26.

Suolamerestä suolamereen.

Meren synkänharmaat rosvot, suippopyrstöiset räiskät, hyökkäilivät
Vuojolan ulkoluotojen yläpuolella kalalokkien kimppuun, joiden
täytyi silloin tällöin luopua sekä saaliistaan että valkeista tai
sinenharmaista höyhenistään, uusien ryöstäjien yltyessä taas ja taas
räikeästi huutamaan täyttymätöntä nälkäänsä.

Kauniit punanokkaiset lapintiirat ja näiden mustanokkaiset
sukulaispojat, kalatiirat, päästelevät viattomina
kirraa-kirraa-huutojaan tai panevat hädän tullen ”tirrää-tirrää”,
kiitäen omille teilleen.

Mutta kaiken kirkunan ja tappelun yläpuolella lyö harvoin iskuin
valkokärkisillä siivillään elokuista vahvaa tuulta vasten
yksinäinen merilokki, joka on saalismatkallaan eksynyt tavallista
pohjoisemmaksi. Sen juhlallinen ääni lentää länsituulen myötä
kauppalinnan hirsitornia kohti, jonka ylimmästä akkuna-aukosta
katselevat merelle päin ylpeät, riemuitsevat kasvot.

Nämä ovat Rotrud Siewertintyttären, Vuojolan valtaemännän, kasvot
pöyhkeine huntuineen ja mustine liinoineen. Hän kuulee kyllä
merilinnun matalat äänet, jotka ajoittain kantautuvat korvaan
kuin lyötäisiin kumeata rumpua. Mutta katse tähtää lähemmäksi,
satamalahdelle ja ulkoväylälle, jossa keinahtelee Vuojolan avuksi
hämäläisiä ja karjalaisia vastaan tullut laivasto.

Eivät riitä enää valtarouvan raskaskoruiset sormet lukea
lännenlaivojen määrää, eivät kahteenkaan kertaan laskettuina.

Haalogalannin viikinkialukset olivat ajan parhainta tekoa. Niiden
tällä kertaa purjeettomat mastot seisoivat ylpeännäköisessä
kaarekkaassa rintamassa. Ja puna- ja valkoraitaiset peitekankaat
paistoivat kirkkaasti maston molemmilta puolilta.

Näihin Thore laivoihin kuului erikoinen lastialuskin,
joka muita kömpelötekoisempana, leveänä ja korkeaperäisenä töksähteli
tuskin heilahtamatta vastatuuleen.

Vielä kauempana nuokkuu pari tammilaitaista slesvigiläistä laivaa,
jotka raskaine köleineen ovat syväkulkuisia, mutta jalomuotoisia
aluksia, solevan soukkine perävantaineen ja keulakokkineen.

Aivan äsken, tänä aamuna, on tullut ulkoväylälle kristittyjen
laivaston harvinaisin ilmestys, jota nyt Rotrud-emäntä on vartavasten
noussut tarkkailemaan. Se on tullut Normandiasta saakka ...
korkealaitainen soutu- ja purjelaiva, joka keulapuoleltaan näyttää
eroavan kaikista sisämerien aluksista. Sen äärimmäisestä kokasta näet
etenevät uhkaavat, raskaasti raudoitetut tyrmäyspuskurit, joilla
valtamerillä oli tapana törmäyttää vihollislaiva upoksiin tai muuten
lannistaa tämän voima ennen sivustataistelun alkamista.

Rotrud-rouvan silmissä välähti vahingonilo. ”Mitähän kestänevät ...
tuotakin vastaan lipparikarjalaisten uiskolierot!” hän huudahteli
sisimmässään, niin että helähti ja rämähti lonkalla raskas
avainkimppu.

Kuitenkaan ei tuokaan kaukolaiva, ei yksikään muu alus voittanut
hänen Visbynsä lähettämiä sotalaivoja. Näitä ei ollut kolmea enempää.
Mutta niissä oli kussakin kolmattakymmentä airoparia, joiden
soutuaukot nyt tuijottivat ankarina niiden pitkäkaarisista kyljistä,
heleitten päällikkötelttojen paistaessa peräkansilta.

Hänen vanha tuttavansa kaappari Alf Erlinginpoika oli niillä tuonut
yhteensä kolmesataa miestä Vuojolan varusväen lisäksi.

Sopii tulla vuokselaisuiskojen, minkä pääsevät Torkel Torkelinpojan
kilpikehistä! Ja olipa niiden tiellä muitakin vastuksia: tanskalaiset
merikaapparit lounaisessa saaristossa!

Välähti samassa kiukku emännän silmästä. Ajatukset olivat
siirrähtäneet Kokemäelle. Siellä oli kuulemma joku lemmenhullu
pirkkakaupin tytär rakennellut koko kevättalven sotaveneitä, ja
Teljän puolella oli säilytelty Kalsoisten rosvon viime syksynä
ryöstämää Vuojolan päällikkölaivaa...

Tuska ja kostonhimo tarrautuivat kovaluisiin kasvoihin. Sillä
tyttären ryöstö oli tapaus, jonka ympärille oli kiertynyt koko
hänen viimetalvinen kärsimyksensä. Sen vuoksi olivat hänen matalat
kulmallisensa painuneet entistäkin synkempinä silmien ylle. Siksi
oli hänen lujiin suupieliinsä uurtunut kaksi syvää juovaa, jotka
leikkasivat kuin haavat leuankaarta.

Eivätkö koskaan päässeet hänen sukunsa naiset pesemään itseänsä
puhtaiksi tuosta hämäläisveren saastaisesta sakasta? Ryöstetty
tytär, hänen ainoa tyttärensä, oli palannut kotiin pilattuna. Ja
sen sulhanen, Thore-ritari, saapasteli parhaillaan tuolla maapuolen
varustuksilla toiskätisenä, koko talven maattuaan verettömänä
kuoliona...

Rotrud-rouva oli kääntynyt vaistomaisesti maanpuolista akkuna-aukkoa
kohti, josta näkyi Ristinkukkulalta pienen kappelin harjaristi
hopealta sädehtien.

”Noh, entäpä sitten...?” jäykisti mielen juuriaan ankara emäntä.
”Saakoon kelvata ... tyttärelle raajarikko, kun eivät olleet sopineet
kuuluisat ja komeat ritarit!”

Oliko saanut hänkään ... ”Harjavallan noita-akka”,
nuoruudenrakastettuaan, Adam Holstea? Eipä ei ... oli täytynyt hakea
solvattuun sukuun arvonlisää Rotger parasta, joka sattui olemaan
oikean oltermannin poika...

Tässä hetkessä nousi katkeran muistelijan silmään taas synkkä
hämäläishahmo, Rautaparta, joka oli surmannut hänen ainoan, raskain
salasynnein ostetun rakkautensa ... Adam Holsten.

”Barbaarit”, hän jupisi. Mutta kasvoille oli jo levinnyt kuin
vanhuuden väsymystä. Ei ollut jäänyt mitään muuta hänen elämästään
jäljelle kuin kosto.

Vanhat portaat natisivat ja ruskahtelivat pahasti hänen astuessaan
niitä kotvan kuluttua alaspäin. ”Pyhien jalkaluitten kautta, pyhän
Dionysoksen nimeen...”, hän hoki hokemistaan hakien sisimmästään kuin
noitavoimia lopulliseen kostoon tai ... kuolemaan.

                                                  ⸻

Rotger Sibbenpoika ja Thore-ritari olivat palanneet salmen takaa
tarkastamasta suomalaiskylän takaisia vallivarustuksia.

Nämä olivat ritari Wibrechtin jäljeltä paremmassa kunnossa kuin
koskaan ennen. Mutta Bunge-herran kasvoilla, jotka kokotalvisesta
surun upottelemisesta olutkannuun olivat pöhöttyneet hottolihaisiksi,
oli nyt halvaantuneen miehen ilme.

Hänen viimeiset voimansa olivat aivankuin lopsahtaneet kevättalvella,
jolloin hän oli saanut ristiin saakka tämän pienen kappelin, joka oli
vihitty Notburgan lemmikkipyhimyksen Gertrudin nimeen.

Kuin vainajalle hän oli sen rakennuttanut. Sen jälkeen hän ei
halunnut muuta kuin päästä pois täältä ... verenkarvaisilta
Maksameriltä.

Ja nytkin ... hän ajatteli etupäässä vain tyttärensä ja itsensä
pelastamista. Hätäisin, hellin silmäyksin hän haki ulkoväylältä
suurinta Visbynlaivaa, johon hän oli lähettänyt tyttärensä rippi-isän
hoivissa.

Kaukaa eteläisten salmien takaa kantautui herrojen korviin valtavaa
huminaa ja ryskettä, johon sekaantui hakkuuta, kalkutusta, huutoja ja
kaatuvien honkien rytinää.

Thore-ritarin kasvot, joilta entinen karkea punakkuus oli kokonaan
kadonnut, jännittyivät tarkkaaviksi. Tänä päivänä oli tuo ryske
paisumistaan paisunut. Vakoojat olivat arvioineet vihollisen voimat
suunnilleen tuhatpäiseksi sotajoukoksi. Mutta se oli pysynyt viikon päivät
melkein kuulumattomissa siitä huolimatta, että se oli
päästetty melkeinpä esteettömästi yli pienten jokiväylien tuonne
mantereenpuolisen Mustasaaren korpisille suomaille.

Eellispäivinä oli hakkuuta ja ryskettä kuulunut ainoastaan idästä
päin yli suomalaiskylän, jonka kainulais- ja hämäläisveriset asukkaat
olivat melkein kaikki paenneet tuonpuolisiin korpiin sotahuhujen
varmistuessa. Mutta nyt ... myöskin etelästä?

Tarkkailtuaan hyljesaaren tienoitten välimatkoja kirosi
norjalaisvarjakka halveksivasti. Aikovat kai rakentaa ...
tolvanat, hirsilauttoja! Mutta ... hänhän saattoi laskea tuokiossa
käärmekokkansa ja täyttää molemmat salmet nuoli- ja keihässateella.
Mereltä päin ei heitä ... puolustajia, voinut uhata kukaan.
Korkeintaan ... tiirat ja räiskät!

Hän hohotti ja kirosi, puoliksi jomottelevaa olkapäätä, puoliksi
noita hämäläiskolloja, joille hänellä kyllä oli kostettavaa,
hänelläkin, Thore Halvardinpojalla.

                                                  ⸻

Soisten rantakorpien peitossa vilkkuu lukemattomia pieniä nuotioita,
joiden valossa jousellisryhmät veistivät, kuten Thore-ritari
oli arvannut, lauttahirsiä, joita toiset joukot hinasivat läpi
ryteikköjen rantapensaikkojen taakse, täällä vitsaksilla nidottaviksi.

Laajaksi hakatun aukeaman keskellä pitävät rakovalkealla neuvoa
sotajoukkojen päämiehet.

Sääksmäen aikari, Suur-Pirkkalan Tapo Kalsila, koko vainoretken
päistä ylimmäinen, ja Sorrin Mieho istuvat puunrungolla odotellen
vielä Siikajoen vuokselaislaivastosta saapuvia Pelkos-ukkoa ja Tiurin Jouttia
.

Kyrönjoen latvapuolelta, jota on tapana sanoa Korpijoeksi, on
päälliköitten joukkoon kohonnut Kurikan isäntä, johtaen kyröläisiä
ja hämeenkyröläisiä, joita on kerääntynyt vain kourallinen,
koska senpuolen miehet on pantu etupäässä Kokemäen purjelaivojen
miehistöksi.

Sensijaan on Ylistaron Kalso pirkka-Kalsoisten sukulaismiehenä
tuonut Immo-poikineen vainoretkelle oman, lähes satapäisen
jousellisjoukkonsa, johon on liittynyt koperon verran myös
jalasjärveläisiä.

Rautaparta lepäilee tulenloimossa havuvuoteellaan, josta hän tuskin
pääsee omin voimin liikkeelle. Anukka-emäntä, Mieho ja Tapo olivat
lujasti estelleet ukkoa lähtemästä vainoretken vaivoihin. Mutta
vanhus oli noussut lavitsaltaan polvet vavisten, parta takkuisena ja
silmät tuikkaen syvistä varjoistaan kuin tulenkipunat kekäleistä.

”Syyt ovat syvällä, suku parka... Nämä silmät eivät sokene, ennenkuin
ovat nähneet Vuojolan linnan leimahtavan tuleksi ja tukaksi!” hän oli
ärähtänyt ja kääntynyt lopuksi Tapon puoleen: ”Ja sitäkin enemmän,
Tapahaiseni ... minulla ei ole lupa kuolla sinusta kaukana... Lie
sanottavia...”

Nyt vanhus katsoo raikkaasti myhäillen veljenpoikaansa. Mitä hetkin
kestänyt, kestä loppuun saakka, hän ajattelee, ikäänkuin rohkaisten
itseäänkin kantamaan omaa salaisuuttaan.

Tapon kasvoilla häilähtelee heikeä liekki. Kestetyn järkytyksen
merkit näyttävät niiltä melkeinpä kadonneen.

Kun hän oli tuskallisella paluumatkallaan päässyt Sorrilaan saakka,
Miehon pateille, ja tältä kuullut, että Vuojolan neuvottelijat, isä
Johannes ja Astulf-päällikkö, olivat palanneet kotomailleen Kokemäen tietä,
oli hän saanut lopullisen varmuuden synkimmälle epäluulolleen:
Notburga oli saatettu surmaan. Olihan mahdotonta, että Sarkoisten
tytär ja isä Johannes olisivat saattaneet tavata toisiaan ryöstön
jälkeen, koskapa hän oli toisen tavannut matkalla etelään ja toinen
oli matkannut suoraan länttä kohti.

Siitä hetkestä alkaen hän oli ajatellut rakastettuansa vainajana ja
ryhtynyt työhön yksin heimonsa asian tähden, taattonsa perillisenä.
Kalakenttiä ja kyläkuntia kiertäneen murinan ja kapinamielen
hän oli lopettanut ensimmäisissä sääksmäkisten, pirkkojen ja
vuokselaislähettien neuvotteluissa.

Nyt hän raskaan päivätyön jälkeen pyyhkieli hitaasti hiemallaan
hikeä tukanrajasta, pitäen toisella kädellä polvellaan ylimmäistä
päällikönmerkkiään: Perman kypärää, jonka Rautaparta oli hänelle
lähtöpäivänä hakenut Kalsilan maakellarin lujimmasta arkusta. Sen
rautakupua kiertävät kultalehdet välkehtivät kuin suuret, näkevät
silmät.

Vaitelias istuja näyttää itse katsovan monia taipaleitaan taaksepäin.
Kaikki se, minkä hän oli jo kauan sitten nähnyt, oli nyt, tällä
hetkellä, ratkaistumaisillaan. ”Enkä pane siihen mennessä päähäni
Perman kypärää!” kiertää kaukaa taaton roviolta kaiku hänen
korvaansa. Häntä hymyilyttään sen äänen tuoma ajatus. On aivankuin
kaikki teot ja työt, jotka hän on tehnyt tai tekemättä jättänyt,
olisivat olleet niiltä ajoilta alkaen askel askelelta tarkalleen
mitattuja. Niiden on täytynyt ... tappioiden, kärsimysten ja
voittojen tulla juuri sillä tavalla kuin ovat tulleet.

Hänellä itsellään on niissä ollut osa ja arpa vain siihen määrään
saakka, että hän on nyt, tänä hetkenä, sillä paikalla kuin on:
johtamassa Hämeen suurinta taistelua vieraita anastajia vastaan.

Rautaparta hymähtelee yhä omia katsomisiaan. Tuo kuopus tuossa ...
Kalsoisten pätevin poika, hän mieteksii, ei tietäne itse miltä hän
näyttää.

Eräänlainen mieltä hyreksyttävä, kaukainen, korpientakainen
kuva avautuu hänen eteensä, aivankuin hän itse istuisi kannolla
korvenlaidassa tätä omaa kuvitelmaansa katsomassa.

On nousemassa puolitiessään, jopa lähellä ylimpiä hirsikertojaan,
suuren suuri sukupirtti, jonka kynnykseltä isännänpenkille ei hevin
kuulu mikä tahansa penin haukku.

Eilen on äkkiä kuollut rakentajan nuorikko ahokivellä istumasta.
Mutta mies kalkuttaa yhä salvoimellaan. On jatkettava, on sittenkin
jatkettava. Ovatpa vielä maammot ja anopit, apet, veljet, sisaret ja
näälämiehet. On toki tarpeen pirtti suuren suvun asuttavaksi. Kesken,
kesken olivat vielä Kalsoisten teot ja toimet.

Eipä ollut vielä lakannut kaartumasta taivaalle Kalsoisten
sodanmerkki, sateenkaari, joka varsinkin elokuun aikuisina
lähtöpäivinä oli kuin uhalla ilmestynyt miekanteränä pilvien lomaan,
uhannut, välkehtinyt, kadonnut ja taaskin ilmestynyt seuraavana iltana
.

Ja hän on jatkanut ja jatkaa ... tuo nuori isäntä, herkeämättä,
aamusta iltaan, pannen päivät päälletyksin, niin poutaiset kuin
kolkot, sadetta vihmovat päivät...

Tällaisia lapsekkaita mietiskeli Rautaparta Pelkos-ukon ja
Joutti-päälikön saapumiseen saakka.