13.

Samana aamuna, jona kruununvouti läksi Viojärven
Romakkaniemeen päin, oltiin Romakkaniemessä aikaisin liikkeellä.

Jooseppi sairasteli yhä vieläkin Honkasaajossa Juhon luona, joka
kohteli murtunutta miestä veljenrakkaudella. Ei näyttänyt enää
Joosepista eläjää tulevan. Kova vilutauti oli loputkin voimat vienyt,
ja toisinaan hän houraili monta päivää yhteen menoon. Eikä ollut
vuoteesta yrittänytkään nousta.

Romakkaniemeen oli Kemppainen palkannut tulemaan miehiä, jotta
huutokauppa voitaisiin pitää. Jätkämiehiä ne olivat kaikki ja istuivat
penkillä keskenään jutellen, varhaisena kevätaamuna.

Josefiina hommaili vieläkin talossa. Ei ollut sopinut jättää kahta
turvatonta tyttöä yksin, kun synnyttämisen aika oli tullut. Ja molemmat
he olivatkin sekä Kreeta että Liinu vuoteessa, ja vieressä oli
kummallakin pieni poikanen. Toisesta pitäjästä oli Välijoen Villekin
saapunut ja ilmoittanut, ettei hän vieläkään jättäisi Liinua, vaan
anteeksi antaisi, omakseen ottaisi, ja yhdessä he muuttaisivat pois
toiseen pitäjään, jossa hän oli hankkinut hyvän toimeentulon.

Heidän matkassaan ei Josefiina kuitenkaan aikonut lähteä, vaan tahtoi
mennä rantamaille, tuikeaksi eukoksi Iisakille, pappilan torpparille.

Kirjansa oli Väänänenkin saanut kotipitäjästä ja selvästi näkyi
vieläkin rakkaana pitävän Kreetaa, hellää ystävää, jonka herrat saivat
viekoitella. Ja keskenään he olivat jo asiansa myös päättäneet ja
aikoivat vesien auettua siirtyä naapuripitäjääseen, jossa oli alkanut
iso tukkiliike.

Täksi päiväksi oli pakkohuutokauppa kuulutettu. Tänään siis myytäisiin
puulaakin velasta Joosepin lyömättömästä korvesta viljelty talo, ”ellei
laillista estettä väliin tulisi”. Ja mitäpä estettä tulisi? Niillä,
jotka tahtoisivat täällä kaukana elää ja kykenisivät työhön, ei ollut
pääomaa, eikä puulaaki uskonut velkaa. Ja ne taas, joilla oli rahaa,
eivät kiinnittäneet omaisuuttaan erämaan yksinäiseen taloon, johon
tietä ei ollut tullut eikä mennyt kesällä eikä talvella.

Siitä puhelivat ne jätkämiehet, jotka Kemppainen oli toimittanut
huutokauppaväeksi ja jotka olivat tukinhakkuupaikalta hiihtäneet
kiveliön poikki Romakkaniemeen. Puhelipa siinä Väänänenkin joukkoon, ja
kun hän kertoi, kuinka Joosepille oli oikeastaan käynyt tässä asiassa,
silloin tuli jätkienkin sitä surku. Eräs pitkä, vaaleaverinen nuori
mies kertoi hänen isälleen käyneen samalla lailla ja lasten silloin
hajaantuneen maailmalle. Missä nyt lienevät? Yksin hän oli lähtenyt
tänne kauas pohjan perille.

Siinä oli joukossa vielä Ruokojärven Juhanikin, joka oli
aamuvarhaisella tänne hiihtänyt. Vähäpuheisena hän istui, kapeat kasvot
laihoina ja verettöminä. Juhanin tiedettiin koettaneen hakea eukkoa
monelta haaralta tänä talvena, mutta kukaan ei uskaltanut ruveta
vaimoksi kitsaalle miehelle, vaikka kaikki tiesivät hänet varakkaaksi.
Ja Josefiina ennusti hänelle samanlaista loppua kuin oli hänen
sedälläänkin, Lampsijärven äijällä, joka saituudessaan meni niin
pitkälle, että söi hevosenkavion ja siihen kuoli...

Pirtin sivuakkunasta sopi Alpaslahti näkymään, ja sinne miehet vähä
väliä katsahtivat nähdäkseen, milloin kruununvoudin roikka ilmestyisi.
Kemppainen oli jo monta päivää sitten mennyt kruununvoutia vastaan
Porolompaloon — herrat olivat niin määränneet — ja aikonut siellä
vartoa ja yhtä matkaa sitten tulla Romakkaniemeen, kertoivat jätkät.

Mutta siinä odottaessa tuli puhetta monenlaista, kun aika tahtoi käydä
pitkäksi. Muuan jätkä, nuori ja vilkas mies, virkkoi saatuaan kuulla,
mitä tietä talon tyttäret kumpikin olivat lapsen saaneet:

”Mutta elatuksen ne kai haastavat herroilta. Ja sitä tuomitaankin
herrasmiehiltä sen verran, että tuntuu, ja kaikki kulut lisäksi. Niin
lähtee, että paukkuu.”

Josefiina ja Väänänen kuuntelivat nuoren jätkän puhetta, ja Ville
kysyi:

”Kun olisi semmoinen mies, joka kykenisi auttamaan ja opastamaan!”

”On niitä semmoisia, eivätkä he tahdo penniäkään ennenkuin asia on
päättynyt”, tiesi nuori jätkä. ”Ja jos vielä saattaisi näyttää, että
naimisen varjolla ovat narranneet, ja jos kihloja jonkunkaanlaisia ovat
antaneet, niin sitä suurempi eläke lapselle tuomitaan”, selitti hän
lisää.

”Niin se vain käy!” todistivat toisetkin.

”Ei ole vaikeakaan näyttää toteen”, sanoi nyt Josefiina. ”Tässä on
muori, joka tietää paljon, ja tyttäreni Manta vielä enemmän. Sormus on
kummallakin, ja Manta on monta kertaa nähnyt... ja herrat olivat
kumpainenkin sanoneet, että rouvakseen ottavat. Minunkin mieheni
Iisakki, joka nyt on pappilassa, on herrain omasta suusta kuullut...”

”No sitten se lähtee kuin hyllyltä”, vakuutti nuori mies.

Niin siinä miehet juttelivat. Tuli sitten puhe Joosepistakin, joka
sairasti yhä eikä jaksanut tulla kuulemaan, kun talo myytiin.

”Tuskin olisi saattanut tulla, jos tervekin olisi”, sanoi Väänänen.
”Pahakseen on pannut nämä asiat kaikki. Kesällä luulin jo monta kertaa,
että hourata siitä alkaa... Ja kumma oli, ettei alkanut. Mutta nyt
tautivuoteella onkin houraillut. Ei tuntenut minuakaan, kun puheilla
kävin. Minulle kertoi hänen veljensä Juho, jonka luona hän sairastaa,
että kotorantaan asti hän oli hiihtänyt, kun talvella isompain herrain
puheilta palasi, mutta kun näki tuon kannikon, jossa hänen parhaat
puunsa ennen huojuivat, oli se tehnyt niin pahaa, ettei taloon, omaan
kotiinsa, malttanut tulla, vaan rannasta lähti Lampsijärveen
hiihtämään...”

Miehet kuuntelivat äänettöminä, ja muuan vanhempi jätkä alkoi kertoa
samantapaisia esimerkkejä muualta Pohjois-Suomesta.

”Koskee se semmoinen mieheen”, sanoivat he.

Josefiina puserteli itkua ja samalla kertoi:

”Jo se on nyt saanut kruunu Moinakiveliön tyhjäksi... Pois on käsketty
meidät — ja siellä on nyt Välijoessa mökki kylmillä. Ruokojärvikin on
tyhjänä. Keuhkotautiinsa on kuollut Heikki, ja köyhäinhoitoon joutuu
kai Kaisakin, kivuloinen ja vanha...”

Juhani, joka oli toisten jätkäin joukossa istunut penkillä, teki asiaa
ulos.

”Tuossa on sen Ruokojärven Heikin poika... Olisi pojalla ollut varaa
toimittaa isänsä hautaan, mutta ei penniä kuulu antaneen. On kerrottu,
että Viojärven Vanhatalo on kuolleen ja kuolinpesän ottanut
haltuunsa...”

”Onpa se susi pojaksi”, sanoivat jätkät.

Ja taas kun puheen väli tuli, silmäilivät he Alpaslahteen.

”Jo ilmaantui poro jäälle”, sanoi muuan, joka juuri oli akkunasta
vahtimassa.

Kaikki riensivät akkunaan.

Kuusikosta ilmaantui ensin Mikko poroineen täyttä laukkaa, myötäle kun
oli. Vasta hetken perästä kaahotti kruununvoudin poro, raskas mies kuin
jauhosäkki pulkassa. Poro koetti kynsiä Mikon poron kantapäillä, mutta
kun oli painava taakka pulkassa, ei jaksanut laukassa seurata, ja
järvelle päästyä piteni väli pitenemistään. Kirjuri ja Kemppainen
tömähtivät melkein peräkkäin jäälle, mutta siinä Kemppainen tempasi
hihnaa, ja yhtenä suittuna nelisti hänen ajokkaansa kirjurin ja
kruununvoudin porojen ohitse ja pääsi yhä lähemmäs Mikkoa.

Ulos pihalle pullahtivat Romakkaniemen pirtistä jätkätkin ja näkivät,
kuinka ryöstömiehet, poronkellon kalkattaessa, ajaa karauttivat
tekemään viimeistä häviötä kiveliön taloon.

Ja kirkas, kaunis ja tyven oli huhtikuun varhainen aamu ja kirkas
päivä, jona Romakkaniemi pakkohuutokaupassa myytiin ja puulaakin omaksi
joutui.