6.
Onni ei ole ympyriäinen, vaan kantillinen, sanottiin ennenmuinoin
Hollolassa.
Herra Benediktus sai sen kokea omissa politiseerauksissaan niillä
merkillisillä Anianpellon, jotka almanakan mukaan
pidettiin syyskuussa Ristinpäivänä ja joita tavallisesti sanottiin
ristinmessuiksi.
Kyllä hyrräsivät koreasti rovastin linjaarikiesin pyörät ja puolapuut
hänen ajaessaan raikkaan aurinkoista rantatietä Asikkalan pappilaa
kohti. Tiepuoleen siinä oli talonpoikien hevoskopukoitten kiskottava
rotisevat puupyöräiset lautakärrynsä. Ja syvään oli niiden etunokalta
isäntien kumarrettava hyvänpäivänsä haalistunut juhlahattu kourassa,
emäntien hypätessä karttuunikankaisissa pyhähynttyissään jo ajoissa
tiepuoleen ja niiatessa rovastilleen, että helmat humahtivat.
Pelkkää armonaurinkoa oli ollut markkinapäivän aamukin. Silloin
oli katsastettu hänen, Pentti-herran, uuden hattupolitiikan
ylpein aikaansaannos — Vääksynkoski, jonka niskanikama oli kerta
kaikkiaan poikki naksautettu hänen perkaustyönsä tuloksena. Pitäjän
herrasväet, upseerit, yksinpä kenraalikuvernöörin edustaja majuri
Hannu Henrik Boije olivat olleet juhlatoimituksessa läsnä. Okeroisten
komppania, joka jo keväällä oli palannut Viaporin rakennustöistä,
oli komeasti lyönyt jalkaa ja tussarinperää hetken kunniaksi.
Ja yhteinen kansa oli toljaillut sillanpielessä ja pientareilla
nenät pystyssä ihmetellen varsinkin sotaherrojen komeutta ja
upean rovastinsa ”vulmahtia”. Ja nytkin -- iltapäivällä — herra
Benediktuksen laskeutuessa jälleen, seurassaan kappalaisensa Akseli Laurell,
jyrkkää alamäkeä sillalle päin näyttää aurinko suorastaan
pysähtyneen paikalleen, aivankuin ennenmuinoin Herran miehen
Joosuan tapellessa Kaanaan maasta. Se loihtii kuparinkeltaiseksi
lavean maantien, joka kulkee mahtavaa hiekkaharjua Vääksynvirran
poikitse lännestä itään. Virran idänpuolisella pelto- ja
nurmikkoaukeamalla se paistattelee soreakylkistä hongikkoa,
myymäkojuja ja aittapuoteja, jotka ympäröivät laajaa markkinaturua.
Ja virran lehtorannat kylpevät samassa valossa, kuten pohjoisessa
Päijänteenpuolinen Asikkalanselkäkin ja pehmeärantainen Vesijärvi
kannaksen eteläpuolella. Yhä kiiltelee herra Benediktuksen rinnalla
kenraalikuvernöörin suosion lakastumattomana sinettinä ”Pohjantähti”.
Ja yltä korkea hattu — hänen sisäisen kääntymyksensä havainnollisena
vertauskuvana — peittää hänen hienosti käherrettyä peruukkiansa.
Akseli-herra, jolla on selässään iänikuinen potaattilaukkunsa,
saattelee rovastiaan juhlapäivällisille, jotka pidetään kapteeni
Ugglan upseerinpuustellissa. Ei ihme, että Pentti-herran kasvot
paistavat kilpaa taivaallisen auringon keralla. Sillalla hän
pysähtyy, ottaa hatun päästään, kuivaa sen hikinauhaa siniruutuisella
nenäliinallaan ja viittaa raskaalla saarnipuisella kepillään
Asikkalan selkää kohti virtailevaan elämäntyöhönsä. ”Niin,
niin, rakas virkaveli, mitä auttaisivat kansa parkaa nämä sinun
potaatinmukulasi” — ja hän kumahuttaa leppoisalla kämmenellä
Akseli-herran raskasta laukkua — ”jos minä en olisi kaikella tällä
laventanut talonjussin pellonalaa?”
”Sepä, sepä”, haasteli peruna-apostoli vilpeän iloisesti, ”joka
turkilla kylvää, se paidalla leikkaa. Mutta siinäpä arvon veljen
turkissa on liian paljon verokarhun ja talonpojan selkänahkaa. Milläs
luulet Vehkoon Iisakki-isännänkään potaattia panevan, kun sinä olet
pannut kuulema sen talot ja tavarat vallesmannin vasaran alle. Ei
mierontien pientarilla kasva muuta kuin nokkosta! Sen ainoa poikakin
on katkeruuksissaan ottanut kruunun pestin, varamieheksi Okeroisten
komppaniaan.”
”Mnjaa, jaa”, venyttelee huokaillen rovasti. Mutta hänen katseensa
kirkastuu. Hän näkee sittenkin Vehkoolaisten kohtalossa Jumalan
ohjaavan sormen. ”Vai varamieheksi Juuso-poika! Se ilahduttaa minua
suuresti. Täydennyskomppaniain aikaansaaminen on ollut minun, kuten
kenraalikuvernöörinkin raskaimpana huolena näinä vaarallisina
aikoina, sitäpaitsi...”
Mutta siinä paha missä puhutaan. Vehkoon isäntä tallustelee turulta
päin heitä vastaan. Ja kukas muu on hänen liehtarinaan, jollei juuri
tuo iänikuinen viuruleuka, Tennilän Antti Kettula!
”Hyviä päiviä, hyviä”, kumartelee piloillaaan Kettula melkein
maahan saakka. ”Piti lähteäkseni tämän Iisakin puolesta-puhujaksi,
se kun on saanut sellaisen papinpussin päähänsä, että toljailee
kuin Jämsän äijä taivaan tiellä. Se on sillä tavalla, Pentti-herra,
että Vehkoo aikoo valittaa käräjillä rovastia ja verovoutia
vastaan. Tämän Iisakki paran täytyi kyllä katsella sormien läpi
vallesmannin vääriä mittoja ja puntareita äskeisessä velanryöstössä,
kun tiesi kruununherroilla olevan takataskussa oman rovastinsa
huutokauppapaperit. Mutta kun siitäkin huolimatta tämä Plootu-Pentti
seisoo häntä vastaan kovana kuin puujumala Piikkiön kirkossa, niin...”
Mutta turhaan keveläkielinen Kettulakin yritti naulita mahtavaa
rovastia helvetin peräseinään. Tällaisia tapauksia varten hänellä
oli aina valmiina eräitä papillisia kirouksia, joilla hän peittosi
öykkäröivät moukat kuin vieraan talon porsaat. Ja hän osasi
laskea ne suustaan kuin turkin hihasta. ”Sinä punapäinen liekkiö
kadotuksen pimeästä korvesta!” hän pauhasi Kettulalle. ”Sinä
haureuden ja salavuoteuden syntisäkki! Anateema ja maranatha!
Poistu minusta.” Ja Pentti-herra oli lukenut politiikkansa aakkoset
myös pakanallisen Rooman ikuisista laintauluista. Hän tiesi, että
kansaa oli hallittava hajoittamalla. Ja siksi hän tänäkin hetkenä
kääntyi liikuttavan lempeänä, vieläpä leikillisenä, Vehkoon isännän
puoleen: ”Pois se minusta, Iisakki, että minä lampaistani keritsisin
enemmän kuin heillä on takavilloja pakaroissaan. Kun tästä edelleen
korkosi maksat ja tämänsyksyiset pellonsiunauslahjat, niin taivas
varjelkoon, sinun pitää saaman taloasi ja tavaraasi hallita. Ja siltä
varalta, että laarisi kevättalveksi tyhjiin vajenisivat, olemme me,
kenraalikuvernööri ja minä, päättäneet perustaa tänne Anianpeltoon
valtion viljamakasiinin, josta yhteinen kansa saa viljaa ilmaiseksi
tai pienestä korosta.”
Iisakki-ukko kumarteli minkä osasi. Priiskautti santaa matalan
juhlakenkänsä korolla ja päkimellä, niin että suuret messinkisoljet
jalkapöydällä vilahtelivat ja raidallisten liivien nappirivit
kilahtelivat.
Mutta Kettulan tavallisesti pinkeä alahuuli oli mennyt ihmetyksestä
lörpälleen. Tuo sama pappihan oli tähän saakka vastustanut ankarasti
viljamakasiinien perustamista ja nyt paasasi kuin saarnastuolista
niiden puolesta. Mutta Akseli-herra kuihaisi ystävälleen: ”Etkös näe?
Hattu sen tekee ynnä mitä on sen alapuolella — rintaraha.”
Seuran täytyi vetäytyä kapealta sillalta sen päätypuolen kupeeseen,
sillä mustalais-Haakertti ajoi markkinoille pitkine hevosjonoineen,
irtonaisine hevosineen, vankkureilla istuvine akkoineen ja ympäritse
juoksevine resupekkoineen, jotka vilistivät vimmatusti kuin
kiiliäiset, pysähtelivät ihmisrykelmiin, mankuen, ruikutellen tai
tarjoten käheä-äänisiä viisujaan parista penningistä.
Aaprami Haakertti oli komein ja mahtavin Hollolan
mustalaispatruunoista. Kun hän poltti lintukoppaista piippuansa
vankkuriensa etuistuimella, värikkäillä samettinauhoilla ja soljilla
koristettu korkea hattu päässä, suuret hopeamumpulaiset pallot
liiveissänsä ja vyötäröillään kallis helavyö hurjine puukkoineen,
niin hämäläistollojen hevosetkin hirnahtelivat ja näyttelivät
melkeinpä naurussa suin hampaitansa. Ja Haakertti-ruhtinas vaihtoi,
osti ja myi, otti harjakaiset ja tarjosi itse, nauroi ja petti,
lauloi ja ketti, lopuksi tappeluttaen poikaviikareillaan somat
puukkoleikit läksiäisikseen.
Tästä mustalaisroikkien värikkäästä näystä oli Kettulakin jo
piristynyt entisiin häijyyksiinsä. ”No, sano minun sanoneeni”,
hän puhui niin äänekkäästi, että rovastinkin, joka yhä laupiaasti
keskusteli Iisakki-ukon kanssa, täytyi se kuulla, ”siinä on mulla
kaksi Hollolan parasta politiikkamiestä, tämä Tynnyri-Pentti ja
Haakertin Aaprami. Ei muuta kuin ostaa ja myydä, niellä ja oksentaa,
eestakaisin kuin hullunmylly koskessa, niin ruhtinoiksi eletään ja
moukkia ketetään...”
Pentti-herra ei ollut kuulevinaan jumalatonta tenniläistä. Hän
viittasi kappalaiselleen. Heidän oli kiirehdittävä, sillä tällainen
kunnia ja maine kaipasi, saamari soikoon, jo lopultakin sekä
paistettuja pyynpoikasia että mieltä ylentäviä juomia, puhumattakaan
niistä suurpoliittisista uutisista, ehkäpä armonosoituksista, joita
majuri Boije epäilemättä kantoi takataskussaan.
Mutta Kettula ei hellittänyt. Hän oli vetänyt saapasvarrestaan
paperin, joka oli täytenään tiheätä kirjoitusta. Tätä hän,
saavutettuaan herrat, piteli suu mareissa hyppysissään. ”Ei kaikkia
lauluja kirkossa lauleta, kun ei ole suntiolla siproja”, hän
puhuskeli Pentti-herran vierellä keplotellen. ”Mutta tällä kirjalla
lauletaan, kun tämä lukkari lurahuttaa...”
Rovasti ei ollut huomaavinaan miestä. Mutta tämä tokaisee yht’äkkiä:
”Liekö kotosalla Liina-mamselli, vai onkos tullut näyttämään
kasvattipoikaansa sulhaselleen, kuten tuolla turulla veisailevat...?”
Herra Benediktus pelästyi. Agatha-matamin salakähmäisistä
viittailuista hän oli ruvennut epäilemään tyttärensä eräitä
edesottamuksia. Mitä oli ollut tuokin Yrjänä-pojan kasvatiksi
ottaminen? Kansa oli muka ruvennut huhuamaan sen johdosta jos
jotakin? Ja mitä olivat olleet nuo yhtämittaiset ajelut Peuralan
ruotutorpassa? Noh, hän oli kyllä ärähtänyt mataminsa juorupuheille
heilauttaen vähäksyvästi kämmentään. Mutta ei ollut uskaltanut
julkikapinaan, sillä kukaties — ei ollut savua ilman tulta! Ja
sitäpaitsi, niinkauan kuin hänen emännöitsijänsä yhä tuolloin tällöin
kilkutteli kamarinovensa avainta vyöllisillään, oli ikäänkuin
kaukonäköistä olla pitämättä lampaan tai suden puolta.
Mutta tässä oli taas tuokin ... konnankoukkujen asettelija, joka
saattoi huutaa koko maailmalle koska tahansa ja mitä tahansa. Ei,
nyt oli seisottava lujana ja rohkeasti katsottava häpeämättömintäkin
pirua vasten naamaa.
Pentti-herra otti ylimielisesti naurahtaen paperin Kettulalta ja oli
sitä silmäilevinään, asetettuaan silmälasit nenälleen, kuin alamaista
anomusta. Ja lasit välähtivät äkkinäisestä päänheilautuksesta.
Rovasti oli tuntenut kirjoituksen — Lasse Tonneruksen käsialaksi.
Lukijan katse hakee asiaa sanojen tiheistä koukeroista. Aluksi hän ei
löydä muuta kuin solvausta solvauksen jälkeen.
”Korkeasti kunnioitettu rovasti, Upsalan ja Turun maisteri, ahnuri
ja kettu, episcopus in spe et cetera, et ctr... teen teille täten
tiettäväksi, ettei kelvollisella pappismiehellä tule olla muuta kuin
pienet aivot ja suuri pää, pään päällä myssy ynnä myssyn päällä
hattu, suuri vatsa ja suuri suu kuin Anianpellon krouvarimatamilla.”
Lukija pysähtyy hengästyneenä. ”Ilmankos, ilmankos”, hän puhahtelee.
Hänen viime saarnaansa, jossa hänen piti korventaa myssyjä, tuo
maailmanlopun lortti oli siroitellut vuorotellen sanat ”myssy” ja
”hattu”, niin että hän oli tullut ruoskineeksi sanan voimalla sekä
ystävät että vihamiehet. Niin, Herra paratkoon! Tuon beliaalinpojan
vuoksi hän, Hollolan totuudenjulistaja, oli ollut sekoittamaisillaan
samaan tuuttiin sekä totuuden jyvät että valheen akanat... Ja
eikö ollut tarvittu koko hänen viisautensa armolahjaa, jotta hän
lopultakin oli täyttänyt säkkinsä puhtaalla nisulla seurakuntansa
hengelliseksi ravinnoksi! Ja nyt tuo sama lurjus, tuo punapää
helvetin tulesta...? Mutta kirje jatkui: ”Jos hän lisäksi osaa
keplotella, kiskoa ja valehdella ja jos hän muuten tarkasti
muistuttaa tuota Tonnerussuvun nylkijää ynnä puhtaaksi kettäjää,
tuota tyrannus superbusta eli Tynnyri-Benedictusta, ei hänen tarvitse
pelätä, että piru eli Beltzebub hänelle otsaansa rypistää, ennenkuin
kuoleman hetkellä...”
Kirje rutistui rovastin lihavaan kouraan. Ja hän astui lyhyin, mutta
raivokkain askelin tietä pitkin turulle päin nousevaa ylämäkeä.
Mutta Kettula kipitteli kepein askelin ison herran kupeella. ”No,
onpas sillä rovastilla kiirettä”, hän hihitteli, ”ihankuin pirulla
Hollolan papinvaalissa ja Anianpellon markkinoilla. Mutta ei sitä
arvaa Plootu-Penttikään millä oksalla piru milloinkin istuu. Luepas
loppuun, sinä sakkoherra Hollolasta, paasaapas tällä kertaa oman
huonekuntasi haureuksista. Kyllä kirkkoväärti ja me kuudennusmiehet
ajallaan sakot pannaan ja jalkapuut reilaan, ha-haha...”
Ja Pentti-herra oli tällä kertaa raskaasta ylämäestä niin
läkähtymäisillään, vieläpä hölmistynyt, että hän jatkoi lukemistaan.
”Ergo nec miror et gaudea”, päättyi kirje hirvittävään paljastukseen,
”koska minä, Lasse Tonnerus, olen kiusanhenkeni orjuudesta ja
hyvien kylänmiesten taalarilla lähtenyt Heliconin kukkulalle eli
Turun akatemiaan ja koska hänen tyttärensä jungfru Liina Ellida
on rakkauteni katalasti pettänyt ynnä ruotumies Yrjänän keralla
huorintekoon vikapääksi itsensä tehnyt, mikä täten tiedoksi annetaan
Hollolan Hölmölässä anno Domini...”
Herra Benediktuksen jalat olivat puutuneet. Hänen rintaansa levisi,
ehkäpä ensi kerran koko hänen loisteliaalla elämänurallaan,
avutonta hätää. Ei hänen tarvinnut edes miettiä ymmärtääkseen että
tuo hirvittävä paljastus oli totta. Kaikki löi yhteen. Häpeä,
häväistys koko seurakunnan edessä oli hukuttamaisillaan hänen
kunniallisen huonekuntansa, hänen Benediktus Krookin, joka oli käynyt
nuhteettomana ja ankarana esikuvana laumansa edellä kuin tulenpatsas
pimeässä synnin yössä. Nytkö hänen täytyi kuunnella moukkain
pilkkarenkutuksia omin korvin?
Laaja tori avautui hänen eteensä. Heleä aurinko sokaisi hänen
katseensa. Puotiaittojen, kojujen ja petäjien varjot näyttivät
pitkiltä ja mustilta. Kauppojen teko ei ollut vielä päässyt vauhtiin.
Hämeenlinnan ja Porvoon rinkeli- ja rihkamakojujen luona seisoskeli
pienet liinat siveästi ohimoillaan ryhmä piianpestiä vuottelevia
tyttöjä. Nämä katsahtelivat hiljaa hymähdellen ja tinasilmiään
sipristellen renginjuippeja, joista yksi ja toinen retevästi maleksi
sysmäläisten kojulle rohkaistakseen itseään herroiksi oikealla
tupuliolvella.
Pentti-herran ilona on ollut aina ikäänkuin raikastuttaa rasittuneita
silmiänsä noilla imehtivillä tyttösillä, jotka ensi kertaa ovat
kaukaisista kylistään saapuneet tänne synnin turulle, maailman
turhuuden keskelle. Nyt, tällä kertaa melkeinpä kauhukseen, hän
muistaa yksinomaan emännöitsijänsä ja — hautausvirren, jolla matami
on yltynyt häntä viime aikoina peloittelemaan, kiirehtiäkseen häntä
muka sovittamaan salaiset syntinsä maallisella avioliitolla.
”Maa on hän ja maasta tehty,
maahan hän myös jällens ehtyy,
maaksi pitää hänen edes tuleman,
cosk’ taivaan torvi rupee cuuluman...”
Herra armahtakoon! Täällähän oli hiljaista kuin haudassa...
Loitommalla, petäjikössä, vain liikehtivät mustalaiset leirinsä
rakentelussa. Mutta tuollakin, aittojen varjostoissa, istuskelivat
isäntämiehet liikkumattomina, aivankuin väijyäkseen omaa rovastiansa
ja nauttiakseen hänen häpeästänsä.
Rovastin täytyi riuhtaista ruumistansa, ennenkuin hän pääsi entiseen
juhlavaan asentoonsa. Sacrament! Pitihän täällä vielä olla sentään
paikallaan Hollolan kuuluisa anniskelukoju, jossa
loisnainen Saara Martintytär mittasi viinaa, olutta ja sahtia vanhaan
tapaan? Ja hän löysi sen rohkaistuvin katsein.
Mutta kun hän astui viinakojua kohti ottaakseen, ikään kuin
säädylliseksi esimerkiksi, yhden ainoan ryypyn arvokkaasti
maistellen, luuli hän, au nom de Dieu, sen vanhan vihtahousun
kiertävän itseänsä joka puolelta.
Sillä kenet hän tapasi yksinään ryyppäilemässä kojun nurkalla?
Oman kappalaisensa, Orimattilan Kustaa Stephanderin, tyttärensä
laillisen sulhasen, jonka pyöreän punoittava naama ja hyväntahtoiset
porsaansilmät ottivat hänet vastaan tavallista tuttavallisemmin: ”No,
niinhän se tulee rovasti kuin musta härkä murkinalle! Mikäs appiukkoa
vaivaa?”
Rovasti oli kömmääntymäisillään. Hänen velvollisuutensa oli varoittaa
tuota juopporattia kaatamasta itsensä liian täyteen makeata viinaa.
Kustaa-herra joutui näet usein markkinamatkoillaan, vieläpä
kinkereillä talonpoikien narriksi, lallatellen näille pahimmat
rakkarilaulunsa, messuten latinaksi ja posmitellen ryssäksi, vieläpä
tanssien juopuneitten ukkojen iloksi ripatskat ja muut kyykkytanssit,
rehjuten ja rähjäten. Mutta nyt taas, omaksi ihmeekseen, rovasti
kuuli itse tuota miestä mairittelevansa: ”Sehän se vain... Liina
Ellida taitaa jo pelätä sen vanhan rakkauden ruostumista, kun...”
”Vai, vai”, ivaili Kustaa-herra, ”jokos, jokos?”
Ja kappalaisen ohuet huulet pikistelivät peitellen pahasti lahonneita
ylähampaita, ja valkoiset ripset räpyttelivät iloisesti hänen
jatkaessaan raamatullisella vertauksella: ”Mutta mitenkäs taitaan
selittää, appeni Laban, se Raakelin kertomus, että Jaakoppi vieritti
kiven hänen kaivonsa suulta, mutta Liina-mamselli, jonka tähden
myös eräs Jaakoppi on seitsemän ajastaikaa palvellut, on jo antanut
toisten paimenten kiven vierittää kaivonsa suulta ynnä lampaansa
juottaa...?”
Tuokin siis tiesi jotain ... tietenkin! sakeni rovastin tuska
sakenemistaan. Eikä hän osannut muuta kuin ähkäistä ankaran käskynsä:
”Mene siitä, tapaan sinut illempana pappilassa!” Ja hän käänsi
nopsaan selkänsä jumalattomalle kappalaiselleen, jotta ei kuulisi
tämän paljastavan vihoviimeisimpiäkin Mooseksen kirjan salaisuuksia.
⸻
Kestitys oli kapteeni Ugglan luona ollut runsas. Hienojen piccadon-
ja pontak-pullojen ympärillä oli kiertänyt suurpoliittinen
kannunvalanta, sillä majuri Boije taisi politiikan pelin kuin viisi
sormeansa. Ei hän ollut turhaan tapellut viime sodassa hattujen
riveissä ja senjälkeen vehkeillyt sekä myssynä että hattuna niin
taitavasti, että oli kiivennyt Porin rykmentin majuriksi ja
Kangasalan Franssilan puustellin herraksi.
Punssin ääressä isännänkamarissa oli majuri nostanut rovastin ja
koko Krookien suvun kunnian leijailemaan tuoksuvain virginiasavujen
ylimpiin pilvilinnoihin. Hänen poikansa Kaarlo oli vehkeillyt
sihteeri Simolinilta eräitä ryssäläisiä dukaattieriä tuomari
Wijkmannille, joka pyrki palailemaan takaisin rajantakaiselta
karkumatkaltaan. Yhtä älykkäästi hän oli hankkinut näistä
juudaksenpenningeistä kuitit tuomari paralta ja luovuttanut ne
kenraalikuvernöörille, joka vihdoinkin oli nimittänyt hänet
korkea-arvoiseksi sihteerikseen.
Mutta tätäkin ihmeellisemmät olivat olleet Jaakko-maisterin
neronleimaukset. Toimitettuaan kirkkoherra Pacchaleniuksen Tukholman vankilaan
hän oli kuitenkin — ehkäpä tyttären hellyttävistä
rukouksista — taistellut lujasti kirkkoherran vapauttamiseksi. Hän
oli käynyt onnettoman papin luona vankilassa, todistanut maisteri
Molleruksen ilmiannon vääräksi ja kunniattomaksi ja vihdoin —
ikäänkuin jalon kavaljeeriutensa kruunuksi — hankkinut Mollerukselle
pienen Karpoon, jonne tuo kehno kätyri
saattoi haudata itsensä ja häpeänsä.
Ei ollut totta tosiaan ihme, että Thyra Helena Pacchalenia oli
kuulema luvannut kätensä isänsä pelastajalle.
”Niinpä niin, herra rovasti”, oli majuri Boije ylistänyt
Jaakko-herran loisteliaita älynlahjoja, ”me emme enää ryöstä toisilta
miehiltä morsiamia miekka kourassa. Au contraire! Me toimitamme
heille virkoja jumalten seläntaakse ja morsiamet, ha-ha-ha — heidät
me saattelemme hovitanssiaisiin, joissa rakkaus on hurmaava, henkevä
leikki — un jeu d’esprit!”
Herra Benediktus, kulkiessaan vihdoin illan hämärtäessä Akseli-herran
pappilaa kohti, on aamuisestaan perinpohjin muuttunut mies.
Taivas synkeilee nostatellen sadepilviä Asikkalanselältä päin. Mutta
tämä ei huoleta rovastia, sillä nyt hän on valmis taistelemaan
yksinpä taivaan voimia vastaan. Vai tässä ... nuo sakramenskatun
Kettulat, Tonneruksen pojat ja ruotutorppien pässit... No-no, no-no
... pannaanpa ne äkseeraamaan, jotta housut tutisevat...
Mutta onnen ja kunnian pyörä ei ollut herra Benediktukselle tänä päivänä
Ristinmessun sittenkään ympyriäinen, vaan ”kantillinen”,
vieläpä kirjavaksi maalattu kuin karuselli.
Koettelemukset tulivat taaskin vastaan. Petäjikön laidasta huojuu
häntä kohti humalainen sotilasparvi, jonka keskeltä ammahtaa erilleen
Vehkoon Juuso-poika uusissa sotilasrensseleissään.
Kiukkuinen nuorukainen laskee suustaan siihen aikaan Hollolassa
tunnetun haukkumalorun, johon hän lisäilee omasta päästään eräitä
hetkeen ja tapaukseen sattuvia totuuksia. ”Sinä pappi ja pyöveli”,
poika huutaa nyrkki sojossa, ”sinä skälmi ja varas, Vehkoon talon
vasaramarkkinoilla minä sinun mahas hajoitan ja sinun mustan veresi
katson...”
Rovasti ei suinkaan alenna arvoansa ryhtyäkseen suukopuun humalaisten
rensselipoikien kanssa. Hän jatkaa matkaansa. Mutta selän takaa alkaa
hetken kuluttua kuulua merkillistä laulunrenkutusta, jonka sanat
alkavat pahasti kuumentaa hänen korviaan.
”Ja pappilan mamselli kasvatin sai,
ai, ai, ai ihan poikasen sai,
mut ei arvaja pappi, ei lukkarikaan,
kuka Ellida-mamsellin nai,
hulivei, sulivei, sulivei-vei-vei,
kuka Ellida-mamsellin nai.”
Pentti-herra painelee mahtavin askelin sillalle päin. Mutta
häväistyslaulun sanat pommittavat häntä yhä kuin pillastuneet
kiiliäiset:
”Orimattilan pappi on vikkelä mies,
ai, ai, ai ihan vikkelä mies,
mut ei arvaja pappi, ei lukkarikaan,
mitä Peuralan ties,
hulivei, sulivei-vei-vei,
mitä Peuralan Yrjänä ties...”
Ja sinne ne lopultakin hukkuvat, nuo peevelinmoiset pörriäiset —
markkinameluun, joka on noussut ylimmilleen kansan joka nurkassa
hoilatessa harjakaisilojaan, renkien härnätessä piiantumppuja ja
mustalaisten pitäessä helvetillistä metakkaa leirinsä laitamilla.
Mutta rovasti on raivosta suunniltaan. Hän kauhistuu tätä synnin
määrää, joka ryöhää hänen hengellisessä viinitarhassaan. Eikö hän
ole, Herra paratkoon, saarnassa sanonut ja elämällään näyttänyt tälle
kurjalle kansalle, ettei viinaa juoda, vaan ryypätään, siveästi ja
kohtuudella? Mutta mitäs nämä, hölmöläiset ryypyllä aloittavat ja
ämpärillä lopettavat...
Ja eikö hän ole noille piian papanoille ankarasti opettanut sekä
rippikoulussa että kinkerillä, ettei rengin rakkaus kestä enempää
kuin kolmen päivän markkinat. Mutta mitäs nämä! Aamulla seisoskelevat
kuin Herran kynttilät alttarilla, mutta illankuhjeessa ... kieppuvat
kuin olisi kekäle hameen alla ja...
No, niin! Eikös taas tuollakin ... hänen perkaamansa Vääksynvirran
rantalepikoissa! Ei siellä ainakaan papin-aamenta vuotella.
Rovasti heristää raskasta keppiään. Kyllä hän, jumaliste, tästä
alkaen panisi Hollolan äpäräntekijät jalkapuuhun kuin kanat orrelle,
ja renginrehvanoille sellaiset tukistajaiset, jotta muistavat vielä
taivaan pankolla, että piikainen ei ole mitään muuta kuin pirun
isovarvas ja että naisihmisen se aina, isopiru, myllyyn panee, jos
itse ei kerkiä...
Näistä hurskaista kiivasteluista oli jo hahmoittautumaisillaan ankara
parannussaarna, joka jo ehkäpä seuraavana pyhänä oli kajahteleva
Hollolan rovastikunnan.
Mutta yhä sakenevasta hämärästä, sillankaiteelta, nousee hänen
eteensä mies, joka näyttää aikovan sulkea häneltä tien. ”Olen tässä
rovastia varta vasten vuotellut”, kuuluu miehekäs ääni, joka soi
Pentti-herran korvissa kuin olisi haaskalintu vaakkunut jostakin
yläpuolelta, honganlatvasta. Sillä mies oli varreltaan pitkä. Ja sen
käsivarret näyttivät haamaisevan hänet kerta kaikkiaan nahkoineen ja
karvoineen.
Yrjänä Frisk -- tuo mies, joka oli kettuna ja rosvona pujahtanut
hänen kanatarhaansa, seisoi hänen edessään, kukaties aikoi vielä
ruveta kukkona laulamaan...
Rovasti nosti keppinsä, tietämättä itsekään, aikoiko hän murskata
tuon ryövärin vai puolustaa omaa kallista henkeänsä.
Mutta sotilas tarttui hymähtäen kepinvarteen ja puhui melkeinpä
rehellisen miehen tapaan: ”Se Liina Ellida on estellyt minua
tulemasta sinne pappilaan pakinoille. Ei muka uskonut minun
sietävän rovastin tohvelinkuvia takamuksillani. Mutta kun nyt siitä
vahingontapaisesta jo markkinoillakin veisailevat, niin...”
”Poistu minusta, sinä ryöväri ja roisto!” keskeytti
Pentti-herra hirmuisena vihassaan. ”Sen saat vielä maksaa ...
rangaistuskomppaniassa, niin totta kuin...”
Viha salpasi hänen hengityksensä, niin että jälleen kohotettu keppi
sai ikäänkuin jatkaa, keskustelua. Mutta Yrjänä Frisk otti koko kepin
haltuunsa ja jatkoi entistään jämerämmin: ”So, so, herra rovasti,
minun isoisäni ruumis löydettiin Napuen kentältä yhdeksän ryssän
raatoa ympärillään. Ja minun oma isäni, Eerikki, kuoli haavoihinsa
ja kiukkuunsa, kun käskettiin juoksemaan pakoon Lappeenrannassa
riikinruotsalaisten nulikkain perässä, jotta ... selvään kysymykseen
selvä vastaus: Annetaanko tytär hyvällä ja poika mukana, vai täytyykö
ne ottaa väkipakolla...?”
Mutta herra Benediktus oli ennättänyt ottaa avukseen erehtymättömän
järkensä. Hänen täytyi joka tapauksessa päästä pakoon tältä pääkallon
paikalta. Siksi hän lausahti hieman oraakkelimaisesti: ”Papintyttäret
naitetaan papeille tai — joskus — myöskin sotilassäätyyn, jos,
sanon, jos miehellä on varaa ja urhoollisuutta hankkia itselleen
sanokaamme ... upseerinmerkit ja puustellit. Pane tämä mieleesi,
Yrjänä Frisk.” Ja hän otti kuin sivumennen hieman neuvottomaksi
joutuneen sotamiehen kädestä keppinsä ja ryhtyi astumaan painavin
askelin Asikkalan kohti, jo kauan uhkailleen pilven
pudotellessa ensimmäisiä harvoja pisaroita maantien pölähtelevään
hiekkaan.
Ja sinä yönä hän pelasti mitä pelastettavissa oli. Herätettyään
Asikkalan porstuakamarista Kustaa Stephanderin hän riepotti
tämän isällisin kourin kieseilleen, istui itse ohjaksiin ja läksi
ajamaan yötä vasten Hollolan rovastilaa kohti.
Sade oli muuttunut tihkusateeksi. Appi ja vävy tuijottivat märkään
pimeyteen kuin arvaamattomaan kohtaloon, jonka rovasti yritti
selvittää äkkinäisellä, kovakouraisella iskulla. Hän ilmoitti
lyhyesti, että Liina Ellidan ja Kustaa-herran häät pidettäisiin vielä
tänä syksynä, joka tapauksessa jouluun mennessä.
Mutta pitkä sade ja uni oli selvittänyt vävypojan pään, niin että
hän jatkoi entistä selkeämmin, niin sanoaksemme reaalipolitiikan
merkeissä aamupäiväistä raamatullista vertaustaan Jaakopista ja
Raakelista.
”Kuten minä jo sanoin, appeni Laban”, Kustaa-herra puhui tärkeänä,
”Jaakoppi sai palveltuaan seitsemän ajast’aikaa kaikki pilkulliset ja
kirjavat lampaat ja kaikki hallavat karitsain seassa, myötäjäisiksi
tarkoitan, vaikka Raakel Jooseppinsa synnytti vasta sangen myöhään
eikä suinkaan tuonut kasvattipoikaa herransa taloon”.
”Nee-nee, sinä irvileuka”, vastasi appi pyyhkien märkiä kasvojaan,
”saamasi pitää — vieläpä pilkulliset ja kirjavat kilipukit vuohten
seassa! Ainakin kolme kappaa lisää papinjyviä ruokakuntaa kohti.” Ja
hän ihmetteli itsekin, miten viisaus oli todellakin synnynnäistä.
Se pälkähti päähän kiperässä paikassa aivankuin itsestään, ihankuin
kuplat kiehuvassa kattilassa, kuten nytkin, kun hän oli noin vain,
melkein kuin leikin varjolla, lykännyt nuo kiusalliset myötäjäiset
orimattilaisten niskoille, loitolle omasta kukkarostaan...
Hetken kuluttua hän lisäsi ikäänkuin yleisenä, filosofisena
ajatuksena: ”Pääasia on, rakas vävy, että minkä Jumala tällä tavalla
kastelee, sen hän myöskin kuivaa, ajallaan ja oikealla tavalla...”
”Tavallaan, tavallaanpa hyvinkin”, nauroi Kustaa Stephander,
”tavallaan tuli myös Herran mies Jaakoppi äveriääksi mieheksi, niin
että hänellä oli paljon lampaita ja piikoja ja palvelijoita ja
kameleja ja aaseja...”
”Varsinkin aaseja, hyvä mies!” löi appi vävyä olalle rehevästi
nauraen.
Nuo kirjavat markkinat näyttivät sittenkin päättyneen hänelle ja
hänen suvulleen kunniakkaasti ja oikein, sillä mikäs vanhurskaan
tappaa, kun piru ei huoli eikä taivas pidä kiirettä.