9.

Vanhan ojakonnan viisautta.

”Niinpä ne ovat olleet ... nämä vuodet kuin kevätaitan koleahkossa
varjossa elelemistä”, mietiskelee Rautaparta lepuuttaessaan Kiuralan
aitassa sairasta päätään, jota yhä kolottaa paha luunmurtuma. ”Niin
on joutunut tuollaisten kevätaamujenkin heräämistä katselemaan
... tanhuantouhuja, Anukka-emon askelia aittapolulla ja muuta
elämänkoreutta ... oman yksinäisyytensä kömmäköstä”, ukko antaa
ajatustensa sommelon hiljaa suoltua. ”Ja liepä ollut joskus pelkkää
suokuusen autiokatveesta tuijottelemista ... tällaista pääluun
porottamista ja olemattoman käden pyryilmaisia ennustelemisia”, hän
kääntyy katkerahkoon naurahdukseen.

Ja he luulevat, nuo ihmiset, että hän on ollut ovela kauppakettu,
pelkkää viisautta ja rautaa, jolla on pantu kurinalaiset orjat
takomaan suvun lujimmat takeet!

He eivät tiedä, että yli vuosikymmenen pituinen verikosto on hoto
ja täyttymätön käenpoika ihmisen elämänpesässä. Se syö ja heittää
syrjään kaikki muut ... lämminuntuvaiset, hennommat elämänalut. Se on
ollut kuin tuo hänen tyhjä hihansa ... orjain pelätti, mutta itselle
jäytävä tuska.

Se siitti kaksinkertaisen voiman vasemmukseen. Se teki pään
repolaistakin ovelammaksi. Se opetti tyhjentämään vierasveristen
kukkarot kaupanteossa. Se oli tehnyt hänet vakoilijain mestariksi.
Se oli täyttänyt Kalsilan rauta- ja aarreaitat, sillä hän ja suku
tarvitsivat voimaa ja valtaa ... kerran, ajan tullen, iskeä Adam Holstea
päälaesta lapaluihin ja koko Vuojolaa ... perustuksia myöten.

Mutta kun se oli tullut toteen ... tuo hänen oma kostonsa, oli
se tullut aivan kuin liian myöhään. Kosto on kierretty karhu, joka
on tapettava oikealla hetkellä, hän muisti sanoneensa Tapolle
Siuronlinnan nuotiolla. ”Hyvinpä neuvottu”, hän nyt hymähti
ajatukselleen. ”Mutta eipä tietänyt neuvoja itse oikeata aikaa...”
Kun Adam Holste oli maannut rautalehteä lapaluissa ja ryntäissä, oli
hän itse, surmaaja, jo elänyt tuoreimman verikostonsa ohi.

Hän oli ennättänyt juuri siinä vuosikymmenessä nähdä liian paljon
ihmisiä, vierasverisiä vihanpitoja ja oman uskonsa miehiä. Eivätkä
enää senjälkeen suvun uskot olleet hänelle pyhiä, yhtä vähän kuin
Kiesuksen mekkoniekkojen lampaannaamat, joissa oli kiherävillan
peitossa pukinsarvet ja sudenkuonot.

Jo kostaessaan hän oli ollut vain oman, entisen itsensä varjo.

Ukon ajatukset lensivät haikein, pitkin siivenlennoin taaksepäin
siihen aikaan, jolloin hän oli lyöttänyt poikki myrkytetyn
käsivartensa. Silloin, verekseltään, olisi pitänyt ... tuo hänen
kostonsa suorittaa, olisi pitänyt ... puhtaasta pakanaverestä, jossa
kiehui vielä kiimasoitten kirki, pedonhimo ja hiitolaiset...

Sarkoisten Maretta oli tullut luhdinsolasta ja istahtanut pirtin
kynnyskivelle. Katseli yli matalan lammaskatoksen, josta näkyi
kaistale viheriää rantakennästä ja viehkuroiva joenpinta. Siihen
jäi istumaan toinen käsi helmassa, toinen poskea vasten, kuten
ovat lukemattomien hämäläispolvien tyttäret katselleet kevätaamun
kipeänkaunista syntymistä.

Makaileva ukko nosti päätään ja kuulosteli ääniä juhlakentältä päin.
”Ovatpa kellistyneet ... römönpitäjät Remusenpojan jalkakoukkuihin ja
halaavat nyt maanakan turvallisia virsunpäällisiä”, hän urahteli taas
melkein kuin äsken entiselle nuoruudelleen, haikeasti, kaukaisessa
ilossa.

Mutta tuon neidon tulo vei hänen ajatuksensa suoraa päätä Kalsilan
pientareille. Mitäpäs tuo muuta ... Sarkoisten tytär? Emännäksi
aikoi. Ja sopikin aikoa. Näytti olevan vetävä luonnoltaan eikä ollut
silti ylpeyttään heittänyt tienoheen...

Tullee vielä vaikka Anukka-emon verta ... emännän paikalle! Jopa
olikin repsahtanut vanhaksi Tiurin valio. Ja kauankopa enää hänkään,
ukko parka, jaksaisi käydä kauppataipaleita?

Uutta, uutta ja nuorta olisi tarpeen Kalsilassa!

Mutta siinäpä se olikin vastassa tuorein ja vaarallisin kysymys.

Kykenisikö nuori päällikkö suistamaan sukua uhkaavat suuret
vaarat...? Tokenisiko maltin ja järjen puolesta, jos näyttikin
olevan luotu johtamaan torakentällä?

Tosin sillä oli varsi luja. Niin oli ottanut lehtensä honteloon
latvapuoleen kuin nuori pihlaja. Ja pelkkää visakoivua ja katajaa
se oli ytimiltään. Ei tarvinnut unta enempää kuin minkä Hyrytär
ennätti näppinsä nuotiossa lämmittää. Kerkeästi nousi jalka tolalle
tai pälkääseen ja mitattomat taipaleet jätti taakseen, vaikka olisi
kulunut nälkävuosi murkinasta lounaspalaan. Eikä se aikaillut,
kuten oli tehnyt hän, yksinpä omassa kostossaan. Näytti ennemminkin
iskevän liian aikaisin, hätäpäissään. Lie tullut Anukka-emolta sukuun
läimähteleviä karjalaisveriä...

Ei puuttunut, totta vieköön, sen pojan sisusta jännesuonta, minkä
vetää jousenrahkaan vainotaipaleilla. Ja olipa tuo — sen oli ukko
pannut ennen lähtöään merkille — olipa puhunut Kalsilan pirtissä
voipalaiselle tuimasti ja selkeästi, järkimiehen tapaan, melkein
kuin taattonsa parhaimmillaan. Näytti nähneen arat paikat ja asiat
kiukkuisena pöllönäkin kuin haukka ilmasta. Tokenee se, visapää,
kohtapuoleen järjelläkin tappelemaan.

Mutta puolta se oli sittenkin vajaa, toista aivojen puolta!
Ruvetapa nyt kihunpitoon vierasverisen, pyhimyksiään maikailevan
mankarintyttären kanssa! Ruveta, rutto syököön, ja lisäksi
perintävihollisen linnassa!

Noh, liepä joskus nähty, että yökollina saattoi kökkäillä vaikka
ristinpirujen talkoissa. Mikäs siinä ... nuorenmiehen luuhata
susivävynä tai ryöstää tyttö ajan tullen orjapiiaksi Kalsilaan.
Sellaista on ennenkin tehty näillä main ... Kuuran taaton ja
taatontaaton aikoina. Eikä siinä silloin enempää painanut
varjakkatytär kuin lapinkanakaan.

Mutta ryhtyä sillä tavalla ... ojentelemaan sulhasliinaa tytölle
yli veren vikojen, juosta hulluna mitattomat kiimasuot, hokea
yökenkärunoja ja synnyntärakkautta ja panna vaaraan koko taistelu
Vuojolaa vastaan? Se oli kouhopäistä vasikantautia, joka oli pojasta
leikattava irti vaikka oralla polttamalla.

Mikäpä olisi pojan ollut rahoessa Rapolan Ritva-tytärtä? Koko
Sääksmäki ja Vanaja ja heimon rekolinna liitettäisiin sitä tietä
Kalsoisten oravametsiin ja päiväkuntiin. Ja koko tämänpuolinen Hämeen
heimo seisoisi yhtenä miehenä länttä tai itää vastaan.

Ja olisipa juuttunut jo Karjalan sodassa vaikkapa Pelkosen Kyhättyyn,
olisi lujitettu kaksinkertaiseksi liitto äyrämöisten kanssa...

Kynnyskivellä istuva Maretta oli ollut jo ukolta unohtumaisillaan.
Mutta nyt oli neito noussut seisomaan ja kurkotti kaulaansa jotain
tarkatakseen rantakennäälle päin.

Taikkapa ... tuossahan on Sarkoisten tytär ihan kainalon alla. Ei
muuta kuin sujauttaa puukkonsa sen kihlatuppeen, jo tuli Harjavallan
rikkailta rahan väkeä, ja työntyisi Hämeen valta täällä päin
jokisuihin saakka, kun olisi verestää vanhat sukusuhteet, alkoi taas
ukko laskeskella.

Maretta oli tullut aitan ovelle. ”Siellä taitaa liikkua rannan
puolella vierasta väkeä. Lienevätkö vuojolaisvankien vartijat
pysyneet selvillä päin?”

”Tottapa, tottapa...”, ukko vastaa ajatuksissaan. Nousee lavitsan
reunalle, mutta jatkaa äskeisiä juonensäikeitään: ”Liekö vielä
tyhjänä Sarkoisten tyttären kihlatuppi?” Neito näyttää vavahtavan,
tarttuu rintaketjuun kuin sydäntä kouraisten. ”Sitä vain, jotta ...
satuitko näkemään emännänpolut Kalsilan pihamaalla?” ukko laskee muka
leikkisästä suusta, mutta kiertäen samalla neitoa aikeisiinsa.

”Liepä niille ... parempiakin kulkijoita”, Maretta vastaa
hämmentyneenä ja jollain tavoin synkkänä. ”Entä, rupean sinulle
puhemieheksi ja muita vastaan konttimieheksi?” ”Keitä vastaan?”
kysyy neito äkkiä, katse välähtäen. ”Lie parvikin kanannäköisiä ja
pivollinen ulkomaan lintuja, mutta Kalsilaan tarvitaan emäntä, jonka
veressä on meikäläisten umpilampien puhdasta rautaa.”

Rautaparta ei nähnyt aitan varjossa, miten Maretan kasvot kuumenivat
äkkinäisestä tuskasta. Hölmää, liejuista hölmää oli hänen
sydämessään...

Hänen teki mieli tunnustaa kaikki ... edes yhdelle ainoalle
ihmiselle. Mutta kasvojen hipiä oli jo valahtanut harmaaksi. Hänellä
ei ollut siihenkään ... itsensä paljastamiseen voimia. Sanoi vain
kaukaittain: ”Omia aikojaanpa tuo jäi nytkin sinne katselemaan,
selkävesiä ja koskenniskoja kohti. Ei näytä huomaavan ... lähellä
seisovia...” ”Huomaapa hyvinkin”, ukko kouraisi koninleikillä
neitoa olkapäästä, ”kun vain kerrankin hoksaa, hirvas parka, oikean
houkutusporon korvenrinnasta... Jos osannet seurata tällaisen
vanhan ojakonnan viisautta ... niissä asioissa?” hän kysyi lopuksi
vaativasti, melkein kuin suoraa salaliittoa tehden.

Maretta vaistosi ukon tarkoittavan pohjimmaltaan totista totta.
Hän ojensi vakavana kätensä, vaikka huulet puhuivatkin puoleksi
leikkiä: ”No, jospa ihan ahjoosi panet ja taoskelet ... vaikka
emännänsirpiksi... Tuossa on, Partaukko!”

He läksivät yhdessä yölliselle juhlakennäälle. Astahtivat
luhdinsolasta. Ukko katsahti ilmanreunoja: ”Jopas on paistetta,
jopas... Taitavat tässä vielä jäätyneetkin mäihät mahlaksi
sulaa... Vai?”

Neito katsahti ilmoja hänkin ja naurahti heleästi, silmät
huikaistuneina.