21.

”Ole hiljaa! Ole hiljaa!” huudahti Hildur Flotman sohvasta Julialle.
”Sinä puhut järjettömiä. Sinäkö olisit — tappanut postimestarin!”

Tohtori Oljemarkin salissa ei ollut muita kuin he kolme, Julia, neiti
Flotman ja Tistelberg.

”Ja miksi en olisi tappanut?” kavahti rouva Oljemark vastaamaan,
istuen keinutuolissa kuvastinpöydän vieressä. ”Minä näin, ettei
hänestä olisi enää voinut tulla oikeaa, — näin jo talvella: niin,
Isidor, enkö ole kertonut, että toin hänet kerran tännekin, koetin
lohduttaa ja rauhoittaa onnetonta. Hän kärsi kotioloistaan. Ja
minä näin sitten, kuinka hänen vaimonsa kärsi ... jopa jouduin
kerran postikonttorin välihuoneessa pakinoihin rouva Mölsän kanssa,
ja hän ilmaisi minulle pelkäävänsä miestään: Leevi oli uhannut
lapsiaankin. — Oi kuinka elämä saattaa olla tuskallista! Ihminen
herää todellisuuteen kuin unesta. — Ja eilenhän Leevi tunnusti itse
minulle, mitä aikoi...”

Samassa tuli tohtori Oljemark, joka oli noudettu kaupungille
postimestari Mölsän kotiin, kun hän oli vainajan luota tavatut
pulverit määrännytkin, riisui nopeasti päällystakkinsa ja riensi
saliin:

”Tietysti selvisin! Veronaalipulverit, jotka määräsin, olivat
käyttämättä, vaikka Leevi oli nähtävästi koettanut polttaa
reseptini. — Mutta uunin edestä löydettiin vielä myöskin muita
pulveripapereita...”

”Skopolaminia...”, naurahti Julia, kohottamatta päätänsä. ”Ehkäpä hän
oli koettanut polttaa skopolaminipulverien kääreitä...”

”Mitä? Skopolaminia?” jatkoi Severi Oljemark. ”Mistä sinä sen
tiedät... Sitä se kyllä oli. Ja lisäksi morfiinia. — No niin, en
suinkaan minä ketään auta pois maailmasta, se on selvä! Kenties joku
— Ryysynen sellaistakin väittäisi. Nyt olen vapaa, veronaalia, jota
oli vähän, ei oltu edes käytetty, ja muuta reseptiä ei siellä ollut.
— Ja nyt puhutaan kaupungilla, että Leevi olisi surmannut itsensä,
kun hänetkin on haastettu oikeuteen tuossa inhottavassa Esterin
asiassa. Joku kelpo seurasta on kertonut, että hän olisi ollut siinä
ensimmäisiä...”

”Ei hän sen vuoksi itseään surmannut”, sanoi Julia.

”Minkä vuoksi sitten? Mistä sinä sen tiedät?... Kertovat, että hän
olisi saanut vamman...”

”Mutta se ei ollut totta”, väitti nytkin rouva Oljemark. ”Sitä
huhuttiin, — minä kysyin sitäkin, ja hän sanoi sen minulle itse.
Eilen — kävelimme yhdessä.”

”Sinä, hänen kanssaan? Hänenkin — sellaisen rentun?”

”Hänen!” asettui Julia vastarintaan. ”Olen ennenkin kävellyt ja
tuonut tännekin. — Ja varsinkin nyt tiedän, miksi hän surmasi
itsensä!”

”Tänne! Hänet, — eihän hänen seurassaan voinut näyttäytyäkään:
siivoton, parta pitkänä ja...”

”Minä menen mielelläni juuri sellaisten publikaanien luo...”

”Niin, niin, vaikka hullujen! Sen tiedän”, pilkkasi Severi. ”No nyt
siitä sait, se oli parhaiksi sinulle...”

”Ja parhaiksi Leeville: nyt hän on viimeinkin vapaa, — poissa
maailmasta, hänen on hyvä olla. Ja hänen vaimolleen ja lapsilleen
tulee parempi. — Sillä Leevi olisi tappanut heidät kaikki, ellei
näin olisi tapahtunut.”

Tohtori Oljemark kysyi, mistä Julia sen muka tiesi.

”Kuten kuulit: Leevi sanoi sen minulle eilen. Ja olin sellaista
ennenkin huomannut. Sanoi kaiken. Ja mitä ei sanonut, sen — näin
itse. Siksi minä...”

”Niin”, jatkoi Julia yhtäkkiä, — Tistelberg hätkähti ja aikoi
jotenkin estää rouva Oljemarkia puhumasta, mutta ei ennättänyt,
ja neiti Flotman nauroi kimeästi, — ”niin”, lausui Julia istuen
käsivarret hervonneina ja katsoen miestänsä lujasti silmiin,
”pitäisiköhän minun nyt mennä ilmiantamaan itseni? Sillä kyllä
asia on se, että minä tapoin Leevi Mölsän! Minä näin hänen tulevan
luotasi, hyvin väsyneenä ja epätoivoissaan. Puhelin hänen kanssaan.
Ja minä, — minä annoin hänelle pulverit preparaatiksi, vai miksi
sitä kutsutaan.”

Tohtori Oljemark killisteli vaimoaan, tuli luo, kumartui häneen
katsomaan, ymmällään, osaamatta edes mitään hiiskua. Julia jatkoi:

”Niin, juuri minä! Minä kävin ottamassa sinun kamaristasi nuo
vapauttavat aineet. Sinä, Severi, annoit Leeville veronaalia liian
vähän!”

”Älä hulluttele!” huudahti tohtori Oljemark.

”Mutta se on totta! Minä vakuutan, että se on totta! Murhaaja olen
minä!”

”Älä hulluttele. Tämä on jo liian joutavaa pilaa! Liian eksentristä.
Dillbergiltä ei hän niitä ole saanut. Mutta sinä...?”

”Ja luulet, etten minä sellaiseen pystyisi”, naurahti Julia.
”Sellainen minä kovalle ottaen olen. Säälinhän kärsivää eläintäkin.
Muistanet, miten tapoin kissanpojan silloin eräänä kesänä, maalla,
kun siltä oli jalka katkennut ja lapset sitä kiduttivat.”

”Kissanpojan”, matki Severi Oljemark, ”kissanpojalla ja ihmisellä on
kuitenkin ero”.

”Se ero — että ihminen kärsii enemmän. Mennään katsomaan kamariisi,
pöytälaatikkoosi.”

”No olkoon menneeksi, oikkujesi vuoksi”, sanoi tohtori ärtyneenä ja
poistui. — Neiti Flotman alkoi tulisesti pauhata rouva Oljemarkille:
jos Julia olisi tosiaan tämän tehnyt, ei siitä pitäisi edes puhua! Ei
edes tällaisessa seurassa. Ja Tistelberg yhtyi samoihin varoituksiin.

Severi palasi hyvin kiihtyneenä:

”Niin, sieltä ovat kaikki ne pulverini poissa. Minä itse kyllä pidän
tarkan vaarin sellaisista.”

Tohtori kiehui, hän kyseli, kiivasteli, pani Julian lujille, ja Julia
pysyi yhä vakuutuksessaan. Mies sulki salin oven:

”Ole hiljaa, — jos tällaista olisit tehnyt! Älä puhu niin kovasti:
palvelijat kuulevat, ja kaupungilla jotkut Sutelinit alkavat heti
jutella, että minä, me... Tällaista järjetöntä.”

”Mutta syyllinenhän olen ainoastaan minä”, puolustautui ja oikaisi
Julia. Ja kertoi nyt alusta alkaen, miten hän oli postimestarin
kanssa eilen kävellyt ja miten menetellyt ja mistä syystä: säälistä,
paljon pahempaa estääkseen:

”Näin jo hänen silmistään, mitä hän etsi, kun sanoi saaneensa sinulta
veronaalia liian vähän. Älä väitä, että en olisi sitä voinut nähdä,
aavistaa! Minä aavistan kaikki! Hänen tunnustuksensa ei vielä ollut
minulle todistus: minä tiesin sen muuten.”

”Sinä olet — tosiaan hullu!” huusi tohtori Oljemark. ”Ja minä en
usko!”

”Ja sinusta olisi oikein tappaa ihminen sellaisesta syystä”, sekautui
neiti Flotman kimeällä äänellä puheeseen. ”Edes neuvoa tällaiseen!
Kun pitäisi vaatia täyttämään velvollisuutensa, hoitamaan itseään.
Terve mies, mutta juoppo renttu.”

”Rentuksi voi ihminen tulla salaisistakin syistä, joita emme osaa
poistaa”, virkkoi Julia hiljaa.

Tohtori Oljemark ja neiti Flotman löivät kuitenkin asian puolittain
leikiksi. Arkkitehti koetti selitellä, että postimestari oli
rangaissut itse itseänsä, — vaikka Julia ajattelemattomuudessaan
olisikin antanut hänelle ne vaaralliset pulverit. — Julian
väittäessä yhä vastaan neiti nousi punaisena ylös, heitti
paperossinsa suutuksissaan pöydälle ja sanoi, että jos Julia olisi
sen tehnyt, ei hän tahtoisi olla enää sellaisen ihmisen tuttu:
tämäkin oli jo sentään liikaa!

”Ja mikä muu, rakas Jemine?” kysyi Julia ivallisesti.

Tohtori Oljemark kiiruhti neidin perästä eteiseen ja vaati ehdotonta
vaiteliaisuutta: hän, Severi, joutuisi kovin tukalaan asemaan, jos
tästä vielä alettaisiin syyttää, näinä villittyinä aikoina. —
Arkkitehti kuului lupaavan.

Tohtori palasi saliin. Siellä seisoi nuori insinööri lämpiävän takan
luona, kauhistellen mielessään Juliaa, jonka teon hän kyllä uskoi
mahdolliseksi. Hänkin teki jo lähtöä talosta. Silloin tuli tohtori
yhtäkkiä, Tistelbergin tajuamatta sellaista odottaa, muutaman askelen
lähemmäksi, tähysteli hänen silmiinsä, suoraan silmun, kerrankin,
— ja Tistelberg huomasi hänen kellertävien kasvojensa olevan
omituisesti väännyksissä ja hänen silmiensä säkenöivän:

”Ja teille yksi sana, insinööri! Te istutte täällä aina! Te olette
täällä, — niinkuin kotonanne!”

Severi kääntyi pois ja tuli sitten jälleen takaisin Tistelbergin
eteen:

”Menkää!”

Isidor hätkähti, — aivan kuin heräsi. Tohtori jatkoi nopeasti:
”Niin, menkää, menkää! Tuolla on ovi!”

Eihän sitä niin sopinut mennä. Itsepäinen nuori mies, hän istahti
nojatuoliin ja kysyi, tuokion soperreltuaan, hieman salaivalla ja
suuttuneenakin, mistä syystä.

”Mistä syystä!” toisti tohtori Oljemark. ”Te olette hyvin julkea!”

Hän oli hetken vaiti ja tuli aivan Tistelbergin eteen:

”Täytyykö teille se — nimenomaan sanoa?”

Tistelberg odotti selitystä. Severi käveli sinne tänne, milloin
kirjakaapin luo, milloin ruokasalin ovelle, ei katsonut vieraaseen
eikä Juliaan, mutta koko hänen olemuksensa vapisi. Sitten hän
sammalteli kiihkosta:

”Se pitäisi hienon miehen ymmärtää! ... Koko kaupunkihan siitä puhuu:
niin, niin, — muutamat ovat minulle vihjailleet siitä jo aikaa
sitten. En sano, että tässä on mitään! Eikä siinä tarvitse olla.
Mutta, — nämähän ovat perheasioita. Minä en tahdo väittää mitään,
mutta teidän on poistuttava, ymmärrättehän. Tämä on minun kotini,
minä tahdon olla rauhassa - sellaisilta lapsellisuuksilta.”

— Sitäkö se vain oli? ajatteli Tistelberg. — Ainoastaan ihmisten
juttujen vuoksi?

Julia istui vaiti: Isidorista tuntui, että hän odotti jotain. Tuntui
kuin jokin olisi vaatinut, että hän, Isidor, olisi nyt jotain tehnyt,
— olisi ollut mies. Mutta hänkin istui saamattomana paikallaan.

”Niin, minä tahdon olla rauhassa! Minä en tahdo kuulla mistään”,
jatkoi Severi Oljemark. ”Nyt kaupunki, joka minua on muutenkin viime päivinä
hätyytellyt, saa tällaisesta vielä vettä myllyynsä...”

”No, te ette nouse?” kysyi tohtori viimein ja tuli aivan Tistelbergin
eteen, joka tunsi sisällään todellakin alkavan sokeasti kuohua ja
jota tohtorin pelkurimainen kiihko — hymyilytti. Tistelberg koetti
selittää rauhallisesti, — ja vakaassa uskossa hän sen teki, —
etteihän mitään ollut tapahtunut: he olivat Julian kanssa ystäviä! Ja
kysyi, oliko tohtori tosiaankin niin arka, niin herkkä, lapsellinen,
että välitti siitä, mitä joku kaupungilla jutunpuutteessa jaaritteli.

”Sinä olet väärässä, Severi”, huudahti Julia yhtäkkiä. ”Tämä on
minunkin kotini! Ja eihän — mitään ole tapahtunut, — mitä ei ole
voinut tapahtua — vielä...”

Tohtori Oljemark huusi:

”Ei ole tapahtunut, se siitä, mutta nyt te menette vain, insinööri!”

Hän läheni Tistelbergiä, ikäänkuin uhaten käydä käsiksi, kapeilla ja
heikonnäköisillä tohtorinkäsillään. Mutta silmät kiiluivat:

”Minä tahdon rauhaa, siinä kaikki. Kaikkihan täällä on minun, minun!
Minun työtäni, ponnistuksiani.”

Isidor tunsi, että tästä saattaisi syntyä käsirysy, — varsin
naurettava. Julia tosin katseli tuossa, odotti, onneton. Mutta
olisiko hänestä, Isidorista, tappelijaksi? Ehkä oikein aseilla,
vai? Ehei, Suomessa oli totuttu pois miekoista. Nykyaikaan tuntui
kaksintaistelu, oli se vaikka nyrkkeilyä, muuten — anakronismilta.
Ja vielä enemmän anakronismilta — taistelu naisesta: kuin mitkä
kukot, he kaksi, pikku sankarit!

Ja sitäpaitsi Tistelberg tunsi, — se huomio oli nyt hänelle tullut
kuin yllätys, — olevansa tohtori Oljemarkin talossa todellakin
tungettelija! Sen oli hän tällä välin aivan unohtanut.

Sääli vain Juliaa, jolle ei myönnettykään kotia...

Tistelberg nousi, seisoi hetken hymyillen, kätteli Juliaa, joka ei
ensin ojentanut hänelle kättänsä, pyysi hiljaa Juliaa olemaan toki
vaiti Mölsän kuolemaa koskevista seikoista, ja ojensi tohtorillekin
kätensä: Severi Oljemark kääntyi häneen selin. Ja samassa alkoi hän
puhua Julialle:

”Ja sitäpaitsi Julia, sinulle tulee nyt työtä. Siskot Helsingistä
ilmoittavat, että Mairelle on sattunut onnettomuus, hän on saanut
anginan. Tietysti ei Mairea voida hoitaa siellä, sillä saattaisihan
koko talo saada tartunnan. Hänet tuodaan tänne omaan kotiin. Ja
sinun on hoidettava tyttöä kamarissasi, muuten tauti leviää tällä
paikkakunnalla meidän tähtemme. Niin, ei auta, sinun on järjestettävä
kamarisi sairashuoneeksi.”

Tämän kuuli Tistelberg eteisessä, poistuessaan, — teeskennellen
vielä suurempaa rauhallisuutta kuin hänessä jo olikaan.

Kohtaus oli tapahtunut hyvin nopeasti. Kävellessään läpi puutarhan,
jossa krookukset lakastuneina alkoivat jo peittyä ruohikkoon, tunsi
Tistelberg saaneensa kauniin kyydin, kunnioitti siitä tavallaan
tohtori Oljemarkia, sääli Juliaa, ja — odotti itselleen jotain vielä
kolkompaa.