3.

Tuomas Pacchaleniuksen pappila hitaasti vaeltavan Vanajanjoen
partaalla on pieni ja vaatimaton, sillä sen isäntä ei kuulu suinkaan
ajan pappisylimystöön. Päärakennuksessa ei ole enempää huoneita kuin
pieni sali, porstuan peräkamari, joka palvelee kirkkoherran työ- ja
kirjastohuoneena, suuri väentupa ja vinttikamari — siinä koko
pappilan komeus.

Ei ole hienoja paneeleja katoissa tai seinissä, kuten Krookien
pappishovissa — salinkin katto on vain höylättyä lautaa raskaine
parruineen.

Mutta tässä pappilassa on kauttaaltaan viihtyisän kodikasta.
Sali, värikkäine mattoineen ja korkeine kaappikelloineen, joka
takoo juhlallisen vakaasti aikaa nurkkakaapin ja tummansinisen,
punakuvioisen seinäarkun välissä, vieläpä heikeä-äänisine
spinetteineen, ottaa tulijan aivankuin lämpöiseen syliinsä.

Kaikkialla tulee näkyviin ahkerien naiskäsien huolekas jälki.
Vieläpä ulkona, tanhualla. Talon emäntä ja tytär ovat touhunneet
etelänviettoiselle joenpenkereelle upean ryytimaan. Ja sieltä saa,
varsinkin näin elokuussa, monenlaista hyvää sekä ruokapöytään että
lääkkeeksi: on salaattia, jonka tiedetään auttavan kuumetaudeista,
on persiljaa, joka vuorostaan lisää lämpöä vereen, vieläpä kissan
juustot vatsalääkkeeksi, puhumattakaan retiiseistä, kupuja
juurikaalista ja sokeriherneestä.

Salissa katetaan parhaillaan päivällistä. Jaakko-maisteri, seurassaan
Vähä-Savon tuomari Juhana Henrik Wijkman, on jo saapunut. Mutta
Hollolan naisvieraita odotetaan vasta illaksi tai huomiseksi.
Herrat istuvat isännänkamarissa lievän bischofi-boolin ääressä.
Tuomas-herra, viisissäkymmenissä oleva pappi, hiljainen oppinut,
mutta palava saarnamies, johtelee keskustelua, tulevan vävypojan,
maisteri Molleruksen, täytellessä yhä kiihtyvän väittelyn lomaan
nurkkahyllyltä herrojen höyrähteleviä piippuja.

”Niin, hyvät herrat”, puhui isäntä hymähdellen, ”teillä on Wolffinne
ja muut muotifilosofinne, hyöty- ja järkioppinne. Minä vähäiseltä
osaltani riipun kiinni ennemmin vaikkapa vanhassa Epikteetoksessani.
Mitä tätä kansaa auttaa teidän poliittiset tappelunne ja esimerkiksi
tämä hattuhallitus, jonka tyrannius ei ole sen parempaa kuin Rooman
keisariajan mielettömimmillä Commoduksilla ja Heliogabaluksilla...?”

”Oikein, veli, sitä ne juuri ovat... nämä hattumaakarit —
pikkutyranneja, jotka hallitsevat ranskalaisilla lahjuksilla ja
kätyröivät tuossa paikassa meidät uuteen sotaan!” huudahti Vähä-Savon
tuomari — perin juurinen myssy.

”Ja te, rakkaat myssyt, te valmistatte parhaillaan uutta
vaalitappelua ryssäläisillä hopearuplilla, vai kuinka?” naurahti
kirkkoherra. ”Ei, hyvät vieraani, oikeus on vanhempi kuin kaikki
teidän hallituksenne. Tosin myssyt ovat vaarattomampia, koska
Herramme on suonut heille hämmästyttävän runsaat unenlahjat, kun
taas hattuherrat, no, niin — hehän taluttelevat vimmatulla innolla
viattomia syntipukkeja mestauslavoilleen, kuten...”

”So, so, setä hyvä”, tokaisi lomaan sormi pystyssä Mollerus,
”tuollaisilla totuuksilla puhutte pian viisaan päänne hirteen”. Ja
lyöden leikillään Jaakko-maisteria olalle hän jatkoi: ”Muistakaa,
setä, että Jaakko-veljemme tulee kreivi von Rosenin luota, on
kukaties hänen suosikkinsa ja ostaa sinun päälläsi lopultakin
hovisaarnaajan viran tai koko Hollolan...”

Seura nauroi. Puhe oli leikkiä. Mutta Jaakko Krookin nauru oli
väkinäistä. Hänen kylmä, luja otsansa pysyy ilmeettömänä, yhtä kylmät
harmaat silmät peittyvät laskelmallisesti yläluomen alle. Mutta
tiheät kulmakarvat liikahtavat ärtyneesti. Ja paksuhkot huulet,
jotka intohimoisin juontein ja herkästi värähtelevinä näyttävät
merkillisen ristiriitaisilta kylmissä, melkein liikkumattomissa
kasvoissa, ne ne nytkin pettävät tämän politiikan ”laskumestarin”,
kuten isä-Krookilla oli usein tapana poikaansa nimitellä. Ne
vääntyivät halveksivaan nauruntapaiseen. Ja hyvin hoidettu käsi
heilahti sipaisemaan tiheätä tummanruskeata tukkaa, joka oli lievästi
vain ohimoilta puuteroitu. Käsi tosin pysähtyy kuin käskystä, ja hän
tokaisee: ”Ei vaaraa, mon frère, minun hattuni ei kykene peittämään
Krookien liiankin kuuluisaa yömyssyä, ei ainakaan kreivi von Rosenin
mielestä.” Puhuja oli naurahtanut. Mutta hampaat puristuivat yhteen
yht’äkkisestä kiukusta. Hän ei näet ollut onnistunut matkallaan.
Hovisaarnaajan arvo oli jäänyt saamatta. Kenraalikuvernööri oli
viittaillut isä Benediktuksen asemaan myssyjen johtomiehenä. Pojan
olisi muka saatettava isänsä ”oikeaan käsitykseen maan ja hallituksen
toiveista”, siinä tapauksessa hän, herra kreivi, oli mielisuosin
lähettävä puoltolauseensa perintöruhtinaalle.

Sanat olivat olleet sirostellun hämäriä. Mutta Jaakko-maisteri
oli käsittänyt, ettei hänellä eikä hänen Kaarlo-veljellään, joka
havitteli kenraalikuvernöörin sihteeriyttä, ollut mitään toiveita,
niin kauan kuin isä-rovasti pauhasi hattuhallitusta vastaan.

Jaakko-herra ei tänä hetkenä tietänyt, oliko syytä olla hattu vai
myssy. Siksi hän etupäässä katseli ja kuunteli, hakien käsinojaa,
josta kiepahuttaa itsensä oikealla hetkellä oikeaan satulaan.

Kirkkoherra käänsi keskustelun syvemmille vesille. Ajan
uskontokysymykseen: kirkonoppiin ja valistusaatteiseen deismiin.
”Mitä vähemmän opinkappaleita, sitä puhtaampi on meidän uskomme. Ken
rakastaa Jumalaa ja on oikeudenmukainen lähimmäistänsä kohtaan, hänen
ei tarvitse, ei pappina eikä sanankuulijana...”, alkoi Tuomas-herra.

Tuomari Wijkman kaiveli myrtyneenä ruosteisia hampaitaan, joita
tänäkin hetkenä pahasti porotti ja pakotti. Ne olisivat vaatineet
turtuakseen joko hattujen haukkumista tai tuiman viinaryypyn, mutta
ei missään tapauksessa ikävän pitkiä saarnan juuria.

Jaakko-maisteri löi naurahtaen syrjäiskun isännän ajatukseen.
”Huomaan, että setä vastustaa järkioppia, mutta latelee parhaillaan
rienaaja Voltairen pirullisimpia älynleimauksia.”

”Pirukin saattaa puhua joskus Herran suulla”, hymähti Pacchalenius.
”Mutta nämä ajatukset uskosta oikeudenmukaisesti hallitsevaan
Jumalaan ja oikeamieliseen ihmiseen on jo aikoinaan lausunut minun
Epikteetokseni ’Ojennusnuorassaan’. Ja te, nuoret, sanotte ne
tunnustavanne. Mutta saarnoissanne te ne salaatte kansalta. Te
aivankuin tahdotte kivittää kovilla opinkappaleilla sen pääparan
entistäkin tyhmemmäksi.”

”No, mutta, rakas setä, vanhana klassikkona teidän toki pitäisi
muistaa, että mikä sopii Jupiterille, ei sovi härälle eli tälle
aapis- ja katkismuskansallemme”, naurahti Jaakko-maisteri.

”Siinä, juuri siinä”, huudahti isäntä, ”on teidän ranskalaisen
älyleikkinne vilpillisyys, se kuurnitsee hyttyset ja nielee
iänikuiset kameelit”.

”Totta, totta, hyvä setä”, innostui Mollerus. ”Mutta ette kieltäne,
että meidän ’muotifilosofimme’ Christian Wolffin ajatus sopusoinnusta
ja ihmisen onnellisuudesta perustuu kaikessa järkioppisuudessaankin
— juuri tuohon oikeudenmukaisuuden luomaan harmoniaan...”

”Voi, voi, sinuas, Kaarle Fredrik!” huudahti talon tytär Thyra Helena,
joka oli tullut kutsumaan herroja atrialle, ”etkö muista,
senkin kieroilija, tunnustaneesi, että Wolff on tärvellyt koko
Leibnizin jalon opin ’ennalta asetetusta harmoniasta’, madaltanut
sen jumalallisen kauneuden pelkäksi sielun ja ruumiin riiteleväksi
avioliitoksi!”

”Hyvä, hyvä, Helena!” huudahti Jaakko. Hänen kylmiin silmiinsä
oli syttynyt harvinainen tuli. Hän nousi notkeasti ja jatkoi kuin
yksinomaan Helena-mamsellille: ”Sinä olet, totta vieköön, kymmenes
viisauden muusa!” Ja hän tavoittaa Helenan kättä tätä suudellakseen.
Mutta Helena jatkaa kiusoitteluaan: ”Vai jäljittelee rakas serkku
ukko Gottschedin runonpätkää ’Leipzigin satakielelle’, madame von Zieglerille
! Etkö löytänyt Leipzigin kuuluisasta yliopistosta mitään
omia ajatuksia, vai...?”

Hänen valoisan otsansa alta ilkamoivat ruiskukan siniset silmät ja
hänen värehtivät hymykuoppansa melkeinpä nolostuttivat hetkeksi
taitavan sanamiekkailijan. Hän ei ollut monien matkojensa vuoksi
viime vuosina paljoakaan nähnyt vähäorpanaansa. Ja nyt...
saavuttuaan, jo ensi päivänä, hän tiesi syttyneensä tuon älykkään
neidon viehkeyteen. Helena -- toisen morsian, ja hän itse ...
piispantyttären sulhasmies. No, samantekevää. Hän oli tottunut
valloittamaan. Hän halusi jatkaa leikkiä. Jo opiskeluajoilta hän oli
tottunut vähäksymään Kaarle Fredrikiä, jonka avomielinen, hieman
saamaton ja sinisilmäinen tunteellisuus oli häntä hymyilyttänyt.
Näinä päivinä hän oli väläytellyt Thyra Helenalle leikkisän riitelyn
sävyissä hiotuimpia kavaljeerintaitojansa eikä jäänyt nytkään
vastausta velkaa.

”Sodassa on kaikki luvallista, rakas serkku à la guerre comme
à la guerre!” hän heitti vastaan vanhan iskulauseensa. ”Niin
väitetään ainakin Euroopan kahvilassa eli Pariisissa.” Ja hän
tarjosi käsivartensa Helena-mamsellille valloittaakseen hänen
pöytäkumppanikseen.

                                                  ⸻

Vähä-Savon tuomari oli saanut inkiväärin ja muskotin tuimistamat
ruokaryyppynsä ja alkoi päästä parhaaseen puhevimmaansa, kuten
aina löylyyttäessään hattuja, joita hän piti syyllisinä moniin
onnettomuuksiinsa.

Hänen paikoittain rokonarpinen naamansa, kallelleen solahteleva
piiskaperuukkinsa, kulunut nuuskan värinen lievetakkinsa ja
nuhraantuneet keltaliivinsä tekivät hänestä — niin tuomari ja
entinen pormestari kuin olikin — ilmeisen rappioherran. Hänen
räyhähtelevä voivottelunsa, joka helposti suli myöskin pariin
pirahtelevaan itkuntippaan, kirotuita kohtaloitaan ja vainoojiaan
vastaan saattoi kuulijan kuvittelemaan hänet onnettomaksi
marttyyriksi. Mutta kun hän vimmapäissään — ja varsinkin humalassa
— tuskin salasi sitä, että hän sai Venäjän Tukholman-lähetystön
sihteeriltä Juhana Simolinilta moniin rahahuoliinsa kätyrinapua
milloin plootuissa, milloin dukaateissa, nimitettiin häntä
vastustajien kesken usein maanpetturiksi ja konnaksi. Eivätkä häneltä
rahahuolet loppuneet, sillä hänen turhamainen puolisonsa, omaa
sukuaan Christina Elisabeth von Ackern, piti yllä tuhlaavaista menoa
Rantasalmen tuomarinhovissa, mikäli ei vietellyt aikaansa Tukholmassa
politiikan ja huvittelun pyörteissä.

Juhana Henrik Wijkman on sanalla sanoen tämän riitaisan ajan ilmetyin
puoluepukari ja onnenonkija, joka hyppää aina ojasta allikkoon,
koska hänen vuoroin hilpeä ja avomielinen, vuoroin ärtyilevä ja
rehentelevä luontonsa saattaa hänet kylmäpäisempien vehkeilijöitten
leikkikaluksi. ”Jukranpuit! Sanoitpa oikein, veli Pacchalenius”, hän
hihittää sihahtelemalla harvoista hampaistaan, ruokaliina reuhottaen
leuan alla, ”kenraalikuvernööri on tyranni ja tyranni Tessinin
kätyri. Mutta tuolla kreivi lurjuksella on itsellään Kymenkartanon
maaherrana oikea saatana kätyrikseen — hänen kuuluisuutensa Henrik Wrede,
joka aikoo keplotella minulta virat ja tavarat...”

”Haluan kuitenkin huomauttaa, veli Wijkman, että minä puhuin
tyranniudesta, mutta ei suinkaan kätyreistä”, keskeytti kirkkoherra
vaivautuneena.

”Luuleeko veli, että tyranni voi elää ilman kätyreitä!” leikkasi
tuomari yltyen taas parhaimpiin kielikukkasiinsa ”jukranpuit” ja
”jukravita”, joissa ”ärrät” ylimalkaan pehmenivät höllien huulten
herttaiseksi ”lespaukseksi”.

”Palveleeko siis herra tuomari jotakuta omaa ’tyranniaan’ — ehkäpä
sihteeri Simolinia, joka on kuulema saanut Elisabetilta tynnyrillisen
kultaa autuuttaakseen tätä Suomen kansaa ryssäläisellä rauhalla?”
iski Jaakko-maisteri terävästi, sillä hän halusi jo ajoissa pestä
kätensä liiasta tuttavallisuudesta tämän sameamaineisen herran kanssa.

Mutta tuomari oli päässyt pahimman vastustajansa kimppuun eikä
hellittänyt. ”Tiedättekö, hyvät herrat, että tuo samainen komohattu
Wrede on lähettänyt jonkun lipilaarin Turun hovioikeudesta
Rantasalmelle, tuomarintalooni, syyttääkseen minua — kapinasta? Ja
miksi? Siksi, että minä rakkaudesta hänen sortamiinsa talonpoikiin
koetin näitä pelastaa hänen laittomilta pakko-otoiltaan. Onko
tämä nyt laitaa! Määrätä köyhät Rantasalmen talonpojat rahtaamaan
pilahinnasta ohra- ja ruistynnyrit tuhottomat matkat Degerbyhyn
saakka hattujen sotavarastoihin ja kaiken lisäksi rospuuton aikana!
No, hyvä, minä kirjoitin heidän puolestaan valituskirjan ja siinä
pysyn, vaikka minun täytyisi hakea apua Savonlinnasta venäläiseltä
varusväeltä noita sotahulluja vastaan.”

”Tietääkö herra tuomari, että sellaista peliä sanotaan Ruotsin laissa
maanpetokseksi, joka tilitetään mestauslavalla?” leikkaa Jaakko
kylmin sanoin. Hän oli nähnyt, miten Helena-mamsellin kasvot tuomarin
puheesta olivat punastuneet harmista. Ja nyt hän otti vastaan hiljaa
käsiään hykerrellen neidon kiitollisen katseen.

”Maanpetokseksi, jukravita!” hekotti huoleton tuomari. ”Kuka tätä
maata ja kansaa on enemmän pettänyt kuin hattuhallitus, joka syöksi
sen aseettomana ja avuttomana häpeälliseen sotaan. Keisarinna on
majesteettisanallaan vakuuttanut tälle kansalle rauhaa ja minä
puolestani...”

”Ryssän rauha!” keskeytti Thyra Helena. ”Se on ollut aina shakaalin
valheitkua ennen ryöstyretkiä ja hävitystä!”

”So-so, Thyra Helena”, nosti hänen sulhasensa leikillisesti
varoittavan sormensa, ”nainen vaietkoon seurakunnassa”.

Jaakko nauroi halveksuvasti. Hänen katseensa tähtäytyi haastavasti
Mollerukseen, samalla kun hän laski kätensä Thyra Helenan kädelle
pöydän varjossa.

”Nainenko? Sinähän puhut, veli hopea Juania, kuin naisemme istuskelisivat
yhä kankeaoppisuuden mustissa kamlottihameissa huoneentaulu
kourassa. Sinusta ei taitaisi hevin tulla don pariisilaisissa
lemmenhoveissa.” Mollerus vain hymähti: ”No, mutta onko mon frère
taittanut koipensa siellä kenraalikuvernöörin parkettilattioilla, kun
ei ymmärrä enää leikkiä?”

Helena yhtyi nauruun katsoen rakastuneesti sulhaseensa, hivutti
kätensä Jaakko-maisterin kädestä ja heitti oman taisteluhansikkaansa:
”Hänelläpä onkin, hyvä serkku, oma lemmenhovinsa täällä, en
miniature, tarkoitan!”

”Sepä se — ’en miniature’! Entäpä jos veisin sinut, serkku, suureen
maailmaan...?” Jaakko jatkoi houkuttelevasti, puolittain kuiskaten.
”Suureen maailmaan!” helähytti Helena-neito raikkaasti: ”Minä olen
kuullut, että nuo salonkien kaunottaret nuuskaavat, juovat ja
käryävät kuin Turkin pippuri. Herra varjelkoon! Me, Kaarle Fredrik ja
minä, emme vaadi enempää kuin kohtalaisen kappalaispappilan omaksi
paratiisiksemme. Mitäs sanot? Hankitko virkakirjan arvon veljeltäsi,
hovisihteeriltä, ja halvasta hinnasta? Minun sulhasparkani on näet
arveluttavan kömpelö politiikan tikapuilla.”

Jaakko puri harmistuneena huuliaan. Mutta jatkoi pilapuhetta
salainen uhka äänessään: ”Luulen kuitenkin, että ... paratiisiksi
sopisi parhaiten, sanokaamme — parisatainen saaristolaisseurakunta,
pienoinen Armida-velhon lemmensaari, jonka erottaa tästä pahasta
maailmasta tuo kuuluisa — ’unohduksen silta’...”

Jaakon ajatus ei ennättänyt päästä kärkevimpään tikarinpistoonsa,
kun talon emäntä, harmaahiuksinen, mutta yhtä vielä kasvoiltaan
heleänverevä nainen, kantaa omin käsin tuvan puolelta parasta
jälkiruokaherkkuaan, omenahyvettä, jossa kellanruskeat omenat
nousivat pyöreäpäisenä kekona makeasta vaniljakastikkeestaan.
Kirkkoherra taputtaa puolisoaan hyväksyvästi olkapäälle. ”Kas, kas”,
hän hymähtää, kääntyen samalla koko pöytäseuran puoleen, ”mitä
teitä auttaa, hyvät herrat, kaikki juoksentelunne valtapaikkojen
rappusissa, jos ette kykene rehellisesti viljelemään Jumalan
puutarhaa ja taritsemaan sen hedelmiä uhrimielellä ja jalosti tälle
kansalle? Hjaa, jaa”, hän maisteli kastikettaan, ”meidän muori se
osaa valita hyvät hedelmät tämän elämän pahantiedon puusta...”

Thyra Helena on istahtanut spinetin ääreen. Graunin sävellyssarjan
allegro-fantasian johtosoinnut helähtelevät kepeänä, heleänkirkkaana
nauruna. Kaarle Fredrik kiirehtii ottamaan seinältä huiluaan
säestääkseen morsiantaan.

Mutta samassa alkaa avoimesta ikkunasta kuulua kaleesien hyrinä.
Liina Ellida ja Katri-rouva ajoivat pihamaalle. Ja sieltä kuulivat
kuistille kiirehtivät Katri-rouvan huudahtelevan hopeanheleällä
äänellään: ”Charmant, charmant! Quelle beauté!” Ja hän hyppää
ajoneuvoista hoipahdellen kuin avuton karitsa laitumella, hyssyttäen
Ami-neitsykäistä korean viittansa kaularusettien vaiheilla.

                                                  ⸻

Seuraavana iltapäivänä oli pieni pappila täynnä leikkivää,
mutta samalla jännittynyttä seuranpitoa. Oli kutsuttu Vanajan
herrasnuorisoa viettämään iltaa vieraitten kunniaksi. Ilta oli
harvinaisen lämmin. Aurinko oli punertunut kuin suurensuureksi
juhlalyhdyksi laskiessaan Tammelan ”Erämaan” korpien ja harjukumpujen
taakse. Joen savisia liejurantoja tuskin huomaa, sillä senkin pinta
ja laajat lumme- ja ulpukkaryhmät kylpevät hehkeissä väreissä.
Koko ympäröitsevä maisema pähkinäpensastoineen, koivikkoineen
ja lehmustoineen, kuten vanhan kivikirkon paanukattokin, ovat
valaistuneet suureksi, taidokkaaksi maalaukseksi taivaallisen
mestarin kädestä.

Nuoret leikkivät jokirinteellä, jonka yläpuolella on pappilan
avara lehtimaja, ajan suosituinta ajanviettoa, sokkosilla-oloa. He
ovat muodostaneet piirin, jonka keskellä ”sokko” hapuilee. Hänen
tulee tuntea käsin koskettelemalla, kuka sattuu hänen eteensä.
Heleänkeltaiset sitruunaperhoset ja himmeäsiipiset vattuperhoset
lentelevät piirin yllä ja ympärillä. Mutta sen sisäpuolella
lehahtelee parhaillaan Katri-rouva, sirojen atlaskenkien
tepastellessa ja sormien hypistellessä ympärillä seisovien
kasvoja. Kyllä hän tietää mitä tekee. Kaarle Fredrik Molleruksen
vaaleatukkainen pää siintää silhuettina hänen harsoliinansa lävitse.
Ja hän, nuori leski, on kuhertavimmillaan. ”Eh bien, eh bien”,
hän hymisee lähestyessään uhriansa. Ja katso, kun hänen sormensa
haparoivat magister docensin hiuksia, hänen ohut nilkkansa nyrjähtää.
Se nyrjähtää ylimalkaan hyvin helposti. Ja — quel scandale! —
hän horjahtaa maisterin rintaa vasten, on lyyhistymäisillään hänen
jalkoihinsa ja tarttuu avuttomasti voihkaisten miestä vyötäröihin.
Mutta katso, hän nousee taas ja huudahtaa voitonriemuisena: ”Ooh, se
on hän ... monsieur Kaarle Fredrik, oui, oui, ça, ça, c’est lui!”
Ja madame Berner sitoo hellävaroin sokkoliinan uhrinsa silmille,
hänen Ami-neitsykäisensä ajaessa pienenä piruna takaa viattomia
perhosparkoja.

Thyra Helena ja Liina Ellida seisovat piirissä rinnakkain. He
suihkaisevat toisilleen tuon tuostakin jännittyneinä. Helena on
jo kuullut ystävättärensä tunnustuksen. He ovat nukkuneet yhdessä
yliskamarissa. Ja koko yö on heiltä mennyt keinojen keksimiseen.

Helenan silmät ovat loistaneet kynttiläin valossa kiihkeää
suuttumuksen tulta ystävättären puolesta. ”Siinä sitä ollaan!” hän
oli huudahtanut. ”Ja siihen sitä tullaan ... näissä ulkokullaisuuden
pappishoveissa! Muistatko? Meitä ei päästetty rovastilassa mihinkään
muuten kuin karkaamalla. Ei ollut lupa tanssia talkoissa rahvaan
parissa polkkaa tai martinvappua. Ja tuskinpa herrasväkien juhlissa
menuettia tai gavottia, ei pelata muuta kuin iänikuista dominoa ja
lautapeliä. Siten piti tietenkin ’hyveellisesti itsensä valmistaa’
juoppojen Kustaa Stephanderien morsiameksi... Ei, Liina rakas, nyt
me pelaamme sakkia, berlania, l’hombrea, kuten nuo luomakunnan
’kruunutkin’, ja vaikkapa uhkapeliä! Me otamme viekkaudella sinulle
sen oikeuden, mikä rakkaudelle kuuluu.”

Hän, Thyra Helena, oli uskoutuva hätätilassa vanhemmilleen, jotka
eivät koskaan olleet kahlinneet omaa tytärtään. Hän oli kyllä keksivä
keinon, Liina Ellidan oli vain rauhassa odoteltava.

Mutta vieläkään ei ollut syntynyt selvää suunnitelmaa. Siksi
serkukset kuiskivat toisilleen kesken seuraleikin — Liina-neito
yhä toivottomampana hetki hetkeltä ja Helena ajoittain melkeinpä
neuvottomana, sillä hän pelkäsi sittenkin isänsä perin tunnontarkkaa
totuudenrakkautta, joka ehkä saattaisi hänet kieltämään apunsa, tämä
kun vaatisi peittelemistä, kukaties suoranaista valhetta.

”Veljesi on meitä autettava”, suihkaisee Helena. ”Ei, ei”, säikähtää
Liina Ellida. ”Pysy rauhallisena ja odota”, Helena sanoo käskevästi.
Ja hän kiirehtii Jaakkoa vastaan, joka tulee näkyviin lehtimajasta,
vanhempien herrojen parista.

Ilta on hämärtynyt. Elokuun täyteläinen kuutamo on noussut. Helena
on ottanut viehkeästi Jaakkoa käsivarresta ja vienyt hänet kävelylle
koivikkopolulle, joka polveilee jokirinnettä pitkin yhä syvemmälle
metsään.

Jaakko-maisteri sirostelee kohteliaisuuksilleen. Mutta hänen kylmät
silmänsä ovat syttyneet tuleen. Niissä on ilme, janoava ja kuuman
totinen, jollaista Helena ei ole niissä koskaan nähnyt. Hän tuntee
itsensä epävarmaksi. Mutta hänen täytyy puhua. Ja hänkin yrittää
leikin varjossa:

”Suostuisitko, serkku hyvä, esimerkiksi... pyhäksi Yrjänäksi, jos
pyytäisin — pelastaaksesi onnettomuuteen joutuneen naisen?”

Jaakko pysähdytti Helenan, veti hänet käsivarresta itseään
lähemmäksi. Helena odotti kummissaan. Jaakko tunsi naisen lähellä
olon, hänen runsaitten hiustensa tuoksun ja tummentuneitten silmien
arastelevan katseen huumaavampana kuin koskaan kenenkään muun naisen.
Ja hän ihmetteli itsekin itseään. Hän todella tiesi olevansa valmis
uhraamaan kaiken tuon neidon ainoasta sanasta. ”Hänenkö kahleistaan
— Kaarle Fredrikin, sano?”

Helena hätkähti miehen intohimoista ääntä. ”Joko sinä nyt taas
apinoit pariisilaisia naissankareita — herttua de Richelieutä,
vai...?” hän yritti yhä leikkipuhetta. ”Luulen, että puhun ensi
kertaa elämässäni yksinkertaisista totuutta ... huumaavaa ja
onnellista...”

”Herra varjelkoon!” helähytti Helena yhä säikähtyneempänä. ”Jos
poliitikot alkavat puhua totta, on meidän kunniallisten ihmisten
todellakin oltava varuillamme...”

Mutta Jaakko ei vastannut älyleikkiin. Hän tarttui neitoa molempiin
käsiin. ”Haluan sinut omakseni, Helena”, hän puhui väkivaltainen
kiihko äänessä.

Ja turha oli neidon nauraa: ”No, mutta sinähän sekoitat parhaat
laskelmasi! Et suinkaan sinä toki aio vaihtaa piispantytärtä pieneen
apupapin morsiameen?” Jaakko jatkoi: ”En tiedä... Olen kai tullut
hulluksi! Mutta ... koko isäni perinnön, rovastikunnan, jonka Eeva Beata
toisi ’myötäjäisinään’, kaikki vannomani valat, suosiot ja
arvot — tuhoan ne saadakseni sinut, Helena...” Ja samassa tunsi
neito joutuneensa lujien käsivarsien syleilyyn ja intohimoisen
suudelman painuvan huulilleen. Hän riuhtaisihe irti: ”Ei, mutta —
Jaakko! Tämähän ei ole enää ainakaan ... mitään ’hovitapaa’.”

”Suo anteeksi, Helena”, mies sanoi nöyrästi. Ja neito istui
rauhoittuneempana läheiselle kivelle. ”Etkö ymmärrä, Helena”, puhui
Jaakko, ”olen ladellut koko elämäni ajan puolitotuuksia, mutta...”

”Ja nyt arvelet, että ’loistava valhe’ on rehellisempää”, keskeytti
Thyra Helena kärkevästi. ”Minä rakastan sinua, Helena. Kuule
minua...”, mies laskeutui maahan hänen eteensä. ”Ehkäpä olen sinua
jo kauan rakastanut. Kunnianhimoni, niin — sano sitä vaikka virkain
pyydystykseksi ja onnenonginnaksi! — tuo kaikki, mikä nyt on minulle
pelkkää rihkamaa, lie minut sokaissut tähän asti sinun kauneuttasi
näkemästä, mutta nyt, sinut nähdessäni...”

Helena nousi päättävästi. ”Älä tuhlaa turhaan kuulua
kaunopuheisuuttasi, Jaakko.”

”Sinä, sinä yksin voit minut pelastaa tuosta valhemaailmasta tai ...
oikeamminkin omalta itseltäni...”

”Niin, Jaakko”, sanoi Helena vakavasti, ”tuohon sanaasi kyllä uskon.
Sinussa on kai aina taistellut kaksi vastakkaista ihmisolentoa
keskenään. Ja nyt sinä, mies parka, luulet saattavasi voittoon
’parhaimman minäsi’ — kaksin-, kolminkertaisella petoksella —
vieläpä omaa opiskelutoveriasi kohtaan...”

”Tämä ei ole petos vaan ryöstö!” huudahti Jaakko. Helena oli
punastunut kuohuttavasta suuttumuksesta. Hän etääntyi yhä
loitommalle. ”Vai niin, hyvä herra! Ryöväri on toki jotakin ’jaloa ja
ylpeää’... varkaan rinnalla, vai kuinka?”

Jaakko lähestyi hitaasti ja mykkänä. Hänen äänensä oli painunut
matalaksi ja rauhalliseksi. Hän sanoi harvakseen: ”En voi muuta,
Helena ... tahdon sinut.”

Puhujan asento oli nöyrä, sanoissa oli niin syvää hartautta,
ettei niiden totuutta voinut enää epäillä. Helena antoi melkein
säälien rakastuneen miehen tavoittaa katseensa, vastaten selkeästi,
peruuttamattomana sanana: ”Tiedät, että rakastan yhtä ainoata...
Kaarle Fredrikiä.”

Jaakko Krookin käsi nousi otsalle, siveli hiljaa ohimoa kuin
lievittääkseen iskua. Hänen hartiansa olivat vielä hieman kumarassa.
Mutta silmät olivat jo jäykistyneet kylmään harmauteensa. Ja sirosta
profiilista piirtyi Helenan eteen varjokuva, joka yht’äkkiä herätti
hänessä kauhua.

Hän tajusi tuon miehen kuuluvan niihin, joiden rakastuneesta
sydämestä jää jäljelle tuulenvietävä kuiva lehti, jos heitä on
loukattu, tai... joiden kuuma rakkaus muuttuu ylpeästä itsetunnosta
jäätäväksi vihaksi ja kostoksi.

Helena kohotti vaistomaisesti kätensä, aivankuin varjeluksekseen.
Mutta Jaakko-herra puhui yht’äkkiä entisensä tapaisena, kepein ja
luistavin sanoin: ”Valitan, neitsyt Pacchalenia, véritablement...
Mais ... merci bien, mademoiselle.”

Mies loittoni harkituin askelin. Mutta hänen eteenpäin työntynyt
terävä leukansa ja jännittyneet olkapäänsä paljastivat, että hänen
sisimmässään kiehui kiukku ja häpeä tai ehkäpä hämärä kostonajatus,
joka parhaillaan haki keinoja.

Helena jäi seisomaan paikalleen antaen tummenneen joen madella
katseittensa ohitse.

Tuolta alhaalta nousi hänen mieleensä alakuloisia ajatuksia. Nyt
hänen oli mahdotonta uskoa Liina Ellidan asiaa Jaakolle. Hänen täytyi
hinnalla millä tahansa voittaa sen puolelle vanhempansa ja ehkäpä
sulhasensa.

Mutta mitä hän päättelikin, äskeinen tapaus ei päästänyt häntä irti.
Se oli paljastanut hänelle — hämärästi ja kuitenkin erehtymättömin
aavistuksin — kokonaisen ihmislajin. Miten haurasta olikaan
tuollaisten ihmisten onni... Se oli aivankuin pimeyden ja valon
rajalla liihoittelevaa. He näkivät sen yht’äkkisenä, lyhyenä hetkenä
ja ojensivat kätensä. Valo häikäisi ja huumasi heidän silmänsä, ja he
tunsivat tulevansa hyviksi. Mutta jos valo hukkui saavuttamattomiin
— heidät peitti taas pimeys, tämä tunkeutui heidän sieluunsa, täytti
sen ja — he olivat ehkäpä koko iäkseen kadotuksen omia.

Niin, heidän onnensa oli rajan kirojen alainen, sillä heillä oli
liiaksi älyä ja ylpeyttä, kuin enkeleillä, jotka olivat luodut
lankeamaan. Juuri tuo heidän älynsä oli vaarallista kuin ruuti.
Sillä saattoi järjestää ilotulituksia, mutta sillä saattoi myöskin
surmata...

Voi, Jaakko parka — ilveksenpentu, jonka käpälä oli pehmeä, kunnes
viha ja saaliinhimo sai kynnet esiin — sellaisiin nähden tuli olla
varuillaan.

Helenan olka värähti parhaillaan nousevasta yöusvasta. Hänen
vartalonsa jännittyi. Ja kulkiessaan jo valaistua päärakennusta
kohti hän päätti näytellä Jaakolle sekä kahdenkesken että seurassa
entistä ilakoivaa ystävyyttä, aivankuin ei olisi tapahtunut mitään
ratkaisevaa — siten oli ehkä tyynnyteltävissä tuollaisen ...
”luciferiaanin” vaarallinen sydän.

Jaakko oli epätietoisena seisahtanut lehtimajan luo, joka oli
sisäpuolelta valaistu langoissa riippuvin kirjavin paperilyhdyin.
Herrat kuuluivat joutuneen entistä kiivaampaan väittelyyn. Tuomari
Wijkmanin häijy hihitys yritti keskeyttää kirkkoherraa, joka
oli intoutunut rohkeimpiin ajatuksiinsa siitä huolimatta, että
seurassa oli myöskin virkavallan edustaja, majuri Königstedt,
kenraalikuvernöörin yliadjutantti, joka näihin aikoihin majaili
Hämeenlinnassa.

Mutta Tuomas-herra, joka harvoin nautti edes ”ranskanviiniä”, oli
saarnatuulella. ”Mitä te olette muuta, niin hatut kuin myssytkin”,
hän puhui täynnä raamatullista henkeä, ”kuin ruttoaikojen Israelin
ja Juudan onnettomat tyttäret, jotka tekivät syntiä milloin
assyrialaisten, milloin babylonialaisten kanssa unohtaen oman
kansansa, kuten sanotaan profeetta Hesekielin kirjassa...”

”No, mutta, setä hyvä”, tyynnytteli yhä leikin varjolla Kaarle Fredrik
appeaan, ”älkää nyt toki puhjetko jeremiaadeihin tai
zedechiaat heittävät teidät vielä suutuspäissään Hamelechinpojan
vankiluolaan!”

Herrat yrittivät kohteliaasti naurahtaa. Mutta Tuomas-pappi jatkoi:
”Olkoot vaikka ’nepukatneesareita’ tai ’daariuksia’! Muista, että
Danielilla oli oma varjeluksensa heidänkin jalopeuranluolissaan...”
Isäntä hymähteli herttaisesti kuin lievittääkseen sanojensa
ankaruutta.

Majuri Königstedt nosti totilasinsa kirkkoherraa kohti näyttämättä
panevan paljonkaan painoa tämän raamatullisiin vertauskuviin. ”No,
mutta, rakas isäntämme”, hän kierteli rakuunaviiksiänsä, ”muistelen,
että noilla profeetoilla oli tapana myös ennustella yhtä ja toista.
Ettekö suvaitsisi meille, nöyrtyneille ’jalopeuroille’, saarnata myös
siitä, mikä tuleva on...?”

”Myssyhallitus, herra majuri!” tuomari hihitti sekaan. ”Jo ensi
! Sen takaan, jukranpuit, niin totta kuin olen näyttävä
pitkännenän Kymenkartanon hattumaakarille.”

”Leikki sikseen, hyvät vieraani”, tarttui taas Tuomas-herra
ajatuksiinsa. ”Tätä maata ei kykene enää pelastamaan kukaan muu kuin
uusi Herkules, joka puhdistaa kovalla kädellä sen puoluekarsinoitten
augias-tallit ja jakaa oikeutta tälle näännetylle kansalle. Ja
se mies on tästä kansasta syntyvä, niin totta kuin Sodomalla oli
neljäkymmentä vanhurskastansa...”

Jaakko oli astunut lehtimajaan. Hän levitti kätensä, aivankuin olisi
pilanpäiten kauhistavinaan. Mutta samalla hän iski silmää majurille,
kuten ainakin puoluetoveri, joka oli tullut hengenheimolaiselle
avuksi. ”Au nom de Dieu, rakas setä!” hän huudahti. ”Kiitä onneasi,
että kenraalikuvernöörin herra adjutantti osaa sulkea korvansa pitäen
kunniassa vieraanvaraisuuden säätämät lait...”

Puhuja keskeytti huokaisten muka huolestuneena. ”Mutta
ajatellessamme”, hän katsoi taas merkitsevästi majuriin, ”että ylin
hallitusherramme pelkää todellakin suomalaisten herrojen eräänlaisia
kapina-aikeita, en pitäisi suinkaan mahdottomana, että...”

Maisterin terävät silmät näkivät, että hänen puheensa oli herättänyt
majurin humalaisessa katseessa levottomuutta. Se riitti hänelle
tällä kertaa. Hän tiesi, että hän oli ansainnut pienet kannukset
hallituksen kannattajana eikä tahtonut kiristää jousta sen enempää
tällä erää. Siksi hän oli katkaisevinaan koko ajatuksensa ja
heittäytyi raikkaasti naurahtaen leikkivän ivalliseen sanatulvaan.
”No, no, hyvät herrat, mistä tämä vakavuus? Luulisin ansainneeni
ennemminkin iloisen tulomaljan.” Hänen katseensa kiersi seuraa. Kädet
elehtivät, aivankuin ne olisivat halunneet kiertää umpipääsemättömään
verkkoon sopivan uhrin, jonka tuskat tyynnyttäisivät hänen koston
janoansa. Äkkiä nauliutuivat hänen silmänsä Kaarle Fredrikiin.
Ja hän oli nauramaisillaan suureen ääneen. Sinne päin...! Heidän
arimpaan kohtaansa, rakkauteensa tai kunniaansa, hapuilivat hänen
läimähtelevät ajatuksensa selvää muotoa.

Mutta kieli lauloi pelkkää leikinlaskua. ”Olen sanomattoman
urhoollisesti pitänyt seuraa etenkin sinun viehättävälle
morsiamellesi, Kaarle Fredrik!” hän oli voivottelevinaan. ”Ja
tiedätkö mitä? Olen havainnut hänet vastoin kaikkea muotia ja tapaa
— tai ehkäpä juuri à la mode de Vanaja! ihmeellisen uskolliseksi —
omalle sulhaselleen... Ette kieltäne, hyvät herrat, että tällainen
merkillinen tapaus vaatii meitä tyhjentämään ranskanviinimme
kuolemattoman lemmen kunniaksi!”

Herrat joivat. Vakavat väittelyt syrjäytyivät kokonaan, sillä
Jaakko-maisteri ehdotti pöytäseuralle pelin l’hombrea, joka kesti
pikkutunneille saakka.

                                                  ⸻

Mutta Liina Ellida jäi, veljensä lähdettyä kotimatkalle Katri-rouvan
kavaljeerina, jatkamaan vierailua Vanajan. Ja syksymmällä
sai rovasti Krook kirkkoherra Pacchaleniukselta kirjeen, että hän
toivoi saavansa pitää Liina-mamsellin luonaan kevätpuoleen saakka,
koska muka Thyra Helena seuraavaksi juhannukseksi ajateltujen häiden
vuoksi tarvitsi — sulhasen siirtyessä talveksi yliopistovirkaansa
Turkuun — läheisimmän ystävättärensä lohdutuksekseen ja myöskin
auttajakseen kapio-ompeluksissa.

Eivätkä Hollolan aavistaneet isät eivätkä veljet tai
Agatha-muorit, että Thyra Helena saattoi viimeisillä syyskeleillä
Liina Ellidan — linnuntietä laskien peninkulman päähän Krookien
rovastilasta — Tiirismaan korpeen, Peuralan ruotutorppaan.

Siellä sopi Martta-muorin taatussa hoivassa ajan tullen hörpätä
pappilanmamsellin pojan tai tyttären varpajaiskahvit. Ainakin ”Pirun
pesän” piilopirtissä tapaus oli säilyvä salassa koko maailmalta.