5.

Lempolaiset ja korpirosvot.

Taas on orjatar muutaman päivän perästä räpähiä huuhtelemassa
kotalaiturilla. Nyt alkaa lahdelta kuulua toisenmoinen ryske. Sieltä
tulee venejono, teljoilla ja soututuhdoilla jousellista miestä. Ja
etumaisessa kokassa seisoo Tapo-päällikkö.

Isäntä loikkaa laiturille. Katsahtaa vain sivumennen orjattareen,
joka on äsken nokkelasti laskenut lonkille nostetut hameenhelmat alas
ja nyt jää pää nurpolla laiturinpäähän, kädessä vaateriepu. Eivätkä
hänelle muutkaan ennätä sanaa heittää. Vain Sorrilan Mieho, joka
nousee viimeisen veneen perästä hitaana ja leveänä, pullea naama
päivästä ja kevätahavasta punakkana paistaen, kömpii lähettyville,
seisahtaa reidet levällään ja hohahtaa muka leikintapaiseksi:
”Ka, ka ... ajettu tamma ja pietty piika ... nepä ne ... nurpolla
nokin...” Iski viimeisissä sanoissaan häijynkurisesti silmää viitaten
aittamäelle ja hotaisee Nokkea kylkeen. Tyttö huitaisi vastaan,
kasvot tummanpunaisina kiukusta ja häpeästä, sillä Sorrilan römöpoika
oli selvästikin tarkoitellut viimetalvisia, Tapo-päällikön läksiäisiä.

Tapon astuessa pirtin ovea kohti tulee kynnykselle Sarkoisten Maretta,
kädessä vanha lypsinkiulu, joka on puolillaan liotettuja
laukanmukuloita. On astumaisillaan karjatarhan polulle, kun huomaa
tulijan.

He seisovat hetken sanattomina vastakkain. Neidon märissä
käsivarsissa, vyötäisille kietaistussa esiliinassa ja ripeässä
lanteessa on touhuavaa nuorikkoa.

”No, kas ... lienet jo emännöimässä?” Tapo tokaisee. ”Sinua
odottelemassa”, sanoo neito painokkaasti. ”Liekö paljonkin miehiä
mukanasi?” Mies huitaisee harmistuneena: ”Kolmisenkymmentä! Mikä
taipaleella, mikä touonteossa, mikä pankolla makailemassa...” Suu
on kääntynyt halveksivaan irveen. Lisää sitten puheentapaista
jatkaakseen: ”Kävitkö jo Sarkolassa ... sukuloimassa?” ”Käväisin,
ei ollut sielläkään miehiä kotosalla, minkä äijänkuluja ja
pojankurikoita. Mutta ... minä olen tullut sinua seuratakseni!” neito
helähytti lopuksi katsoen miestä silmiin korkealta kynnyskiveltä.
”Taitaisitpa juosta torakentältä hameet korvissa!” hohottaa Tapo
karkeasti. ”Ei ole luulo tiedon verta.” ”Eikä piika miehen verta”,
laskettaa Tapo ja aikoo pirttiin.

Maretta pysähdyttää hänet käsivarresta, sanoo läheltä, huulet miehen
korvan alla: ”Haluan iloita sinun kostostasi ja ... itseni kostosta.”

”Miksi oikeastaan olet niihin ... Vuojolaisiin ja Kiesuksennoitiin
noin veriin saakka sydäntynyt?” ”Sen sanonen, kun olen kokenut
tekojasi.” ”Lie niitä ollut jo liiemmältikin koettavissa ... tämän
miehen osalta!” heitti Tapo ylpeänä vastaan, heilautti päätään ja
kumartui kamanaa kohti.

Oli talossa yhäkin kosolta kylviäisoltta, sillä sitä oli pantu
yhdeksästä kapasta ohraisia ja yhdeksästä rukiisia maltaita, sen kun
näet piti riittää vielä Ukonjuhlaan, vieläpä elonleikkuihin saakka.

Sitä juoksutti nyt somimmassa hanhikossaan Anukka-emo pojalle. Ja
samassa jo juoksi ovelle, käpsähti kynnykselle, lehahti luhdinsolaan
ja huuteli Nokke-tyttöä saunanlaittoon.

Mutta pirtissä istui jo ennestään eilispäivänä saapunut Sääksmäen
mies, Voipalan isäntä-poika, Sorrin Miehon lankomies.

Tämän, Voipalan Aikamielen eli Aikarin, ympärille nyt kerääntyivät
Rautaparrat, Tapot, Arpiat ja Miehot, vieläpä tämän veljenpallukat,
Lippo ja Teisko, jotka nyt ovat päässeet jo todenteolla
jouselliseen ikään. Ja kummia olivat Vanajanpuolen uutiset.
Oli yht’äkkiä ilmestynyt erämaistaan Kurjen Tora rosvoineen.
Lienee kiertänyt Vuolijoen mutkasta Lehijärven puolelle, kun
oli yht’äkkiä hyökännyt etelästä käsin ja kahmaissut käsiinsä
Tenholankankaan linnavarustukset, niillä kun oli ollut vain
kourallinen jousellisia vartioväkenä. Tapo kavahti, mutta kääntyi
samassa ivalliseksi: ”Vai jo makaavat sääksmäkeläisetkin? Eikö ole
Hakoisten päälliköllä juoksuttaa miehiä rosvon niskaan etelästä ja
Raporekolla soudattaa niitä Vanajanselkää pitkin ryntäitä vasten?
Vai pelkäättekö selkänahkansa menettäneitä varkaita ja korpeen
ajettuja henkipattoja?” Aikari oli kiivastua: ”Ei kyllä pelätä!
Mutta ... kevät taipaleilla ovat meikäläisetkin jouset, Rapolan
varustukset ovat pahasti rappiolla, varsinkin Vuorentaan puolelta,
ja sieltä uhkaa Aimalainen, joka kiukkupäisenä haarniskoi miehiään
Kuljunlinnassa. Ne miehet ovat sukulaisia ja samassa juonessa...”

”Nyt taitanet hömmäillä tuulen tuomia”, sanoi Rautaparta. ”Eihän
siinä ole järjen tynkääkään, että muka Aimalainen, Rapolan Ritvan
kosiomies, uhkailisi tulevaa appeaan ... selän takaa?”

”Eipä ei”, Aikari alkoi, ”mutta Kurkelaisen emäntä, Aimatar, on
sokonsokea kostonhimossaan Kalsoisia vastaan, ja Rapo-ukko, joka ei
halua olla liitoissa ja tekemisissä korpirosvon tai sen sukulaisten
kanssa, lähetti tyttärensä naittilaslunnaat Aimalan Hirvi-päällikölle
takaisin, ja siitä se ... Aimalainen, uhkaa sodalla.” Aikari oli
noussut, sanoakseen päätesanat mojovasti ja juhlavasti: ”Minä ja
taatto ukon siihen tekoon taivuttelimme. Ja senkin uhalla, ettei
ole meillä päin kurinalaisina edes häkäsaunalaiset ja kaskimiehet.
Ne nurisevat! Ovat muka isoisemmat riistäneet niiltä — niin
ovat alkaneet hoeskella — laittomasti muka ... yhteiset
majavanpyynnöt, köyhän osuudet yhteispellosta ja kieltäneet kaskenteon
selkämaillaan... Jo kiroilevat korvin kuultavaksi eivätkä lupaa enää
raataa linnatöitä, ei kirveskynääkään nostaa, vaikka seisoisi
vainolainen Rapolan harjun alla.” Aikari vaikeni synkkänä.

Tapon ajatukset heitältivät välittömästi toissatalvisiin tapauksiin,
Iirolan ukkoon ja kaikkiin Pirkkalankin puolelaisiin kädestä kärsään
eleskeleviin.

Siinä oli se viheriämyrkkyinen rutto, joka oli leviämässä parhaillaan
yli koko Hämeen rintamaitten. Täällä päin oli sitä ennättänyt eniten
kylvää Aimalan ahne ukko vainaja, ja nyt sen poika, tuo äyskiväinen
ja alemmilleen yhtä mittaa räyskivä, lonkkiaan vääntävä pukertaja...

Tapo oli jäänyt otsa kurtuissa näihin ajatuksiin kiinni. Hän ei
saanut niistä vieläkään irti selvää sanottavaksi kelpaavaa ajatusta.
Mutta aivojen pohjilta kertyi entistäkin varmempana aavisteleva tieto
siitä, että sieltä päin, osattomien taholta oli pettävä pian koko
Hämeen pohjimmaisinkin maaperä.

Tällä hetkellä saattoi tuollainen tunto hänet suutahtamaan noita
älyttömiä, ahneita valtamiehiä vastaan. Seuraavissa sanoissaan hän
oli vaatimuksissaan koventunut koventumistaan.

”Näin kyllä”, hän alkoi kiivaasti, ”että olet tullut jotain meiltä
päin anelemaan. Mutta se olkoon sanottuna Reko-ukolle ja muille
senpuolen valloille, jotta ... heimokäräjistä on kapula saatettava jo
Ukonvakkojen joko Urjalan Koukonniitylle tai Rapolaan,
muussa tapauksessa...”

Aikari oli jo aikovana ojennellut kämmentään ja iski nyt loppusanansa
kuin kirveen hamaralla: ”No, kylläpäs tässä ihme kummalla ajaa,
kun ei saa suunvuoroa, jotta ... sen se juuri, linnanvanhin, käski
sinulle sanomaan, ja lisäksi senkin, että sinulle on Ritva-neito
varaeltu, jos halunnet sen liiton lujitteeksi sääksmäkisten kanssa.”

Mieho alkoi hyvillään hekottaa: ”Nee, nee ... meillä kun on mitä
myydä, sanoi entinen piika mallassaunassa. Mikäpäs siinä... Kun jo
kaukaa ammoo, sinä likeltä pusket!”

Tapo oli istunut matalalla jakkaralla keskellä pirttiä. Nyt hän
oli, kuultuaan rapolaisten naittamisaikeet, painanut kyynärpäänsä
polviin ja jäänyt tuijottamaan otsatukka valahtaneena lattiapalkkia
kohti. Hetkeen hän ei kyennyt nostamaan päätään, joka oli tulvahtanut
täyteen kiukkuista verta. Hän tunsi, että muurin kolkalle, hänen
selkänsä taakse, oli tullut Sarkoisten tytär. Tätäkin hän nyt häpesi.
Oli aivan kuin häntä olisi tässä ostamalla ostettu, luvattu takaisin
miehen kunniat ja maineet, jos suostuisi mille tahansa nurtukselle
naitettavaksi.

Hän on aikailevinaan päästäkseen rauhallisemmaksi. Vääntäytyy
hitaasti seisaalleen, kääntäen selkänsä peräpenkillä istuviin
miehiin. Joutuu katsahtamaan Maretta-neitoon.

Tämän kasvot tuijottavat häntä kohti verettömiksi valahtaneina, aivan
kuin vaatisi sekin ... tuo tuntematon olento häneltä jotain ...
tekemättömiä tekoja tai kihermänpitoja ja naimiskauppoja...

Mutta siinä juuri, aikaillessaan, häneen taas iskihe ylpeä ajatus
omista miehisistä oikeuksistaan. Hän ryhdistihe, istui pöydän päähän
isännän paikalle.

”Liepä noita ... tupelle tulleita lähellä ja kaukana”, hän aloittelee
kautta rantain. Hetki on tärkeä. Nyt täytyy osata ajatella ja
vastata. Ja niinpä tapasivat hänen riihattomat metsäläisaivonsa
ensi kerran yli tämän päivän ja yli omain päiväkuntien
kantautuvia ajatuksia. Oli aivan kuin olisi tullut taatto vainaja,
Kuura-päällikkö, hänelle avuksi. ”Katsos ... mekin olemme olleet
vain puolikkaita, kuten Aimoisetkin”, oli taatto hänelle lausahtanut
Tiurinniemellä tummien veripisaroiden norahdellessa kämmenselälle.
Ja samalta istuimeltaan se oli senkin sanonut, että Vuojolan
kukistajalla täytyi olla sekä sotijan maine että valta käsissään.

”Niinpä niin ... liitot ja vallat”, hän aluksi jupisi sekavin sanoin.
Samassa selkeni hänelle koko sanottavansa: ”Niin se on ... koko Häme
on pitämässä parhaillaan omia peijaisiaan. Ei muuta kuin kääräistä
tuohenpalaan ja viimeinen leskiakka viemään Kiesuksen-kalmoillisia
ristin juureen. Miehiä ei sen enempää kuin minkä korpirosvo siellä
ja lempolainen täällä päin, muilla rahko päässä ja isorupi ruumiissa
pelkästä makailemisesta. Ja minkä miekkaa heilutamme, sen keskenämme
tappelemme tai omat osattomamme petkutamme nälkäläisiksi, keritsemme
huhtikuista karitsaakin alastomammiksi ja orjaa toivottomammiksi...”

”Älä nyt, hyvä mies, korppina koiku”, Mieho ärähti, ”tässähän sitä
juuri pannaan sääksmäkistenkin vanhat kaunat pussiin ja pussi
Rapolanlinnan pohjattomaan kaivoon. Ei muuta kuin kauppa lukkoon ja
sitten härkä penkkiin tyttären häiksi.”

Aikari ja muut miehet jurahtivat mielet myötäsukaan. Voipalainen
oli ryhtymäisillään uusiin selittelyihin. Mutta Tapo iski asian
ytimeen: ”Paljonko takaa nyt heti Rapola ja Voipala jousta ja
keihästä potkaistakseni Vuojolan koirat irti kantapäistä, ennenkuin
pääsen ajamaan kurkelaishurtat Päijänteen taakse ja nurmikuntalaiset
Kuljunlinnasta?” Ja kun ei kuulunut heti sääksmäkisen vastausta,
hän lisäsi puoliksi itsekseen: ”Sillä näyttääpä siltä, että kahta
keihäsmetsää vastaan minun on taisteltava, kuten oli taattonikin ...
koko elämänsä ajan.”

”Johan sitä lie tullut sanotuksi”, tapaili Aikari, ”jotta ... tyhjänä
on tällä haavaa miehistä niin Voipalan puoli kuin Mäskäläkin,
mutta...”

”Siinä sitä ollaan!” huudahti Tapo. ”Ja sotalinnat rappiolla, kun
osasi taattoni hankkia liitolla karjalaisten kanssa idästäpäin
rauhaa, eikä ole ollut teillä enää pelkoa Novgorodista! Onpa sopinut,
onpa, rutto syököön, oleilla vain ja jospa meloskellakin ...
kutemassa kilpaa hauen ja sammakon kanssa.” Ääni oli sana sanalta
terästynyt yhä viiltävämmäksi ivaksi ja viimeisessä iskussaan se
kohahti syvää halveksumista.

”Kykenettekö edes pitämään kurkelaiset ja kuljulaiset alallaan sillä
aikaa, kun minä poltan Kiuralan Kiesuksenkirkot?”

”Ei ole, sen muistanevat luissaan niin äyrämöiset kuin varjakatkin,
vielä konsa ylitetty Rapolan linnaharjua,” Aikari vastasi juurevin
sanoin.

”Ja kyennettekö turvaamaan käräjärauhan Ukonpäiviksi?” kysäisi
heti jatkoksi Rautaparta, joka oli noussut seisomaan hiljainen ilo
kasvoillaan ja lähestynyt Tapoa. ”Ovatpa jo silloin meikäläisetkin
jouset kotosalla. Kyllä pysyy rauha”, lopetteli Aikari.

”Hyvä”, Tapo laski päättävästi kämmenensä pöytää vasten, ”ja
minä kaadan siihen mennessä Vuojolaisten kirkonkukon vaikka ...
pajaorjillani, jos ei ole vapaista tappelijoiksi.”

Hetkeksi hän taas vaikeni. Mutta näytti aivan kuin jääneen ihmeissään
katsomaan äsken lennähtänyttä ajatustaan. ”Tottakin, saat antaa,
Parta, pajaorjasi joukon jatkoksi”, hän sanoi ukolle.

Tämä alkoi harata vastaan. Mutta Tapo kivahti hänellekin: ”Sinäkin
olet samoja kyöpeleitä ... saita, ahnuri, orjiesi luunpurija ja
alustalaistesi nylkyri! Sanottu ja tehty. Jokainen takojaorja, joka
uskaltaa mukaan, pääsee vapaaksi verensä hinnalla!”

Niine sanoineen hän nousi tyynenä, vapautuneen näköisenä. Viime
teollaan hän tunsi ottaneensa Rautaparraltakin ohjakset ja hänen
kovat orjakuolaimensa omiin käsiinsä. Nyt vasta hän oli talossaan
ainoa ja oikea isäntä.

Noustessaan Tapo tuli taas katsahtaneeksi yksillä jalansijoilla
seisovaan Maretta-neitoon. Tämä katsoi häntä äskeisestään uuden
näköisenä. Huulet nauroivat kosteina, rohkean avoimina, mutta
katseesta tunkihe kimmeltävän ilon alta jotain toivotonta anelemista
kuin epäpuhtaan ihmisen hädänalaista rukousta jumalankuvan alla.

Ja hitaasti sulkeutuivat nauravat huulet vakaviksi. Niihin tuli
jäykkää kalseutta, joka kummastutti Tapoakin. Tuntui, kuin häntä
vastaan olisi tullut iänikuisia mykänkiroja kantava äänetön olento
ja tahtonut hänelle puhua, mutta ei kyennyt enempää kuin silmiensä
pohjukoilla tuijottamaan.

Seuraavana aamuna he läksivät taipaleelle.

Kun Tapo astui rantaa kohti odottaville veneille, hän pysähtyi
hämmästyneenä puolimäkeen. Rantakalliolla seisoi vanha Rautaparta
pitäen kädessään päivässä säteilevää patakypäräänsä ja vyöllä
pronssikahvainen miekkansa, jota hän ei ollut kantanut kertaakaan
Holsten surmanajoista saakka.

Ukko ei liikahda, ei edes Tapon astahtaessa vierelle. Nostaa vain
hitaasti kypärän vasempaan kainaloonsa. ”Lähdetkö matkaan?” ”Onpa
jo tarpeeksi aika vanhentunut. Adam Holste näyttää siittäneen liian
paljon perillisiä...” Kysäisi samassa: ”Ja muistanetko tunnusmerkkejä
tuolla olkasi takana keihääsi kärjenlappeissa?” ”No, kah...” heitti
Tapo katsahtaen silmänurkallaan olan takana huotrasta sojottavaa
keihästään, ”taitaapa siellä olla pari kaksihäntäistä matoa... omia
suomujaan kiukkuisena puremassa!”

”Niitäpä niitä”, hymähti ukko, ”ja niitä on sinulle nyt, tästä
alkaen, tarpeen ... rautakäärmeen juoniloita ja vanhan ojakonnan
viisautta. Neuvojaksesi olen aikonut mukaan.”

Rautaparta oli puhunut nuorekkaasti naurahdellen kuin itseään
pilkatakseen, mutta silmissä oli näkijän ja myrrysmiehen tuima,
punnitseva katse.

”Tarpeenpa, hyvinkin!” Tapo löi setämiestä olalle. ”Mutta koinpa jo
Tiurinlinnassa, minkälainen on oikea miesten taistelu! Se on kuin
iskisi kalmantyyneen ilmaan Tuulen-akan ja Ukon-kajavan tappelu ja
harjujen hongikot humahtaisivat hulluun myrskyyn... Turrin poika
jylmää salamassa pilvestä pilveen, ja yht’äkkiä, alla manalaisen
parran, huohottavassa ilossa, tuskassa ja vaarassa saat päähäsi
järjen salaman... Se kimpoo otsasta kuin isku kivestä irti. Ja
silloinpa tiedät, poika, mitä teet tai tekemättä jätät... Sellainen
se on ... miekkamiehen järjensalama!”

Tapo oli katsonut kirpeän kirkkaana hyppelehtivää lahden pintaa.
Pienet laineet olivat nousseet hänen silmissään loppumattomaksi
aallokoksi, jota vastaan sotauisko iski kokkansa kuin käärmeen pää
Iku-Turson niskaan. Hän heilautti kättään Mieholle, joka jo leikaili
veneineen ulohtaalla rannasta ja viittoili kämmenellään vastaan.

Siitä Kalsoistenkin päämiehet nousivat uiskojensa melanvarteen ja
nostivat käsivartensa lähtömerkiksi pyyryissä istuville jousellisille
ja pajamiehille, joiden naamat nyt paistoivat karheata voimaa ja
uskollista tahtoa.