyristä ja täyttänyt Tapon maljan. Ja juoja oli siemaissut siitä,
ruskeissa silmissä hunajan loiste ja huulissa hänelle, Maretalle,
tarkoitettu vetävä nauru.

Mutta samassa se oli kääntynyt taas Sarkoisen puoleen ja kysäisi nyt
äkkinäisellä tavalla: ”Rakennatko minua varten uiskoparven tuonne
Sarkonlahteen, lähettääkseni syyskesästä osan joukoistani tätä tietä
nousemaan Vuojolaa kohti?”

”Rakentanenpa hyvinkin”, Sarko vastasi höllällä, aiheettomalla
äänellä. ”Se rakennetaan!” huudahti Maretta. ”Taattoni ja Kojolaiset,
yksinpä Nohkuat ja Pirkkinäiset ryhtyvät kyllä juoneen, kun en päästä
niitä ... makailemaan kauppakirstujensa karhunnahoille”, hän jatkoi
nauraen, äänessä altista ja lujaa lupausta. ”Sinuun uskon kuin
miekkaani!” löi Tapo huotraansa pitkin. ”Sinulla ei ole silmänahjossa
meltoa kuonaa, sen nähnee, ken sinut kenkinee ... aitassasi”, hän
käänsihe kuumaan kihermänpitoon ja koppasi tyttöä polvenlumpiosta.
Kumma juoma oli hullaannuttamaisillaan. Tyttö hengitteli lähellä kuin
yksinäinen tuomenoksa väkevässä lepikossa. Sarko näytti hymähtelevän,
kuten ainakin parhaimmalle piian viejälle.

Mutta äskeinen ajatuksenjuolahdus ei sittenkään päästänyt Tapoa irti.

Voitonilon ja humalankin alla oli käärmeillyt yhäkin myrkyllisenä
jomotuksena kuolevan ritarin sanat, että oli muka ruvettu
Notburga-neidosta hieromaan kauppoja Haalogalannin laamanninpojan
kanssa. ”Mitä lie ollut ... helvetinkorpin viimeisiä haaskanhakuja”,
hän oli koettanut hokea itselleen. Mutta juuri se ... haaskalinnun
kostonhuuto, oli ruvennut repimään hänen sisuksiaan. Humalan se oli
tehnyt milloin alakärsäiseksi myrtymykseksi, milloin yltiöpäiseksi
remahteluksi. Ja nyt se oli heittänyt hänet vastaisiin vainoretkiin
... ikäänkuin oman alakuloisen mielen karkaisemiseksi.

”Ja rinnan, yht’aikaa sinun uiskojesi kanssa”, hän alkoi taaskin
kuvitella, ”laskevat sotaveljeni karjalaiset, Tiurin Joutti ja
ottopoika Kaplahainen, tuolta ylhäältä, Siikajoen latvoilta, Kainuun
puolelle. Ja silloinpa jäävät Vuojolan emännät kuin ohrasorsat
rantalepikon ja liinaverkon väliin...”

Puhelija oli noussut näkyjensä mukana istumaan äskeiselle
päänaluskivelleen. ”Ja onpa meillä ... pirkoilla ja sääksmäkisillä
Kauppajoen suissakin ennestään venejonot, joilla kierretään ympäri
Ahvenanmaan ja vaikka Voionmaan, jos on tarpeen...!”

”Ohoh-ohoh!” varoskeli Sarko. ”Mutta sieltä päin ovat juuttilaiset
jo parina kesänä hävitelleet meikäläisiäkin rantamaita. Taitaisitpa
joutua kyttäilemään piilosilla juutinpirujen kanssa?”

”Mitä joutunen, sen tietänen”, Tapo löi vastaan kovalla,
suuttuneella äänellä. Hänellä ei ollut aikaa perustella tai
aprikoida kuvitelmiaan. Hänellä oli nyt kerta kaikkiaan tarve avata
välkeitä taipaleita, jotka kaikki polveilivat Vuojolaa ja sen pientä
yliskamaria kohti.

Tämän vuoksi hän jatkoi yhäkin holtittomampana: ”Ja saanette tietää,
Harjavallan kastelapset, ettei ole hyvä määkiä Kiesuksen lampaana
kahden keihäsmetsän välillä. Silloin ei enää anneta armoa vieraan
veren meltouttamille kamasaksoille...”

Sarko rupesi tyynnyttelemään kuohahtanutta nuorukaista. ”No, no,
hyvä mies, tappele toki, tappele taipaleesi, ja myötä ollaan, myötä,
mutta eipä tehne pahaa senkään puolen pirkoille helppo rahansaanti.
Sillä me hankitaan muonat ja aseet ja laivat. Ja tasoiksi pannaan
saalisvoitot, tasan ... kauhat ja kattilat...”

Tapo remahti huvitettuna nauramaan: ”Sinä Turrin poika! Tasanpa kai
... miehet tappelussa ja naiset tappelun jälkeen!” hän rentoili
ja ojensi kouransa Marettaa kohti. ”Ihanpa ihan”, Sarko ihastui,
”nipalleen tasan, niin valkoiset kuin mustatkin villat”.

                                                  ⸻

Mutta olipa kuin olikin Ilolais-ukko noussut kukoksi tunkiolle.
Huilautti kurkustaan yht’äkkiä sellaisen keveläkielisen joikauksen,
jotta korvat hörähtivät kuulemaan vieriltä ja loitolta.

”Tuop oli kurja Kullervoinen,
jopa käänti Käärekosken...”

hän alkoi ja istahti nokkelana vieläkin korkeammalle kivelle.

”Iski kalliot kaheksi,
järkytti ikuiset jängät...”

ja taaskin hän pysähtyi, pani aivan kuin huilunsa poveen ja rupesi
selittelemään muka vieraanmaan miehille.

”Se oli näätsen sillä tavalla”, alkoi ukko puoliksi loilotellen
kertoa, ”että juuri näillämain, viitisen miespolvea taaksepäin,
kävivät verisen veljessotansa Kalervoinen ja Untamo. Tuolla noin,
tuolla...”, hän nosti etunäppinsä koukerona ilmaan, ”Sarkolan
puolella, siellä... Miema-joen suissa rymisteli Untamo, ja tuolla,
Käärekosken niskan takana, Kalervo-reko, joka oli ollut pään ja
vallan maineessa vainoretkillä.

”Olipa sitten vuosien kuluessa pirulaisen lintu, yölepakko, jolle
Taivaan-ukko on antanut luvan lentää vain öiseen aikaan ... no,
kah, olipa pudotellut nahkasiipi nisistään kateenpoikasia Untamon
mieleen, muka rekoveljen sotamaineen vuoksi. Ja siitä sen leveä suu
ja lättänenä kääntyi alituiseen irvistykseen, kuten on paholaisen
räpylälinnullakin. Ja sen silmäterät kävivät pistävämmiksi naskalin
teriä, kun olivat näätsen nekin muuttuneet yölepakon tihrusilmiksi.
Ja niinpä se ... Untamoisparka, poltti syysyönä Kalervoisen pirtit
ja talot, ajoi veljensä henkipatoksi korpeen ja otti taaperoisen
poikakakaran orjaksi.

”Mutta kuinkas kävi? Sakosi tukka ja yleni orjapojalla varsi
sellaiseksi koljoksi, ettei lapinnoitien Junturi-jumalakaan sille
enää vetänyt voimissa vertoja.

”Sattuipa sitten, että oli pantu poika kalankutuun tuonne Rekolan
järvelle. Sisuunnuksissaan se jo menomatkalla veti veneen perässään
yli jyrkän kannaksen. Eikä tulomatkallakaan ruvennut mutkaista jokea
lykkäilemään, vaan kaivoi taattonsa raunioista palovangot, kuokat
ja kirveet. Taittoi suuret näreet ja rangat kouran pitimiksi. Ja
siitä alkoi huhtoa. Huhtoi yöt ja päivät, teutaroi ja huusi kuin
Römövuoren jättiläinen keväthumalassa. Ja Huppiot, kaikuvuorten
haltijat, huusivat vastaan, jotta kauhistui koko Untamala, pyrähtivät
ohrasorsat pesiltään ja maitikalat valahuttivat hätäpäissään
siemenensä. Sillä tuonne, tuonne noin ... Onnian lahteen saakka
kajahti kaiku, kiersi siitä selemmällekin. Kutalan saareen ja tänne
Kiuralan niemelle saakka...”

”Kaipa, kaipa ... entäpä vieläkin kauemmaksi, Nohkuan takamaille ja
Vammaskoskeen”, pisti lomaan joku kiuralaismies.

”Minnepä liekään eksynyt ... kaiku parka”, tapaili taas Ilolais-ukko,
”mutta siellä se vain väänsi ja puski Kalervon poika”.

”Ja sitten ... kostiko hyvinkin Kullervo-orja?” Maretta uteli
viehtyneenä tarinaan. ”Parastakin paremmin!” loilotti ukko. ”Tuli
kolmannen päivän illankajo, jo rymähti kannas maaemiä myöten. Se
oli kuin kaatomyrskyn tuloa. Rutaa ja mutaa, liekoja, hatasarvisia
juurakkoja alkaa painua tulvan mukana kannaksen poikki. Kahtaalle
kääntyvät kalliolohkareet, jylmäävät alas jyrkännettä pitkin, vetäen
myrskyn kuohua perässään summattomana usvana ja sauhuna.

”Orjat ja piiat, loiset, isännät ja emännät pitelevät korviaan
Untamolan pihalla. Ja silloin ... sieltä se tulee. Veneen perässä
seisoo, hiienharjana viuhtoo tukka, hiienlapana viistään mela
myrskyisessä ilmassa. Kokka vipajaa pilviä kohti, hukkuu kuohuihin,
taas väikähtää kokonsiipenä näkyviin ja tölmää tuonne noin,
Sarkonlahteen, jonka yli vuoltuvat summattomat vedet, jotta... kun
tapaa kuivan maan sillä puolen jänkäpeikon vene, se jää, hyökymyrskyn
jälleen taannuttua, tuon Hiienvuoren rinteelle kekottamaan. Eikä
siihen uskaltanut Untamo lepakonkynsillään tarttua, sillä nyt hän
tiesi Kullervon verikoston suorittajaksi, joka oli surmaava isänsä
vainoojan ja itsensä miekkaan menettävä.”

Siitä jatkoi Ilolainen hereästä kielestään tarinaa ja laulua,
loilotusta ja tarinaa kevätyön pimeänhäiveeseen saakka.

Mutta siihen mennessä oli Remusenpoika jo hyrskytellyt miesten veret
niin väkeviksi, että pani joko elämöimään tai tappeloittamaan. Ja
olipa siinä mihin liiat sisut puskea. Palaneen kappelin peruskivet
lojuivat yhä paikoillaan, mikä jyhkeänä mörkönä törröttäen, mikä
vielä helvetinpaaterona hohkuen ristinmiesten vihaa. Ne piti
jylmätä rantakaltaalta virranpohjiin. Ja siitä se alkoi... oikea
Sorrinpoikien elämänpito. ”Ristinkantaja!” hoettiin Mieholle, jonka
toissasyksyinen ristinrouhaisu Vuojolassa oli vielä tuoreessa
maineessa.

Koholla käsin Mieho paiskeli yksiä ja toisia lohkareita jymistäen
kallionkuvetta. Lippo ja Teisko mölysivät myötä ensimmäisessä
miehenhumalassaan kuin ukkomullikat karjassa.

Entiset pajaorjat olivat pysytelleet omassa joukossaan, kun oli
tuntunut aluksi vapaan miehen olo oudolta. Mutta nyt nostaisi
niiden suurin mies, Torko, suoraa päätä nurkkakiven olalleen,
talsi kovapohjaista nurmea, nousi kalliolle, ähelsi taakkoineen
korkealle irtokivelle ja lasketti hirvittävän ampauksensa suoraan
syvään veteen. Se molskahti ja päästi vedestä irti kuumaa höyryä
kuin helvetin kurusta. Ja syntyi melu, aivan kuin koko kansa olisi
Ukonjuhlissa hyökännyt summattomana laumana kohti juhlavuorta,
huutaen, huitoen ja yhteen ääneen karjuen pahoja henkiä vastaan.

”So-so, so-so...”, sossutteli Mieho, ”hyväpä lienee ... hyttynenkin
avuksi...” Vääntäytyi hänkin nurkalleen ja kantoi sen minkä Torkokin,
paiskasi nurkallisen kiven vieläkin kauemmaksi, jotta syntyi uusi
huuto ja möly, entistäkin hirvittävämpi.

Takaisella nurmikolla kävi neitojen ja nuorukaisten tanssi, joka oli
alkanut yksinkertaisella käsikisalla. Tanssijat seisoivat vastakkain,
ja poika otti omaan kahmaloonsa tyttönsä käden, vuoroin toisen,
vuoroin toisen, aivan kuin punniten, paljoko painoi naittilaan
kädenanto.

Jäävät siihen poikajouset paikalleen jököttämään. Mutta silloin
on tytärten aika tullut. He alkavat, miehen kädestä ottaen,
liehua paikallaan edestakaisin. Sujahtaa tyttö omahisensa lonkan
ohitse kainalon alle, vuoroin oikealle, vuoroin vasemmalle.
Siitä kiepahuttaa itsensä ympäri, näyttelee milloin näköpäänsä,
milloin lannepuolensa, jotta helmat kiepsahtavat. Pojat kuhisevat
korvaan houkuttelultaan. Pähkinäpensaikko takaisella rinteellä
polttaa jo heidän ajatuksiaan. Tyttö ei vastaa halaistua sanaa,
mutta naurahtelee yötsijälleen puolella suulla. Jatkaa ja
jatkaa teerenpeliään, vääntää tukevia olkapäitään, tömisyttää
pullopohkeillaan ja lonkillaan, jotta kyllä niiden varassa
heinä- ja kerpotakan kantaa hyvässäkin talossa. Hehkuvina
nauriinmollosina hohkuvat posket, sillä ne ne ovat piian parhaat
puhemiehet. Ja napittavat tinasilmät tulenpaloa ja kihunpitoa...
Miesten remu kaltaalla jatkuu. Siellä käy nyt parittain jykevä paini.
Nurmi lohkeilee kaistaleina. Kivenmukulat nuljahtelevat. Laakeat
kalliot kumahtelevat pakanain temmeltäessä toistensa vyöhihnassa tai
ryntäissä.

Yksiä ja toisia pareja katoo tanssijain parvesta. Pähkinäpensastossa
tehdään naimiskauppoja, ja nyt on antilailla kiire, sillä ovatpa he
jo kevättalvella hämärän kuhjeessa, toisten näkemättä, hiipineet
sikovajan ovelle ja potkaisseet sitä jalallaan. Ja kun oli emäsika
vastannut: ”Noh...”, ja saattanut panna pariinkin kertaan: ”Noh,
noh...”, oli se ollut varma naimamerkki. Eikä nyt ollut enää liikoja
aikailtava, jos sattui varsinkin pojan kädenotto tuntumaan oikealta
synnyntärakkaudelta.

9.

Vanhan ojakonnan viisautta.

”Niinpä ne ovat olleet ... nämä vuodet kuin kevätaitan koleahkossa
varjossa elelemistä”, mietiskelee Rautaparta lepuuttaessaan Kiuralan
aitassa sairasta päätään, jota yhä kolottaa paha luunmurtuma. ”Niin
on joutunut tuollaisten kevätaamujenkin heräämistä katselemaan
... tanhuantouhuja, Anukka-emon askelia aittapolulla ja muuta
elämänkoreutta ... oman yksinäisyytensä kömmäköstä”, ukko antaa
ajatustensa sommelon hiljaa suoltua. ”Ja liepä ollut joskus pelkkää
suokuusen autiokatveesta tuijottelemista ... tällaista pääluun
porottamista ja olemattoman käden pyryilmaisia ennustelemisia”, hän
kääntyy katkerahkoon naurahdukseen.

Ja he luulevat, nuo ihmiset, että hän on ollut ovela kauppakettu,
pelkkää viisautta ja rautaa, jolla on pantu kurinalaiset orjat
takomaan suvun lujimmat takeet!

He eivät tiedä, että yli vuosikymmenen pituinen verikosto on hoto
ja täyttymätön käenpoika ihmisen elämänpesässä. Se syö ja heittää
syrjään kaikki muut ... lämminuntuvaiset, hennommat elämänalut. Se on
ollut kuin tuo hänen tyhjä hihansa ... orjain pelätti, mutta itselle
jäytävä tuska.

Se siitti kaksinkertaisen voiman vasemmukseen. Se teki pään
repolaistakin ovelammaksi. Se opetti tyhjentämään vierasveristen
kukkarot kaupanteossa. Se oli tehnyt hänet vakoilijain mestariksi.
Se oli täyttänyt Kalsilan rauta- ja aarreaitat, sillä hän ja suku
tarvitsivat voimaa ja valtaa ... kerran, ajan tullen, iskeä Adam Holstea
päälaesta lapaluihin ja koko Vuojolaa ... perustuksia myöten.

Mutta kun se oli tullut toteen ... tuo hänen oma kostonsa, oli
se tullut aivan kuin liian myöhään. Kosto on kierretty karhu, joka
on tapettava oikealla hetkellä, hän muisti sanoneensa Tapolle
Siuronlinnan nuotiolla. ”Hyvinpä neuvottu”, hän nyt hymähti
ajatukselleen. ”Mutta eipä tietänyt neuvoja itse oikeata aikaa...”
Kun Adam Holste oli maannut rautalehteä lapaluissa ja ryntäissä, oli
hän itse, surmaaja, jo elänyt tuoreimman verikostonsa ohi.

Hän oli ennättänyt juuri siinä vuosikymmenessä nähdä liian paljon
ihmisiä, vierasverisiä vihanpitoja ja oman uskonsa miehiä. Eivätkä
enää senjälkeen suvun uskot olleet hänelle pyhiä, yhtä vähän kuin
Kiesuksen mekkoniekkojen lampaannaamat, joissa oli kiherävillan
peitossa pukinsarvet ja sudenkuonot.

Jo kostaessaan hän oli ollut vain oman, entisen itsensä varjo.

Ukon ajatukset lensivät haikein, pitkin siivenlennoin taaksepäin
siihen aikaan, jolloin hän oli lyöttänyt poikki myrkytetyn
käsivartensa. Silloin, verekseltään, olisi pitänyt ... tuo hänen
kostonsa suorittaa, olisi pitänyt ... puhtaasta pakanaverestä, jossa
kiehui vielä kiimasoitten kirki, pedonhimo ja hiitolaiset...

Sarkoisten Maretta oli tullut luhdinsolasta ja istahtanut pirtin
kynnyskivelle. Katseli yli matalan lammaskatoksen, josta näkyi
kaistale viheriää rantakennästä ja viehkuroiva joenpinta. Siihen
jäi istumaan toinen käsi helmassa, toinen poskea vasten, kuten
ovat lukemattomien hämäläispolvien tyttäret katselleet kevätaamun
kipeänkaunista syntymistä.

Makaileva ukko nosti päätään ja kuulosteli ääniä juhlakentältä päin.
”Ovatpa kellistyneet ... römönpitäjät Remusenpojan jalkakoukkuihin ja
halaavat nyt maanakan turvallisia virsunpäällisiä”, hän urahteli taas
melkein kuin äsken entiselle nuoruudelleen, haikeasti, kaukaisessa
ilossa.

Mutta tuon neidon tulo vei hänen ajatuksensa suoraa päätä Kalsilan
pientareille. Mitäpäs tuo muuta ... Sarkoisten tytär? Emännäksi
aikoi. Ja sopikin aikoa. Näytti olevan vetävä luonnoltaan eikä ollut
silti ylpeyttään heittänyt tienoheen...

Tullee vielä vaikka Anukka-emon verta ... emännän paikalle! Jopa
olikin repsahtanut vanhaksi Tiurin valio. Ja kauankopa enää hänkään,
ukko parka, jaksaisi käydä kauppataipaleita?

Uutta, uutta ja nuorta olisi tarpeen Kalsilassa!

Mutta siinäpä se olikin vastassa tuorein ja vaarallisin kysymys.

Kykenisikö nuori päällikkö suistamaan sukua uhkaavat suuret
vaarat...? Tokenisiko maltin ja järjen puolesta, jos näyttikin
olevan luotu johtamaan torakentällä?

Tosin sillä oli varsi luja. Niin oli ottanut lehtensä honteloon
latvapuoleen kuin nuori pihlaja. Ja pelkkää visakoivua ja katajaa
se oli ytimiltään. Ei tarvinnut unta enempää kuin minkä Hyrytär
ennätti näppinsä nuotiossa lämmittää. Kerkeästi nousi jalka tolalle
tai pälkääseen ja mitattomat taipaleet jätti taakseen, vaikka olisi
kulunut nälkävuosi murkinasta lounaspalaan. Eikä se aikaillut,
kuten oli tehnyt hän, yksinpä omassa kostossaan. Näytti ennemminkin
iskevän liian aikaisin, hätäpäissään. Lie tullut Anukka-emolta sukuun
läimähteleviä karjalaisveriä...

Ei puuttunut, totta vieköön, sen pojan sisusta jännesuonta, minkä
vetää jousenrahkaan vainotaipaleilla. Ja olipa tuo — sen oli ukko
pannut ennen lähtöään merkille — olipa puhunut Kalsilan pirtissä
voipalaiselle tuimasti ja selkeästi, järkimiehen tapaan, melkein
kuin taattonsa parhaimmillaan. Näytti nähneen arat paikat ja asiat
kiukkuisena pöllönäkin kuin haukka ilmasta. Tokenee se, visapää,
kohtapuoleen järjelläkin tappelemaan.

Mutta puolta se oli sittenkin vajaa, toista aivojen puolta!
Ruvetapa nyt kihunpitoon vierasverisen, pyhimyksiään maikailevan
mankarintyttären kanssa! Ruveta, rutto syököön, ja lisäksi
perintävihollisen linnassa!

Noh, liepä joskus nähty, että yökollina saattoi kökkäillä vaikka
ristinpirujen talkoissa. Mikäs siinä ... nuorenmiehen luuhata
susivävynä tai ryöstää tyttö ajan tullen orjapiiaksi Kalsilaan.
Sellaista on ennenkin tehty näillä main ... Kuuran taaton ja
taatontaaton aikoina. Eikä siinä silloin enempää painanut
varjakkatytär kuin lapinkanakaan.

Mutta ryhtyä sillä tavalla ... ojentelemaan sulhasliinaa tytölle
yli veren vikojen, juosta hulluna mitattomat kiimasuot, hokea
yökenkärunoja ja synnyntärakkautta ja panna vaaraan koko taistelu
Vuojolaa vastaan? Se oli kouhopäistä vasikantautia, joka oli pojasta
leikattava irti vaikka oralla polttamalla.

Mikäpä olisi pojan ollut rahoessa Rapolan Ritva-tytärtä? Koko
Sääksmäki ja Vanaja ja heimon rekolinna liitettäisiin sitä tietä
Kalsoisten oravametsiin ja päiväkuntiin. Ja koko tämänpuolinen Hämeen
heimo seisoisi yhtenä miehenä länttä tai itää vastaan.

Ja olisipa juuttunut jo Karjalan sodassa vaikkapa Pelkosen Kyhättyyn,
olisi lujitettu kaksinkertaiseksi liitto äyrämöisten kanssa...

Kynnyskivellä istuva Maretta oli ollut jo ukolta unohtumaisillaan.
Mutta nyt oli neito noussut seisomaan ja kurkotti kaulaansa jotain
tarkatakseen rantakennäälle päin.

Taikkapa ... tuossahan on Sarkoisten tytär ihan kainalon alla. Ei
muuta kuin sujauttaa puukkonsa sen kihlatuppeen, jo tuli Harjavallan
rikkailta rahan väkeä, ja työntyisi Hämeen valta täällä päin
jokisuihin saakka, kun olisi verestää vanhat sukusuhteet, alkoi taas
ukko laskeskella.

Maretta oli tullut aitan ovelle. ”Siellä taitaa liikkua rannan
puolella vierasta väkeä. Lienevätkö vuojolaisvankien vartijat
pysyneet selvillä päin?”

”Tottapa, tottapa...”, ukko vastaa ajatuksissaan. Nousee lavitsan
reunalle, mutta jatkaa äskeisiä juonensäikeitään: ”Liekö vielä
tyhjänä Sarkoisten tyttären kihlatuppi?” Neito näyttää vavahtavan,
tarttuu rintaketjuun kuin sydäntä kouraisten. ”Sitä vain, jotta ...
satuitko näkemään emännänpolut Kalsilan pihamaalla?” ukko laskee muka
leikkisästä suusta, mutta kiertäen samalla neitoa aikeisiinsa.

”Liepä niille ... parempiakin kulkijoita”, Maretta vastaa
hämmentyneenä ja jollain tavoin synkkänä. ”Entä, rupean sinulle
puhemieheksi ja muita vastaan konttimieheksi?” ”Keitä vastaan?”
kysyy neito äkkiä, katse välähtäen. ”Lie parvikin kanannäköisiä ja
pivollinen ulkomaan lintuja, mutta Kalsilaan tarvitaan emäntä, jonka
veressä on meikäläisten umpilampien puhdasta rautaa.”

Rautaparta ei nähnyt aitan varjossa, miten Maretan kasvot kuumenivat
äkkinäisestä tuskasta. Hölmää, liejuista hölmää oli hänen
sydämessään...

Hänen teki mieli tunnustaa kaikki ... edes yhdelle ainoalle
ihmiselle. Mutta kasvojen hipiä oli jo valahtanut harmaaksi. Hänellä
ei ollut siihenkään ... itsensä paljastamiseen voimia. Sanoi vain
kaukaittain: ”Omia aikojaanpa tuo jäi nytkin sinne katselemaan,
selkävesiä ja koskenniskoja kohti. Ei näytä huomaavan ... lähellä
seisovia...” ”Huomaapa hyvinkin”, ukko kouraisi koninleikillä
neitoa olkapäästä, ”kun vain kerrankin hoksaa, hirvas parka, oikean
houkutusporon korvenrinnasta... Jos osannet seurata tällaisen
vanhan ojakonnan viisautta ... niissä asioissa?” hän kysyi lopuksi
vaativasti, melkein kuin suoraa salaliittoa tehden.

Maretta vaistosi ukon tarkoittavan pohjimmaltaan totista totta.
Hän ojensi vakavana kätensä, vaikka huulet puhuivatkin puoleksi
leikkiä: ”No, jospa ihan ahjoosi panet ja taoskelet ... vaikka
emännänsirpiksi... Tuossa on, Partaukko!”

He läksivät yhdessä yölliselle juhlakennäälle. Astahtivat
luhdinsolasta. Ukko katsahti ilmanreunoja: ”Jopas on paistetta,
jopas... Taitavat tässä vielä jäätyneetkin mäihät mahlaksi
sulaa... Vai?”

Neito katsahti ilmoja hänkin ja naurahti heleästi, silmät
huikaistuneina.

10.

Pannakirot.

Rautaparta hiihättelee päätään varoen läpi rantakoivikon
tuonpuoleiseen nurmikon laitaan. Nuotiolta, kaltaalta ja katajikosta
kuuluu pelkkää kuorsausta. Temmeltäjät makaavat huokuen, puhaltaen
tai röhisten suuressa ja autuaassa sovussa.

”Siinäpä, siinäpäs ... kuin umpiaidassa hyvän talon porsaat”,
katselija laskee taaskin aamuista leikkiä.

Mutta samassa hän luulee näkevänsä ilmestyksen jostain Anukka-emon
taivaankartanosta.

Aukeaman läntisestä koivikonrinnasta on astunut esiin samanmuotoinen,
Kiesuksen näköinen olento kuin hän oli kerran, nuorna miessä nähnyt
Visbyssä, Maariankappelin alttaritaulussa. Valkea viitta ja puhtaana
laskeutuva olkavaate peittävät sen olemattomalta tuntuvan ruumiin.
Mutta kaulalla on mustahelminen rukousnauha, josta riippuu kimmeltävä
risti, ja vyöllä on puhdas hamppunuora.

Nyt se kääntyy, pysähtyy, katsoo aamua, joka kietoo sen pään ja
hopeaiset korvalliset huikaisevaan valoon. Taas se ryhtyy astumaan
kaitaan reunaa! On aivan kuin se aikoisi nostaa kättään loihtiakseen
kuorsaajat hereille. Mutta ei ... se jääkin yhä vain katselemaan.

Tapo on istunut pihlajan varjossa kivellä. Ja hän on tuntenut tulijan
jo koivikon laidasta. Hänestä on jollakin tavalla luonnollista
isä Johanneksen tulo, sillä hänen ajatuksensa olivat olleet koko
yksinäisen aamun Notburgan luona.

Mutta tässä tulijassa oli nyt jotain pyhempää kuin entisessä
Johannes-munkissa nuhraantuneine sarkatakkeineen, ruojukenkineen
ja töröpäisine karvalakkeineen. Tapo jää uudelleen katsomaan noita
viipeitä, hyväntahtoisia kasvoja ja heikkoa rintaa, johon Notburga
oli kerran nojannut kuin lammassaareen menehtynyt vuona paimenensa
syliin.

Tuo mies tekee hänet taaskin pelkällä tulollaan koiranpenikaksi, joka
tuntee jäsenissään honteloa avuttomuutta, aivan kuin olisi hyväkin
luupala kerjättävissä. Ja sitten, seuraavassa hetkessä, se taas saa
pörhistymään mieleen kiukuntapaista.

Tuohon valkohameiseen pyhimykseen täytyi jostain syystä luottaa
toisella tavalla kuin muihin Vuojolaisiin, mutta siitä ei saanut
sittenkään koskaan pohjimmaista selvyyttä...

Tapo lähtee roimasti astumaan kävelijää kohti. ”Olet tullut...”, hän
alkaa. ”Mitä sanoo Notburga? Vuottaneeko?” Ja taas hän tunsi, miten
silmiin kiertyi nöyrää anelemista.

”Olenpa niinkin”, munkki hymähteli, ”kun muut pyhien palvelijat ovat
paenneet.”

”Toitko sanoja?” Tapo hengähtää täysin keuhkoin. ”Tulin hänelle
sanomia hakemaan ... sinun veritekojesi jäljiltä!” isä huudahti
ankarammin, mutta ei näyttänyt sittenkään ryhtyvän saarnanpitoon.
”Sano suoraan, onko neito minua varten vai aiotaanko myydä muille ...
laamanninpojalle!”

”Miserere mei Deus!” huudahti munkki hieman kärsimättömästi. ”Hänen
ruumiillinen sydämensä on sinulle uskollinen kuin liljasinetti.
Mutta muista, että minä olen puettanut hänet hyveen mantteliin, ja
siksi, siksi juuri...”, isän sanat kovenivat hetki hetkeltä yhä
tuomitsevammiksi, ”hän pitelee jokaisessa rukouksessaan vahakynttilää
vapisevin sormin kuin kuoleva, sillä hän tietää rukoilevansa ryövärin
puolesta!”

”Ryövärin? Hiienkorppi itse, ritari Wibrecht, työntyi tänne,
meikäläisten maille, hävittäen ja ryöväten, ja silloin minulla on
oikeus taistella henkeen ja vereen, ja neito on kantava vaikka
olkiseppelettä minun vuokseni. — Niin on hän sanonut ja vannonut!”

”Olkiseppelettä? Etkö sinä tiedä, että se on Kuoleman synti, jota hän
varoo tekemästä!”

”Mitä liekin, en tiedä. Mutta ... ymmärsin kuitenkin... Neito on
minun, vaikka puettaisit hänet nunnanpaitaan!”

”Olet salamurhasta syytetty oman heimosi kesken, melkein henkipatto,
olet polttanut pyhän Eerikin kirkon, olet leikannut kymmenet
ristinsoturien sielut eroon heidän ruumiistaan, lisännyt verivelkaasi
täysin kahmaloin — luuletko sinä, että Bunge-herra, niin heikko kuin
onkin uskossa, antaa tytärtään ryövärille?”

Isän äänensävy oli kuitenkin ollut ankarissakin sanoissa uteleva,
melkein kuin hän olisi ollut tekemässä jotain sopimusta. Tapon
pälkähti päähän, että munkki oli lähetetty hieromaan sopukauppaa
Vuojolan puolesta.

”Pyhä mies”, hän tokaisi naurahtaen, ”taitanet puhua suuhusi
pantuja, viisaan Bunge-herran pureksimia... Kas, kas, jopa osaat!
Vuoroin maireata suuta ja vuoroin pannakiroja. Ja sittenkös on muka
hankaaseen juoksemassa ... villipeura! Vai mitä, ukkeli?”

Sanat näyttivät sattuneen isä Johannekseen. Hän tiesi Vuojolan
tänä hetkenä turvattomammaksi kuin koskaan ennen. Rotrud-emännän
havittelut Haalogalantiin päin olivat vasta pelkkiä aikeita.
Edellisen syksyn puheet ristiretkestä olivat tyrehtyneet Visbyn
raatiherrojen kitsauteen ja Lindköpingin piispan hidasteluun. Ja niin
oli Bunge-herra ollut koko talven ritarin retkeä vastaan.

Hänen, isä Johanneksen, oli pitänyt lähteä mukaan hillitsemään ja
tarpeen tullen sovittelemaan. Ja nyt, musertavan tappion jälkeen,
hänellä oli taas siunattu hetki ajaa hiljaisella käännytystyöllä
Jumalansa asiaa.

”Teen sen kuin on hyväksi kirkolle, Kristuksen morsiamelle, sinulle
ja Notburga-neidolle.” Hän kääntyi melkein helläksi, ojensi toisen
kätensä anovasti, toisen kuin siunaukseen: ”Ota kaste, Kalsoisten
Tapani, ota, ja yksinpä Rotrud-emäntäkin on ... näissä oloissa,
suostuva ottamaan sinut...”

Tapo oli lähtenyt voitollisen näköisenä astumaan heräilevää
pirkkajoukkoa kohti. Nyt hän pysähtyi kuohahtaen ylpeään
suuttumukseen: ”Ottamaan? Vävyksikö? Tottapa kai... oikeaksi
kotivävyksi, kun vain ensin annat pestä pakanakarrisi nutipääksi,
nuolla sen, silitellä ja nuolla määkiväksi lampaanpääksi... Ehei,
ukkeli, meitä ei oteta, sillä meillä on ollut tapana ottaa itse.”

Rautaparta ja Maretta olivat tulleet lähettyville. Jouselliset olivat
nouseskelleet ja jääneet, ken istuen ken seisoskellen, kuulemaan
päällikkönsä suuttuneita sanoja.

”Eipä ei”, tokaisee Mieho omalta istuimeltaan, ”ei ole meilläpäin
ollut miesten tapana syöskennellä lampaanruohoja...”

Pakanat myhähtelivät, naurahtelivat tai kyräilivät mykkinä.

Mutta munkin kasvot olivat äkkiä ilahtuneet kuin tarinanpitoon. Hän
alkoi puhua koko joukolle. ”Hän vihaa, tämä teidän päällikkönne,
ristiä kuin kapinoitsija ja ryöväri. Mutta minä sanon teille, että
oikea pakana on parempi kuin kristitty, joka on uskossaan heikko.”

Pirkat katsoivat hölmistyneinä. Ja munkki innostui kertomaan kuin
loppakorville pojankurikoille jännittävää tarinaa. Hän puhui
ihmeellisen tapauksen kuninkaasta, jota vastaan oli noussut
seitsemänkymmentä kapinallista päällikköä. Kuningas oli valloittanut
kapinallisten pääpaikan, suuren kaupungin, ja uskottomat herttuat
oli tuotu kahleissa hänen eteensä. Yksi noista seitsemästäkymmenestä
oli kuitenkin pysynyt erillään taistelusta, asettumatta kummallekaan
puolelle. Ja hän seisoi suu maireana tuomittavien sivulla, sillä hän
luuli saavansa vieläpä palkinnon viisaudestaan. Mutta muut päämiehet
olivat painaneet päänsä nöyrään rukoukseen, sillä he eivät voineet
odottaa muuta kuin kuolemaa.

”Ja tiedättekö, hyvät miehet, miten kuningas tuomitsi?” kysyi munkki
kesken kertomustaan.

”Noh”, tokaisi Mieho, ”mairesuiselta housut kinttuihin ja katajaista
selkään ja muille miehille miehen kuolema”.

Isä Johannes nauroi hyvillään. ”Eipähän, Mieho, kaikki muut saivat
armon, mutta tuo mairesuu mestattiin. Ja oletteko kuulleet, mitä
kuningas sanoi langettaessaan tuomiot?”

”Eipä lie tuotu viestiä tapauksesta ... Pirkkalaan saakka”, leukaili
joku miehistä. ”Ei kai, se kun jäi minun tuotavakseni”, nauroi
nokkelasti isä Johannes. ”’Teidän vihassanne, kapinoitsijat, on
rakkauden siemen, mutta sinulla, penseä mies, ei ole vihaa eikä
rakkautta. Siksi olet jo itse tuominnut sielusi elämästä irti!’
Sillä tavalla hän puhui sanasta sanaan, ja saman sanon minä teille,
pakanat: Hänessä, Kristuksessa, me vihaamme ja rakastamme, mutta vain
rakkaudessa on taivaallinen sulo ja täydellinen ilo! Se on, veljeni,
seitsemäs ja ihanin jalokivi Neitsyen kruunussa, se on enkelten ruoka
ja leipä, ja ihmiselle se on armon alttari ja laupeuden puku...”

Saarnaajan sanat olivat lentäneet pieninä, untuvaisina linnunpoikina
kuumasta pesästä. Niistä kuului hetkisen pakanain korvaan
käsittämätöntä, mutta suloista aamulaulua. Monet jäivät ihmettelemään
kuin olisivat nähneet etelämaitten välkkyväsiipisiä lentäväisiä
keskellä korpea.

Mutta Tapo oli viime sanoista synkistynyt. Ne olivat kuin kylmän
vihoja vanhaan haavaan. Jokaisessa varjakoitten hyökkäyksessä, kuten
toissaöisessäkin hädän hetkessä, hän oli joutunut hokemaan taattonsa
tapaan: ”Miksi ne tulevat tänne, nuo verihurtat, vierasrotuiset
ryövärit...? Miksi ne eivät anna olla meidän rauhassa yhtäkään
miespolvea...?”

Ja hän oli oppinut jo noita hokemiaan ajattelemaankin. Siksi hän
jurahti katkerasti: ”Onpa noita sanoja ... armoja ja laupeuksia,
kuultu ennenkin hoettavan. Mutta opeta ne ensiksi omillesi ...
hiienkorpeille ja ryöväreille!” Hän ei näyttänyt osaavan jatkaa,
mutta kuohahti äkkiä oikeutetusta suuttumuksesta: ”Siihen mennessä
riittää meille selvä viha kaikkia vierasverisiä vastaan!”

Mutta tuo munkin saarnanloppu oli tarttunut myöskin Rautaparran
yöllisiin ajatuksiin. Hänkin jurahti vastahakoisena: ”Hölmöilet,
pappi, eipä ole minun vihastani ... itänyt koskaan rakkauden
siementä, vaan kosto ... umpeen menemätön haava.”

Isä Johannes näytti aikovan vastata, sanat olivat jo lentämäisillään
kerkeinä huulilta. Mutta Tapo oli noussut, vetänyt kädellään kuin
miekalla katkaisten: ”Jo riittävät höperöimiset. Ryöväreitä vastaan
ryöväri! Sillä eipä haluta meitä ... orjailla eikä riippua ristillä
sinun Kiesuksesi Kolkatalla!”

Isä Johannes oli tarpeen tullen hengessä kiivas mies. Tapon puhe oli
ollut pyhimmän pilkkaa. Ja siksi hän yltyi puhumaan yksin jumalansa
suulla, kasvoilla marttyyrin hurmahenkistä mielettömyyttä: ”Kuulen,
kuulen mitä sanot, sinä pyhän haudan häväisijä, sinä saraseeni,
sinä öykkäripakana! Mutta kuule mitä sanoo sinulle Herra! Olet
kerran kurjin Jumalan penikoista, sinulla on oleva suu, jolla et
osaa puhua, sinulla on oleva vainotun elukan jalat, joilla et pääse
askelta pakenemaan. Sinä läähätät ilveksenä kuusien alla, sinä
hoiput ruo’istoissa kuin syysvesiin pakeneva peuranvasa. Ketuilla on
oleva luolansa, mutta sinulla ei ole mihin pääsi kallistaisit, jotta
tuntisit kerran kärsimyksen pojan Golgatalta, tuntisit lunastajaksesi
ja kuninkaaksesi!

”Mutta siihen mennessä muista: sinä olet kirottu. Sinulle ei ole
rakkautta eikä armoa. Anateema! Sinun sydämesi kuivuu, sinun aivosi
lakastuvat. Leipäsi on kiveä ja nuotiosi tuli on jäätä. Riekaleet
ovat vaatteesi. Et rauhaa saa, et saa, sillä kääntymätön ryöväri on
Antikristuksen ja Saatanan poika.

”Minä erotan sinut vedestä, ilmasta, taivaasta ja maasta. Minä
kiellän sinulta enkelten laulun ja laivaan valon, tähtien loiston ja
kuutamon lohdutuksen. Kuiluun! Pimeyteen, jossa on itku ja hammasten
kiristys. Ja tämän teen minä pyhimysten palvelijana pyhän kirkon ja
herramme Kristuksen nimeen. Mene! Mene!”

Yksinkertaisimmat pirkkojen joukosta seisoivat silmät kauhussa.
Tuossa kirosi heidän päällikkönsä lapinnoitaakin mahtavampi
olento. Sen sanat karmivat luita ja ytimiä. Ne ennustivat nälkää,
henkipattoutta ja kuolemaa. He odottivat tuon manaajan hengen
lentävän tuhansina noidanlintuina, kaakkureina, ilmaan ja tämän
täyttyvän niiden kalmankammottavista kak-kak-kak-huudoista.

Mutta Tapo ei tuntenut sen enempää kuin taistelun tuoksinassa, jossa
miekka iski miekkaa ja tappara tapparaa. Hän vastasi räikeästi
uhmaten, kiroten kirousta vastaan:

”Mene, mene! Saat juosta hulluna koirana Vuojolaan... Ja siellä ulvo,
kun et kerta muuta osaa! He tietäkööt, että Ukonjuhlan jälkeen seison
viisisataa miestä takanani Vuojolan portilla, ja silloin rahon tai
ryöstän Notburgan, Rotrud-emännän ja Bunge-herran tyttären. Noh,
juokse, jolkuta koko matka, jotta saat pitää pääsi, Kiesuksen koira!”

Käsi oli noussut miekankahvaan. Mutta isä Johannes oli jo kääntynyt
kasvoilla kuoleman väsynyt riutumus.

Hän läksi hitaasti astumaan rantakallasta pitkin, alavesiä kohti.
Mykkinä tai jurahdellen alkoivat pirkat tehdä lähtöä kotomatkalle.
Yksinpä Miehokin rypisteli silmänviirujaan, aivan kuin ei olisi
saanut kiinni tällä kertaa mistään sorrilaisesta sananlaskusta.

Sarkoisten veneen erotessa rannasta oli Maretta jäänyt seisomaan
ylemmäksi, laakealle kivelle. Aamuinen ilo oli hänestä kadonnut.
Odottiko hän vielä jotakuta vai ei, oli mahdoton arvata. Ei käsi, ei
huuli liikahtanut hyvästijättöön Kalsoisille eikä muille pirkoille.

Vihdoin lähestyi häntä kuitenkin Tapo huolettoman näköisenä. Ojensi
kättään. Neito ei siihen tarttunut. Rautaparta lähestyi taempaa.
Tapo oli kääntymäisillään poispäin, aivankuin olisi jo hyvästinsä
heittänyt.

Silloin Maretta löi häntä ivallisin sanoin, syyttävän katkerasti:
”Vai silläkö tavalla taistelee Kalsoisten poika vierasverisiä
vastaan? Veristää vieraat miehet saadakseen sukuunsa naisesta
vihollisverta.”

Tapo oli kääntynyt katsomaan järvelle päin. Mutta Rautaparta yritti
lievitellä: ”Kukapa sitä noissa i’issä vielä ... kaikki kaivot
kiertää, mutta...” ”Varsinkaan, kun ei taida vielä paljonkaan
järki särkeä sen miehen mieltä”, iski neito kuuluvalla äänellä ja
halveksivasti.

”Lienenpä kuitenkin joskus kuullut, jotta luontuu naisen veri miehen
sukuun eikä päinvastoin, olkoon sitten veriään vaikka ... sinimustien
maasta!” kuului loitompaa Tapon ylpeä vastaus. Läksi veneineen,
taakseen katsomatta.

Rautaparta otti omaksi hyvästikseen Sarkoisten tyttären jäykän käden.

Mutta vielä myöhemmin, levättäessä maataipaleen tienpäässä, ukko
jurahti Tapolle: ”Juoksit vasikkana hullun papin perässä. Mistä
luulet ottavasi viittä sataa miestä Ukonpäivään?”

Tapo mietti hetken. Ei näyttänyt löytävän hevin pätevää vastausta.
Mutta ryhdistihe kuitenkin, sai kasvoilleen kuin kaukaa tulevaa
valoa. ”Saipa kerran kokoon taatontaattoni ... Novgorodin
rasboinikkeja vastaan kaksi tuhatta konnankokoista miestä!” Niin hän
sanoi, katsahtaen urkenevaa korpipolkua pitkin kuin olisi kätkenyt
avautuvan erämaan syli kaikki mitä hän tarvitsisi, isien henget,
miesten ja maahisten suuret voimat, hänen itsensä tarvitsematta joka
hetki punnita ja ajatella.

11.

Tarolaisen pellonoja.

Säijän- ja Laukonselän kiertämässä Hinsalan kylässä oli tänä kevännä,
Ukon juhlan ja heimokäräjien juuri lähestyessä, yllin kyllin
närkästystä ja kiukkuista suunpitoa.

Ja kylän hyvänahkaisin mies, Sorrin Mieho, oli koko toran ja nahinan
syy. Hän oli näetsen Salonsaaren taistelun jälkeen iskeytynyt
joutessaan kummaan työhön, ruvennut möyrimään auki koko tämänpuolisen
Pirkkalan ensimmäistä pellonojaa.

Tyvyn, Äijäntalon ja Sorrilan alavilla mailla oli tulva tänä
tehnyt tyhmät tuhonsa, pannahinen. Kun muilla Pyhäjärven rintamailla
oli jo kylviäiset pidetty, peitti yhäkin Hinsalan niemekkeen vähäisiä
peltoläikkiä kauttaaltaan haalea, viheriänruskea sammalpeite.
Mitäpä siihen oli kylvämistä. Mutta kukaan ei ollut vielä näillä
main ajatellut ojantekemistä sen enempää kuin minkä hulluimpien
kevätpurojen levittämien vesien auttelemista rantaniityille päin.

Sellainen homma oli kerta kaikkiaan taattojen pitämysten ja uskojen
häpäisemistä.

Tämän vuoksi hotisivat parhaallaan Äijäntalon tanhuvilla piiat ja
akat: ”Rahko sen on päässä, ja rohtuma sen syö koko miehen, kun sillä
tavalla ... ruhtoo ja runtoo Mantereenakan puhtaat jäsenet! Ei huoli
ukko-jumalasta, joka antaa kuivat ja sateet ja touonteot omalla
ajallaan...”

Ärhäkkäin oli vihassaan Tyvyn Liuha-ukko. Siihen oli syitä jos
toisiakin. Oli toki hänelläkin omat ilman merkkinsä, joita tähän
saakka oli nöyrästi seurattu koko kylässä. Ja nyt, se viirusilmä,
eikös rupeakin huitomaan jumalattomana jänkäpeikkona?

Vie muilta ihmisiltä, kuten häneltäkin, vanhat viisaudet ja arvot,
melkeinpä kuin lailliset perinnöt. Juuri niin, sillä Tyvyn suvussa
olivat ilmojen merkit kulkeneet polvesta polveen sen taattuna
maineena ja arvonantajana. Ja nyt ... ei muka enää mitään merkkiä
tuulen tiestä eikä päivän sapesta, ei kotatulen palamisesta, ei kuun
kehästä eikä nurkkien paukkamisesta. Ei, ei muuta kuin repimistä ja
riuhtomista, ja näihin asti kun oli kielletty kakaratkin edes vitsan
nenällä maata koskemasta...

Oli aivan kuin olisi lapioitu Tyvyn ukon omaa hautaa. Aamuisella
rysänkoentamatkalla hän ilkeili kenelle tahaan sorrilaisista: ”Häh,
jokos ovat kakkaranaliset sontiaiset kuontumassa vesieläviksi?”

Varsinkin jos sattui Sorrin Lippo, jolla oli Tyvyn Hyvätyn kanssa
jonkinlaista kihermöimisen halua, meloskelemaan ruuhessa, äyski
tyvyläinen melkeinpä kielenkanta irrallaan: ”Vai, vai, tyttäriä
mukamas... Ei Arpian tirheemillä, ei hopearuplalla eikä kultatengalla
... savikuonoille, alakärsille tonkijoille, sontiaisille!”

”Noh, jos et anna tänä syksynä, annatpa ensi kesänä, kun työntää
sontiaisten pelto riihikuivaa viljaa ja Tyvyläisen norot isorupista
rokkoa ja sammakonpoikia!” velhoili Lippo vastaan.

Tuolle ukonkuvatukselle, joka näissä kylvöasioissa ei osannut
muuta kuin kurkistella sammakonkutua ja hauenmaksoja tai taivaan
soiluvaisia, sille näet ei kannattanut ruveta kertomaan sorrilaisten
vanhaa tarinaa muinaisaikojen Tarolaisesta, joka oli kuokkinut
auki koko maailman ensimmäisen pellonojan, eikä sitäkään, että he,
veljekset, olivat jo Kokemäen puolella nähneet yksiä ja toisia
ojankoukeroita, joista koko tämä hurja tuuma oli juniutunutkin
Ison-Miehon päähän.

Niin iskivät taaskin tuulisena aamuna Sorrin pallukat kuokin ja
lapioin peräkkäisessä jonossa kuin hyvän talon porsaat jumalatonta
ojaansa auki.

Eikä siinä tyydytä pelkkiin ojankoukeroihin, vaan keskipellon
alavahkosta notkelmasta aukeaa ankara valtaoja, oikea Kurjuksen
kulkku, joka on pimittämäisillään kaivurit lotisevan märkään,
savenharmajaan hotoonsa.

Eellimmäisenä puskee Mieho, perässä tulevat Lippo ja Teisko ja näiden
rohtimisten takapuolten peitossa yhäkin matalammat Hosso ja Poukka,
vieläkin nuorempien, Loilun, Hopun ja Nyyrön, taapertaessa vielä
Ilari-sisarensa liepeissä tanhuan puolella.

Takanapäin on jo avattua viemäriä kymmenet sylet, edessä alkaa kohota
kivensekainen kennäs, johon on enää turha ojaa iskeä. Mutta etumies,
Iso-Mieho, ei hellitä, kun on kerran päässyt raivaustyön alkuun.

Keskenkasvuinen Poukka on jäänyt kuokankalsu kourassa katselemaan
kotoportille päin. On jano ja nälkä. Siitä sattuu silmä katonharjan
tuulessa häilähtelevään viirikuvaan. Eikä siellä keiku mikään lintu
tai lännestä päin tulleet kiekuvaiset, siellä mollottaa suuri
kiekonmuotoinen rautalevy, auringon ikivanha kuva, ja tämän perässä,
aivan kuin kiekon laitaa kapuamassa, kömpelösti leikattu eläimenkuva,
jota taatto sanoi jänikseksi, mutta joka voi yhtä hyvin olla porsas
tai koppakuoriainen.

Sillä näyttää olevan joka hetki kiire kavuta kiekon ylimmälle
kehälle, mutta ei se ole päässyt koskaan sen pitemmälle. Kapuaa ja
kapuaa kuin porsas purtilonlaitaa vasten.

Nyt se näyttää Poukasta lentäväiseltä, kukaties ampiaiselta
tai muulta pörriäiseltä. ”Viipsiäinen vaapsiainen, pomppiainen
pömppiäinen”, poika alkaa hokea huvitettuna varaussanoja, mutta ei
osaa sen enempää. Hosso rupeaa jätkyttämään pää väärässä takapuolensa
taakse: ”Kimalainen kamalainen, pure puuta, pure maata, pure Poukan
pyllypuolta, älä miehen leukaluuta...”

Silloin suuttui pikkuinen Poukka. Rupesi pahasti pärsäämään, iski
käsirysyyn käymäisillään omat tolkuttomat hokunsa: ”Hyöriäinen,
pyöriäinen, hossiainen, possiainen...!” Ja jo tarraa isomman veljen
niskasukaan, kun ei taaskaan muista sen enempiä hokusanoja. Mutta
siitä sai poika sellaisen tukkapöllyn, että pääsi suuri parku, kuin
ampiaisen puremasta.

Teisko ärähti pienemmilleen varottavasti. Mutta Iso-Mieho oli
suoristanut hänkin selkäänsä ja karjahti koko jonolle: ”Soh,
pörriäiset, kuokka kouraan tai...!”

Ja taas painuivat pyöreät selät ojan varjoon. Mutta yhä kuului
loppupäästä sanatonta, kiukkuista ähellystä.

Tulee siihen kotvan kuluttua mukaan seuraavakin sorrilaispolvi.
Lokka-emäntä tulee hakemaan miehiä murkinalle, käsivarrellaan
esikoispoikansa, joka oli suorastaan kiirehtimällä syntynyt jo
kevättalvella, samoihin aikoihin Ukonpässin kanssa.

Nuorikon jäntevät kaulasuonet ovat sitten tyttöajan pehmentyneet.
Leuka on käynyt pyöreämmäksi. Ja silmissä on himmeä kuulto, kun hän
jo tullessaan hyssyttelee ja jokeltelee pojalleen: ”Mikäs kaukaa
tulee?” hän on kysyvinään ja vastaa itse: ”Pilvi kaukaa tulee...”
”Mikä pilven parmahilla?” ”Äiti pilven parmahilla.” ”Mikäs äityen
sylissä?” ”Poika äitinsä sylissä!”

Hän on tullut jo ojalle. Mutta ei malta vieläkään hokujansa lopettaa:
”Mikäs lapsen kukkasena?” ”Höyhen lapsen kukkasena.” ”Mitäs sillä
höyhenellä?” ”Pyyhin nää pyhäiset silmät...” Ja äiti suutelee
poikansa silmiä iloisessa metakassa, sillä pieni mies on ryhtynyt
lujaan nuotanvetoon oman äitinsä hiuksilla.

Eikä tällä pojalla juuri sen kummempaa ole vielä nimeäkään. Äiti
sanoo pullukaksi, isä pallukaksi, mutta perimmäiset pojantallukat
milloin Pylsyksi milloin Ärräksi.

Kiukkuisen tarkkana ärrittääkin miehenalku ojantekoa, sorahtelee
sorrilaiseen tapaan, pulputtaa ja pylsyilee päällimmäisen näköisenä,
aivan kuin aikomaisillaan lasketella ärräpäitä hampaattomasta
suustaan. Mutta taaton tinasilmät tiirottavat sen löylynpunakoista
kasvoista täynnä yhtämittaista naurua.

Mieho oli nouseskellut ojasta, pyyhkinyt naamastaan pahimmat roiskeet
ja aikoi nyt kääntyä kotopihaa kohti. Mutta silmäsi vielä itäpuolen
niemitse Säijänselän ja Toutosen välistä vettä. Tuuli kävi ankarana
aavalta Toutosenselältä. Mieho yhä tiirotti kämmenensä alitse. Oli
kuin luullut jo keksineensä mustukaista laineilta. Mutta ei osannut
vielä muuta kuin tokaista vanhan sananparren: ”Se tuulen tuntee, joka
Toutosen soutaa...” Löi samassa reiteensä aivan kuin olisi siinä
paikassa hakemansa löytänyt.

”Siinä se nyt on ... Olkitaipalen vene, vankoveteläiset, jotka vievät
käräjille kuulua Kainutarta.”

Tuijottaa selälle yhä tuimempana. ”Siinä ovat ... Kapeen Noukka-ukko
istuu kelminä perässä ja keskellä emäntä parka, varmaankin
niiniköydet kalvoisissa...”

Muutkin näyttivät tuntevan tapahtuman. Lokka-emäntä nyökkäsi
vakavana. ”Mitäpäs tässä sitten ... murkina makoon ja...”, aikoi
Lippo. ”Ja miekka kupeelle”, jatkoi Mieho, ”niillä käräjillä
ei leikitä. Luulenpa, että syntyy Rapolan rantakennäällä oikea
juuttilaisen jumalanpalvelus.”

Sorrilan sukukunta, josta ei nyt puutu muuta kuin kevätkalassa
viipyvä Perko-ukko, kääntyy vielä luhtiportinkin luota tarkkailemaan
selkävesiä.

Jo tuli näkyviin selän pohjoispäästä toinenkin matkavene. Jokainen
arvasi sanomattakin, että se oli Ison-Kapeen naapurin vene, jota
ohjasi nuori jousellinen, Aution Sarikka, Noukka-ukon vastapuoli
heimokäräjillä.

Aivan kuin olisi noussut idänpuolelta ahdistava ukkosenkehä, joka
teki alisen taivaan uhkaavan synkeäksi, tuntui seisovien sorrilaisten
mielessä säälinsekaista kammoa. Sillä Vankovedellä jo vuosi sitten
sattunut tapahtuma oli levinnyt järkyttävänä tarinana jo aikoja
sitten kylästä kylään pitkin Näsi- ja Pyhäjärven rantoja.

Ei ollut kuultu miesmuistiin, että isäntä, eipä edes sellainen
valtamies kuin Ison-Kapeen Noukka, olisi uhannut omaa emäntäänsä
kuolemalla, muka uskottomasta vierustelemisesta.

Asiasta ei tällä kertaa sen enempää puhuttu. Mutta erikoisesti
näyttivät Lokka-emännän surunsekaiseksi muuttuneet silmät katsovan
yhä jonnekin ... onnettoman vaimon puoleen, jonka hän oli nähnyt
vielä vuosi sitten kevättaipaleella taloon poikettaessa.

Se oli ollut, tuo Kainutar, kuin kaukomaan ihminen. Ja kaukaa oli
sen Noukka-isäntä tuonutkin, Ähtävän takaa, alamailta. Jo vuosia oli
muhkea emäntä ollut kylän ainoa kylväjämuori. Mutta vastentahtoisena
naittilaana olivat huhunneet hänen kerran taloon tulleen ...
kaljupäisen, luutuneen äijänkäppyrän vaimoksi.

Pitkät ikävät näytti istuneenkin tuo hämäräluominen, lempeäkätinen
Kainutar, jota kotopientareilla oli sanottu Kukkajalaksi ja Kukkiaksi.

Nyt vasta, jälkeenpäin, oli omassa elämässään yksinkertaisen
onnellinen Lokka ymmärtänyt silloiset näkemänsä. Se oli katsonut
kerrankin mykkänä naapurin Sarijoutsea, aivan kuin olisi
toivottomasta ikävästä aikonut viitata korvenlaitaan ja huutaa
kaikkien kuullen: ’Tuonne, tule tuonne!’ Mutta mykäksi se oli jäänyt,
entisestäänkin jäykistynyt, aivan kuin nokinaamojen seitapahtaaksi,
joka kuulema odottaa hengittämättömänä kevättä, uhrien aikaa, parasta
kalansaalista, poronkuuta ja hirvaansarvia ... ruvetakseen lyhyeksi
kesäksi elämään.

Sen se on kyllä tehnyt, mistä syytetään, päätteli itsekseen
Lokka-emäntä, mutta ei puhunut sitäkään ajatustaan muille.
Katsahti vain ikäänkuin omasta elämästään kiitollisena,
raikkain silmänpilkkein mieheensä päin, joka pöydänpäässä iski
nauriinhauvikkaita leukojensa maloon.

Isäntää ei häiritse meiske ja melu, joka täyttää koko talon.
Suuri kanaparvi ei ole tällä kertaa karsinan alla, mutta se pitää
pihanurkkauksen humalistossa omia kaakatuksiaan, kukon toruessa
vimmatusti. Aurinkoviiri kitisee, vingahtelee ja narajaa, aivan
kuin olisi maannapa jäänyt tervaamatta. Tanhualta saakka kuuluu
vaimojen läiske, ja pari häkäsaunalaista piiantumppua vetää kaivolta
soraäänistä lemmenlaulua:

”Älä muihka, musta lintu,
et very minun verellä,
et liho minun lihalla...”

Sillä tässä talossa saa pikkaraisinkin piianpapana laulaa minkä
suusta lähtee. Samaan tohinaan suuri imisä perässään iso liuta
naskuja jököttää röhkien kynnyksen yli pirttiin, kiertää vinkuvaiset
kupeillaan kiukaan ohi syvään huoneentapaiseen, joka ulkonee kuin
sattumalta siihen kasvaneena kylkiäisenä muusta pirtistä.

Mikään ei näy tässä talossa pysyvän säällisen koreasti paikoillaan.
Yksinpä miesten puolen lattiapalkitkin makaavat kuluneina,
oksankyhmyt niskassa tai kyljiltään lahonneina.

Mutta kaikesta huolimatta liikkuu asuinpirtissä ja pihamaalla,
jota ympäröi sekasortoinen rykelmä kuukalleen menneitä umpiaitoja,
katoksia ja aittoja, lämmin elämänilma, väärentämätön luonnonlemu,
jossa asujainten on makoisen hyvä eleskellä.

Niinpä onkin Sorrin talo siitä kumma, että siellä käy aina kova touhu
ja meno, mutta kenelläkään ei ole kiirettä. Kaikkein vähimmän sen
isännällä.

Nytkään hän ei turhia hosu. Syö ja yhäkin syö. Läimäisee lempeästi
nuorikkoaan lannepuolille, kun tämä kumartuu ottamaan lattialta
rääsäävää Ärrä-poikaa. Höllittelee suolivyötä, ähkii kuin saunan
lauteilla, tinasilmissä iloinen pilke, ja mäjäyttää joskus mekastavia
poikia syrjemmälle, jos sattuvat kierähtämään ihan haarujen väliin.

”Joka tuulella makaa, se tyynellä soutaa”, on eräs sorrilaisten
parhaista viisauksista. Ja niinpä isäntä sonnustaa vasta iltapäivällä
itsensä matkaan. Ottaa viimetyökseen seinältä katkenneen taltan
näköisen kivenkappaleen, jota sanotaan ukonnaulaksi. Se on
hänen taikakalunsa, jota hän kantaa aina tuluskukkarossaan,
varustautuakseen liikoja yllätyksiä vastaan, lie lähtö riistanajoon,
käräjille tai sotaan.

                                                  ⸻

Illansuussa, menotaipaleella, oli Taivaanukko heittänyt yli järven
ankaran sateenkaaren, jota myöten nyt parhaillaan nosteli itselleen
yöjuomia varastoon. Lippo ja Teisko pitivät keskenään tarinaa siitä
umpilammen kokoisesta hopeamaljasta, johon ylimmäinen taivaanäijä
juomia horitteli, jotta saisi havahtuessaan satakunta saavillista
suunkostukkeeksi.

Mutta Mieho istui suun pukahtamatta. Tuo ylähäinen merkki oli vienyt
hänet viimekesäisiin Huuhkojärven tapahtumiin ... Aimalan Ikätoran
surmaan, josta nyt oli heimokäräjiä käytävä, ja senjälkeen tulleeseen
Pyhänkorvan veriyöhön. Silloinkin oli ilmestynyt kummallisena palona
ukonkaari. Ja oli hoettu miehestä mieheen: ’Kalsoisten ennusmerkki!’
Hän toisti nämä sanat ajatuksissaan. Mutta pojat, jotka olivat
olleet retkellä mukana, väittivät tietävinä vastaan: ”Eipä ole
miekannäköiseksi katkennut, kuten Huuhkojärvellä! Silloin se vasta
tietää vainonaikojen tuloa. Niin sanoi Hinkka-ukkokin...”

Mutta Mieho antoi nuoremmille jäyhästi käskynsä: ”Suu tukkoon! Jäätte
molemmat Aimalantien pensastoihin ja otatte selvän, mihin tapaan
aikonevat käräjille nurmikuntalaiset, puolella vai koko joukolla,
miekallisina vai täysissä aseissa. Noh, hakoniskat, ymmärrättekö
yskän vaiko suoraa rykimistä?” Ääni oli nyt tuima, suorastaan julma.

Sillä ihan kaikkein parhaimmalla tuulellaan ei Sorrin Miehokaan ollut
muualla kuin kotopirtissä, hikisessä taistelussa tai — Tarolaisen
pellonojassa.

12.

Kainutar.

Nyt, alkukesästä, oli Rapolan linnaharjukin uhkeimmillaan.

Eteläiseltä kyljeltään se levittäiksen meheviksi rantaniityiksi
puhtaine kiviperäisine niemenkaltaineen. Tuomi, vapiseva haapa, juuri
valkeaksi puhjennut pihlaja ja hehkeä koivu kukkeuttivat ihaniksi sen
rinteet. Ja ammonaikainen, kuusien, lehmusten ja tammien varjostama
tie kulki sen kuvetta Voipalan uhritalosta Rapolaan, linnataloon.

Harjun mahtavaa selkäruotoa, joka ulottuu penikulmaisena kaarena
kaakkoa kohti Oitinkärkeen, peittää jyhkeä hongikko. Ja pääpuoli,
joka ojentaiksen ohi Niittysaarten ja Salonsaaren Liuttulan salmeen,
työntää sekin uhkaavaa kuusentutkainta kuin vanha, laakaleukainen
hauenkuono pedonsarvia.

— Mutta selkäkyttyrältään, jota kiertävät korkeat hirsivallit, torni
ja ahtaat portit, on harju luikattu kaljuksi! Ja sen niskakyssästä,
linna-alueen keskeltä, aukeaa ammottava, hottoa heinää työntävä
suojahauta, joka syvimmästä kurustaan uhosi keskikesään saakka
kylmää, karkeaa huurua. Se oli näet itsekin, Rapo-jättiläinen, kerran
syntynyt jääkylmäisestä alkumerestä.

Ja niin oli syntynyt tuo Jumalanhautakin jo olemattomina aikoina,
kertoi kansa.

Kun näätsen Turisaan poika Turri oli ollut hakemassa Hämeen heimolle
linnapaikkoja, oli vuorenniska seisonut tunturinkorkuisessa jäässä.
Eikä kyennyt Turrin-poikakaan pelkälle jääkaljamalle linnaa
rakentamaan. Ei myöskään hänen Hatta-veljensä, joka sopupään tullen
oli rientänyt nuoremman veljensä avuksi. Silloin oli Turri huutanut
taattoansa, Turisasta. Ja tämä oli käskenyt vahvimman poikansa Koljon
töihin mukaan.

Tämä hirmu jätti ei ollut kauankaan aikaillut. Oli nostanut
polvilleen, reisilleen ja lopuksi, kolmantena päivänä, ryntäilleen
vuoren sisästä mitattoman jäälohkareen ja kantanut sen muutamin
roima-askelin itäistä jyrkännettä alas, jossa vieläkin näkyy sen
latuskajalan jälkinä mahtavat, porrasmaiset kerrokset.

Ja siitä se oli, Koljo, lopulta roiskauttanut jymylohkareen pohjoista
kohti, Ruijanmeren puolelle, jylhän tunturin sulamattomaksi huipuksi.

Sillä tavalla, kertoi kansa, oli tämä maankuulu turvahauta syntynyt.
Ja se se oli tehnyt valloittamattomaksi Hämeen ylpeimmän heimolinnan.

Kalsoisten Tapo astuu Rapolan rantatietä lähestyen Niittysaaria
vastassa olevaa käräjäkallasta. Kirkkaalla aamutaivaalla varjoilee
muutama raskaannäköinen pilvi. Mutta harvoin niiden vuoksi tummuu
ilma.

Ilomielistä ja ryhdikästä on hänen astuntansa. Tämä on hänelle kuin
juhlapäivä. Ja paras puku on hänen yllään.

Kuten juhlakisaan menevällä ainakin, ei hänellä ole lainkaan
päähinettä. Mutta tukka on tasattu korvallisilta ja niskasta ja
kammattu harvinaisen sileäksi. Palttinaisen paidan sepaluksesta
paistaa leveäkehäinen hopeasolki, ja sinisen verkatakin helmusten
kulmista välkkyy runsas ryhmä pronssitähtiä.

Vasen käsi lepäsi rennosti miekkavyöllä, joka oli sotasaalis ja
kotoisin ritari Wibrechtin ritariasusta. Se oli hänen komeutensa.
Hänen viime voittonsa maine oli jo levinnyt takamaille saakka.
Ja tämä raskassolkinen nahkavyö, jonka kaatunut ritari itse
oli ryöstänyt vendiläissodissa abodriittipäälliköltä, oli nyt
hänen maineensa väkevä merkki. Käsi hiveli tietämättään sen
seitsentä vaskisolkea, joista kustakin riippui heläjävä pyörylä
hevosenpääkuvioineen. Se se vasta oli hänen mielestään oikea
päällikön vyö!

Mutta hänen oma pitkä miekkansa riippui sen hankkiluksesta.

Hänellä ei ollut kiirettä.

Vasemmalla, niemenkaltaalla, lie jo Kainutar paikallaan
käräjäympyrässä, syytetynkivellä. Ja sitten ... ei ollut enää muita
kuin Kalsoisten ja Aimoisten riita-asia. Sillä vain pitäjänkäräjillä
ratkeamattomiksi jääneet tai koko heimoa koskevat tapaukset
käsiteltiin täällä uhrijuhlien yhteydessä ja heimonvanhimman
valtarinkivillä.

Ja näitä ei Tapo, syytöntäkin viattomampana, pelkää. Jo edeltäpäin
hän on näkevinään kurjaakin kurjempina Aimalaisen räpyttelevät,
valkoripsiset silmät, joissa ei lopultakaan ollut sisua ja väriä sen
enempää kuin haljakoissa lampaansilmissä.

Harjun läntistä alamäkeä painelee hajareisin kaksi matalajalkaista
jousellista. Sorrin Lippo ja Teisko pysähtyvät kävelijän eteen.
Kysäisevät Miehoa, jääden pyyhkielemään hikeä niskapehkostaan.

Nyt vasta Tapo muistaa, että Mieho, jonka kanssa hän oli viime yönä
nukkunut samalla lavitsalla, oli sanonut lähtevänsä kiertelemään
rantatietä ... Kiiliään ja Oitinkärkeen päin.

Pojat näyttävät tietävän jotain erikoista. ”Se on mennyt
uumoskelemaan Kurjen Toran metkuja,” he sanovat kuin huomaamattaan
samasta suusta. ”Metkuja...?” ”Kyllä niillä on...” jupisevat
veljekset. Ja viimein Lippo tokaisee selvät sanat: ”Me olimme
vakoilemassa Aimoista ... Miehon käskystä. Ja se toi mukanaan
satakunta jousellista, jätti ne tuonne ... harjun taakse, Vuorentaan
puolelle.”

”Mies yrittää komeilla”, sanoi Tapo. ”Mutta niillä on mukana kaaret
ja viinet ja keihäät”, jatkaa Lippo itsepintaisesti. ”Ei ole ollut
sellainen tapana käräjiin tultaessa.”

”Juoskaa Kiiliään päin ja tuokaa Mieho tuonne ... käräjätörmälle.”

Hän istahti kivelle. Mietti hetken. Ei, ei ollut mahdollista edes
aikoa mitään juonta tai yllätystä. He olivat luvanneet molemmat ...
Hirvi ja Kurki pitää pyhänä käräjärauhan. Ja sen merkiksi oli Tora
omasta halustaan luovuttanut Tenholan linnan takaisin Reko-vanhimman
vartioväelle. Ovathan he toki päällikkömiehiä...!

Käsi vei rauhoittuneena hiuksia otsasta niskaan saakka. Hän jatkoi
matkaa. Törmällä oli kansa tunkeutunut sankkana joukkona tuomiokehän
ympärille. Rautaparta näkyi seisovan Reko-ukon takana, joka istui
ryhmysauvaansa nojaten, valkohapsinen pää tasaisesti tutisten,
korkealla valtarinkivellä.

Tapo istahti syrjemmälle. Mutta nyt hän näki tahtomattaankin joukon
lomitse syytetyn kivellä seisovasta naisesta pään ja hartiat.

Sen tukka oli hajallaan, hunnuttomana. Rohtiminen paita oli
olkapäältä riekaleina. Isäntä oli pitänyt häntä edellisestä syksystä
saakka vankina jalankäymättömässä korvessa, jossain perimmäisten
perukoitten kalasaunassa joku apuvaimo ja jousellisukko vartijoinaan.
Siksipä kai sen silmät ovat noin syvälle painuneet, aivan kuin
näkisivät yöllisiä metsänkuvahaisia, ja kasvot laihtuneet. Ovat
kukaties nälässä kiusanneet...

Istujan ajatukset hamuilivat sinne ja tänne. Sittenkin oli veljesten
äsken tuoma tieto taas tuossa silmien edessä... hämähäkin verkon
tapaisena kiusana. Se oli huitaistava sivuun.

Mutta samassa tuli senkin sijalle äitimuori ja sen toissa-aamuiset
läksiäispuheet. Oli muka nähnyt, emo, ennusunen edellisenä yönä.

Oli ollut, kertoi, emännänlavitsallaan lepäilemässä ja kuunnellut
viirilinnun narisevaa käännähtelyä. ”Rauhaapa, rauhaapa lykyttelee”,
oli ollut lausahtavinaan.

Mutta silloin, äkkiä ... oli pirtinkatto hukkunut aivan kuin
olemattomiin. Ja palokärki rummutti viirinkylkeä kuin kumajavaa
honkaa. Se huusi ja rummutti, kirkui ja ryrrytti, ja samassa se lensi
suunnattomana kokkolintuna ilmaan, talon yläpuolelle.

Pian kertyi sen ympärille määrätön pikkulintujen pilvi, josta tuli
piipitystä ja vihellystä, vaakkumista ja räkätystä, ihan kuin olisi
oltu onnettomain vainajain kylässä. Ja ne iskivät kokon höyhenistöön,
nyppivät nyppimistään ja riipivät sen lopulta kaulan puolelta
vereslihalle ja alastomaksi, niin että sen summaton kurkku alkoi
lopulta vuotaa verisateena maahan.

Siitä tuli yöllinen pimeys kuin kaatamalla. Taivas soilehti
revontulia täynnä, mutta nämä olivat polttavia, kuten oikea
tulenlieska. Maa, pensaat, koivut, petäjät ja isännänkuusi
kalma-aitan nurkalta olivat kärventyneet, vieläpä kattotuohet
käpristyneet ja lentelivät nyt tulenroihuina myrskyiseen yöhön.

Ja yhä palokärki kokonkin hahmossa jatkoi ryrrytystään, mutta nyt
ukkosta suuremmalla äänellä, verinen päälaki kekallaan ja kaula
kenossa aivan kuin olisi rummuttanut taivaan patsasta asemiltaan.

Kova oli ollut myös painajainen unen näkijällä. Se oli laskeutunut
hänen rinnalleen naispuolisena hottona häijyläisenä, jolla on tapana
kutittaa uhrinsa kuoliaaksi jouhisilla rinnanpäillään ja hikisillä
suortuvillaan. Nukkuja oli ollut läkähtymäisillään sen hien lemuun,
kunnes oli havahtunut vimmatusti riuhtoessaan kalmanpetoa vastaan.

”Jopa tässä”, oli Rautaparta yrähtänyt koko unelle, ”kyllä naisilla
unia riittää”. Mutta maammo oli virkahtanut melkein kiivaasti
vastaan: ”Uni on vanhin tietäjistä, puhu mitä puhut!” Ja ukko oli
ruvennut lepyttelemään: ”Jopa, jopa... Ja musta on unosen silmä.”

Ja eikös ollut käynyt kumman levottomaksi Rautapartakin. Oli
kierrellyt aamuhetket aittojen nurkilla, käväissyt kuoppamäellä
ja lopulta tokaissut emolle, vaikka hän, Tapo, oli istunut
lähettyvillä: ”Täytyneepä panna maakellariin korut ja rahat ja ...
pojan perintökypärä, jotta joutuvat edes maan hyviksi ... omahisille
vainajille.”

Tapo hymähti vieläkin muistaessaan miten hän oli päästänyt pitkät
naurut höpeltäville vanhuksille.

Mutta hänelle tuli kuitenkin halu lähestyä Rauta-ukkoa. Oli kiertynyt
häneenkin joitain olemattomia unenaaveita, pöpperöpäitä kuvatuksia,
joita oli turha ruveta miehisen miehen sen enempää mietiskelemään.

Setämiehen olan yli Tapo näki selvästi tuomiokehään. Savakko-akka
on parhaillaan todistamassa. Lautamiesten edessä viittilöiden,
milloin toiselle, milloin toiselle, Reko-ukolle niiaten ja huntuansa
korvallisilta tuontuostakin sipaisten vaimo kertoo näkemänsä ja
kuulemansa.

Oli ollut toukoaamuna Ailla-tytön, lapinkanan, kanssa lapioimassa
pellonvieruksia. Ruumiinkäsi sahran lempiraudassa oli Sarikka-isäntä
sen pellon kyntänyt, jotta varjeltuisi maa rikkaruohoilta. Mutta itse
Kainuttaren, Kapeen emännän, se oli sekin pyytänyt kylväjämuorikseen.

Ja sieltä se oli tullutkin, iso emäntä, kuin mikäkin hautova hanhi,
kun oli muka rikkauttaan silkkaa mahtia ja komeutta.

Kesken kertomustaan sihahti todistajavaimo sopensalaiseen nauruun,
kuten oli tehnyt tuona samaisena aamunakin, kun oli nähnyt isoisen
ihmisen sortuvan onnettomuuteen.

”Ei sillä, ei sillä ... oli niillä jo aikaisemminkin ollut keskenään
verenkihuja”, akka suhahteli ja viittilöi, ”mutta nyt, nyt se vasta
nähtiin, tuossa aivan ... kylvösäkin vierellä oikea kihunpito
kiimasuolta...”

Olivat jääneet, rakastavaiset, seisomaan vastakkain. Ja silloin oli
kuulunut alhaalta, lahdenpohjukasta, kimahtelevaa kolketta, siellä
kun Noukka-isäntä oli ollut lujittelemassa rysäseipäitään.

”Mutta siitäkös huoli tämä emäntä ... siitäkään. Julkiset näätsen
sudella silmät, huoran silmät julkeammat, sanotaan... Ja siitäkös
hohahti ensi sanoikseen meidän isännälle: ’Hae parhain paitasi,
eipähän sen ... Noukan paidasta paikkatilkuksikaan.’ Kylvöpaitaa
tarkoitti näetsen, tulenlautta... Ei huolinut oman isäntänsä mekkoa
edes siihenkään hommaan, niin jotta ... omia salmiaan se houkutteli
soutelemaan ... viatonta ja kokematonta miestä...”

Tapo oli lakannut kuuntelemasta. Hän on jäänyt katsomaan Kainuttaren
kasvoja. Ne ovat äskeisestään muuttuneet. Pää nyökkää näkymättömän
hiljaa. Silmät katsovat yli lautamiesten ympyrän, kohti Sarikkaa,
joka seisoo sivummalla, toinen käsi selän takana puserrettuna lujaksi
nyrkiksi ja nuoret kasvot voimattomasta vihasta hätää täynnä.

Mutta Kainutar ei näytä kuuntelevan mitään. Akan ilkeät sanat
lentelevät herhiläisinä hänen korvissaan, mutta hän vain katsoo.
Kasvoilla ei näy katumusta eikä myöskään uhmaa. Ne ovat taas vehmaan
näköiset, aivan kuin niihin olisi kihonnut viimeisen kesäyön kaste
ennen routayön tuloa. Hän ei avaa suutaan. Hän on vain tyyni, kypsä
nainen, jolle tuo häväisty rakkaus on ollut luonnon lain väkevä
täyttymys ja on nyt ... elämääkin enempi.

Tapo tuntee mielessään paisuvan aivan kuin oman rakkautensa, joka on
sekin huuhtova väkevänä koskenvuolteena tieltä pois rantaruuhkat ja
toisten asettelemat tokeet. Ja samalla tunkee aivoihin voimakas halu
jollain tavalla auttaa tuota naista ja sen vierustelijaa.

Mutta savakon kielas ääni särähtää pakostakin korviin. Nyt se kertoo,
mitä hän ja Ailla-tyttö olivat muuta kuulleet syytetyn ja Sarikan
puheista. Kylväessään oli emäntä pysähtynyt ja jäänyt tuijottamaan
yli lahden, Lammassaareen, ja sanonut: ”Kaipa olisi jo vietävä kohta
lampaatkin ... kesäsaareen...” Ja sen suu oli ollut kuin muurainlakka
suomättäällä. ”No, vaikka paikalla!” oli tokaissut vastaan
nuori-isäntä. Ja silloin oli Noukka-ukko nouseskellut kalakontti
selässä rannan alta.

Mutta nämäkös olivat siitä vain yltyneet. Painuivat rantapajukkoa
kohti, jonka suojassa oli keltatervassa Sarikan vene. Ja he, Ailla ja
savakko, olivat laskeutuneet alemmaksi pellon piennarta, muka töitä
teeskellen.

Ja taas oli emäntä huokaissut muka, jotta ... ”jospa siellä jo
liekään saaressa nurmea senkään vertaa ... edes lampaille asti”. ”No,
rutto syököön, vaikka sotahevosille!” oli nuori isäntä hurjistunut
vastaan.

Ja siitä ne olivat työntäneet veneen telalta, soutaneet muka ilman
aikojaan Lammassaarta kohti ja hukkuneet sen rantapajukkoon.

”Suonsilmään, suonsilmään sitä tietä tullaan, minä jo silloin
kuihaisin Ailla-tytölle”. Ja samassa vilahti savakon silmistä
syytettyä kohtaan ilkeän mielen peittelemätön ilo, aivan kuin olisi
akka yhäkin supissut silloisiaan Aillan korvaan: Joutuivatpas
kerran isoisetkin omiin heittopermiinsä... ”Kuolemaan siitä ...
sellaisesta on tähän saakka tuomittu käräjillä! Suonsilmään ja
niiniköydet ranteissa, ranteissapa hyvinkin”, söpötti akka taas
ääneen toiselle ja toiselle lautamiehelle. ”Ja syyskylmiin saakka se
jatkui ... se pesänpito”, hoksasi hän lopuksi kuin koko kertomuksensa
vahvistukseksi.

Lapinkanan ja Kapeen vastarannalla asuvan Toikon emännän vahvistettua
savakon puheet tuli pitkä hiljaisuus. Ei tullut lisää todistuksia.
Orjatytön puheet eivät päteneet todistuksena vapaan asioissa. Näin
ollen oli olemassa vain kaksi naispuolista todistajaa, joista toinen,
Toikon emäntä, oli haastanut vain kuulopuheitten perustalla. Syytetty
taas ei kieltänyt eikä myöntänyt.

Reko-ukon pää tutisi yhä levottomammin. Hän näytti olevan kykenemätön
ratkaisemaan tärkeitä asioita. Pitkä ikä ja pitkä suru kolmen
salskean pojan kaatumisesta viimeisessä Karjalan sodassa olivat
vähitellen vieneet vanhuksen kalman varjoon, josta hän ei enää,
puolittain sokeanakin, osannut paljoakaan erottaa maanpäällisiä
tapauksia.

Vanhuksen näkö tuskastutti Tapoa. Hän jurahti synkkänä Rautaparralle:
”Heikossa kantimessapa ovat tuon ukon käsissä Kalsoistenkin asiat.”
”Mutta Ritva-neitopa on jo kuulemma edeltäkäsin sinun puolellasi,
niin jotta...”, setämies koetteli varovasti sauvoimella pohjakiviä.

Tapo ähkäisi ja mykkeni.

Tällä aikaa oli Voipalan isäntäpoika, Aikari, joka istui hänkin
lautamiehenkivellä, tarttunut asiaan. ”Eivät riitä todistajasi,
Kapee. Tietänet sen ennestään, että kolme tarvitaan urospuolisiakin,
jos on toetakseen.”

”Ei, ei riitä”, mumisevat lautamiehet, ”ei riitä parillinen luku, jos
vaikka olisi parempiakin kuin nämä ... kaveihmiset.”

Noukan nauriinkarvainen pääkaljama keikkui suuttuneena. Ukko
piti suurta ääntä. Vaati syytetyn kivittämistä tai suonsilmään
upottamista. Käräjärahvas liikkui hitaissa, väittelevissä ryhmissä.
Sarikka seisoi taempana kalpeana, katseessa tuskallista toivoa.
Kainuttaren silmät katsoivat tyynnyttävästi lohduttaen voimattomaan
mieheen. Kului tovi, kului kaksi. Oikeata ja selvää tuomiota oli
vaikeatakin vaikeampi löytää.

Lomassa Tapo havaitsee ympyrän vastakkaiselta puolelta Miehon, joka
näyttää hakevan häntä silmillään. Hän viittaa kumppania kohti.

”Tunnusta vaimo”, ärähtää lopulta päätuomari heikolla äänellä,
ärtyneenä omasta voimattomuudestaan. Mutta Kainutar hymyilee vastaan
vaisusti riemuitsevaa hymyä eikä avaa suutaan, ei kieltoon eikä
tunnustukseen.

Painuvat taas moneen kertaan lautamiesten päät toistensa puoleen.
Supistaan, urahdellaan. Lopulta nyökäytellään hyväksyvästi päätä. On
alkanut kiertää jokin varma sana istujasta istujaan. Se kulkee kahta
puolta Reko-valtaria kohti. Tämän pää taipuu kuulemaan mitä lähinnä
istuvalla Voipalan Aikarilla on sanottavaa. Vie käden korvan taakse.
Näyttää lopulta pääsevän tolkulle asiasta.

”Niinpä olkoon”, tuli tutisevasta parrasta hyväksyvin nyökytyksin.
Kepsahti laiha vanhus samassa seisaalleen. ”Niin olkoon!” hän toisti
kuuluvammin, käreällä äänellä. ”Koska syytetty on tehnyt luvattomia
matkoja Lammassaareen, hän tältä tuomiotörmältä uikoon yli tuon
selän, Niittysaaren itäkärkeen, ja sieltä vastarannan korpeen, jos
on uidakseen. Jos ei, on Pilvien pitäjä hänet tuominnut syylliseksi.
Mene, mene, vaimo, jos tiedät itsesi puhtaaksi...”

Tuomarin ääni oli käreytynyt loppulauseissa yhä ohuemmaksi. Hän
sijoittautui varovasti takaisin istuimelleen.

Käräjärahvas oli kohahtanut. Se oli kuullut jumalantuomion. Ja nyt se
avasi keskeensä tietä kaitaan kalliopäätä kohti.

Kainuttaren pää oli noussut ylpeänä ja kasvot riemuitsevina.
Hän alkoi astua hitain askelin läpi mykistyneen rahvaan. Jatkoi
matkaansa, teki pienen polvekkeen kohti nuorta Autiolaista, seisahtui
hetkeksi ja hymyili, yhä katsoen ulappaa pitkin: ”Liekö jo siellä...
Lammassaaressa nurmi ja heinä ... maahan mätänemässä?” Niissä
sanoissa oli läheistä kutsua, mutta niiden alla oli myöskin salaisen
kysymyksen tutkain: ”rohjenneeko tuo, rakastaneeko tuo minua kuinkakin
paljon...”

Vain hengähtämän hetkeksi hän vieläkin seisahti. Pehmeä, voimakas
olkapää paistoi riekaleisesta paidasta. Ei ollut edes hametta
karkeaa, risaista paidanhelmaa peittämässä. Mutta nyt hän kääntyy
taas, astuu edelleen uhkeana mahtiemäntänä katsomatta kehenkään.
Nyt hän laskeutuu kalliotörmän kuvetta rantakiville, etenee askel
askelelta, kunnes vettä on lanteitten tasalla. Siitä alkaa uida
pitkin, rauhallisin haamaisuin.

Jo on mennyt keihäänheittämä, jo nuolen kantama. Yhä leviävät kahta
puolta hänen sivuiltaan levolliset laineet.

Silloin ... rannalle, kallion laelle, syöksähtää mies, Sarijoutsi.
Riisuu miekkansa, mutta koettaa kourallaan, että puukko on tupessaan.
Heitäksen kaltaalta alas, saa kantavaa vettä alleen. Ryhtyy uimaan
summattoman pitkin käsivarsin. Se on kuin sotauiskon painumista
saaliin jälkeen. Se on elämän myrskyä Manan ulapalla.

He uivat yhä. Nyt he ovat jo kaukana, rinnakkain. Enää ei heillä
näytä olevan kiirettä. Mutta Niittysaaren kärkeen noustessaan he ovat
katkaisseet vasta pienemmän puoliskon matkaa. Kaltaalle saattaa nähdä
miten Kainutar valahtaa väsyneenä rantakivelle. Mutta jää kuitenkin
istumaan.

”Kestäneekö tuo...?” kyselee Tapo itseltään, rinnassa pelkkää
jännittynyttä myötämieltä. Mieho seisoo hänen vieressään ja
näyttää punnitsevan muita asioita. ”Kaikissa näissä ollaan, sanoo
pässi, mutta ... kärsääni on haiskahtanut koko aamun korpirosvon
sudenhaju.” Hän tökkää Tapoa kylkeen: ”Haetit minut liian aikaisin
... nuuskimasta sen jälkiä.”

Mutta Tapo ei kuule eikä näe muuta kuin henkipattojen taistelua
elämästään. Nyt he ovat kääntyneet selin tänne päin. Katsahtavat
pilvien puoleen kuin väkeä rukoillakseen. Työntyvät taas uimasilleen.

Molempien päät alkavat näkyä yhä pienempinä, mutta melkein
olemattomina mustukaisina. Kotvan aikaa näyttää siltä, kuin he
olisivat kokonaan kadonneet.

Katselijoissa alkaa kiertää onea sääli. Tuo uinti oli ollut niin
ylpeää ja ennen näkemätöntä, että useimmissa rinnoissa oli syttynyt
salainen ilo heidän puolestaan. ”Niinköpä menehtyivät... hanhi ja
joutsen?” ajattelivat masentuneina.

Vihdoin, monien hengähtämättömien hetkien perästä, tapahtui sittenkin
jotain. Kaukorannalle nousi kaksi hahmoa. Ilo syttyi katselijoitten
silmiin. Vanha tarinoitten kuva Vetehisen pojasta, jolla oli punan
verevät kasvot, suuret silmät ja hopeasilaiset vaatteet, nousi
heidän mieleensä. Ja sen rinnalle kohosi Vedenemännän tytär, joka
rannalle nousten, mäihänhienossa paidassaan, huhuili rantalaitumelta
valkeankirjavaa karjaansa, huhuili huilunheleällä äänellään.

Kaikkien katseet olivat jännittyneet. Nyt he nousivat kokonaan
näkyviin. Hoippuivat toisiansa vasten ja taas erilleen. Nousivat taas
yhä korkeammalle. Sulautuivat jälleen kahdesta yhdeksi ja häipyivät
olemattomiin. Katosivat pimeän korven laidasta omiin, salaperäisiin
maailmoihinsa.

Jumalantuomio oli tapahtunut.

Tapon rintaan ratkesi ennen tuntematon, väkevä riemu. Hänen
uroonvaistonsa sanoi hänelle, että oli tapahtunut oikeus. Ja vieläkin
enemmän: tuo tapaus ikäänkuin huusi voimakkaalla äänellä kaiken
synnyntärakkauden puolesta. Aution Sarijoutsi oli jättänyt talonsa
ja tavaransa ja heittynyt henkipatoksi suojellakseen pelkkä puukko
aseenaan itseänsä vanhempaa naista, koska tämä oli humalluttanut
hänen sisimmät verensä. Eikä ollut Kainutar ajatellut mahtiasemaansa,
ei rikkauksiansa, sillä toissa keväänä hän oli syntynyt ja ylentynyt
omaksi itsekseen, ja nyt hän himoitsi kasvaa nuorena raitana, missä
tahansa, sysmäisimmässä korvessa tai rutaisen umpilammen rannalla,
kunhan vain ei kukaan ennenaikojaan kuivattanut sen heleitä mahloja.

Tällainen entistäkin välkeämpi uskallus mielessään ja oma
lemmenkohtalo rajattomana ulappana edessään jäi Kalsoisten Tapo
odottamaan syyttäjiään, käräjäväen hajaantuessa murkinan ajaksi
asentopaikoilleen.

13.

Tuomio.

Miesten mielet, odotettaessa Kalsoisten päällikköä tuomiokehään,
olivat jännittymistään jännittyneet. Jokainen tiesi, ettei tällä
kertaa arvottu yhtä ja toista niittypalasta, majavapatoa tai
miehenmetsän rajoja.

Nyt oli lopultakin kysymys, kumpi suku, Kalsoisten vai Aimoisten,
nousisi Pirkkalan johtosuvuksi.

Ikätoran kuolemasta oli pitäjänvanhimman valtarinkivi ollut tyhjänä.
Oliko tälle nyt istuva taattonsa perillisenä Hirvipäällikkö vai Tapo
tai Rautaparta, joka jo ennestään oli kylänvanhimman asemassa, siitä
oli tänä iltapäivänä heitettävä jumalanarpa.

Mutta oliko arparengas hypähtelevä kohtalonseulan kalvolla myötä- vai
vastapäivään, toiselle vai toiselle suvulle, riippui siitä, kykenikö
Aimoinen iskemään vastustajaansa häpeänkurikalla, langettavalla
tuomiolla, vai ei.

Tämä oli tuon hetken suuri, jännittävä kysymys, joka koski yhtähyvin
isoisia talollisia kuin kylänloppuisiakin, sillä näillekin ja juuri
näille ennusti Kalsoisten voitto elämänkeinojen helpottumista, mutta
Aimoisten valta yhä osattomammaksi joutumista, melkeinpä orjuutta.

Ei osattu enää käräjärahvaan kesken asiasta väitelläkään. Reko-ukko
ja lautamiehet istuivat paikoillaan. Mieho ja muut syytetyn
todistajat seisoivat kookkaana ryhmänä kehän ulkopuolella, valmiina
vannomaan todistajan valansa.

Katseet seurailevat rantatietä. Pienehkö, rikkaaseen asuun puettu
mies pukertaa lännenpuoleista alamäkeä. Sen tuntevat kaikki Aimoisten Hirveksi,
jolla on mukanaan omat todistajansa.

Mieho tokaisee kuuluvalla äänellä ja leveällä suulla: ”Kah, jopa
lisännee poutaa, kun on etana köntimässä ja sarvet päässä!”

”Sinä ähky, minä ähky, mutta minulla on sarvet, sanoi etana, kun
kiveen puski”, jatkui heti tuoltaan sorrilaisten joukosta.

Läimäykset Aimalaista vastaan saivat osakseen pitkät naurut
loitommistakin ryhmistä. Jännitys laukesi hetkeksi rehevään
puheenpitoon.

”Uljasta poikaa”, tokaisi joku Saarioisten mies, ”painelee kuin lempo
lautamiehen perässä!”

Tulija pysähtyy hetkeksi tienhaaraan, pellonlaitaan. ”Ka, ka, ettei
vain tee pilausta Rapolan peltoon!” kärmeili joku Pirkan puolen
köyhimyksistä. ”Eipähän mitä”, jatkui taas ilkeilyä, ”hokee uutta
lemmennostatusta Rapolan tyttärelle, kun sai kuulemma äskettäin siltä
pahan näpsäyksen säpyskäluuhunsa”.

Hotosuinen naurunremu yltyi tästä yltymistään. Mutta Aimalan
isäntä oikaisi samassa pellonkulmaa entistä tuimemmin elein. Ja
kotvan kuluttua havaitaan jo törmällekin myös Tapon ja Rautaparran
lähestyvän Rapolasta päin.

                                                  ⸻

Kalsoisten Tapo on seisonut kotvan kolmannellatoista kivellä,
syytetyn paikalla. Aimoinen on esittänyt silmät räpytellen kanteensa,
kuvannut sen Huuhkojärven tapauksen, jossa Ikätora oli menettänyt
henkensä. Ja ajoi nyt syytettyä kuin varmaa saalista hangasaitojen
väliin, kalmankuoppia kohti: ”Ymmärtäneehän sen joka mies, että
Kalsoisella oli etua menettää Aimoisten päämies hengiltä. Niillä oli
parhaillaan riita Huuhkojärven uusista päiväkunnista.”

”Niistä ei voinut olla mitään riitaa!” syytetty huudahtaa. ”Ne oli jo
oman hengen uhalla kierretty Sorrien ja Kalsoisten nimiin, ja lapin
miehet olivat tavanmukaiseen veroon alistuneet.”

”Vai ei”, ivasi Hirvi, ”miksi sitten suostuit taattoni tarjoamaan
vetoon?” ”Luuleeko täällä yksikään, että olisin tosissani jalkapuolen
kantturan kanssa lähtenyt kilvaten jolkuttamaan kierrettyjä
päiväkuntia, kuten ukko leikinpäiten kärtti?” ”Mitä varten ...
siinä tapauksessa kuitenkin läksit ja otit mukaan viinen ja kaaren,
puhumattakaan puukosta?”

”Koska Rautaparta tokaisi korvaani: ’Sillä lie jotain muutakin kuin
miltä näyttää, käväise kuulemassa’, ja olihan sillä, taatollasi,
asioita”, Tapo vastasi ylimielinen hymy suunpielissä. ”Halusi
sukuunsa, kun ei kyennyt kuulemma oma poika katsomaan tyvipuolta
ylemmäksi. Puuttui oikeita päällikönveriä näetsen, ja tottapahan ukko
oman poikansa tunsi.”

Hirvi murti suuta pahasti vinoon. Hän puhkui häpeänkarvasta
suuttumusta. Tapo nauroi, ja pitkin käräjärahvasta kiersi hyväksyvä
äänen pito, missä hekotellen ja hohottaen, missä tyynesti levittäen
suut messingilleen.

Syytetty tuli katsahtaneeksi yli miesryhmien päitten. Siellä ...
takana, hongankylkeä vasten nojaa liikkumattomana tummanharmaaseen
verkaan pukeutunut mies.

Sen paksu tukka on varjossa ja näyttää tällä kertaa mustalta. Leveä
liikkumaton otsa paistaa kylmänä kilpenä. Lujat leukaperät, ohut
tumma parta ja laihat poskiluut leikkautuvat terävinä puukonvetoina
näkyviin.

Se on Kurjen Tora, jonka Tapo nyt vasta saa silmiinsä. Joku sen
rosvoista seisoo sen vieressä. Miesten katseet tapaavat toisensa.
Toran pedonvälkkeinen katse säkenöi Tapon silmäterään kiiltävänä kuin
äsken hiottu miekkarauta. Siinä ei ole ilmettä, jota voisi sanoa
vihaksi tai raivoksi. Mutta Tapo on samassa hetkessä varma, että
siinä seisoo hänen varsinainen vastustajansa. Hän oli jatkavinaan
puhettaan Hirvelle, mutta lennätti sen samalla nuolenkärkenä
Kurkelaista kohti.

”Niinpä niin!” hän huudahti. ”Tarjosi tytärtään, mutta ei huolittu.
Ja siitä se ... kopea Aimatar heittyi emännäksi sudenluolaan ...
korpirosvolle!”

Käsi oli viitannut kuin sivumennen Toraa kohti. Mutta tämä ei
liikahduttanut yhtäkään ilmettä eikä jäsentä. Ja rahvas kammahti sinä
hetkenä äänen sorinaa. Se oli alkanut jostain syystä pelätä tätä
hetkeä ja päivää.

Hirvi-päällikkö oli taas saanut sanat suuhunsa. ”Vai niin, vai niin,
mutta kartatpa puhumasta jousen mukaanotosta ... nuolenkantaman
matkalle?” ”Etkö ole, mies parka, koskaan pannut veroon lapinäijiä,
tietääksesi, että jokaisessa metsänrinnassa ja jokaisen puun takana
väijyy lappi kalmanvarjona voittajaa, eikä ole tapana silloin liikkua
askeltakaan ilman asetta?”

Puhe oli sitovaa. Lautamiehet ja Reko-ukko nyökyttivät hyväksyvästi
päätään. Mutta päätuomari pyrki ohjaamaan asiaa kohti ratkaisua.
Kysäisi: ”Kuka voi todistaa, oliko surma tehty puukolla vai
nuolella?” Mieho astui esiin ja todisti, että Tapon puukossa
oleva veri, jota oli väitetty vainajan vereksi, oli tullut siihen
jo edellisenä iltana, sinisorsaa avattaessa nuotiolla ja että
niskahaavan oli niinollen tehnyt lapinnuoli.

”Näytä se nuoli! Käytiin hakemassa, vai kuinka miehet?” Hirvi kääntyi
todistajiensa puoleen. ”Löysikö sitä kukaan, löysikö? Puhukaa valanne
mukaan!” hän lisäsi uhkaavasti. Ei ollut löytynyt, myöntelivät
miehet. Mutta Aimalan vanha kaskiukko, joka vainajan ruumiin äärestä
oli huudahtanut, että se oli puukolla surmattu, ei avannut suutaan,
katsasteli pelokkaana isäntäänsä ja painoi taas päänsä alas,
vetäytyen joukon peittoon.

”Surmatyö on siis tehty puukolla, koska murhaajan nuolikontista
ei ollut sulkapäitä vähentynyt. Ja siitä on todistajana Aimalan
kaskiukko! Astu esiin, Kohma, ja sano sanottavasi!” käski Aimoinen.
Vanhus nyökkäsi vaivoin, kasvoilla tuhkanharmaa väri, ikäänkuin
isännälleen myönnytykseksi.

Mutta Mieho alkoi levitteleidä kuin tappelun alkajaisiksi: ”Meilläkin
lie sekä tehty että saatu haavoja ja osataan erottaa puukko
nuolesta yhtä hyvin kuin hamara terästä. Minä olen jo todistanut
tätä höperöpäistä ukkoa vastaan, joka on kaiken lisäksi Aimoisen
vallassa ja puhuu mitä käsketään. Ja lisän kanssa sanottuna ...
jokainen lapinsaita peittää tihutyönsä, tekee sen sitten nuolella tai
keihäällä!” Mieho koetteli oinistellen lapaluittensa voimaa, aivan
kuin olisi jo ollut turhia puheita liikaa.

Voipalan Aikari oli noussut lautamiehen paikaltaan: ”Tässä on sana
vasten sanaa ja vala vasten valaa! Ei ole päästy asiassa tyveen eikä
latvaan eikä päästä, jollei oteta avuksi jumalanarpaa.”

Tämä sana humahti Tapon korvaan merkillisellä voimalla. Hän katsahti
vaistomaisesti selkiä pitkin ja taivaalle. Ilma oli havahtunut
lempeäksi lounatuuleksi, ja taivaankuvun laidoilta oli pari pilveä
kapuamassa ylemmäksi.

Jumalanarpa! soinnahti syytetyn korvassa ylimmäisenä kohtalonäänenä.
Se pani hänet kuulostamaan hämmästyttävän kaukaisia tapahtumia.
Anukka-emon toissa-aamuinen unennäkö häivähti ohi olemattomana
aaveena. Sen taakse, poikavuosille saakka, lennähti nyt ajatus, joka
haki vapautuneena voitollista, mahtavaa näkyä. Ja tämä tuli vastaan
taaskin, pitkästä aikaa Kalsoisten sukutarinasta.

Hän, hän itse, Kalsoisten Tapo, oli se tylleröinen isopoika, jonka
vakavakatseinen Maan vaimo oli syöttänyt nisistään upeaksi mieheksi.
”Mene ja valloita erämaa, kulje siihen suuntaan kuin näyttää
taivaankaaresta katkaistu miekka”, kuuluivat yhäkin sen kapeen
kohtalonsanat. Kalsoisten sodanmerkkiä hän ei muistanut nähneensä
sitten Huuhkojärven tapauksen. Mutta se oli kohta nouseva. Sillä nuo
ennussanat kuuluivat hänelle, yksin hänelle, ja Kalsoisten yksin oli
johdettava, kuten Rautaparta oli ne moneen kertaan selittänyt.

Tänä hetkenä hän ei ollut varma ainoastaan syyttömyydestään vaan
myöskin onnellisesta kohtalonarvastaan. Sehän oli jo ajat sitten
jumalissa taottu. Ja niinpä hän oli nyt kuin juopumaisillaan
jumalisten juomingeissa. Tietämättään hän odotti ihmettä, joka avaisi
heimolaisten silmät... näkemään kuten hänkin ... suuret teot ja
taipaleet.

”Pilvet ovat, poikani, Jumalan ajatuksia”, kuului taaskin Anukka-emon
muinainen sana. Ja niinpä hän huudahti koko käräjäväelle,
lautamiehille ja Reko-valtarille kuin yksinkertaisen selvänä
asiana: ”Oikein, Aikari, anokaamme Ukkojumalan arpa tuolta ...
ilmanpielestä! Jos tuo jyhkeä, kämmenenmuotoinen pilvenvenkale, joka
on juuri ja juuri yltämäisillään päivänkiekon, jos se väistyy eikä
kosketa aurinkoa, on Aimoisen syytös väärä ja tolkuton, kuten olen
vannonutkin.”

Kansa kääntyy katsomaan, ken hitaasti olan yli, ken kekassa pää,
syytetyn osoittamaa pilveä. Hämmästynyt, pelonalainen tunto painui
tuijottelijoihin. Ei kuulunut ääntä, ei risahdusta.

Mutta Rautaparran leuankaari oli noussut tuimasti etusojoon. Mitä
se poika hounaili? Panna nyt sillä tavalla selvä asia olemattomien
varaan! Hän astui päättävästi tuomioympyrän sisäpuolelle ja iski
harkiten sanansa: ”Minun asiani ei ole tässä jutussa väittää tai
todistaa. Mutta minä vaadin, että Kohman, Aimoisten kaskimiehen,
on sanottava todistuksensa omin sanoin kaikkien kuultavaksi. Tähän
saakka hän on vain nyökytellyt isäntänsä käskystä.”

Samassa hän kääntyi tutkivin katsein kaskiukkoa päin, veti hänet
hihasta keskemmälle ja jatkoi tuimasti: ”Mykkä syö valansa kuin koira
oksennuksensa! Mutta vapaan miehen vala vaatii vapaata ja selvää
puhetta.”

Loppulause oli selvä haaste lautamiehille ja tuomarille. He näyttivät
hyväksyvän Rautaparran vaatimuksen.

Kohma-ukko oli valahtanut entistäkin harmaammaksi kasvoiltaan.
Änkytti hetken. Katsoi isäntäänsä kuin kuolinkolkkausta vartoen.
Sitten ... kuin anoen turvaa kaikilta oikeamielisiltä miehiltä hän
alkoi puhua hätäisellä äänellä:

”Hyvä on valiovaltain ja isoisten sanoa ... ’vapaan miehen vala’...
Hämeessä ei ole ollut vala vapaa siitä alkaen, kun meikäläiset
... vielä eellispolvessa tasavertaiset jako veljet niityssä ja
pellossa, tehtiin kädestä kärsään eläjiksi, kylänloppuisiksi, joilla
ei ole vanhanturvaa muuta kuin rikkaitten riihityksiltä armonjyvät
tyttärillemme, jotka...”

”Puhu siitä, mistä vannoit!” keskeytti Aikari.

”Sitä vain, että luulo ei ole tietämisen verta, ja siksi täytyy minun
perättää silloiset sanani, jotta oli muka puukolla tapettu ... tullee
sitten eteen vaikka henkipaton tolattomat taipaleet...” Kaskiukko
katsoi nyt rohkeasti isäntäänsä, aivan kuin ihminen, joka oli juuri
laskenut veneensä melonsyöstävään koskeen eikä enää voinut perääntyä.
”Se oli näetsen sillä tavalla, että aamulla tarkkailin toistamiseen
kuolinhaavaa ja hoksasin toista. Sen reunat olivat mustat ja se oli
paisunut kuin Paiseen-akan kieli. Eikä siitä ollut vaikea arvata,
että se oli myrkytetyn lapinnuolen tekemä, varsinkin kun oli pieliin
jäänyt hivenen verran härskiintynyttä rasvaa, johon nokinaamojen on
tapana myrkkynsä juututtaa...”

Kansa ja lautamiehet kohahtivat. Asiahan oli selvääkin selvempi.
Kenenkään hämäläisen nuolenkärjessä, saatikka puukossa ei myrkkyä
ollut... Mutta vieläkään ei jännitys kokonaan lauennut, sillä ukolla
näytti olevan vieläkin jotain lisättävää. ”Ja minkä olin keksinyt,
sen näytin tälle Hiipalle ja tälle ... Viljakalle”, hän osoittaa
kahta Aimoisten jousellista. ”Mutta me päätimme, jotta suu tuppeen,
sillä ei ollut enää silloin hyvä sekaantua suurten tappeluihin...”

Todistaja vaikeni. Hänen kasvonsa olivat hiestyneet raskaasta
tunnustuksesta. Mutta nyt niillä oli riutunut, valoisa ilme. Eipä
tarvinnut hänen enää kauhistua Manalankarhua, jolla oli tapana repiä
valansa rikkojat, joko maan päällä tai viimeistään tuonelassa.

Päätuomari julisti syytetyn vapaaksi kanteesta. Ja kysäisi lopuksi
tavan mukaan: ”Liekö kenelläkään muuta sanottavaa syytettyä vastaan?”

Vallitsi hiljaisuus. Tapo odotti vielä kivellään viimeistä merkkiä
astuakseen käräjäkansan keskeen. Hän muisti seisoneensa samalla
tavalla viime syksynä taattonsa kuolinroviolla, jolta hän oli
huutanut kansalle: ”Kun tulevat elokuun myrskyt ensi kesänä, nousevat
pirkkalaisveneet satakokkaisena jonona lapintaipalet, Ukonselät ja
kosket ... läntiselle suolamerelle saakka. Enkä pane siihen mennessä
päähäni Perman kypärää!”

Hän katsahti voitollisin elein myhäilevää Rautapartaa, joka vielä
Kokemäeltä palattaessa oli tutkaillut: ’Mistä luulet ottavasi
viisisataa miestä?’ Vai ei hän, Kalsoisten Tapo! Ja jo huomenissa,
ylihuomenissa! Nyt oli voittanut Kuura-päällikön henki. Kalsilan
miesten rinnalle ei enää yksikään mäyriäinen kykenisi pyrkimään.
Pirkkalassa ja sääksmäkisten kanssa vallitsi sopu. Se oli
kaksinkertaistava Kalsoisten voimat...

Hän oli näkevinään kuin huikasevan auteren läpi, että tuomari jo
viittasi kädellään ja että lautamiehet alkoivat nouseskella.

Mutta hän lie nähnyt vain oman mielensä kuvajaisia. Sillä samassa
kuului korvaan kylmä, raudankova ääni: ”Minä syytän, minä ... Kurjen
Tora!” Puhuja oli astunut tuomiokehän taakse.

Nyt hän loikkasi sen sisäpuolelle.

Kansa seisoi mykkänä hämmästyksestä. Se tuijotti suu auki tuohon
synkkään tulijaan, joka äkkiä tuntui ottaneen koko joukon valtansa
alle.

Yksin Sorrin Mieho pälyili muuallekin. Niemestä juoksee niittyä
pitkin Rapolaa kohti sama jousellinen, joka oli äsken seisonut
korpirosvon vieressä. Samaa juoksunhölkkää se jatkaa ohi Rapolan ja
katoo Voipalan tienmutkasta Kiiliään päin.

Tapaukset syöksähtävät kuitenkin nyt sellaisena koskena jyrkännettä
alas, että Mieho ei kerkiä muuta kuin levitellä vähän käsivarsiaan
vuolteita vasten.

”Minä puren tasakärsän pyhää kämmentä, joka repiköön minut, jos
vääryyttä ajan, minä vannon tuleen ja vereen ja miekkani kautta ...
tuo mies on ryöstön tekijä ja murhapolttaja!” oli taas kajahtanut
Kurjen Toran ääni.

Hän, Kurkelainen, oli kaksi syksyä takaperin, niin hän kertoi,
pelastanut Kalsoisten verolapin, Kaulen ja tämän kotakuntien hengen,
kun pororuhtinaan elikot olivat kuolemaisillaan sukupuuttoon, koska
ne eivät olleet saaneet jäkälää äkkiä lyöttyneitten syysiljanteiden
alta.

Hän, Kurkelainen, oli muka antanut Kaule-ukolle muonaa, leipää
ja viljaa, jotta sen heimo oli päässyt matkaan itäisiin korpiin,
helpommille jäkälämaille. Mutta avunannostaan hän oli ottanut, kuten
vanha Hämeen laki oikeutti, lapinäijän kolmeksi vuodeksi omaksi
verollisekseen. Ja sitten, talvemmalla, kun kiero peskiukko ei ollut
nahkoja suorittanut, hakenut veronsa ryöstämällä.

Nämä hänelle laillisesti kuuluvat turkistavarat oli Kalsoisten
päällikköpoika väkivalloin ryöstänyt, iskenyt maahan patsasaitan
ja polttanut muut varastoaitat, paeten luihuna rosvona tihutyöt
tehtyään, ryöstäen vieläpä lapinkanan, Kaulen tyttären, joka sekin
kuului hänen, Kurjen Toran, verosaataviin.

Yhä syytetyn kivellä seisovan Tapon silmät olivat sumentuneet.
Miehen puheessa oli siteeksi totta, mutta kaikki pääasiat olivat
katalinta valetta. Hän, Tapo, oli aikonut ajantullen vaatia Kurjen
vastaamaan ryöstöstä Pirkkalan käräjätörmälle. Ja nyt tuo sama
mies...! Sellainen määrä väärää valaa, röyhkeyttä ja konnuutta oli
hänet läkähdyttää. Hän oli yhäkin liian nuori harkitakseen kylmästi
ja vaatiakseen asian esille seuraaviin Pirkkalan käräjiin. Hän ei
enää nähnyt ympärilleen. Kuuli vain jotain humahtelevaa kohinaa.
Kaitaan muutama petäjä oli levittäytynyt hänen sokaistuvien silmiensä
eteen pimeäksi korvenlaidaksi, josta läähätti häntä vastaan tuo vanha
laakaleuka susi. Yhä, yhäkin se huurusi häntä vastaan murhan henkeä.
Se oli taaskin loikkaamaisillaan suoraan kurkkuun, raateluhampaat
välkkyen, verikieli lotkallaan...

Oli kulunut vain laskematon tuokio. Tapo oli kiskaissut mykän
sameasti karjahtaen miekkansa ja huutanut sekapäisiä sanoja:
”Manalantuomio ... verikosto! Polvesta polveen...” Hän syöksyi
sokkona Kurkelaista päin, joka huusi, miekkaansa huotrasta vetäen:
”Se rikkoi käräjärauhan ... todistakaa!” Ja niistä sanoista kaikui
vahingoniloinen riemu.

Reko oli paennut istuimeltaan. Lautamiehet nouseskelivat. Rahvas oli
tyrmistynyt.

Oli kyllä tapana, että kaksintaistelua käytettiin jumalan
tuomiona. Mutta se kuului lautakunnan hyväksyttäviin. Nyt oli
Kalsoisen yltiöpäinen miekanvetäisy todellakin käräjärauhan törkeä
häpäisy. Mieliala kääntyi häntä vastaan, kuten pyhänhäväisijää
ainakin. Lautamiehet, joista varsinkin sääksmäkeläiset ikivanhojen
takamaariitojen vuoksi eivät suopein silmin katsoneet ketään pirkkaa,
nostivat kätensä torjuvasti Tapoa vastaan kuin kiroten hänen tekonsa.
Rahvas nousi tyrmistyksistään kantapäilleen. Se murahteli, ojenteli
nyrkkejä ilmaan. Ja kohta räjähti ilmoille jyrähtelevä huuto.

Aimoista ei näkynyt missään. Rautaparta ja Mieho neuvottelivat
synkkinä syrjemmällä. Kurjen ja Tapon miekat kiertävät kimahtaen,
sähähtäen ja taas tulenkielinä leiskahtaen tuomiokehää.

Kesken sekasorron avautuu Voipalan tienmutkasta yllättävä näky.
Kurjen korpirosvot, viitisenkymmentä miestä, lähestyivät täysissä
aseissa, rautakaaren sakarat ja viinet kiekkuivat selässä, kilvet ja
keihäät välkähtelivät kourissa. Jokainen ymmärsi, että tuo joukko oli
tullut taistelemaan.

Eikä ennätä kulua montakaan hetkeä, kun vastapäiseltä puolelta,
alamäkeä, painaa juoksujalkaa Aimoisen jousellisjoukko, edellistäkin
taajempi. Pääsy niemestä maalle päin sulkeutuu. Puolittain aseettomia
miehiä alkaa vetäytyä törmältä rantaa kohti, jonka kupeessa on
rivi vesipuolelaisten veneitä. Ketkä jäävät paikoilleen, seisovat
tyrmistyneinä. Mieho ja Rautaparta ovat huutaneet Tapolle. Tämä
katsahtaa ympärilleen. Taistelu katkeaa. Kurjen Tora jää käskijän
näköisenä seisomaan Reko-valtarin tuomarinkiven eteen. Saapuneet
jouselliset levittäytyvät puolikaareen kaitaan ympärille. Ja
Hirvi-päällikkö törmää vihasta kähisten Kurjen Toran, liittolaisensa,
luo.

”Sääksmäen, Mäskälän, Rengon ja Pirkkalan miehet!” alkaa Kurjen Tora
käskevästi. ”Tapana on ollut, että käräjärauhan rikkomisesta,
ryöstöstä tai murhapoltosta tuomitaan mies henkipatoksi, jolta
riistetään aseet ja ajetaan miehissä takaa, kunnes surmataan tai
nääntyy väsymykseen ja nälkään. Onko niin vai ei?”

Kansa sieltä täältä murahteli myönnytykseksi. Synkkämaineiseen
korvenhurttaan ei sittenkään luotettu. Mutta Kurkelainen ei antanut
joukolle aikaa selviämään tyrmistyksestään. ”Minä ja Lempoisten
päämies palautamme rikotun käräjä- ja uhrirauhan...”

Mutta Mieho oli hypännyt tasajalassa kehäkiven yli: ”Sinä itse,
jouhikuono, ja sinä, Aimalainen, te olette molemmat samassa
konnanjuonessa aikoneet aikomalla rauhat rikkoa. Miksi olette tänne
tulleet sotajoukot mukana ja ne pitäneet tähän saakka väijytyksissä,
häh?”

Rautaparta oli saanut käsiinsä Reko-ukon ja vaati tätä työntämään
Kurjen syytökset Pirkkalan pitäjänkäräjille. Hän istutti höpisevän
vanhuksen istuttamalla tuomarinkivelle.

Mutta Kurki ei antanut aikaa ukollekaan selviytyä pelästyksestään.
Hän uhkasi suoraa päätä: ”Tuomitse henkipatoksi, kolminkertaiseksi
henkipatoksi, jos haluat säilyttää tuon tuolla ... Rapolan linnan,
jossa tänä hetkenä on vain kourallinen vartioväkeä!” Vanhus
lyyhistyi, kutistui olemattomaksi. Voipalan Aikarikin vaikeni
synkkänä. Voimasuhteet olivat tänä hetkenä luonnottomat.

Tapo Kalsila seisoi miekka höllästi kourassa. Jalat tuntuivat
turtuneilta, niillä ei päässyt liikahtamaan. Hänet oli heitetty
yht’äkkiä yllätettynä peuranhirvaana ansakuoppaan, jonka pohja oli
tehty teräviksi hakatuista hirrenpäistä. Ne olivat tunkeutuneet
uhrin ruumiiseen ruskahtaen ja lamanneet sen jäsenet. Ja nyt ...
tuskaa ei edes tuntunut. Ajatuskaan ei liikahtanut. Tämä tapaus oli
painajaisuntakin mahdottomampi.

Kurki oli remahtanut voitolliseen hohotukseen ja rojahtanut
istumaan tyhjäksi jääneelle lautamiehen kivelle. ”Noh, jos ei
kerran lautamiehet istu eikä tuomari puhu, rupean tässä minä mies
lautamieheksi. Tuo mies tuossa on tuomittava henkipatoksi. Lopusta
pitävät kyllä huolen nuo tuolla”, hän viittasi jousellisiinsa.

”Eikä riitä sekään!” kuului Aimalaisen sihisevistä hampaista.
”Henkipaton päälliköntalo on poltettava maan tasalle ja sen aarteet
on luovutettava heimon uhritilalle sakkona! Nuo tuolla ... minun
mieheni pitävät kyllä siitä huolen.” Samassa hän riipaisi miekan
Tapon kourasta. ”Noh, matkaan, mies! Oitinkärkeen tai Liuttulan salmeen
saakka saat juosta vapaasti. Siitä alkaa kuolemanajo.”

Mieho menetti lopultakin kaiken malttinsa. Hänen uskollista sydäntään
oli rouhaissut kuin tylsä rauta kumppaninsa voimaton häpeä. Mies
nosti vanhaan tapaansa lautamiesten istuinkivistä yhden lohkareen
päänsä ylle ja paiskasi sen Kurjen Toraa kohti. Mutta tämä oli
loikannut syrjään. Jouselliset syöksyivät keihäät tanassa paikalle.
Syntyi sekasorto, joka horjahteli kömpelönä karhuna puolelta
toiselle. Koko tuomioympyrä meni hajalle. Miehon miekka nousi ja
hukkui. Hän raivasi tilaa kantapäin, polveniskuin ja mahtavin
hartioin, kunnes sai keihäästä syvän iskun polvilumpionsa yläpuolelle.

Hyödytön tappelu lakkasi. Rahvas oli väistynyt törmän alavierille.
Kurjen Tora määräsi tahtonsa mukaan. Ja Reko-ukko höpisi
myöntymystään perinpohjin tahdottomana.

Rautaparta näki, ettei ollut muuta tehtävissä kuin koettaa pelastaa
mitä pelastettavissa oli... ainakin Kalsoisten talo hävitykseltä.

”Lähtekäämme!” hän huusi Tapolle yli keihäsmiesten. Mieho oli
maannut maassa, veren levitessä valtoimena housunriekaleita pitkin.
Nyt hän ryömii Tapoa kohti, tarttuu vaivoin tämän jalkapöytään.
”Mene”, hän ähisee. Tapo kumartuu toverinsa puoleen. ”Ruoselälle tai
Huuhkojärvelle ... kalakentille ... tuon sinne ... apua ... mene...”

Jouselliset olivat avanneet kujan henkipaton lähteä. Rautaparta oli
ottanut kumarapäistä miestä olkavarresta ja ohjasi niittypolulle.
He kulkivat hitaasti. Tuomittu laahasi jalkojaan kuin olisi isketty
syvät keihään haavat lonkkiin tai kinttusuoniin.

Hän ei näe edes maata askelta pitemmälle. Mutta hämärät kuvat
liikahtelevat kummanmuotoisina hänen silmissään ja korviin kuuluu
katkonaisia ääniä. Milloin näkyy hajanaisia kuvia Anukka-emon unesta,
milloin, salamanlyhyen hetken, Kainutar uimassa välkeätä vettä.
Särähtää yht’äkkiä isä Johanneksen pannakiroista yksinäisiä sanoja:
”Et rauhaa saa, et saa!...” ”Minä erotan sinut taivaasta ja maasta!
Läähätät ilveksenä kuusien alla...” Samaan menoon kuului Sarkoisten
tyttären katkera nauru. Ja ylitse kaiken kaikui kaatuneen ritarin
sotahuuto: ”Kristuksen veri, pyhä veri!”

Ja hän vain jolkutteli joutavanpäiväisenä kulkukoirana eräänlaista
sorapohjaista tietä, jonkun olennon, armeliaan ihmisen kai ...
hoputellessa häntä parempaan juoksuun.

14.

Pyhimys ja henkipatto.

Hyljesaaren eteläisessä laidassa, talaan kynnyksellä, jossa makaa
kevätteloillaan suuri hyljevene railoineen ja kelkkoineen, istuu
Notburga-neito levottomassa tuskassa.

Tuuli tulee lännestä lakkaamattomasti humisten ja ajaen hurjat
laineensa kiitävinä maininkeina tänne saakka, saaren ja manteren
väliseen salmeen.

Tuulenpuuska on vetäissyt neidon viheriän viitanliepeen syrjään, niin
että sen sininen silkkivuori välkkyilee pieninä laineina vihurissa.

Hänen kätensä hivelee hetken vyötäröä, jota peittää pelkästään
ruskeanharmaa sarkahame. Tämä on hänen katumuspukunsa. Se on kulunut
ja painaa karkeana hienoon liinaan ja verkaan tottunutta ruumista.

Tuo silkkivuorinen viitta, jonka hän on pitkästä aikaa ottanut
harteilleen, on sekin nyt hänen mielestään syntiä. Sillä enemmän,
vieläkin enemmän hän on tahtonut itseänsä kiduttaa siitä lähtien, kun
isä Johannes palasi Kokemäeltä hirvittävine tietoineen.

Paastot hän on pitänyt kaksin kerroin. Ja siksi hän on laihtunut.
Soukat kasvot ovat käyneet kalpeiksi keskellä kesää. Ei yhtään
kirjosidettä tai korua ole hänen yllään.

Pitkä epätietoisuuksineen kuluttava talvi on jo hänet ennestään
kalvistanut. Mutta nyt, Salonsaaren taistelun jälkeen, on hän
tahtonut tappaa kokonaan sielustaan sen kuvan, jota hän oli kerran
kuvitellut jaloksi nuorukaiseksi, suurten metsien ja nurmikkotelttain
ihmeelliseksi kuninkaanpojaksi.

Kun hän oli saanut tiedon, että tuo sama mies, Kalsoisten Tapani,
oli kirkonpolttaja, satakertainen ristinmiesten surmaaja ja oman
rippi-isän tuomitsema Jumalan vihan alle, hän ei ollut pyytänyt muuta
kuin piikikästä katumusvyötä, sovittaakseen kuolemansyntinsä.

Sitä hän ei ollut saanut. ”Rukoile, paastoa”, oli rippi-isä sanonut,
”ja Kristus on nukuttava sinun jäsenesi uneen ja sinun sydämesi
lepoon”.

Isä Johannes oli häntä auttanut hengellisesti kiivaampana kuin
koskaan ennen. Tuo mies, pakanaryöväri, oli uusi Köyliön Lalli,
joka verisessä takissaan sai maata iankaikkisesti pyhän Henrikin
jalkain alla. Eikä ollut sen pakanan tuomio lakkaava eikä lievittyvä.
Yhtä iankaikkisesti oli pyhä mies häntä polkeva, loistaen viheriän
valkeassa puvussaan, käsi kohotettuna julistamaan ristin voittoa
pakanallisesta murhamiehestä.

Nuo puheet, huolimatta alinomaisista rukouksista ja kirjatuolin
ääressä istumisesta, olivat olleet hänen sielulleen pitkät ajat
kiirastulessa oljentelemista. Kun hän oli valittanut, joutunut
epäuskoon, oli munkki huutanut: ”Tuo mies on vihan mies, sen suusta
löyhkää suden henki, se kantaa pedon harjaa ja skorpionit ovat sen
käsinä ja jalkoina!”

Tähän rippi-isän loihtimaan kauhunkuvaan hän oli näinä aikoina aivan
kuin rukoillut itsensä kiinni. Mitä enemmän hän siihen tuijotti, sitä
syvemmälle peittyivät Kalsoisten pedon ihmisennäköiset kasvot.

Tosin hänen tuskansa ei ollut vielä siihenkään lakannut. Mutta
viisas hengenmies oli näyttänyt hänelle kaiken lisäksi myös hänet
itsensä, katumuksentekijän. Hän oli maalannut raamattuunsa,
Johannes-evankelistan kohdalle, ihmeellisen kuvan Neitsyestä, jolla
oli kullanvärinen rintavaate ja tätä tähtäämässä yhdeksän kärsimyksen
säilää. Ja alla seisoi sinisin kirjaimin ”Mater dolorosa”.

”Etkö ottaisi näitä vastaan sinä, Kristuksen mitättömin piika?
Paina se syvään, syvälle rintaan, ja se veri, joka vuotaa, on oleva
makeata maitoa, yhtä suloista kuin se valkea veri, jonka vuodatti
Maxentius-keisari pyhän Katariinan marttyyriruumiista.”

Ja niin oli isä silittänyt lempeästi hänen sairasta päätään ja
hymissyt moneen kertaan: ”Kultainen portti... porta aurea, porta
aurea...”

Sillä hän oli varmaankin tarkoittanut luostaria ja sen rauhanporttia,
jota rippitytär ei sen jälkeen ollut lakannut ajattelemasta. Oli
aivan kuin pyhä Gertrud, joka hänkin oli koko elämänsä kehrännyt
hiljaisen tuskan värttinällä, olisi kantanut hänet, maailman orvon,
surumieliseen rauhaan. Mikään ei voinut häntä enää uhata.

Hän oli sittenkin saanut anomansa katumusvyön ... juuri noista
näkymättömistä jumalanäidin tuskansäilistä. Ne olivat ikäänkuin joka
hetki painumaisillaan hänen hauraaseen rintaansa, joka kohta oli
vapahtuva kaikista katoavaisuuden vaivoista.

Mutta niiden tuottamat ajatukset olivat niin suloisen kirveltäviä,
että niiden tuskassakin oli jotain maallista nautintoa. Oli oltava
hiljaa. Ei saanut liikahduttaa ... ei sydäntä, ei yhtäkään jäsentä,
jotta ne eivät liian aikaisin surmaisi häntä kokonaan tästä
maailmasta pois. Ei saanut myöskään enää ajatella. Häneltä puuttui
jollain tavalla voimaa päättämällä päättää, lähteä ja kolkuttaa
luostarinporttia. Pyhimykset saivat itse määrätä hänelle oikean
hetken ja surmata viimeisenkin hänessä ... tuon raukean odotuksenkin,
joka yhä häntä muistutti loittonevasta elämästä.

Neito oli istunut jo kauan samalla paikalla. Heinäkuinen illanhämärä
oli jo tulossa, mutta myrsky tuntui yötä vasten yhä yltyvän.

Vastarannalta näkyy liikettä. Yksinäinen varjo näyttää kiertävän
rantaa jotain hakien. Istuja tuntee sen oitis pitkästä,
hoipahtelevasta vartalosta. Hän kavahtaa kuulostelemaan Linnasaareen
päin. Juoksahtaa pensaston suojaan saaren pohjoisrannalle. Siellä
... vanhalla paikallaan ... Ristinkukkulalla kääntelehtii levottoman
näköisenä hänen isänsä, Bunge-herra.

Hänen vanha tiilenpunainen takkinsa liehahtelee tuulessa. Ukko on
yhtä levoton kuin kaksi vuotta sitten, Kalsoisten päällikköpojan
tehdessä hullun hyökkäyksensä. Taas on kauppalinnassa vajaalukuinen
aseväki ja päällikkönä vain saksilainen Astulf, joka pahasti
haavoitettuna oli päässyt parin miehen kanssa pakoon Salonsaaren verilöylystä
.

Tytärtään hän ei enää osaa päästää silmiensä alta ... siitä alkaen
kun oli saanut viestin, että Kalsoisten hirmu aikoi marssia
viisisataa miestä mukanaan ryöstämään Notburga-neitoa.

Ukko näyttää kuitenkin taas laskeutuvan linnaa kohti. Jo katoaa
portista. Tytär kiirehtii takaisin talaan edustalle.

Matala, ruuhen näköinen vene matelee vaivalloisesti uhkaavassa
laitatuulessa saarta kohti. Notburga istahtaa hengästyneenä
kynnykselle.

Nyt vasta hän huomaa korean silkkivuorisen viittansa. Miksi hän oli
ottanut sen ylleen? Halusiko hän sittenkin koreilla tuon tulijan
edessä? Omantunnon soimaus saa hänet nousemaan suutahtaneena
itselleen. Hän heittää viitan syrjään. Tällä tavalla, vain karkea
sarkamekko yllään hän haluaa ottaa tuon pakanan vastaan. Nähköön,
ettei hän odota enää mitään ... kuolemansyntiin langenneelta.

Mutta miksi hän oli tullut tänne lainkaan?

Omantunnon kummallinen kuume nousi taas hänen rintaansa. Mitä hän
olikaan tehnyt, kun suomalaispoika Hermo oli aamulla pujahtanut
naisten tupaan ja kuihaissut korvaan: ”Kalsoisten päällikkö on tullut
... omain heimolaistensa takaa-ajamana, henkipattona. Tahtoo tavata.”

Hän, lihansa kuolettaja, oli säikähtynyt, valahtanut sanattomaksi
tuon onnettoman ryövärin puolesta. Hän tahtoo juosta sen luo ...
sitä pelastamaan ja oli saanut lopulta sanotuksi: ”Hyljesaareen ...
hämärissä...”

Ja nyt tuolla se on tulossa, tuo kirkon kiroama ja omain
heimolaistensa tuomitsema...

Neidon täytyi taaskin, kuten koko iltapäivän, ruveta puolustamaan
itseään. ”Pahalle hengellekin on tehtävä oikeutta”, oli isä Johannes
hänelle opettanut. ”Niinpä on sinun velvollisuutesi kuulla, mitä
ryövärillä on sanottavana puolustuksekseen”, hän oli hokenut
itselleen. Ja samasta ajatuksesta hän sai taaskin jäyhän, melkeinpä
uhkaavan rauhan sydämeensä.

Pieni ruuhi oli painunut yhä syvemmälle. Se oli varmaan
uppoamaisillaan. Uikoon, neito tapailee kylmänä, uikoon, sehän on
kuin villihirvi, tuo ryöväri! Ei katso mitä polkee jalkainsa alle.
Ja niinhän se on syöksynyt aina ihmissutena, hirvittävä kita auki
myrskyä vasten, eläen kristittyjen verestä ja pahanhengen sakeasta
tuulesta...

Tulijan uppoamaisillaan oleva ruuhi sortuu rantakiville.
Soutaja kahlaa maihin kiskoen ruuhta perässään. Notburga seisoo
liikkumattomana talaan nurkkauksella.

Mutta hän on heltymäisillään, juoksemaisillaan vastaan tuota miestä,
joka hoippuu häntä kohti kurjempana kuin vainotuinkaan henkipatto.

Sen sinisessä verkatakissa ei ole mitään väriä. Se on virttynyt ja
riekaleina. Paita on auki rinnasta, joka huohottaa laihana, iho
huoltuneena monenkarvaiseksi.

Mutta Notburga ei pääse jaloiltaan. Hän on havainnut, että miehen
vaateriekaleita pitää kiinni leveä, raskassolkinen vyö. Se on ritari
Wibrechtin sotavyö!

Neito tuntee sen. Ja katkera inho nousee kurkkuun. Sotarosvo,
ruumiinryöstäjä! hän on huudahtamaisillaan, mutta ei jaksa, vaan
lysähtää talaan kynnykselle istumaan.

Tapo Kalsila ei osaa jäädä seisomaan. Aivan kuin hän olisi loppuun
saakka nääntynyt hänen polvensa lysmyvät hitaasti maahan, ja hän
asettaa suuret kämmenensä Notburgan polville.

Mutta niissä ei ole mitään ryövärin kouraisua eikä ryöstäjää.
Kämmenselissä ovat suonet kohollaan, niissä on mustiksi hyytyneitä
haavoja, ristiin rastiin, aivan kuin niitä olisi ruoskittu.

Notburga laskee tietämättään kalpean kätensä toiselle kämmenselälle.
Silloin hän näkee henkipaton silmät. Ne ovat syvällä päässä, niiden
aluset sinertävät aivan kuin niillä laihoilla nahkuripojilla, jotka
vääntävät aamusta iltaan parkkitiinua tuolla suomalaiskylässä.

Mutta sen tummissa silmissä on yhä samanlainen kostea palo kuin
ennenkin. Ne katsovat häneen ... aivan kuin pyhimykseen. Eikä se osaa
sen enempää liikahtaa eikä puhua.

”Tule mukaani. Minä kostan vielä ... kostettavani ja...”, hengittää
Tapo vihdoin Notburgan huulia kohti, katse anovana ja selittävästi.
Mutta sanat olivat huokuneet yhä vain kostoa. Ne riipaisevat neidon
sydäntä, sillä niiden alta huurusi tuli ja veri.

”Pyhänhäväisijä, kirkonpolttaja!” Notburga sai huudahtaneeksi
raskaassa ahdistuksessa. Ja samassa hän tarttui riuhtaisten miehen
vyöhön: ”Ruumiinryöstäjä...”

Viimeinen sana nosti Tapon hitaasti seisaalleen. Entinen ylpeys
soinnahti äänestä hänen vastatessaan: ”Tämä on sotasaalis! Miekka ei
tunne armoa ... Hämeen hävittäjille.”

Notburgakin oli noussut, hänen vartalonsa korkeni. ”Sitä kirkkoa
rakennettiin kristittyyn seutuun eikä pakanakorpiin.”

”Sastamala on yhtähyvin Hämettä kuin Pirkanmaakin. Sinne ei ole
vierasveristen tulemista!”

”Ja mitä hakee Kalsoisten henkipatto vierasverisen naisen luota?”
Notburga liekehti suuttumusta.

”Lupauksen täyttämistä, sen ... olkiseppeleen kantamista henkipaton
rinnalla!”

Tapo tunsi, että hän puhui toisin kuin tahtoi. Hänen päänsä oli
ollut täynnä kokemiansa vaivoja. Hän oli ajatellut kertoa, miten hän
oli uinut takaa-ajettuna Liuttulansalmen yli, jossa myrkynviheriä,
löyhkänmakuinen petäjänpöly ja laumana ajautuvat, hotot pajujen ja
raitojen kissat olivat tukehduttaa hänen läähättävän kurkkunsa.
Siitä hän olisi tahtonut kertoa, matkastaan suonevoja pitkin
kotitanhuville, hiukaisevassa nälässä, nähdäkseen miten kototalo oli
palanut poroksi ja oma maammo löytämättömissä.

Ennen kaikkea hän oli aikonut puhua siitä, miksi hän ei ollut edes
jäänyt Ruoselälle tai Huuhkojärvelle. Sarijoutsen ja Kainuttaren
synnyntärakkaus, heidän uintinsa henkipattojen korpeen oli
vahvistanut hänen, takaa-ajetun, mielen. Hänen oli täytynyt
tulla. Heidän molempien piti samalla tavalla uida rinnakkain yli
kuolemanselkien ja sitten ... yhdessä vaeltaa henkipattoina hämärässä
korvessa, elää kalasta ja metsänriistasta jalankäymättömillä
takamailla, kunnes oli tullut aika palata ja kostaa...

Sellaiset mielenkuvat olivat liikehtineet aarretulina suolta suolle,
yöstä yöhön, hänen vaeltaessaan summattomat erämaat nälkiintyneenä
hirvaana yli Parkanon vesien Kyrönjoen rantarämeitä kohti.

Mutta tuossa seisoi nyt hänen edessään vieras nainen, jolle hän ei
osannut puhua.

”Sinä herjaat armoa!” oli neito taas vastannut. ”Luuletko sinä, että
manna sataa taivaasta kirkonpolttajalle? Se on kuolemansynti!”

Sanat pelkästään särisivät Tapon korvissa. Hän oli uponnut yhä
äskeisiin näkyihinsä.

”Miksi on oma heimosi tuominnut sinut henkipatoksi?” Tämän kysymyksen
Tapo kuuli selvästi. Katkera uhma sai hänet vastaamaan yltiöpäisestä
sen enempiä selittämättä: ”Salamurhasta, ryöstöstä ja murhapoltosta!”

Näistä iskuista Notburga valahti tuohenkalpeaksi. Hän ei enää
jaksanut taistella tuon luonnottoman hirviön kanssa.

Hän katsoi muualle ja sanoi alistuneesti: ”Niinpä ei minulla ole enää
muuta jäljellä kuin ... luostarin portti.”

Niin raukeat kuin nämä sanat olivatkin, soinnahti niistä Tapon
korvaan kaukaista rakkautta. Ne yhtyivät hauraana liekkinä hänen
äskeisten näkyjensä virvatuliin. Ja hän huudahti: ”Olen syytön
jokaiseen niistä, kuten olen vannonutkin!”

Notburgan kasvot valaistuivat. Hän ojensi kiihkeästi kätensä: ”Vanno
se minulle, vanno ... pyhimysten ja Kristuksen hikiliinan kautta...”

Mies synkistyi jälleen. Hän tunsi jollakin tavalla tulevansa
epärehelliseksi tai alentuvansa nöyristelijäksi, jos hän nyt ryhtyisi
tavailemaan käskettyjä sanoja. ”Olen vannonut tuleen ja miekkani
kautta ... meikäläisten tapaan ja se saa riittää!” Äänen vakavasta
kaiusta, koko miehen olemuksesta neito tunsi, että se vala oli yhtä
varma kuin enkeli Mikaelin totuuden vaaka. Mutta oli aivan kuin isä
Johanneksen henki olisi pitänyt hänet kahleissaan. Hänen täytyi
jatkaa hurskaita näkyjään.

”Ota kaste, Tapahaiseni”, hän rukoili, lähestyi rakastettuaan ja
kurkoitti molemmat kätensä hänen alastomille ryntäilleen. ”Ota
kaste”, hän toisti, ”ja vaella kauas ... katumuksen tekijänä...”
Jollain tavalla hän tahtoi tehdä tämän kaiken Tapolle niin
helpoksi kuin suinkin ja lisäsi iloisen houkuttelevasti: ”Ei sen
kauemmaksi kuin Visbyn Pyhän Hengen Huoneeseen, joka on itsensä
Katariina-marttyyrin suojeluksessa. Rosmariini, lavendeli ja tymia
kasvavat sen tarhassa. Niiden tuoksu antaa katujalle uuden sydämen ja
uuden hengen...”

Sanat olivat hymisseet suloisena rakkaudentunnustuksena. Tapo
tunsi elävien sormien hyväilevän rintaansa. Hän kuunteli kuin
houkuttelevaan uneen voipuva.

”Lähde, Tapahaiseni, lähde”, tuli entistä kiihkeämmin. ”Sen holvissa
kantaa kolme enkeliä hikiliinaa, keihästä ja ristiä Kristuksen
kärsimyksen muistoksi. Ja ne parantavat totisen rukoilijan kaikesta
omantunnon vaivasta, vaikka hän olisi tehnyt ryövärin töitä...”

Hyväilevät kädet, rukoileva ääni, pyhät kuvat, jotka muistuttivat
Anukka-emon tarinoita, olivat hukuttamaisillaan jokaisen omapäisen
ajatuksen Tapon aivoista. Mutta Notburgan vertaus ryöväriin iski
taas vääränä syytöksenä häntä vastaan. Pitikö hänen ryömiä jonnekin
...kontata muka ... kuvien alle ja katua tekemättömiä konnantekoja?
Siinä oli taas jotain petosta hänen rehellistä miehuuttansa vastaan.
Se oli sitä paitsi jollain tavalla kavallusta koko heimoa kohtaan.
Pitäjän- ja heimokäräjät olivat uskosta päättäneet kristityssäkin
Hämeessä eivätkä ketkä tahansa, jollei sattunut olemaan orja tai
nöyräpäinen läksijäin.

”En ole ryöväri”, hän jurahti vihdoin. ”Olen päällikkö, joka voi
ottaa kasteen vain heimonsa kanssa.” Ja yhä tuimistuivat hänen
ajatuksensa: ”Eikä ole meillä tapana nöyristelemällä ansaita
naittilasta!”

Notburga oli loitonnut, jäykistynyt taas paikalleen.

”Eikä ole tässä uskosta kysymys”, Tapo kuohahti uudelleen.
”Kummallekin riittäköön omansa.”

Aivan kuin saavuttamattoman kaukaa kuului Notburgan vastaus: ”Tiedän
kyllä ... sinulla on maahiset ja manalaiset, vainajain pimeät henget,
polttoroviot ja uhrit, mutta ... sinulta ja sinun uskoltasi puuttuu
taivasta, niin juuri... taivasta ja armoa...”

Mies ei vastannut. He puhuivat kahta eri kieltä. Tuo nainen on
ryöstettävä, huusivat hänen metsäläisvaistonsa. Se on kannettava
korpeen ja heitettävä lapinkanana ryntäitten alle. Mutta tietämättään
tuo sama metsäläinen oli arka tämän rakkauden edessä, joka oli
siittänyt häneen kummallisia, käsittämättömiä kuvajaisia.

Hän ei osannut vastata mitään. Häneltä oli viety kaikki. Täällä oli
vastassa verinen vihollinen, ja ... muotopuolet pyhimykset, tuolla
... omassa maailmassa, vainolaiset, korpirosvot. Hänen oli nälkä.
Ruumis oli jonkinlaista hottoa puuta, jonka mäihäkin oli pelkkää
kuivaa kuorta...

He seisoivat yhä sanattomina.

Kauppalinnasta päin kuului pitkä huuto. Tapo jännittyi
silmänräpäyksessä. Ajetun metsänriistan vainu havahdutti hänet,
kuten jo sadat kerrat näillä henkipaton taipaleilla. Hän kyyristyi,
tunkeutui tiheikköön ja sujuttautui nopeasti saaren pohjoisrannalle.

Aluksi hän ei nähnyt mitään epätavallista. Oikealla, suomalaiskylän
kennäällä, kävelivät vartijat. Mutta Ristinkukkulalla on hänelle
jotain uutta. Mahtava lankkuristi seisoo yhä paikallaan. Mutta sen
vieressä on kohoamassa keskeneräinen rakennus, jonka telineillä
liikuskelee kirvesmiehiä. Katselija hymähtää: ”Kirkkopa tietenkin ...
eivät riitä pelkät ristit.”

Miehen käskevä huuto kuuluu jälleen, ja kolme raskasta merivenettä
soutaa jonossa salmesta kiertäen pääsaarta. Etumaisessa aluksessa
seisovan päällikön Tapo tuntee ensi näkemältään. Se on Astulf, jonka
hän luuli surmanneensa Salonsaarella.

Veneet näyttävät olevan jotain etsimässä. Astulf viittoo suuntaa,
pälyillen molemmille rannoille. Siinä Tapo huomaa melkein edessä
Notburgan pienen veneen, joka oli vain puolittain vedetty pensaston
suojaan.

Ne hakevat linnanneitoa, isäukko on huolissaan. Samassa hän on kiinni
veneen kokkarenkaassa ja vetää sen syvälle pensaikkoon. Hän on nähnyt
tarpeeksi ja juoksee takaisin talaalle.

Notburga kiirehtii häntä vastaan. Tapo seisahtuu, aivan kuin
karttaisi lähelle tulemista. Kysyy jyrkästi: ”Aikooko isäsi naittaa
sinut tuonne” — hän viittaa pohjoista kohti — ”Perämeren taakse,
laamanninpojalle?” Äänessä on ivaa ja röyhkeyttä. Vaara oli pannut
taas kiertämään hänen miehiset verensä.

Notburga vastasi tapaillen, ikäänkuin olisi nyt vasta muistanut
senkin vaaran olevan uhkaamassa: ”Vanhempiaan tulee totella,
mutta ... minun äitini pyhä Neitsyt on keksivä kyllä keinot ...
Haalogalannin Thore-ritariakin vastaan.”

Tapo naurahti katkerasti. Mutta terästyi vieläkin lujaan sanaan:
”Meillä päin on paras keino sellaisissa tapauksissa naittilaan
ryöstö!” Hän heilautti kättään, loikkasi rantakiville, työnsi
kahlaten ruuhensa ulommaksi ja heittyi sen airoihin. Vartalo
jännittyi pyyryistä vetäessään ajatuksettomasta uhmasta, joka
kuitenkin jollain tavalla ilahdutti ja tyynnytti rannalla seisovan
Notburgan sydäntä.

Etsijäin huutoja kuului pohjoisrannalta, mutta neito ei liikahtanut
paikaltaan, ennenkuin ruuhi oli päässyt vastarannalle ja sen soutaja
kadonnut pimeään korpeen.

15.

Synsiän erämaissa.

Kolme henkipattoa on harhaillut koleat syysajat Pohjois-Päijänteen
jylhiä rantoja.

Kaksi niistä, Kainutar ja Sarijoutsi, ovat vaeltaneet viikko viikolta,
sen enempiä kenenkään vainoamatta, Vanajalta Kukkian kautta
Päijänteelle ja tämän länsirantaa, Juokslahden kupeitse, kapean
salmen niemenkärkeen, jossa kyyhötti jonkun sääksmäkisen syystyhjä
kalasauna.

Ja tänne, marraskuun jo vetäessä salmea ohueen jäähän, joka näytti
vieläkin melkein notkahtelevan selällisten maininkien paineesta, oli
viikon verran taaksepäin hakenut tiensä myös Kalsoisten vainottu
päällikkö.

Hän oli pyrkinyt Vuojolasta kohti Näsijärven taipaleita, tavatakseen
Miehon, Rautaparran tai muita omanpuoleisia kalasaunoilta. Mutta
Kurjen Toran ja Aimoisen miehiä oli täälläkin pakolaista väijymässä.
Syysvihurin kahisuttamassa kaislikossa hän oli saanut seisoa erään illan
pimeän tuloon saakka eksyttääkseen vainolaiset ja oikaistakseen
taas korpien kautta idemmäksi, Keuruselälle.

Täällä, Kaukos-ukon uudistalossa, hän oli hetken lepuutellut
nääntyneitä jäseniään. Mutta rauhaa hän ei ollut saanut. Oli saatava
tietoja omahisista. Oli koottava edes kourallinen miehiä, joilla
saattoi nousta vastarintaan mihin tahansa, mikä vapahtaisi tästä
kurjasta kulkukoiran elämästä.

Kaukosen isännältä hän oli saanut vanhan miekankalsun, pahasti
lientyneen jousen ja viinellisen mukkapäisiä vasamia. Nyt hän saattoi
elää syysriistasta ja tehdä uusia suunnitelmia. Kaukos-ukko oli
lupautunut sanan viejäksi kotolaisille. Ja hän itse oli työntynyt
yhä idemmäksi, Keiteleen eteläpohjukkaa kohti, Paadentaipalelle,
josta kulku oli vähitellen kääntynyt Päijännettä kohti. Sillä hänellä
oli talttumaton himo päästä Kurjen Toran valtamaille, joko jollain
tavalla yllättääkseen tuon verivihollisensa tai hakeakseen ainakin
Kaule-vainajan kotakuntia, joilta hän saattoi nostaa veroja, ehkäpä
saada miesvoimaakin ympärilleen.

Nyt hän on vihdoin tavannut kaltaisiansa, Sarijoutsen ja Kainuttaren,
joiden kanssa hän on lyöttäytynyt yhteiseen elonpitoon.

Oh parhaillaan marraskuinen aamuhämärä. Tapo havahtuu perälavitsalla.
Kainuttaren ja Sarikan tasainen hengitys kuuluu kiukaan vieriltä,
lattiataljoilta. Unen lämpöinen huoku tekee hänelle hyvää. Se on
sellaista onnea, joka ei ole häntä, toivotonta miestä, varten.
Mutta sittenkin ... hän hengittää tuota tyyntä henkipattojen
rakkaudenlämpöä sieraimiinsa. Se ikäänkuin lievittelee myrkytettyjä
veriä, katkeria kostonhaluja, jotka yhä täyttymättöminä näännyttävät
ruumista ja sielua. Jokainen hänen unensa on ollut rauhatonta
kavahtelemista ja jokainen päivä on ohut pelkästään oman henkiparan
pelastelemista ... joitain näkymättömän kaukaisia tekoja varten,
joiden täytyi tulla, täytyi, vaikka hänet pantaisiin niitä odottamaan
iästä ikään ... tukehduttavassa kalmistohaudassa tai kristittyjen
helvetinpaateroilla.

Nyt, tänä varhaisaamuna, hän tuntee hengittävänsä noista nukkuvista
olennoista itseensä salaperäisiä voimia, ja hänen mielensä on
pitkästä aikaa melkeinpä rauhallinen. Ei muuta kuin nousta, panna
tulenpalo kiukaansilmään, ja olipa tämä olo aivan kuin omilla
kalasaunoilla ennenmuinoin ... kolkkakalassa puuhailemista.

Seinäluukusta, itärannan kelmeästä kuullosta, hän näki, että päivä
oli jo alkamassa. Oli jo oikeastaan aika lähteä riistanhakuun.
Hän nousee, ottaa seinältä viinensä ja jousensa ja työntyy ulos.
Täällä hän nousee sivummalla kuukottavaa aitankoppaa kohti. Mutta
tuskin hän on päässyt puoliväliin rohisevaa pihapolkua, kun värähtää
selkäpiissä. Hän aavistaa kuulleensa huudontapaista. Ja se oli kaiken
lisäksi kuulostanut naisäänen kirkaisulta. Hän seisoo hievahtamatta.
Nyt kantautuu miesten karjuntaa vastarannalta. Katse kiertää
nopeasti ympäristöä. Ruumis vapautuu jännityksestä. Tuollaisen ...
pariöisen jään yli ei pääse edes orava töppösillään, saatikka Kurjen
koljonkokoiset rosvot. Hän vetää kuitenkin kalahaasiasta lujan
riu’un, jolla ainakin ulottuu, jos sattuisi joku hullu yrittämään
rantaa kohti.

Aamunkajo levittäiksen jo lavealti mustaa jäätä pitkin vihertävänä,
himmeänä myrkkynä. Mutta vastarannan pimennosta, joka syveni
Synsiön pitkään lahteen, ei silmä kyennyt vielä mitään erottamaan.
Sieltä kertyi vain hitaasti kammoa rinnan puoleen. Martaitten päivä
oli vasta melkeinpä kantapäillä. Eivätkä päässeet aina
keyrittäret, vainajain henget, oikeassa hetkessä solahtamaan takaisin
manaloihinsa. Niitä saattoi yhäkin raukkoja jos toisiakin uikuttaa,
huutaa, liitäen harhailla tai lentää maita myöten.

Yhä oneammin liikahteli Tapon mielessä, aivan kuin joskus poikana,
kun ohuella, mustalla syysjäällä nousi kummaa kammoa jään alta,
pimeistä syvänteistä.

Nyt se oli varmasti naisen ääntä! Ja se kuului... vainajan pillin
ääneltä, mutta huikeammalta kuin mikään muu ääni. Ja tuolla! Nyt jo
ulohtaalla rannasta liitää kutistunut haamu jäätä pitkin. Sen juoksu
ja koko liikehtiminen on epätodellisen kevyttä kuin keijavaisen
tanssimista aamuöisellä vuorenrinteellä.

Mutta ei auttanut henkipaton liikoja kammahdella. Tapo iski yhä
tarkemmin katseensa liitävään olentoon. Tämä lensi nyt viistosti
suoraa viivaa eteenpäin, kohti salmenkeskistä saarta. Se liikkui
tavattoman nopeasti ja hukkui saaren rantapensaikkoon, jonka huurre
jo alkoi paistaa yhä kirkastuvassa aamussa.

Pakeneva olento ei näyttänyt tarvitsevan kotvaksikaan
hengähtämisaikaa. Se on jo lähtenyt saaresta ja kiitää nyt kohti
tämänpuoleista rantaa. Tapo työntyy jään rajaan, sillä lopultakin hän
käsittää tulijan järkiolennoksi, koska se oli osannut kerran ottaa
saarenkin pakomatkansa avuksi.

Se lähenee pienenä keränä, käy yhä selvemmin naisen muotoiseksi ja
hiihättelee viimeiset sylenmitat suoraan Tapoa kohti, käsivarsien
väliin, solahtaen samassa menehtyneenä kivenkaljamalle.

Siinä näyttää tyttö satuttaneen polvenlumpionsa, koska voihkaisee
tuskasta eikä pääse ylös. Se on kannettava saunaan lavitsalle,
tyttöriepu. Sehän saattoi jäätyä ihan kouriin. Ei muuta yllä kuin
hihaton sarkanuttu paidan lisäksi, ohut hame ja risoiksi menneet
lapinmalliset ruojuskengät jalassa.

Mutta jäältä oli taas alkanut kuulua ääniä. Tyttö havahtuu
tainnoksistaan. Hän nostaa päätään. Kalsoisten lapinkanan,
Nokke-tytön, kasvot katsovat ylöspäin Tapoa kohti. Hänen silmissään
on hämmästynyttä iloa, mutta huulet vapisevat yhä hätää: ”Tapa ne
kaikki, tapa, sinua hakevat ... Kurjen Toran miehiä...”

Saunan ovelle on ilmestynyt Sarikka, kädessä nuijantapainen ase.
Tapo viittaa. Myös Kainutar on työntynyt pihalle. Hän saa huolehtia
saapuneen lavitsalle toipumaan.

Kolme miestä juoksee suoraa vauhtia yli salmen. Jo putoo yksi
jäihin. Ja kuuluu pitkää, toivotonta huutoa, kunnes ääneen yhtyy
uusi avunhuuto, toisenkin miehistä upotessa murtuviin jäihin. Mutta
kolmas ei hellitä. Juoksee kepein askelin, etenee hiihättämällä, ei
syöksähtele eikä hidastele.

Tapo viittaa käskevästi Sarikalle. He painautuvat rantakivien
suojaan. Juoksija näyttää pyrkivän vasemmanpuolista laakeahkoa
kalliota kohti.

Tapon silmät välähtävät. Hän loikkaa kalliolle vastaan. Tulija
näyttää äkkäävän yht’äkkiä vihollisen edessään, mutta ei kykene enää
muuttamaan suuntaa. Hän luisuu vasten tahtoaan odottavan miehen eteen
kallion alle. Silloin ... pitkä näreestä palhottu riuku putoo hänen
pääkuoreensa, jää murtuu yht’äkkiä melkein pyöreäksi avannoksi. Lyöty
on kadonnut kuin vetehisen ahmaisemana olemattomiin. Tuonnempaa,
salmelta, lakkaavat hukkuvain huudot vähitellen kuulumasta.

”Ei ole, eipä ole ... sananviejää”, Tapo tokaisee Sarikalle,
joka on tullut hänen vierelleen. Miehet hengittävät pakkasaamuun
tyytyväisistä sisuksistaan paksua huurua.

                                                  ⸻

Niin oli noussut Kalsoisten keskeltä manalanpimeää
vuodenaikaa kaukaista valonhäivettä. Hän oli saanut edes kerran iskeä
takaa-ajajiansa upoksiin.

Ja Nokke-tyttö oli hänelle aivan kuin kevään päiviä ensimmäinen västäräkki,
joka viipotellen rantakivillä kertoo eteläisemmistä rintamaista.
Jokainen sen tuoma viesti avasi pieniä hänen elämänsä
hirvittävään routaan.

Kotomailla elettiin sittenkin. Entinen pajaorja, Torko, oli
pelastanut hänen äitinsä vainolaisjoukkojen hyökätessä Kalsilaa
vastaan. Oli soutanut emon ja Nokke-tytön Laukonlahteen ja sieltä
perimmäisille takamaille, piilopirttiin. Mieho paikkaili yhä
haavaansa kotolavitsalla. Mutta Rautaparta, joka oli jäänyt Taposta
nääntyneenä Liuttulan salmen rantaan, oli jo ryhtynyt ajamaan
Kalsoisten asiaa. Hän oli lähtenyt avunhakuun Karjalaan, Tiurilaisen,
Pelkosen ja Kaplahaisen pateille.

Anukka-emo oli hänen, ehtoisensa, vuoksi vointunut sairaslavitsalle
ja nähnyt näkyjä. Eikä hän ollut saanut rauhaa, ennenkuin Torko oli
tuonut Kaukos-ukolta viestin pojan olinpaikasta ja Nokke-tyttö oli
lähtenyt häntä etsimään.

Nämä uutiset olivat Tapolle kuin kirpaiseva poltinrauta pakkasen
panemille haavoille. Hän oljenteli mietiskellen muutaman päivän.
Oli taas tuossa lähettyvillä omahinen, kotopirtin hyrräävä kissa,
Nokke-tyttö. Ja oli sen kiepsahtelevassa, pehmeästi pyörivässä
olennossa yhtä hyvin löylynlyöjää ja päänpesijää. Se huuhteli
huoltuneesta rinnasta näkymättömiin eräät liian hienot, vierasverisen
pyhimyksen sormenjäljet, jotka viimeiset pakotaipaleet olivat
poltelleet niin kipeinä orvaskettä, ettei niitä ollut uskaltanut edes
ajatella.

Yhäkin oli olo pelkkää odottamista. Mutta nyt hän metsästeli Sarikan
kanssa toisentapaisena kuin tänne tultuaan. Talvenvaraa alkoi
karttua rutosti pihansyrjän aitankoperoon. Eikä hän enää hellittänyt
yhtämittaa, yöllä ja päivällä, tarkkailemasta pian hankkiutuvia
selkiä Synsiään ja Rutalahteen päin, josta hyvinkin saattoi
ilmestyä lapinraitoja muuttomatkalla talvisille asentopaikoilleen.
Kaule-vainajan poika, Juoksa, ja tämän Rauni-sisar, jonka hän oli
pelastanut Kurkelaisen kourista, oli haettava heti, kun oli purkanut
lunta sen verran, että saattoi pitkätkin taipaleet kalhulla potkaista.

Pakkanen alkoi jo paukkua. Vieläkään ei ollut tavattu
ihmisennäköistä, ei peskiäijää eikä vainolaista.

Mutta eräinä oli kuu käynyt kehättömäksi, mikä ennusti
purkuilmojen tuloa. Jo oli muutamana aamuna noki palanut padan
pohjassa senkin jälkeen, kun se oli otettu liedeltä. Lisäksi olivat
alkaneet pitkät itätuulet, jotka aina olivat ennustaneet ilkeitä
ilmoja.

Tapo kävi levottomammaksi päivä päivältä. Sarikka on veistänyt
lujasta kuusipuusta lylyä ja petäjästä kalhua, mutta työ on hidasta,
sillä henkipatoilla ei ole sen ehompaa kirvestä kuin löydetystä
tuuranterästä tehty koje, puhumattakaan muista työkaluista.

Jo aikaisemmin syksyllä, peurojen kiima-aikana, oli Sarikka saanut
nuijituksi kaksi hatarasarvistaan osmonsolmuun juuttunutta hirvasta.
Ja nyt peurojen alkaessa yhtyä laumaksi Tapo oli saanut yllätetyksi
vasoja johtelevan vanhan naarasporon. Nokke ja Kainutar olivat
kuroneet kokoon lujat peskintapaiset mekot henkipatoille. Ja näiden
elikoitten koipinahoista Tapo parhaillaan, ilmojen lopultakin
työnnyttyä seliltä oikeana lumipurkuna, leikkelee sopivia kaistaleita
kalhun pohjanahoiksi.

Nokke on hakemassa aitasta varastoon pantua rasvaa lylynpohjan
luistattamiseksi, kun ei ollut tervan näköistäkään sen paremmaksi
paahtimeksi.

Lapintyttö pujahtaa ovesta silmät säikähtyneinä. Pohjoisesta päin oli
ajanut pitkä pororaito ja kadonnut Synsiänlahden pohjaa kohti.

Miehille tuli tulinen kiire. Se saattoi olla hyvinkin Kaulen
perikuntaa, joka pyrki Soiniemen takaisille vanhoille jäkälämailleen.
Mutta Nokke oli kadonnut, hetken seisottuaan pelokkaan näköisenä,
takaisin pihalle.

Kainutar on ryhtynyt sulattelemaan peuranihraa hitain, levollisin
elein, sillä hän oli entistäänkin muhkeampi kantaessaan viimeisiä
aikojaan Sarikalle esikoista. Tapo on tarttunut vuolemaan sompasauvan
yläpäähän veistettyä lapionmuotoista lapaa, joka oli oleva hyvään
tarpeeseen kaivettaessa korpiseen hankeen yöpymäsijoja.

Mutta keskellä touhua on Nokke taas pujahtanut saunaan. Ja nyt on
hänellä kainalossa kömpelötekoiset sivakat. Ne oli nekin saatava
rasvatuiksi.

Sarikka hymähti tietävästi, sillä hän oli Noken aneluista ne tyttöä
varten veistänyt. Mutta Tapo hähähti hämmästyneenä, ne kun oli tehty
salassa, hänen kiertäessään joka-aamuiset ansapolut.

Ja yhä enemmän hän hämmästyi, kun Nokke ilmoitti tahtovansa isäntänsä
mukaan. Kuka oli rakentamassa havumajaa asentopaikoille, jollei hän,
taitava Nokke, ollut mukana? Ei ollut heillä moniakaan nahkaisia
lämmikkeiksi. Hän oli valvova nuotioita yöt läpeensä, kun isännän
piti levätä riistanajosta ja hiihtämisestä. Ja kuka osasi sen
paremmin säilyttää rasvan kalassa ja linnussa, kun oli paistettava
rassissa riistaa? Hänen täytyi päästä mukaan matkalle, joka saattoi
kestää viikkoja.

Niin tyttö pyyteli ja selitteli. Mutta salaisimmista syistään, jotka
olivat hänelle pyhistä unista selvinneet, hän ei puhunut sanaakaan.

Monen monina öinä olivat hänen oman heimonsa suojelushenget, autuas
saivokansa, joka asui pyhissä vuorissa, seitapahtaitten suojassa,
näyttäneet hänelle ennusmerkkinsä. Unessa, joka yö samannäköisesti,
olivat hyvänsuovat henget hänelle lähettäneet kummat kutsunsa.
Siinä oli ollut aina pelkkää kevättä. Menneen syksyn puolukka ja
sianmarja olivat nostaneet hangen alta raikkaat marjansa, joita hän,
muka muinaisen kotosiljonsa lähettyvillä, söi syömistään kilpaa
lumivarpusten kanssa. Ja joka kerta oli hänen tyttöaikansa pyhä
kissa, käpäliään lumipäivillä aristellen, häntä seuraillut.

Mutta olivat olleet ennusmerkit sitäkin selvempiä. Aina oli ollut
käki kukkumassa. Se oli näyttänyt hänelle punaiset jalat, mikä
merkitsi unessa henkien kutsua onnellisen saivokansan joukkoon. Ja
se oli kukkunut kuin joikumalla, niin että sen sanatkin saattoi
ymmärtää: ”Ei kuule, ei kuule, voia-voia-naa, ei kuule nääntynyt
kirjovalkko voi-voi-naa, ei kuule kevätkäkeä nun-naa-naa!”

Ja se joiku oli tarkoittanut hänen omaa nimikkoporoansa, joka oli
ollut valkean kirjava ja jolla oli ollut kuononpäässä valkea täplä,
pyhän uhriporon merkki.

Oliko ihme, että hänen täytyi pysytellä isäntänsä lähettyvillä. Se
tarvitsi häntä, pienen pientä uhriporoa, joka oli varjeleva kevääseen saakka
vaarojen alaista miestä.

Sarikka oli sitä paitsi hänen liittolaisensa. Lapinheimoinen nainen
oli hyvä turva Synsiän puolella, jossa kotakansa oli vielä melkein
kokonaan veroon alistamatta. Se oli käynyt nimellisiä isäntiään,
sääksmäkisiä ja pirkkoja, vastaan epätoivoista, säälimätöntä
salasotaa vuodesta vuoteen.

Sen siljoille ei ollut hyvä umpimähkään suksiansa sujahuttaa
yksinäisen eränkävijän. Oli viisasta ottaa mukaan lapinkana, joka
saattoi vaaratta urkkia tuntemattomien lapinkylien mielialat.

Ja niinpä kävi, että seuraavana aamuna oikaisi salmen yli kaakkoa
kohti Kalsoisten Tapo, jäljissään ilomielisenä sivakoiva, paksussa
peskimekossaan keränmuotoinen orjatyttö.

16.

Lapinkanan seitauhri.

Vanhanselän pohjoislaitamalla, josta urkenee ohi pyöreän Pärnäsaaren
syvä väylä jylhien vuorten lomaan, liikkuu huikaisevassa vihurissa
kaksi outoa näkyä.

Edellä kulkee kovakohmaista lunta ahkiokulu ja tämän edessä vanha
vaatimenluuska. Mutta poro juoksee laihuudestaan ja vanhuudestaan
huolimatta sellaista vauhtia kuin olisi lapinnoitien Jabme-akka
imenyt viimeisetkin aivot sen päästä, ja se nyt tölväisi näkymättömän
saivokansan ajamana, päättömänä ja hulluna, kohti kuolemaa.

Jäljessä, noidutusta porosta kaukana, hiihtää väljässä peskissään
lapin-Nokke ajaen toivottomana takaa tuota noiduttua eläintä.
Raskas turkki painaa hiottavana taakkana. Mutta hän ei voi sitä
heittää tienoheen, sillä sitä juuri hän on hiihtämässä tuonne
kuolemanahkioon, jossa makaa tainnoksissa alaston mies, Kalsoisten Tapo
.

Tyttö on näkevinään läpi välimatkan ja sokaisevan tuiskun onnettoman
isäntänsä, joka makaa kalma ryntäillään ahkion pohjalla. Hänellä
ei ole rihmaakaan yllä. Mutta hänet on köytetty lujin niiniköysin,
hievahtamattomaksi matalalaitaiseen lapinrekeen.

Pari aamua sitten he olivat yöllisellä asentopaikallaan joutuneet
nokinaamojen käsiin. Nokke oli hetkiseksi nukahtanut aamu-uneen. Hän
herää siihen, että hänet kiskaistaan käärönä syrjään, ja hän näkee
kauhukseen, että isännän kaulaan ja jalkoihin oli heitetty suopunki.
He olivat joutuneet synkimmän lapinruhtinaan, Jauva-äijän, valtaan.

Ken Hämeen miehistä makasi sen ukon suopungissa, sitä ei säälitty.
Jokainen sääksi, Rengon mies tai pirkka sai hänen kotakäräjissään
vain kuolemantuomion. Ja näin oli käynyt Taponkin. Mieshogieshen
poikien orjuuttajana, lapinkanan ryöstäjänä ja pirkkalaissutena hänet
oli päätetty ajaa Rota-aimoon, lapinpoikien helvettiin, jossa pimeän
henki Rutu oli hänet syövä lepyttimikseen.

Mikään puhe, houkutus tai uhkaus ei ollut auttanut. Pirkkalainen tarolaisia
päällikkömies oli harvinainen saalis. Se oli uhrattava, jotta
saivo-henget antaisivat suuret voimat lapinkansalle uuteen sotaan
Hämeen vastaan. Kotakunnan myrrysmies Gouka, joka osasi
lentää sekä tuuliaispäänä että tulenlieskana, oli sen sanonut ja
vangitun kohtalon vasaroinut arpakalvoltaan kaikkien nähtäväksi.

Niin oli avuton uhri riisuttu alastomaksi, köytetty ahkioon ja
valjastettu tämän eteen vanha kirjava poro, jonka utareet oli
rupitauti pöhöttänyt ja laihduttanut ruumiiltaan sellaiseksi
luuskaksi, ettei se näyttänyt kykenevän muuta kuin laahaamaan
takaruumistaan. Tällainen elukka ei ollut koskaan ensimmäiseltäkään
selältä jaksava ihmisten ilmoille.

Siksi olikin Gouka lovensyvässä hurmiossa huudahtanut, lyödessään
vaadinta selkään: ”Syö, Jabme-akka, syö kerrankin ... luunytyä ja
pakkasen paistama susipirkka!”

Nokke oli hiihtänyt vangitun isäntänsä jäljessä, kuunnellut
kotalouteitten takana käräjänpitoa ja vaatimen hoiputtua jäälle
työntynyt sivakoillaan perässä, kaartaen kenenkään näkemättä
rantametsään.

Mutta tuo hoippupolvinen eläin oli ollutkin jo selän puolella
juoksemassa, vauhkoutuneena ja hulluna. Se pysähtyy kohta, se
läkähtyy kuoliaaksi, oli neito hokenut itsekseen ja lähtenyt taas
hiihtämään.

Mutta nyt se jatkaa yhä. Ovat jääneet jo taakse Palavansaaret
ja Kurjenniemet. Se ei pysähdy. Se ei ole tavallinen poro, se
on mananajokas, joka hänen, pienen lapinkanan, on saavutettava
kiistämättömillä sivakoilla.

Pärnäsaaren takaa nousee näkyviin Varpuskallio, lapinkansan
Passevaara, jolla seisoo kivinen uhriseita. Hiihtäjän kuumeiset
aivot ovat sekoamaisillaan. Niiden ajatukset lentävät pieninä
pakkastiaisina Tuonelanvuorta kohti, sieltä taas takaisin äskeiseen
kuolemankotaan. Hän on kuulevinaan uudestaan Goukan peruuttamattomat
sanat: ”Tuossa seisoo arpa, Rutun mustan ratsun kohdalla ... sen on
kuoltava.”

Lapinkana tuntee nousevan vihan sydämeensä ... pienenä, mustana
eläimenä. Hän on sen suorastaan näkevinään selvin silmin. Hän
kauhistuu. Hän tajuaa vihaavansa omaa heimoaan, joka ajaa tuolla
kuolemaan hänen osmeroistansa, hänen punanverevää, liinatukkaista
isäntäänsä, jonka oma hän on ollut aina jokaisessa unessa ja joka
aamu herätessä...

Tällöin, keskellä houreisia ajatuksia, hän näkee kummia, jotka
sävähyttävät hänen aistinsa hereille.

Hulluna juossut poro on alkanut kiertää ympyrää. Ja nyt ... yhä se
jatkaa samaa kiertoa! Ympyrä ei pienene eikä laajene. Meno on yhtä
hurjaa kuin äsken. Mutta se ei etene. Se ikäänkuin odottaa häntä,
jotta he saisivat yhdessä ajaa ... jonnekin, ihmisten ilmoille. ”Vai
siksikö se kiertää, että uhri on jo kuollut!” tuli kamala ajatus
hänen huuliltaan äänekkäänä, vihlovana huutona. Luonnonlapsen sydän
oli pakahtua uudesta hädästä.

Mutta sivakat työntyivät yhä eteenpäin. Välimatka lyheni. Poro jatkoi
juopuneena ympyräänsä. Hiihtäjä oli jo katsovinaan ahkion vierestä
kuollutta, alastonta ruumista.

Kun on enää muutama sauvantyöntö välimatkaa, tajuaa tyttö poron ja
ahkion seisovan liikkumattomina. Ja itsensä hän tajuaa seisomassa
vieressä ja tuijottamassa ahkioon.

Jäätynyt mies makasi köysissä sen pohjalla. Sen poskilla oli
parranuntuva jäähileessä. Tukka oli pienenä nietoksena. Silmillä oli
lunta kaksi kukkuraa. Ja rinta oli jäänkohmassa.

Nokke heittäytyy vainajan päälle. Kokoo kahmaloin lumen pois hänen
hiuksiltaan, kainaloistaan ja kupeiltaan. Sitten hän avaa lämpimän
peskimekkonsa. Peittää tällä heidät molemmat. Avaa sarkanuttunsa.
Painaa alastoman rintansa vainajan kylkiluita vasten. Hän hyväilee
huohottavin henkäyksin kaulan, poskipäät ja ryntäät. Hän tahtoo antaa
elämää tai... juoda kuolemaa; mitään hän ei osaa enää ajatella.

Äkkiä toivoton hyväilijä jää tuijottamaan isäntänsä silmiin. Hän on
tuntenut rintansa alla kylkiluitten vavahtavan. Ja nyt, tuossa ne
ovat... sen ruskeat silmät ... elottoman kaihen peitossa. Mutta ne
ovat auki. Ne katsovat kuin elämän takaa ja sittenkin elävinä. Ja
huulet liikahtelevat ... ihankuin olisi mies heräämässä kesken uniaan.

Metsäntyttären tarmo herää. Hän nousee. Aukoo köydet. Riisuu
peskinsä. Riisuu sarkanuttunsa. Nostaa paleltuneen istumaan ja pukee
peskin hartioille. Hieroo lujin sormin lumella sen alta miehen koko
ruumiin. Ja sitäkin lujemmin hän hieroo jalat. Nämä alkavat punertaa.
Tapo nostaa jo itseään ahkion laidoista. Mutta katse yhä harhailee.
Niissä näyttää elävän ymmärrys siitä, että hän on elossa. Mutta
niissä ei ole vielä vähintäkään tajuntaa siitä, missä hän on ja kuka
on hänen lähellään.

Nokke kietoo sarkanuttunsa hänen jalkojensa ympäri ja köyttää sen
tiiviisti. Samoin hän köyttää peskin hänen hartioittensa ympäri.
Isäntä näyttää liikuttavan huuliaan jotain sanoakseen. Mutta
nuokahtaa samalla kuin hyvää tekevään uneen.

Tyttö katselee ympärilleen ja itseään. Hänellä ei ole enää yllään
muuta kuin peurannahkaiset kaationsa ja jäätyneet ruojuskengät. Oliko
hänen kuoltava ja isännän jäätävä eloon? Ei, ei! Hän joutuu hätään.
Hän haluaa elää yhä uudestaan tuon miehen lapinkanana. Heidän täytyy
kummankin pelastua.

Tuolla ... selän länsirannalla — hän aavistaa sen — on jo
hämäläisten pohjoisimpia kalasaunoja tai uudistaloja. Jos liekin
matkaa penikulma, hänhän voi hiihtää tai likistäytyä ahkioon, isännän
kylkeä vasten...?

Nokella on kiire. Selästä lapaluitten alta, vavahduttelevat
kylmänvihat koko ruumista. Hän kiertää ajokkaan pääpuoleen.

Aamu oli ennättänyt jo pitkälle. Ilma oli tyyntynyt. Aurinkoa ei näy,
sillä se on peittynyt ohuena kuultavan pilviverhon taakse. Ei ole
pilvessä eikä hangella yhtään ainoata valoläikkää, vain unettavasti
himertävää valoa, joka täyttää koko avaruuden. Sellainen talvipäivän
ilma on salakavalinta pakkasta, jota ei tunne, ennenkuin se on
pureutunut ytimiin saakka.

Niin ei Nokkekaan vielä huomaa, että hänen rintojensa nisät ovat jo
sinertyneet. Hän tarkkailee nuokkuvaa vaadinta. Sen suusta huuruaa
tasainen hengitys. Mutta kaula riippuu kuoleman hervottomana lunta
kohti, melkein etukoparoitten välissä. Jaksaisiko tuo mihinkään?

Hän nosti leuan alta sen turpaa. Ja silloin hän sen näki! Sen
kuonossa oli laaja, valkea täplä. Se oli jumalan aljo, se oli
hänen uniensa pyhä eläin. Se ei ollut mikään sairas luuska. Se ei
ollut noidan ruoskan tänne ajama. Se oli itse heitä varten tullut,
saivokansan lähettämä. Se tiesi kaikki.

Lapinkanan tuli hyvä olla. ”Sinä, sinä, valkeakuonoiseni, sinä,
kirjavakarvaiseni, sinä saat ratkaista kaikki”, hän hymisi hiljaa sen
korvaan. Ja pyhä eläin näytti havahtuvan, melkein virkistyvän. Nyt jo
haamaisi lunta herkällä turvallaan.

Nokke paneutui ahkioon isäntänsä viereen, joka yhä pysyi istumassa,
mutta silmät sulkeutuneina. Hän nykäisi ajohihnasta, nykäisi pari
kertaa. Läimäytti hihnalla sen kylkeä pitkin. Heilautti sen uudestaan
ja uudestaan. Pyhä aljo ei liikahtanutkaan.

Kului tovi. Lapinkana nousi hangelle. Asetti ajohihnan isäntänsä
kouraan. Se pysyi velttona. Mutta Nokke laski kätensä vaatimen
niskasukaan. Katse nousi jonnekin ... pilviin päin. Siellä,
itärannalla, liikkumattomassa ilmassa, seisoi Passevaaralla jyhkeä
lapinseita. Saivoon astuneet omahiset tuntuivat katselevan sen
kupeilta häntä kohti. Hän hymyili vastaukseksi, kumartui ja huusi
läheltä vaatimen korvaan: ”Juokse kirjoseni, juokse valkeakuonoiseni,
juokse tuonne!” Ja hän osoitti kädellään kohti läntistä rantaa.
Silloin se tapahtui. Poro työntyi lyhyeen laukkaan, asettui tasaiseen
menoon ja loittoni loittonemistaan.

Lapinkana oli noussut suksilleen. Jokin elämisen vaisto sai hänet
työnnältämään ne muutaman askelmitan ahkion jälkeä pitkin. Mutta
silloin kopristi rintojen alta Kalmanpojan rautanäpit. Ja hän katsoi
itseään. Iho oli kalpea ja tunnoton, nisät olivat muuttuneet mustiksi
marjoiksi. Hän väsähtyi paikoilleen. Pyhä aljo oli arpansa tehnyt.
Se oli pysähtynyt mustan ratsun kohdalle. Ja hän kääntyi seitavuorta
kohti.

Suloinen, syvä haikeus sydämessä ja kalmankynnet, nyt enää kipua
tekemättä, syvällä ruumiissa hän alkoi hitaasti jutaa saivokansan
jumalan kuvaa kohti.

Hän ei enää ajatellut, mutta kuitenkin hän muisti noita uljaita
osmeroisia, joille lapinkana oli kuin paleltunut tiainen varvikossa.
Niiden täytyy jäädä eloon, sillä niiden piti taistella loppumattomiin
suurista, kummallisista asioista, joita ei pienen lumivarpusen
tarvinnut ymmärtää.

Pyhä seita läheni ajattomana ja ajatuksettomana. Sen alla oli
alinomainen kevät. Siellä oli hänen pyhä kissansa. Siellä istui
vireällä oksalla, joka puunsi kuin hänen kaunein korunauhansa,
käki kukkumassa. Ja pikkuvalkot, pyhät vasat, söivät ikuista,
heleänsinistä jäkälää.

Ja kun hän tuli vuoren juurelle, eivät hänen huulensa enää
liikkuneet, mutta ne hymisivät kuitenkin viimeistä, pyhää joikua:
”Voitelen, voitelen pyhää seitaa, voiaa-voiaa, nun-nun-naa...”

17.

Jumalantauti.

Kalsoisten Tapo ei muistanut koskaan tätä ennen osanneensa ajatella.
Oli ollut jo joitakin päähän pälkähtymiä aikaisemminkin. Oli tullut
mieleen jolloinkin ajatuksen tapaisia läimähtelyjä tähänkin mennessä.

Mutta nyt vasta, kun hän oli maannut kolotuksessa ja horkassa
kolmisen viikkoa, ja manalainen tuulenmato oli vasta vähitellen
lujilla löylyillä, heinähauteilla ja mustin lampaanvilloin
nujerrettu, oli alkanut tuntua aivan kuin hammasluu olisi lopultakin
korkeutunut puremaan oikeitten ajatusten suolarakeita.

Hullu noitaporo oli heittänyt hänet ohi Juokslahden Patajoen suihin,
kiskaissut siitä vielä kerran lyhyen äkkijuoksun takaisin pohjoista
kohti pienen järven kupeeseen ja mukannut päänsä Köykän talon
nurkkaukseen, josta sen isäntä, Ikanti, ja tämän emäntä olivat hänet
kantaneet karsinalavitsalle sulamaan.

Sairas poro oli siihen pakahtunut kuoliaaksi. Mutta pirttiin kannettu
mies oli herännyt muutaman kuuron kuluttua. Ja siitä oli iskenyt
niskaan sellainen ähky, että olivat vähältä rikkoutua kovatkin
veret. Luunsolmut olivat jokaiselta kääntämältä naksaneet ja jäseniä
kolottanut kuin ikälopulla ukolla. Eikä koko ruumisranissa ollut
yhteen aikaan sen enempää kiinnipitäjää kuin hauras nahka ja tyhjät
suonet.

Mutta siinäpä se olikin ollut ihme, että juuri silloin ... ihmisparan
ollessa avuttomimmillaan oli hänen kohtalonviirinsä ruvennut
näyttämään taas onnellisempia tuulensuuntia.

Tuskin hän oli kyennyt kyselemään yhtä ja toista maailmanmenosta, jo
löysi hänet hakumatkoillaan Torko entisine pajaorjineen ja asettui
suuriluisena, uskollisena susikoirana henkipattoisen päällikkönsä
vartijaksi. Eikä aikaakaan, kun Kaule-vainajan poika, Juoksa, oli
Torkan miesten hakemana siirtänyt Soiniemen takaa talvikotansa ja
porotokkansa Patajoen pohjanpuolisiin petäjämetsiin. Ja jo näitäkin
tapahtumia aikaisemmin oli Ikanti hiihtänyt hänen kuolemanporonsa
tuoreet vanat ja tuonut Nokke-tytön jäätyneen ruumiin ihmisten tapaan
haudattavaksi.

Nämä kaikki, ennen kaikkea lapinkanan nöyrä uhri, jonka hän muisti
kuin unessa kokeneensa, olivat panneet miehen miettimään ennen
ajattelemattomia.

Pienimmät, syrjityimmät olennot olivat hänet pelastaneet ja
parhaillaan varjelivat hänen henkeänsä. Mitä hän oli tehnyt heille
hyvää, melkeinpä kuin sattumalta, se kasvoi nyt satoa enemmän kuin
hyötyisinkään kaski.

Vieläkin kerran heittyi ajatus muinaiseen sukutarinaan ja tämän
ennustamiin kärsimyksiin, joita saivat kestää yhtä hyvin maammot,
miniät ja kälyt kuin veristyvät miehetkin. Nyt hän vasta tunsi sen
ymmärtävänsä, varsinkin lapinkanan hautapaikalla.

Kun hän oli päässyt ensi kerran ryhmysauvan varassa jalkeille, oli
hän kompuroinut sinne ... läheiseen petäjikönrintaan.

Sillä matkalla hän hymähteli vaisusti kristittyjen tarinoille oman
verensä uhraamisesta toisten ihmisolentojen puolesta. Eipä tarvittu
siihen, hän ajatteli, Kiesuksen kaukaisia oppeja, kun pienin
pakanaorjattarista antoi itsensä ja elämänsä. Eikäpä näytä voittavan
Ukonuskoja eikä kristitty konsa suuria taisteluita, jolleivät ole
vuodattaneet hänen jalanjälkiinsä pienet vuonat ainokaista sydäntään
... uhrivereksi.

Siihen tapaan ajatteli nyt Kalsoisten päämies, milloin lavitsalla
maatessaan, milloin jolkutellessaan kepin varassa.

Ikanti-isäntä oli mietteliäs mies, jolle saattoi lausahtaa ajatuksen
tuolloin tällöin.

”Niinpä liekin”, Tapo tokaisi eräänä aamupuhteena, isännän
leikellessä tanotuohesta kontinviilekkeitä ja emännän, Liesjärven
Loilottaren, istuessa kangaspuilla, ”jotta ei kuonnu hyvästäkään
miehestä sankaria, jollei ole pienennäköisiä auttajiksi”.

”Onpa kuin onkin”, Ikanti vastasi, ”jos kylänloppuiset nurisevat,
ei käräjillä vala kestä, ei riista juokse, eivätkä iske miekat
yhtärintaa torakentillä.”

Tämä vei Tapon moniin jo ennenkin häivähtäneisiin ajatuksiin.
Pitkästä aikaa hän kuohahti pohjaveriä myöten. Hän näki edessään
Rapolan käräjäkaltaan ja pelonalaisen Kohma-ukon nielemässä valaansa
ruotaisena palana. Tuli eteen Aimoisten näännyttämä Iirolan äijä ja
Kurkelaisen surmaama Kaule-lappi.

Kokonaiset kyläkunnat ja häkäsaunalaisten osattomat joukot
levittäytyivät hänen eteensä alavasta laaksosta, niittyrannoilta ja
kyläpeltojen pientareilta. Ja siinä keriytyivät hänen monet kokemansa
selkeäksi ajatukseksi: ”Ken erottaa vapaan veren vapaasta maasta, on
orjien tekijä!” hän huudahti. ”Koko tämä heimo on tehty tekemällä
epäsikiöksi, jolla on nälkäkurjen ruumis, mutta monta päätä, liian
monta...” Hän jäi hakemaan loppusanoja moneen kertaan, aivan kuin
olisi hakenut vapauttavaa päätössanaa.

Ikanti myöntelee nyökytellen, emäntä on lakannut paukuttamasta
pirtaa. Hiljaisuuden vallitessa Tapo naurahtaa melkein kuin liian
yksinkertaiselle ajatukselle. Jatkaa vuoroin itsekseen, vuoroin
köykkäläiselle: ”Siinäpä se, siinäpä se ... Etkös vihtonutkin
selkääni löylyssä käärmeenruholla, jonka pää oli leikattu ennen
kevätkäen kukkumista? — Siinäpä se... Ja eikös lähtenyt tuulennenä
ja horkka? — Silläpä, silläpä juuri... Niitä päitä on vähennettävä!”
hän huudahti melkein entisensä tapaisena, yltiönä ja hurjana. Mutta
lisäksi iskivät loppusanat selkeänä päätöksenä: ”Ja jo ennen kevättä
ne on lyötävä, jos aiotaan manata Rytkänkoskeen ajoissa ... tämä
heimomme panentatauti.”

Vain hiljaa hiihättelemällä kävi parantuminen. Ei auttanut kiirehtiä.
Mutta joka aamu hän nousi lavitsaltaan entistä rohkeampana, sillä hän
ymmärsi oman tautinsa jumalantaudiksi, joka kypsytti järkeä kärsijän
päähän.

Niinpä kun eräänä päivänä hiihti pihaan Arpia mukanaan Kalsilan
jouselliset, jotka hän oli keräillyt takakorpien nuotiotulilta, oli
hänellä heti miehilleen tehtäviä. Revon Hänni sai muutaman miehen
kanssa lähteä Aimoisten maille viemään kummia sanomia.

Heidän piti kiertää salassa häkäsaunasta toiseen ja puhua Kalsoisen
pojan hyvistä aikeista. Vapaata miestä ei ole erotettava vapaasta
maasta, heidän tuli selitellä yhteispellosta osattomille. Siksi tuli
jokaisen, joka oli hätäpäivinään menettänyt pelto-osuutensa isoisille
ahnehtijoille, saada se takaisin. Ja minkä kukin kykeni rintamaille
avaamaan lisää peltoa, sai sen kiertää omaksi umpiaidakseen.

Lähimpien takamaitten kaskenpoltosta ei kukaan saanut sulkea
kyläkunnan vapaata miestä, sillä kuten oli jokaisella osuus rinnasta,
oli oleva selkäpuolestakin, takametsistä. Mutta kaukokorvessa oli
oleva jokaisella rajaton oikeus rastia kaskea, kaataa ja polttaa.

Kenenkään köyhän ei myöskään tarvinnut enää varkain pyydystää
majavapadoilla, jotka kukin saisi tästä alkaen omistaa ensin tulleen
oikeudella.

”Jokaisen vapaana syntyneen,” Tapo teroitti sananviejilleen moneen
kertaan, ”tulee elää omillaan ja vapaana, jotta vala kestää
käräjillä, eikä kenenkään tarvitse pelätä leipäänsä ja särvintänsä
miehen rehellisestä sanasta.”

Lähetettyään viestit Tapo tunsi aivan kuin valloittaneensa Aimalaisen
kyläkunnat.

Samaan menoon hän lähetti Juoksan miehiä itäänpäin Sorrien
voipalaisilta ostamiin lapinkyliin ja lupasi Miehon nimissä niille,
kuten oli tehnyt Juoksan kotakunnille, kolmen vuoden verovapauden,
jos nyt oitis toisivat talviset verot peskinahassa, poronlihassa
ja muussa muonassa, jota hän alkoi kipeästi tarvita kertyville
joukoilleen.

Ja hänen käskyjänsä toteltiin, sillä omasta sisäisestä varmuudestaan
hän kylvi kylvämällä ympärilleen uskoa asiansa voittoon.

Tapo näki näkemällä nyt jo Hämeen yksimielisenä ja vapaana. Niinpä,
kun tuli palaavan Juoksan mukana tieto, että Aimatar oli Ylimmäisen järven
Kurkelassa synnyttänyt pojan ja että maammo oli sen nimittänyt
Vainoksi, hän virkahti tyynesti hymyillen:

”Teitpä sen ... sikiöparkasi liian myöhään, kostotar! Ennen käen
kukkumista on lakkaava Hämeestä vaino...”

                                                  ⸻

Nikamapaikkoja riipoi vielä joka astumalta. Mutta lopulta, eräänä
helmikuisena aamuna, kun päivänkilo häikäisi silmät onnellisen
sokeiksi, ei nuori päällikkö kyennyt enää veriänsä suistamaan.
Hän heitti ryhmysauvansa nurkkaan. ”Luukoiso, ruostekoiso, pure
kissan kinttuluita, älä ihmisen ihoja!” hän loilotti käsivarsiaan
levitellen. Hyppäsi riuskasti suksille ja työntyi selille, etelään
päin.

Hiihtäjän veri yltyy hitaasti potkaisu potkaisulta. Pyörryttävä
tuska lyö luunsolmuista niskatukkaan hikeä virtanaan. Hän jatkaa
jatkamistaan. Kipu lakkaa vähitellen tuntumasta. Loikkaava askel
norjistuu norjistumistaan. Silmät ovat terästyneet entiselleen. Ne
hakevat yli kimmeltävien hankien yhä uusia ja uusia määränpäitä. Hän
ei osaa kääntyä takaisin, ennenkuin hätkähtää yht’äkkistä näkemäänsä.

Souselän eteläpäissä kiertää äkkiä ilmoille Mustasalon takaa
hiihtävä jousellisjoukko. Ne saattaisivat olla Soiniemestä päin
tulevia Juoksan hakemia lapinmiehiä, mutta niillä ei näy pororaitoja
missään. Ei enempää kuin yksinäinen ajokas, joka jutaa hiihtäjistä
sivummalla... Kurjen Torako? Se voi olla vainotiellä häntä
vastaan! Hän heittäytyy suulleen pienen selällisen karin taakse.
Jää tarkkailemaan. Pattoisen ajan piileskelyt kiertävät muistiin.
Silloinen suupieleen syntynyt katkera juova piirtyy jälleen näkyviin.
Hän kyllä tietää suojelevansa selkänahkansa matalaselkäisenä
kettunakin... Koura tapaisee miekantuppea pitkin vaistomaisena
vihanmerkkinä.

Joukko lähestyy lujaa vauhtia. Piileskelijä kiertää hitaasti karia
pysyäkseen näkymättömissä. Jo erottautuvat hiihtäjien jalat ja
käsivarret. Makaaja jää tuijottamaan eräisiin jalkapareihin. Ne
puskevat eteenpäin levällään, aivankuin tarpoisivat paksua lunta.
Ja se lykkäilee ... tuo mies molemmin käsivarsin, toisessa kourassa
sompasauva, toisessa jousenkaari. Kuva on kummallisen tuttu. Sen
takana painelee kaksi matalaa jääräniskaa ... niilläkin matalat
haarat levällään...

”Sorrilaisia!” Tapo huudahtaa ponnahtaen suksilleen. Tuntui, kuin nyt
vasta olisivat olleet oikeat suksiparit jalkapohjien alla.

Mieho seisoo ällistyneenä. Kerää vähitellen päähän järjentapaista,
mutta ei saa vieläkään irti tavallista honotustaan. Nostaa vain
molemmat kämmenensä ja tarraa kumppaninsa hartioihin, niin että tämän
polvet notkahtavat.

”Noh, siinä sitä ollaan! Ja minä kun luulin, ettei ole tapetulla
kahta päätä”, Mieho alkoi lopultakin sanailla.

Oli näet tullut huhu Pirkkalaan, että lappalaiset olivat Kalsoisten
pojan tappaneet palelluttamalla Päijänteen jäille ja heidän,
hinsalaisten ja narvalaisten, oli muka pitänyt lähteä hakemaan susien
kaluamat luut edes pussiin pistettäviksi.

”Mutta eivätpä näy, rutto syököön”, Mieho takalteli edelleen,
”hurjan luut ensimmäiseksi mätänevän, sanotaan...” Taajaksi ryhmäksi
työntyneet miehet seisoivat nekin ymmällä naama. ”Johan ma sen
sanoin, jotta ... ei Kuura-päällikön poika uhaten kuole”, lisäsi
Hinkka-ukko, joka oli ajanut laitamalta pulkassaan.

Tapo oli kahmaisemaisillaan ukon ryntäilleen. Sen naama aivan kuin
paistoi kotoista iloa ja ennenmuinoisia tarinanpitoja rakovalkeilla.

Mutta hän synkkeni samassa. ”Mitä tiedät, Hinkka, maammostani?” hän
kysäisi hengähtäen syvään, ”liekö entisillään ... pakosaunassa?”
”Hoideltu on, onpa hyvinkin, mutta kalmoillisia se sinua varten
paistelee ja ohuiksi ovat hivenneet hiukset päänsärystä ja surusta.”

Tapo ja Mieho läksivät hitaasti, rinnakkain, jatkamaan matkaa. ”On
sinne tullut jo pitkämatkaisiakin hautajaisvieraita ... Kokemäeltä
saakka”, Mieho tokaisi hartaana lykkiessään. ”Sarkoisten tytärkö ...
Marettako?” ”Sepä se ... sukuloi Sarkolassa ja kuuluu kuolinhuhujen
tultua kuivahtaneen tyhjän tuokkosen näköiseksi...”

Tapo antoi mennä pari tavallista pitempää lylynmittaa ja iski somman
hankeen. ”Hoi, Repo!” hän huusi. Koko jono pysähtyi. Vaitelias
Repo-ukko työntyi eteen. ”Turhaan sinä täällä, Repo, aikojasi
lykkäilet ... rakentaja. Paina takaisin, vie sana maammolle, että
olen elossa, ja sano Sarkoisten tyttärelle, jotta hankkikoon sinulle
miehet kaatamaan pirtin seiniä hongikosta, niin ... onpa jo syksyllä
pystyssä kihermät uusien ortten alla!”

Repo-ukko nyökkäsi jäyhästi myhäillen. Tapo loikkasi pitkiä lylyjä
eteenpäin huulilla yhäkin kuin koirankurinen vastaus niihin Maretan
sanoihin, jotka hän oli kylmässä ivassa singonnut häntä vastaan
Nohkuan rantakaltaalla.

Taivassalon suuren saaren liepeillä hän selitteli Mieholle:
”Huomenissa painutaan taas etelään Karjalantien päähän vuottelemaan
Rautapartaa ja samalla matkalla käväistään Hollo-jättiläisen
pateilla, se kun taitaa olla, ukko, meikäläisille suvunsukua.”

Silmät välkähtelivät rohkeita aikeita. Mieho naurahteli myötäsukaan,
ymmärtävästi, sillä Hollolan laajoilla takamailla rymysi
sääksmäkisten ja pirkkojen sukulaismiehiä, joista saattoi nostaa
metsällisen verran jousellista urosta, miekkaa ja keihästä.

18.

Kostaja.

Tällä kertaa puski kevät suoraan etelästä. Sieltä, Kauppajoen suista,
kevätahava nousi nousemistaan kohti Hollolan erämaanasutuksia.

Se rouhaisi pahasti pienen Hahmajärven syltäpaksuja jäitä ja pani
pian senjälkeen kirret liikkeelle Jarvalan savimailla, jossa
Jarva-isäntä oli jo monet vuodet paiskellut raivioitaan talonmaiksi.

Eikä se pysähtynyt siihenkään, etelänhenki. Lujan tuulen kantamana
se ravisteli ohimennessään Kiiluan linnatörmän kuusikot lumettomiksi
ja työntyi samaa lentoa yli koko Vesijärven, ajaen maitiahvenet ja
rasvaisimmat kutulahnat Paimelan lahteen.

Täällä päin oli tapana Kurkilan Koppo-ukon ja Paimelanperän Roton
koluta kevätkalassa. Ei puuttunut tavallisina keväinä näiltä main
elämisen touhua. Sillä kaikkine sukuineen, poikineen ja miniöineen,
pojanpoikineen ja -tyttärineen ukot tänne säännöllisesti ilmestyivät.
Silloin vetäistiin liinaverkot ohrasorsaa varten yli kapeitten
salmien, koettiin verkkolahnat ja katiskahauet. Ja kun etelä pani
oikein myrskyn myräkäksi, vietiin matalat lahnat yhä pohjoisemmaksi,
Anianvirtaan, josta työntyi muun saaliin lisäksi rasvaista ankeriasta
haasiakaupalla pyydyksiin.

Näin tapahtui tavallisina keväinä. Mutta nyt näytti pysähtyneen
näillä rannoilla elämä. Harvalukuiset vaimot ja tyttäret
liikuskelivat Jarvalan ja tämän naapureitten toukopelloilla. Muutamat
pojankurikat hoitelivat katiskankokemiset. Ja Paimelan puolessa Rotot
ja Kopot meloskelivat melkeinpä yksinäisinä ukkoina. Poissa olivat
perhekunnista nuoret miehet, isännät ja isäntäpojat.

Jo ensimmäisten painanteitten ilmestyessä pelloille he olivat näet
raskaat eväskontit selässä painuneet pohjoista kohti, Kalsoisten Tapon
kuuluttamalle sotaretkelle.

                                                  ⸻

Samoihin aikoihin oli Rapolan harjulinnakin työntynyt täyteen
pelonalaista elämää. Jo maaliskuussa, monenmuotoisten huhujen
levitessä Päijänteeltä päin, olivat Vanajan etelärannoilta,
Saarioispuolelta, ja yhtä hyvin Vuorentaan pohjanpuolisista
kyläkunnista sääksmäkiset, varsinkin äveriäät talolliset, vaeltaneet
karjoineen ja vaimoväkineen linnan turviin. Sen suojahauta oli
täyttynyt laihasta takkuisesta karjasta, joka vaivoin pysyi hengissä
mukana tuoduilla heinillä ja lehdeksillä.

Rapolan lännenpuoleisille rinteille olivat pakolaiset pystyttäneet
perhekunnittain havumajoja, joista saattoi, vainolaisen ilmestyessä
itäportille, nopeasti päästä hirsivarustusten turviin.

Täällä, pääportilla, seisoi yötä päivää tornissa tähystäjä,
tuijotellen herkeämättä yli Vanajaveden Tenholan linnakangasta kohti,
josta hyökkääjiä odoteltiin.

Kaakkoisportille oli ajettu Voipalan hiekkahaudoista soraa ja kiviä
ja parhaillaan lujitetaan sen puolen rappeutunutta etuvarustusta
suurin miesjoukoin.

Hirsivalleille rintasuojuksen taakse on kannettu ammuspaikkojen
kohdalle heittokiviä valmiiksi kasoiksi, joista tappelun tullen
niitä sopi vierittää jyrkännettä alas, joka sekin oli jäädytetty
valeluvesin kovaksi iljanteeksi.

Liesikivillä, jotka kiersivät säännöllisin välimatkoin pitkin
hirsiseinien sisäpuolta, seisoivat mahtavat padat täynnä vettä,
vierillä halkopinot, joilla piti kiehuttaa vesi tulikuumaksi
hyökkääjien niskan polttimeksi.

Mitään ei ollut lyöty laimin, sillä linnanvanhin, Reko-ukko, on
levottomalla mielellä yöt ja päivät. Voipalan Aikari tyynnyttelee
päämiestä. Kosto uhkasi hänen arvelujensa mukaan vain lempoisia
ja Kurjen Toraa eikä heitä, sääksmäkisiä. Mutta vanhus tietää
tunnossaan, että hän oli heikkouksissaan päästänyt Kalsoisten asian
väärille tolille käräjillä, eikä saa rauhaa. Hän on hänkin joutunut
maata ja ilmaa pitkin lentelevien huhujen valtaan.

Näistä ei enää lopultakaan osaa sanoa, mikä niissä on tarinaa, mikä
totta. Ne ovat paisuneet luonnonlasten jumaltaruisissa mielikuvissa
viikko viikolta yhä luonnottomammiksi.

Kalsoisten päällikkö oli kuultu jo lapinnoitien tappamaksi. Mutta
sitten, yht’äkkiä, se oli herännyt hiitolaisena jäänalisesta
haudastaan, kerännyt olemattomista väkeä ympärilleen, ja huutanut
kostavansa, etenkin isoisille.

”Hämeessä on liian monta päätä, niitä on vähennettävä, vähennettävä!”
oli huhu kertonut sen huutaneen hyhmäisestä suustaan.

Puhuttiin karjalaisista, Hämeen pahimmista vainolaisista, joita muka
tuo kostopäinen henkipatto oli nyt tuomassa omaa heimoansa vastaan.
Mutta yhtä hyvin huhuttiin, että sen nuotioleirit herätti jalkeille
joka aamu rautaharjainen Hiienkukko ja että koko sen sotajoukko oli
päätöntä hiitolaisväkeä, jota oli mahdotonta tavallisin väin ja asein
tappaa. Olipa lopulta itse Kalsoinenkin pelkkä vainaja, joka oli
tullut haamuna kostamaan sukunsa kolhut.

Toiset tiesivät kertoa pienempiä kummia. Orjat, henkipatot ja
häkäsaunalaiset se oli kerännyt ympärilleen, luvannut niille
valtamiesten maat ja mannut ja lapintenaville verisen koston
raskaista veroista ja orjuuttamisesta. Ja nyt kuulema sinkoilivat sen
vierillä ja etujoukkoina määrättömät laumat kotakansan ajokkaita,
joka ahkiossa vinosilmä tulikulkku, kourassa noiduttu jousi ja
jousella myrkytetty lapinnuoli.

Kun humahti raskaasti harjun kuusikko kevättalvisessa ilmassa,
silloin kammahti Rapolassa jousellistenkin mielet. Se aivan
kuin ennusti kostajan saapumista, sillä siinä hohahti itsensä
metsänsaatanan henki. Eikä se ollut mikään kumma sellaista kuulla
ja uskoa. Huhuttiinpa varmana seikkana, että Kalsoisten poika
oli entisestään, näöltäänkin, perinpohjin muuttunut. Sen tukka
oli kuulemma niskasta lähtemättömässä kuurassa, ja kiireeltä se
harotti pystyssä kuin nauloitetun nuijan piikit. Eikä sitä kyennyt
kukaan iskemään vastaan, sillä sen käsissä oli manalanäijän antama
soittokoje, joka oli tehty ruumiinlavasta ja jota tuo hajatukkainen
kostaja raiutti jäisin rantein, jäisin sormin ja jäisin kynsin,
silmissä sammumaton verenkarvainen poltto.

                                                  ⸻

Niinpä kun eräänä kajakkana iltapäivänä juoksee viesti
läkähtymäisillään Reko-ukon ja Voipalan eteen ja läähättää
silmät kauhuisina, että suunnaton, kiemurteleva jono hiihtäviä
jousi- ja keihäsniekkoja, nuija- ja tapparamiehiä ja lapinpulkkia
oli noussut Oitinkärkeen, vavahtaa koko linna- ja pakolaisväki.

Linnanvanhin ja Aikari panevat sytyttämään tervasoihtuja itäiselle
portille, jotta vainolainen ei pääse yllättämällä kiertämään
pohjanpuolisille valleille, joiden alla rinne on matalin. Itse he
rientävät parhaat jousimiehet mukanaan kaakkoiselle etuvarustukselle,
jolla työt on jo tältä päivältä lopetettu.

Kuulakka ilma sakenee nopeasti iltahämäräksi. Suojahaudasta, jossa
karja märehtii viimeisiä kerporippeitään, nousee raaka sumu ylöspäin
tasaisena huuruna.

Reko-päällikkö seuraa tutisten, hämärin silmin rantatietä, joka
kaartuu Kiiliäntalon kupeitse Oitinkärkeä kohti.

Musta lukematon vana miestä hiihtää loppumattomana lonkerona
rantajäätä pitkin. Tosiasiassa on lähestyvä joukko tuskin yli
kolmeakaan sataa miestä. Mutta sankka hämärä, Kalsoisten sotamaine
monessa polvessa, kostajaa vastaan tapahtunut vääryys ja suunnattomat
huhut saavat joukon näyttämään moninkertaiselta.

Päämiesten ihmeeksi ei vainolaisjoukko kuitenkaan ryhdy suoranaisiin
sotatoimiin. Se nousee linnalaisten näkyvissä Voipalan tietä kohti
kaakkoisporttia. Sen etujoukko ei häikäile nousta aivan varustuksen
alle, soihtujen valaisemalle aukeamalle, jousien tähdättäväksi.

Alhaalta kuuluu Kalsoisten Tapon jyrkkä, kaikuva ääni: ”Missä on
linnanvanhin? Tulkoon kuulemaan puhettani!”

Hänellä on yllään lyhyehkö kevyestä vasannahasta tehty takki. Päässä
on iloisennäköisenä, hieman kallellaan korkeasakarainen korvuslakki.
Tulenvalossa välkehtii voimakkaasti hänen saalisvyönsä suuret soljet
ja heilahtelevat ympyrälevyt. Mutta jokaisen on helppo nähdä, ettei
hänellä ole edes miekkaa hankkiluksessa, ei keihästä kädessä tai
huotrassa.

Reko-ukko on ymmällä. Aikari on jotain vastaamaisillaan, varsinkin
kun näkee sukulaismiehensä, Miehon, seisovan leppoisassa hahmossaan
Kalsoisen lähettyvillä. Mutta hänkin jää odottamaan ylimmän päällikön
sanaa.

”Eikö vastata?” kajahtaa jälleen kostajan ääni, nyt jo uhkaavasti.
”Vainolaisenako olet tullut, korpirosvo?” saa linnanvanhin lopulta
sanotuksi. Sanat kärähtävät ärtyneinä, mutta epätodellisina. Niissä
on enemmän höperöivää tolkuttomuutta kuin tietoista syytöstä. Silloin
vastaa alhaalta vakava ääni, joka tuntuu kuin takovan moneen kertaan
mietittyjä ajatuksia: ”En ole tullut omaa heimoani vastaan. Olen
hakemassa oikeuttani sinun vapisevista käsistäsi.” Syntyi lyhyt
hiljaisuus. Viimeisissä sanoissa oli jo ollut kylmää halveksumista
ja ne jatkuivat vääjäämättömänä käskynä: ”Tulin hakemaan miekkaani,
jonka konnien avulla lautamiehesi kädestäni riisti. Tuo se tänne!”
Aikari tokaisi jonkin käskyn lähimmälle jouselliselle.

”Mitä muuta haluat?” kysyi hetken kuluttua Reko neuvottomalla
äänellä. ”Kurjen Toran päätä! Se rosvo on heitettävä tuohon ...
eteeni.” ”Ei ole täällä kurkelaisia...” ”En usko sinua, sinä
valtariksi höperö! Puhukoon Aikari!”

”Mies oleilee Sotavallan tienoilla, Mäyhäjärvellä. Sinut se on
taitanut luulla vainajaksi”, vastaa Voipalan isäntä totista totta.

”Hyvä on. Missä on miekka? Se on tuotava tuohon käteen!”

Odotetaan kotvan kiusallisessa jännityksessä. Vihdoin, jousellisen
juostua sen Rapolasta, astuu Aikari raskaasti avautuvasta portista ja
ojentaa sen Kalsoiselle.

Tämä työntää sen hankkilukseen sanaa sanomatta. Mutta hetken
kuluttua soi hänen äänensä entistäkin ylpeämpänä: ”Ja vielä sana,
Reko-ukko! Pane kiertämään viestikapula. Mies joka talosta ympäri
Vanajan tulkoon kahden viikon kuluttua rakentamaan Kalsoisten
entiselleen. Haluan viettää Kurjen Toran peijaisia oman isäntäpöytäni
päässä! Kuuletko, ukko?”

Kun ei vastausta heti kuulunut, hän ärjähti kiivastuneena: ”Muussa
tapauksessa valloitan linnasi ja asetan oman mieheni sen päälliköksi!”

”Puheesi on oikeus ja kohtuus. Käräjien väärä tuomio on heimon
myöskin korjattava”, vastasi silloin Aikari jyrkin sanoin. Ja Reko
näytti höpisevän jotain myönnytykseksi.

”Hyvä on. Te kuulitte, miehet?” huudahti Tapo. Lähimmästä ryhmästä ja
alempaa rinteeltä, koko sotajoukosta, kuului silloin hurja karjahdus
vastaukseksi päällikölle.

”Hoi, miehet, matkaan!” Tapo jatkoi. ”Ruosteenkarvaiset mäyriäiset
maahisten pariin ja korpirosvo päättömäksi!” Jälleen raikui
voimakas, pitkä huuto rinnettä pitkin. Päällikkö oli noussut
suksilleen ja laskenut sokealta näyttävää vauhtia alas jyrkänteen
petäjikköpylväistöön.

Niin katosi kostajan sotajoukko nopeasti rantatielle, nousi
jälleen Rapolan kohdalla näkyviin harjun rinteelle ja hukkui taas
sen ylimmäiseen kuusikkokorpeen kuin saalista ajava, pitkänä ja
matalaselkäisenä juokseva tuhatjalkainen peto.

19.

Tilinteko.

”Junnin jannin juppaniska, en paremmin sano”, känisi Sorrin
Mieho yönuotiolla, Kuljunlinnan varustuksilla, josta Aimalainen
oli edellisenä yönä paennut jäljettömiin. ”Se vääräsääri, se
vintturakoipi, se pyörösilmä jänis”, hän ärryttelee sisujaan. ”Ollapa
tässä ajossa minun pystykorvani Turja myötä, en kehtaisi näyttää
silmiäni omalle koiralleni. Ei enempää kuin jänönpapanoita puskikot
täynnä, mutta ampumamatkalla ei ainuttakaan töpöhäntää...”

Mieho oli tottakin kiukuissaan, vaikka leuat jäytivät äsken
teurastettua ja tuoreeltaan paistettua poronlihaa.

Sorrin isännän vahvimpia puolia ei ollut suinkaan nopea vauhti
hiihto- tai jalkataipaleella. Ja nyt oli Kalso-päällikkö
riepottamalla riepottanut häntä ja muita pitkillä hikisillä
koiranjuoksuilla. Oli jättänyt Lempoisten harjulle, Hiidentielle,
Arpian satakunnalla miehellä sulkemaan Kurkelaiselta tiet
eteläänpäin. Ja itse oli kääntynyt pääjoukon nenässä Liuttulan salmesta
pohjoista kohti, painellut Mallasvettä ja Roinetta
Liuksialan lahteen ja täältä suoraan itäänpäin järvi- ja
kangastaipaleita Kuljunlinnan selkäpuolelle, Sääksjärvelle.

Se oli ollut Miehon mielestä ihmisen rääkkäämistä. Jo puolimatkasta
olivat rannat alkaneet lotista keväthölskeessä. Maataipaleella
oli yhtä hyvin lyly kuin kalhukin istunut kuin änähtämättömään
tervaan. Porotokka, jota käytettiin mukana teuraskarjana, oli
saanut kevätrupea kieleen, kalmanajoksia kurkkuun ja keuhkoihin.
Mitkä kaahasivat hulluina hottoa lunta, mitkä kyykkytaudissa seisoa
sojottivat selkä köyryssä yhtämittaa olemattomalla tarpeellaan. Oli
siinä ollut muilla jos lapinpojillakin juoksemista, huutamista ja
tarpomista. Eikä enempää ollut nukuttu kuin lyhyt yönkuuro ihoon
jäätyvissä ketaleissa.

Joka aamun sarastaessa oli päällikkö karjaissut jalkeille. Oli ollut
kiire muka. Aimalainen oli yllätettävä pirunlinnassaan.

Kesken kiukkujaan rupesi Mieho kuitenkin vähitellen itsekseen
hörähtelemään.

Oli se ollut hupaista sekin ... voittaa kerran tappelematta. Jos
olikin ollut hikistä taival, oli se ollut heille molemmille, Tapolle
ja hänelle, kuin tuoreen ja terveen kevätlaihon nousemista yht’äkkiä,
kuin loitsimalla nääntyneeltä näyttävästä maaperästä.

Kylänloppuiset, läksijäimet ja kaikki osattomat, jotka olivat saaneet
Kalsoisen viestit vapaan miehen pelastamisesta, vaelsivat yksitellen,
ryhmin ja joukoittain heitä vastaan.

Häkäsaunojen ovet olivat kaikkialla avoinna. Kituliaan elämän
huolluttamia kasvoja työntyi kynnyksiltä päivänvaloon. Turtunut
horros oli aivankuin pesty niiden hipiältä. Haleat silmät, jotka
olivat salavihaisina tai tylsinä tuijotelleet isoisiin, olivat
terästyneet. Kumartuneet selät olivat suoristuneet. Ja jokaisessa
kourassa oli toista jos toistakin kättä pitempää ... Kalsoisten
puolesta aimalaisia ahmatteja vastaan.

Sen mitä he, häkäsaunalaiset, olivat kuulleet kaukaisia tarinoita
Kiesuksesta, joka oli astunut taivaasta osattomia ja orjia
avittamaan, sen he sovittivat Kalsoisten nuoreen päällikköön, joka
oli ollut vainottu kuin hän, Juortanin jumalanpoika, ja kärsinyt
nälkää ja pakkasta kuin he, osmeroisten sortamat miehet...

Tällaisina he saapuivat Tapoa vastaan, kuin lunastajansa luokse. Ja
kostajan sotajoukko lisääntyi päivästä päivään, aivankuin uudestaan
tervehtynyt Hämeenpelto olisi kasvanut joka kokkareeltaan miestä
ja miekkaa. Tuntui kuin kevätahava itse, huhuileva ja huimapäinen
Tuulenpoika olisi lakaisemalla lakaissut viimeisetkin ruvet ja rokot
maaemon hipiältä ja nostanut miesten lisäksi vieläpä keskenkasvuiset,
heikkorintaiset pojantenavat ja yhtä hyvin luutuneet ikäloput
taistelemaan oikeamielisestä elämän menosta...

Niinpä oli tapahtunut, että tultaessa Sääksjärvelle oli joukko
Roineen ranta-asutuksilta, Lempoisten kyläkunnista ja lännempääkin,
Naistenmatkasta saakka, paisunut lähes kolminkertaiseksi.

Jopa oli alkanut tulla vastaan yksiä ja toisia Kuljunlinnasta
karkailevia Hirvi-päällikön omia jousellisia, joille oli käynyt
sietämättömäksi Aimalaisen ahne ja töykeä vallanpito.

Ja tapahtuipa yhäkin ihmeempää. Tuskin oli Sääksjärveltä päästy
Ahosten järven pohjoiskolkkaan, kun tulvahtaa vastaan melkeinpä
puolet Kuljun linnan puolustajista, tuoden viestin, että
Hirvi-päällikkö oli paennut lähimpine miehineen itäänpäin, henkipaton
ja rosvon taipaleille.

Ja tässä sitä nyt oltiin. Eikä päästä lähtemään ennenkuin velimiehet
ja Revon Hänni palaavat kuulostelemasta Kurjen Toran leiripaikkoja.

Kymmenkunnalla nuotiolla paistetaan poronlihoja. Sininen savu
pysyttelee hirsimuurien sisäpuolella melkein kuin summattomassa
pirtissä. Tarina kiertää kutakin nuotiota yhtämittaisena
äänensorinana. Tapo käyskelee yksinään suojavallia pitkin
ampumakorokkeella. Pysähtelee ja jää hetkeksi tuijottamaan etelää
kohti, jonne päin vartiomiehiä on levitetty Kukkolan taloon saakka.

Mieho on ruvennut tutunomaisesta savunkärystä ja raukaisevasta
lihasta torkahtelemaan. Nyt hän on jo näkemäisillään koiranunia
Sorrilan suunnattomasta valtaojasta joka panee Tyvyn Liuha-ukon
pihisemään kateellisesta kiukusta. Sopii, sopiipa siihen peltoon
tänä keväänä panna itämään ohra ja kaura. On vähältä, ettei
Lokka-emäntäkin pullukkapoikineen tule siinä samassa miehen
unensekaiseen mieleen. Ainakin huulet mutruilevat jo makean muikeina
sorrilaisia unennäköjä.

Mieho herää siihen, että Tapo kävelee levottomana hänen päänsä takana
ja kyselee tiukasti jotain hengästyneen näköiseltä vahtimieheltä.

”Nee, nee ... ei tässä laiskan touko kasva”, ennättää Mieho
venytellä pöpperöisissään. Mutta silloin hänen korvansa tapaa
kauhistuttavia uutisia.

Hänen veljensä Lippo ja Teisko ovat joutuneet vakoilumatkalla
Kurkelaisen joukkojen käsiin. Revon Hänni on säilyttänyt nahkansa,
päässyt henkihieverissä Kukkolaan, ja vahtimies on tuomassa sanaa
onnettomasta tapauksesta.

Tuskin Mieholle selviää hirvittävä todellisuus, kun raskaat vedet
alkavat herua silmistä. Hän näkee takanaan, tarolaisen ojassa,
pitkän veljessarjansa. Ne pallukat, ne peijakkaan tupelkainit! hän
on ärjäisevinään itkevässä tuskassa. On nieltävä jotain sanomattoman
haikeata. Nytkö ... kaksi niistä ... pallukkapojista, poissa ...
äheltävästä ja mekastavasta jonosta?

Ei se sääli, Kurjen Tora... Tämä ajatus panee silmät kuiviksi.
Kämmenet painuvat polviin. Mies hyppää tasajalassa seisaalleen. Katse
hakee kivenkupeelta tapparaa. Hän tempaa sen raivossa kouraansa.
Tappava viha on riihaannuttamaisillaan veret hulluiksi. Mutta hän
puristaa tapparan vartta rystyset valkeiksi ja jurisee hampaistaan:
”Se mies ... minun osalleni ... kurko syököön, minun osalleni!”
viimeiset sanat huutavat vaatimuksena Tapoa vastaan.

Päällikkö seisoo hetken kulmalliset syvissä uomissa. ”Kummalle
tahansa”, hän sanoo hitaasti, ”Hämeeseen ei tule kevättä, ennenkuin
se mies on hakona mätänemässä.”

Ja samassa kajahti käsky yli leirin: ”Hoi, miehet, matkaan!”
”Matkaan, miehet, matkaan!” toisti Mieho luonnottomana kaikuna
perässä. ”Mutta minä sen tapan, minä yksin sen tapan!” hän karjui
painuen tappara ainoana aseenaan eteläporttia kohti.

                                                  ⸻

Kurjen Tora oleilee Mäyhäjärven pienessä saaressa, josta läntiseen
niemeen on nuolenkantaman matka. Saarta, kuten vastapäisiä
rantojakin, kiertää sula vesi, mutta paksu, joskin hauras jää peittää
vielä toivottoman harmaana järven.

Hän tietää olevansa loukossa. Hän on äskettäin yrittänyt Lempoisten
harjua etelään päin, mutta Arpia on lyönyt hänet takaisin. Senjälkeen
hän yritti itään, Mallasvettä kohti. Mutta sielläkin oli Kalsoinen
menomatkallaan nostanut sekä pieneläjät että talolliset häntä
vastaan. Nyt hän saattoi sitäkin vähemmän avata tietä länteen päin,
Vesilahden vauraisiin kyläkuntiin, joissa joka mies oli valmis
tappelemaan kalsilaisten puolesta.

Kurkelainen tiesi olevansa umpikujassa ja vieläkin pahemmassa:
sudenhaudassa, jonka partailta kohta putoilevat takaa-ajajien nuijat
pääluuta kohti.

Mutta hän on päättänyt myydä henkensä verisesti. Koko Lempoisten
Nurmikunnan talot on tyhjennetty muonasta. Nälkään ei häntä hevin
näännytetä. Veneet järven rannoilta on tuotu tänne, pakopaikkaan.
Hauras jää ei enää kannata enempää kuin ehkä yksinäisen miehen
sieltä täältä. Ja hänellä on vielä viitisenkymmentä henkipattoa,
joilla ei ole mitään armontoivoa ja tappelevat jokainen viimeiseen
kuolinkolkkaukseen saakka.

Parhaillaan, aamun sarastaessa, korpipäällikkö reuhottaa
nahkaisillaan nuotion ääressä, kulunut ja ryvettynyt
hirvennahkaviitta levällään. Keihäs ja miekka on käden ulottuvilla.
Hän tuijottaa aprikoivin ilmein kahta rantapetäjää, joissa torkkuvat
sidottuina Lippo ja Teisko.

Pojat ovat nälästä ja voimattomasta kiukusta retkahtaneet aamuyöstä
horteeseen. Teisko, nuorempi, äännähtelee katkonaisia parahduksia
painajaisen kourissa. Lippo nuokkuu tukka silmillä ja puhisee kuin
raskaassa unessa.

Tora naurahtaa. Olipa se aika tempaus ... viimeiseksi teoksi,
tuo poikanallien kiinniotto. Tai ehkäpä ei sittenkään viimeinen
temppu? Niillä voi kukaties ostaa vapaan pääsyn ... takaisin
korpiin, Ylimmäisen rannoille, jossa vuottaa komea vaimo ja
Vaino-poika, karhuntaljalla synnytetty, upeilla rinnoilla juotettu ja
karhunmaksalla syötetty tenava...

Hän murahtaa melkein hyväntuulisesti. Siitä se nousee ... kostaja,
jos sattuu päättymään tämä tora manalaan...

Mies nousee, ojenteleiksen. Laaja hammaskarsina avautuu äänettömään
nauruun. Sopiipa Kalsoisen ja pölhöpäisen sorrilaisen saada ensi
näkemäkseen pojankurikat nuokkumassa rantapuissa!

Lippo havahtuu ja tuijottaa Toran kookasta hahmoa kuin pallisilmäinen
sammakko haukkovaa käärmettä. Ajatus ei enää liiku sinne eikä tänne.
Mutta rosvon käännyttyä loitommaksi hän jurahtaa Teiskolle: ”Korvat
auki, poika, ei tässä nyt sentään olla liekapäisiä nautoja... Kuulin
keskiyöllä kolahteluja järven yli ja hakkuuta, kirveeniskuja puun
kylkeen. Taatto on tulossa.” Teisko kavahti pää pystyyn. Ja molempien
korvat kuulostelivat herkeämättä jäälle päin.

                                                  ⸻

Seuraavan yön pimeimpänä hetkenä vastapäisen niemen kainalossa
ja kärjessä liikahtelee äänettömiä varjoja. Kukin niistä kahlaa
varovasti rantavettä selässä jouset, toisessa kourassa keihäs,
toisessa pitkä riuku, jonka avulla piti kannatella ruhoa hotolla
kevätjäällä.

Tapon miesten piti päästä aamuhämärän alkaessa yllättämällä saaren
eteen ja mikäli mahdollista pelastaa pojat äkkinäisellä hyökkäyksellä.

Revon Hänni laihana ruipelona etenee sukkelimmin pelkän keihään
varassa. Silmät tarkkaavat rävähtämättöminä saaren rantapensaikkoa,
johon hän aikoo sujuttautua löytääkseen ajoissa vakoojakumppaninsa.
Tuossa ... aivan edessä on jo rantasula. Tämän toisella puolella
hän on erottavinaan Sorrin pojat petäjän tyvessä. Nuorukainen jää
hetkeksi liikahtamattomaksi. Vetää hitaasti puukon tupesta ja puree
sen hampaittensa väliin. Nyt on vain solautettava itsensä jään
reunasta uimasilleen ja päästävä katkomaan köydet. Vielä kerran hän
kuulostelee. Ei pienintäkään merkkiä hereilläolosta. Hän päättää
tehdä rohkean tempauksen: hypätä yhdellä loikkauksella matalaan
veteen ja sitten... Nyt hän seisoo jo kyykyllään jään reunalla, on
ponnahtamaisillaan eteenpäin...

Silloin rävähtää rannalta jousen jänne. Poika tapailee lonkkaansa,
mutta kuukahtaa samassa veteen. Ja hurja nauru hohottaa saaresta.
Kurkelainen loikkaa rantakalliolle ja huutaa röyhkeällä äänellä:
”Seis, sammakot, tai toinen ja kolmas nuoli naulitsee nuo poikapöllöt
petäjän kylkeen!” Rämpivät haamut pysähtyvät paikoilleen.

Mieho, joka etenee Tapon lähettyvillä, ähkäisee voimattomasta
tuskasta. Toran jousenjänne kirahtaa hitaasti uudelleen rahkaan.
Miehon jäsenet ovat lamassa. Juuri ja juuri umpeutunutta keihäshaavaa
reidessä alkaa nykiä ja jomottaa kummallisella tavalla. Mutta hän ei
uskalla liikahduttaa yhtäkään jäsentä.

Tapo Kalsila on noussut. Ohentuneessa aamuhämärässä veriviholliset
näkevät selvästi toisensa, silmästä silmään. ”Mitä tahdot poikien
hengestä?” kysyi Tapo. ”Taistella yksinomaan sinun kanssasi,
jommankumman kuolemaan saakka. Ja siinä olkoon koko tappelu!” Tora
vastasi harkitsevan hitaasti.

Mutta silloin huusi Mieho: ”Minulla on oikeus taistella veljieni
hengestä! Ja jos minut kaadat, saat vapaan pääsyn miehinesi. Siitä
on takuussa päällikkömme...” Mies viittasi kumppanilleen, että tämä
antaisi sanansa. Mutta Tora päästi vähäksyvän naurun. ”Hyvä, hyvä!
Mutta vain kaupanpäälliseksi, sinä Kalsoisten kolkkapoika! Päälliköt
ensin!” ”Selvä on!” kajahti Tapon ääni vastaan. ”Muut pysykööt
alallaan, hievahtamattomina!” hän jatkoi omilleen, jotka kyyhöttivät
yhä hajallaan siellä täällä.

Samassa lensi Toran kädestä keihäs Tapoa vastaan, joka vältti
sen vaivoin heittäytymällä jäälle. Mutta tämä murtui. Mies
solahti kainaloita myöten. Tora juoksee miekka kourassa niemeen,
kiertää täältä matalaa vettä jäälle pyrkien antamaan avuttomalle
vastustajalleen ratkaisevan iskun. ”Myöhäänpä ollaan tänä vuonna
kolkkakalassa!” hyökkääjä huutaa juostessaan matalana, jalat
levällään uhriaan kohti. Rannalle kerääntyneet rosvot räjähtävät
päällikkönsä mukana hurjaan meluun.

Toran kunnoton äkkiyllätys oli antanut Tapolle. yli-inhimilliset
voimat. Hän oli vetänyt turvariukunsa yli avannon, se tuntui
pitävältä ja hän tempaisihe riuhtaisemalla suoraan jäälle, haamaisi
keihäänsä, sillä ei ollut enää aikaa vetäistä miekkaa huotrasta.

Toinen polvi oli hänellä vielä jäätä vasten Toran miekan välkähtäessä
päätä kohti. Mutta hän asetti keihäänvarren viistosti päänsä
yläpuolelle, ja isku liukahti sivuun.

Hän on jo molemmilla jaloillaan. ”Vuoroin vieraissa!” hän huudahtaa
ja sinkoo keihäänsä. Mutta vastustajalla on kilpensä. Hän vangitsee
heiton. Tapo hakee silmillään omaa kilpeänsä. Se on solahtanut
hukkaan jään murtuessa. Nyt hänellä ei ole muuta kuin miekka ja
puukko. Hänen täytyy kestää suojattomana Kurkelaisen pitkän miekan
iskut.

Mutta hän tajuaa, että vastustaja on ruumiiltaan häntä raskaampi,
eikä hänellä ole mitään kannatinriukua. Hänen täytyy estää vihollinen
hinnalla millä tahansa pääsemästä takaisin saareen, kovalle maalle.

Niinpä hän kaartaa nopeasti riuku turvanaan maan puolelle. Etenee
täältä Toraa kohti, joka hämmästyneenä jää hetkiseksi paikoilleen.

Nyt alkaa taistelu kummallisin asein. Tapo ei hellitä riukua
vasemmasta kädestään, samalla kun hän heiluttaa miekkaa oikealla.
Riuku estää Kurkelaista pääsemästä liian lähelle kilpineen ja
miekkoineen. Se saattaa hänet yrittämään kaartaen puolelta ja
toiselta vastustajan kimppuun.

Mutta tällä tavalla hän joutuu perääntymään huomaamattaan yhä
selemmälle, sillä Tapo, hyökkäyksiä torjuessaan, etenee samalla askel
askelelta. ”Häme tarvitsee puhdasta ilmaa, sinä valansyöjä ja konna!”
huutaa voitollisin äänin Tapo. ”Totta, Kalso, päällikönpäitä, on
vähennettävä ... jompi kumpi meistä!” Tora vastaa.

Pitkä sarja henkipaton vaaranpaikkoja vilahtelee varjoina Tapon
silmien editse. Tuo mies tuossa on lopultakin yksin syyllinen niihin
kaikkiin. Ja se on syyllinen vainotun ja voimattoman pahimpaan
tuskaan, siihen, ettei hän enää, onnettomimpina hetkinään, edes
jaksanut toivoa nousevansa vääryyttä kostamaan...

Tämä henkipattoajan katkerin myrkky kuohahtaa nyt pohjamujuja myöten
taistelevan miehen sydämeen. Sen täytyy päästä ryöhäämään pois hänen
sielustaan. Muuten hän ei voi tuntea olevansa puhdas ja vapaa.

Ja se väläyttää taas hänen muistiinsa myöskin itkettävimmän niistä
kolhuista, joita hän oli kurjimmillaan kokenut. Ilman tuota häntä
vastaan taistelevaa miestä ei viattoman lapinkanan olisi tarvinnut
hänen puolestaan antaa seitauhriansa ... elämäänsä!

Hän näkee hetkisen ajan kuin silmiensä edessä Synsiän erämaat
ja itsensä seisomassa piilopirtin rantakalliolla, jolta hän oli
haasianriu’ulla kolkannut Kurkelaisen rosvon jään alle, olemattomiin.

Kuvat olivat välähdelleet laskemattomassa hetkessä läpi pään. Nyt,
viimeisessä näkemyksessään, hän valmistuu kylmästi vihollistaan
tarkaten loppuiskuun.

Se mikä on tehtävä, on tehtävä pian. Tora on peräytymistään
peräytynyt hakien jalkojensa alle lujempia jäänpaikkoja. Mutta nyt
hän on jo pääsemässä lähelle vastarannan niemenkärkeä. Ja siellä hän,
Tapo, oli joutuva kilvettömänä epätasaiseen taisteluun.

Määrätyssä hetkessä hän näkee Toran seisovan pahasti tummuneella
jäänlaikalla. Silloin hän heittää koko kohtalonsa yhden ainoan iskun
varaan. Miekka lahtaa kädestä jäälle. Molemmat kourat tarttuvat
riukuun. Käsivarret kohottavat sen korkealle. Pitkä vartalo
jännittyy, korkenee eteenpäin työntyväksi hyökkäykseksi. Ja valtava
isku rusahtaa Kurkelaisen kypärään. Jää murtuu kuin olisi ollut
miehen alla pelkkää haurasta kohmaa. Taintunut, raskas ruumis katoo
ääntä päästämättä eikä nouse. Jäljellä on vain pieni, pyöreä avanto.
Tapo Kalsila huoahtaa muutamin hengenvedoin raskaan rintansa tyhjäksi
ja jää väsyneenä tuijottamaan.

Korviin alkaa kuulua pitkin jäätä nouseskelevien miesten huikeata
huutoa. Kurjen miehet seisovat saarenkärjessä tiiviinä, synkkänä
ryhmänä. He odottavat kuolemaa.

Mutta voittaja ei heitä vielä näe. Sillä rantavedessä käy jäitten
sohina, melske ja molske. Lippo ja Teisko haamivat parhaillaan
jäänreunaa, joka lohkeilee lohkeilemistaan. He lyövät puukkonsa
hampaat irvessä jäähän ja pyllistelevät ylöspäin pyöreitä
takamuksiaan, vetääkseen ruhonsa kovalle paikalle.

Tapo ei voi olla nauramatta. Siellä jyllää Sorrin pallukoitten
terve elämänvoima! Samaan melskeeseen hinaa Mieho kahlaten ja
uiden rantaveteen pelastunutta Revon, joka näyttää kylmän
kohmettamalta tai on kukaties jo kokonaan menehtynyt.

Kalsilaisten riukujen avulla uijat autetaan kaikki jäälle turvaan.

Tapo lähestyy voitetun vihollisensa miehiä: ”Ken teistä antautuu, saa
armon. Ja tämänkeväiset Pirkkalan käräjät päästävät teidät henkipaton
kiroista, sen takaan!”

Epäluuloiset rosvot tuijottavat yhä synkkinä. ”Tarvitsen miekkamiehiä
suureen sotaan. Otan teidät omiksi miehikseni. Ken suostuu,
kahlatkoon tänne eteeni, ken ei, vetäytyköön jään yli vastarannan
itäisiin erämaihin ja jääköön halveksituksi rosvoksi!” voittaja
selittää lopullisen tahtonsa.

Suurin osa entisistä kurkelaisista tottelee. Vain harvat katoavat
saaren tiheikköön painuakseen entisille taipaleilleen.

Tapo Kalsila on voittanut koko Hämeessä puolelleen heimolaisten
mielet ja kaikki sen jouset ja keihäät.

20.

Uudessa Kalsilassa.

Kalsilan lahden pohjukasta nousee karjapolku idänpuolisille
metsämaille, joilta parhaillaan illankuhjeessa palailee Hupari,
kyläpaimen, karjoineen. Nyt juuri on vuorollaan kylän päätalo
antamassa paimenelle yölavitsan ja muonan yhtä moneksi yöksi kuin
on talon karjassa päälukua. Tästä on ylen hyvillään Hupari-ukko,
sillä ei anna Anukka-emäntä turhia kitsastellen paimenelle kuuluvaa
voinokaretta, lampaanpakaraa ja reikäleipää. Sen talon antimista jää
tavallisesti talvenkin varalle monenlaista särvintä. Eikä sieltä
syksylläkään työnnetä pelkkää kourallista likopellavaa tai kapallista
viljaa nupopäätä kohti. Runsaat ja lämminkätiset ovat olleet aina
Tiurittaren hyvittäjäiset. Ovat olleet tätä ennen ja koomminkin tänä kesänä,
kun Kalsila on koko Pirkkalan ja kukaties koko heimon päätalo.

Paimen täräyttää lehmänsarvitorvellaan sellaisen tulokaiun, että
pikkuinen aputyttö, Ravenikki, pitelee molemmin käsin korviaan.

Koko karja pysähtyy töllistelemään. Tyttö ja Hupari seisahtuvat myös
ja jäävät tuijottamaan ihmeissään uuden uutukaista linnataloa.

Sen tanhuarakennukset, näiden väliset hirsisalvokset, kattotuohet,
palkit ja malat, kuten entistä välkeämpi päärakennuskin, paistavat
kirpeän keltaisina ja nurkanpäät tasaisemmin veistettyinä kuin oli
yleensä siihen aikaan tapana.

Mutta piha ja tanhua ovat entisestään laajentuneet, sillä pirtin
pohjoispäätyyn on kulmikkain rakennettu melkein yhtä kookas
vieruspirtti, joka muistuttaa Vuojolan asetupaa ja joka onkin
tarkoitettu pelkästään päällikkötalon jousi- ja metsämiesten
olinpaikaksi.

Tarkalleen entisensänäköinen palokärki seisoo uuden pirtinviirin
latvassa, nikamiltaan vielä tuoreessa lampaantalissa, niin että se
somasti keinahtelee melkein tuulettomassakin ilmassa.

Vain ulompana seisovat riihi- ja pajarakennukset ovat vanhoillaan,
kuten myöskin pihanperän isännänkuusi, joskin toiselta kyljeltään
palon jälkeen kuivaksi ruskehtaneena.

Kylän yhteiselle karjakujalle näyttää jo keräytyvän
naapuritaloisiakin vaimonpuolia hakemaan kukin oman talonsa elikoita
iltalypsylle.

Kivikkorinnettä, joka riihen kupeitse kallistuu rantaa kohti,
karjakujalle, kulkee Kalsilasta päin joustavin askelin hoikka nainen.
Mäenrinteen kiviä kiertelevä kallioimarre paistaa paimenten silmään
saakka kirpeän keltaisena ja astujan punankirjava esiliina häilehtii
maan heleätä keltaa vasten häikäisevänä liekkinä.

”Joko lie Sarkoisten neito nuorikkona talossa?” utelee Ravenikki.
”Mitä lie”, Hupari hekottaa pieni nenä naskalina leveässä naamassa,
”katsotusviikolla, sanovat ... housuviikolla, jotta emäntä kokee,
osaako naittilas nännit heruttaa ja miehen takamuksiin panna pitävät
paikat...”

Tyttö tirskuttaa. Kellokas on alkanut painua alamäkeen.

                                                  ⸻

Kun Maretta ajaa karjaa ylämäkeä ja pääsee riihitielle, tulee
Konhosta päin Tapo levottomin askelin. Neito pysähtelee epävarmana.
Mutta mies ei näytä kiirehtivän päästäkseen hänen rinnalleen. Joutuu
kuitenkin vierelle astumaan ja sanoo kuin jotain sanoakseen: ”Työstä
työhön morsianta, sanotaan ... katsotusviikolla.” ”Sanotaanpa niinkin
ja jatketaan, jotta ... unesta unehen ihmisen lasta”, vastaa Maretta,
mutta hänen sanoissaankin on vierastelemista.

Sarkoisten tytär oli, kuultuaan Tapon henkipatoksi, lähtenyt syksyllä
Pirkkalaan. Hän oli kestänyt routaiset taipaleet sydämessä hätä
ja ilo. Hän tahtoi nostaa sukulaismiehensä varjelemaan onnettoman
henkeä. Mutta mielet olivat olleet maassa koko Pirkkalassa ja
miehet pelkkiä vätyksiä. Ja siihen olivat samaan kurjuuteen tulleet
talvipakkasille huhut Tapon kuolemasta. Hän, Maretta, oli silloin
surrut vainajaa kuin kesken kaatunutta omahistansa, sulhasmiestänsä.
Ja se suru oli ollut suloisen kipeätä tuskaa, aivankuin olisi
kalmantarttuma syönyt joka jäsenestä, huokosesta huokoseen itsensä
sydäntä kohti. Mutta kun oli tullut mieheltä tieto, että hän, Maretta parka,
sai hankkia miehet talonhirsiä kaatamaan, se oli paennut,
kalmantauti, nopsaan, yhdessä ainoassa päivässä kuin tuonenkoiran
huunpurema kevätpaisteessa. Eikä hän ollut sen jälkeen osannut
kuvitella itseänsä minnekään muualle kuin tänne, Kalsilan emännäksi.

Mutta nyt, kun emäntä on pitänyt häntä täällä, kuten ainakin
morsianta katsotusviikolla, tuo mies häntä karttelee, hyvittelee,
ei päästä lähtemään ja kuitenkin karttelee. Harvoin tavatessa on
laskevinaan leikkiä, mutta katse on jossain muualla, ei hänessä, ja
koko olemuksessa on sanatonta levottomuutta.

”Etkö saanut vieläkään viestiä Rautaparrasta?” neito kysäisee
tuskallisen äänettömyyden jälkeen. ”En, en saanut”, urahtaa mies
synkästi. ”Eikö ole tullut... Vuojolastakaan päin?” hän kysäisee
hetken kuluttua, kautta rantain, mutta silmissä ilkamointia, sillä
hän tietää, että tuo vierasverinen antilas oli hyljännyt henkipaton
silloin, kun tämä oli kurjimmillaan käynyt sitä anelemassa. Tapo
ei vastaa. Hän tempautuu neidon viereltä ja harppoo pitkin askelin
luhtiporttia kohti.

                                                  ⸻

Tapo Kalsila on nyt koko Hämeen valtamies. Rapolan Reko oli pitänyt
sanansa ja lähettänyt Vanajan miehet hänen talonsa rakennustöihin.
Viime kevätkäräjillä oli hänet, Sarikka emäntineen ja Kurkelaisen
henkipatot julistettu vapaiksi ja loukkaamattomiksi. Suurtalolliset
hän oli pakottanut hyväksymään antamansa lupaukset maattomille
kylänloppuisille. Rautaparran hän oli valituttanut pitäjän
vanhimmaksi. Ja hänellä itsellään oli nyt jalkeilla tai aseisiin
nostettavissa suurempi jousellisten määrä kuin oli ollut koskaan
yhdelläkään kalsolaisella päälliköllä.

Mutta kun hän oli tämän kaiken saavuttanut, oli häntä vastaan
tullut pelkkää tyhjän tyhjää ilmaa. Mitä hän kaikella tällä teki...
heimolaisten suosiolla, väellä ja voimalla? Tähänkö hän oli jäävä ...
isännöimään päivästä päivään, vierellään Sarkotar ... emäntänä?

”En ole luotu rauhaan ... en ainakaan vielä”, hän oli vastannut
Anukka-emon kyseleviin katseisiin, jotka tarkoittivat häntä
houkutella häitten pitoon. ”Oikeata puhetta”, oli tokaissut
askareiltaan Maretta, ”ei ainakaan ennen, kun on hävitetty vieras
veriset, pippurisaksat, Harjavallasta Vuojolaan saakka.”

Tuona hetkenä oli Tapo taas tuntenut Marettaan voimakasta vetoa.
Siinä oli, rutto syököön, oikea pirkkanainen, joka osasi vaikka
sotaan hänen rinnallaan!

Tuo sama neito oli lähtenyt häntä, henkipattoa, hakemaan, kun se
toinen, vieras ... oli sensijaan ruvennut pyhimyksillä vitsomaan
jo kylliksi ruoskittua selkää... Tuo tuossa, päälliköntytär, joka
tarjosi itsensä ja lujat liitot koko rikkaan Harjavallan kanssa, oli
huoltunut surusta ja kalmoillisia leiponut, kuten Anukka-emo, kun oli
kuullut kuolleeksi. Ja se toinen ... lähetti mätäruuhessa takaisin
korpeen ... tulematta mukaan, antamatta lohtua ... luupalankaan
vertaa...

Sinä kertana Tapo olikin melkein jo sujahuttanut kosintapuukkonsa
tupellisen tytön kupeelle. Oli tokaissut Maretan sanoihin emolleen
rennosti viitaten: ”Siinä se on vasta oikea antilas housuviikolla,
ei pelkää työtä eikä sotaa! Annapa tulla sirpinsiliäisten ja
mallassaunojen valvojaisten...”

Näissä sanoissa oli ollut kuohahtavan ihastuksen lisäksi myöskin
hyvittäjäisiä Anukka-emolle, jota ohentuneine, valkeine hiuksineen,
sameine silmineen oli melkein höpöttävän lapsen tapaan hyviteltävä.

Mutta niiden pohjalla lie ollut sittenkin jotain muuta ...
karkaisevaa hyvitystä omalle miehiselle itselle, melkeinpä kostoniloa
tuota toista... hyljeksijää kohtaan.

Monet päivät senjälkeen hän oli hoitanut isännyyttä ja heimon asioita
rauhallisen ja kokeneen miehen näköisenä.

Mutta ulkona, maailmalla, tapahtui sittenkin jotain, mikä oli pian
taas hänen rauhansa tärvellyt. Setämies, Rautaparta, oli ollut viime talvesta
asti tietymättömissä. Nostaessaan kevättalvella väkeä
Hollolan takamailta ja vuotellessaan ukkoa Karjalan matkalta Tapo oli
saanut vain lyhyen viestin: ”Kestä poika tuonnemmaksi yksin. Karjalan
miehet nousevat norjalaisia vastaan. Minä lähden vainotaipaleille
myötä ... Kalsoisten etujen tähden.”

Paljonkaan enempään hän ei ollut saanut irti viestiä hiihtävästä
äyrämöisnuorukaisesta. Mutta hän tiesi, että karjalaisten lapinmailla
käytiin melkein yhtämittaista toraa Haalogalannin norjalaisia
vastaan kotakansan verotuksesta. Siellä jossain ... Kemijärven
tienoilla oli ”kahtiavetoinen maa”, jossa kävivät veroa sekä
karjalaiset että Norjan miehet. Ja siellä syntyi ryöstäjäin kesken
tappelu tuon tuostakin, milloin erämaissa, milloin Tornionpuolen
markkinapaikoilla. Ja suuretkin vainoretket yli rajaseutujen,
Lainiojoen ja Rustajärven tienoilta, toistuivat puolelta ja toiselta
harva se talvi.

Eikä hän voinut olla liittämättä Rautaparran viestiä tietoihin
Haalogalannin laamanninpojan ja Vuojolan liittoaikeista, joissa
Notburga-neito, kuten tämä itsekin oli myöntänyt, oli Rotrud-emännän
houkutuslintuna.

Siellä ... kaukana oli jo jotain tapahtunut. Sieltä päin ...
lännestä uhattiin myös Hämettä, ehkäpä ... entisiin verrattuna,
kymmenkertaisin voimin.

Niinpä nytkin, kun hän riihitiellä oli eronnut Maretasta, tarpoi
hän kuin kiusattu hirvi metsästäjän niiniverkossa. Hän työnsi
työntämällä poispäin ajatusta, että hänen olisi noustava pelastamaan
Notburga-neitoa. Mitä se ... nunnankokelas häneen kuului...?

Pajan ohi painaessaan hän repäisi koko kourallaan yhä sakenevaa
leukapartaansa. Ei noussut lakeisesta savu eikä tohissut hormi ja
palkeet Kalsilan pajassa. Sillä ei ollut tällä erää olemassakaan
talossa pajaorjia. Salonsaarelta otetut vuojolaisvangit olivat
Kalsilan hävityksessä päässeet pakenemaan, tietenkin takaisin
Vuojolan kauppalinnaan...

Hyvä, hyvä oli kai niiden siellä... noitaemännän, Bunge-herran
ja kukaties tyttären ollut nauraa Kalsoisten talon häviötä.
Ja siitäpä lienevät yhä yltyneetkin hyökkäysaikeisiin ja ...
tyttärenkauppoihin...?

Oh saatava selvyyttä, oli tehtävä jotain, vaikka rokko söisi ja
tulikurko leimahtaisi!

Sinä päivänä ei ohut hyvä kenenkään lähestyä nuorta isäntää, joka
painui omaan aittaansa kuin saalismailtaan nälkäisenä luolaansa
jolkutellut metsänpeto.

                                                  ⸻

Mutta eräänä elokuunalkuisena päivänä, jolloin tohiseva länsimyrsky
on sekoittanut Kalsilanlahden veden ruskehtavaksi savivelliksi ja
molskuttaa parhaillaan jättiläistarpoimellaan ajolahnaa tuhansin
pariskunnin lahden perukkaan, kuuluu niemenkärjestä remuava metakka.

On tullut äkkiä myrskyn niskaan kaatosade, joka viistää naamaa
kirveltävin pisaroin ja pieksee vihapäisiä aallonharjoja.

Vene laskettaa myötämyrskyssä lahtea pitkin. Perässä istuu Mieho.
Tätä vastapäätä joutilaalla teljolla Joron ottopoika Kaplahainen
ja molempien välissä kookas oluttynnöri, josta miehet yhtä mittaa
loruttelevat miehisen miehen sisustervaa yhteiseen haarikkaan.

Mieholla on räyskälakki päässä ja hänen naamansa paistaa kuin
tippuvan räystään takaa. Kaplahaispojan tuuheana aaltoileva
tukka on kihertynyt myrskyssä kiharalle ja senjälkeen oijistunut
likopellavaisina suikaleina korvia pitkin.

Mutta myrskyn meteli ei uroita kykene enää synkistyttämään. Ihossa
tuntuu kupeita myöten lämmin lotina, ja päät ovat höyrähtämäisillään
hulluiksi pelkästä jälleen näkemisestä ja veljeyden ilosta.

Soututuhdoilla vetelevät yhtä märkinä Lippo, Teisko, Hosso ja Poukka
virnistellen isompainsa tökeröitä ilonpitoja.

”Hoi, pojat, huovatkaa, huovatkaa”, loilottaa Mieho pallukoille,
”kyllä rikkaan leipä soutamattakin soutaa...” Isäntä ojentaa haarikan
vieraalleen: ”He, juopas, juopas nieprapoika, kun et järkeäsi juo!”
”He-heh”, hekottaa Jorolainen, ”minkä humala ottaa, sen aamulla
antaa...” Ja siitä laikahti yhtä päätä humalahurjana laulamaan:
”Joisin mie joka olusen, kaikki viinat vierrettäisin...”

Ja siihen katkesi laulu. Mutta samaan hengenvetoon hän alkoi
tolkuttaa kummallista tarinaa hopeasilmäisestä Ogoi-tyttärestä ja
Gauroi-veljestä, joka pelasti sisarensa Hovatitsan, pajarinrosvon,
koprista.

Ja hän pakisi, viittilöi ja lauloi, kunnes vene seisahti ankaraan
jymäykseen Kalsilan kotarantaan.

                                                  ⸻

Kun olivat iltaan mennessä humalakäet kukkuneet päänsä kirkkaiksi
Kalsilan saunanorsilla, pantiin asiat illallispöydässä taas selville
tolille.

Oli ollut miehillä syytä pitää jo eilisillasta alkaen olutjuhlia
Sorrilassa, jonne Kaplahainen oli viestimatkallaan pohjoisesta käsin,
Siikajoelta saakka, ensiksi osunut.

Kevättalvella olivat näet vuokselaiset saaneet omassa Lapinmaassaan,
Savutunturin juurella, suuren voiton norjalaisista, joiden oli
täytynyt paeta veroja nostamatta, ahkiot jousellistensa ruumiita
täynnä takaisin rajojensa taakse.

Karjalaan oli jo syksyllä saatu viestit, että Norjan puolella
suuret metsäpalot olivat hävittäneet lapinäijien jäkälämaat ja että
kotakansa, jonka oli tapana kesäkuurot paimentaa tokkiansa Länsimeren
tuntureilla saakka, oli paennut suurin joukoin Suomen puolelle, joten
Norjan miehet olivat jääneet ilman tavanmukaisia lapin veroja.

Silloin he olivat varustaneet suuren sotajoukon, syöksyneet yli
Lainiojoen, ajaneet yllättämiään metsä- ja tunturilappalaisia
muka karkureina omalle puolelleen rautakaivoksiinsa raatamaan ja
senjälkeen hiihtäneet yli kahtiavetoisenkin maan, jossa verotus oli
ollut jaettuna tasan vuokselaisten ja Norjan miesten kesken.

Ja siitä se oli syntynyt Savutunturin sinisiä hankia veristävä
taistelu, josta riitti Kaplahaisella pakisemista.

Tapo kuunteli nyrkki painettuna yhtämittaisessa jännityksessä
pöydänpäätä vasten. Nyt oli, rutto syököön, jotain alkamassa. Vetävät
taipaleet olivat auenneet suurempina kuin koskaan ennen hänen
eteensä. Ja juuri nyt, kun hänellä oli, totta vieköön, väkeä ja
miekkaa takanansa!

Nyt ei riittänyt enää hänen uhkauksensa isä Johannekselle, että
hän oli astuva viisisataa miestä takanansa Vuojolan lankkuportin
eteen ... muka kosimaan. Nyt oli asia yhteinen sekä Karjalalle että
Hämeelle. Oli ovella koko maan taistelu vieraita herroja vastaan.

Pää kuumaksi leiskahtaneena hän laski nämä ajatuksensa solkenaan
Miehon ja Kaplahaisen kuulla.

”Ruokorannoille, ruokorannoille saakka”, yhtyi Kaplahainen, ”ja
sitten me pojat ripapäitten lumikaklat kaulataan ja vierretellään
tulisen tummaiset viinat...”

Ensi iskulla Vuojolaisia ja norjalaisia vastaan oli kiire,
sillä Haalogalannin Thore Halvardinpojan oli tappio saattanut
kiireesti yhtymään liittoon Bunge-herran kanssa. Jo nyt, Saloisten syysmarkkinoilla,
piti laamanninpojan tavata Bunge-herra tyttärineen,
ja niistä kihlajaisista oli alkava lännenherrojen yhteinen taistelu
ainakin karjalaisvaltaa vastaan.

Tämä Kaplahaisen uutinen sai Tapon nousemaan hitaasti pöydänpäästä.
”Ymmärrätkö, Mieho”, hän virkkoi painokkaasti, ”että ... jos nyt me,
pirkat, pysymme aloillamme, on vaarassa kaatua kumoon karjalaisten
eteläisin raja-aita Pyhäjoella ja että senjälkeen tulee meikäläisten
vuoro ... tukehtua kahteen kitaan ... Vuojolaisten ja norjalaisten?”
”Ka, onpa niillä neuvot, saastahisilla ... yksitellen kiertää
karhunpesät...”, jupisi Mieho.

Tapo oli kävellyt valkeata honkalattiaa muurinkulmalle saakka ja
virkkoi sieltä Kaplahaiselle: ”Joko nyt uskotte, vuokselaiset,
taattoni ajatusta, jotta vain ... sekä Hämeeseen että Karjalaan
pohjaten seisoo Suomen karhu kaksin jaloin?”

Kaplahaisen nyökättyä hän seisoi jo keskilattialla ja heilautti
nyrkkiään kuin lyöden lujat päätökset pöytään: ”Hyvä, huomisaamuna on
meillä lähtö, ja minä takaan sen, ettei keritä sopuvilloja ainakaan
laamanninpojan ja Rotrud-emännän karitsasta.”

                                                  ⸻

Seuraavana aamuna seisoi Maretta tiepuolessa himmeän kellerväksi
tuleentuneen kaurapellon laidassa, jossa ojanpiennarta kiersi
tummanpunainen horsma. Hän sormeili mietteissään verenpunaista
kukanlatvaa. Kaukana jylmäsi heikosti kuuluva ukkonen. Pilvet
seisoivat jyhkeinä, torninmuotoisina möhkäleinä.

Tietä astuu Tapo venevalkamaa kohti, jossa uiskojono vuottaa
päällikköä.

”Otatko sepalukseen vai kypärääsi?” neito virkahti taittaen horsman
varrestaan. ”Eipä oteta, ei kumpaankaan!” mies virkahti naurahtaen
vastaan. ”Tuonne taakse ... keihäänkärkeen, se se ennustaa ...
vihollisen verta...”

”Jollet liene lähdössä kosiomatkalle?” tuli hetken kuluttua neidon
ahdistuneesta rinnasta leikin tapainen, mutta syvältä nouseva kysymys.

”Jos naisen tuonen, tuon ryöstämällä ja ... orjattareksi, en muuksi.”

Maretta tunsi, että nuo sanat, jotka mies oli latonut hitaasti toinen
toisensa jälkeen, paljastivat lujaksi taotun ajatuksen. Hän liikahti,
sieppasi helmikkään otsanauhansa ja sitoi tällä horsmantertun
keihäsvarteen. Heilahti taas selän takaa miehen eteen ja kysyi
katsoen silmästä silmään: ”Oletko kuullut, mitä teki Harjavallan
Kirstinä Pahdinginkoskella, kun talvimakaaja oli hänet häväissyt ja
pettänyt?”

Tapon katsoessa kysyvästi hän jatkoi: ”Se neito parka, kun oli
ymmärtänyt tuon pippurisaksan kurjuuden, sai takaisin oman sukunsa
voimat, ja hän kosti, kosti oman itsensä ja heimonsa puolesta...”

Kertojan ääni oli samassa intoutunut. Hän puhui kuin kiihottaen
kuulijaansa johonkin ratkaisevaan tekoon.

”Kirstinä houkutteli kestin koskenniskaiselle saarelle, jota syksyjää
oli alkanut kiertää maanpuolelta. Sinne, pieneen yöpymismajaan,
hän heitti miehen nukkumaan ja itse odotti aamua vastapäisessä
niemessä. Ja kun kesti vilunhorteessa ja nälkäisenä pyrki aamulla
salmen yli, oli sen yön vanha jää rikottu ja neito huusi rannalta
veneensä vierestä, airo kädessä: ’Tällä airolla särjen jokaisena
aamuna jokaöisen jään, kunnes olet kuollut!’ Ja niin hän teki,
kunnes pettäjän kuollessa itsekin menehtyi pakkaseen. Mutta ennen
jäätymistään vesi ennätti heittää heidän ylleen monenkertaiset jäiset
käärinliinat. Niin nousi jäinen arkku sille puolen, toinen tälle, ja
ne hukkuivat vasta keväällä melonsyöstävään koskeen...”

”Mitä tarkoitat?” Tapo tokaisi kummissaan. ”Sitä, sitä vain”, sanoi
Maretta äänessä rukoilevaa anelemista, ”että niin on tehtävä niille
kaikille ... merentakaisille. Ne pettävät kaikki!”

Tapo seisoi hetken epätietoisen näköisenä, virkahti arvellen:
”Sellaisiapa ne... naisten tavat...”

”Tuliko Kirstinä jälleen puhtaaksi ... kostotyön tekemällä?” Kysymys
oli tehty palavin silmin. Se vaati vaatimalla vastausta. ”Liepä
tullut, ehkäpä tuli”, tapaili Tapo. Mutta löysi samassa omasta
mielestään selvän ajatuksen: ”Tulipa hyvinkin, ainakin ... itsensä
surmaamalla.”

He jättivät toisilleen hyvästi. Mutta Maretta jäi seisomaan kädet
hervottomina, pääsemättä paikaltaan. Hän oli saanut lähtijän
viimeisistä sanoista aivankuin itse oman kuolemantuomionsa ja
surmaniskunsa.

”Ainakin ... itsensä surmaamalla...?” hän toisteli sanoja. Heikeä
ukkonen jumahteli kaukaa. Mutta neito ei kyennyt mitään kuulemaan
eikä ajattelemaan.

21.

Saloisten markkinoilla.

Tänä syksynä kiehui kansaa Saloisten markkinapaikalla enemmän
kuin koskaan ennen, ja kokonainen pieni laivasto keinahteli sen
Satamalahdella ulkomaisia kyttiä ja kauppahaaksia.

Nousevan Lyypekin hansamankarit olivat jo alkaneet vimmatun
kilpailun vanhan Visbyn kauppakuntien kanssa, ja molemmin puolin oli
valmistauduttu huolella valtaamaan näitä pohjoisia markkina-alueita.

Ei ollut myöskään sattuma, että pohjoiset kauppapaikat, aina
norjalaista Torgaria myöten, olivat laskeneet tavaralaivansa
tavallista lukuisampina tänne Perämeren suihin. Keinuihan
Haalogalannin laamanninpojan, Thore-ritarin, raskas sotahaaksi
sataman ulkoväylällä ja tarjosi suojaa Pohjanmiehilleen näiden
kauppataistelussa karjalaisia vastaan, joiden kaupankäyntiä ja
lapinherruutta piti silläkin tavalla murtaa täällä Pyhäjoen
rajamailla.

Mutta karjalaiset olivat saapuneet hekin kaksinkertaisin voimin.
Heidän kauppa-uiskonsa olivat kulkeneet täysin lastein suunnattomat
taipaleet Vuokselta ja Laatokalta. Pielisen vesien kautta
Oulunjärvelle ja Venetheittoon, Siikajoen latvoille, josta virroitse
ja meritse oli lasketeltu Satamalahdelle ja lopulta hinattu veneet
matalaan Kalkanperään saakka.

Täällä, korven laidassa, oli valkoviittaisilla karjalaisilla oma
omituinen alueensa, jolle oli kyhätty riu’uista ja laudoista
monenlaista katosta ja myymäpöytää. Ja näillä main kävi kauppa
ja liikkui raha, sillä riuskaeleiset vuokselaiset olivat yhtä
kuuluja kauppataidostaan kuin soikeakasvoiset friisit maanmainiosta
laskupäästään.

Äyrämöiskauppiaat Hylkeet, Kiverit, Mahkoset, Ihalaiset ja
Toivottuiset ja vielä kaukaisemmat itäisten pokostain miehet Kostjat,
Smenkot, Gridka Timoshkinit ja Sjenkat mittailivat pellavaansa
kymmenin sormauksin, kunnes tulivat täyteen kokonaiset pjatokit,
tai vaihtoivat Käkisalmen kuulua lohta, jota idässäpäin syötiin
yksinpä Moskovan pajarien juhlapöydissä, Westfalin, Saksin tai Visbyn
saksojen lyijyyn, kupariin ja verkaan, puhumattakaan raskaasta
lyypekkiläisestä tynnöriviinistä, joka täytti sisukset ja kihautti
kielet yhäkin luistavampaan kaupantekoon.

Erikoisesti kiertelivät läntisten kauppakuntain ostajat, varsinkin
friisiläiskauppiaat, Kurkijoen Kuuppolan ja Koplolan kyläläisten ja
Impilahden hannukkalaisten myymäpöytien ympärillä, sillä heiltä sai
hyvin opetettuja ajohaukkoja välitettäväksi frankkilaisritareille tai
sitäkin kauemmaksi.

Oli tarjolla Ilomantsin hyväksi taattua näätää, yksinpä
karhunhampaita kristittyjen amuleteiksi sekä Kannustaisen
maanmainiota, pehmeävillaista majavaa, varsinkin sen rasvaa, joka
upposi tottakin markkinoilla kuin rasva nahkaan, sillä se oli ajan
taatuimpia lääkkeitä ... lievitti päänsäryt ja kouristuskohtaukset,
vieläpä paransi saastaiset lemmentaudit yhtä hyvin kuin Skyytiän tai
Pontoksen maailmankuulut nuijahännät.

Tällä kertaa oli karjalaisilla tavallista vähemmän turkistavaroita,
sillä norjalaisten ryöstöretken vuoksi oli lapin vero jäänyt viime talvena
puolittain kantamatta.

Ei myöskään näyttänyt olevan paljonkaan tällä erää tavaraa
Sisä-Pirkkalasta, jonka kauppiaat olivat ottaneet asentopaikkansa
vuokselaisten naapureiksi. Mutta Kokemäen pirkat olivat
sonnustautuneet sitäkin laajempaan kaupantekoon. Kallisarvoiset
sini- ja mustaketut, hirvennahat, näädät, hillerit ja Vanajanmajavat
sekä lukemattomat oravakiihtelykset riippuivat Harjavallan rikkaitten
myymäorsilla ja siirtyivät kaupparenkien käsivarsilla markkinoitten
merenpuoliselle laitamalle, Rojuniemelle, jonka rantueelle ulkomaiset
kaupantekijät olivat pystyttäneet kojunsa ja telttansa.

Tästä kirjavasta joukosta paistoivat värikkäimpinä friisien
kiltaveljet upeine verkaviittoineen, joita heidän Birkan ja
Hedabynsiirtolansa välittivät Pohjolaan Utrechtin kuuluisista
värjäriverstaista. Mutta heillä oli jo tähän aikaan kestettävänä
puolestaan ankara kilpailu Teljen, Kalmarin ja Visbyn kanssa, ja he
olivat sonnustautuneet hekin markkinoille monenkarvaisin uutuuksin.

Friisit olivat näet ulottaneet kauppatiensä rannikoltaan
saksilaismaan kautta vasta vallatulle vendiläisalueelle saakka
ja kykenivät nyt tarjoamaan daanilaiskorpien metsäomenia ja
-hunajaa, jolla he alensivat pahasti Riian ja Novgorodin kauppaaman
mordvalaishunajan hintoja, vieläpä vendiläisiä visentinsarvia
juomahaarikoiksi isoisten pitoihin.

Mutta markkina-alueen keskellä helisivät monennäköisimmät
rahanmerkit. Sillä siellä seisoi pystyhirsistä lujaksi rakennettu
kapakka. Ja Pyhänkorvan viini- ja pippurisaksa, jota Harjavallan
pirkkalaiset sanoivat Mauriksi tai Maukkariksi, myyskenteli täällä
mausteita, tynnöriviiniä, väkeviä simoja ja olutta.

Mitä pitemmälle päivä kului sitä äänekkäämmäksi riihautui
kapakan vaiheilla kielten sekamelska monenkarvaisten ulkolaisten
kaupparenkien kesken. Mutta norjalaiset ja karjalaiset näyttivät
karttelevan kaukaittain toisiaan. Ja Sisä-Pirkkalan miehet
pysyttelivät enimmäkseen Rojulahden puolella omilla asentopaikoillaan
tai vuokselaisten seurassa. Sillä heidän päällikkönsä Tapo ja Rautaparta,
joka oli tänne saapunut Karjalan miesten mukana
Lapinretkeltään, pitivät kaiken varalta koossa miehensä, pyrkien itse
pysymään toistaiseksi tuntemattomina.

Ympäri Maukkari-kestin harjakaisilojen olivat ulkomaiset
tempuntekijät ja leikarit pystytelleet omia lavojaan, joilta korpien
miehet saivat nähdä kummat kapeleet. Tosin oli vielä kotoista
töllistellä kekkuilevia pukkeja, jotka osasivat nousta kapula
kapulalta melkein kuin seipään kärkeen ja vieläkin pyöriä ympäri
neljällä koparallaan. Mutta liehui siinä lähettyvillä sellaisiakin
Reinin kaupunkien teikareita, jotka soittelivat käsiharpuillaan
tai puhalsivat huilunnäköisiä kojeita, pitäen samalla muutamalla
ihme-elävällään pientä eläinnäyttelyä.

He osasivat maanitella miehenmittaista käärmettä. Ja se se jo pani
erämaitten härkämiehiltä leuat longalleen. Ja kun nuo pelimannit
panivat lisäksi tanssimaan hännättömän apinan ja teputtamaan
lavanreunoja pienen, tumman egyptiläisen aasin, joka oli muka sen
emäaasin jälkeläisiä, jonka maidossa keisarinrouva Poppaea oli
kylpenyt, silloin jo Halikon ja Koroistenkin tottuneet miehet
vetivät hammaskarsinansa levälleen. Sitä aasia ei kyennyt voittamaan
koko markkinoilla mikään muu kuin smaragdinvihreä, punasepelinen
papukaija, joka söi unikukkaa ja päähkenöitä ja joka oli kerran
pelastanut ihmisen tapaan puhumalla Englannin kuningattaren
Eleonoran, tämä kun oli sattunut piilottamaan rakastajan oman
herransa aviovuoteeseen. Mutta sitä papattavaa lintua näyteltäessä
lauloikin pillipiipari samasta syntisestä naisesta tehtyä laulua:

”Meren ääriltä Reinin rantaan
mies kunnian ja kukkaronsa tuhlaa,
kera Engellandin Eleonooran
jos viettää saa hän lemmenjuhlaa,”

jollaisena sitä laulettiin noihin aikoihin Juortanista Glyde-vuonoon
saakka.

                                                  ⸻

Sellaisten mestarien rinnalla ei herättänyt paljoakaan huomiota
hämettä haastava karhunkesyttäjä, joka talutteli laiskannäköisenä
paikasta toiseen kahta juppaniskaista karhua. Eivätkä nämä olleet
— sen saattoi hounakin nähdä — edes oikeita tasakärsiä, vaan
leveäharteisia pojanjullikoita, jotka olivat panneet päähänsä
karhunpään turpineen ja niskaansa ja rinnalleen maahan saakka
reuhottavat pörhöiset nahat.

Eikä tämä karhuntanssittaja näyttänyt välittävän edes rahansaannista.
Kulki, pysähteli, kuulosteli, pitäen naamansa tarkasti takkunahkaisen
reuhkalakin peitossa, joten vain pienet, iloiset silmänviirit
tiirottivat sivureuhkojen keskeltä näkyviin.

Erikoisen ahkerasti tämä kolmikko liikuskelee vuojolais- visbyläiskauppiaitten ja
parissa, jotka pysyttelevät etupäässä
Satamalahden etelärannalla, ikäänkuin hakien turvaa lähettyvillä
keinahtelevasta Vuojolan sotahaahdesta ja Bunge-herran
korkeaperäisestä päällikkölaivasta.

Siellä päin tekee karhumestari parhaimmat temppunsa. Ja kun
on aikansa kuulostellut mankarien puheita, läimäyttää toista
pörröpenikkaa tai molempia takamuksille, jotta nämä kierivät keränä
poispäin, vääntyen itse taapertamaan perässä.

Karhunpojat pyörähtelevät kojulta toiselle, tuovat herransa luokse
milloin pari Harjavallan pirkkaa, milloin Kaplahaisen miehiä, jotka
sopottavat, viittilöivät hetken ja katoavat taas markkinarahvaan
sekaan.

Tällä tavalla saa Tapo oleskelupaikkaansa yhtä mittaa tietoja Sorrin Mieholta
ja tämän veljiltä, Lipolta ja Teiskolta. Lounaan tienoissa
hän ei ole selvillä ainoastaan siitä, että Thore Halvardinpoika
oleskelee Bunge-herran laivalla ja että siellä parhaillaan
juodaan kihlajaismaljoja Notburgan istuessa upeassa juhlapuvussa
isänsä kansiteltassa, vaan lisäksi siitäkin, että norjalais- ja
ovat aikeissa illan tullen antaa ensimmäisen
yhteisiskunsa erittäinkin karjalaisille. He odottavat vain, kunnes
karjalaiset ja hämäläiset ennättävät saada kylliksi makoonsa
Maukkarin kapakasta.

Vaaralliset huhut alkavat kiertää vähitellen laajemmaltikin
vuokselaisten ja pirkkojen kesken. Niitä kertyy kasapäiksi keoiksi.
Ne saattavat hetkeksi hajota, hukkua tuuleen ja toiseen. Mutta ne
palaavat jälleen entistäänkin kummempina. Ne aivankuin syttyvät
tuleen, hulmahtavat lieskoiksi, joita eivät vielä vähemmän tietävät
näe sen enempää kuin kalmanpaikkojen virvaliekkiöitä. Mutta kaikki
tuntevat, että jotain ratkaisevaa on tekeillä.

Vähitellen laajenevat huhut yhä hirvittävämmiksi. Vanhat puheet
Linköpingin piispan ristiretken saarnaamisista kääntyvät varmoiksi
uutisiksi. Ne ovat jo kehkeytyneet tapahtumiksi. Gotlannin on
jo asettanut Upsalankuninkaan käytettäväksi seitsemän sotahaahta
ja yhtä monta lisälaivaa varten neljäkymmentä hopeamarkkaa kutakin
kohti. Juuttilaiset merirosvot kiertelevät yhä röyhkeämpinä
lounaisissa saaristovesissä. Ja nyt ovat lisäksi Torgarin rikkaat
kauppiaat ja haalogalantilaisritari, kuuluisa sodankävijä, yhtymässä
samaan suureen sotaretkeen ei ainoastaan Karjalan-Lappia vaan myöskin
koko Hämettä vastaan.

Varmimmin tiedetään nämä asiat Kalkanperän ja
päällikkömajassa. Tämän oviaukolla seisoo pitkässä
karjalaisviitassa Kalsoisten, Rautaparran levätessä sen
sisäpuolella, havukasalla.

Tapo tuijottaa pureskellen leukaperiään Satamalahdelle, Bunge-herran
laivaa, jonka keulapuolessa seisoo suurin kirjaimin ”Notburga”.

Sitä vastaan on isku lyötävä. Hän on sen luvannut, ja hän on sen
antava ajoissa, ennenkuin vihollinen hyökkää koko summattomalla
rintamallaan. Nyt hän ei usko tuntevansa mitään muuta kuin
vihaa ... koko Hämeen ja Karjalan puolesta. ”Vai on tämä mies
... pyhäinhäväisijä ja ruumiinryöstäjä?” tunkevat myrkyllisinä
kysymyksinä muistiin Notburgan syytökset. ”Ja sinä itse ...
pyhimysten kalvettama valehtelija! Eikös sopinutkin rukoilla
Maariaista suojaksi muka laamanninpoikaa vastaan, aikoa muka
pyhän Kertun luostarikoppiin ja sitten... purjehtia ripapäisenä
Pohjanrosvon morsiameksi?”

Kasvot olivat kiristyneet kiristymistään. ”Hyvä on!” hän todellakin
huudahtaa kuohahtavasta rinnasta. Oikeinpa tuli sanotuksi Sarkoisten
tyttärelle. Tuo kiero nunna on ”pelastettava” liioilta ritareilta...
ajettava Lemunlahden orjamarkkinoille tai Nevanniskaan ...
Orjasaarelle ja myytävä kattilaranista Novgorodin riettaimmalle
pajarille... Ajatus ajatukselta puristuivat molemmat nyrkit
tunnottomassa tuskassa ja vihassa luisiksi, verettömiksi moukareiksi,
jotka olivat valmiit hirvittävään iskuun.

                                                  ⸻

Rautaparta sairastelee yhä havuilla lapinretken vaivoja ja
Salonsaarelta saatua päänmurtumaa. Tapo, Mieho, Tiurin Joutti ja
Kaplahainen pitävät mikä maakivellä istuen, mikä seisoen lopullista
neuvottelua.

Puhumista ei ole enää paljoakaan. Tapo jakaa kullekin tehtävänsä.
Miehon ja Kaplahaisen piti kerätä pirkat ja vuokselaiset Maukkarin
kapakkaan ja tämän ympärille. Yksikään ei saanut ottaa ryyppyjä sen
enempiä, mutta kaikkien oli ruvettava reuhaamaan muka lieskuvassa
humalassa, jotta houkuteltaisiin norjalais- ja vuojolaissotilaat
laivoistaan maalle. Miekat oli juopottelijain pidettävä piilossa
viittojen alla. Mutta hän itse ja Tiurilainen jäivät jousi- ja
keihäsmiehineen odottamaan metsän suojaan.

Taistelun alkaessa oli kolmen sorrilaisen ja Kaplahaisen parhaine
purjehtijoineen vietävä kaksi vuokselaisuiskoa Satamalahden
pohjoisrannalle ja odotettava siellä häntä, Tapoa, kämmenet
vetovalmiina pyyryissä.

”Sinä, Tiurilainen, johdat taistelua”, päätti Tapo. ”Mutta minä
otan osalleni laamanninpojan ja morsiamen ryöstön, sillä siinä se
on halkaisu, joka leikkaa irti toisistaan pippurisaksat ja Ruijan
tunturipeikot...”

Mutta Mieho oli alkanut jupista omiaan: ”Peijakkaan tupelkaini...”
Jo syläistä pärskäytti kuuluvasti. Hän oli pitkästä aikaa lopulta
suuttumassa, nenä alkoi honottaa. Kimmastuneena nousi mies Tapoa
vastaan: ”Olenko minä mikä saivar sinun tukassasi, häh? Mäihäjärven
jäällä sain takamukset märkinä ällöttää, kun sinä tappelit.
Salonsaarella ei sen enempää kuin niittomiehen huitomista, ja nyt
taas ... venepojaksi... noh?” Siihen se oli takaltua, mutta jatkui
taas entistäänkin häijympänä: ”Ollaanko tässä vai... häh? Eipäs
ollakaan, mies! En ole mikään lutukaisen poika seinänraossa tai
akkani peiton alla, en, rutto syököön. Vai luuletko? Luuletko minua
latuskaiseksi ämmän lutukseksi tai käykkäleuan vanhaksi virsuksi,
häh?”

Siinä veti Mieho henkeään, joten Tapo sai tokaistuksi: ”Älä turhia
hauku! Saat tapella siihen asti kun minäkin ja sitten painetaan
yhdessä veneille, jos osaat panna taajaan ... takakämpilläsi.”

Sorrilainen oli suutahtaa taaskin rehellisten takatassujensa
puolesta. Mutta jäi sitten vain murahtelemaan: ”Sopiipa pistellä,
sopii, mutta ... saapa tuo joskus lynkkäkin linnun ja kampura kalan,
kun hyvin sattuu...”

Tapon juoni näytti onnistuvan. Viestit lienevät vieneen nopsaan
tietoja suomalaisten juopuneesta rähinänpidosta kapakan vaiheilla,
koskapa Thore-ritari ja Bunge-herra laskivat maihin melkein
yllättämällä, haalogalantilaisen johtaessa omia miehiään ja
saksalaisen Astulfin Vuojolaisia sotilaita.

Herrat jättivät joukkonsa rannalle ja lähestyivät rauhanmiesten
näköisinä kapakan vierillä hoilottelevaa rahvasta. Rotger Sibbenpojan
suupieliä kiertää entinen varovan mairea viekkaus. Mutta hän näyttää
pahasti vanhentuneen. Leuat ovat lutistuneet kokonaan hampaattomiksi,
ja mahanpuolesta tohisee hengitys entistäänkin vaivalloisemmin.
Silmien alukset ovat repsahtaneet tyhjiksi pusseiksi, ja katseessa on
levoton, melkeinpä kärsivä ilme.

Ei ole hän viime aikoina saanut hengähtämän verran rauhaa
Rotrud-emännältä, joka on ajanut asiat siihen, missä ne nyt ovat
... sotaan ja hävitykseen, vieläpä oman ainokaisen tyttären
rääkkäämiseen. Tässä kohdassa hän on vastustanut ankaraa emäntäänsä
viimeiseen saakka, mutta mikäpä siinäkään oli auttanut... Viimein
oli hän suostunut ottamaan mukaan tyttären ... muka naitettavaksi,
saadakseen tyttö paran edes sillä tavalla vapaaksi yliskamarista,
jossa häntä oli pidetty suorastaan vankina. ”Kylläpä tässä vielä ...
keinot keksitään, enhän minä sinua, västäräkki, toki pakolla...”, oli
hän sopertaen kuihaissut tyttärelleen lähtöä tehtäessä.

Notburga oli noussut kalpein kasvoin ja tokaissut vastaan: ”Lähden,
isä. Pyhän Barbaran kiduttajat tappoi salama, ja hän ja pyhä Gertrud
tulevat minulle suojaksi ... ainakin vihkimäalttarin edessä...”

Jokin salainen, melkein hymyilevän varma päätös näytti silloin
piirtyvän hänen huulilleen... Ja sama hiljainen lujuus oli niillä
pysynyt koko matkan ajan.

Se se oli lohduttanut hellämielistä isää. ”Ehkäpä tässä, ehkäpä antaa
vielä viisaus neuvonsa näissäkin ... muka suuremmissa asioissa”,
näyttivät vinoilevan nytkin hänen huulensa maireassa hymyssä.

                                                  ⸻

Mieho heilui yhä hurjemmin karhunpenikoittensa tanssimestarina
maleksivassa joukossa, joka tuntui hänestä liiaksi hiljentäneen
hoilotustaan muukalaisten lähestyessä.

Thore-viikinki kulki leveäharteisena ja punakkana täysissä aseissa
kummallista rykelmää kohti. Herrat pysähtyvät karhunkuljettajan
eteen. ”Hämäläiskarhuja”, tokaisee kuin selittäen Bunge vieraalleen.
”Hyvät ovat turkit ja helppo nylkeä!” hohottaa norjalainen ja
potkaisee toista karhunpoikaa takamuksille. Tämä hyppää ilmassa
ympäri ällistyttävän raivokkaasti, niin että Bunge-herra hätkähtää.
Mutta karhunpenikat, Lippo ja Teisko, pyörivät samassa näkymättömiin
ja ryhtyvät kiertämään kojujen taitse Satamalahden rantaan, jossa
vuottaa vuokselaisuiskoja.

Sillä välin on herroja lähestynyt Kaplahainen käsivarrellaan kaksi
metsästyshaukkaa. ”Korkeat vallat, ah osmoiseni”, hän on tekevinään
liukasta kauppaa, ”hyvät ovat ajohaukat, rakkaat osmeroiset ... ei
Nevalla ruhtinaan lapsilla ole sen parempia ... jäniksen iskee, ei
kotkaa pelkää, pyörylässä nousee, nuolena iskee...”

Joron ottopoika kumarteli suu vinossa, vilautti silmää Mieholle ja
katosi hänkin samassa rahvaan sekaan.

Pitkä mies, joka notkauttaa vartaloaan Bunge-herran mielestä
kumman tutusti, heilauttaa itsensä rahvaan takaa eräälle leikarien
lavitsalle. Bunge pallittaa ihmeissään. Sillä on lähelle nilkkoja
ulottuva valkeasarkainen karjalaisviitta, mutta korvallisreuhkojen
lomitse sen silmät palavat samalla tavalla kuin muutama vuosi sitten
erään pirkkapojan hänen suurtuvassaan...

Siinä samassa riuhtaisee Tapo Kalsila viittansa syrjään. Tulee
näkyviin punanruskea hämäläispuku, raskassolkinen Wibrecht-ritarin
vyö sekä kiiltävä patakypärä reuhkalakin alta.

Bunge-herra käännähtää ohuilla hoivillaan lähteäkseen pakoon. ”Hoi,
miehet, vuokselaiset ja pirkat, tänne, tänne!” huutaa Tapo lujalla
äänellä. Loitompaakin alkaa kansa tunkeutua lähemmäksi.

Thore-ritari on huutanut rantaan päin alapäällikölleen, jonka käskyjä
alkaa kuulua tänne saakka. Mutta muukalaiset näkevät edessään
vain sekasortoista joukkoa ja jäävät vielä seisomaan puolitiehen,
aukeamalle.

”Nuo osmeroiset tuossa”, jatkaa Tapo, ”ovat juuri tehneet keskenänsä
liiton riistääkseen karjalaisten lapinmaat Pyhäjoesta Ruijaan ja
hävittääkseen sen jälkeen pirkkojen rintamaat. Ne on tapettava!”

Se mikä monelle äyrämöiselle, joka oli tullut vain kauppaa tekemään,
oli ollut tähän saakka pelkkää huhua, kävi nyt selväksi. Lähijoukossa
syntyi ankara melu. ”Ja mitä he aikovat lopuksi, orjuutettuaan koko
Hämeenkin? Tunkea vuokselaiset kahta puolta susihautaan, Novgorodin
ja lännenherrain kaahatessa yht’aikaa idästä ja lännestä vapaata
Karjalan miestä... Ne on tapettava ajoissa!”

Tapo vetäisi miekkansa. Mieho seisoi jo paljain päin tappara
kourassa. Ja yhtä haavaa lähestyy metsän rinnasta Tiurin
johdossa voimakas vuokselais-pirkkalainen jousi- ja keihäsrintama.

Tapo välkähyttää hyökkäysmerkin. Mutta jää vielä tuokioksi
korokkeelle, sillä Tiurilaisen rinnalla hyökkää sairas Rautaparta
tyhjä hiha ja miekka koholla. Hän näyttää hakevan Bunge-herraa,
huutaen vanhoja vihojaan: ”Rötkeri, hoi, Vuojolainen, nyt maksetaan
henkirahat Adam Holstesta! Tule ottamaan, sinä saiturisaksa!”

Silloin on jo Mieho taistelussa Thore Halvardinpojan kanssa. Tapo
loikkaa lavitsalta maahan. Mutta ennenkuin hän ennättää edes
kumppaninsa rinnalle, horjahtaa ja rojahtaa maahan viikinki, toinen
käsivarsi olemattomissa Sorrilaisen tapparan iskusta. Ei ole aikaa
puhua. Tapo viittaa rantuetta kohti, jonne heidän on lyötävä tie
auki. Ja silloin on jo taas Mieho hänen edellään raivaten huimasti ja
äkkiä aukon ällistyneitten Vuojolaisten rintamaan, niin että Tapo ei
ennätä muuta kuin seurata kannoilla.

Mieho näyttää kostelevan tapansa mukaan juurta jaksain kumppanin
äskeiset letkaukset sorrilaisten hitaudesta muka. Tapon päästessä
vihollisten lomitse mies painaa loivaa tannerta paksuna järkäleenä,
jolla ei näytä olevan ylä- eikä alaraajoja. Se vyöryy aivankuin
omalla painollaan, kunnes se pysähtyy lahden pohjoiskaarteen
somerikolle, levittää haaransa tanakasti ja hotisee suustaan
kuin pajapalkeet hormista: ”Hoh-hoh ... mitäs sanot? Siinä se
juoksee sorrilainen tasakärsä pyllyllään minkä pitkät hoijakat
haasiakoivillaan...”

Tapo huutaa nauraen. ”Mitäs varastit lurjus, toisen miehen saaliin?”
Mieho hihittää häijyimmässä ilossaan: ”Enkös ma jo sanonut, että on
sillä joskus ... kampurallakin omat apajansa...”

Siitä he painelivat rinnakkain niemen ulommaista kainaloa kohti,
jossa odottaa kaksi uiskoa, miehet tuhdoilla, kourat pyyryissä ja
perävannas käännettynä maata vasten.

Hämärä on tuskin vielä suojaa antamassa. Mutta hyökkäys on niin
riuska ja yllätys niin äkillinen, että aluksen vähät vartijat
eivät ennätä muuta kuin ottaa vastaan surmaniskun Miehon karjuessa
tapparansa alta: ”Mereen, mereen! Ne on suolattava, saastahiset,
munaskuita myöten!”

Bunge-ukko ährystää juoksemalla etelärantaa parine miehineen,
pyörähtää veneen pohjalle aikoen jotain yrittää tyttärensä puolesta.
Mutta vuokselaiset ovat tottuneita purjehtijoita. Tuokiossa on
Kaplahainen perämiehenä, purjeet keskimastossa. Ja alus alkaa
kohtalaisessa luoteistuulessa painua kohti avomerta, Bunge paran
jäädessä avuttomana ojentelemaan käsivarsiaan tyttärensä ryöstäjille.

                                                  ⸻

Peräkannen telttamaisessa kajuutassa istuu matalalla peräpenkillä
Notburga-neito.

Hänellä on yllään mitä upein puku, kuten katsottavaksi tuodulle
morsiamelle kuului. Lyhyt hartiaviitta on hienoa damastia, joka
on koristeltu hopeaisin ja taivaansinisin kukin. Viitan lomitse
tulee näkyviin santelipurppurainen silkkipuku, ja otsalla on
kultaneuleinen, korkealle kohoava ripa.

Tämän vaatetuksen värit muistuttavat ihmeitä tekevän neitsyen
alttarikuvia. Ja hän istuu itse kuin Maariaisen kuva. Otsakoriste
sädehtii liikkumattomana, peittäen näkymättömiin mustat hiukset.
Jalokivinen risti rinnalla ei nouse, ei laske. Hänen hengityksensä
näyttää pysähtyneen. Eloa ei ole muualla kuin silmissä ja suumalossa.
Katse tuijottaa laajentuneena oviverhoa kohti. Ja niin pitkää
kärsimystä kuin onkin kalvistuneilla kasvoilla, on niille tänä
hetkenä hereytynyt kummannäköistä hymyä ja silmiin noussut uhmaa,
sillä hän on nähnyt äsken satamassa syttyneen taistelun, ryöstäjäin
tulon ja isänsä toivottomat kädet.

Oviverho reväistään auki. Viimesyksyinen henkipatto seisoo siinä
rotevana päällikkönä, päälaki kattoa tapaillen. Hän näyttää odottavan
hetken jotain avunhuutoa, parkaisua tai rukoilemista.

Mutta siinä istuu neito silmiään nostamatta aivankuin se Maariankuva,
jonka heleät värit ja hahmo oli painunut Tapon mieleen isä
Johanneksen matka-alttarin neitsyestä, yksisarvisesta ja tätä
uhkaavasta metsästäjästä.

Hän on katkerina hetkinään, ajatellessaan tuota neitoa laamanninpojan
nuorikkona... juhlalaivassa, matkalla Perämeren satamiin, kuvitellut
riuhtaisevansa tänä hetkenä teeskentelijättären kaulalta sen pyhät
korut, rukousnauhat ja ristit, antavansa sen rukoilla maassa henkeään
ja neitsyyttään ... eikä sittenkään vastata halaistua sanaa...

Mutta nyt hän vain sanoo jäyhästi: ”Vuojolan neito on Kalsoisten
vanki.”

Neito ei nosta ripsiään, ei avaa luomiaan hiuksen vertaa. Tämä on
taas nostattamaisillaan ryöstäjän raivoon. Hän on syöksemäisillään
suustaan hurjat aikeensa neidon myymisestä Nevanniskan Orjasaarella
pajarien rengeille, kasakkamiehille, jotka maksavat minkä maksavat
... pari Moskovan ruplaa, pari alttiinaa ja tenkoja lisäksi ...
tuollaisista, pippurisaksojen tyttäristä...

Mutta taaskin sulki jonkinlainen miehuudentunto hänen suunsa. Hän
virkahti yksikantaan, jurahtamalla: ”Thore Halvardinpoika makaa
verissään tanterella.”

Siinä liikahti ensi kerran Notburgan käsi.

Hän sanoi puolittain huudahtamalla: ”Silloinhan ... minä olen
vapaa, pelastettu...” Ja mies on näkevinään hivenen lepänpunaa
hänen poskipäillään. Mutta tuo neito on sittenkin hänen pettäjänsä!
Hän ei pääse irti katkerista tunnoistaan: ”Olet vanki, kuten jo
sanoin tai... Kalsoisten orjatar!” hän iski karkeasti. ”Siksipä
juuri!” Notburga huudahti. Sillä hän tunsi sittenkin tuon miehen
luona olevansa suojassa. Mutta salainen tuska katkaisi hänen
tunnustuksensa. Hän ei ollut lähtenyt tuon miehen mukaan, kun se oli
häntä rukoillut vainottuna henkipattona, rääsyissä ja kurjana. Hän,
Notburga, oli vain vaatinut ja syyttänyt sitä rikoksista. Nyt kun
sama mies seisoi tuossa voittajana, ei hänellä ollut oikeutta, sen
sanoi hänen naisellinen omanarvontuntonsa, heittäytyä sen syliin,
kuten ken tahansa saalisteltava hempukka...

Siksi hän jatkoi vastaten Tapon kysyvään katseeseen: ”Niin, olen aina
vapaa ... Kristuksessa.” ”Se herra ei sinua enää paljonkaan auttane”,
Tapo vastasi pettyneen halveksivasti. Neito jäykistyi, hapuili sormin
ristiä rinnaltaan ja hymisi puolittain kuuluvasti viime aikojensa
rakkainta rukousta: ”O, crux ave, spes unica...”

”Eivätkä myöskään latinat ja pyhimykset niillä main auta!” kuohahti
Tapo lopultakin aivankuin tavaten pohjimmaiset syöverit itsestään
katkeraan syytökseen tuota naista ja kaikkia vierasverisiä vastaan.
”Muistanet, että teikäläisillä on ollut tapana painaa uppiniskaisen
hämäläispakanan otsaan poltinmerkki... pyhän kasteen muistoksi. Mutta
siellä päin ... Nevan ja Moskovan pokostoissa...”

Hän oli keskeyttämäisillään sisimmästä häpeäntunteesta. Mutta hänen
tuijottava katseensa oli osunut maassa avoimena olevaan arkkuun,
josta paistoi silkkikangasta ja koruja varmastikin haalogalantilaisen
kosintalunnaita ja silloin hän jatkoi hillittömän räikeästi. ”Niin,
niin! Siellä ei kärähytetä otsaluuhun kristillistä kolmikolkkaa,
vaan variksen varvas, mustat räpylät ja tuohon, tuohon noin ...
kulmallisten maloon, jotta ei peitä niitä kutrotukka sinä ilmoisna
ikänä...”

Notburga oli noussut käsi silmiensä suojana kuin päästäkseen
näkemästä tuota raakaa, röyhkeätä naamaa. ”Niinpä anna mulle tuo
orjanmerkkisi! Olen ollut ja olen valmis vaeltamaan marttyyrien
tietä. Mutta sinä, sinä poistu silmistäni... olet kehno, kehnompi
katumatonta ryöväriä...” Ääni sammui inhoon.

Tapo seisoi hetken kasvot tummanpuhuvina tukehduttavasta häpeästä.
Hän sai ponnistaa koko miehisen tahtonsa, ettei hänen ennenmuinoinen
holtiton sydämensä heittänyt häntä tuon pettäjättären eteen maahan
... selittelemään ja rukoilemaan. ”Niinpä olkoonkin”, hän sanoi
vaivalloisen hitaasti ja poistui.

                                                  ⸻

Vuojolan rantuetta purjehdittaessa Mieho ja Kaplahainen ehdottivat
hyökättäväksi kauppalinnan kimppuun, jossa oli luultavasti
vain heikko varusväki vartiossa. Tapo kielsi jyrkästi, jäykin
kädenliikkein. ”Ei tapella enää ... tästä alkaen pieniä tappeluita.
Ensi kesänä ... kaikin miehin ja uiskoin ja kaikkia taipaleita
pitkin ... koko Häme ja koko Karjala ... vieraita satamia vastaan”,
hän iski sana sanalta aivan kuin olisi hakenut voimaa taattonsa,
Kuura-päällikön, suuresta ajatuksesta.

22.

Peuranajo.

Oli tullut kerstehankien aika. Peurat pysyttelivät sysmäisimmillä
jäkälämaillaan suurissa laumoissa, sillä ei ollut nyt viisasta
sarveikkaammankaan hirvaan saada jäljilleen sutta tai metsämiestä.
Hankikannolla näet lumen jäänkova kerste leikkaa sen jalat nilelle,
ja veristävin jaloin se sortuu helposti takaa-ajajan saaliiksi.

Mutta siksipä juuri nyt, maaliskuisina viikkoina, Pirkkalan järvien
ja nevojen väliset kannakset olivat täynnä huutoa, melskettä ja
satapäisten peuralaumain kuolinkorinaa, sillä Kalsoisten päällikön
käskystä oli pantu toimeen ennenkuulumattoman laajoja väkiajoja
kyläkunnittain tai monin kyläkunnin yht’aikaa.

Seuraavan kesän suurta vainoretkeä varten eivät riittäneet vain
uiskotelakat, joita jo syksystä alkaen oli ruvettu kunnostelemaan
Vuoksella, Koivistolla, Kauppajoen suissa ja Kokemäellä, tarvittiin
kuivattua ja savustettua peuranlapaa monisataiselle, ehkäpä
tuhatpäiselle sotajoukolle. Ja ennen kaikkea oli hankittava suuret
määrät villipeuran nahkaa, joka oli paksua ja kovaa, ajan taatuinta
kilpi- ja panssaripäällystettä.

Kalsilan, Hinsalan, Narvalan, Naistenmatkan Nurmikunnan ja Lempoisten
miehet liikkuivat omissa väkiajoissaan Näsijärven peurakiekeroilla,
joiksi lapinmiehet nimittelivät leiriytyneitä peuralaumoja.

Tapon ja Miehon ajokunta, viitisenkymmentä miestä ynnä Juoksa-lapin
kotakansa, oli ottanut asentopaikakseen Aution talon, jota nyt, kuten
Kapeetakin — Noukka-ukon kuolla kupsahettua — hallitsi Sarikka Kainuttarineen
.

Ja parhaillaan, huikaisevan auringon kimmellyttäessä hankia, käy ajo
Vankoselän vastakkaisella rannalla.

Täällä, pitkän lahden niemenkoprossa, josta järvihanget ulottuvat
syvälle luodetta kohti ja ponnahtavat yli kapean kannaksen uudeksi
järvenseläksi, on rakennettu penikulmaiset hangasaidat Aurejärvelle
päin leviäviä jäkälikkäitä erämaita pitkin.

Sieltä, kaukaisilta kiekeroilta, ovat jo aamuhämärissä lapinkoirat
säikäyttäneet peuralaumat liikkeelle. Ja nyt parhaillaan koirat ja
ajomiehet ohjailevat varoen ja kaukaittain riistaa harvariukuisten
hangasaitojen väliin, jotka vähitellen kapenevat ja tihenevät, aivan
kuin nuotan siulat perää kohti, päin järvien välistä kannasta.

Niemenkoukerossa savuaa joukko nuotioita ja seisoo pari havumajaa,
joiden ympärillä lojuu pitkinä jonoina ahkioita, vetohärkien
syöskennellessä metsänrinnassa jäkäläkasoillaan.

Hinsalaiset hiihtelevät tuon tuostakin lahdenpohjasta ja
korpiladuilta tuoden sanoja Tapolle ja Mieholle riistan vähittäisestä
lähenemisestä niitä surmanpaikkoja, polkuhautoja, kohti, joita on
kaivettu kannakselle ja peitetty näkymättömiksi oksien, sammalien ja
lumen avulla.

Jo kimahtelee kaukaisia koiranhaukkuja. Jo kuuluu kannaksentakaiselta
järveltäkin Juoksan kotalaisten huutoja, jotka hätyyttävät riistaa
syrjäytymästä kuolemanuraltaan sinnepäin.

Nuotiopaikalla ovat jo jouselliset seisomassa pälkäillään. He
odottavat vain käskyä syöksyäkseen kannasta kohti. Tapo hiihtelee
rantuetta, kuulostelee, nousee korpiladulle, liu’uttelee taas
takaisin törmänteelle ja jää tuijottamaan etelää kohti, josta
lähestyy kiitämällä pieni mustukainen, kohta havukan kokoinen
haamu ja lopulta Revon Hänni pulkalla hurjasti huitoen ajohihnaa
juoksuporon kyljeltä toiselle.

Tuollaista menoa ei ajeta turhan vuoksi, sävähtää Tapo. Se tulee
kotoa Kalsilasta, jossa Notburga-neito on istunut hiljaa, melkein
puhumattomana Anukka-emon hoivissa pitkät kuukaudet, hänen, isännän,
ollessa monilla taipaleilla johtamassa varustelutöitä. He ovat
olleet molemmat toisilleen kuin kaksi jääpatsasta, kumpikin omalla
koskenniskallaan, liikkumattomissa ylävesissä, tavoittamatta toisiaan
sen enempää kuin Rutjanmeren toivottomat haamut.

Isännän poiketessa taipaleiltaan kotosalla oli muukalaisneito
istunut pirtissä karsinan puolella puhumatta, liikahtamatta. Ei
ollut muuttanut pakkastenkaan tullen hämäläiseen pukuparteen
omia vaatteitaan, joiden silkit ja kultaneuleet olivat kuluneet,
nuhraantuneet ja mustuneet, aivan kuin lakastuneet lehdet koreasta
kukasta. Tuskin oli Rauni, joka oli annettu hänen käskyläisekseen,
saanut rukoilemalla hänen ottamaan pahimmiksi pakkaspäiviksi
vasannahkaista turkkia hetaleittensa ylle.

Halveksi varmaan ... ”katumattoman ryövärin” antimia, oli Tapo
ajatellut. Näkihän sen monesta muustakin seikasta. Oli kuulemma ollut
hänen poissaollessaan puheliaskin Anukka-emolle ja Raunille, joille
oli kertonut pitkät puhteet pyhimystarinoita. Töihinkin oli alkanut
tarttua. Oli kehrännyt, kutonutpa kangastakin ja koruneuleenkin oli
pingoittanut telineelle, jonka emäntä oli hänen pyynnöstään teettänyt.

Näin olivat kertoneet hänelle kotohiset naiset. Mutta sitten ...
hänen astuessaan pirttiin ja tulojuhlaa vietettäessä? Ei liikahtanut,
ei suostunut pöytään, ei ottanut edes viiniä pikarista, joka oli
Visbyn kultaseppien taontaa. Olet kehno, kehnompi katumatonta
ryöväriä, se näytti yhä hokevan hänelle joka ilmeellään.

”Mitä olette hänelle puhuneet ... minusta tai meikäläisten asioista?”
hän oli kysynyt epäluuloisena emolta ja Raunilta. ”Hyvitellyt on
emäntä ... hyvittelemistään”, selitti Rauni. ”Kun tässäkin kerran
sattuivat akat hotisemaan Sarkoisten tyttären muka katsotusviikosta,
jo kuihaisi korvaan emäntä ... hyvän hyvyyttään, jotta ... Kalsoisten
päämies otti kenen tahtoi ja jotta...” Tapo oli ähkäissyt, purrut
karskahtaen hampaat yhteen ja työntynyt miesten pirttiin, johon
oli jäänyt oleilemaan muutamiksi lepopäivikseen. ”Niinpä siis
olkoon”, oli hänkin toistellut itselleen omia sanojaan ja jatkanut
taipaleitaan.

Mutta lähtemätön tuska oli sittenkin jäänyt jomottamaan mielenpohjia.
Ja nyt, Revon Hännin kompuroidessa kangistuneena pulkasta, se
oli taas lyöttäytynyt aivankuin tauti pintaveriin. Jokin onneton
tapahtuma, katkera menetys tai... suorastaan kalmanviesti tuntui
olevan tulossa häntä päin...

”Se on karannut ... Raunin ajokkaalla”, sanoi Hänni. ”Kuka?” äännähti
Tapo tolkuttomana. ”No, ka ... Vuojolaisvanki.” ”Mitä siellä sitten
on ... tapahtunut?” Tapon kauhistuneessa huudossa oli julmistunutta
syytöstä, aivankuin kaikki, kotolaisetkin, olisivat liittyneet häntä
vastaan. ”Ei sen kummempia”, Hänni jatkoi vakuuttavasti. ”Oli tullut
eellispäivänä Sarkoisten neito tuomaan viestejä Sastamalasta ja ...
sitten se... Aamulla oli poissa Raunin pikkuvalkko ja se mikä hän lie
... orja tai vanki.”

”Ja mihin, mihin?” hoki Tapo hiljaa, puoliksi itsekseen. Toimekas
Revonpoika viittasi oitis selälle: ”Tuolla on pulkanvana! Lie päässyt
viime yön tieneessä tästä ohi...”

Mies syöksähti alas jäälle pitkin loikkauksin. Mutta pysähtyi kuin
seinän eteen. Hänessä huusi onnellinen ääni: Se on suuttunut Maretan
tulosta! Se on lemmenkateutta...! Mutta iski toinen ajatus vastaan:
Sehän pyrki parhaillaan samoja taipaleita kuin oli syksyllä tullutkin
... Vuojolaa kohti, aikoen päästä hänestä, sanaa sanomatta, sama
halveksunta mielessä...

Sukset kääntyvät hitaasti. Päällikkö viittasi luokseen Arpian: ”Ota
kolme parasta ajokasta ja miestä, aja takaa ja tuo tänne, tuo ...
ehjänä ja elävänä!”

                                                  ⸻

Metsänrinnasta ryski näkyviin peuralauma, joka oli päässyt työntymään
ohi hangasaitojen. Eläimet tarpoivat nääntyneinä, likaisen lumen
värisinä rykelminä, vauhkoutuen hulluiksi nähdessään aavan selän
edessään.

Joukko Juoksan lappalaisia kieppuu suksillaan vierillä ja ympärillä
lähetellen myrkkynuoliaan peurojen kaulaan ja kylkeen. Haavoittuneet
elikot laukkaavat jäälle päin. Mutta niitä ei ajeta takaa, sillä
ne tuupertuvat kohta myrkky verissään järvenselälle. Lapinkoirat
vinkuvat, haukkuvat, takertuvat uhrien takavilloihin ja kellistyvät
siellä täällä leveän kopran iskusta hangelle.

Pirkkalan jouselliset ovat nopeasti teurastaneet keihäillään loput
eläimistä. Mutta samalla sujahtaa Juoksa Tapon eteen huutaen: ”Soadde
gardde, soadde gardde!” sojottaen käsivarsi pitkällä kannasta kohti,
jossa tunkee ahtautuvaa kangaspolkua riistan päälauma polkuhautoja
kohti. Sinne syöksyvät nyt päälliköt ja miehet.

Syvät haudat, joiden pohjamaahan on tuettu keihäitä ja teräväkärkisiä
hirrenpäitä, täyttyvät uusista ja uusista uhreista. Niille ei
ennätetä antaa armoniskuja, sillä lukematon lauma on pääsemäisillään
pakoon yli täyttyneitten, veristen hautojen. Osa ajomiehiä on
kiertänyt pohjanpuolelle sekasortoista laumaa vastaan. Tämä joutuu
viimeistä päätä myöten umpirenkaan sisään. Nuolet, keihäät ja nuijat
jatkavat tuhoa herkeämättä. Mieho tekee työtä tasaisesti, hän lyö
kahtapuolta visapäisellä, raudoitetulla nuijallaan, etenee yhtä
hitaasti, jättämättä jälkeensä yhtäkään elävännäköistä tenavaa.

Tappotyö ei pääse lakkaamaan. Se on kalmanriihen puintia tai
kyöpeleitten niittoa verenkarvaisessa yössä, sillä veristen
ruhojen huuru peittää melkein kuin näkymättömiin päivänpaisteen.
Se saa miehet hulluiksi, eleiltään ja hahmoiltaan pöyristyttäviksi
koljolaisiksi, joiden sieraimissa ja kitalaessa on pelkkää verenhajua
ja silmien edessä harmaata ja punaista ilmaa.

Vasta hämärän tullen on elikot nyletty ja paloiteltu lihoiksi.
Vuotia ja ruhonpuolikkaita latjataan ahkiojonoon. Miesten ei auta
hetkeksikään ojentautua lepäilemään, sillä jalat ja käsivarret ovat
väsymyksestä uupumaisillaan. On jatkettava, jatkettava, jotta ei
kaatuisi tunnottomana tönkkänä hangelle.

Kuin horroksissa jouselliset taluttelevat vetohärkiä metsänrinnasta
valjastaakseen ne raskaitten ahkioitten eteen. Koirat pitävät
murisevissa rykelmissä siellä täällä peijaisia herkutellen parhailla
sydänlihoilla ja maksoilla.

Mutta miesten joukosta ei kuulu edes pakinanpitoa. Naamat myrtyneinä
he toimiskelevat kuin suutuksissaan sekä muille että itselleen.

                                                  ⸻

Tapo oli lähtenyt kesken kaiken, levottomin mielin tappotanterelta.

Jo lahdella hän havaitsi, että hänen päällikkömajansa kattoaukosta
nousi savua, häilähdellen ja tuprahtaen, kuten ainakin vast’ikään
sytytetystä nuotiosta.

Hän on siellä! Ja hän elää...! tuntui savukierre julistavan
onnellista sanomaa hiihtäjälle, jonka kalhu alkoi painua tanakasti
hankea vasten.

Majan tulisijan lähellä paksulla havuvuoteella makasi Notburga,
näköjään tainnoksissa. Tulijan mielestä riipaisi pahasti. Neito parka
lojui turkki auki. Korea Maarianpuku painoi repeilleenä ja märkänä
näkymättömästi hengittävää ruumista. Päässä oli ollut pelkkä liina,
ja tämä oli solahtanut syrjään paksujen hiusten levätessä kosteina
suikaleina havuilla.

Arpia, joka oli istunut maakivellä vartioimassa, poistui mykkänä.
Neidon ruumis vavahti. Hän valitti hiljaa.

”Miksi teit ... tällaista?” Tapo kysyi äänessä pelkkää sääliä ja
tuskaa.

Notburga kavahti istualleen, piteli hetken käsivarttaan, aivan kuin
se olisi puutunut tunnottomaksi.

”Miksi yritit paeta?” Nyt vasta näytti neito heränneen. Hän työnsi
kätensä havuihin ja tuijotti suurin silmin. ”Miksi!” hän vastasi. Ja
siinä sanassa oli huutoa ja katkeraa syytöstä. Kasvot tiivistyivät.
Niihin tuli kova ilme, joka uhosi hetki hetkeltä yhä hurjempaa uhmaa.
Katselijalle tuli pakostakin mieleen, että tuossa katseessa oli samaa
taipumatonta, kulmainalista voimaa kuin Vuojolan Rotrud-emännässä
ja että noilla huulilla ei ollut tänä hetkenä pyhimystä tai
nunnankokelasta enempää kuin korpeen ajetulla pakananaisella.

”Miksi läksit?” Tapo toisti entistä jyrkemmin. ”Kysy itseltäsi!” tuli
jääkylmästi, halveksuvasti.

Mies synkistyi, kulmalliset tuimenivat ja yhtä jäinen oli vastaus:
”Taattosi ja maammosi kädet ovat sidotut, niin kauan kuin olet
Kalsoisten vanki. Ja siksipä ... varo toista kertaa yrittämästä!”

”Sinun taloosi en enää palaa”, neito vastasi silmät palaen mieletöntä
vihaa. ”Huomen aamulla palaat... samassa raidassa ryöstäjäsi kanssa.”

Mies poistui niska jäykkänä. Notburga tuijotti hetken itseään,
sekautuneita hameenhelmojaan ja pukunsa rikkeimiä. Nyt vasta
hän säikähti omaa kurjuuttaan, hamuili vapisevin käsin turkkia
ympärilleen, aivankuin olisi joku häpeällisesti yrittänyt riisua
hänen vaateverhojaan.

                                                  ⸻

Kuorma-ahkiot olivat jo illalla lähteneet jutaamaan satapäisenä
raitona paluumatkalle. Päällikkö oli yöpynyt jousellisineen Sarikan
taloon ja oli nyt vasta, seuraavana iltapäivänä, lähestymässä
Pyynikin korkeita hongikoita.

Päivä oli haurastanut kerstekuoren. Matka kävi hitaasti. Tapo ajoi
jäljessä, muusta raidosta oikealla tuijottaen mietteissään jonon
keskelle, jossa kulki Notburga-neidon pikkuvalkko.

Vasemmalta on alkanut kuulua jylmäävä koski. Jo siintää niskavesien
laaja mustunut hottojää, josta alkaa hitaasti nielevä virta.
Vaarallista paikkaa kierretään kaukaittain oikealta, kohti tuttua
uraa, joka vie yli kannaksen Viinikanjoen suihin.

Raidossa syntyy sekasorto. Pikkuvalkko näyttää seisahtelevan,
aivankuin sitä kiskottaisiin äkillisin nykäyksin ajohihnasta. Nyt
se pyrkii yhtäkkiseen laukkaan oikealle. Mutta samassa se tekee
kaarroksen vastakkaiseen suuntaan lähtien vauhkona laukkaamaan kohti
sulaa. Ja samalla Tapo näkee, että ajohihna viuhuu sen kylkiä pitkin.

Sinun taloosi en enää palaa, kajahtaa uudestaan Tapon korvissa
neidon eilisiltainen uhka. Nyt, nyt se ... aikoo ajaa ...
palautumattomiin... Hihna viuhuu yhä korkeammassa kaaressa, valkko
laukkaa kaula ojossa...

Tapo on noussut seisaalleen pulkassa. Hän tähtää sulapaikan mustaa
rajaa, sitä kohtaa, johon näyttää vetävän pikkuvalkon kohtisuora
juoksu.

Miehen voimakas ajohärkä on päässyt täyteen laukkaan. Se tölmää
poikki seisahtuneen raidon, syösten vinossa kulmassa oikealta kohti
pakenijaa.

Notburga on noussut pulkassa polvilleen ja kiihtää kiihtämistään
elukkaa, joka näyttää vaistoavan kuolemaa ja yrittää kaartaa
oikealle. Neito riuhtoo sitä entiseen suuntaan. Mutta sillä aikaa on
takaa-ajaja voittanut matkaa.

Pikkuvalkko näyttää kuitenkin taas riuhtomisesta vauhkoutuneen
mielettömäksi. Se tunkee sokeana kohti mustaa sulaa. Tapon sarvekas
härkä laukkaa pitkin, tasaisin askelin. Hän ei uskalla heittää
hihnaa, ettei eläin ryhtyisi mihinkään äkkinäiseen tenäntekoon. Hihna
valtoimena ojentuneessa kädessä Tapo tähtää herkeämättä kuoleman
mustaa rajaa. Hän näkee pyrynä sinkoavan lumen läpi, että neidon
ajokas tekee hullunkierroksen lähellä jäänrajaa. Vielä hetki, yksi
ainoa hetki! humisee takaa-ajajan aivoissa.

Samassa härkäporon mahtava pää sysää syrjään vauhkon vaatimen. Tämä
lymähtää polvilleen.

Tapo on hypähtänyt hauraalle jäälle, tarttunut valkkoa kuonohihnaan
ja työntää elikkoa hitaasti vaaranpaikasta taaksepäin. Kun hän tuntee
lumista jäätä allaan, hän pysähtyy ja kahmaisee naisen pulkasta
käsivarsilleen. Levein jaloin varovasti juosten hän kantaa taakkaa,
joka puristuu häntä vasten melkein kuin hukkunut, joka ensi kerran
onnellisena tajuaa pelastuneensa takaisin elämään.

Paksun lumen kohdalla Tapo laskee neidon hitaasti alas. Tämä ei
irroita käsivarsiaan, vaan hengittää kuumasti hänen huohottavan
suunsa alla.

Vähitellen tasaantuu neidon hengitys. Mutta nyt se muuttuu
näkymättömäksi, suloiseksi virraksi, joka tunkeutuu miehen sydämeen
kaikilta puolilta kuin puhdas, heleä veri. Se sanoo varmemmin kuin
tuhannet sanat: tämä neito tässä on ollut minun joka hetki, tähän
asti ja tästä alkaen...

Kuitenkin kysyy Tapo: ”Halusitko kuolla?” ”En halua, en enää...”,
hymisi vastaukseksi ajatukseton rakkaus.

”Miksi, miksi sitten ... äsken...?”

”En halunnut enää nähdä ... sinun ... nuorikkoasi ... Sarkoisten
tytärtä...” Viime sanat tulivat syvältä, yhä uhmaten, mutta nyt
soiden voitollisena lauluna.

Tapon rinnassa alkaa kuohua tulinen koski. Se on särkeä hänen
kylkiluunsa kuin mitättömät korret. Hän hohahtaa nauruntapaisesti.
Katsoo yli Notburgan pään. Näkee raidon seisovan liikahtamattomana
jonona. Tajuaa ympärillään lämpöiset hanget, jotka ennustavat suojaa.

Raikuva, pitkä nauru hukkuu hehkuvaan ilmaan. ”Sinä villipeurani,
sinä vauhko sinivalkkoni...” Hän ei osaa sen enempää sanoa. Ja
niidenkin sanojen hyväilevä moite hukkuu jälleen riemuitsevaan
nauruun.

”Vai Sarkoisten tytärtä!” hän huudahtaa. Nostaa Notburgan kaksin
käsin rintansa tasalle, vetää hänet omaan pulkkaansa. Viittaa kädellä
jousellisille ja lyö oman hatasarvensa täyteen laukkaan.

23.

Näkymätön ansa.

Pyhimykset ja männinkäiset, toratanteret, vieläpä rintamaitten
lempeäpaisteinen elämä oli jäänyt Notburgan ja Tapon selän taakse.

Tapo ei lakannut ihmettelemästä entistä itseään, koko tähänastista
elämäänsä. Sehän oli ollut ylen nuoren olennon yhtämittaista ajamista
näännyttävältä taipaleelta toiselle, vihasta vihaan, veriteosta
toiseen. Se oli ollut huohottamista henkipaton läähättävillä
juoksuilla ja kostonhimon lievittelemistä rutaisilla suovesillä.

Ei koskaan hän ollut saanut elää, kuten muut. Aina oli sukuperinnön
veristävä kannus ollut painettuna hänen kupeeseensa. Ja hän oli
tottakin vaeltanut nälänkuoliaana, jolkutellut sutena ja laukannut
vauhkona, läkähtyvänä peurana jonkin tunnottoman voiman ajamana
polkuhaudasta toiseen. Jo kauan aikaa sitten, tuon tuostakin hänen
tuijotellessaan toivottoman kaukaista Notburga-neidon unikuvaa, oli
kaikkien muitten, onnellisten ihmisten, elämänaskare ja rakkaus
viiltänyt kipeästi hänen salaisimpiin ytimiinsä.

Kun Arpia oli taannoisena kevättalvena tullut nuorikkonsa kanssa
häntä vastaan matkalla kaskenrastintaan tai kun Mieho oli löpissyt
omia vierustelemisiaan ja Kainutar yli kalmanselkien haaminut
Sarijoutsen rinnalla, silloin oli hän osattomana tuntenut kateuden
käärmeen kaluavan hitaasti mieltä ja tuntoa: Niin noilla muilla
... mitenkäs minulla? Vain käsky, isien heltymätön käsky, jota oli
lempeyttänyt vain Kuura-taaton jalomuotoinen, valonvälkkeinen hahmo...

Mutta nyt kun hän oli tuonut Notburgan Kalsilaan, puettanut hänet
punavalkeaan hämäläisneidon pukuun, ei hän nähnyt ketään muuta eikä
ajatellut mitään.

Jokainen sen näki ... hänen huumaantuneen rakkautensa.

Maretta-neito oli muutaman päivän kuluttua jatkanut matkaansa
sukulaistaloon. Mutta hänellä oli ollut riihitiellä keskustelu
Rautaparran kanssa.

Tämä köpötteli ensi kerran elämässään konkeloisen kepin varassa. Pään
vaiva ei heittänyt, raudankarvainen parta oli muuttunut hallavaksi ja
saanut kasvaa hoitamattomaksi. Puheenpitokin oli jo alkanut väpättää
huulia vanhuksen tapaan, joskin välkähteli vielä katse valppaana ja
terävänä.

”Jo on taitanut Hämeen päämies hypätä hameisiin”, Maretta alkoi.
”Helmoissa urohon palkka, sanotaan”, ukko kierteli arkaa asiaa.

”Muistanetko Nohkuan aitanperiltä latelemiasi ojakonnan viisauksia,
jotta muka ... tarvittaisiin omien umpilampien puhdasta rautaa?”
”Muistanenpa toki... Sulle puhemies, muille konttimies, mutta
... annapa ajan vanheta syyskylmiin, jo putoilevat oksilta
muuttolinnut...” ”Kenpä tietää, ehkäpä, mutta silloin on ainakin
Kalsoisten päämies menettänyt maineensa ja kunniansa!”

Ukko katsoi kysyvästi. Maretta lisäsi yhä katkerampana: ”En saanut
tovinkaan verran armoa sille edes viestejäni kertoa... Nyt on sinun
ne hänelle vietävä. Sano, että Nyyjänäisten munkki on alkanut
toden perään ristiretkisaarnansa ja että Visbyn herrat lähettivät
jo syksyllä Vuojolaan uudet varusväet ja nyt ovat tehneet liiton
Laatokan varjakoitten kanssa...” Hän hengähti syvään, ikäänkuin
valmistuakseen painavimpaan iskuunsa. ”Ei liene pahimmoiksi hänen
kuulla”, neito jatkoi katkerassa ivassa, ”että Torkel Haakin poika,
joka surmasi hänen oman taattonsa, varustaa laivastoa hyökätäkseen
vuokselaisten selkään, näiden yrittäessä ensi keväänä lännen
vesille. Mutta ... eipä taitane enää se mies joutaa ... verivelkoja
muistelemaan...”

Rautaparta pysähtyi. Hän joutui hätään sukunsa puolesta. ”No, jopas
tuli narri naineheksi... ajattomalla ajalla”, ukko tarttui sovitellen
Maretan käsivarteen. ”Mutta me, mepä luemme sellaiset nostatukset,
jotta routa ajaa porsaan ... omille kaukaloille...”

Marettaa näytti inhottavan yhtähyvin ukon hyvittely kuin oma itsensä.
Hän päätti synkästi, puhuen puoliksi itsekseen: ”Tahtonenko sitäkään,
en tiedä. Kuitenkin ... olen pessyt itseni puhtaaksi verellä ...
vieraista saastahisista ja sen olen valmis tekemään myös sen ainoan
miehen puolesta, joka kykenee johtamaan Hämeen suurinta sotaa.”

Neito ojensi kättään hyvästiksi. Ukko näytti keränneen koko entisen
tarmonsa tuimaksi katseeksi ja vastasi: ”Ja se tehdään, jos muu ei
auta. Vuota Sarkolassa sanojani, ei jätä muuriainenkaan omia muniaan
hoitelematta...”

Ukko kääntyi. Hoki vielä paluumatkalla itsekseen: ”Eipä jätä
... ajallaan hoitamatta... Eikä jätä heimo heitteelle parahinta
kuopustaan...”

                                                  ⸻

Tapo jakoi vielä kevään tullen yksiä ja toisia käskyjä. Aution Sarikan
hän lähetti, antaen mukaan omia jousellisiaan, masentamaan
lopullisesti Synsiän Jauva-lapin, joka ei ollut vielä saanut kostoa
Nokke-tytön kuolemasta. ”Sen seitansa juurella saakoot he polvillaan
vannoa sinulle alamaisuutta ja maksaa verot Aution ja Kapeen
aittoihin.”

Hänestä oli tuntunut, kuin hän itse olisi sillä tavalla maksanut
viimeisen veronsa menneisyydelle ja olisi nyt vapaa nykyhetkeä, tätä
omaa kevättänsä ja rakkauttansa varten.

Muutenkin hän näytti näinä aikoina toimivan yht’äkkisten
mielijohteitten varassa, välittämättä juurtajaksaisista
suunnitelmista. Kun toi Kaukos-ukon poika Keuruselältä viestin, että
Huuhkojärven nokinaamat olivat kevätnuotallaan työntyneet hänen
kalavesilleen, hävittäneet hänen katiskansa ja varastaneet hänen
rysänsä ja verkkonsa, näytti päällikkö saaneen oivan ajatuksen. Hän
läimäytti, polveensa ja sanoi Notburgalle: ”Me lähdemme mekin ...
kevätkalaan ... kahden!” Turhaan koetti Rautaparta estellä: ”Ja
kaksinko muka otatte vastaan lappien salanuolet? Muistanet Ikätoran
kuolemaa...”

”Yksin ne otan, tuohon silmään, halliparta!” iloitsi yhä Tapo,
ryhtyen malttamattomana jakelemaan lähtökäskyjä. ”Lie niitä tällä
erää suurempiakin asioita kuin päällikön lähteä ... kevätkutuun”,
koetti Rautaparta viitaten kertomiinsa Kokemäenviesteihin.

Mutta Tapoa ei saanut tällä erää mikään suuttumaan. ”Kah, jospa
työnnynkin kotovävyksi Vuojolaan”, hän laski koirankurista leikkiä.
”Äläkä yritäkään sitten enää, vanha kelmi, anoppia ja minua kaupoissa
peteskellä!”

Ukko ymmärsi, että tuo oli yltiöpäistä pilkkaa. Mutta kun hän
katsahti onnellisena nauravaan Notburgaan, alkoi hänen suunsa
väpättää sanatonta suuttumusta. ”Tuollainen houkutuslintu ... sepä
se saattaa miehen mielen viedä... mihin tahansa, vaikkapa ... oman
heimon pettäjäksi, viho viheliäiseksi epatoksi”, hän ajatteli sydän
täynnä surua, epäluuloa ja karmeutta.

Eikä ennättänyt kulua päivääkään nuoren isännän lähdöstä, kun alkoi
ukko hankkiutua matkalle hänkin ... Sarkolaa kohti.

24.

Sala-ampujat.

Notburgan tyttöaikaiset hupakonkuvitelmat kuninkaanpojasta, jolla oli
purppurainen teltta viheriällä nurmikkokennäällä, olivat toteutuneet
ihmeellisellä tavalla.

Tänne Huuhkojärven kaukaisimpaan kuruun, joka päättyi keväänvihreään
nurmitörmään, oli Tapo hänet soutanut monisyltäisten kalliopahtain
lomitse. Kuin noitumalla olivat tulleet käppyräiset vinosilmät ja
rakentaneet tuohisin loutein vilpeän himmeän kodan, jonka pohjan
he olivat peittäneet hienoin vasannahoin, vieläpä ilveksen- ja
karhuntaljoin. Mutta nuotiokivet, keittopaikka, oli rakennettu
ulkopuolelle, tähän tuulettomaan rantakouruun, jossa sopi somasti
puuhailla ... vuotellessa metsäpolulta tai kalasta nuorta isäntää.
”Olenpa lapinpoikain ruhtinas!” oli Tapahainen nauranut hänen
ihmettelemisiinsä. Ja vääräsääret peskiäijät olivat kumarrelleet,
kadonneet taas olemattomiin, jonnekin ... kuulema Tarhian selän
kalakentille.

Notburga kurkisti kapeata järvenväylää pitkin. Hänen oli ikävä,
jokahetkinen ikävä tuota miestä. Yksinolo oli hänelle salaista
kammoa keskellä huumaavia muistoja. Takainen korpi kohosi kaljuksi
kallioksi. Se oli Golgatan vuori, kituliaat kuuset seisoivat kuin
ristien sarjat sen ylimmällä laella, ja käkkyräpetäjien latvukset
näyttivät kipeän pistäviltä orjantappuraseppeleiltä.

Notburga hymisi vanhalta muistiltaan suojelusta Helena-pyhimykseltä,
joka oli löytänyt Kristuksen ja herättänyt sen kosketuksella
kuolleen nuorukaisen eloon.

Mutta samassa hän naurahti vapautuneesti. Tuo hullu mies, hänen
Tapahaisensa, oli sekoittanut koko hänen pyhimystensä maailman. Jos
yritti niitä sille opettaa, ei ollut tuonaankaan, löi leikiksi,
väänsi ne pakanalliselle kielelleen ja pani hänetkin pakostakin
hymyilemään. ”Osataanpa meilläkin!” hän remusi. ”Heltteri heleä
neitsyt!” se sepitteli itsestään pyhästä Helenasta, muka muistellen
maammonsa lukuja. Jos sattui hän muistamaan neitsyellistä Barbaraa,
se alkoi taas hokea omia loitsujaan: ”Purppula puhas emäntä...” Eikä
sille osannut suuttua, jos vaikka loilotti pyhän kirjan Susannasta:
”Sanervatar saunapiika, oletkos löylyssä asuva...?”

Näin yksinollen hänen pyhimyksensä näpertelivät kuin hyjätyt linnut
pienin nokin hänen tuntoaan. Mutta kun saapui tuo mies, loikkasi
veneestä ja nosti hänet käsivarsilleen, ne lensivät olemattomiin.
”Minä olen Nyypetti, Tapion poika ja sinä, sinä olet Tyytikkö, Tapion
tytär”, hän hyväili huulillaan, äänellään, koko voimallaan...

Silloin oli hän kuin loihtimalla onnellisessa turvassa.

                                                  ⸻

Jälleen on Tapo palailemassa rysännostosta ja katiskankoennasta. Hän
meloskelee veltosti, melkein laiskasti lapinmiesten ruuhta, jonka hän
on heiltä verottanut kalaa käydäkseen. Maitiahventa ja kutuhaukea
lojuu ja ponnahtelee ruuhenpohja ruuhkanaan.

Kalliopahdat ja ohukaiset koivut kuvastuvat rannalta pohjattomiin.
Liikkumaton taivas tuijottelee varjojen keskeltä loppumattomana
kaivona.

Tuonne taakse ... oikealle kädelle jäi kivikkovieru, jolta hän oli
lähtenyt Ikätoran kanssa ukko paran kalmankierrokselle. Tapaus
tuntui olevan ajattomien aikojen takana. Tuosta ... kallionkyljestä,
Koljonpään alta oli silloin työntynyt kaatosateessa kaksinkertainen
ukonkaari kahtena miekanlappeena ja ennustanut veritöitä...

Nekin olivat nyt lukemattomien penikulmien takana, kaukaisten
torakenttien tuolla puolen.

Minkä kiersi nyt miehessä veri, sen souteli syviä, ajatuksettomia
rantoja ... hukuttavassa erämaassa. Ei ollut tarvis miekkaa kupeella,
ei keihästä eikä kilpeä. Paadar-lapin heimo oli talttunut muutamalla
lujalla sanalla: ”Yksikin salanuoli, ansa tai loukku minua vastaan
hävittää sinut ja sinun kotakuntasi, niin ettei nouse siljoiltasi
savunkiekuraa”, hän oli lukenut Paadarille lyhyen lain. Ja äijä oli
lähetellyt yllinkyllin lahjaveroja ... rasvaisimmat makkaransa,
paistetut poronaivot, lapinkaakut ja ottemit, joista oli soma
kornailla luunytyä puukonkärjellä.

Ei puuttunut maitoa, ei rasvaa, ei nahkaisia ... hänen nuorikoltaan...

Meloskelijan silmä ei osaa pitkään aikaan kiintyä mihinkään. Tuore
pihkanhaju, raskaitten, kimmeltäväin tervaleppien lemu tuosta ...
melkein käden ulottuvilta ja koivunlehvien heikeä tuoksu, joka
aavistutteli kotoista kylyä, upotti hänet aivankuin pehmeään syliin.
Syvällä olemuksen uumenissa lepäsi rauha, sama rauha, joka oli
asunut lukemattomien eellispolvien veressä, miehissä, jotka rahoen
tai ryöstäen olivat tuoneet antilaansa jalankäymättömiin sysmiin
ja salvointaan veistelleet nuorikon imettäessä kaltevalla aholla
esikoistaan.

Tuollainen nuori emäntä oli kuin hänen sukutarinansa vakavakatseinen
maanvaimo, joka oli juottanut tylleröisen tenavan miehen kokoiseksi
ja sanonut: ”Mene ja valloita tämä erämaa...”

Niinpä oli sittenkin juolahtanut mieleen taas tuo muinainen
taattojen käsky. Mutta nyt se ei jännitellyt hänen mielenjänteitään.
”Aika tapella, aika vierustella”, hän oli tässä eräänäkin päivänä
virkahtanut Notburgalle tämän viitatessa lähestyvään vainoretkeen.

Ja kun Notburga oli yrittänyt jatkaa: ”Säästänetkö taattoni?” hän
oli huitaissut huolettomasti: ”Se tupelkaini... hoitakoon kauppojani
Voionmaan satamissa!” Ja tovin kuluttua hän oli lisännyt yhtä
huolettomasti: ”Ja pappi saa lukea sulle synninpäästöt, jotta ... ei
ole sinun tarvis kantaa olkiseppeleitä ... Vuojolan raunioilla.”

Oliko hän mikä telakkaorja, jonka pitäisi lauta laudalta nitoa uiskot
ja imetellä tervat? Hän oli päämies, joka itse tiesi aikansa ...
lähteä, käskeä ja taistella.

Nyt, tänä päivänä huomenissa ja tuonnemmaksi ... ei ollut muuta
tarvis kuin lepäillä uneliaana petona, iloita oman verensä mahloista
ja syödä kyllältään nuoren nuorta saalasta, jonka jäsenet olivat
ihanammat Paadarlapin luunytyjä ja vasanaivoja...

Siinä tarttui sittenkin silmä alastomaan haavankylkeen. Se pani
hymähtämään. Haapa parka pysyi muita kauemmin lehdettömänä, kun
ei ollut toisten tapaan kumartanut ristiä kantavaa Kiesusta, oli
Notburga selittänyt. Ja siksi sen muka lehdetkin saivat väristä
läpi kesän ... katumuksesta ja omantunnon tuskista... Silloin hän,
Tapo, oli kyllältään nauranut ja huudahtanut Notburgalle: ”Siinäpä
luojanluoma minuista lajia ... ei osaa kumarrella Kiesuksia!”
”Varo, varo, Tapahaiseni”, oli nuorikko hätääntynyt. Mutta hän oli
hukuttanut koko sen pään, hiukset, silmät ja suun ryntäitään vasten...

Ruuhi oli kesken ajatuksia pysähtynyt. Katse ei päässyt irti haavan
kelmeästä varresta. Sillä siinä törrötti, selvääkin selvemmästi...
pitkäsulkainen nuoli.

Tapo kavahti. Vetäisi rantaan. Kiskaisi nuolen käteensä. Nokinaamojen
tekoja... Hän mittaili suuntaa ja välimatkoja. Sen oli täytynyt
lentää yli järven. Mutta ... kukapa nyt tähän aikaan keväästä edes
oravaa ampuisi? Ei edes ahmaa tuolta saakka kukaan kykene osaamaan,
ei edes lapinampuja... Eikä ollut tapana lapinsaidoilla tuhlata
rautakärkiä turhiin?

Pieni levottomuus oli alkanut kaihertaa mieltä. Kun ei kuitenkaan
ollut mitään järjellistä syytä sen suurempiin epäilyihin, hän heitti
nuolen pois tyynnytellen itsekseen: ”No, mitäpäs ... lie joku
keskenkasvuinen pilanpäiten lennätellyt...”

                                                  ⸻

Tapo ei ollut löytämästään puhunut mitään Notburgalle. Eikä heidän
piilopirttinsä onnellista elämää viikon päiviin häirinnyt mikään.

Silloin kuitenkin ammahti äskeistä selvempi merkki vihamielisestä
maailmasta.

Notburga tuntee aamuvarhaisessa unessaan päivänsäteen kutittavan
suloisesti silmäluomiaan. Unimielissään hän aprikoi, joko lie
avattava silmät ja noustava tulentekoon. Hamuileva käsi tuntee, että
vierustaljalta on mies jo lähtenyt ... kalanhakuun.

Näistä luomenalisista kuultavista näyistä ei henno yht’äkkiä
irtautua. Niissä näkyy hänen rakastettunsa niin läheisen selkeänä,
aivankuin pitäisi tuossa... omalla kämmenellään koko suuren miehen ja
hyväilisi mielensä mukaan...

Kuitenkin hän alkaa nouseskella. Pääsee lynkämöisilleen, kihertää
yhäkin omia naurujaan ja kierähtää keränä taljalle. Jo kiepsahtaa
lopultakin jaloilleen ja kulkee silmiään varjostaen oviaukolle.

Rantatörmällä seisoo selkä häneen päin Tapo tarkastellen niska
kumarassa jotain hyppysistään.

Notburga hiipii selän taakse, nostaa hengähtämättömänä kätensä miehen
olkapäille. Mutta Tapo ei käänny. Jupisee puoliksi itsekseen: ”Niin
on, selvä on ... myrkytetty lapinnuoli...”

Vielä kerran hän tarkkaa nuolta ja koskettelee varovasti sen
rautalehteä. Tässä on tahmeata rasvaa. Ja nuolen varressa on puukon
viilto. ”Vai oikein peurankaatoon ... ovat lähteneet, peskipojat...”
Sillä nuolella oli tottakin tarkoitettu surmaa. Se oli näet raskas
ja tappava, ja lovi sen kaulassa oli tehty sitä varten, että kun
hirvi tai peura, joka oli saanut sen kylkeensä, hankasi heikosta
kohdasta puunkylkeen nuolen poikki, ei saanut myrkytettyä rautakärkeä
lihoistaan irti. Eikä myöskään, jos ihminen sattui otukseksi sitä
saanut hevin haavasta vedetyksi.

Tapo oli juuri äsken seisonut ruuhensa pääpuolessa, aikoen työnnältää
sen veteen. Hänen kumartuessaan oli yht’äkkiä ilma alkanut surista,
ja yli päälaen oli suhahtanut nuoli, joka oli uponnut seläntakaiseen
törmään.

”Vai niin, vai sillä tavalla pidit valasi, Paadar parka!” huudahti
Tapo. Hän näytti arvioivan tilannetta. Notburga ei voinut jäädä tänne
yksin. Niitä saattoi yhä piillä joka pensaikossa. He läksivät yhdessä
yli järvenperukan ja siitä maitse Tarhianselän lapinkentille.

Astuttuaan metsänreunaan, josta avautuivat saamelaisten kotasiljot,
Tapo huudahti yllättyneenä. Rannankaarre oli tyhjä. Ei yhtä ainoata
kotaa, ei elikkoa, ei ihmistä. Rantapetäjässä kuukki yksinäinen
korppi. ”Ohoo, vast’ikään ... paettu”, jupisi Tapo. Sillä korppi oli
kotakansan viisas pyyntilintu, jolla oli tapana seurata vaeltavien
lappalaisten kintereillä paikasta toiseen ja raakkuen ilmoitella
hyvät apajat ja jäkälämaat isännilleen.

He työntyivät äskeisille kotasiljoille. Lähdöllä näytti olleen kiire.
Tulisijojen ympärillä ei ollut ainoastaan rikottuja munankuoria
ja kalanruotoja, eräällä oli vielä patarani puolillaan keittoa ja
lähettyvillä ehjä ruojuskenkä. Sitä paitsi riippui yhä ulommassa
niemessä kuivamassa käpäläverkko, jolla kalalappien oli tapana kokea
lohipurnujaan.

Sanaa sanomatta Tapo veti Notburgan paluumatkalle. Tultuaan jälleen
kallioille, joiden alle oli jätetty ruuhi, he näkivät idästäpäin
hienoisen savukiekuran nousevan ilmaan. Oli selvää, että niillä main
olivat kotakunnat jo luulleet päässeensä turvaan ja sytytelleet
ensimmäisen nuotionsa.

”Nyt voit mennä rauhassa majaan, minä lähden”, Tapo tokaisi tarttuen
päättävästi miekkansa kahvaan. Notburgan hätä ei auttanut. ”Ole
rauhassa”, mies virkkoi, ”silmästä silmään ei rohkene konsa lapinäijä
tähdätä pirkkaa”.

                                                  ⸻

Takaa-ajaja oli oikaissut suoraan läpi laajanotkoisen laakson kohti
nuotiota. Mutta kun hän oli päässyt lakealle harjulle, oli siellä
taas tuo tilapäinen kotakenttä tyhjä. Vain tuhka oli vielä lämmin
pienellä tulisi jaha ja ympärillä tyhjäksi järsittyjä lohenpäitä.

Yhä enemmän vimmastuen, hiostuneena ja nälkäisenä, hän työntyi taas
seuraamaan pakenijain jälkiä.

Aukeaman idänpuolisessa reunassa oli petäjän vesaan tarttunut jonkun
lapinkanan kuikannahkainen pussi, jossa oli luuneula, lankaa ja
nauhanpätkiä.

Tapo oli pysähtynyt ja punnitsi pientä pussia melkein hellävaroen
kämmenellään. Hän ei voinut olla muistamatta pienen Nokke-tytön
piipertämistä kotopihoilla, sen sirkeänkoreita nutunnauhoja ja
parhainta ylpeyttä, kuikannahkaista ompelupussia.

Tuo muisto ikäänkuin pelasti hänen mielessään Paadarin kotalaiset
ankarimmalta kostolta. Hän oli jo vähällä kääntyä takaisin.

Mutta samassa näkyi äskeinen korppi lentää lekottelemassa yli harjun.
Se laahoi matalalta yli idänpuolisen laakson ja näytti laskeutuvan
vastapäiselle rinteelle.

Tapo merkitsi itselleen suoran suunnan ja läksi kuin läksikin taas
kotalaisten uutta asentopaikkaa kohti.

Ja täältä, loivasti nousevalta petäjikkörinteeltä, hän heidät
yllätti. Naisväki on jo pystyttänyt kotariu’ut ja latoo parhaillaan
niille tuohilouteita. Lapinkakara huutaa maahan jätetyssä komsiossa,
jota vastaan hieroo kylkeänsä pieni, musta lapinkissa. Tenavan
äiti ei näytä kerkiävän kapaloistaan tyynnyttelemään, kun on juuri
kyykyllään nuotion luona kääntämässä kivilaatalla paistuvaa ohutta
leipää.

Kotalaiset näyttävät täysin huolettomilta. Paadar-äijä istuu
unisena matalalla kivellä heilutellen tuluspussiaan ja jauhaen
leukapielissään poltetun koivunpahkan väettämää pihkamälliä. Petäjien
lomitse kuuluu puunhakkuuta ja nuoren miehen joikausta, joka laulaa
keväthankien sokaisemasta vaatimesta, joka ei enää saa konsa kuulla
kevätkäen kukkumista.

Paadar-äijä on tuupertua säikäyksiinsä, kun pirkkapäällikkö yht’äkkiä
seisoo hänen edessään ja heittää myrkytetyn lapinnuolen hänen
peskinsä helmaan.

”Rikoit valasi. Tuo on kasteltu myrkkymujuissa minun päätäni varten.
Ja sinun heimolaisesi jousenuralta se läksi. Tunnustatko?”

Huolettomana askartelevan lapinsiljon elämänmeno näytti samassa
katkenneen kuin miekan terään. Joikaus ja hakkuu lakkasi, naiset
pysähtyivät vavisten paikoilleen, ja Paadar-äijän leuat jäivät
kauhusta ammolleen, ruskean liemen valuessa ryppyistä suupieltä
pitkin.

Hän heittäytyi kontalleen kuin seitakuvan eteen, painui maahan kädet
ojollaan ja hamuili verottajansa kengänkautoa, aivankuin olisi
aikonut hieroa hyvitellen parhaat uhrirasvansa julmettuneen jumalan
jalkapöytään.

Ei ollut hänen syynsä eikä heimon... Oli varoitellut kotalaisiansa
valtoja vastaan kaunoja kantamasta. Kuin tshiätshis ... pyhä
tiaisparka suuren Taalon kidassa, kuin pienen pieni tiuku hatasarven
valjaissa ... niin ovat Mieshogieshen lapset pirkkavaltojen alla. Ei
ole nousemista, ei...

Mutta hänen pojanpoikansa, nuori Njolpa, oli ollut pienestä pitäen
vaaranväen noituma, maahisten vaihtama. Ei osannut pysytellä hiljaa
kalassa, uiskenteli kuin nuori hirvas ja sukelteli kuin majavanpoika
auringonlaskun jälkeen ... ei pelännyt tshattsi-haltiata, joka
sellaisen, jumalattoman, sotkee jouhimatoisiin hiuksiinsa. Ei edes
yksisilmäisen Tiermes-jumalan liekehtivää jousenkaarta säikkynyt eikä
sen vihapäistä jylmäystä taivaalla...

Se se oli ... poika parka salanuolen sinkahuttanut, ja he, muut
kotalaiset, olivat säikäyksissään lähteneet pakomatkalle.

”Parahan kirjonauhaiseni, hopeavöiseni saat valita lapinkanaksesi...
Ja lumivalkeat peskit ja valkonahkaiset kengät saa hän myötä...
talven varaksi... Vai halunnetko enemmän...? Ota, ota ...
saivokansalle heitämme uhriksi savukuntani kuopuspojan? Tuossa, ota,
tuossa se makaa, sano sana, mutta ... heimo säästä, säästä...”

Tapo katkaisi vanhan nokinaaman pitkät rukoilut: ”Tuo pojanpoikasi
tänne!”

Hänen eteensä astui lappalaiseksi tavallista salskeampi nuorukainen:
suorasäärinen, uhkasilmäinen ja pystypäinen miehenalku, jonka kapeat
huulet olivat puristuneet mykäksi, avautumattomaksi vihanpiirroksi
ja jonka korvenkävijän jäntereissä oli keveätä, yht’äkkiä yllättävää
ilveskissaa.

”Hyvä”, pirkka laski tuomion lyhyesti ja rauhallisesti ”seuraat
minua ... panttivangikseni. Muun kotakansan on palattava
huomenna kalakentilleen.” Eikä hän saanut kovilta kuulostaviin
loppusanoihinkaan sen syvempää julmuutta: ”Jos pakenet, saa heimosi
siitä koston. Ja jos yksikään heimostasi yltyy sala-ampujaksi, saat
sinä sen maksaa hengelläsi. Onko selvä?”

Njolpa nuorukainen nyökkäsi mykkänä. Pirkka viittasi ja katosi kuin
tuulen tuoma peikko vankeineen, niin että Paadar-äijä luuli nähneensä
oman tuulenjumalansa, pieggo-oumiksen, jonka liikkuessa ei uskaltanut
viheltää, ei noitua eikä kiroilla, sillä se oli äkkipikainen,
pahapäinen ja turhan turhastakin riehahtava jumala.

                                                  ⸻

Oli tuuleton, kellervän kuultava aamuyö Tapon vankeineen lähestyessä
Huuhkojärven havumajaa. Läpi rinteen lehvistön välkkyy vastaan
järvenpohja suurena, helmenkimmeltävänä lähteenä. Silmä ei erota
mikä on varjoa, mikä ilmaan ylentyvää lehvistöä tai kuusentutkainta.
On olematonta ja ajatonta. Vain vilpeä, heleä ilo kiertää nälän
keventämässä ruumiissa. Ja siinä nukkuu kukkea nurmikkotörmä verevät
kastepisarat lehtien kuvuissa ja kehäkukkien pienissä auringoissa.

”Hän nukkuu ... vireätä unta kuumalla taljalla”, ajattelee tulija.
Njolpa jää seisomaan mykkänä, tummana hahmona. Tapo hiipii oviaukosta
majaan. Täällä on himmeää, viheriää valoa. Valkeat vasannahat
kiiltävät hopeankarvaisena mattona. Ilveksennahat puuntavat
värikkäinä kuin suurten lohien kyljet kuultavasta vedestä. Ja kaksi
suurta karhunnahkaa reuhottaa kuin makaisivat elävät mesikämmenet
rähmällään, kuono maata pitkin.

Mutta ... maja on tyhjä!

Tapo ei usko silmiään. Iloinen nauru elää yhä huulilla. Mutta katse
ei tapaa sittenkään ketään... vain valon vipajavaa virtaa, joka
olemattomana, aineettomana alkaa aivankuin soida korvaan.

”Se on ollut hereillä... Se on piiloutunut!” pälkähtää päähän.
Hän huhuilee pihakennäällä. Kaiku vastaa kalliopahdoista pitkänä,
luonnottoman täyteläisenä äänenä, joka alkaa vähitellen kammottaa.

Perhoset ovat heränneet päivänlentoihinsa. Mutta ne näyttävät
kirkasta ilmaa vasten tummilta varjoilta. Ja yht’äkkiä tuntuu
lintujen tuhatääninen viserrys hämmästyttävän räikeältä. On kuin
se nyt vasta olisi alkanut, yht’aikaa kaikista puista, jokaiselta
oksalta ja jokaisen lehvän takaa...

Huhuilijan ääni muuttuu huudoksi, jonka alla on hätää.

Tuossa on ruuhi paikallaan... Ja tuolla vene, jolla he olivat tänne
taipalet soutaneet... Vielä kerran kajahtaa huutajan ääni ärtyvänä
käskynä: ”Tule, tule...! Missä olet, missä?”

Tapon katse kiintyy Njolpaan, joka seisoo yhä hievahtamatta
paikallaan, mutta osoittaa sormellaan rantahiekan ja kallion rajaa,
jossa on orjantappurapensaikkoa kukanalut yhä piilossa lujien
suppujen sisässä. Sieltä helottaa kuitenkin punaista väriä ...
punaista kirjailua siniseltä pohjalta. Se on Notburgan otsanauha!

Tapo syöksähtää rantaan. Pensaikkoa on tallattu ja raastettu. Kukkien
okaisiin varsiin on ikäänkuin tartuttu molemmin käsin... Okaita on
mennyt poikki! Tuossa, tuossa on kuin veritäplä ... okaan repimästä
kädestä...

Tapo kulkee matalana kahlaten pensaikon toiseen laitaan. Sieltä on
nurmilaikka, joka erottaa pensaston kalliosta, tallattu sekin. Ja
tuossa, kallion kupeessa, päättyvät jäljet yht’äkkiä ... jyrkkään,
viettävänä kalliona syvenevään rantaan...

Hirvittävä varmuus on iskenyt tulenlieskana Tapon aivoihin. Se
on houkuteltu majasta, sitten ... se on raastettu rantaan ja ...
hukutettu tai ... ryöstetty!

Takki repeää yhtenä riuhtaisuna hänen yltään. Hän syöksyy kalliolta
syviin, pitkiin sukelluksiin. Seisovin silmin hän tunkee kuultavaa
vettä, saa kiinni pohjahakojen niljaisista lonkeroista. Nousee
pinnalle, haamaisee rantaan puutunein käsivarsin. Huohottaa hetken
maassa ja syöksyy uudelleen syvyyteen, palatakseen taaskin entistään
menehtyneempänä.

Nuori Njolpa näytti oivaltaneen, mistä oli kysymys. Sanaa sanomatta
hän ryhtyi vuorostaan sukeltamaan. Viipyi syvyyksissä luonnottoman
pitkät ajat. Nousi pinnalle. Mutta ei haamaissut edes rantaan,
vaan pulahti telkänpoikana taas pinnan alle, moneen kertaan,
loppumattomiin, kunnes pudisti jäykästi päätään: ”Ei ole hukkunut.”

”Lapinkansanko tekoja?” oli pälähtänyt ensi hetkenä Tapon mieleen.
Mutta kun hän katsoi lapinpojan sukeltamista ja näki Paadar-äijän
säikähtyneet kasvot, kääntyivät hänen epäluulonsa pakostakin
toisaalle.

”Entä Vuojolaisten vakoojat?”

Entä omaheimoiset, jotka olivat myrtyneinä pälyilleet, vieläpä
nurisseet vierasveristä vastaan ... jo Kalsilassa?

Kysymys kysymyksen jälkeen ponnahteli esiin toivottomasta pimeydestä.
Niiden ajamana hän kuin unessa kantoi muonaa veneeseen. Näki äkkiä
evästä karttuneen kylliksi keulaan, astui airoihin ja viittasi
lapinpojan yläsille.

Hetken kuluttua huojahteli kaislikko ja kevättulvaisessa vedessä
siellä täällä seisova rantapajukko pystypäisistä mainingeista, jotka
työntyivät kahta puolta hyrskynä etenevästä keulasta.

25.

Verenpunainen horsma.

Haapa oli jo sekin päässyt lehteen. Mutta Tapon tuskin tarvitsi sitä
nähdä tavallisin silmin. Hänen katseensa etsi, hänen suunsa kyseli ja
hänen korvansa kuulostivat vain yhtä ja ainoata: kadonnutta Notburgaa.

Viikkokaupalla hän souti Njolpa-lapin kera Näsijärven kalakenttiä
hakien jälkiä hukkuneesta. Ensi työkseen, laskettuaan Keurunselän
kosket, hän oikaisi veneenkokkansa Mustaselälle, sorrilaisten
erärannoille, saadakseen Miehon avukseen. Täällä hän sai tarpoa
aina ylimmäiselle Heräjärvelle asti, ennenkuin tapasi Perko-ukon
ja tämän nuoremmaiset, Lipon ja Teiskon, Poukan ja Hosso-pojan,
katiskakaislikoiltaan.

Mieho oli jossain etelässä, ehkäpä Kalsilassa, jonne oli tullut
Vuojolasta neuvottelijoita, selitteli vanhaisäntä silmissä hänelläkin
jyrkkää vastahenkeä, kuten kerran Kalsilan pihalla järähtäessään
karmeat sanansa mustakaapuja ja varjakoita vastaan. Ukon jäyhä,
melkein halveksiva vastahangan veto ja tuo hämärä tieto iski
ilmannuolena haeskelijaan. Niinpä olivat olleet Vuojolaisten kätyrit
liikkeellä! Nekö, nekö olivat ryöstäneet hänen nuorikkonsa? Mutta
kuinka ne olisivat kyenneet työntymään sinne saakka ja saalistansa
kuljettamaan näillä taipaleilla, joilla kolusi kaikkialla oma heimo
eräkentillään?

Vene juoksi jälleen laineita, nyt myöskin Lippo ja Teisko soutajina,
kohti Aution taloa, jossa astui kynnykselle Kainutar, liepeissään
pojan tenava ja sylissään tytön tyyperöinen. Sarikka-isäntä meloskeli
takamaillaan, Pirttijärven katiskoilla.

Nyt Tapo sai, isäntää haettaessa, hetken levätä turtunein käsivarsin,
pakottavin kämmenin, horteisessa mielessä vain yksi ajatus:
suonmättäistä, kirokiven sisästä, ilmasta tai suoraan hornan
häränsilmästä oli noussut häntä päin suikulainen ja salamyrkkyinen
lapakäärme, jota vastaan eivät mitkään loitsut auttaneet.

Sarijoutsi saapui synkkänä. Uutiset olivat olleet huonoja. Monien
kyläkuntien miehet mörisivät jo isona karhuna päämiestä vastaan
tämän vierustelemisesta vihaverisen kanssa. Häneen oli muka
mustapäinen vetehinen ... se pahin kaikista, Vennontytär, tartuttanut
veenvihaiset ruohtumat ja mielen viat, jotta ei enää kyennyt muuta
kuin kainaloitaan syyhyttelemään vierasverisen kupeella...

Tapo katkaisi yhä synkistyen Sarikan jaaritukset: ”Saastahiset
velhot! Ne tukehutan kyllä aikanaan omiin mujuihinsa. Mutta missä on
Vuojolan neito? Oletko kuullut jotakin tai nähnyt sen ryöstäjiä?”

Mutta Sarikka ravisti vain päätään vastaukseksi ja lisäsi uusia
tuhoviestejä. Oli muka parhaillaan Kurjen Aimatar naittelemassa
Miela-sisartaan Voipalan Aikarille, jotta saisi Sääksmäen isoiset
luopumaan Kalsoisista. Ja muutenkin ... jos puolustelivatkin häntä
yhä häkäsaunalaiset, olivat Pirkkalassakin Lempoisten talolliset
taas kääntymässä henkipattoisen Aimalaisen puolelle. Oli jo kuulemma
Hirvi-päällikkö käynyt kiertelemässä Nurmikunnan isoisissa...

Tapo mykkeni. Aution talon seinät tuntuivat huojuvan neljältä
taholta. Ja samalla tavalla oli horjumassa koko hänen tähänastinen
työnsä. Mutta hitaasti puristuivat hänen leukaperänsä verettömiksi
lujasta päätöksestä. Nyt oli kuitenkin jotain maaperää jalkojen
alla. Pimeydestä oli astumassa esiin olentoja, joita vastaan
saattoi ainakin iskeä tarvitsematta pelkästään haparoida tai haamia
hukkuneita pohjattomista vesistä.

Sarikka sai tulla mukaan. Ja taas jatkui taival vasten humisevaa
etelätuulta.

                                                  ⸻

Seuraavan päivän iltana he lähestyivät Pyynikin kannastaivalta. Koski
jylmäsi kevättulvassaan jo kaukaa summatonta Ukonvirttä.

Se pani miettimään ajattomia asioita. Ensi hetkessä se kohahti
mieleen suloisen katkerana muistona. Missä, missä oli nyt se
vapiseva peuranvasa, jonka hän äskeisenä kevättalvena oli pelastanut
koskenniskan kuolemansulasta? Tuo iästä ikään humiseva soitto
aivankuin uuvutti mietiskelijän tuskan lähtemättömäksi, mutta
entistä hiljaisemmaksi suruksi. Se oli nyt, ainakin hetkittäin,
palautumattomasti menetetyn vainajan murehtimista.

Eikä ollut ihme, että tämän läheisimmän kalmanhaamun taakse nousi
ajattomasta kohinasta toinenkin hahmo: hänen taattonsa Tiurinkosken
korkeilta varustuksilta. Nuo olennot seisoivat hetkisen hänen
mielenkuvissaan aivankuin toisiansa vastassa. Oliko hän kaikissa
taisteluissaan ja näitäkin suuremmissa aikeissaan ajanut takaa
enemmän omaa, saavuttamatonta rakastettuaan kuin isänsä ylpeätä
näkyä: Yksi yhteinen valtaheimo satamasta satamaan, suolamerestä
suolamereen?

Riisuttiinko häntä jossain ... Maankapeen polvilla alastomaksi
viimeisistäkin kapalovöistä, yksinpä synnyntärakkaudesta, jotta
hänelle ei jäisi mitään muuta osaa kuin taaton henki ja vala...?

Kosken kohina vahveni pauhaavaksi myrskyksi, joka näytti työntävän
ammottavasta hornasta hyisenkylmää ja tulenpolttavaista huurua päin
Ukko-jumalan järkkymätöntä taivasta. Epäilyt, kysymykset ja tuskat
jäätyivät tai paloivat karreksi. Niitä ei osannut enää jatkaa...
Täytyi ruveta tarkkailemaan oikeata väylää valkamanpohjiin.

                                                  ⸻

Rantatörmällä ei pirkkojen tutulta nuotiopaikalta näy savua
nousemassa eikä ihmisiäkään yöpymisaikeissa.

Mutta kun Tapo nousee katsastamaan koskenvierisiä teloja, joita
myöten on tapana vene kiskoa suvantorinteelle, tapaa hän sarkolaisia
aluksensa vieriltä, rantapensaitten suojasta. Ja ylempänä, hongikon
laidassa seisoo yksinäinen nainen.

Sarkoisten Maretta!

Miksi hän näyttää aivankuin tuonne yht’äkkiä juosseelta ja vieläkin
kuin kahden vaiheilla: paetako vai pysyä näkyvissä?

”Joko nyt ... kevätkalasta?” Tapo kysäisee vetomiehiltä. Nämä
murahtelevat jotain myöntymyksen tapaista. Mutta veneessä ei ole
saalista eikä pienintäkään merkkiä kalavehkeistä tai yleensä pitkästä
olosta kalakentillä.

Ja miksi on ollut Sarkoisten tytär mukana? Sellainen ei ollut
suurtalon emäntäneitojen tapoja...

Kamala aavistus syöksyi kuin lennosta läpi Tapon kulmaluitten.
Tuo nainen ... sehän oli jo kerran Kalsilassa ... melkein kuin
katsotusviikolla ... ainakin omasta mielestään... Välähtävät samassa,
yhtämittaisessa sarjassa., kaukaisemmatkin tapaukset. Mitä se
sanoikaan Nohkuan kaltaalla erottaessa ... vihollisveren tuomisesta
sukuun? Jo silloin sen katse ja ääni oli ollut ivallisen katkera...
Ja myöhemmin ... Kalsilassa? ”Jollet liene lähdössä kosiomatkalle?”
se oli kysynyt ahdistunein äänin. Ja sitten ... viime kerralla! Kuin
kalmankuvajäinen se oli tuijotellut onnellista Notburgaa...

Äskeinen aavistus oli kääntymäisillään hirvittäväksi varmuudeksi: tuo
nainen tuolla on ryöstättänyt tai surmannut hänen nuorikkonsa!

Tapo nousee Marettaa kohti, joka katsoo suoraan häntä päin lujin ja
tutkimattomin kasvoin, aivankuin olisi päättänyt ryhtyä taisteluun.

Tapo tajusi vaistomaisesti, että noiden kasvojen takaa ei saanut
mitään päivänvaloon suoraan kysymällä tai käskemällä. Siksi peitti
hän epäluulonsa ja kauhunsa pariin jäyhään sanaan: ”Tyhjiin näyttää
menneen Sarkolaisten nuotanperä?” ”Meillä Kokemäellä tavataan sanoa,
jotta vaivaisen mertaan kala ensinnä menee...”, Maretta kierteli
vastaan.

”Tai räähkä ja marta”, Tapo iski lujemmin kuin oli aikonutkaan, ”jos
ken kehnoin käsin mertansa laskee”. ”Mitenpä lienee...”, kuului
Maretan huulilta kaksimielistä naurua, ”hyvin on käynyt, kun on kala
koskessa ja liha linnun siiven alla.”

Koskessa! Tapon päähän jumahti siitä sanasta kuin tunnustus
tihutyöstä, sillä siinä oli neidon ivanväre vaihtunut äkkinäiseksi
uhmaksi.

Syntyi vaikea vaitiolo. Mutta Tapo näki, että saapuvassa kevätyön
kalpeassa hämärässä Maretan kasvot olivat valahtaneet riutuneen
surullisiksi.

”Jäänetkö tähän ... yönuotiolle?” mies kysäisi. Tuo nainen tuossa ei
kykenisi kestämään koko katala työ tunnollaan. Se oli kuohahtava
kohta omaa ylpeyttään ja paljastava lemmenkateet tekonsa...

”Tiennetkö jotain Sorrin Miehosta tai Rautaparrasta?” tarttui Tapo
juuri sytytetyn nuotion jo pilkahutellessa liekkejä pökkelöiden
lomasta.

”Sorrin isäntä yrittelee ajaa heimon asioita, kun hukkui Hämeen
valtias ... lehtilahnan kutuun...”

Niinpä rohkenee tuo nainen yhä murtaa suuta halveksivasti häntä
vastaan! kiehahti tulenpalava viha miehen sisuksissa. Mutta hän
pakotti itsensä jatkamaan välinpitämättömän näköisenä: ”Entä ...
Rautaparta?”

”Potee kuulemma yhä heikompana ... pääluuta porottaa ja mieltä
kolottaa suru ... Kalsoisten kuopuksesta...”

Tapo oli tuijottavinaan tuleen, mutta hän tajusi selvääkin
selvemmästi, että kohta hän oli kuristava tuon naisen kurkusta ilmi
sen kamalat teot. Hänen kämmenensä kouristui kuin aikoisi haamaista
käärmettä niskasukaan: ”Ja mitä olet tehnyt sinä ... koko tänä
aikana?”

Siihen sanaan tyrehtyivät Maretan halveksivat vihanpistot. Hän
vastasi kotvan kuluttua väsyneesti: ”Lienen miettinyt ... itseäni.”

Taas näki Tapo hänen silmissään tuota samaa toivotonta
mielensairautta, joka niistä oli kalseana ruvennut tuijottamaan juuri
sellaisina hetkinä, jolloin hänen sylinsä oli ollut avautumaisillaan
... kuolettavassa rakkaudessa.

Viimekesäinen Kirstinan tarina kävi Tapolle yht’äkkiä selväksi.
Siinä, siinähän tuo nainen oli paljastanut oman kohtalonsa. Hän
oli kerran itse samalla tavalla joutunut muukalaisen pettämäksi ja
kostanut ... omalla tavallaan... Siitä siis täyttymättömät vihat
vieraita vastaan ja ... toivottomat, mykkyyden salpaan jäävät
rakkauden sanat...

Tapo oli noussut. Ja nyt hän löi tietoisesti terävimmän säilänsä
Sarkoisten tyttären sydämeen? ”Olet Kirstinan äpärätytär ... sen,
josta viime kesänä puhuit...”

Hän nousi hitain askelin rantavierua ylemmäksi, yhä loitoten
syrjemmällä illastavista miehistä, ja jäi tuijottamaan matalan
kaitaan kyljitse vihisevää koskea.

Pitkän tovin kuluttua nousi myös Maretta. Seisoi kauan, katsoi
tyyntyneelle järvenselälle. Ohut kosteus oli kihonnut kalseaan
silmään, jossa ei päilynyt enää mitään toivoa, tuskinpa murhettakaan.

Neito muisti tarkalleen, sana sanalta, oli muistanut joka päivä ja
yö, mitä Tapo oli vastannut hänen kysymykseensä, oliko tahrattu
Kirstinä tullut puhtaaksi kostamalla. ”Tulipa hyvinkin, ainakin ...
itsensä surmaamalla”, oli mies jättänyt hänelle lähtösanoikseen.

Ja yhtä hyvin hän tajusi nyt, mitä Tapo oli tarkoittanut
äskeisellä ”äpärällä”. Mutta kuitenkin hän kysyi, noustuaan hänkin
koskenkaltaalle miehen hartioitten taakse: ”Miksi... äpärä, sen
Kirstinan äpärätytär?”

”Salamurhaa ei hyvitetä muulla kuin ... omalla kuolemalla.”

”Ei ollut salamurha viheliäisen koiran heittäminen koskeen”, vastasi
Maretta hitaasti. ”Sitäpaitsi ... minun täytyi nähtävästi... elää
edelleen.”

Tapo kääntyi äkkinäisessä hurjassa tuskassa: ”Sitäkö varten, että
saisit surmata minun ainoan valvattini, minun ... nuorikkoni...?”

Mutta Maretta seisoi myrskyä vastassa tyynenä kuin kaukaa rannalta
katsovana, syrjäisenä. ”Muistanetko mitä sanoin minäkin sinulle viime syyskesänä
? ’Niin on tehtävä niille kaikille ... merentakaisille. Ne
pettävät kaikki!’ Niinhän sanoin, muistatko, kun kiersivät uhkeat
horsmat kaurapellon piennarta?”

Tapo ei kyennyt enää sanoja kuulemaan. Hän tahtoi tietää, tietää vain
sen, mikä oli tullut hänen rakastettunsa kohtaloksi.

”Miten menetit hänet? Hukutitko vai ... onko puukkosi veressä vai ...
ryöstätitkö ja ehkä ... luovutit hänet...?”

Hukkuva toivo lauhdutti hänen viimeisiä sanojaan. Ehkä sittenkin tuo
olento on heltynyt ... ratkaisevassa hetkessä ... säästänyt hengen
... pannut vangiksi piilopirttiin tai ... jättänyt vaikkapa ...
vihollisen käsiin?

Mutta Maretta näytti tunnottomalta: ”En ole tutkittavissa enkä
sinun tuomittavissasi. Tein sen, mikä täytyi tehdä”, hän vastasi
yksitoikkoisin sanoin.

”Entä nuo tuolla ... rikostoverisi”, Tapo viittasi Sarkolan
jousellisiin, ”pakotan ne tunnustamaan tai... kuolemaan!”

Maretta naurahti kuin omalle viisaudelleen: ”He eivät tiedä mitään
muuta, kuin että olen hänet ryöstänyt. Mitä on tehty, se on minun
tekemääni ... yksin minun! Kuuletko?”

”Siinä tapauksessa ... saat surman sinä!” Maretta naurahti jälleen,
nyt väsyneesti, kaukaisessa kaipuussa: ”Minut surmasit jo siellä ...
punaisten horsmien luona...”

Tapo tunsi olevansa voimaton Sarkoisten tyttären käsissä. Neito oli
loitonnut kaitaan rannalle, vetävän nielun yläpuolelle. Mies ei
kyennyt muuta kuin miettimään miten saisi Maretan vangikseen. Sillä
vain siten jäi jäljelle toivo pakottaa neito edes joskus tunnustamaan
salaisuutensa.

Maretan ympärillä kiersi koskenhuuruinen kehä. Hän oli kuin kostean
verhon takana, toisella puolella elämää.

”Kalsoisten Tapo!” hän huudahti. Sanat eivät olleet äänekkäitä. Mutta
ne tuntuivat kuulijan korvaan kaukaiselta huhuamiselta. ”Sinut minä
pelastin, sinut, Kalsoisten päämies! Älä unohda tekojasi... Hävitä
Vuojola! Sinun tulee olla valtias, Hämeen ja Pohjolan valtias, sillä
sellaisena minä olen sinua rakastanut...”

Sanat hukkuivat kuin vihisevään tuuleen. Käsi nousi, vartalo korkeni
olemattomaksi hetkeksi. Se horjahti. Hukkui näkymättömiin. Kuului
kosken ärjähtävä ääni ja kaukaa, alempaa, syvältä nousevaa jylinää,
aivankuin olisivat ranta ja pohjakivet lähteneet jylmäämään kohti
alimmaisia suvantovesiä.

                                                  ⸻

Seuraavana aamuna saatiin vainaja nostetuksi kosken alta, jossa
kiertävä suvantovirta oli sen kuljettanut tyynen Viinikanjoen suihin,
pohjahiekalle.

Hänet nostettiin Sarkolan miesten veneeseen, peitettiin Kalsoisten
päällikön haljakansinisellä viitalla. Ja veneet ujuttautuivat selälle
päin tyynessä aamussa.

26.

Suolamerestä suolamereen.

Meren synkänharmaat rosvot, suippopyrstöiset räiskät, hyökkäilivät
Vuojolan ulkoluotojen yläpuolella kalalokkien kimppuun, joiden
täytyi silloin tällöin luopua sekä saaliistaan että valkeista tai
sinenharmaista höyhenistään, uusien ryöstäjien yltyessä taas ja taas
räikeästi huutamaan täyttymätöntä nälkäänsä.

Kauniit punanokkaiset lapintiirat ja näiden mustanokkaiset
sukulaispojat, kalatiirat, päästelevät viattomina
kirraa-kirraa-huutojaan tai panevat hädän tullen ”tirrää-tirrää”,
kiitäen omille teilleen.

Mutta kaiken kirkunan ja tappelun yläpuolella lyö harvoin iskuin
valkokärkisillä siivillään elokuista vahvaa tuulta vasten
yksinäinen merilokki, joka on saalismatkallaan eksynyt tavallista
pohjoisemmaksi. Sen juhlallinen ääni lentää länsituulen myötä
kauppalinnan hirsitornia kohti, jonka ylimmästä akkuna-aukosta
katselevat merelle päin ylpeät, riemuitsevat kasvot.

Nämä ovat Rotrud Siewertintyttären, Vuojolan valtaemännän, kasvot
pöyhkeine huntuineen ja mustine liinoineen. Hän kuulee kyllä
merilinnun matalat äänet, jotka ajoittain kantautuvat korvaan
kuin lyötäisiin kumeata rumpua. Mutta katse tähtää lähemmäksi,
satamalahdelle ja ulkoväylälle, jossa keinahtelee Vuojolan avuksi
hämäläisiä ja karjalaisia vastaan tullut laivasto.

Eivät riitä enää valtarouvan raskaskoruiset sormet lukea
lännenlaivojen määrää, eivät kahteenkaan kertaan laskettuina.

Haalogalannin viikinkialukset olivat ajan parhainta tekoa. Niiden
tällä kertaa purjeettomat mastot seisoivat ylpeännäköisessä
kaarekkaassa rintamassa. Ja puna- ja valkoraitaiset peitekankaat
paistoivat kirkkaasti maston molemmilta puolilta.

Näihin Thore laivoihin kuului erikoinen lastialuskin,
joka muita kömpelötekoisempana, leveänä ja korkeaperäisenä töksähteli
tuskin heilahtamatta vastatuuleen.

Vielä kauempana nuokkuu pari tammilaitaista slesvigiläistä laivaa,
jotka raskaine köleineen ovat syväkulkuisia, mutta jalomuotoisia
aluksia, solevan soukkine perävantaineen ja keulakokkineen.

Aivan äsken, tänä aamuna, on tullut ulkoväylälle kristittyjen
laivaston harvinaisin ilmestys, jota nyt Rotrud-emäntä on vartavasten
noussut tarkkailemaan. Se on tullut Normandiasta saakka ...
korkealaitainen soutu- ja purjelaiva, joka keulapuoleltaan näyttää
eroavan kaikista sisämerien aluksista. Sen äärimmäisestä kokasta näet
etenevät uhkaavat, raskaasti raudoitetut tyrmäyspuskurit, joilla
valtamerillä oli tapana törmäyttää vihollislaiva upoksiin tai muuten
lannistaa tämän voima ennen sivustataistelun alkamista.

Rotrud-rouvan silmissä välähti vahingonilo. ”Mitähän kestänevät ...
tuotakin vastaan lipparikarjalaisten uiskolierot!” hän huudahteli
sisimmässään, niin että helähti ja rämähti lonkalla raskas
avainkimppu.

Kuitenkaan ei tuokaan kaukolaiva, ei yksikään muu alus voittanut
hänen Visbynsä lähettämiä sotalaivoja. Näitä ei ollut kolmea enempää.
Mutta niissä oli kussakin kolmattakymmentä airoparia, joiden
soutuaukot nyt tuijottivat ankarina niiden pitkäkaarisista kyljistä,
heleitten päällikkötelttojen paistaessa peräkansilta.

Hänen vanha tuttavansa kaappari Alf Erlinginpoika oli niillä tuonut
yhteensä kolmesataa miestä Vuojolan varusväen lisäksi.

Sopii tulla vuokselaisuiskojen, minkä pääsevät Torkel Torkelinpojan
kilpikehistä! Ja olipa niiden tiellä muitakin vastuksia: tanskalaiset
merikaapparit lounaisessa saaristossa!

Välähti samassa kiukku emännän silmästä. Ajatukset olivat
siirrähtäneet Kokemäelle. Siellä oli kuulemma joku lemmenhullu
pirkkakaupin tytär rakennellut koko kevättalven sotaveneitä, ja
Teljän puolella oli säilytelty Kalsoisten rosvon viime syksynä
ryöstämää Vuojolan päällikkölaivaa...

Tuska ja kostonhimo tarrautuivat kovaluisiin kasvoihin. Sillä
tyttären ryöstö oli tapaus, jonka ympärille oli kiertynyt koko
hänen viimetalvinen kärsimyksensä. Sen vuoksi olivat hänen matalat
kulmallisensa painuneet entistäkin synkempinä silmien ylle. Siksi
oli hänen lujiin suupieliinsä uurtunut kaksi syvää juovaa, jotka
leikkasivat kuin haavat leuankaarta.

Eivätkö koskaan päässeet hänen sukunsa naiset pesemään itseänsä
puhtaiksi tuosta hämäläisveren saastaisesta sakasta? Ryöstetty
tytär, hänen ainoa tyttärensä, oli palannut kotiin pilattuna. Ja
sen sulhanen, Thore-ritari, saapasteli parhaillaan tuolla maapuolen
varustuksilla toiskätisenä, koko talven maattuaan verettömänä
kuoliona...

Rotrud-rouva oli kääntynyt vaistomaisesti maanpuolista akkuna-aukkoa
kohti, josta näkyi Ristinkukkulalta pienen kappelin harjaristi
hopealta sädehtien.

”Noh, entäpä sitten...?” jäykisti mielen juuriaan ankara emäntä.
”Saakoon kelvata ... tyttärelle raajarikko, kun eivät olleet sopineet
kuuluisat ja komeat ritarit!”

Oliko saanut hänkään ... ”Harjavallan noita-akka”,
nuoruudenrakastettuaan, Adam Holstea? Eipä ei ... oli täytynyt hakea
solvattuun sukuun arvonlisää Rotger parasta, joka sattui olemaan
oikean oltermannin poika...

Tässä hetkessä nousi katkeran muistelijan silmään taas synkkä
hämäläishahmo, Rautaparta, joka oli surmannut hänen ainoan, raskain
salasynnein ostetun rakkautensa ... Adam Holsten.

”Barbaarit”, hän jupisi. Mutta kasvoille oli jo levinnyt kuin
vanhuuden väsymystä. Ei ollut jäänyt mitään muuta hänen elämästään
jäljelle kuin kosto.

Vanhat portaat natisivat ja ruskahtelivat pahasti hänen astuessaan
niitä kotvan kuluttua alaspäin. ”Pyhien jalkaluitten kautta, pyhän
Dionysoksen nimeen...”, hän hoki hokemistaan hakien sisimmästään kuin
noitavoimia lopulliseen kostoon tai ... kuolemaan.

                                                  ⸻

Rotger Sibbenpoika ja Thore-ritari olivat palanneet salmen takaa
tarkastamasta suomalaiskylän takaisia vallivarustuksia.

Nämä olivat ritari Wibrechtin jäljeltä paremmassa kunnossa kuin
koskaan ennen. Mutta Bunge-herran kasvoilla, jotka kokotalvisesta
surun upottelemisesta olutkannuun olivat pöhöttyneet hottolihaisiksi,
oli nyt halvaantuneen miehen ilme.

Hänen viimeiset voimansa olivat aivankuin lopsahtaneet kevättalvella,
jolloin hän oli saanut ristiin saakka tämän pienen kappelin, joka oli
vihitty Notburgan lemmikkipyhimyksen Gertrudin nimeen.

Kuin vainajalle hän oli sen rakennuttanut. Sen jälkeen hän ei
halunnut muuta kuin päästä pois täältä ... verenkarvaisilta
Maksameriltä.

Ja nytkin ... hän ajatteli etupäässä vain tyttärensä ja itsensä
pelastamista. Hätäisin, hellin silmäyksin hän haki ulkoväylältä
suurinta Visbynlaivaa, johon hän oli lähettänyt tyttärensä rippi-isän
hoivissa.

Kaukaa eteläisten salmien takaa kantautui herrojen korviin valtavaa
huminaa ja ryskettä, johon sekaantui hakkuuta, kalkutusta, huutoja ja
kaatuvien honkien rytinää.

Thore-ritarin kasvot, joilta entinen karkea punakkuus oli kokonaan
kadonnut, jännittyivät tarkkaaviksi. Tänä päivänä oli tuo ryske
paisumistaan paisunut. Vakoojat olivat arvioineet vihollisen voimat
suunnilleen tuhatpäiseksi sotajoukoksi. Mutta se oli pysynyt viikon päivät
melkein kuulumattomissa siitä huolimatta, että se oli
päästetty melkeinpä esteettömästi yli pienten jokiväylien tuonne
mantereenpuolisen Mustasaaren korpisille suomaille.

Eellispäivinä oli hakkuuta ja ryskettä kuulunut ainoastaan idästä
päin yli suomalaiskylän, jonka kainulais- ja hämäläisveriset asukkaat
olivat melkein kaikki paenneet tuonpuolisiin korpiin sotahuhujen
varmistuessa. Mutta nyt ... myöskin etelästä?

Tarkkailtuaan hyljesaaren tienoitten välimatkoja kirosi
norjalaisvarjakka halveksivasti. Aikovat kai rakentaa ...
tolvanat, hirsilauttoja! Mutta ... hänhän saattoi laskea tuokiossa
käärmekokkansa ja täyttää molemmat salmet nuoli- ja keihässateella.
Mereltä päin ei heitä ... puolustajia, voinut uhata kukaan.
Korkeintaan ... tiirat ja räiskät!

Hän hohotti ja kirosi, puoliksi jomottelevaa olkapäätä, puoliksi
noita hämäläiskolloja, joille hänellä kyllä oli kostettavaa,
hänelläkin, Thore Halvardinpojalla.

                                                  ⸻

Soisten rantakorpien peitossa vilkkuu lukemattomia pieniä nuotioita,
joiden valossa jousellisryhmät veistivät, kuten Thore-ritari
oli arvannut, lauttahirsiä, joita toiset joukot hinasivat läpi
ryteikköjen rantapensaikkojen taakse, täällä vitsaksilla nidottaviksi.

Laajaksi hakatun aukeaman keskellä pitävät rakovalkealla neuvoa
sotajoukkojen päämiehet.

Sääksmäen aikari, Suur-Pirkkalan Tapo Kalsila, koko vainoretken
päistä ylimmäinen, ja Sorrin Mieho istuvat puunrungolla odotellen
vielä Siikajoen vuokselaislaivastosta saapuvia Pelkos-ukkoa ja Tiurin Jouttia
.

Kyrönjoen latvapuolelta, jota on tapana sanoa Korpijoeksi, on
päälliköitten joukkoon kohonnut Kurikan isäntä, johtaen kyröläisiä
ja hämeenkyröläisiä, joita on kerääntynyt vain kourallinen,
koska senpuolen miehet on pantu etupäässä Kokemäen purjelaivojen
miehistöksi.

Sensijaan on Ylistaron Kalso pirkka-Kalsoisten sukulaismiehenä
tuonut Immo-poikineen vainoretkelle oman, lähes satapäisen
jousellisjoukkonsa, johon on liittynyt koperon verran myös
jalasjärveläisiä.

Rautaparta lepäilee tulenloimossa havuvuoteellaan, josta hän tuskin
pääsee omin voimin liikkeelle. Anukka-emäntä, Mieho ja Tapo olivat
lujasti estelleet ukkoa lähtemästä vainoretken vaivoihin. Mutta
vanhus oli noussut lavitsaltaan polvet vavisten, parta takkuisena ja
silmät tuikkaen syvistä varjoistaan kuin tulenkipunat kekäleistä.

”Syyt ovat syvällä, suku parka... Nämä silmät eivät sokene, ennenkuin
ovat nähneet Vuojolan linnan leimahtavan tuleksi ja tukaksi!” hän oli
ärähtänyt ja kääntynyt lopuksi Tapon puoleen: ”Ja sitäkin enemmän,
Tapahaiseni ... minulla ei ole lupa kuolla sinusta kaukana... Lie
sanottavia...”

Nyt vanhus katsoo raikkaasti myhäillen veljenpoikaansa. Mitä hetkin
kestänyt, kestä loppuun saakka, hän ajattelee, ikäänkuin rohkaisten
itseäänkin kantamaan omaa salaisuuttaan.

Tapon kasvoilla häilähtelee heikeä liekki. Kestetyn järkytyksen
merkit näyttävät niiltä melkeinpä kadonneen.

Kun hän oli tuskallisella paluumatkallaan päässyt Sorrilaan saakka,
Miehon pateille, ja tältä kuullut, että Vuojolan neuvottelijat, isä
Johannes ja Astulf-päällikkö, olivat palanneet kotomailleen Kokemäen tietä,
oli hän saanut lopullisen varmuuden synkimmälle epäluulolleen:
Notburga oli saatettu surmaan. Olihan mahdotonta, että Sarkoisten
tytär ja isä Johannes olisivat saattaneet tavata toisiaan ryöstön
jälkeen, koskapa hän oli toisen tavannut matkalla etelään ja toinen
oli matkannut suoraan länttä kohti.

Siitä hetkestä alkaen hän oli ajatellut rakastettuansa vainajana ja
ryhtynyt työhön yksin heimonsa asian tähden, taattonsa perillisenä.
Kalakenttiä ja kyläkuntia kiertäneen murinan ja kapinamielen
hän oli lopettanut ensimmäisissä sääksmäkisten, pirkkojen ja
vuokselaislähettien neuvotteluissa.

Nyt hän raskaan päivätyön jälkeen pyyhkieli hitaasti hiemallaan
hikeä tukanrajasta, pitäen toisella kädellä polvellaan ylimmäistä
päällikönmerkkiään: Perman kypärää, jonka Rautaparta oli hänelle
lähtöpäivänä hakenut Kalsilan maakellarin lujimmasta arkusta. Sen
rautakupua kiertävät kultalehdet välkehtivät kuin suuret, näkevät
silmät.

Vaitelias istuja näyttää itse katsovan monia taipaleitaan taaksepäin.
Kaikki se, minkä hän oli jo kauan sitten nähnyt, oli nyt, tällä
hetkellä, ratkaistumaisillaan. ”Enkä pane siihen mennessä päähäni
Perman kypärää!” kiertää kaukaa taaton roviolta kaiku hänen
korvaansa. Häntä hymyilyttään sen äänen tuoma ajatus. On aivankuin
kaikki teot ja työt, jotka hän on tehnyt tai tekemättä jättänyt,
olisivat olleet niiltä ajoilta alkaen askel askelelta tarkalleen
mitattuja. Niiden on täytynyt ... tappioiden, kärsimysten ja
voittojen tulla juuri sillä tavalla kuin ovat tulleet.

Hänellä itsellään on niissä ollut osa ja arpa vain siihen määrään
saakka, että hän on nyt, tänä hetkenä, sillä paikalla kuin on:
johtamassa Hämeen suurinta taistelua vieraita anastajia vastaan.

Rautaparta hymähtelee yhä omia katsomisiaan. Tuo kuopus tuossa ...
Kalsoisten pätevin poika, hän mieteksii, ei tietäne itse miltä hän
näyttää.

Eräänlainen mieltä hyreksyttävä, kaukainen, korpientakainen
kuva avautuu hänen eteensä, aivankuin hän itse istuisi kannolla
korvenlaidassa tätä omaa kuvitelmaansa katsomassa.

On nousemassa puolitiessään, jopa lähellä ylimpiä hirsikertojaan,
suuren suuri sukupirtti, jonka kynnykseltä isännänpenkille ei hevin
kuulu mikä tahansa penin haukku.

Eilen on äkkiä kuollut rakentajan nuorikko ahokivellä istumasta.
Mutta mies kalkuttaa yhä salvoimellaan. On jatkettava, on sittenkin
jatkettava. Ovatpa vielä maammot ja anopit, apet, veljet, sisaret ja
näälämiehet. On toki tarpeen pirtti suuren suvun asuttavaksi. Kesken,
kesken olivat vielä Kalsoisten teot ja toimet.

Eipä ollut vielä lakannut kaartumasta taivaalle Kalsoisten
sodanmerkki, sateenkaari, joka varsinkin elokuun aikuisina
lähtöpäivinä oli kuin uhalla ilmestynyt miekanteränä pilvien lomaan,
uhannut, välkehtinyt, kadonnut ja taaskin ilmestynyt seuraavana iltana
.

Ja hän on jatkanut ja jatkaa ... tuo nuori isäntä, herkeämättä,
aamusta iltaan, pannen päivät päälletyksin, niin poutaiset kuin
kolkot, sadetta vihmovat päivät...

Tällaisia lapsekkaita mietiskeli Rautaparta Pelkos-ukon ja
Joutti-päälikön saapumiseen saakka.

27.

Vuojolan perikato.

Tänä yönä on koko taistelu yhden ainoan, ratkaisevan arvanheiton
varassa. Ja pohjatuulen lakaisema meri on se pimeyden rumpu, jolla
heitetty onnenarpa vapisee.

Tapo Kalsila on kulkenut rantametsiä myöten eteläitse Hyljesaaresta
niemen läntisimpään nokkaan. Täällä hän on odottanut iltaa päivästä
asti, seuralaisenaan Ylistaron Kalso ja lähettyvillä Immo, Lippo,
Teisko ja Revon Hänni viestinviejiksi eri tahoille.

Maajoukon taistelun alkajaiset riippuvat kokonaan siitä, mitä
alkaa kuulua eteläiseltä meritaipaleelta, Kaplahaisen johtamasta
Kokemäen-laivueesta.

Päällikkö on kuulostellut sanaakaan puhumatta, mitä ääniä tuuli
kantaisi etelän puolelta. Mutta siima on ollut samalla teroitettuna
herkeämättä ohi pohjoisniemen Perämerelle päin.

Sen harvan kuusikon läpi tuikahtaa äkkiä valonväikettä. Tapo
nyökkää Kalsolle ja harppaa korkealle rantakalliolle. Vinhassa,
pieniaallokkoisessa tuulessa lähestyvät sieltä Siikajoen
rantakatveissa piileskelleet karjalaisuiskot. Mutta nekään eivät
vielä riitä muuhun kuin häiritsemään vihollislaivastoa ja sitomaan
varsinkin viikinkiuiskojen miesvoimaa aluksiinsa.

Kalso-päällikkö on noussut sukulaismiehensä vierelle ja nuoret
jouselliset kiikkuvat korkealla kuusenlatvassa. Heidän on määrä
tähystellä lounasta kohti.

He ovat kuitenkin unohtamaisillaan tärkeän tehtävänsä, sillä
pohjoisessa on alkamassa kummallinen taistelu.

Thore-varjakan sujakat alukset nostavat kiireesti ankkureitaan. Ne
ovat yllätettyjä. Niillä ei näytä olleen mitään tietoa Siikajoen
salalaivastosta.

Vuokselaisuiskot ovat lähestyneet hitaasti, purjeettomina. Äkkiä ne
katoavat niemen taakse, mutta samalla jättävät tuulen ajettavaksi
lauttoja, joilla palaa tappura ja terva viistävinä roihuina.

”Hoi, pojat!” huutaa Teisko ällistyneenä ennennäkemättömästä näystä,
”Tiurin Joutti polttaa merellistä kaskea!” Ohuet kuusenlatvat
horjahtelivat nuorukaisten hurjapäisistä riuhtaisuista.

”Ole siinä”, huitaisi Lippo nuoremmalleen, ”römönpitoa se vain on ...
kokkotulia Ukon juhlissa!” Mutta Revon Hänni tirskui hammaslovestaan
veljesparia tietävämpänä: ”Oisittepa olleet, tenavat, Tiurinlinnan tappelussa
... Siellä ne kasket poltettiin ... maissa ja merissä!”

Linnasaarelta päin etenee kiitävää vauhtia vene viikinkilaivoja
kohti. Tapo naurahtaa. Siellä lähettää Norjanvarjakka omia miehiään
laivoille. Niillä on hätä käsissä! Joukko pahimpia vastustajia on
loittonemassa...

Pian ovat viikinkilaivat päässeet soudunvauhtiin, kohti
pohjoisnientä. Mutta Pelkonen ja Tiurinpoika kiitävät samassa omien
lauttaroihujensa yläpuolitse, laitatuulta, hurjaa vauhtia, pyrkien
varjakkarintaman vastakkaiselle sivustalle, jossa makaa raskas
normannilainen tyrmääjä. Ne eivät näytä aikovankaan lähitaisteluun
Norjan viikinkikokkien kanssa. Nehän eivät ole pituusmitoiltaan
puoltakaan pitkistä norjalaisaluksista. Mutta ne sujahtavat kuin
lapakäärmeet laineitten lomitse, melkeinpä näkymättömissä, vaikka
hämärä on vasta alkamassa.

Leveä lastilaiva, yhtä vähän kuin Gotlannin suuret alukset, joihin
on jätetty pelkästään vartioväki, eivät pääse ottamaan osaa tähän
leikinnäköiseen taisteluun. Mutta Normandian raskas sotalaiva on
työntänyt pitkät airot keula- ja perähangoistaan ja nostaa uhkaavan
näköisenä tyrmäyspuskurinsa pohjatuulta vasten.

Vuoksen miehet näyttävät kuitenkin ilkkuvan tälle kömpelölle
tursaalle. Ne kaartavat kuin lokkilinnut laineilla yhä vain sitä
kohti. Jo sujahtavat vieritse, jo syöksähtää pari uiskoa sen
kokkapuskurin editse. Kiitäjät ampuvat kaukaitse tappuranuolia, jotka
singahtavat loistavassa kaaressa normannilaista hirviötä päin.

Ne eivät näytä kuitenkaan vielä tartuttavan tulta vihollislaivaan,
ja varjakat ovat kääntymässä tuulen yläpuolitse ajamaan takaa
karjalaiskarkureita.

Silloin syttyy Gange Rolfin jälkeläisten ympärillä tulilautta siellä,
toinen täällä. Ne painuvat aluksen kupeeseen, nuolevat sen kylkiä. Ja
niiden yli lentää Vuoksentappuroita yhä, tupruttaen aluksen kannelle
tulta ja savua.

Tapo huutaa jotain tähystäjille. Nämä ojentavat kaulansa lounaiselle
ulapalle. Mutta Kaplahaisen laivoja ei näy eikä kuulu.

Pelkos-ukon ja Tiurilaisen uiskot katoavat länteen ...
haalagalantilaisten hyökkääjäin tieltä, jotka painuvat pakenijain
jälkeen peräkkäisessä jonossa.

Normannilaisaluksen ympärillä ja peräkannella lisääntyy savu. Tämä
kierähtelee, tuprahtelee kuin huuru kiehuvasta padasta, sakenee,
pöllähtelee pilvinä, joista välkähtelee lieskoja. Eikä aikaakaan ...
se roihahtaa täydeksi tulipaloksi!

Päälliköt arvioivat, oliko mahdollista päästä nyt, norjalaisten
ennättämättä hyökätä, lautoilla yli Hyljesaaren salmien. Tapo
pudistaa lopulta arvelevaisena päätään. Hän aavistaa, että ritari
on hakkuusta ja ryskeestä arvannut hänen aikeensa. ”Täytyy odottaa,
täytyy”, hän jupisee raskaasti hengittäen, sillä hän tietää, että
jos onkin hyökkääjäin kannalta taistelu ratkaistavissa vain maalla,
eivät Mieho ja Kurikka ilman Linnasaarella syntyvää sekasortoa kykene
pääporttia murtamaan.

Hän jää tuijottamaan kohti Hyljesaarta, jonka rannalla hän kerran
... henkipattona oli nääntyneenä langennut rakastettunsa polvien
eteen. ”Se on kaukana ... sekin tuska...”, hän tuntee, aivankuin sitä
takaisin kaivaten.

Jo palaa turhasta takaa-ajosta norjalaislaivue. Mutta samoihin
aikoihin irtautuu satamalaiturista kokonainen laivue soutuveneitä.
Ne pyrkivät kohti vuojolaisaluksia. Nuokin aikeet ovat arvattavissa.
Alf Erlinginpoika on päättänyt ryhtyä taisteluun ... ainakin osalla
miehistöään.

Täytyy odottaa, täytyy... Ja siksi Sorrin Miehon mastonpituiset
puskurihirret lojuvat yhä toimettomina samalla petäjäkummulla, jossa
Tapo oli kerran syyskasteisessa hämärässä tavannut Notburgan.

Rantapensaikkojen katveissa lotisevat valmiit lautat, natisuttaen
turhaan vitsaspantojaan. Linnasaarella alkaa olla jo pimeä ja
liikahtamattoman äänetöntä. Vain kaukana ulkoväylällä roihuaa
puskurialus mahtavana kokkona, jonka ääriltä työntyy ulommaksi mustia
möhkäleitä, soutuveneitä, kadoten pimeään, kohti vuojolaisaluksia.

                                                  ⸻

Revon Hänni heilauttaa loppakorviaan pimeässä kuusenlatvassa. Koko
hänen päänsä on lentämäisillään yölepakkona etelään päin. Sieltä
kuuluu läpi tuulen tasaista kolketta. Pari valoa sävähtää näkyviin ja
katoaa samassa.

”Ottopoika! Kaplahainen!” hän rääkäisee maahan päin kuukkivana
variksenpoikana.

Pian polkevat Lippo ja Teisko pimeää rantasomerikkoa viestinviejinä
isolle veljelleen. Hänni ja Immo kiitävät samaa tietä pysähtyen
jokaisen lautan kohdalle kuihaisten käskyt.

Vitsaspannoin sidotuin meloin ja pitkin riu’uin työntäen ja kaartaen
pyritään Hyljesaaren molempia päitä kohti. Kapeahkossa salmessa ei
vastatuuli tee paljoakaan haittaa. Saaren ulommaiset kivikot alkavat
jo paistaa niljakkaina himmeänä, kajastavassa tulipalon valossa.

Äkkiä kuuluu lautoilta, sieltä täältä, tukahdutettu huuto, hampaisiin
pureutuva kirous tai loiskaus, miehen kaatuessa veteen. Rantakivien
takaa on rämähtänyt jousen jänteitä. Nuoltensurina yltyy. Uudet
jänteet kimahtavat jalkajousen rahkaan. Tummia hahmoja nousee kivien
takaa, heilahtavat, ampuvat, katoavat jälleen.

Astulf, saksilainen, on ollut jo pimeän tulosta asti väijyksissä
Hyljesaaressa. Hyökkääjäin tuho näyttää varmalta.

”Uimalla!” huutaa pirkkapäällikkö näkymättömistä, karjaisevalla
äänellä.

Revon Hänni, joka tietää mitä on uida Vuojolan salmien syysvesissä,
on jo pulahtanut omiin sukelluksiinsa ja pujahtelee nahkiaisena
vesikivien niljakkaissa kupeissa, vetäen puukon hampaisiinsa ja
kontaten lopulta kovaa maata kohti.

Uijat pyrkivät vaistomaisesti saarenrannan hyljetalasta päin, josta
nuoltentulo näytti olleen heikointa.

Tapo ei kykene äskeisiä tappioita arvioimaan, mutta tavattuaan talaan
edustalta ryhmän miehiään, hän tajuaa olevansa kahden uhkan välissä.
Molemmista saaren soukkenevista päistä ovat yllättäjät parhaillaan
lähestymässä.

Tapaamisestaan Notburgan kanssa hän muistaa saaren keskikohdaltaan
kapeaksi, tiheämetsäiseksi ja olettaa yllättäjäin veneitten makaavan
vastarannalla.

Hän antaa kulkea nopean kuihaisun yhä lisääntyvässä miesjoukossa:
”Suoraan vastarannalle...”

Täällä vasta, veneitten luona, jonne vartijoitten lisäksi työntyy
Astulfin sotamiehiä kahta puolta, tiheässä rintamassa, lujassa
järjestyksessä ja miekat maalla, täällä alkaa taistelu rannasta ja
aluksista. Ja se käydään melkein sysimustassa pimeydessä, jossa mies
ei erota ystävää vihollisesta.

Samaan aikaan on Kaplahainen alkanut oman taistelunsa
slesvigiläislaivoja vastaan etelästä käsin, kykenemättä kuitenkaan
hänkään sen enempään kuin herkeämättömään häiriöntekoon, yhdessä
mereltä palaavien vuokselaisuiskojen kanssa, jotka sitovat edelleen
vihollisen voimia myös ylätuulen puolelta.

                                                  ⸻

Viestin saatuaan ovat Mieho ja Kurikka alkaneet itäportilla
toranpitonsa. Yli rintavarustuksen näkyvät merellisessä tulenkajossa
helposti vihollisten päät mustina hahmoina.

Pirkat ja kyröläiset pitivät yllä hidasta nuolisadetta. ”Ampukaa,
pojat, kuta pitempi mies sitä suurempi rojaus!” oli Sorrilainen sen
pannut alkuun mehevään tapaansa.

”Eipä tässä ... köyhän velka viikoksi jouda”, sorahti toinen
sorrilainen, Lippo, asettaessaan nuolta vaolle.

”Ka, ka, tässä sitä ollaan, sanoi akka, kun suden kanssa riitaa
piti”, jatkeskeli Mieho.

Mutta hän ärtyi ärtymistään. Sillä tämä kaukaittain tappeleminen,
josta ei ollut paljoakaan tuloksia, ei sopinut hänen luonnolleen.

”Mitäpä tästä”, hän tokaisi Kurikalle, ”matalasta aidasta joka mies
änkee, mutta me pojat kun mennään rymyämällä... Hoi, pässit, puuta
puskemaan!” hän huutaa, jotta raikuu korvenlaitoja pitkin.

Kurikka koettaa hillitä liian yksipäistä ja suorasukaista tappelijaa,
joka ei näyttänyt osaavan tuumankaan vertaa oikeata sotataitoa.

Mutta Mieho leveili yhä tuhmemmasti: ”Nääpäs, Kurikka, kun tuli
lyötyä veto Kalsoisten Tapon kanssa, jotta tämä poika se taaskin
etumiehenä rojauttaa Vuojolan kirkonristit tannerta pitkin, niin
tuota... Ja jos niikseen pannaan”, hän käänsihe äkkiä tietäväksi ja
tarmokkaaksi, ”niin yöllä yötyrit tulevat, pimeässä piianviejät,
häh... Ymmärrätkös yskän?”

Ja siitä alkoi äkkinäinen, kaikessa rehentelyssäänkin yllättävä ja
murskaava hyökkäys, Kurikan kyröläisineen sitä taitavasti avittaessa
yhtämittaisella ammunnalla pohjanpuolisia valleja vastaan.

Roikka roikalta, niin monta kuin hartiaa mahtui karsittujen
jättiläishonkien alle, syöksyivät pirkat petäjäkunnaalta suoraan
pääporttia vasten, hajautuen, tekonsa tehtyään ja kukin ryhmä veriset
maksut maksettuaan, pimeän peittoon, uuteen ja taaskin uuteen
ryntäykseen.

Tätä hämäläisen itsepäistä taistelua, joka vähitellen alkaa
kammottaa puolustajien mieltä tasaisesti, järkkymättömästi takovalla
voimallaan, jatkuu hikipäisenä ja verisenä yhä ... valjuun
aamuhämärään saakka, joka himertää pimeäkorpisesta koillisesta.

Jotain levottomuutta, ehkäpä sekasortoa on jo syntynyt varustusten
takana, sillä sieltä on alkanut kuulua epäselviä huutoja, aivankuin
puolustajien takana, Linnasaarella, olisi jotain erikoista
tapahtumassa.

Kurikka lähettää Sorrilaiselle sanan: ”Linnasaarella lie hätä
käsissä, sinne soudetaan tältä puolen lisäväkeä.”

Mutta sinä hetkenä istuu Mieho petäjäkunnaalla pitäen veljensä
Teiskon päätä sylissään, leveillä kämmenillään. Äskeisessä
hyökkäyksessä on nuorukainen saanut rautakärjen syvälle rintaansa.
Veri pursuu huulilta ja silmät tuijottavat säikähtyneinä vanhemman
veljen kasvoja. Näillä vavahtelee liikuttava tuska ja suru. Paksu,
hidas itkuntulo takertaa kurkkua ja norahtelee hiensekaisena, sameana
juovana kuolevan nuorukaisen otsatukalle.

”Veljyeni, jokos sattui ... sattuikos pahasti? Eipähän mitä, eipähän
mitä...”, hän hokee, tietäen kaiken toivon turhaksi, ”vielä me
rymyojat kaivetaan ... kotopelloilla... Ja Tyvyn ukko, Liuha parka
... se kun saa kärmeillä tyhjältä pelloltaan... Sorrinpoikien meheviä
laihoja ja... Ja sitten kun häät vietetään, Lippo-pojan häät ... sen
Tyvyn Hyvätyn kanssa... Muistatkos? Silloinpa me pojat teiskataan ...
sirpinsiliäisissä ja...”

Rautaparta oli köpötellyt viereen keihäs kourassa kepin verosta.
Nyökytteli vaieten päätään, hymähti puoliksi itsekseen: ”Somap’ on
sotahan kuolla, onpa hyvinkin, onpa...”

Nuorukaisen niska notkahti. Huulet painuivat kuin turvalliseen uneen
isonveljen kämmenillä. Sorrin talo oli veronsa maksanut.

                                                  ⸻

Liekö konsa Hämeen korpien tasakärsä, jolta metsämiehen keihäs on
penikan veristänyt, noussut hirvittävämpänä kostoon kuin nyt Sorrin Mieho,
pyyhkäistyään kämmenselällä silmiä sokaisevat karpalot
syrjemmälle?

Otsasuonet punnersivat paksuina matoina, leuka järisi, tuskin näkyen,
mutta hampaita karskuttaen, kuin olisi purrut mies suolarakeita
hitaasti liikkuvilla leuoillaan. Raskas ruumis huojui kuin pedon,
joka harvoin on tottunut käymään kahdella jalalla, kun hän paineli
synkkänä seisovan jousellisjoukon luo.

Jokainen kykeni näkemään, että tuon miehen kömpelö ruho oli kohta
syöksevä vastustamattomana järkäleenä vaikka Tuonelan käärmeaitoja
vasten.

Sotaloitsut nousivat ajatuksettomina kurkkuun ja läksivät
umpinaisesta suusta epäselvänä muminana: ”Nouse, maa, havaja, mantu”,
hän jumahteli koko olemukseltaan. ”Päälleni panuinen paita saahessa
minun sotahan!” hän äkkiä ärjähti revähtävässä tuskassa ja raivossa.
Ja taas sulkeutuivat leuat loksahtamalla kuin ketun raudat.

Mutta hän osoitti miehille maassa rojottavia puskurihirsiä, jotka
vaativat kymmeniä miehiä, ennenkuin änähtivät koholle maaperästä.

Jo seisoi valmiina pari sataa miestä jonossa, kunkin ryhmän harteilla
hirret kuin nielevää koskea laskeakseen.

Eikä puhunut päällikkö enää sanaakaan. Hän heilautti ilmoitse
tapparansa ja syöksyi vihollisporttia vasten, raskaana ja
salamannopeana kontiona, joka on äkännyt sontareiet aholla ja vyöryy
hyllyväutareista kellokasta päin.

Niin jumahtivat sanomattomalla raivolla korven puskurit
lankkuporttiin, joka oli jo yön hyökkäyksissä saanut pahoja rikkeimiä
naamatauluunsa. Jokaista jymähdystä seurasi karjunta sadoista
kurkuista. Miehon ja Lipon tapparat heiluivat riihimiesten varstoina
saranapuolia pitkin. Vaaksanpituiset naulat putoilivat lankkujen
halkeimista. Saranat höllenivät, vääntyivät tapparanteräin iskiessä,
rouhaistessa ja vääntäessä.

Ja hirrentyvet painuivat yhä, toinen toisensa jälkeen, kuin elävät,
ähisevät, murisevat ja möyreilevät tursaat horjuvaa seinää vasten.

Minkä ruumista jäi tanterelle, vierille tai alle, sen sai jäädä,
valittaa, voihkia, kirota tai korista. Minkä poltti puolustajain
tulenpalavat vedenkaadot karrelle miestä ja lihaa, sai huutaa
huikaisevassa tuskassa. Kukaan ei ennättänyt lievittelemään.

Minkä murskautui paiskatuista lohkareista päänkuoria, sai valua
märkään maahan silmät ja aivot. Kukaan ei enää auttanut toistaan, ei
poika taattoansa, ei veljyt veljeänsä.

Sotaketojen kyöpelit itse näyttivät tulleen raivaamaan uusien
veripeltojensa penkereitä.

Mutta eipä ollut vielä ennättänyt viimeinen yönhäive haihtua, kun
rojahti maahan portinpuolisko, toisen jäädessä longalleen pihtipieltä
vasten.

Mieho saa vihdoin verisestä käsirysystä, jolla tuhottiin tai
ajettiin veneitten turviin suomalaiskylän puolustajat, reväistyksi
silmäviirunsa auki. Hän hakee katseellaan jotain kiinnekohtaa
aamusumun kiertämältä Linnasaarelta.

Sieltä paistaa kummannäköinen maailma. Sumumerestä ei näy muuta
kuin märkänä kiiltelevä musta hirsitorni ja himmeästi säteilevä
kappelin risti. Saaren rantoja ja sen päällitse vyöryilevät raskaat
aamusumuiset pilvenjönkäleet. Ja kaukaa, meren puolelta, saattaa vain
aavistaa heikeän aamutuulen hajoittelevan sumuja ja savuja, joita yhä
nouseskelee palaneista laivoista.

Mieho nousee pajan viereiselle kennäälle Lippo ja Kurikka
kantapäillään.

”Siivollapa ovat siellä ... siat säkissä”, hän ihmettelee terhenisen
saaren hiljaisuutta.

Mutta Lippo sojottaa sormellaan saaren etelärantaa pitkin, kohti
ulommaista niemekettä. Miehet tuijottavat silmä kovana. Jo alkaa
näkyä liikahtelevan sumun läpi mustia, taistelevia haamuja. Pistää
näkyviin märkyyttään paistava hiha tai välähtää miekanlape, joka
heilahtaa kuin miestä vailla, olemattoman haamun iskemänä.

”Siellä on meikäläisillä niskassa tulinen turkki”, Lippo virkkoi.
”Onpa, marta syököön, lepänpuna juoksemassa...”, jatkaa jupisten
Mieho ja työntyy kennäältä alas.

                                                  ⸻

Tapo taistelee uupumaisillaan rantakallion kupeessa pieni joukko
miehiä olan takana. Hän oli yöllisessä käsikähmässä kyennyt
tuhoamaan Astulfin väijysjoukot. Mutta se oli maksanut kamalan
hinnan. Viimeiset miehet taistelivat nyt yläpuolelta tunkevaa
vuojolaisrintamaa vasten, uskaltamatta saarrosta peläten edetä
kapealta niemekkeeltä.

Pienen joukon, josta ei yksikään mies ole haavaa vailla, täytyy
seisoa paikallaan. Se ei voi hyökätä eikä palata taaksepäin. Sen
täytyy vain kestää joko avuntuloon tai kuolemaan saakka.

Äskeinen jymähtely, rymy ja karjunta suomalaiskylästä päin oli
nostanut viimeisen toivon päällikön rintaan, mutta vain väsyneen ja
heikon.

Pirkkojen jokaista hyökkääjää koetteli tänä tuokiona se miekan
tutkain, joka häilähtelee jokaisessa taistelussa määrättynä hetkenä
kuin yhtä ainokaista hiuskarvaa katkaisten: Jaksanenko? En jaksa
enää, en! Turhaa, turhan turhaa... Käsi jäykistyy, jänner höltyy.
Rintaan juuttuu toivotonta routaa, kurkkuun nousee nihkeätä makua.
Nälkä kurnii, kupeita ja vyötäisiä kiertää kuin kuolleena makaava
käärme. Jalkapohjia painaa ja silmät huikaistuvat olemattomista
virvatulista.

Silloin suikertaa miehen päähän ajatus päästä pois, pakoon,
erämaitten taakse, piilopirtin loukkoon ... melkeinpä vaikka häpeän
hinnalla.

Ja kuitenkin täytyy, minun täytyy! huutaa vastaan miehinen laki ja
pakko.

Sellainen on taistelijan ytimissä kaksiteräinen miekka sotakedon
ratkaisevimmassa rintamassa. Ja sellaisena se jäyti tänä hetkenä
Tapon jokaista jousellista, nuorta ja vanhaa.

Miehon kuuluvat käskyt ovat alkaneet kantautua salmen takaa. Ne ovat
kaikuneet aluksi eksyneen hätähuudoilta. Tapo vavahtaa. Ollaanko
siellä tappion puolella? Pelastaako se joukkoja surman häränsilmästä?
Hän kuulostaa yhä jännittyneempänä. Lopulta raikuu rantoja pitkin
selviä sanoja: ”Uimalla, hoi, pojat, uimasille!”

Sehän hyökkää! soi kuuntelijan omassa rinnassa kantava ääni. Korva on
herkistynyt äärimmilleen. — Se kuulee miesjoukkojen junnaushuutoja,
jotka yhtyvät ryminään ja veden mahtaviin loiskeisiin. ”Ne hinaavat
lisäksi lauttoja rantaan...”, Tapo päättelee. ”Ne tulevat, pojat,
ne tulevat!” hän huutaa miehille ja käskee nämä suojaan rantakivien
taakse.

Itse hän nousee sumun suojassa kaartain ylemmäksi rinteelle. Täältä
näkee häilähtelevän sumun läpi Ristinkukkulalle ja osan satamapolkua.
Kummulle kerääntyy parhaillaan vihollisia. Ne ovat salmen takaa
paenneita. Mutta vasemmalta, laiturin puolelta, näkyy kiireistä
liikehtimistä. Tummia hahmoja kulkee rantapuotien lomitse ylös ja
alas. Ja rantaan painuvilla on kuin mahtavia kyttyröitä selässä.

Tapo on hohahtamaisillaan riemusta. Siellä lastataan Bunge-herran
viimeisiä, tavara-arkkuja pakomatkalle!

Sumu alkaa hälvetä nopeasti. Se hajoaa pitkiksi käsivarsiksi,
pitkäsormisiksi kämmeniksi, joiden lomitse näkee kuin verkon silmien
läpi yht’äkkisiä selviä näköaloja. Musta vedenpinta alkaa jo
paljastua sumumeren alta. Ja ylhäällä nouseskelee sen yläpuolelle
tuhansia riekaleisia ohuita hattaroita.

Tapon kilvennahka on tiheässä nuolta. Se painaa vasemmusta.
Levottomana hän kiskoo rautakärkiä vähemmäksi. Se on kuin elämän ja
kuoleman arpojen vetämistä. Sillä jos sumu kaikkoo, ennenkuin Mieho
on ehtinyt yli, silloin kukkulalla seisovat Vuojolaiset vyöryvät
tänne ... alas ja veristävät nämä joukonrippeet hengähtämän tuokiossa
rantaveteen. Mutta jos, jos ennättää ajoissa Sorrilainen...?

                                                  ⸻

Yhtä tarkasti, mutta ruumis hermostuneesti nytkähdellen, palavissaan
touhottaen sinne ja tänne, on seurannut tapahtumia Bunge-herra.
Kiertää parhaillaan autiossa suurtuvassaan, josta jokainen
arvokalu ja pitoarkku on jo viety lastiveneisiin ja näillä Visbyn
päällikkölaivaan.

Satama ja ulkoväylä ovat sentään vielä auki, sillä karjalaiset uiskot
näyttävät painuneen merenrinnan taakse.

Ukko harppaa vierushuoneeseen. Sieppaa ajatuksissaan isä Johanneksen
kirjoituspulpetilta kauppakuntansa liljasinetin ja lähtee lopulta
pukertamaan torniin. Nousee ensi kerrokseen. Tämä on tyhjä. Mutta
sinne on kannettu valtaisa kasa kuivaa merikaislaa.

Tämä näky panee herran rypistämään kulmallisiaan. Silmät tuijottavat
hetken ylöspäin, aivankuin läpi katon, ja kädet alkavat vavista
pelonsekaista suuttumusta.

Haparoiden, polviansa mukkaillen tikkaitten puolapuihin hän nousee
ylimpään tornikammioon.

Siellä seisoo korkealla lavitsalla hänen ankara rouvansa,
Rotrud-emäntä, katsoen liikahtamatta kalteri-akkunasta
Ristinkukkulalle ja suomalaiskylää kohti.

Hän ei kuule puolisonsa äheltävää tuloa. Ei tee pienintäkään
liikettä. Leuka nojaa rystysiin. Silmät ovat pimeissä varjoissa.
Mutta aamunvalo heitäksen räikeänä kulmikkaille poskiluille. Ja
seinällä palava tervasoihtu läimehtii levotonta valoa hartioille
valahtaneeseen mustaan liinaan ja valkoiseen huntuun.

”Tule, viimeinen vene vuottaa...”, kuuluu Bunge-herran käheä ääni.

Rotrud Siewertintytär ei käänny, ei vastaa.

”Etkö näe? Ne ovat jo tulossa ... salmen yli...”

Emäntä-puoliso naurahtaa nuivasti. Herra jää tuijottamaan
peräseinälle, joka on ahdettu täyteen merikaislaa, vieläpä
monenlaista astiaa, joissa näyttää olevan rasvaöljyä tai tervaa.

”Mitä aiot, Rotrud, mitä, sano?” hän huohottaa kauhistuneena. Mutta
ei kuulu yhäkään vastausta.

Hetken kuluttua tarttuu emäntä lujalla kouralla akkuna-aukon
rautatankoon.

”Olisinpa tietänyt kerran”, hän alkaa synkässä vihassa, ”olisinpa sen
tietänyt...” Äkkiä hän käännähtää puolisoaan kohti:

”Ei olisi Kalsoisten rosvopoikaa täällä leipäkeitolla lihoteltu,
vaan nuijittu maakuoppaan ... pääluu murskana!” Loppusanat olivat
tulleet huutamalla. Niistä uhosi solvausta alhaalla seisovaa miestä
päin kasvoja. ”Mutta sinä, sinä lallus, sinä penningin pyörittäjä,
viisas muka, kauppaherra muka ... sinä hieroskelit sopuja ja
säästit, säästelit kuin kaukomaan prinssiä...!” Suu sulkeutui taas
leukapielten halveksiviksi kurtuiksi.

”Tyttäremme ... Notburga on pelastettava ... tule!”

Siinä hetkessä muuttihe Rotrud-rouvan halveksiva ilme raivoksi.

”Pelastettava? Pakanaryövärin pilaama, pirkkojen pilaama, korven
ryteiköissä näännytelty...! Ja sinä, sinä olet siihen syypää, löperö
parka! Mene.”

Silloin alkoi täristä ukon pöhistynyt ruumis suuttumusta. Päähän
syöksyi mustanpuhuva veri, sinertävä nenä kihelmöi, sormet haparoivat
nenänpieliä ja polvet tutisivat:

”Menenpä hyvinkin!” hän ärjähti. ”Menen Riiaan, Tallinnaan tai
Gotenhofiin kauppakuntamme päämieheksi ja naitan tyttäremme
arvolliselleen miehelle ja...”

”Kylläpä kai...”, katkaisi ukon puhetulvan kalsea ääni. Ja tovin
kuluttua Rotrud jatkoi yhä kolkommasti: ”Mutta Harjavallan noita-akan
tyttärentytär ei näytä silmiään Visbyn oltermannien pöyhkeille
rouville. Sorrun tai voitan...”

Hätäisä pelko, pitkä riita ja viha, jota ei enää tarvinnut peitellä,
nytkähtelivät Bunge-herran kasvojen poimuissa. Hän tunsi olevansa
jostain melkeinpä hyvillään ... ehkäpä juuri ikuisesta erosta omasta
puolisostaan.

Kaksi vanhusta, joissa oli kiertänyt koko yhteiselämän aikana
toisilleen ventovieras veri, katsoi nyt pitkän tovin silmästä silmään.

Se oli toivotonta hyvästijättöä, julmempaa kuin ero kuolemassa, sillä
sitä ei ylentänyt kuoleman majesteetti eikä lievittänyt haudalle
nouseva unohduksen nurmi. Ja minkä siinä oli kuoleman tuloa, oli se
miehen silmissä kammoa, naisen jäätä ja jään alla katkerata vihaa.

Ukko ei jaksanut enää katsoa. Emäntä naurahti kuin heikompansa
voittaja. ”Niin, voitan tai palan!” hän huudahti, viitaten käden
ulottuvilla palavaan soihtuun. Kääntyi taas tuijottamaan akkunasta,
näkemättä ja kuulematta lainkaan, että hänen puolisonsa painui
vapisevin jäsenin tikapuita alas pelastautuakseen Visbyn-laivalleen.

Ja ankaran rouvan eteen avautui tuoksina ja temmellys, jonka
kaltaista ei ollut vielä ihmissilmä nähnyt Suomensaaren sotakedoilla.

Raskaasti kohoava aurinko oli jo paahtanut sumeat ilmat hajalle.
Sorrilaisten joukot liikehtivät sen valossa yhä vielä kirjavina,
sekasortoisina rykelminä. Kurikka ja Ylistaron Kalso huutavat
lauttoja hinaaville jonoille käskyjään. Hinsalaiset, narvalaiset ja
Torko-jätin muinaiset pajaorjat seisovat jo yhä sakovana joukkona
Sorrilaisen ympärillä.

Lauttoja pärskii ja loiskahtelee uusia ja uusia rantaveteen.
Mieho työntyi synkin kasvoin, malttamattomana vedenrajaan. Hän on
heittäytymäisillään uimasilleen. Mutta vastarannalla, vallikaivannon
harjalla juoksee Vuojolaisia varoiksi uhattua paikkaa kohti, jossa
seisoo syltä pitkää merikaislaa arveluttavaksi turvaksi hyökkäävälle
viholliselle.

Yli salmen lentää kummaltakin puolen rymy, melske, uhkaushuudot ja
sarvipäiset kiroukset. Mieho huitoo Kurikkaa ja Kalsoa kiirehtimään,
jotta hyökkäys tapahtuisi yht’aikaa puolustajain kumpaakin sivustaa
päin.

Miehon rintaa repii hätä ja kimma Tapon puolesta, jonka miehistä hän
ei hetkeen aikaan näe haamuakaan.

Ristinkukkulalla seisoneet palkkasoturit alkavat painua Thore-ritarin
kohotettua miekkaa seuraten rantavallia kohti. Mutta saksilainen
Lutiger näyttää saaneen käskyn jäännös joukolla hankkiutua Tapon
miehiä vastaan, sillä hän näyttää hakevan katseellaan näkymättömiä
kalsilaisia.

Samassa hetkessä, viimeistenkin sumuhattaroiden sulaessa ihalaan
ilmaan, Mieho näkee Perman kypärän kultalaikkojen kimaltelevan
kallionkielekkeen yläpuolelta. Siellä seisoo Tapo koko
mittavuudessaan, miekka paljaana välkehtien aivankuin hätämerkkinä
sotakumppanille.

Sitä näkyä ei enää Miehon sisu kestä. Hän nostaa molemmat nyrkkinsä
ilmaan, huutaen miehilleen: ”Miekka tuppeen ja puukko hampaisiin!
Ja sitten ... piru perkelettä vastaan, sanoi pappi helvetissä! Hoi,
pojat, hoi!”

Satakunta hurjapäätä halkoo salmen syvää vettä, vitaan vasemmalle,
kohti suojaavaa kaislikkoa. Ja samalla lähtevät jo ensimmäiset
lautalliset muuta sotajoukkoa omia tähtäimiään kohti.

Nuolet alkavat kantautua uimamiesten parveen. Lautoilla haamivat
melamiehet kuin tarpojat nuotalla, ja jouselliset seisovat jänne
rahkossa ja rautakärki uralla. Kohta on vertyvä taas suolameri
hämäläisestä verestä.

Mieho ponnistaa suoraan kaislikosta käsirysyyn. Veli vainajan
säikähtyneet, lapsenilmeiset kasvot katsovat yhä häntä läheltä
kuin rukoillakseen apua tai ... manatakseen kostoa nuoren elämänsä
nimessä. Eikä tappelija tunne enää mitään muuta ihmistunnetta kuin
koston tulenpalavat syöverit. Puukko sujahtaa, viiltää, pistää ja
puhkoo kuin käärme kulossa. Koura kahmaisee, nyrkki rusahtelee
päänkuoriin, jalkapohja tölmää miehiä kuin märkiä tallukoita. Ja
Lippo halkoo liiat miehet miekalla, halkaisee kaksin käsin, olan
takaa kuin kuokkamies Tarolaisen pellonojassa.

Vallihaudassa möyreilevät vihamiehet mutaisina rykelminä, ken
vyötäisiä, ken kurkkua myöten kahlaten ja tallaten pohjamutiin
allepäin joutunutta verivihollista.

Tapo-päällikön miehet seisovat taas hänen kupeellaan. Nyt on
hyökättävä miehenriekaleillakin, sillä hän havaitsee lautoilta
horjahtavan hämäläisiä reunojen yli kuin vetehisten ahmaisemina.

Päivä välkehtii hänen kypärällään, viitanhattarat viistävät ilmaa ja
jalat ottavat koljonaskelia kalliokamaraa pitkin, kun hän hyökkää
Lutigerin ylivoimaa päin.

Kolmella penkerellä ryöhää yht’aikaa torapelto vihaa, hävitystä ja
kuolemaa.

Viimeisessä hetkessä näyttää itse Turisas tai Ukko-jumala heittävän
arpansa sotakentälle. He mäikähyttävät jumalisten juomingeistaan
sellaisen turrinkiven, että seisahtuu tuokioksi kuin kalliopahtaaseen
synkeä taistelu.

Ristinkukkulalta, vedenrajasta ja suojavallilta alkavat tuijottaa
omahiset ja viholliset ammosuisina linnantornin ylimmäistä huippua
kohti.

Se palaa! Sehän palaa, kurko kuolkoon... Työntää aukoistaan
vitivalkoista, hottoa savua ja tulenkieliä! Yksikään ei voinut
käsittää luonnollista syytä sellaisen kokon syttymiseen.

”Pyhä Laurentius!” huusivat ristinsoturit tulella poltettua
marttyyriään. Toiset huokasivat kauhuissaan pyhää Agataa, jolta
pyövelit olivat heleät rinnat tulisilla pihdeillä repineet
kidutuslavitsalla.

Mutta pakanat uskoivat, että pääjumala itse oli tulen välkähyttänyt
kokonsulallaan tai pannut Panulan neidon, Hyryttären, sen yönpimeässä
kattilastaan vaaputtelemaan.

He saivat kolminkertaiset voimat. He vyöryivät uudestaan
tulenpalavina turrinkivinä Vuojolaisten sekaan, jotka yhä seisoivat
kauhutukkaisina kuin kadotukseen tuomitut, sillä tuli alkoi jo uhata
yksinpä Gertrudille pyhitettyä kappelia.

”Pyhä Sebastian, pyhä Sebastian”, he hokivat ottaessaan avuttomaan
rintaansa rautakärkiä, keihäänteriä ja puukoniskuja.

Suurten syntien vuoksi oli taivaan kuningatar heidät hylännyt miekan
alle, joka ei koskaan anteeksi anna...!

Thore Halvardinpoika kokoo viimeisiä joukkojaan. Mutta Mieho, Tapo
ja Kurikka etenevät yht’aikaa, kukin suunnaltaan, häntä kohti,
rinnettä päin. On kuin kolme alkukorpien tarvasta olisi iskenyt
kärsänsä yht’aikaa kolmelta puolelta samaan teuraaseen. Tämä taisteli
hetken hengestään, sai kuoleman torahampaat ruumiiseensa, lysmyi
maahan, ponnahti vielä kerran näkyviin vääntelehtien säälimättömissä
tutkaimissa. Ja sitten ... sykki, vavahteli vielä kotvan kuolemansa
jälkeen.

Samaan verenhyrskeeseen hukkui Thore Halvardinpojan elämä. Samaan
tulenmyrskyyn romahti linnantorni ja loimahti pyhän Gertrudin
kappeli heleine risteineen. Ja vasta päivien kuluttua, uusia
perustuksia raivattaessa, kaivettiin tornin raunioista esiin Rotrud Siewertintyttären
hiiltynyt ruumis, joka vaivoin tunnettiin oman
perisuomalaisen rotunsa vihaajaksi, Harjavallan noita-akaksi ja
Vuojolan kauppalinnan synkkäveriseksi ruhtinattareksi.

Puolenpäivän aikaan paahtoi Hämeen riemuitseva aurinko autiota
saarta, jota peitti ylt’yleensä tuhka, sora, törröttävät rauniot,
ruumiitten ruhka, liejuiset haudat ja verenmakuinen, hitaasti
haihtuva löyhkä.

Vuojolan perikato oli tullut.

28.

Hämeen valtias.

Rautaparta makaa suomalaiskylän autiossa pajassa lavitsalla. Hän on
siinä ... nahkaisillaan potenut jo lähes kuukauden päivät hitaasti
tappavaa kuolinhaavaansa, syvää keihäänpistoa, joka mädättää melkein
tuskattomasti polvitaipeen tienoilta jalan valtimosuonta poikki.

Hänen täytyy maata selällään. Kasvot oviaukkoa kohti hän katselee
kirpeän kirkasta syyskuun merenrantaista maisemaa, Linnasaarta ja
tämän kummulle väellä ja voimalla nousevaa uutta linnarakennusta.

Etisen kennään vahva nurmi on paksussa härmässä. Yksinäisen
petäjän kylki paistaa häikäisevää punaa. Rantakoivujen ryhmä on jo
syksynkirjavaa; ruskean kellervät ja raskaan viheriät lehtihameet
ovat sekaantuneet toisiinsa kuin kyläisten tyttöjen totisessa
parvessa.

Varhain tullut aamupakkanen kirvoittelee linnarakennusten nurkilta
kimahtavat, kalkkavat ja roikuvat iskut irtonaisina ilmaan ja
ilman läpi ukon hereään korvaan. Siellä se nousee ... Kalsoisten
valtiaspirtti!

Kymmenet miehet veistävät jo kolmatta tai neljättä hirsikertaa.
Satakunta raataa ympäriinsä, maaperällä: raivaa rauniokasoja, ajaa
maanruskaa nurmipaikoilta mereen, junnaa hirsiä rantavedestä, hinaa
ne rakennuspaikalle, palhoo ja veistää, naulailee ja korjailee
tulipalolta säästynyttä laituria ja kohentelee meritaistelun
vikuuttamaa Satamalahden hirsipaalutusta.

Ja monet nopsaan kyhätyt kodat keittelevät miehille murkinaa.

”Onpa jo vanhennut aika ... minun kohdaltani”, Rautaparta hymähtää
vanhan sananpartensa. Ja hänen silmänsä kajottavat aivankuin
havahtuneita kevätilmoja hakien.

Hänen kuopuksensa, Anukka-emon poika, on Hämeen valtias ... Hän on
vaitelias, raudankova mies, jolla on valtakunta hallita ja rakentaa.

Ukon ajatukset kulkevat ylpein lennoin taivalta ja toista,
kauppapaikasta toiseen, rajasta rajaan ja merkistä merkkiin.
Täältä ... Kokemäelle, Teljästä itään, yli Pirkanmaan ja Vanajan
rintamaitten Päijänteelle ... ja sitäkin sinnemmäksi! Entäpä Pohjaa
kohti? — Huuhkojärveä ylemmäksi, Räyrinkiin, Pyhäjoelle ...
Perämeren pohjiin, Savutunturille, jonka juurilta ei Norjan mies
enää tokene änähyttämäänkään vuokselaisten ja pirkkojen limittäistä
keihäsmetsää.

Kuolevassa on yhtämittaista sisäistä naurua. Tämän keskeyttää
vain käreä ärähdys, kun sattuu Tuonenpoika näppineen kiskaisemaan
kinttusuonesta. ”Ähäh, häh...”, on hänen silloin tapana äsähtää,
”jopa myöhästyit, hiienseppä, pihteinesi! Onpa valmistakin valmiimpi
pajaorjien isäntä...”

Tapo näkyy seisomassa uudisrakennuksen telineillä, joille Mieho on
perässä nousemassa. Seisoopa salskeana humalasalkona ... poika! on
ukko yhä iloittelevinaan.

Mutta siinäpä se taisikin olla ukolle orvaskettäkin arempi paikka,
jonka vuoksi viivytteli kiekaustaan Manalan rautaharja kukko?

Mikä oli suvulle parempi? Sanoako sen jalolle kuopukselle, jotta ...
yhäkin oli elossa jossain ... se synnyntärakkaus, vai valehdellako
vaikenemalla loppuun saakka...? Olivatpa vieläkin vuottelemassa
Kojalan tyttäret ja Nohkuattaret, oli Rapolan linnanneito ja
Vuoksella upea, rikas Pelkos-ukon Kyllätty.

Jospa hän olisi tietänyt, miksi oli tuo riuska ja toimelias valtamies
muutamin kuin jäiseen lakkiin, jääpantsariin ja hyisiin
kintaisiin puettu...

Sen poskipäät ja niska ruskottivat tervettä punaa kirpeässä
syysilmassa. Mutta sen silmistä saattoi nähdä kärsimisen tapaista
tuijotusta. Eikä se enää paljoakaan puhunut muuta kuin ...
selväpäistä asiaa...?

Ukko riuhtaisi ähkäisten nahkaiset jaloiltaan ja tukihe
kyynärpäilleen. Hiveli jalkaansa polvea kohti.

Samassa hän kammahti. Siellä oli polven tienoo tunnottomana
tönkkänä. Hän tuijottaa raajaansa pitkin. Sen nahka on kelmeätä ja
tummanpuhuvaa. Luukoiso ja visvakoiso on ampautunut lihan ja nahan
väliin ja siittää ruttoa yli koko ruumiin.

Nyt hän vasta tuntee, että myrkky on jo sydänlihojakin kaluamassa.
Rinta alkaa huokua heikosti ja lyhyin henkäyksin. Sinne on myrkky
kiehahtanut äkkitautina, joka tappaa kaatamalla.

Tukehduttava hätä valtaa sairaan kauhutukkaisena painajaisena.
On kuin hän ei saisi ääntä kurkustaan. Mutta omilla korvillaan
kuulematta hän huutaa huutamistaan jotakuta ihmistä luokseen.

Suvun päämies on saatava kuulemaan, mitä mananmatkaajalla on
tunnollaan. ”Ei käy päinsä, ei käy”, hän hokee itsekseen, ”että
Hämeen valloittajalta salaillaan asioita”...

Revon Hänni tölmää pajan ovelle. ”Hämeen valtias, Hämeen, Hämeen...”
kuoleva kähisee, jo hourailevissa silmissä ikäänkuin jotain perin
tärkeätä ja korkeassa päässä ylpeyttä koko suvun puolesta. ”Juokse,
juokse!” hän huutaa yht’äkkiä kuin keskellä sotakentän melskettä.

Repo-ukko, rakentaja, kulkee nurkalta nurkalle. Tapo tuijottaa
telineitten äärimmäiseltä nurkalta merelle päin, jossa yhä pitävät
vartiota Sarkoisten Maretan sotauiskot ja Saloisten satamasta
ryöstetty ”Notburga”, Bunge-herran entinen päällikkölaiva.

Nuo alukset, jotka keinahdellen ujuttautuvat harvahkona kurkien
jatana satamasta ulkoväylille, eivät vie eivätkä tuo hänelle, tämän
saarellisen linnan valloittajalle, enää mitään viestejä. Tuonevatko
koskaan?

Hän hymähtää vaisusti. Kaikki, jotka häntä avittivat ja rakastivat,
olivat joutuneet vain uhreiksi ... seitansa juurelle, kosken
kuohuihin tai ... murhaajan kataliin kouriin.

Eikä ole enää edessäkään päin muuta kuin raatamista ja toraa.
Pyykosken suvannot, Koroiset, Rikalat, Teljät ja Kauppajoen suut
... nekin on lujitettava omiksi linnoiksi ... rajapyykeiksi Hämeen
laajalle valtakunnalle... Työtä on yllin kyllin.

Mutta ei ole sittenkään edessä mitään muuta kuin routainen rata
merellisiä rantoja pitkin. Ja takana suvun käsky, vain ankara,
loppumaton, kylmä ja ylpeä käsky.

Katselija on jäykistynyt paikalleen kuin raskashaarniskainen sotamies
vartiossa. Lähellä olevana hän muistaa tuskin ketään muuta kuin
taattonsa, Kuura-päällikön, seisomassa Tiurinlinnan kosken sumuverhon
takana ... yksinäisenä, epämääräisenä hahmona, hänkin vainajan
tapaisena.

Mieho makaa myrtynein naamoin rähmällään ylintä hirttä vasten. Hän
on ärtynyt ärtymistään päivä päivältä, viikko viikolta, sillä nämä
merelliset, karkeat tuulet tai savenkarvaiset pilvet, tämä märkä
ja matala rantamaa, yksinpä sen vieraankopeat kaislikot idättävät
hänessä vain myrryttävää ikävää kotopuolen sisäjärville, rinta- ja
korpimaille.

”Liepä tuo totta, jotta ... kun on pakko niskassa, niin härkäkin
lypsää”, hän oli näinä urissut toiselle jos toisellekin,
”mutta sen minä panen vaikka vetoon, jotta ei ole meren silakasta
juhlakalaksi sen enempää kuin tuollaisista hotokaislikoista
katiskapaikaksi”.

”Menepä siitä emännän pateille, jotta palaneeko sen riihi vielä
täytenään vai joko lie tekoset tehty, poika tai kakara”, hän
oli virkkanut Lipolle lähettäessään tämän pari viikkoa sitten
viestinhakuun kotopuolelle.

Mutta samassa hän oli tarttunut velimiestä hartioista ja ähissyt
ikäväntautiaan kuin metsänviemä nalliainen: ”Katsopa siellä
polunvieriäkin, joko lie kypsänä puolukanmarja... Ja sitäkin silmää,
liekö jo teerevänä kotikaskella nauriinnaatti, se ... poutajumalan
naperopoika, ja liekö jo kukaties jäniksen pöpö lihomassa ja tuota,
sopineeko jo kohta soida pienen pillin ... pyynpettäjän pivossa...”

Ja ihan viime kerran kättä kääpäistessään jo urahti häpeillään,
vihaisen näköisenä silmiään pallitellen: ”Ja sanokin, tupelkaini,
se sana Lokka-akalle, jotta ... ei jyskä näillä main miehen sydän
keskellä rintaa... Rannalla raukuu kuin kalamiehen koira!”

Nytkin, kyynärpäät levällään ja leuka hirttä vasten hän jurahtaa
ohi astelevalle Repo-ukolle: ”Muille lie emä, mutta mulle emintimä
... tämä Ulapan-akka merellä...” Repo-ukko hymähti aivankuin
härnätäkseen: ”Liepä, liepä... Ei ole se akka tuonaankaan, jos rakki
laidalta latkii.”

”Häh”, Mieho suutahti, ”vai ei tuonaankaan, vai ei...? No,
jopas jotakin sanoi pässi, kun...”, hän ärrytteli sisujaan kuin
tarratakseen käsirysyyn. ”Mutta sen minä sanon, sinä rumahisen
ruttopoika, jotta ... parempi on ojankuokkurilla varvasriepu kuin
merenkyntäjällä kypärä, häh!”

Ja kun ei ukko saanut suolletuksi suoranaan vastausta, hän alkoi
ylistää synnyntämaitaan isolla ja hereällä suulla: ”Siellä, siellä
main sitä riittää ... myötämäkeä reellä ja lylyllä laskea. Ja
siellä se paistaa metsä ja järvi ja katiskaiset kaislikot kuin
aamuaskareissa emäntäisen helevät helmat. Onnellansa siellä mies
metsään menee ja ruuheensa astuu. Ja jos ei ole langoissa jänis, ovat
oksalla vuottelemassa terret ja ahmat. Ja entäpä? Jos ei ole syönyt
koukkua kala, niin on toki jäljellä mato ja väkä! Häh? Vai etkö usko,
peijakkaan turilas? Noh?”

”Uskotaan, uskotaanpa toki... toinen merellä mies, sinä manni
mantereella, sanotaan”, yritti Repo-ukko. ”Vai manni, mukamas, vai
oikein mannittelemaan, sinä ... timpermanni...” Mieho venytteli
leukapieliään niin halveksivasti kuin suinkin sai suumalonsa
vääntymään. Mutta jäi kesken vihanpitojaan tiirottamaan salmelle
päin, josta Revon Hänni soutaa pienellä veneellä kiitävää vauhtia,
lähtien rannalta juoksemaan ylämäkeä kuin höyryhäntä tulipalossa.

                                                  ⸻

Tapo kumartuu Rauta-ukon suumalon ylle ottaakseen selvää kuolevan
huohotuksesta.

”Se lie elossa ... synnyntärakkaus...”, tohisee manalaisen
avonaisesta suusta.

Kuulija ei saa sanoista selvää tolkkua eikä voi edes jo mahdottomaksi
ajateltua ruveta näin yhtäkkiä tajuamaan.

”Vierasverinen ... nuorikkosi ... elää!” kuuluu nyt selvänä
huutona. ”Missä, missä? Millä tavalla...?”

Mutta kuoleva on hervahtanut ja painanut härmäiset silmänsä umpeen.

”Sano, Parta, sano”, manaa Tapo moneen kertaan, maaten polvillaan
multapermannolla. Kuluu kalmanmykkä, pitkä tuokio.

Mananmatkaaja nousee ryntäille, kuin jonnekin lähteäkseen, ja koettaa
yhäkin, kalmalaisen jo olasta repiessä, tarttua asiaan: ”Kaksi orjaa,
Sarkolaisten orjaa... Vaihtoivat sen ... omiksi lunnaikseen...”

”Kenelle, kenelle...?” ”Vaihtoivat ... lunnaikseen, vaihtoivat”,
kuuluu enää muutamia haihtuvia sanoja, ja kuoleva näyttää hapuilevan
jotakin nimeä, mutta ei jaksa, ei jaksa, vaikka silmät, huulet,
kasvot ja koukistuneet sormet näyttävät kaikki yhtaikaa sitä hakevan
yöhön hukkuvan tajun syvimmistä uumenista.

Rautaparta on muuttunut Manalan asujaimeksi. Tapo ja Mieho jäävät
tuijottamaan seisovin silmin vainajaa, jonka kelmeän otsan alle nyt
on haudattu ihmeellisen arvoituksen parhain päästösana.

                                                  ⸻

Siitä hetkestä aikain ei Kalsoisten Tapo enää saanut rauhaa. Hän
kiertelee päivät päästään työmailla, mutta pitkät illat ja aamuyöt
korvenlaitoja pitkin.

Eräänä varhaisaamuna, kun elottoman keltainen koivikonrinta, josta
verenpuhuvat pihlajat paistoivat kuin auki reväistyt sydämet,
seisoi odotellen viimeistä syysmyrskyä, Tapo käyskelee jälleen
mantereenpuolista korvenlaitaa.

Keskellä alavaa niittymaata makaa entisen kumpupetäjikön sijalla
laaja, musta kalmanpelto, jolla taistelun jälkeen oli poltettu
toista sataa hämäläistä kaatunutta. Tuo ylpeä manalankaski on
uhonnut viikosta viikkoon sankareitten väkevätä uhkaa. Hatta ja
Koljo, sodanjumalan verestä hurjistuneet pojat, olivat myrskyöin
kamppailleet kalmanuksina kämmenet ja viitenä varstana sormet sen
yläpuolella.

Ja kyöpelit, kaatuneitten henget, olivat pitäneet sen kirpeällä
tuhkalla omia peijaisiaan, kunnes olivat juhlista väsyneinä menneet
Tuonelan iki-ihanaan rauhaan.

Nyt oli tuo paikka voimallinen kesanto, joka kyllästyneenä omaan
itseensä vuottaa uuden itämisen ja kasvamisen mahtavaa tuskaa.

Tämä pyhä paikka oli ollut kulkijalle monet viikot myös Notburgan hauta,
jolle hän oli vienyt hetki hetkeltä nöyrtyvässä surussa oman
rintansa kalmoilliset.

Mutta nyt, Rauta-ukon kuoltua, se oli hänelle jälleen alkanut kasvaa
päivä päivältä havahtuvia muistoja.

Hänen ruumiinsa oli vieläkin riutunut tuskin arpeutuneista haavoista,
kolhuista ja valvomisen vaivoista. Eikä hän jaksa yhäkään selvittää
aivojensa liikahtelevia ajatuksia juurtajaksain, järjellisesti
punniten.

Mutta hän kyselee parhaillaankin: ”Hän elää...? Kaksi Sarkolaisten
orjaa? Omiksi lunnaikseen...? Missä ja millä tavalla? Kenelle,
kenelle?”

Tähän hän on pysähtynyt jo monenmonet kerrat.

Ajatus hamuilee toivottomin haamaisuin meren yli, Vuojolaisten
maalle. Mutta se ei jaksa tapailla tekoja, jotka tänä hetkenä
tuntuvat olevan mahdottomuuden summattoman ulapan takana.

Hän seisoo kuolinrovion reunamalla. Katse ei ota tarttuakseen
mihinkään paikkaan, ei kauaksi eikä lähelle. Rautaparta, joka hänkin
makaa oman heimonsa tuhkassa, saapuu vaisuna muistona äskeisten
kysymysten kutsumana hänen mieleensä. Mutta siinäkin muistossa on
tällä kertaa vain ajatuksetonta surua.

Työ alkaa uudisrakennuksella. Kaukaiset iskut kantautuvat
seisoskelijan korvaan. Hän kääntyy. Silmä osuu eteläisen rantatien
taipeeseen, joka hukkuu jyhkeän kallion taakse.

Sieltä taivaltaa sauva kädessä joku olento. Tämä pysähtyy kuin
levätäkseen kallion kirkkaanpunertavaa kuvetta vasten. Se ei ole
kotoheimoa, tulee Tapon mieleen. Sillä on ulkomainen matkaviitta
harteilla. Mutta se on aivankuin liian lavea hintelävartiselle
tulijalle...

Nyt se lähestyy, tuo kepeän näköinen olento käsi kohotettuna ja
sauvan käyrä pää ojennettuna seisojaa kohti. Mikä liekin ... santti
Pietari käyräsauvoineen, tulee Tapon mieleen joistakin pyhimyskuvista.

Mutta kun olento lähestyy, nousee ilmielävänä näkyviin vilpeä vanhus,
rasittuneet, mutta sittenkin aamunraikkaat kasvot ja tuo siunauksen
tapaan ojentunut, melkein kuin syleilevä käsivarsi ... isä Johannes
ilmi elävänä, tutusti nyökkäillen, huulilla kuin yhtämittaista
armonsanomaa kaikille kärsiville.

”Älä puhu, älä puhu, poikani”, hän virkahtaa avosuin ja seisovin
silmin tuijottavalle Tapolle. ”Mitä mietit parhaillaan, sen selitän
sinulle selkeäksi kuin Neitsyen hopeavaippa... Minut lähettää
Guthnalsluostarin apotti, joka kirkasti minun vajavaisen järkeni, ja
minut lähettää sinun morsiamesi, Notburga Rotgerintytär, joka tekee
sen, mihin minä en heikkouskoisuudessani kyennyt...”

Hänen sanansa tulvivat malttamattomina kuin pesästä lentoon pyrkivät
pääskysenpojat. Hän otti Tapon kädestä ja johti hänet tientaipeen
punanhelevälle kallionkaltaalle istumaan.

”Tiedätkö”, hän jatkoi läheisellä äänellä, ”että kaukaisen Skotlannin
rannikolla, johon Golgatan maanjäristyksessä syntyi synkkäluolaisia
kalliosaaria, sinne perusti, pahat henget häätäen, pyhä Columba
kerran ihmeellisen Hengen tyyssijan, Iona, jossa minäkin
olen kerran murhaajansieluni Neitsyelle pelastanut...

”Niin, poikani, kuule, vaikka olisivat synnintekosi veriruskeat, hän,
Notburga, ne siellä pesee nyt ... maitoakin vaaleammiksi...”

”Sielläkö saakka, mahdottomien merien takana?” sai Tapo kysytyksi,
äänessä syvää pettymystä ja pelkoa.

”Älä pelkää, poikani, älä pelkää. Yksi hetkikin riittää hänelle,
Notburgalle ... Herran esikartanoissa. Hän palaa. Mutta nyt hän on
sinne matkalla. Läpi ruotsien maan, läpi Norjan hän vaeltaa, karkean
viitan ainoina koristuksina pyhiinvaeltajan merkit ja otsarivan
paikalla katumusmatkaajan olkiseppel.

”Karkean rahvaan joukossa hän kulkee. Nidarosin tuomiokirkon portaat
hän nousee polvillaan, jotta kaikki kansa näkisi hänen syntinsä.
Mutta siitäkin hän jatkaa, sinun tähtesi, poikani. Hän kulkee
laivassa maailman suurimpain ihmeitten luostariin, jossa pyhän
Ruumiin kevätjuhlassa kuolemansyntikin sulaa olemattomaksi, aivankuin
se vahalilja, jota hän kantaa autuaan juhlan kulkueessa.”

Tapo näytti yhä epäuskoisemmalta ja murtuneelta.

”Etkö usko, synnin poika?” isä kivahti. ”Jos osaisit, parka,
edes lukea, olisit nähnyt Cornwalliksen Richardin ja Provencen
Giselan ihmeestä, että Ionan rukous jakkaralla on vuorenpainava
synti höyhentäkin keveämpi. Etkö tiedä, että Richard-herttua
syötti Gisela-rouvalleen tämän rakastajan sydämen kullankirjavassa
fasaanipaistissa, mistä onneton vaimo kuoli omaan kauhistukseensa...?”

”Koska hän palaa, koska?” vaikeroi hiljaa, puoliksi itsekseen
kuuntelija.

Mutta isä Johannes ei ollut kuuntelevinaankaan. Hän jatkoi yhä
hurmioituneempana: ”Eikä löytänyt Cornwalliksen herttua mistään
rauhaa tunnontuskilleen. Ei pyhältä maalta, ei taistelusta
saraseeneja vastaan, ei Italian, ei Ranskan oppineista luostareista.
Vasta sitten, kun hän oli nöyrtynyt moneksi vuodeksi Iona-luostarin
sikopaimeneksi, tapahtui hänelle eräässä pyhän Ruumiin kevätjuhlassa
armo...”

”Monta vuotta monta vuotta...? Kuinka...?”

Mutta rippi-isä oli noussut. Liikahteli kepeänä edestakaisin. Nousi
kalliolle, josta avautui näköala Satamalahdelle ja merelle. Hän
viittasi Tapon luokseen.

”Kas, kas, uudet, puhtaat linnat nousevat... Sinussa on miestä,
onpa totisesti. Minä rupean sinun kirjuriksesi! Kuuletko?” hän
kurotti kankean koljolaisen olan paikkeille kätensä ja nauroi
kiusantapaista naurua: ”Älä luulekaan, houkka, että minun tarvitsee
sinua ruveta käännyttelemään! Notburga, sinun nuorikkosi, on tuopa
mukanaan sellaisen sanoman, että itse peset pesemällä kasvosi
pakanuuden perkkeistä... Sillä sinua, juuri sinua hän on parhaillaan
pelastamassa Neitsyt Maarialle ja itselleen...”

”Koska hän palaa, sano!” Miehen äänessä oli karkeata vaatimusta.
Mutta hänen silmänsä olivat alkaneet vähitellen paistaa
kevään autereista paloa. Hän katsoi nousevaa linnaa kuin omaa
sukupirttiänsä, jota rakennetaan nuorikon tulemiseksi.

”No, keväällä, keväällä, ensi avoveden noustessa tuonne
Satamalahdelle ja linnasi uhkean tornin paistaessa häntä vastaan.
Ymmärrätkö, poikani?”

Tapo Kalsilan suonet olivat alkaneet kierrättää yhä voimallisemmin
uutta, heleätä verta. Niitten kohina oli huikaista hänen silmänsä
kuin ennen nuorukaisiän huimimpina päivinä.

Oikea käsi oli alkanut kiertää kaaressa kuin jotain vastustajaa tai
jotain sanomattoman kauan kaivattua haamaistakseen ryntäitä vasten.
Äkkiä se rojahti papin olkapäälle, jotta ukko kyykähti pieneksi
käppyräksi.

”Tuletpa hyvinkin ja paikalla oitis ... kirjurikseni, pappi!” Tapo
kajahutti vasten nouseskelevaa aamutuulta. ”Tokipa täytynee Visbyn,
Lyypekin ja Tallinnan mankarien kanssa vaihtaa sanomia ... kaupoista
ja muista. Ja tulkoon sitten vaikka Bunge-ukko Voionmaalle asioitteni
ajajaksi.”

Hän nauroi entistä nauruaan, pitkään ja hohottavasti. Ja lähti roimin
askelin, perässään Johannes-kirjuri, Vuojolanlinnansa pääporttia
kohti.

Se kulku oli kuin voittajan kulkua merellisiä rantoja myöten.
Se urkeni joensuusta toiseen, kauppapaikasta toiseen. Se nousi
merensuvannoista jokia ylemmäksi, sauvoi melonsyöstävät kosket,
kantautui yli kannastaipaleitten. Se kiersi vallaten vanhat ja
uudet riistakorvet, oravametsät ja päiväkunnat. Eikä se näyttänyt
pysähtyvän mihinkään, ennenkuin oli rastittu ympäri sekä pitkin ja
poikin Suomen miesten oma, itsenäinen valtakunta.

Eikä ollut enää tämä hänen matkansa, ei suolamerten rannikoilla eikä
jalankäymättömissä erämaissa, yksinäistä roudan peittämää rataa.

Sen vierillä kasvoivat rikkaat kylät, markkinakaupungit, sitkeät
katajamäet, kaikuvat kankaat, linnavuorien jyhkeät kuusikot,
värisevät haavat, koivikot, niityt ja pellot. Eikä näitä yksikään
olento, ei omahinen eikä vieras, enää tuntunut voivan häneltä
riistää, ei nyt eikä vuosisadoissa, mitkä saattoivatkin tulla aikojen
aallehtiessa ... ehkäpä vuorenpaatisetkin kohtalot Hämeen heimon,
koko Suomensaaren heimojen osaksi.

Pitkä, runsas ja voimakas elämä näytti syleilevän häntä, Hämeen
valtiasta, sekä kaikilta tuulensuunnilta että myöskin mantuisista
maaperistä ja ylähäisistä pilvistä, joita Anukka-emo oli tavannut
hänen poikapolvenaan sanoa Jumalan ajatuksiksi.