I.

Ikkunaruudulla oli jo kokonainen eloisa taulu esittäen tulista
kilpa-ajoa kirkkomatkalla. Kaksi etumaista hevosta ravaa rinnakkain,
toinen ajaja on noussut reessä seisomaan ja huitaisee hevostaan
ohjasperillä. Näitä seuraa kokonainen jono hurjasti laukkaavia ja
ravaavia hevosia ja taustalla näkyy kaukainen metsänranta, josta
kohoaa muutamia mustia, korkeita kuusia.

Torpan pieni poika leikkasi parhaillaan viimeistä hevosta ja hänen
silmänsä loistivat innostuksesta. Vikkelästi pyöri saksissa paperi
ja hetken kuluttua ilmestyi siitä solakka, hurjasti ravaava hevonen.
Leikattuaan sille asianmukaiset ajokalut ja reen ajajineen kiinnitti
hän sen tauluunsa voittajaksi — se on juuri sivuuttanut koko ryhmän
ja alkaa edetä kuin lentäen! Poika etääntyi hiukan ikkunasta ja
katsahti arvostelevasti kuvaryhmää sekä korjasi erään ajajan asentoa.
Sitten leikkasi hän vielä koiran, joka kieli roikkuen laukkasi kaikin
voimin jonon jälessä.

Kuva olikin ihmeteltävän elävä. Hevosten harjat näyttivät liehuvan
vauhdin viimasta, avoimet suut huohottavan ponnistuksesta; varsinkin
voittajan solakat, jäntevät jalat näyttivät miltei liikkuvan —
odotti vain milloin se kokonaan jättää kilpailijansa.

— No, muistatko Aino? — kysyi poika iloisen jännityksen vallassa,
kääntyen sisareensa.

Tämä löi kätensä yhteen huudahtaen hämmästyneenä:

— Joulu!

— Onko tämä Noppe? — kysyi samassa nuorin, noin neljän vuotias
poika.

— On, — vastasi vanhin poika ja hänen kasvoillaan kuvastui riemukas
innostus. — Näinpä se meidän isä Rajasuolla ajoi kaikkien ohitse
joulukirkkoon mentäessä. Jospa tietäisit miten hauskaa se oli!
Eikös ollut, Aino? Aisakellot ja kulkuset helisivät, lumikokkareet
sinkoilivat ja Noppe meni koko jonon ohi kuin lentäen! Vaikka
Peltolan orhi lopulta laukkasikin, niin ei siinä mikään auttanut!
Ensi jouluna sinäkin Väinö pääset mukaan.

Silloin kahdeksan vuotias Aino katsahti ulos ja huudahti hämmästyen:

— Katsokaa pojat, minkälainen ilma!

Koko aamun oli puhaltanut ankara, kylmä koillistuuli lennätellen
mukanaan harvoja lumihiutaleita — ja nyt se oli muuttunut oikeaksi
lumipyryksi. Pahaenteisesti se vinkui nurkissa, kiukkuisesti riuhtoi
omenapuiden oksia, vihaisesti sihisten ja ryskyttäen se tunkeutui
kaikkialle — ikäänkuin olisi tahtonut murskata kaiken tieltään. Koko
avaruus näytti äkkiä tulleen täyteen valkeata, kiitävää lunta —
pellontakaista metsänreunaakaan ei enää näkynyt.

Torpan emäntäkin, joka parhaillaan puuhaili aamiaista, katsahti
alakuloisesti ulos ja huokasi raskaasti; hänen silmänsä näyttivät
itkettyneiltä ja kalpeissa kasvoissa kuvastui ahdistava levottomuus
ja huoli.

Kuului askeleita, porstuassa pieksi joku lunta saappaistaan ja
sitten työntyi sisään torpan isäntä. Hän oli pitkä ja jäntevä
vartaloltaan ja hänen vielä nuorekkaat kasvonsa näyttivät älykkäiltä
ja voimakkailta. Mutta nyt näytti hänkin omituisen masentuneelta.

Äänettömästi toi vaimo pöytään kuumia perunoita, kastiketta ja
keltaista voita; sitten sanoi hiljaa:

— Ruvetaan nyt aamiaiselle.

Nuorimmat lapset töytäsivät heti iloisesti pöydän ääreen. Vaimo
läheni uunia ja lausui hiukan kovemmalla äänellä:

— Vaari, tulkaa nyt syömään.

Uunilta kuului jotain liikettä, yskimistä ja senjälkeen vanha, heikko
ääni:

— En minä nyt. Ei tunnu olevan nälkä...

— Isä, oletko sairaampi tänään? — kysyi mies levottomasti.

— No enpä tiedä ... taitaa vain vanhuus vaivata, — kuului
välttelevä vastaus. — Eikä tässä tunnu muutenkaan ruoka maistavan...

Vaarin ääni värähti omituisesti ja hän rykäsi käheästi muutaman
kerran — aivankuin aikoen sanoa jotakin. Sitten kuului uunilta
epämääräistä kahinaa ja vihdoin ilmestyi muuriaukkoon kookas,
harmaapäinen mies.

— Jos sentään vähän koettaisitte syödä? — alkoi vaimo alakuloisesti.

— Ei, en voi — parasta on olla pitkällään... Alkaa taas
pyörryttää...

Hän piteli otsaansa ryppyisellä, känsäisellä kädellään ja sitten
asettui taas pitkäkseen. Mies ja vaimo katsahtivat äänettöminä
toisiinsa ja uunilta kuului raskas huokaus — kaikkia näytti kalvavan
sama salaperäinen suru...

Perhe alkoi aterioida. Lapset söivät hyvällä ruokahalulla, mutta
miehen suussa näytti pala pyörivän; vaimo otti lautaselleen vain
pienen perunan. Ja aina välillä kääntyi hänen katseensa akkunasta
tielle — niin omituisen arkana ja pelokkaana, kuin olisi hänellä
ollut huono omatunto.

— Tulevatkohan ne tänään...? — kysyi hän lopulta miltei kuiskaten
ja hänen katseensa kohdistui mieheen tuskallisen tutkivana.

— Tuskinpa, kun tuli tällainen ilmakin, — vastasi mies hiljaa.
Mutta hän ei katsonut vaimoansa silmiin.

Nuoremmat lapset katsahtivat vanhempiinsa huolettomin, kirkkain
katsein ja pienet suut jauhoivat ahkerasti. Mutta vanhin poika
muuttui vakavaksi kuin täysikasvuinen mies, ja lopulta hän lausui
lujalla luottamuksella:

— Miksi äiti suotta pelkää? Onhan tämä meidän oma kotimme. Ei
suinkaan parooni meitä kodistamme aja... Ja luulisitteko Jumalankaan
sellaista sallivan?

Pojan kasvoissa, äänessä, koko olennossa kuvastui sellainen varmuus
ja vakavuus, että häntä oli vaikea kuvitella samaksi pojaksi, joka
äsken lapsellisella innostuksella kuvaili kilpa-ajoa.

Seurasi pitkä, tuskallinen äänettömyys. Ei kuulunut muuta kuin
myrskyn kiukkuinen kohina, jota säesti lumen terävä rapina sen
piestessä ikkunaruutuja. Lopulta mies rykäisi ja hänen äänensä
värähteli katkeruudesta:

— Kyllä se niin on, Arvi parka, etteivät tuollaiset paroonit mitään
Jumalasta välitä. Ja minä luulen, ettei Jumala sekaannukaan ihmisten
asioihin — koska kerran rikkaat voivat oikein oikeuden avulla ajaa
köyhän omasta kodistaankin paljaan taivaan alle.

Omituinen neuvottomuus kuvastui pojan kasvoilla. Hänen kätensä harasi
koneellisesti tummaa tukkaa; isän puhe näytti kovasti koskevan
häneen. Lopulta hän alkoi epäröiden:

— Mutta kun äiti on sanonut, ettei vastoin Jumalan tahtoa putoa
varpunenkaan oksalta ... tai hiuskarva ihmisen päästä, niin
tietysti Jumala tuollaisen estää? Hän katsoi tuskallisen kysyvästi
vuoroin isää, vuoroin äitiä ja näytti aikovan kysyä jotain. Sitten
kirkastuivat hänen kasvonsa ja hän lisäsi taas äskeiseen lapsellisen
varmaan sävyyn:

— Tietysti hän sen estää! Miksi äitikin suotta epäilee?

Hirveä tuska raateli äidin sydäntä. Hän oli opettanut Arvin sokeasti
luottamaan ja turvaamaan Jumalaan — niinkuin itsekin oli luottanut.
Mutta senjälkeen kun Jumalan asettama oikeus oli tuominnut heidät
häädettäviksi kodistaan, oli hänkin alkanut epäillä, uskaltamatta
tunnustaa edes itselleen mitä kaikkea epäili... Mitä hän nyt sanoo?
Meneekö hänen lapseltaankin usko? Ei, ei! Se ei saa tapahtua! Hän oli
muuttunut aivan kalpeaksi, ja pyyhkäisten hikeä otsaltaan sammalsi
hän hiljaa, käheästi:

— Niin luottakaamme vain Jumalaan. Ei mikään muu voi meitä enää
auttaa...

Mies kohotti kiusaantuneen katseensa ja sanoi tuskallisesti:

— Voi Mari parka — ei sekään meitä auta!

Hän lopetti syöntinsä ja peitti pöytään nojaavalla kädellään kasvonsa
— niinkuin olisi hiljaa rukoillut. Pitkän äänettömyyden jälkeen hän
äkkiä kohotti päänsä ja huudahti lujasti ja päättävästi:

— Mutta kotoani minä en lähde!

— Älä puhu noin! — sopersi vaimo vapisevin huulin ja lisäsi
katkonaisesti: — Mikä meidän muu auttaa, jos ne tekevät, niinkuin
vallesmanni on uhannut.

Taas pitkä äänettömyys. Mies nousi pöydästä ja käveli muutaman kerran
edestakaisin lattialla. Sitten hän istahti penkille ja antoi päänsä
vaipua käsien varaan. Vaimo alkoi korjata ruokia pöydältä ja poika
katseli huolestuneena vuoroin kumpaakin. Pikku lapsetkin olivat
muuttuneet vakaviksi ja istuivat hiljaa pienoisilla tuoleillaan —
ikäänkuin aavistaen, että ilmassa oli jotain erikoista.

Arvi siirtyi ikkunan ääreen ja katsahti silloin tällöin ulos
lumimyrskyyn, joka riehui yhä kiihtyvällä voimalla.

Äkkiä hypähti hän seisaalleen ja änkytti hätääntyen:

— Nyt ne ... tulevat...

Vaimo säpsähti kuin lintu, jonka vieressä pyssy pamahtaa; hän kohotti
vapisevat kätensä kuin rukoillen ja sopersi katkonaisesti:

— Jumala ... armahtakoon ... meitä... Miehen leveä rinta alkoi
kohoilla raskaasti; hän nousi seisomaan ja pyyhkäisi koneellisesti
tukkaansa, mutta sitten istahti jälleen mitään sanomatta.

Kului muutamia hetkiä, jotka tuntuivat ijäisyydeltä. Sitten kuului
kulkusten kilinää, jalasten kitinää, sitten läheneviä, narskuvia
askeleita; sitten kuului ulko-ovi räikeästi kirskahtaen aukeavan,
askelten kopina ja myrskyn kohina täytti eteisen. Vihdoin aukeni
ovi — ja nimismies kahden poliisin ja lautamiehen seuraamana astui
sisään.

— Hyvää päivää! — tervehtivät vallesmanni ja lautamies, mutta
poliisit olivat ääneti.

— Jumal’ antakoon, käykää istumaan, — vastasi torpanmies hiljaa,
tukehtuneesti, ja kaiun tavoin toisti vaimo sanat soinnuttomin äänin;
hän tuijotti tulijoita tylsällä kauhulla ja hänen kelmeät huulensa
vavahtelivat kuin äänettömässä rukouksessa.

Seurasi hetken äänettömyys. Lautamies ja poliisit katselivat
lattiaan, aivankuin tuntien olevansa häpeällisessä työssä. Vaimo
hengitti yhä raskaammin, ja nuorimmat lapset pakenivat hänen
vierelleen — niinkuin linnunpojat keräytyvät emon siipien
alle, huomatessaan petolinnun peloittavan varjon vilahtavan
auringonpaisteisella kedolla...

Nimismies aukaisi suuren susiturkkinsa ja istahti leveänä tuolille.
Hetken istuttuaan rykäisi hän kuuluvasti, hänen kasvonsa muuttuivat
ankariksi, ja hän kysyi kylmällä, virallisella äänellä:

— No, miksi ette ole muuttanut, niinkuin on määrätty?

— Minä en muuta kodistani.

Miehen ääni oli hillitty ja matala, mutta se seurasi kysymystä niin
päättävänä ja nopeana kuin taitavan miekkailijan vastaisku. Nimismies
hermostui, mutta pakoittautui tyyneksi ja kysyi äskeistäkin kylmemmin:

— Mutta ettekö te ymmärrä, että siten vastustatte lakia ...
laillista oikeuden päätöstä? Teette itsenne syypääksi rikokseen!

— Minä en muuta omasta kodistani.

Nimismies oli viimeisellä sanalla luullut voivansa murtaa kokonaan
miehen uppiniskaisuuden — ja nyt tämä lausui suojeluslauseensa
vielä hitaammin ja päättävämmin kuin äsken. Nimismies oli vähällä
raivostua, mutta hillitsi vieläkin itsensä; hän sytytti paperossin
ja vetäistyään muutaman savun päätti käyttää toista sävyä. Hän
tuijotti siis miestä hetkisen tuimasti silmiin ja lausui hitaasti,
pahaenteisesti:

— Niinkö? Vai niin, vai niin? Vai ette muuta? Sepäs nähdään...

Nyt menetti mies malttinsa, hänen silmänsä välähtivät, kun hän lausui
katkerasti ja syyttävästi:

— Mitä? Vieläkö te ilkutte minulle? Ettekö voi käsittää miltä
tuntuu lähteä kodistaan, jonka omalla työllään on rakentanut?
Kyllä lautamies tietää, että tässä oli vain vetelä suo, kun isän
kanssa alettiin. Me yhdessä sen kuivasimme, yhdessä olemme raivanneet
jokainoan peltotilkun, me olemme kaikki rakentaneet — ja se on
vaatinut paljon työtä. Ja nyt, aikoessanne ajaa minut perheineni
talven selkään — te vielä ilkutte...

Nimismiehen lihavat kasvot muuttuivat raivosta tulipunaisiksi ja hän
keskeytti karjaisten:

— Vaiti! Jollette puhu toisella tavalla, niin minä panen teidät
rautoihin. Vai te tulette minua opettamaan, täyttäessäni lain
määräyksiä? Se tulee teille kalliiksi, jos minä tahdon.

— Pankaa vain rautoihin, jos tahdotte! — iski mies raskaasti ja
uhkamielisesti ja ojensi jäntevät kätensä. — Mutta minä kysyn:
onko oikein, että te tahdotte isänikin ajaa kuin kulkukoiran siitä
kodista, jonka hyväksi hän on tehnyt työtä koko elämänsä? Onko se
oikein?

Nimismies joutui ensin hieman hämilleen, mutta tointui ja katsoen
poispäin lausui virallisesti:

— Minä teen velvollisuuteni — siinä kaikki! Onko joku
yksityisseikka oikein tai väärin, sitä en minä saa tutkia. Tässä on
oikeuden laillinen päätös ja sen mukaan toimin minä! Minä luen sen
vielä kerran teille.

— Ei tarvitse ... olen sen jo kuullut, — sanoi mies aivankuin
väsyneesti ja hänen rinnastaan kohosi raskas huokaus...

Kuitenkin alkoi nimismies lukea kihlakunnanoikeuden päätöstä, jonka
mukaan Vilho Halla määrättiin heti muuttamaan L——n kartanon maalla
olevasta Hallan torpasta ja jättämään se parooni S:n vapaaseen
nautintaan, kuin myöskin muuttamaan torpan kaikista huoneista ja
jättämään ne sellaisinaan paikoilleen, koska rakennuspuut oli otettu
parooni S:n metsästä; sen lisäksi velvoitettiin torppari Halla
suorittamaan kaikki paroonille tässä asiassa syntyvät kulut.

Kun lukeminen oli päättynyt, katsahti nimismies ympärilleen ja lausui
sitten hitaasti ja painokkaasti:

— Te olette nyt kuullut oikeuden päätöksen, joka on jo
lainvoimainen. Tahdotteko muuttaa ilman turhia rettelöitä?

Torpan vaimo oli kalpeana ja hätääntyneenä kuunnellut miesten
keskustelua. Nyt ojensi hän kätensä nimismiestä kohden ja hänen
sanansa tulvahtivat tuskallisina, rukoilevina:

— Mutta mihin, mihin me joudumme? Herra vallesmanni, antakaa meidän
olla edes kevätpuoleen ... edes pienen aikaa... Että ... että tulisi
vähän lämpimämpi ... kun...

— Se ei ole minun vallassani, — keskeytti nimismies ärtyisästi. —
Minä olen jo tarpeeksi odottanut!

— Mutta me emme voi! — vaikeroi vaimo. — Kun on tuollainen
ilmakin ... ja vaari.

— Jaa, sitä olisitte saaneet ajatella ennen, onhan teillä ollut
aikaa, — julisti nimismies ankarasti. — Nyt teidän on vietävä
kapineenne ulos — heti paikalla! Me suljemme nämä ovet sinetillä.

— Me emme muuta, — ainakaan tällaisella ilmalla, — sanoi mies
hiljaa ja lujasti.

— Mitä sinä oikein sanoit? — kysyi nimismies ääntään hiljentäen, ja
hänen silmänsä pienenivät teräviksi kuin naskalin kärjet. — Aiotko
sinä ryhtyä vastustamaan minua virantoimituksessa? Etkö todella aio
totella, kun minä lain nimessä käsken sinua muuttamaan?

— Minä en muuta! — toisti mies yhtä hiljaa kuin ennenkin, mutta
hänen kasvoillaan kuvastui synkkä päättäväisyys ja voima, joka
hermostutti ja suututti nimismiestä entistä enemmän. Hän muisti,
miten tuo mies oli nolannut hänet itse oikeuden edessä; kun hän
oli syyttänyt tätä tappelusta, jonka itse oli nähnyt, pelastui
tämä, väittäen hänen olleen niin juovuksissa, ettei tiedä mitä
puhuu. Hänen lihavat kasvonsa muuttuivat kiukusta ja kostonhimosta
tummanpunaisiksi, kun hän uhkaavasti ärjyi:

— Minä varoitan sinua! Sinä niskoittelet lakia vastaan, laillista
esivaltaa vastaan. Sinä olet kerran onnistunut välttämään ansaitun
rangaistuksen, sinä saatoit minut naurunalaiseksi, mutta toista
kertaa sinä et tee sitä! Alatko kantaa kapineita ulos?

— En, — toisti mies vielä kerran.

— Jaha! Vastaa sitten itse seurauksista! Senjälkeen kääntyi hän
toisen poliisin puoleen ja lausui käskevästi:

— Menkää tuomaan kanget sisään.

— Ymmärrän, herra nimismies! — vastasi poliisi, rientäen ulos.

— Kyllä se olisi nyt parasta, että menisit vain sovinnolla...,
— huomautti lautamies värisevin äänin, mutta hänkään ei nostanut
katsettaan lattiasta. Torpan isäntä ei vastannut mitään, huokasi vain
raskaasti.

Poliisi palasi hetken kuluttua sisään kantaen kahta rautakankea.

Nimismies kääntyi torpanmiehen puoleen ja kysyi hitaasti:

— Minä kysyn nyt viimeisen kerran: rupeatko paikalla kantamaan
tavaroitasi ulos?

Mies ei nostanut päätään eikä hänen äänessään ollut enää uhmaa, siinä
värähti vain väsymys ja suru:

— Minähän olen jo sanonut...

Nimismiehen katse välähti omituisesti, kun hän hetken kuluttua
kylmästi komensi:

— Lyökää ikkunat rikki!

Helähtäen särkyivät jäätyneet lasiruudut pirstaleiksi ja villisti
ulvahtaen syöksyi lumimyrsky sisään, työntyen kaikkialle, kuin
ahnaasti etsien... Pojan paperihevoset lennätti se kiukkuisesti kauas
lattialle. Nuorin poika parahti sydäntäsärkevään itkuun, puristuen
äitiään vastaan, joka vapisi kuin vilutautinen.

Poliisi näytti epäröivän, mutta silloin nimismies komensi uudelleen
järkähtämättömästi:

— Toinen myös!

Taas sälähtivät ruudut ja entistä sakeampi lumipilvi pöllähti sisään,
täyttäen tuvan kuin suunnaton sääskiparvi — villisti tanssiva parvi
valkeita, salaperäisiä sääskiä... Ja uunilta kuului isoisän käheä
yskä,

Mies istui tuolilla hiukan kumarassa, tuijottaen himmein silmin
hävitystä. Hän oli aivankuin jähmettynyt asentoonsa, hänen kasvonsa
olivat kalvenneet ja hän hengitti raskaasti ja kuuluvasti kuin
kuolemansairas.

Hän muisti pitkät vuodet, vuosikymmenet yhtenä loppumattomana,
raskaana työpäivänä, taukoamattomana taisteluna puutetta vastaan.
Muisti miten kahdeksanvuotiaana pienensi turpeita isän ensimmäisellä
ruiskylvöllä — ja miten hän itki seuraavana kesänä kun halla
vei kaiken... Lisäksi söivät sudet samana kesänä heidän ainoan
lehmänsä. Mutta isä oli kuokkinut yhtä mittaa uutta peltoa ja hän
auttoi voimainsa mukaan. Hän varttui vähitellen mieheksi, heidän
viljelyksensä lisääntyivät vuosi vuodelta ja lopulta saatiin
Hyysuokin kuivatuksi. Hän sai oman perheen, puute pakeni, kaikki
näytti muuttuvan hyväksi ja hän oli tuntenut itsensä onnelliseksi. Ja
nyt, nyt kun pellot vihdoinkin olivat kunnossa ja puutarha...

Hän hätkähti ajatellessaan, että täytyy jättää puutarha, joka oli
kokonaan hänen työtään, jättää iäksi nuo rakkaat omenapuut, jotka hän
itse oli lapsena saamansa omenan siemenestä kasvattanut. Hän katsahti
vaistomaisesti puutarhaan, missä niiden alastomat oksat vavahtelivat
ja vinkuivat myrskyn kynsissä, ja hänestä tuntui kuin olisivat ne
valittavasti itkien viittoilleet viimeisiä jäähyväisiä...

Mitä? Täytyykö hänen todella jättää kaikki mitä koko elämänsä
työllä on aikaan saanut, antaa toiselle kaikki mitä oli ahkeruudella
kerännyt lastensa hyväksi — ja kenelle?

Yhtäkkiä tuntui kuin jokin valo olisi välähtänyt hänen sielussaan
paljastaen hänen elämänsä tarkoituksen; hän käsitti ensi kerran, että
hän pienestä lapsesta asti on ponnistellut ja kärsinyt yksistään
rikkaan paronin hyväksi: uhrannut koko elämänsä paroonille!

Entä isä? Hän on raatanut viisikymmentä vuotta paroonin hyödyksi!
Ja nyt hänet heitetään elämänsä ehtoolla talven selkään, kun ei enää
jaksa häntä hyödyttää!

Kiristävä, kalvava katkeruus kohosi miehen rintaan ja ikäänkuin
ilkeässä painajaisunessa kuuli hän nimismiehen röyhkeän käskyn:

— Särkekää uuni!

Poliisit lähenivät uunia kummasti epäröiden ja pysähtyivät kokonaan,
kuullessaan taas isoisän käheän yskän. Nimismies läheni myöskin
uuninaukkoa ja komensi äkäisesti:

— Äijä, tule alas sieltä uunilta!

Silloin torpan mies nosti päätään ja sanoi käheällä äänellä:

— Hän on sairas, antakaa hänen olla.

— Alas vain — ja paikalla! huusi nimismies entistä kovemmin
ja kiukkuisemmin. Ei minun kanssani enää auta mitkään metkut ja
koukkuilemiset!

Kun isoisä ei totellut, raivostui nimismies yhä enemmän ja karjaisi
poliiseille:

— Vetäkää se äijä alas! Tuo ei ole mitään muuta kuin vehkeilyä!

Toinen poliisi astui jo askeleen eteenpäin, mutta vilkaisi
vaistomaisesti torpan isäntään — ja pysähtyi.

Tämä oli seurannut häätäjäin toimia kuin puolittain unessa. Mutta nyt
hän kumartui hiukan kuin hyppyyn kyyristyvä peto, hänen sieraimensa
laajenivat ja silmänsä kiiluivat pahaenteisesti, kun hän sanoi hiljaa:

— Älkää koskeko minun isääni...

— Mitä? huusi nimismies uhkaavasti. Ettekö kuule mitä sanon?
Kuulitteko käskyni? Mars!

— Tuota, tuota..., sopersi poliisi, katsahtaen taas arasti torpan
isäntään.

— Sepä nyt on helvetti, ettette tottele käskyjäni! ärjäisi nimismies
rynnäten vimmastuneena muuriaukkoa kohden.

Mies oli päättänyt olla tyyni, mutta ajatellessaan, miten sairas
isäparka kiskaistaisiin alas, unohti hän kaikki. Jokin outo voima
tuntui tempaavan hänet seisaalleen, ja koko tuhotun elämän katkeruus
kuohahti hänessä, tarttuen häneen raivokkaana tuulispäänä; kalveten
läheni hän nimismiestä ja sanoi hitaalla, onnettomuutta ennustavalla
äänellä:

— Älkää koskeko häneen!

Nimismies käännähti, aivankuin käärme olisi pistänyt häntä takaapäin;
lihavia nyrkkejään heristäen läheni hän miestä ja ähkyi kuin
tukehtumaisillaan:

— Sinäkö aiot minua estää? Sinä, sinä ... sinä!

— Minä! — jyrähti miehen ääni kuin moukarin isku.

Tuo ennen kuulumaton röyhkeys saattoi nimismiehen suunniltaan.
Käheästi karjahtaen hyökkäsi hän uuninaukolle, tarttui vanhuksen
laihaan jalkaan vetääkseen hänet alas.

Silloin näytti aivankuin pahahenki menevän mieheen. Niinkuin
pentujaan puolustava petoeläin hypähti hän yhdellä loikkauksella
nimismiehen kimppuun, iskien hänet hurjalla voimalla lattiaan.
Toinen poliisi tuli esimiehensä avuksi, mutta lennähti kuin salaman
iskusta selälleen. Ja kun nimismies apua huutaen hypähti ylös,
koettaen kopeloida taskustaan revolveria, sai hän uudelleen sellaisen
nyrkiniskun vasten suutaan, että etuhampaat katkesivat ja veri
tulvahti virtana...

Syntyi hirveä sekasorto. Poliisit yrittivät ensin vastustaa, mutta
heitä herpaisi hurja pelko: he olivat aina kuulleet puhuttavan tuon
miehen peloittavasta voimasta, notkeudesta ja rajuudesta. Ja nyt kun
hän vihasta miltei mielettömän näköisenä sieppasi nurkasta halon,
pakenivat kaikki kauhuissaan, kuni lammaslauma suden hyökätessä.
Lapset huusivat sydäntäsärkevästi, vaimo juoksi miehensä jälkeen ja
tarrautui hänen käsivarteensa epätoivoisesti rukoillen:

— Ville kulta! Älä lyö enää! Älä, älä!

Mies olikin juuri iskemäisillään halolla nimismiestä, joka oli
noussut puoliksi pökertyneenä ja kauhun vallassa juoksi horjuen ulos.
Nyt sattui isku tuoliin — joka pirstaantui pieniksi säpäleiksi.

Mies taukosi hätkähtäen, niinkuin olisi herännyt ilkeästä unesta, ja
halko putosi hänen kädestään. Hänen silmänsä muuttuivat omituisen
himmeiksi ja tuijottaviksi, hän tarttui päähänsä, katsoi ympärilleen
kuin tolkuton ja jupisi katkonaisesti, huohottaen:

— Mitä, mitä...? Mitä nyt...?

Hän kuunteli tylsästi pihalta kuuluvaa kulkusen kilinää, joka
vähitellen heikkeni ja hukkui myrskyn pauhuun.

Mies seisoi kuin jähmettyneenä paikallaan. Lapset itkivät ja
ulkona riepotti myrsky yhä raivoisammin omenapuita, vongahdellen
kuin voitonriemussa. Kuin unessa hän näki vaimonsa hartioiden
nytkähtelevän nyyhkytyksistä, näki niiden peittyvän lukemattomien
lumihiutaleiden alle — ja niinkuin raivosta sähisevän hirviön
kidasta puuskui paksu lumiryöppy autiosta ikkuna-aukosta, se peitti
lattian, se uhkasi...

Mies havahtui hyytävään puistatukseen ja käsitti yhtäkkiä, että tuon
säretyn ikkunan takana todella väijyi näkymätön, armoton vihollinen,
jonka jäinen henkäys uhkasi heidän elämäänsä. Hän kuuli isän käheän
yskinän, näki hänen vapisevana vääntäytyvän uuninreunalle ja lasten
itkun seasta kuului heidän hampaittensa kalinaa. Hän läheni vaimoaan,
joka tarttui hänen käteensä ja vaikeroi toivottomasti itkien:

— Nyt olemme hukassa, Ville... Jumala, Jumala...

Mies huokasi, katsahtaen ympärilleen kuin juopunut; taas tuntui
kaikki hirveältä unelta. Vanha isä alkoi horjuen laskeutua alas
uunilta. Mies riensi auttamaan — ja sitten tunsi hän vapisevan,
känsistynen kouran tarttuvan omaansa. Isän huulet vavahtelivat,
hänen rintansa kohoili raskaasti koristen ja kalmankalpeat kasvot
vääristyivät tuskasta. Vihdoin vieri kyynel hänen harmaalle
parralleen ja hän kuiskasi kuin viimeisin voimin:

— Voi... Ville parka...

Miehen kalpeat huulet liikkuivat, mutta hän ei saanut sanaa suustaan;
sitten hän miltei kantaen talutti alkavasta kuumeesta ja vilusta
värisevän vanhuksen vuoteelle, peittäen hänet huolellisesti. Ja
ikäänkuin tämä toiminta olisi hänet lopultakin herättänyt, muisti hän
nimismiehen olevan vain apua hakemassa, hän kääntyi ympäri tarttuen
päähänsä ja änkytti epätoivoisesti:

— Voi herra Jumala! Mitä ... miten tämä oikein tapahtui? Nythän on
kaikki... Mitä, mitä on tehtävä...?

Ja kun lapset alkoivat uudestaan parkua, lysähti hän tuolille ja
hänen äänessään värisi kuvaamaton masennus ja toivottomuus:

— Älkää nyt itkekö ... lapsiraukat...

— Voi Ville parka... miksi, miksi...? — nyyhkytti vaimo väännellen
käsiään. Mies kääntyi vavahtaen kuin uuden iskun sattuessa ja
kumartui käsiensä varaan; hänen kasvoissaan ja äänessään kuvastui
kalvava katumus ja hätä:

— Niin, minä ... minä olen teidät kaikki...

— Älä, älä! En minä sinua ... en minä sitä tarkoittanut, —
keskeytti vaimo hätäisesti. — Ei se sinun syysi ole...

Pienin poika tuli yhä itkien miehen luokse. Hän nosti pienokaisen
syliinsä, ja hänen suuri, jäntevä kouransa vapisi, kun hän puristi
siihen pienet, kylmästä punaiset kätöset saadakseen ne lämpiämään.
Hän olisi tahtonut sanoa jotain hellää, lohduttavaa, mutta kurkkua
kuristi outo, tuskallinen tunne, ja hän vain silitti hiljaa hienoa,
kellertävää tukkaa. Kaikki lapset kokoontuivat hänen ympärilleen,
niinkuin olisivat aavistaneet, että isä pian viedään — ja hän
hyväili heidän pikku päitään vapisevin sormin. Vaimo vaipui hänen
viereensä polvilleen ja painoi kasvonsa hänen syliinsä nyyhkyttäen:

— Jumala... Jumala... Miksi, miksi sallit tuon tapahtua...? Jumala,
auta meitä ... auta...

— Älä nyt itke... Mari raukka, — änkytti mies käheästi ja taputti
kömpelösti hyväillen vaimon olkapäätä. — Ehkä tästä jotenkin... Älä
nyt ... älä nyt...

Hän vaikeni, sillä samassa syöksähti sisään entistä raivokkaampi
myrskypuuska, täyttäen tuvan jäätävän kylmänä, valkeana ryöppynä,
niinkuin näkymättömän hirviön huuruinen henkäys. Lapset puristuivat
vilusta väristen vanhempiensa syliin, Väinö puhkesi taas katkeraan
itkuun ja isoisä yski kuin tukehtuakseen. Mutta myrsky ulvoi
uhkaavasti ja yhä villimpinä tanssivat tuhannet lumihiutaleet
onnettomien ympärillä — aivankuin aikoen haudata heidät alleen. Vain
pieni veriläiskä enää erottui heleän punaisena valkeasta lattiasta...

                                                  ⸻

Äkkiä alkoi myrskyn pauhinan seasta kuulua kulkusten kilinää. Mies
hypähti seisaalleen, katsahti ympärilleen kuin paetakseen, mutta
jäikin kauhusta kalpeana paikoilleen — niinkuin tuo lähenevä helinä
olisi ollut tuomiopasuunan ääni. Hevosia seisahtui pihalle, kuului
sekavia ääniä, neuvottelua, nimismiehen terävä ärjäisy ja sitten
aukeni ovi.

Nimismies seisahtui kynnyksen ulkopuolelle, tähdäten revolverillaan
Hallaa — ja lapset alkoivat huutaa kauhusta. Nimismies näyttikin
hirveältä: kasvot olivat raivosta vääristyneet, toinen poski pullotti
kiiltäväksi turvonneena — ja leuka oli kokonaan hyytyneen veren
peitossa. Hänen takanaan seisoi kartanon vouti kirves kädessä ja koko
joukko sieltä haalituita miehiä.

— Tee nyt vastarintaa! — huusi nimismies kimeällä, kiukusta
käheällä äänellä. — Tee nyt jotain, niin ammun sinut kuin koiran!
Liikahda nyt, jos uskallat!

— Tulkaa vaan sisään, — vastasi mies matalalla äänellä, — En minä
mitään pahaa tee...

— Vai niin! Vai jo on kellossa ääni muuttunut! Pankaa se paikalla
rautoihin!

Joukko tuli arasti sisään ja nimismiehen komennuksesta lähenivät
miehet joka taholta Hallaa. Tämä ojensi koneellisesti kätensä ja
poliisit kytkivät raudat hänen ranteisiinsa.

— No niin! — huudahti nimismies silmät kostonhimosta ja
voitonriemusta välähtäen. — Noissa sinä tulet olemaan elinikäsi!
Sillä sinä teit murhayrityksen minua vastaan — sen näkivät
kaikki! Ja sinä kai tiedät, mitä merkitsee harkittu murhayritys
virantoimituksessa olevaa virkamiestä vastaan?

Vangittu oli seissyt äänettömänä ja masentuneena, mutta nyt hänen
katseensa singahti syyttäjään niin läpitunkevan terävänä, että tämä
hätkähti. Ja sitten lausui hän hiljaa, raskaasti syyttäen:

— Minkätähden nimismies valehtelee? Tehän tiedätte, etten ole
harkinnut. Mutta kun isä parka on...

— Vaiti! — ärjäisi nimismies ja hänen kätensä tarttui
suonenvedontapaisesti taskusta esiinpistävään revolverinperään. —
Mitä sinä rohkenet ... uskallat sanoa? Tahdotko, että minä...

Tumma puna kohosi Hallan kasvoille, hänen hampaansa kirskahtivat,
käsiraudat kalahtivat, hän suoristautui koko pituuteensa ja huudahti
hurjasti uhmaten:

— Ammu, ammu pois vaan! Että pääset halustasi!

Hänessä ilmeni niin uhkaava voima ja rajuus, että nimismies astahti
tahtomattaan taaksepäin ja kohotti revolverinsa. Mutta äkkiä välähti
hänen kasvoillaan ikäänkuin uuden ajatuksen varjo ja hänen paksut,
veriset huulensa vääntyivät pahaenteiseen hymyyn:

— Ei... ei vielä! Eikä minun tarvitsekaan, sillä sinun
rikoksestasi useimmiten seuraa — kuolemanrangaistus!

Vaimo tarttui rintaansa tuskallisesti parahtaen, lasten itku kiihtyi
sydäntäsärkeväksi. Mies oli jo tyyntynyt; hän katsahti nimismiestä
halveksivasti ja hänen sanansa putoilivat raskaina kuin moukariniskut:

— Pelottakaa vaan vaimoni ja lapseni kuoliaiksi, koska tahdotte
heidät nälkäänkin tappaa — siten kuolevat ehkä pikemmin! Eikä minun
yksin väliä ole!

— Voi, herra vallesmanni, — vaikeroi vaimo, mutta nimismies ärjäisi
jalkaansa polkien:

— Vaiti jokainoa, sanon minä! Nyt on aika lähteä! Ja teidän myös!
Minä tulen iltapäivällä panemaan sinetit oville!

Kun poliisit tarttuivat mieheen, kirkaisivat lapset ja vaimo
vihlovasti, ojentaen vapisevat kätensä hukkuvien lailla. Ja miehen
kasvoissa kuvastui sellainen hätä ja tuska kuin olisi häntä lähdetty
viemään mestauslavalle. Ovella hän seisahtui, kääntyi raskaasti
huohottaen ja hänen vapisevilta huuliltaan tunkeutui tukehtunut
kuiskaus:

— Odottakaa ... antakaa...

— Nyt on mentävä! — keskeytti nimismies tuimasti ärjäisten. — Ja
ilman mitään mutkia!

Vaimo heittäytyi polvilleen nimismiehen eteen ja nyyhkytti
katkonaisesti, rukoillen:

— Herra vallesmanni... älkää viekö vielä ... antakaa ... odottakaa
hiukan ... edes hiukan! Meidän täytyy jotain puhua ... minä en tiedä
mitään... Jumalan tähden ... minä en, minä en...

— Vaiti! — tiuskaisi nimismies, kärsimättömästi jalkaansa
polkaisten. — Olisitte ajatellut sitä ennen! Mars matkaan!

Poliisit tarttuivat entistä lujemmin mieheen, alkaen työntää häntä
eteiseen. Hän käänsi vielä kerran kuolonkalpeat kasvonsa, katsahtaen
tuskasta jähmettynein, aivankuin elottomin katsein omaisiaan, ja
hänen kurkkunsa kähisi kuin näkymättömän kouran kuristuksessa, kun
hän kuiskasi tukehtuneesta:

— Hyvästi...

— Isä kulta! — parahti vanhin poika sydäntäsärkevästi. — Älkää
menkö vielä ... älkää viekö isää ... odottakaa! Isä, isä...

Mutta isää vietiin jo porstuassa. Eikä äiti voinut sanoa mitään,
kukaan ei vastannut isän hyvästijättöön. Ei voinut. Kaikki itkivät,
niinkuin koko elämä olisi mennyt. Arvi yksin ymmärsi juosta
rikotun ikkunan ääreen ja hän näki miten isä istutettiin rekeen
ja kummallekin puolelle asettui poliisi pitämään hänestä kiinni.
Vallesmanni istahti vielä ajajan viereen — ja sitten reki lähti
liikkeelle.

Se oli jo edennyt pienen matkaa, kun vangittu äkkiä kohoutui reessä
huudahtaen epätoivosta ja tuskasta vapisevalla äänellä:

— Voi, antakaa minun sanoa jotain ... jotain vielä! Minä en voi
jättää heitä noin... Seisahtukaa...

— Ei! sanon minä! — jyrähti nimismies armottomasti. — Olisit
ajatellut sitä silloin, kun rohkenit hyökätä minun kimppuuni! Pitäkää
siitä lujasti kiinni!

Ja aivankuin metsästyskoirat, jotka isäntänsä usutuksesta vielä
kerran karkaavat kuolevan otuksen kurkkuun, tarttuivat poliisit
kaikin voimin kytkettyyn mieheen, painaen hänet raa’asti reen
pohjalle selälleen...

Miehen silmissä leimahti hurja tuli, hänen kurkustaan kajahti
kumea karjahdus — ja hän nousi poliisien alta kuni kuolettavasti
haavoitettu leijona, joka vielä kerran jännittää jättiläisvoimansa.
Mutta ennenkuin poliisit ennättivät ryhtyä vastaaviin toimiin, hän
uudelleen itse painui rekeen — äänettömästi, vastarinnatta.

Se oli viimeinen, mitä Arvi näki isästä. Tuulenpuuska ja
kyyneleet sumensivat kokonaan hänen katseensa. Hän pyyhkäisi
hätäisesti silmiään, mutta reki oli jo kadonnut — hän näki vain
läpitunkemattoman, kohisevan lumimyrskyn.

Epätoivon ja hädän valtaamana kurottautui hän rikotusta ikkunasta
ikäänkuin tavoittaakseen isä raukan. Mutta äkäisesti ärjähtäen
puuskahti häntä vastaan sokaisevan sakea lumiryöppy; se hajaantui
hurjasti tanssien yli tuvan — niinkuin suunnaton, valkea
sääskiparvi...

Niin, ne olivatkin sääskiä — kuoleman ja talven valkeita, hyisiä
hyttysiä...