13.

Herra Benediktus oli elämänsä loppuvaiheessa pelannut politiikkaa
pelkästään oman peruukkinsa kanssa, kuten hän oli itse leikkisanan
heittänyt. Siinäkin hän oli oikeastaan joutunut tappiolle, sillä
hänen oma mataminsa oli vehkeillyt häntä vastaan. Vieläpä hänen
omalla tupakkakukkarollaan! Ja matkusti kuin matkustikin koreissa
kaleeseissa ja laillisessa aviossa Turkuun, jonne maisteri Hyllenius
palasi entiseen virkaansa. Sellaisen rusinapuun se tämä elämä
nostatteli herra Benediktuksen haudalle.

Mutta suurpolitiikassa näyttivät autuaan rovastin sekä suuret että
pienet synnit jäävän kokonaan kostamatta. Siinä suhteessa tuntui
hänen muistonsa pysyvän maineeltaan voittamattomana.

Hänen jälkeläisilleen näytti siunautuvan virkoja, kunniaa, mainetta
ja rikkautta karpiomitalla. Kaarlo-herra oli noussut kuin noussutkin
laamanninistuimelle. Ei ainoastaan sisarensa nokkelasta tempusta
vaan myöskin siitä omakohtaisesta ansiosta, että hän oli keplotellut
rappioherra Wijkmanin Tukholman Skants-tullin mestauslavalle, jolla
tuomari parka eräänä syyskuun synkeänä aamuna pääsi ”pois hengestään,
kunniastaan ja tavarastaan”, kuten tuomion sanat kuuluivat.

Eikä mahtavan laamannin tarvinnut tuntea kirpunpuremaa suurempia
omantunnonpistoksia. Sillä olipa hän oikeastaan auttanut vanhan
juopporatin ja lurjuksen taivaan tielle. Vähä-Savon tuomari, näätsen
— kuten aikakirjat kertovat — meni ”hengellisen valmistuksen
perästä katuvaisena kuolemaan”.

Entä Jaakko-herra? Hänessä autuaan isäuskon elämänviisaus näytti
kantavan kolmikymmenkertaisen sadon, kuten vainajan pellotkin hänen
maallisen aherruksensa aikoina.

Kuka saattoi vastustaa Suur-Hollolan nuorta rovastia? Hän oli
lyönyt Kettulan ja muut talonjussit sekä kilpailijansa älyllä
ja lahjuksilla. Tosin tuo kilpajuoksu oli maksanut plootuja ja
taalareita enemmän kuin Plootu-Pentti oli kyennyt kiskomaan koko
siunauksellisen elämänsä aikana. Mutta nyt! Rovastikunta oli hänelle
kuin ruhtinaskunta. Ja hänen rovastilansa oli kukkuroillaan hopeaa,
kallisarvoisia harvinaisuuksia ja muuta komeutta. Sen rikkauden maine
pani piispatkin häntä kadehtimaan. Mutta hänen ei tarvinnut sopivan
hetken tullen muuta kuin ojentaa kätensä painaakseen piispanhiipan
ohimoilleen.

Oh, hän saattoi nauraa rovasteille, piispoille ja äkäpussi
Kettulalle, joka ei enää, saatuaan sanoman tappiostaan, ollut mahtua
nahkoihinsa. Tosin Asikkalan peruna-apostoli lohdutteli miekkosta
vanhalla uskollaan, että muka Herran kirves oli pitkässä varressa.
Mutta tämä ”varsi” näytti olevan tenniläisen mielestä pitkä kuin
vaivaisen nälkäviikko. Ja turhaan hän kiukutteli Asikkalan papille:
”Neh, neh, johan ma sen sanoin, venyttää ja levittää se vain
elämäänsä tämäkin Kruukki kuin piru pergamenttia Eurajoen kirkossa.
Eihän se muuta, Tynnyri-Pentin poika, kuin kaikalehtaa ja meikalehtaa
silkkisillä matrasseillaan...”

Mutta Petteri Heliander, joka oli saanut uudesta rovastistaan
entistään ankaramman esivallan, lauloi kuin lauloikin kostolauluaan
Assyyrian Nebukadnesarista sellaisella hartaudella, että itse Taivas
kuuli hänen ahdistuksensa.

”Sen kullat, hopeat ja vasket, raudat sen
paas survoi hiedaksi, jokaisen hiukkasen”,

hän ulakehteli koko syyskauden juostessaan märkänä koirana
papinpostia rovastilasta rovastilaan ja puolueherralta toiselle.

Ja mitäs tapahtui? Eräänä marraskuisena yönä sattui sellaista, että
”taivaan vahvuuden se pani järkkymään”, kuten Petteri-herra oli
laulamistaan laulanut.

                                                  ⸻

Nastolan Gyllenstjernoilla oli suuret kutsut Seestan-kartanossaan.
Jaakko-rovasti lähtee juhlasta rouvineen ja sisarineen kotimatkalle
tuohtuneena ja suutuksissaan. Hän on saanut herrojen väittelyissä
pistoksia, jotka kihelmöivät vieläkin ärsyttävinä väkäsinä hänen
ylpeätä rintaansa.

Seurassa oli ollut läsnä Porvoon Gammelbackasta leskirouva
Elsa Katariina Sprengtporten saattajinaan nuori upseeri, hänen
poikapuolensa Jaakko Maunu, ja tämän perin nuori velipuoli, kadetti
Yrjö Maunu, joista edellinen oli herrainhuoneessa noussut kiihkein
parjauksin hattuhallitusta ja koko ajan puolue-elämää vastaan. Se
oli muka sairautta! Se oli muka viheliäisintä tyranniaa mitä maa
päällänsä kantoi. ”Valistunut” yksinvaltias — bien entendu! — oli
sen murskaava ja pelastava kansan puolueherrain sorrosta...

Vieläkin, istuessaan kaleeseissa vastapäätä Eeva Kristiinaa ja Liina Ellidaa,
Jaakko-herra purkaa sappeaan noita ”rojalistinulikoita ja
kapinamaakareita” vastaan. Ja hän yrittää ne kuitata ylimielisellä
naurulla. Mutta sisimmässään hän on levoton. Herrojen keskusteluissa
oli viittailtu kirkkoherra Pacchaleniuksen kärsimyksiin ja hänen
ilmiantajiinsa. Tuo nuori upseeri oli näet hyökännyt kiihkein sanoin
piispa Browalliusta ja hänen ”apureitaan” vastaan, yrittäessään
todistella puoluevehkeilyn kurjuutta.

Tämä on nyt nostanut keskellä kuivankoleata marraskuun
Jaakko-herran rintaan ahdistavan myrskyn. Ohitse vaeltavat
karurantaiset järvet ovat riittymäisillään jäähän. Ne makaavat
liikahtamattomina kuin raskas, eloton lyijy. Niissä on alistuvaa
toivottomuutta, joka vavahduttaa Jaakko-herran mieltä merkillisin
onnettomuuden aavistuksin. Ajoneuvojen kulkiessa laaksojen rinneteitä
lehmukset, vaahterat ja pähkinäpensastot vaeltavat ohitse kuin
hautajaissaatto alastomin, varvunhoikin käsivarsin, jalat mustina
paksuina tönkkinä.

Naiset keskustelevat vilkkaasti juhlan tapauksista. Jaakko-herra
katsahtaa nuorikkoonsa kiukku sisimmässään. Tuo tuossa ...
tyyni, alistuva olento, jonka hän kihlasi itselleen pelkällä
sormenviittauksellaan, sydämessään koko ajan himo toiseen naiseen,
ärsyttää tänä hetkenä hänen jokaista hermosäiettänsä.

Thyra Helena! Hän oli luullut pääsevänsä irti tuosta muistosta tällä
aviollaan. Mutta se on käynyt viikko viikolta yhä polttavammaksi.
Eikä hänen yhtämittaisessa vaivassaan ole mitään toivoa.

Mitä häntä nyt auttaa hänen kaikki valtansa ja hänen rikkauksilla
täytetty rovastilansa? Hän on estänyt ostamallaan suosiolla Tuomas Pacchaleniukselta
hänelle luvatut korvaukset ja rovastikunnat.
Hänellä on yhäkin varalta tuota miestä vastaan uusia syytöksiä,
joilla voi tuottaa kärsimyksiä hänen tyttärelleen.

Mutta hänen sydäntään puristaa tänä hetkenä jäänvarma ajatus,
että tuo kaikki on oleva turhaa. Thyra Helena on kestävä mitkä
tahansa tuskat ja häpeät. Mutta hänelle. Jaakko Krookille, hän on
saavuttamattomissa.

Eeva Kristiina koskettaa lempeästi hänen polveansa kuin herättääkseen
hänet synkästä tuijotuksestaan. Mies näyttää havahtuvan kylmän
puistatuksesta, sillä ranta-aukealla on alkanut painaa vastaan
vihurinpuuskia, jotka tuntuvat ennustavan yöllistä myrskyä. Hän
ärähtää kuskia kiirehtimään: ”Eikö sinulle ole ruoskaa, mies? Aja!”

                                                  ⸻

Kotona rovastilassa ei Yrjänä-poika halua mennä nukkumaan
yliskamariinsa Kaisa-piian hätistelyistä huolimatta. Poika tahtoo
väenväkisin nähdä kiiltävien kaleesien ajavan portista ja niiden
häikäisevien lyhtyjen valaisevan pihamaata. Ja konvehtit, jotka
äiti oli luvannut tuliaisiksi — ne hänen on saatava. Hänelle on
sitäpaitsi luvattu tuoda raketti, oikea sihisevä ja sähisevä raketti,
jonka hän saa omin käsin sytyttää...

Ei, hän ei halua, hän ei tahdo! Pieni nyrkki pystyssä hän uhkailee
Kaisaa, joka yrittää tarttua hänen käsivarteensa.

Pieni taisteleva nyrkki pysähtyy. Ovelta on kuulunut harvaan iskevä
mutta luja koputus. Hämärä tuntuu yht’äkkiä Yrjänästä peloittavalta.
Se katsoo lyijypuitteisista ikkunoista ja se tulee hautausmaalta
asti. Sieltä päin se aina tulee, hän tietää sen. Ja nyt hän riippuu
kiinni Kaisan turvallisessa hameessa tämän mennessä avaamaan
ulko-ovea.

Vieraitten tullessa kirjakamariin on täällä niin hämärää, ettei
tulijoista näy muuta kuin haamu. Niitä on kaksi. Toista ei Kaisa
tunne. Mutta hetken kuluttua hän lyö toisen herran edessä helpottuvin
mielin kätensä yhteen: ”Jesmaarin, Lasse-herrahan se...!”

Tuntematon kysyy rovastia. ”Juhlissa, juhlissapa tietenkin”, hän
tokaisee puolittain ivallisesti kuultuaan asian. Ja Lasse Tonnerus
jatkaa: ”Jubileerausta ja flaguleerausta! Mitäpäs muuta...”

Sytytettyään kynttilät Kaisa säikähtää tuntemattoman vieraan
katsetta. Se palaa syvänä, yhteen kohtaan tuijottavana. Hänen
vartalonsa on laiha ja kasvoissa on riutumusta. Mutta niiden juonteet
ovat kireät ja kovat ja miehen ryhti on luja.

Kaarle Fredrik Mollerus on taistellut itsensä puhtaaksi.
Turun-matkansa jälkeen hän on kamppaillut läpi toivottomien öittensä
Thyra Helenan kuva sydämessään. Ja hän on noussut. Hän on ollut
jo monet ajat itsensä herra. Ja nyt hän on tullut, kuten Lasse Tonneruskin,
tekemään tiliä Krookien.

Lasse-herra kiertelee tutussa kamarissa ja pysähtyy suuren
seinäkaapin eteen, jonka hyllyillä kiiltelevät hänen vanhempiensa
pesästä ryöstetyt kalleudet. Hän laskee ne tarkkaan. Ne ovat kaikki
paikallaan — hopeakannu ja pikarit, hänen äitinsä bööminkiviset
korvarenkaat, kultaketju ja kullattu morsiuskruunu... Ja hän
napsauttaa peukalollaan keskisormea, niin että Yrjänä-poika kihahtaa
iloisen naurun. Hän on juuri selittämässä vieraalle sitä merkillistä
rakettia, joka hänelle on luvattu. Tuon miehen kasvot jollain tavalla
säälittävät poikaa. Hänen täytyy nojailla sen polvea vastaan ja
sitä salavihkaa taputella. Ja eikös! Vieraan jäykät suun juonteet
sulautuvat hetkeksi herkkään myhäilyyn.

Mutta kun kuuluu pihaportilta kaleesien pyörien ratina, hänen
huulensa sulkeutuvat jälleen päättävästi, kuin kostajalla, joka on
päättänyt iskeä vihamiehensä maahan ja armottomasti.

Ja hän vetäytyy kamarin hämärimpään nurkkaan, aivankuin
valmistautuakseen viimeiseen taisteluun.

                                                  ⸻

Talon emäntä ja Liina Ellida olivat, järjestettyään vieraille
tarjottavaa, vetäytyneet huoneisiinsa. Mutta herrat ovat jääneet
istumaan saliin upeasti palavien kynttelikköjen äärelle, joiden
levottomat liekit heijastelevat korkeisiin seinäpeileihin. Uudet,
taiteellisesti koristellut pellavatapeetit tanssittavat niiden
valossa siroja rokokoohahmojaan, paimenettaria, karitsoita ja
lintuja. Pöydällä helmeilee hopeahaarikoissa piccadonviiniä ja
höyryävässä kannussa totivettä.

Rovasti on vierailleen ylenpalttisen kohtelias. Mutta hän näyttää
menettäneen entisen varmuutensa. Hän tapailee keskustelunaiheita
sieltä täältä. Nämä kuitenkin tyrehtyvät, sillä vieraat vastailevat
yksikantaan, vieläpä Lasse Tonnerus häijysti naurahtaen, röyhkeästi
ryypäten ja huitaisten halveksivasti kädellään.

Vihdoin puhui jäyhin äänin Karpoon kappalainen, tuijottaen katse
rävähtämättä kynttelikön liekkeihin: ”Niin, vuosia on kulunut. Sinä
olet noussut kunniaan ja minut on peitetty häpeällä.”

Jaakko-herra nosti lasinsa, yritti naurahtaa ja laskea leikkiä. Hän
alkoi kiirehtien kertoa Glansenstjernain juhlasta. Siellä olivat
olleet mukana eräät Sprengtportenin veljekset, hän heitti nimet
esiin näytellen huvittunutta halveksumista. Ja ajatella ... heistä
nuorempi, parraton kadettinulikka, oli haastanut kaksintaistelua
eversti Bildsteinin Erkki-pojan kanssa. Oo, diable! Ja mistä hyvästä?
Nuoresta talon tyttärestä, Anna Elisabetista, joka oli vielä pelkkä
lettipäinen tytönheilakka...

Mutta kesken juttuaan hän kuulee Molleruksen uhkaavat sanat: ”Minäkin
olen tullut vaatimaan kaksintaisteluun — sinut. Oletko valmis?”

”No, mutta miksi, veli hyvä”, yrittää Jaakko näytellä yhä huoletonta.
”Mehän olemme olleet aina, opiskeluajoista saakka...”

Mutta kappalainen jatkaa, sana sanalta, tuijottaen jonnekin loitolle,
kuin kaukaisen papintupansa yksinäiseen talikynttilään: ”Minä,
Kaarle Fredrik Mollerus, olin muutamia vuosia sitten Turun akatemian
dosentti, ja minulle ennustettiin loistavaa tiedemiehen uraa. Ja nyt!
Mikä minä olen? Sarkavaatteinen köyhälistöpappi...” Katse kääntyi
hitaasti kohti Jaakkoa ja kivenkovana putosi kysymys: ”Satutko
muistamaan, kuka sai aikaan sellaisen saatanallisen metamorfoosin?”

Rovasti nosti uudestaan lasinsa halveksivasti hymähtäen. Hän aikoi
juoda tuon juopoksi luulemansa papin nukkumahumalaan. Lasse Tonnerus
kulautti silmät kiiluen, punaista tukkaansa pöyhien pitkän siemaisun.
Mutta Karpoon pappi maistaa ohimennen pari pisaraa ja jatkaa äänen
sävyttyessä vähitellen katkeraksi: ”Muistatko, minkä näköinen olin
silloin? Tuuheatukkainen, valkeakasvoinen nuori mies. Ja minulla
oli morsian, hyväntekijäni, Vanajan kirkkoherran, jalo ja kaunis
tytär. Satutko muistamaan, kuka minulta ryösti nuoruudenrakkauteni
morsiamen, Thyra Helena Pacchalenian?”

Viimeisissä sanoissa oli ollut sellaista särkevää tuskaa, että Jaakko
kauhistui sisimmässään.

Mutta hän naurahti kuin naurahtikin vielä kerran huolettomasti: ”No,
mutta, arvon veli, minulla on puolisonani Eeva Kristiina Hahr, kuten
itse näit ja havaitsit! Enkäpä ihmettelisi”, hän lisäsi viekkaasti,
”vaikka Thyra Helena vielä tänäkin hetkenä vuottelisi...”

”Minuako muka, sinä valheen poika! Hän, Thyra Helena, ei voi odottaa
muuta kuin kuolemaa, sillä hänen jalo sydämensä ei ole kestävä sitä,
että hänen nuoruudenrakastettunsa on ilmiantaja ja jokaisen ihmisen
silmissä kunniaton roisto...”

”Hoosiannaa, ruustinna, sanoi Tennilän Kettula!” härnäsi Tonneruksen poika
. ”Muistaako herra rovasti sellaista miestä? Kippis!”

Jaakko-herra näytti menettävän lopultakin kärsivällisyytensä. Hän
nousi tuolin rymähtäessä kauas taakse päin. ”Ulos, lurjus!” hän
ärjähti studiosukselle. Lasse-herra hoipahteli kirjakamaria kohti,
mutta ärhenteli vielä ovelta: ”Se mies tietää yhtä ja toista siitä
huutokaupasta, josta Plootu-Pentti ryösti äiti muorin morsiuskruunun,
hih!”

Jaakko kohautti olkaansa katse tähdättynä koko ajan Kaarle Fredrikiin
. ”Minuako sinä tulet syyttämään siitä, että alennuit
ilmiantajaksi, kuten itse tunnustit?” hän kysyi purevasti. ”Ja minä,
minäkö tein sinusta salajuopon ja rentun, joilla arvonimillä olet
niittänyt — en vérité! — kaunista mainetta?”

Mutta hän vavahti omia sanojaan nähdessään niiden vaikutuksen.
Kaarle Fredrik oli tarttunut päähänsä. Silmäluomet puristuivat
kiinni. Hän haukkoi ilmaa, aivankuin elämän loppumaton vääryys olisi
hirttonuorana kuristanut häntä kurkusta. Vähitellen avautuivat hänen
silmänsä, joista nyt paistoi pohjaton suru ja kärsimys. ”Niin,
minä olin juoppo”, hän takoi hiljaa nyrkkiään pöytään. ”Minä olin
renttu. Minä olin pyhässä virassani valapatto. Minä ajoin piruja pois
perkeleellä. Ja minun sieluni oli todellakin tulla yhtä mustaksi
kuin teidän, te pikku konnat ja suuret konnat, jotka nyt hallitsette
maailmaa.” Puhujan katse naulitsi merkillisellä tavalla kuulijan
paikalleen.

Viime sanojen solvauskaan ei kyennyt nostamaan Jaakko-herraa
vastarintaan. Hän ei ollut koskaan nähnyt kenenkään silmissä
tuonmääräistä kärsimystä. Niiden pohjalta uhosivat häntä vastaan
kaikki hänen tekonsa, niiden marttyyri, joka katsoi häneen kuin
satojen nuolten lävistämä pyhimys. Ja kuitenkin samalla kertaa kuin
henkien maailmasta saapunut kostaja, tuomiossaan vääjäämätön ja
armoton. Ja tuo kärsimyksen ruumiillistuma jatkaa: ”Niin, minä olin
kadotuksen oma.” Ja hänen äänensä särkyi hetkeksi. Mutta se sortui
vain muuttuakseen kokonaan uudeksi, haaveelliseksi ja helläksi:
”Mutta minun tarvitsi vain vielä kerran eräänä onnellisen katkerana
hetkenä nähdä hänen kasvonsa löytääkseni vastamyrkyn oman sieluni
käärmeenmyrkylle. Ja minä nousin, minä kamppailin yksinäisessä
tuvassani, minä vaelsin autioilla rannoillani, minä puhdistin
itseni köyhien seurakuntalaisteni kanssakärsimyksissä ja saarnojeni
tulessa. Mutta ansio on yksin hänen, hänen jalon kauneutensa, joka on
totisesti Jumalasta syntynyt...”

Tuli hiljaisuus, joka oli pelkkää kovaa ja mykkää marraskuunyötä.

Vähitellen Kaarle Fredrikin kasvoilla juonteet lujittuivat jälleen.
Hän nousi hitaasti. Ja nyt hän puhui lujin äänin ja asiallisen
varmasti: ”Saatuani tietää, että hänen puhtaan sydämensä oli ollut
lopultakin mahdotonta alistua sinun tahrattavaksesi, tunsin saaneeni
autuaan palkan yksinäisestä kamppailustani. Ja kun kuulin sinun
uusista vehkeilyistäsi kasvatusisäni oikeuksia vastaan, päätin vaatia
sinut tilille. Sinun on korjattava väärät tekosi viimeistä kirjainta
myöten...”

”Kukin katsokoon eteensä ja ajallaan!” puuskahti Jaakko. ”Se on tässä
maailmassa laki, hyvä herra.”

”Sinä lähdet vielä tänä yönä, tällä hetkellä kaleeseillasi ja
minun kanssani Vanajan pappilaan, ja sinun on tunnustettava siellä
läsnäollessani Thyra Helenalle ja hänen isälleen konnantekojesi
jokainen salapisto ja temppu. Sinun on todistettava, että todellinen
ilmiantaja olet sinä ja piispa Browallius. Teetkö tämän? Vastaa!”

”No, mutta ... sinähän hourit, veli hyvä...!”

”Koko sinun rovastikuntasi paloviina ei saisi minua tällä hetkellä
hourimaan. Teetkö tuon kaiken ja lisäksi hankit kirkkoherra
Pacchaleniukselle hänelle kuuluvan korvaussumman ja Lohjan rovastikunnan,
jotka olet häneltä apureinesi varastanut? Teetkö?
Vastaa. Muussa tapauksessa on Herran tuli polttava sinut ja sinun
huoneesi!”

Jaakko-herra näki, ettei tuota miestä vastaan auttanut muu kuin
säälimätön taistelu. Nöyrtyminen, polvistuminen tomuun ja tuhkaan,
häpeä ja ruikuttelu ei totisesti sopinut hänen luonnolleen. Hän
sinkosi umpimähkään: ”Oo, mikä saarnamies sinusta onkaan sukeutunut!
No, mene, mene, saarnaa itse nuo ’suuret totuutesi’ Vanajan pappilassa
. Minä olen lainaava sinulle vielä parihevoset ja vaunut
tallistani!”

”Se ei riitä tällä kertaa, Jaakko Krook”, iski yhtä lujasti vastaan
Kaarle Fredrik. ”Meidän oikeutemme vaatii, että saatanakin kerran
tunnustaa itse oman saatanallisuutensa! Eikä ainoastaan meidän vaan
jokaisen rehellisen ihmisen tässä maassa, sillä te olette hajuvesin
pirskoitettu ruttohisten joukko koko tälle kansalle.

”Te näyttelette valtiomiestä! Mutta ette ole mitään muuta kuin
peruukkipäisiä nuorallatanssijoita. Te huudatte tekevänne historiaa.
Ja totisesti! Te teette sitä. Mutta ainoastaan jälkeentulevaistemme
naurunaiheeksi tai surkuttelevaksi inhoksi. Vieläpä te julkeatte
puhua totuuksista. Ettekä te kuitenkaan ole mitään muuta kuin
pikkuruisten kamarifilosofien apinoitsijoita. Ja mikä viisauksien
viisaus! Te ette pelkää matkia edes profeetoita. Ja teissä asuu
kuitenkin pelkkä rienauksen henki. Mutta rienaajiksikin te olette
pieniä, hiirenpieniä piruja, joilla on päässä myssy tai hattu. Ja
kaikilla yhtä nöyrät polvet ja yhtä hervoton niska. Paljon ääntä ja
vähän villoja, sanotaan.

”Teille kannattaisi pelkästään nauraa, jollei olisi karvas tosiasia,
että sadasta pienestä pirusta syntyy kokonainen saatana. Siispä
vastaa minulle, sinä pikkupiruista älykkäin, teetkö tahtoni mukaan,
vai haluatko julkista taistelua. Minulla ei ole omasta puolestani
mitään menetettävää. Vastaa!”

Jaakko-herra menetti kokonaan malttinsa. Hän astui pitkin askelin
eteisen ovea kohti. Pysähtyi täällä. Ja huudahti silmät palaen
korskeata vihaa: ”Tässä rovastilassa on tapana heitättää kiertävät
pappisrentut rengeillä ulos!” Hän käännähti taas. Mutta samassa
seisoo hänen edessään avautuvassa ovessa Lasse Tonnerus, toinen käsi
ja käsivarsi täynnä vanhempiensa kalleuksia ja toisessa kädessä suuri
hopeamalja täynnä paloviinaa.

”Hoosiannaa, sinä Plootu-Pentin poika! Nyt ryypätään minun autuaan
isäni hopeapikarista veljenmaljat! No, no, kippis, hammas karvaaksi
vaan. Kyllä ennätät lakituvassa selvitä, kun Kettula, Ollila,
Vähä-Mattila ja Vehkoo vannovat sinua varkaan ja ryövärin pojaksi.
Hoi, veli, hoi!”

Yhä raivostuneempana työnsi rovasti nyrkillään reuhaajaa rintaan,
niin että tämä horjahti nurin, jolloin hänen korunsa sinkoilivat
pitkin lattiaa. Eikä Lasse-herra ennättänyt kömpiä pystyyn, ennenkuin
ovi oli kumahtanut kiinni rovastin rientäessä pihamaalle päin.

Kaarle Fredrik oli kääntynyt tuijottamaan päätyakkunasta
pilkkopimeään yöhön. Mutta Tonneruksen pojassa oli sammunut
viimeinenkin järjen kipinä. Hän hapuili kalleuksiaan. Ei saanut niitä
käsiinsä. Ja hän kimmahti ylös sokeassa raivossa. ”Vai pitkässä
varressa Herran kirves? Jumalavita!” hän huusi. Paiskasi raskaan
hopeahaarikkansa umpimähkään pöydälle, jolla toinen kyntteliköistä
kaatui. Samassa vimmassa hän hyökkäsi pöytää vasten. Hän pysyi
vaivoin pystyssä. Jalat olivat kuin halvatulla. Mutta päässä kohisi
humala. Se tuntui rikkovan aivot... Se kiristi ohimoita. Se pani
itkemään ja kiroamaan, tekemään jotakin tavatonta.

Kaarle Fredrikin ääni kuului jyrähtäen hänen korviinsa. Se käskee
häntä vaikenemaan. Mutta onneton on saanut käsiinsä pöydältä raskaan
palavan kynttelikön. Tämä nousee korkealle hänen raivokkaassa
otteessaan. Ja samassa hullussa raivossa se lentää pihanpuoleista
akkunaa kohti.

Lasit helähtävät. Autuas vapautumisen tunne avartaa nuorukaisen
rintaa. On aivankuin poikaiän katkeruudet olisivat haihtuneet
tuhansina männinkäisinä pimeään yöhön. Vuosien alennustila, jolloin
hän oli saanut juosta kurjasta armopalasta ”leskien ja orpojen
huoltajan” koronkiskurina talosta taloon, istua kuskipukilla,
värjöttää nurkissa odotellessaan punakan rovastinsa lähtöä juhlista
kotomatkalle, tuo kaikki ja poika-ajan yksinäiset vaikerrukset se oli
nyt reväisty auki kuin ristilukkien summaton verkko...

Kaarle Fredrik on juossut rikottua akkunaa kohti, sillä sen verhot
olivat syttyneet tuleen. Hän yrittää aluksi kämmenillään sammuttaa
liekkiä. Mutta tämä nuolee jo salakavalana akkunan kumpaakin puolta
ja öljyvärein maalattuja pellavatapeetteja. Äkkiä se rientää näiden
pintaa hyppelehtivänä kulona.

Lasse Tonnerus seisoo säikähtyneenä. Eikä osaa ryhtyä mihinkään.
Kaarle Fredrik kuulee salin sisäovelta talon emännän kauhistuneen
kirkaisun, joka katoaa taas yht’äkkiä kuulumattomiin. Ja tuli on
ahmaissut jo muutkin akkuna- ja oviverhot. Hän riuhtaisee takin
yltään ja huitoo epätoivoisena. Mutta koko huone on humahtanut tuleen.

Hän näkee Jaakon juoksevan ohitseen mustana haamuna ja katoavan
peräkamariin pelastamaan vaimoansa.

Kaarle Fredrikin silmiin välähtää samassa kuva pienestä
Yrjänä-pojasta, joka oli nojaillut leperrellen hänen polveensa.
Herrajumala! Se nukkuu yliskamarissa äitinsä kanssa... Ja katto!
Tietenkin malkakatto ja tuohta alla. Tällaista taloa ei voi mikään
sammuttaa... Mutta ihmiset, ihmiset!

Hän hamuaa eteiseen. Juoksee ullakon portaat. Savu syöksee jo sieltä
häntä vastaan. Mutta nukkujat eivät ole edes heränneet. Kolmen
kamarin ovet häämöittävät eri puolilla. Hän avaa ne kaikki. Takana
päin nielevät jo liekit portaita. Vihdoinkin... Liina Ellida kavahtaa
vuoteesta. Pelastaja kietoo pienestä vuoteesta pojan peitteeseen.
Huutaa äitiä seuraamaan. He syöksyvät portaita alas.

Koko talo on jo herännyt. Mutta melkeinpä olemattomin sammutuskeinoin
ei tulelle mahdeta mitään. Aamutuuli on noussut rajuiksi
puuskapäiksi. Se syöksee räiskyen tulen piharakennuksia kohti. Koko
talo palaa perustuksiaan myöten, se palaa aittoineen, navettoineen
ja talleineen, joista saadaan vain eläimet pelastetuiksi. Jälelle ei
jää mitään muuta kuin vanha sauna ja riihi. Eikä rovastilan suurista
hopeavarastoista, kalleista koruista, maalauksista ja kalustosta
ennätetä pelastaa muuta kuin rippeitä.

Jaakko Krookia on kohdannut taloudellinen tuho. Hänen vaimonsa
myötäjäiset olivat hajonneet Tukholman herrojen taskuihin ja yhtä
suuri osa tuohon ... hänen rovastilansa rauniotuhkaan. Ja Krookien
sukuomaisuus, joka sekin ajan tavan mukaan oli sälytetty talon
hopeaan, vaatevarastoihin ja kalleuksiin, oli mennyttä. Jaakko-herra
joutui sanalla sanoen maallisessa katsannossa kitumaan pitkiksi
ajoiksi, ehkäpä koko elämäniäkseen.

Seuraavina päivinä selvitettiin palon syy, joksi osottautui
yksinomaan Lasse Tonneruksen raskas, mutta korvaamaton humalateko.

Kaarle Fredrik oli saatettu pahoja palohaavoja saaneena Alestaloon,
johon lukkari Heliander pitäjän välskärinä oli tullut häntä hoitamaan
ja josta muutkin pappilaiset saivat väliaikaisen tyyssijan.

Eräänä aamuna seisoo kartanon pihamaalla hevonen valmiiksi
valjastettuna kiesien eteen. Ja Jaakko istuu porstuanperäisessä
kamarissa Kaarle Fredrikin vuoteen vieressä.

”Olen lähdössä Vanajan pappilaan”, viittaa Jaakko pihalle,
ajoneuvoihin. ”Olen puhdistava sinun maineesi Thyra Helenalle ja
hänen isälleen. Sillä”, hän huokaa raskaasti, ”tätä ei saanut aikaan
yksinomaan kurja sattuma, vaan minun oma kurjuuteni ja Herran käsi”.

Miehen hartiat olivat lysähtäneet kokoon. Sairas näki ensi kertaa
elämässään kyynelten juovia entisen opiskelutoverinsa kasvoilla,
Jaakon jatkaessa tyrehtyvin sanoin: ”Syy on yksin minun... Se oli
minun himojeni helvetinlieska. Ja minä tiedän, millä vastatulella
minun ... on se sammutettava — katumuksen kuluttavalla tulella...”
Kaarle Fredrik nosti kuin lohduttaakseen kättänsä. Mutta tämä oli
kiedottu raskaisiin kääreisiin. Ja se vaipui tuskaa tuottaen takaisin
peitteelle.

Jaakon poistuttua hänen huulensa vavahtelivat tuskasta ja
aavistelevasta riemusta. Ja hänen riutuneisiin silmiinsä palaili
kuin monen monien sumeitten verhojen alta jotain niiden entisestä
valoisasta katseesta.

Eikä ollut kulunut täyttä viikkoakaan, kun saman vuoteen äärellä
istuu Thyra Helena pitäen sairaan tervehtyvää kättä omassaan.
Raikas ulkoilma on tullut hänen mukanaan huoneeseen. Marraskuisen
auringon kirpeät säteet valaisevat hänen tuuheat hiuksensa. Niissä
on syksyisen havumetsän tuoksu. Aamupakkanen on niihin sirotellut
huurretta, joka noruu nyt ohimohiuksilla kimmeltävinä pisaroina.
Niistä uhoo toipuvaan mieheen huumaavaa voimaa, joka muistuttaa
kevättä.

”Sinä tyhmyri, suuren suuri tyhmyri”, Helena kuiskii. ”Miksi et
tullut? Olisinhan uskonut, olisinhan...”

”Katsos”, hymyili Kaarle Fredrik, ”erääseen kirjeeseen oli
kirjoitettu: ’Sinä kadotettu’... Ja minun täytyi siksi tulla...”

”Syy oli minun, minun! Minulla oli sinun avoimien silmiesi katse
ja sinun puhtaat kasvosi sydämessäni tyttövuosistani saakka. Ja
ensimmäisen koettelemuksen yön tullen minä en enää niitä nähnyt. Minä
kadotin ne ... oman heikkouskoisuuteni vuoksi. Minussa on syy, rakas,
minussa.” Ja Thyra Helena suuteli rakastettunsa huulia, painoi hänen
päänsä rinnalleen itkien säälistä ja ilosta.

”Ja kuitenkin minun täytyi se kestää, rakas”, hymyili mies. ”Katsos,
tyhmyydestäkin täytyy maksaa tässä maailmassa, varsinkin tällaisesta
sarvettomasta pässinpäästä kuin minulla!” Mies sipaisi ohutta
tukkaansa. Ja näytti kättään, jonka selkämys oli pelkkää punertavaa
arpea. ”Katso nyt näitäkin koreuksia”, hän puhui kuin itselleen
suuttuneena.

”Koska ne ovat arvet miestä rumentaneet?” Thyra Helena painoi kättä
rinnalleen, suuteli sitä, hymyili ja nauroi, ruiskukansilmien
kylpiessä kuin aamuisessa pellon kasteessa.

Mies riehahti mukaan. He nauroivat molemmat uutta, onnellisempaa
naurua kuin koskaan ennen elämässään. Ja he unohtivat vuosien
kärsimykset kuin lapsellisen painajaisunen, jossa oli ollut vain unen
tyhmyyksiä ja hulluutta.

                                                  ⸻

Mutta director cantus Petteri Heliander istui tällä kertaa Alestalon
lauantaisaunan kynnyksellä, sivahutti pienenpienen salaryypyn
ehtahopeaisesta taskumatistaan, jonka Katri-rouva oli antanut
hänelle hääpäivänsä aattona puhemiehenlahjaksi, kuten sulhasmieskin
seitsentaskuisen paitansa.

Ja miten ollakaan ... hänen muistellessaan eräitä aikaisempia
saunanlämmityksiään, oman itsensä, autuaan herra Benediktuksen ja
monien muiden lähimmäistensä saamia ankaria lauantailöylyjä, hänen
mieleensä herahti vanha teinilaulu, joka tuntui sopivan ikäänkuin
päättäjäisvirreksi koko tämän elämän milloin naurettaville, milloin
tulenpalaville kinkeripäiville.

”Opin sauna autuas aina,
Koska vitsoill’ vihdoillaan,
Ei saerasta siit’ saunasta,
Kuin kylmält’ kylvötellään”,

hän hyrähteli siitä värssyn nuotti nuotilta. Entistä pahemmin
särähteli hänen kuuluisa tenorinsa. Mutta hänen iloinen
aataminomenansa nousahteli kerkeästi, vieläpä ylpeästi, sillä
selväksi oli käynyt, että lukkari ei ollut lopultakaan mikään papin
lakkari. Jos olikin koko maailman meno ylimalkaan pelkkää papin
paasausta ja lukkarin lurahuttamista, oli kuitenkin hänellä, Petteri Helianderilla,
raikas sydän, iloinen mieli ja eräät riemukkaat
elinvuodet vielä jäljellä. Ja sitten — jäivätpähän Ulla-Sofialle
leskenkapat ja armovuodet, ehkäpä, kukaties, tenaville ...
laulunlahja ja parseelit, uusien ja yhä uusien saunanlämmityksien
varalta.