[XIX.]

Niin vieri aika kevätpuoleen. Auringon kultainen valo tunkeutui yhä
useammin sisään verstaan pienistä, tomun ja jauhojen himmentämistä
ikkunaruuduista. Räystäät tippuivat iloisesti, ja Arvi näki varpusten
tirskuvan ja hyppivän pihalla niin hurjan riemuisasti, että täytyi
olla kevät. Mutta hänen sydämessään vallitsi syksy, pimeä yö.

Sillä tuo jatkuva liikarasitus pysäytti hänen kehityksensä, herpaisi
hänen koko olemuksensa, sen henkisen voiman ja tarmon, jonka avulla
hän oli siihen asti kestänyt. Hän tunsi heikkenevänsä päivä päivältä,
eikä ollut toivoakaan paremmasta — tulevaisuus ja menneisyys
tuntuivat yhtä mustilta. Ja kun hän taas uneksi siitä onnesta, joka
iäksi oli kadonnut, valtasi tylsä toivottomuus ja masennus hänet yhä
raskaampana.

Sellaisessa asemassa ei hänellä ollut mahdollisuutta unohtaa. Vaikka
hän miten olisi tehnyt työtä, voimistellut, koettanut ajatella muuta,
niin se pääasia ei unohtunut. Lukiessa se joskus unohtui hetkeksi,
mutta palasi uudelleen; se seurasi kaikkialle peloittavana ja
hellittämättömänä kuin verenhimoinen vainooja.

Hän oli yksin.

Mikä kamala totuus sisältyikään noihin sanoihin. Hän ei enää koskaan
saisi nähdä Ainoa, ei pikku Väinön kirkkaita sinisilmiä, ei isää, ei
äitiä — ei ketään, ketään. Hän ei enää koskaan kuule yhdenkään
omaisen ääntä, heidän nauruaan — ei koskaan.

Arvi pelkäsi monesti tulevansa hulluksi. Miksi, miksi juuri hänelle
oli sattunut niin hirveän paljon? Hän ei voinut sitä ymmärtää, se oli
liian kauheata.

Mutta mikään ei auttanut. Arvi ei voinut edes puhua siitä
kenellekään. Kajander olisi ehkä ymmärtänyt, mutta Arvia vaivasi
kummallinen arkuus. Hän pelkäsi, ettei häntä ymmärrettäisi, joku
saattaisi häntä pitää pilkkanaan — ja hän menettäisi järkensä.

Arvi oli myöskin alkanut ymmärtää, ettei hän täällä voi koskaan
unohtaa — täällä kaikki muistutti hänen onnettomuudestaan. Kun
hän meni kamariin, muistui mieleen äiti. Tuolla kirstulla oli äiti
istunut silloin sateisena syysiltana, kun hän oli Arvia saattamassa
tänne. Tuossa hän oli seissyt, kuiskatessaan järkyttävät, viimeiset
sanansa, tuohon sänkyyn hänet oli nostettu lattialta tiedottomana.
Ja toisinaan iltasin ollessaan nukkumaisillaan, hän oli näkevinään
sängyn reunan yläpuolella kauheat, liikkumattomat kasvot... Häntä
peloitti toisinaan mennä yksin kamariin. Ja lopulta hän päätti lähteä
pois koko kaupungista — jonnekin kauas, kauas...

Tähän päätökseen vaikutti vielä ratkaisevammin toinenkin seikka.
Arvi oli viime viikkojen aikana yhtämittaa ajatellut asemaansa ja
tulevaisuuttaan ja aina tullut samaan tulokseen: ettei hän voi täällä
kehittää itseänsä, päästä eteenpäin, niinkuin oli ajatellut. Hän ei
jaksanut lukea, ei ymmärtänyt luettavaansa niinkuin ennen, ei voinut
ajatellakaan niinkuin ennen. Eikä hän voimistellutkaan enää sillä
innolla kuin ennen. Hän oli aina väsynyt, ja hänen kasvonsa olivat
kalvenneet samanlaisiksi kuin toistenkin.

Ja eräänä yönä asiaa ajatellessaan näki hän tulevaisuutensa ikäänkuin
välähtävän salaman valossa. Hän katsahti tyrmistyneenä ympärilleen
ja näki vanhan, tutun näyn: höyryn seasta häämöittivät koneellisesti
työskentelevät miehet, joiden hikisillä, kelmeillä kasvoilla ei näy
ainoatakaan ajatusta — vain uupumus ja tylsyys. Hän oli nähnyt tämän
näyn satoja kertoja, mutta nyt se herätti hänessä hämärää kammoa:
hän näki siinä oman, toivottoman tulevaisuutensa. Ja ajatellessaan
tuota loppumatonta väsymyksen yötä, joka jatkuisi samanlaisena
vuodesta vuoteen, tunsi hän tuon oudon kauhun tarttuvan kurkkuunsa
kuin kuristavan kouran. Hän ei koskaan näkisi ihania kesäpäiviä,
ei aurinkoa, ei lepoa, ei toivoa, ei mitään. Tulevaisuus ilmestyi
hänen eteensä mustana ja kaameana kuin loppumattoman pitkä, pimeä
vuorenrotko, jonka syvyydestä ei ole poispääsyä — ja taas hän
silmäsi huomaamattaan ympärilleen, ikäänkuin olisi tahtonut paeta
jonnekin. Nyt hän ymmärsi täydellisesti Harjua ja muita, nyt hän
käsitti tuon tylsän toivottomuuden ilmeen heidän kasvoillaan; hän
tunsi sen itse — se tuntui tarttuvan häneen kuin jokin salainen
sairaus. Siis pois, pois!

Ja hän päätti ehdottomasti muuttaa toiselle alalle, koettaa päästä
sokurileipurin oppiin, kuten hän jo kauan oli ajatellut. Se olisi
päivätyötä, saisi työskennellä vilpoisessa huoneessa, ja itse työ
olisi miellyttävää, vieläpä taiteellistakin.

Arvi uskoi aikeensa Kajanderille, joka hyväksyi sen täydelleen. Hän
neuvoi Arvia hakemaan oppipaikan Helsingistä — siellä kehittyisi
paremmaksi ammattimieheksi. Samaa oli Arvi itsekin jo ajatellut, ja
niin hän päätti ensi tilassa lähteä pääkaupunkiin.

Mestari vihastui hirveästi, kun Arvi ilmoitti aikovansa lähteä
pois. Syvästi loukkaantuneena alkoi hän puhua ymmärtämättömistä,
kiittämättömistä nulikoista, jotka syövät vain mestarin ruokaa ja
sitten kun oppivat hiukan jotain tekemään ruokansa edestä, sitten
tullaan ”ylössanomaan” niinkuin paremmatkin miehet! Mitä Arviin tulee
oli hän varma siitä, että tämä joutuu kokonaan hunningolle, jos sillä
tavoin pois lähtee...

Mutta tämä puhe vaikuttikin vain yllyttävästi Arviin. Hän
oli kolmatta kuukautta ponnistellut yli voimainsa ja tehnyt
moitteettomasti kaikki sällin tehtävät. Ja vaikka hän oli saanut vain
6 markkaa kuussa, niin hän ei ollut sitä ajatellut: hänellä oli varma
tunne, että mestari on häneen tyytyväinen, pitää häntä tavallista
tarmokkaampana ja reippaampana — vain se oli antanut hänelle voimaa.
Ja nyt sanottiin, ettei hän ollut edes ruokaansa ansainnut! Se koski
kipeästi hänen herkkään mieleensä. Hän muisti miten ankarasti oli
täytynyt ponnistella varsinkin alussa, hän muisti tuon taukoamattoman
nääntymyksen yön, joka tuntui kestäneen vuosikausia. Se herätti
hänessä kylmää katkeruutta ja uhmaa sekä vei kaiken vaikutuksen
mestarin varoitussanoilta. Ja kun mestari lopuksi pyysi häntä vielä
ajattelemaan asiaa, lupasi hän sen tehdä, mutta itsekseen hän päätti
tehdä niinkuin oli ajatellut.

                                                  ⸻

Mutta eräänä päivänä sattui tapaus, joka lujitti hänen päätöksensä
peruuttamattomaksi.

Arvi oli käynyt viemässä leipää erääseen kauppapuotiin ja .käveli
väsyneenä kotiinpäin, kun hänen uninen katseensa yhtäkkiä pysähtyi
kuin noiduttuna erään maalaisen hevoseen...

Olisiko se mahdollista? Hevonen näytti väsyneeltä ja laihalta,
pää riippui hervottomana ohuen kaulan varassa ja kieli roikkui
suupielessä turvonneena... Arvin sydän alkoi lyödä ankarasti!
Olisiko tuo todella Noppe, tulinen, tanssiva, nopea Noppe? Noppe,
jonka selässä hän oli tuulispäänä kiitänyt kadonneen lapsuuskodin
rakkailla, tutuilla teillä? Ei — se ei ole mahdollista...

Ja kuitenkin siinä oli jotain tuttua, jonka vuoksi hän ei voinut
siitä irroittaa katsettaan. Se vaikutti häneen kuin raudanpala
magneettineulaan.

Maalainen ajoi erään kauppiaan pihaan, Arvi jälessä. Ajaja sitoi
hevosen kiinni, heitti huolimattomasti sille hiukan heiniä ja lähti
puotiin.

Arvi asteli hevosen viereen, ja nyt hän tunsi sen — se oli Noppe!
Sillä jalat olivat samat kuin ennenkin, nuo tavattoman hennot,
jäntevät jalat pienine, jyrkkine kavioineen, ja hieno, kapea pää
oli myös ulkonaisesti sama. Mutta sen ennen niin solakka ja kaunis
vartalo oli muuttunut miltei tuntemattomaksi, laiha selkä törrötti
terävänä ja kylkiluut kohoutuivat kuin tynnyrin vanteet... Se ei
nytkään syönyt, jonkun kerran vain puraisi alakuloisesti kuolaimiaan
— ja tuo pieni pää painuneine sieraimineen ja sammuneille silmineen
riippui voimattomasta, ikäänkuin laiha kaula ei voisi sitä
kannattaa...

Arvin sydäntä kouristi. Niinkuin hän olisi tavannut vielä yhden,
ehdottomasti viimeisen omaisensa kuolemaisillaan. Noppe oli ollut
hevonen, josta jokainen piti, jota vieraat kadehtivat ja halusivat
omakseen, mutta Arville se oli ollut läheisempi ja kalliimpi kuin
kukaan voi käsittää. Sen selässä oli hän viettänyt elämänsä suurimmat
innostuksen ja riemun hetket kiitäessään tuulena toisten poikien ohi,
se kuului erottamattomasti hänen onnelliseen lapsuuteensa. Se oli
Arville aivankuin rakas lapsuudentoveri, omainen. Hän muisti nytkin,
miten oli itkenyt ryöstöhuutokaupassa, kun se oli myyty jonnekin
kauas, aivan vieraalle...

Ja nyt se oli tuollainen...

Arvi seisoi sen vieressä liikkumattomana, ja hänestä tuntui,
niinkuin nytkin näkisi vain unta. Ja samoinkuin viimeaikaisissa
unissa, hän muisti taas nuo ihanat ratsastuskilpailut toisten kylän
poikain kanssa, kun iltasin vietiin hevosia niitylle — ja Noppe
lensi tuulena ohi! Hän muisti niin paljon muuta, jossa Noppe oli
ollut tärkeänä tekijänä. Nopella hän ensi kerran tuli isän ja äidin
seurassa kaupunkiinkin! Hän muisti miten äiti oli takaisintullessa
kerran kirkaissutkin, kun isä laski Nopen oikein menemään! Mutta isä
vain nauroi ja otti leikillään äitiä vyötäisiltä. Ja äitikin oli
sitten nauranut...

— Ooh... Ooh... Entisyyden ihanat muistot lennähtivät kuin
moniväriset linnut hänen sielunsa silmien editse. Tuo ihana,
toivorikas entisyys, joka ei enää koskaan palaa. Ja nyt tässä oli
siitä viimeinen muisto — viimeinen surullinen jäännös...

Arvi katseli lapsuutensa päivien toveria, ja haikea, sanoin
kuvaamaton kaipaus ja tuska kuristi hänen kurkkuaan. Hän oli
koettanut ajatella entisyyttä mahdollisimman kaukaisena ja monesti
ilokseen huomannut, että se tuntui omituisen hämärältä ja kuolleelta.
Ja nyt se oli ilmestynyt hänen eteensä, ikäänkuin kuollut omainen
olisi noussut haudasta entisenä ja kuitenkin kuolleena. Hän hyväili
huomaamattaan sen harjaa ja laihaa selkää, ja hänestä tuntui niin
kummalta ja kauhealta, että hän on istunut juuri tuossa, pitänyt
kiinni juuri samasta harjassuortuvasta; se on siis ollut olemassa
— ja nyt...

Arvin silmät sumenivat, kun hän taputti tuota terävää selkää, ja
Noppe käänsi päänsä väsyneesti Arvia kohden. Mutta sen silmätkin
olivat kuin sammuneet — nuo silmät, jotka ennen näyttivät tulta
tuiskahtelevan. Se katsoi vielä kerran alakuloisesti Arvia ja huokasi
raskaasti kuin epätoivon valtaama ihminen.

Arvin sydäntä kalvoi syvä sääli. Noppekin oli kärsinyt, se oli hänen,
heidän kaikkien kärsimystoveri... Hänestä näytti ikäänkuin se olisi
tuntenut Arvin ja tahtonut tuolla väsyneellä katseellaan ja raskaalla
huokauksellaan ilmaista kaikki pitkät kärsimyksensä, joista ei kukaan
välittänyt...

Arvi tarttui Nopen päähän, puristi sitä rintaansa vastaan ja kyynelet
tunkeutuivat väkisin hänen silmiinsä. Vasta nyt hän muisti missä oli,
ja vilkaistuaan sivulleen huomasi hän muutamien maalaisten katselevan
häntä omituisesti. Samassa tuli omistajakin reen viereen ja kysyi
töykeästi:

— Mitä sinä siellä hevosen vieressä teet?

Sillä hetkellä tunsi Arvi hurjaa vihaa tuota miestä kohtaan. Hänen
hampaansa kirskahtivat, kun hän lausui hiljaa, uhkaavasti:

— Miten te olette pitänyt Noppea? Rääkännyt! Se on meidän vanha
hevonen...

— Mitä siinä hampaitasi pureskelet, poika! Kipeä se on ollut...

— Miksi sitte ajatte sillä? — kysyi Arvi taas uhkaavasti.

Miestä alkoi hieman peloittaa tuon nuorukaisen omituinen, hillitty
kiihko, koska hän vastasi suopeammin:

— Millä sitten ajaa, kun ei muuta ole...

Arvi lähti ulos miltei juosten...

                                                  ⸻

Ja samana iltana hän ilmoitti mestarille, että hän ehdottomasti
lähtee pois.

Mestari punastui ensin kiukusta, mutta hillitsi kuitenkin itsensä
ja sanoi, että koska Arvi ehdottomasti tahtoo mennä hukkaan, niin
menköön! Väkisin hän ei ketään pidä. Syyttäköön Arvi nyt itseänsä —
hän on ainakin tehnyt velvollisuutensa... Hän on varoittanut.