13.

Tistelberg odotti jälleen jotain Julialta. Ei voinut seuraavana päivänä
mitään tehdä. Kuljeskeli kaduilla ja ravintoloissa; —
tapahtumat menivät häneltä kuitenkin ikäänkuin ohi korvien. Mieli
vuoroin iloinen, vuoroin nolo tai tuskastuneen epätietoinen. —
Kaupungilla liehuivat julkisissa rakennuksissa leijonaliput,
ja yksityisten katoille oli ilmestynyt uusia omia lippujamme:
sini- ja valkeakaistaisia, tai siniraitaisia kuin Kreikan lippu,
tai enimmät punakeltaisia, toiset keltajuovaisia kuin Espanjan;
joukossa Ruotsin lippujakin: todistus ruotsinkielisen paremman
väkemme kieltämättömästä taipumuksesta vetäytyä erilleen, johonkin
omaansa siitä kansasta, jolle runoilijamme olivat jo kauan sitten
suositelleet sinivalkeaa väriä. Lippujen kirjavuus, — ulkonainen
näyte kansallistunteemme hapuilemisesta.

Kävellessään kuuli hän parin kansanmiehen, — molemmilla oli
järeätekoiset kasvot ja vaatteet istuivat huonosti, — juttelevan
hallitusrakennusten lipuista, jotka tuossa edessä liehuivat:

”Jalopeura, sapelit käpälissä: sodan vertauskuva”, sanoi toinen.

”Nyljetty vasikka”, vastasi toinen.

”Eiköhän riittäisi jo punainen lippu”, jatkoi ensiksi puhunut.

Ja he siirtyivät toiselle kadulle muun hiljaisen väen joukossa.

Tuossa verkalleen marssiva miliisivartiosto, tervehtien kömpelösti
venäläistä sotilaspatrullia...

Kadut varsin tyhjät. Mutta kahvilat täynnä väkeä, puhelevaa,
uutisia lukevaa, levotonta. Eräässä suurimmista näytti kuitenkin
olevan tilaa. Siellä naurettiin Nikolai Romanoffille, jonka nimeä
vielä kaksi päivää sitten ei tohdittu hiiskahtaakaan, nyt sille
nimelle hohotettiin, Nikulle, tylsäpäälle, vetelykselle, juopolle,
lurjukselle. Kerrottiin yhä hauskempia ja hurjempia juttuja
Rasputinista, Venäjän häpeästä, — niitä olivat lehdet ryöpsähtäneet
tulvilleen. Jotkut hurrasivat asessori Svinhufvudin Siperiasta
pääsemiselle. Keskusteltiin epätietoisina ja huolissaan, mikä juuri
nimitetty uusi kenraalikuvernööri oli miehiään.

Katsellessaan kahvilan yleisöä kuuli Tistelberg jonkun huudahtavan
hänen nimeään:

”Kas, mosatrampparikin on tullut maalta!”

Maisteri Birger Bengelsson se siinä kurkotti hänelle kapeaa kättänsä:

”Tulkaa tänne vaan. Istukaa! Tuolta saatte tuolin. — Tässä on ...
tunnetteko tätä herraa enää? Niin, Oskar Klingstedt on suuresti
muuttunut...”

Miehellä, jonka seurassa Bengelsson istui, oli mustasankaiset
silmälasit, sakea, tumma parranturri, — ja tutunnäköiset kalpeat
kasvot.

”Oskar Klingstedt hän tosiaan on”, jatkoi Bengelsson ruotsiksi. ”Me
tultiin juuri tähän, ja Oskar alkoi kertoa intresantteja asioita.
Jaha, herrat eivät lähemmin vielä tunne toisiaan?”

Bengelsson esitteli ja alkoi puhua Oskar Klingstedtin kerrottavia,
vuoroin ruotsiksi, vuoroin suomeksi:

”Niin, Oskar onkin istunut Spalernajassa, hän ei Saksaan päässyt. Sen
sijaan kaalia ja kakerlakkoja, hehehe... Ja ovelasti on hän välttänyt
venäläisen keskuspoliisin urkinnat. Niin, eikä se pelkkää leikkiä
ollut. Hirsipuukin jo uhkasi.”

”Niin, tosiaan ei minulla ollut onnea”, virkkoi Oskar Klingstedt
hiljaa.

”Klingstedthän aikoi viime syksynä Saksaan”, selitti Birger Bengelsson,
”mutta hänet vangittiin Vaasan edustalla, kun ryhtyi
pidättelemään poliisia, tyhmää maalaisidioottia, joka olisi vanginnut
kaikki Oskarin rekryytit, hehehe. Sitten pääsivät pojat livistämään,
mutta Oskar joutui kiinni. Nyt pojat ramppaavat Locksteinissa...”

”Lockstedt, — tulevina aikoina kuuluisa nimi”, oikaisi Klingstedt
lauhkeasti.

”Ja osa Riian rintamalla, hurjassa leikissä”, selitteli Bengelsson
yhä. ”No, insinööri, — mitäs kuuluu sinne maalle? Mitäpäs sinne!
Mitäs maalle talvella, siellä on ikävä! — Minä ja eräät toiset
tultiin tänne, kuten kaikki ihmiset, joilla on intressiä asioihin.
Viaporin kapinan aikanakin minä makasin täällä fasterini talon
katolla, katselin kiikarilla pommitusta, ylioppilaslakki päässä,
vatsallani, — olin edellisenä vuonna tullut ylioppilaaksi. Ja nyt
seuraan jälleen tapahtumia, olen kierrellyt kaiken päivää sellaisissa
piireissä, joissa tiedetään kaikki, kaikki! Kuulkaahan nyt, minä
olen kuullut hyvin tärkeitä asioita! Mikael Romanoff, hän, hieno,
aristokraattinen mies, muuten Suomi-ystävä, hänestä tulee keisari...”

Oskar Klingstedt ilmaisi hymyillen epäilyksensä.

”Tulee, tulee!” intti Birger Bengelsson. ”Sen minä tiedän! Sain lukea
telegrammit, joita sinne — asiantunteviin piireihin oli tullut.”

Birger Bengelsson tiesi, että Mikael Romanoff oli sanonut niin ja
niin, ja että Kerenski, Venäjän väliaikaisen hallituksen johtaja,
oli kieltäytynyt presidentinarvosta: ei siis hänkään ollut pitänyt
tasavaltaa Venäjälle sopivana:

”Tietysti Venäjä tarvitsee monarkin. Tasavalta ei sovi — ainakaan
Venäjän musikoille! Ja se, että entente on tunnustanut Venäjän uuden
ministeristön, todistaa, että Venäjälle asetetaan keisari: entente ei
voisi luottaa hittolaiseen, joka ryhtyisi kokeilemaan uudella, sille
ja siis samalla ympärysvalloille arveluttavalla hallitusmuodolla. Ja
onhan Venäjän jatkettava sotaa. Kerenskin, hänenkin, tunnussanansa
on: Sota voittoon. Ja nyt näyttää siltä, että Kreikkakin julistaa
Saksalle sodan...”

”Ehkäpä Saksa kestää senkin ja vielä muita vihollisia”, huomautti
Klingstedt. ”Peräytyy kyllä Ranskassa, mutta saattaahan se olla
vain strategiaa: Hindenburgin elastinen ketju, joka ehkä kääriytyy
takaisin hyökkääjäin ympärille. Ja mitä tulee Yhdysvaltain uusiin ja
ainaisiin uhkauksiin, kovin kaukana taitaa olla suurisuinen onkel
Sam.”

Bengelsson näytti miettivältä. Sitten selitti hän:

”No niin, siinä tapauksessa, että Saksa voittaa, — tietysti minä
olen samaa mieltä kuin sinä: että otamme itsellemme, jos vapaiksi
joudumme, tukea sieltä. Me, germaanit, hehehe. Meidän on johdettava
asioita, se aateluus velvoittaa...! Eihän suomalaisesta kansasta
itsestään ole...”

Viimeiset sanat virkkoi Bengelsson vilkaisten.

Tistelberg murahti, että kukapa sitä kansaa lienee pitänyt
sellaisessa tilassa, ettei siitä kenties vielä itsestään olisi
asioitaan määräämään, tietämättömästä, varattomasta...

”Kukako pitänyt?” kysyi Bengelsson. ”Sanokaa paremminkin: Kuka sitä
on kehittänyt, opettanut!”

Ja Bengelsson todisteli, miten suomalainen rotu ei ollut osannut
milloinkaan perustaa mitään valtiota:

”Meidän ruotsalaisemme, me, — väitettäköön mitä tahansa, —
germaanit ovat valtion täälläkin järjestäneet.”

”No niin, siitä ei maksa vaivaa väitellä”, keskeytti Oskar Klingstedt
. ”Olisi tärkeämpiäkin asioita...”

”Oskar Klingstedt tarkoittaa, että niiden Saksassa olevien poikiemme
olisi nyt tultava Suomeen”, työntäytyi Bengelsson selittämään.
”Loppuiko sinulta sokeri, Oskar? Katsos, Oskar, minulla on tällainen
aivan uusi keksintö: sokeria mukana tällaisessa pienessä pussissa.
Kauniiden tyttöjen työtä, hehehe...”

Bengelsson näytti pientä, kurenauhoilla varustettua silkkipussia,
jossa hänellä oli mukana lisäsokeria:

”Mutta saat sinä muuten sokeria täältäkin”, jatkoi hän.
”Bufetinhoitajatar gulassaa sokerilla. Mene kysymään häneltä.”

Tuskin oli Klingstedt mennyt, niin Bengelsson kuiskasi Tistelbergille:

”Älkää olko tietävinänne, että Rolf Idell tulee kohta tänne! Me
matkustimme hänen kanssaan yhdessä Helsinkiin ja minä kävin hänen
mukanaan — noissa asiantuntevissa piireissä. Hän juoksi äsken vain
lennätintoimistoon lähettämään telegrammin lehteensä. Hän on täällä
aivan kohta. Tästä saattaa koitua mielenkiintoista katsottavaa —
ihmisten ja tapojen tutkijalle, hehehe.”

Partainen Klingstedt palasi bufetista. Maisteli rauhallisesti
kahviaan, ja alkoi siinä sitten, rehelliseen, rohkeaan tapaansa,
hiljaisesti pistellä, että täällä nähtävästi pidettiin huolta jo
maamme vastaisista hallitusmuodoista, siltä tuntui, maan, joka ei
vielä ollut edes vapaa. Hänen peittelemättömänä mielipiteenään oli,
että Suomen olisi nyt noustava taisteluun, — aseelliseen taisteluun!
Paljon vähälukuisempien johtajien innostuksella kuin ne, jotka oli
jo maalle kasvatettu, voitaisiin saada aikaan ihmeitä, jos olisi
innostusta. Niitä kasvatettuja oli tosin ainoastaan kolme tuhatta,
ei kahtakymmentä tuhatta, niinkuin hänkin oli ennen luullut, Jumala
paratkoon. Mutta he olivat valmiita, — jos vain täällä oltaisi
valmiita, — ja tulisivatkin kerran maahan! Mutta täällä nukuttiin,
— oltiin heitäkin kohtaan ynseitä, — etenkin täällä Etelä-Suomessa.
Ei ymmärretty hetkeä, — ainoaa, mitä me enää voisimme tehdä, —
tulisivat sitten Venäjälle Mikaelit, Kerenskit tai muut. Ja hän
kertoi lyhyesti jääkärien sankarillisista ponnistuksista heidän
pyrkiessään vainoojat kintereillään päämääräänsä, kiitti suomalaisten
joukkojen kunnostautumista tulilinjassa Riian rintamalla, mainitsi
jostakin ottelusta, jossa hän oli itsekin ollut, kotimaassa vain,
mutta ei sanonut, mitä hän siinä oli tehnyt, eikä kerskunut
vankilassa olollaan.

Bengelsson ja Tistelberg, joille jääkäri-nimityskin oli ollut outo
paitsi samaisen yltiön, Klingstedtin suusta kuultuna, kuuntelivat
ällistyneinä. Tistelberg tunsi alkavansa innostua. Mutta keskellä
Klingstedtin kertomusta Bengelsson huudahti:

”Kas, Rolf Idell! Tule vain tänne!”

Toimittaja Idell oli ilmestynyt keskelle salia. Hän riensi
Bengelssonin luo käsiään yhteen lyöden ja sanoi:

”Nyt sai lehteni kaikki Helsingin Sanomien sähkösanomat. Aivan
tuoreita uutisia! Vastapuolueen lehdelle pitkä nenä, tuota pitkä!”

Hän pysähtyi neuvottomana Klingstedtin, oudonnäköisen miehen, eteen.
Bengelsson nauraa hekotteli:

”Sehän on Klingstedt, joka on ollut Spalernajassa! No, istu vain
antagonistisi luokse.”

Sitten esitteli Bengelsson insinöörin toimittajalle.

Nolona vilkaisi Rolf Idell Klingstedtiin ja alkoi viimein hiukan
säälivästi kysellä, miten Spalernajassa oli voitu. Klingstedt
vastasi lyhyesti ja jörösti, mutta hymyillen. Idell ryhtyi toisiin
asioihin, innostui kehumaan, että oli tavannut puolueensa piireissä
englantilaisia diplomaattejakin: hyvin menivät asiat, Venäjä
kansanvaltaistui, entente takaisi Suomelle jälleen autonomian;
militaristinen Saksa kukistuisi! Klingstedt ilmaisi epäilyksensä,
Bengelsson kannatteli aluksi hänen mielipiteitään. Tuntui nousevan
samanlainen kiista kuin Isidor oli nähnyt viime syksynä siellä
kansanopistojuhlissa! Klingstedt esitteli todisteluita oletukselleen,
ettei Saksan kohtalo vieläkään olisi suinkaan varma.

”Ja muuten”, sanoi Klingstedt harmistuneena lopuksi, ”mitä se
oikeastaan meihin kuuluu? Meidänhän on — itsemme taisteltava!
Uhrattava jotain itsemme puolesta...”

”Ymmärrän, nuo Lockstedtin junkkaripojat!” huudahti Rolf Idell.
”Olen kuullut, että heidät muka aiotaan lähettää tänne — sotkemaan
asiamme, joka nyt alkaisi olla niin hyvä.”

Klingstedt myönsi, että ne kerran lähetettäisiin. Idell alkoi
todistella, kuinka se vahingoittaisi meitä, ei hyödyttäisi, yhtään,
— koska Saksa joutuisi lopullisesti tappiolle, sillä Yhdysvallatkin
laivastonsa valmiiksi saatuaan julistaisivat Saksalle sodan:

”Mutta sitä eivät ymmärrä nämä suomalaiset, — jos näitä
suomalaisiksi voi sanoa”, väitti hän, vilkaisten Klingstedtiin.

Keskustelu katkesi, Bengelsson käänsi kasvonsa poispäin
antagonisteista ja iski Tistelbergille silmää, — Tistelberg
muisti tuon maalaisukon, jonka mielestä jälleen leipä meille
olisi nyt ollut kaikkein tärkeintä. Mainitsi, että ainakin siellä
maalla alkoi vähäistä väkeä puutekin ahdistaa ... ja näkihän sen
sosialidemokraattisen puolueen äskeisestä tiedonannostakin, jossa
vaadittiin ja luvattiin ennen muita uudistuksia elintarveasiain
järjestelyä. Hän mainitsi toimittaja Idellille, että ehkäpä näistäkin
asioista olisi kirjoitettava lehtiin: uhkaavasta nälänhädästä.
Rolf Idell kuunteli hajamielisesti, väitti kyllä niistä jo
kirjoittaneensakin, ja huudahti yhtäkkiä:

”Mutta kuulkaahan nyt, herra Klingstedt!”

Siirtyi itsepintaisesti puhumaan, miten tulokseton upotussota
Saksalle lopullisesti tulisi olemaan: Englannin entinenkin
laivasto oli niin suunnattoman suuri, ettei kuukautta kohti
tuleva tonnistonmenetys merkitsisi vielä mitään, ja uusia laivoja
rakennettiin yhtä mittaa. Ja suojeluslaitteita keksittiin!... Sitten
lisäksi Yhdysvallat...

”No, niin, no niin, mitä se meihin lopultakin kuuluu, kuten sanottu?”
tuskastui Oskar Klingstedt ja kiintyi sen sijaan, Idellin jatkaessa
yksinään väittelyään, asiaan, jonka insinööri oli arasti esittänyt:

”Nälänhätääkö täällä aletaan pelätä? Sekin kiista siis vielä
tulossa”, sanoi hän Tistelbergille. ”Toisellako puolella ne,
joilla on leipää, toisella köyhät, jotka nurisevat, sanoitte? Ja
eräät maanviljelijät, talonpojat tuntuvat taipuvaisilta kiskomaan?
Niin, ja onhan täällä näinä päivinä jo alettu etsiä porvarillisten
elintarvekätköjäkin ... Arveluttava oire...”

Oskar Klingstedt katseli vaiti ja mietteissään kattoon, Idellin
yhä itsekseen puhuessa, ja jatkoi, ikäänkuin nähden jonkinlaisen
vastaisuuskuvan:

”Pientä rosvoamista siellä ja täällä, — aivankuin Venäjällä!
— Niin, kuka tietää, millaista siitä viimein saattaa kehittyä.
Elintarpeiden nuuskijain mukana — venäläisiä. Sellaista se meillä
on. — Ja — ehkäpä kuitenkin: ehkäpä talonpoikamme, jotka, kauniita
poikkeuksia lukuunottamatta, vielä nykyään yleensä nukkuvat, ainakin
täällä Etelä-Suomessa, sanon, ehkäpä he ja ylempi säätymme, joka
samoin näinä tärkeinä päivinä tuntuu nukkuvan, — ehkäpä silloin
koko kansa nousee kun — omat aitat ja muut kätköön pistetyt hyvät
joutuvat vaaraan, — kun omat perunat uhataan rosvota! Mutta kunhan
saavutettaisiin lopputarkoitus — edes niin!”

”Ja teistä olisi hyvä, jos sellaista tapahtuisi?” sekautui toimittaja
Idell asiaan.

”Kyllä, — hätätilassa täytyisi iloita siitäkin”, vastasi Klingstedt.
”Jos vain jollakin tavoin viimein vapaudumme.”

”Hyvä! Kyllä ymmärrän”, jankkasi Rolf Idell pisteliäästi ja
uhkaavasti. ”Macchiavellin oppia, saksalaista politiikkaa, tietysti!
Tai jesuiittalaisuutta: tarkoitus pyhittää keinot! Eräissä piireissä
tiedetään, että Saksa on kiiruhtanut lähettämään Venäjälle,
vallankumoussekaannuksen suojassa, kaikenlaisia anarkisteja,
nihilistejä, joita Saksassa ja Sveitsissä on elänyt maanpaossa.
Ja samoin se on provosoinut kapinoita Puolassa, Irlannissa ...
Ehkäpä sitä nyt yritetään täälläkin? Niin, kuka tietää, mitä noissa
elintarpeiden ryöstöissäkin, joista puhuitte, on alla? Kenties te,
viisas diplomaatti, sen tiedätte”, tuli pisteliäästi.

”Minäkö? Mitä te tarkoitatte? Ettehän vain tähtäile jotain sellaista,
että olisin, — jonkinlainen provokaattori?” kiihtyi maisteri
Klingstedt. ”Minä — provokaattori — ryssien laskuun?”

”En sano, että ryssien, vaan muiden”, vastasi toimittaja Idell.

”Muiden? Kenenkä sitten?”

”Kuka tietää, kuka tietää. Kenties ette — itsekään”, sanoi Rolf Idell
arvoituksellisesti.

”Kenen! Lausukaapas, jos tohditte?” vaati maisteri Klingstedt.

”No niin, ehkäpä — saksalaisten!” sanoi toimittaja julkeasti.
”Tietämättänne itsekään!”

”Olenko minä Saksan provokaattori?” huusi Oskar Klingstedt ja nousi
pystyyn. Koko kahvila kääntyi väittelijöitä katsomaan. Klingstedtin
käsi kohosi, hän oli hyvin kalpea, hän löi Idelliä leukaan. Ja vielä
uudestaan:

”Minäkö provokaattori! — Olenhan tässä juuri vakuuttanut, että olen
ainoastaan suomalainen, ainoastaan omasta edustamme puhunut... Ja te
... sanotteko vielä, että minä olen...”

”Provokaattori! Saksan Villen provokaattori”, jankkasi Rolf Idell
läpättävin huulin, suojellen itseään ja väistyen heikkona ja
avuttomana ovelle. ”Saksassa opiskellut, saksalaista juridiikkaa
lukenut. Ja preussilaisen — nyrkin ihailija! No niin ... minä menen,
saatte jäädä yksinänne tekemään skandaaleja. Mutta voitte uskoa, että
tämä ei jää silleen! Minä kirjoitan lehteeni, muistakaa se, noista
teille rakkaista jääkäreistänne. Täytyyhän kansan saada tietää, että
on suorastaan rikollista työntää ne tänne sotkemaan asioitamme. Siitä
minä kirjoitan: se on rikollista, paheksuttavaa!”

Toimittaja heristeli ovella laihaa nyrkkiään ja poistui.

Bengelsson nauroi itsekseen, iski jälleen insinöörille silmää.

Klingstedt huokasi:

”No niin, tulin kiivastuneeksi. Ikävä asia, — heikkoutta minussa ...
Mutta tällaista se on! — Kannattaako tosiaan tämän kansan puolesta
tehdä työtä? Ja kuitenkin se on tehtävä. — Mutta nyt lieneekin minun
parasta lähteä. Ryssät ovat vapauttaneet valtiolliset vankimme.
Mutta eipä taida mennä kauan siihen kun se vapautus ei koskene
maankavaltajia, — meikäläisiä. Olisihan tällaiset jo vangittu
kaikki, ellei ryssälle tullut vallankumous esteeksi. No niin,
näkemiin! Ehkä vielä tavataan.”

Klingstedt ojensi seuralaisilleen kätensä ja poistui.

Birger Bengelsson nauroi:

”Hulluja ihmisiä! Hauska oli satuttaa heidät vastatusten. —
No, mitäs sinne maalle kuuluukaan? ... Tehän olette ollut
seurustelussa eräiden kaupunkimme hienoimpien perheiden kanssa.
Kirjeenvaihdossakin, hehehe. Naisasioita. Kuulkaas, tiedättekö, mikä
viini tepsii naisiin? Burgunderi — makeaa kuin marjamehu, mutta
petollista: päät menevät hanhilta pyörälle. Kuulkaas, minä neuvon
teitä...”