7.

Tammikuisena iltapäivänä ajaa pitkän pyryn ja tätä seuranneen leudon
ilman pehmittämää vanhaa Hämeentietä kuomureki, joka lähestyy jo
Uskelan tienhaaraa ja sitä myöten Hollolan rovastilaa.

Kuomu on laskettu alas. Sinenhimmeät peltoaukeat ja yhtä himmeää
valoa siivilöivä taivas levittää melkein aavemaista varjoa reessä
ajavain kasvoille.

Tuomas Pacchaleniuksen jalomuotoisen pään ympärille se kiertää, kuin
peittääkseen tämän kärsimykset, pehmeimmän utuverhonsa. Mutta ei edes
paksusarkainen lammasnahkaturkki kykene salaamaan hänen kumariksi
käyneiden hartioittensa syvää riutumusta — hänhän on paluumatkalla
Tukholman vankilasta, josta vastapäätä istuva Jaakko Krook on hänet
lopultakin pelastanut.

Vielä kalpeampana isäänsä, mutta solakka vartalo joka hetki vireillä,
aivankuin odottaisi salakavalaa yllätystä, istuu hänen tyttärensä
Thyra Helena. Hän on ollut Turussa saakka isäänsä vastassa ja läsnä
siinä hovioikeuden istunnossa, jossa vanhus lopullisesti julistettiin
vapaaksi kaikista syytteistä.

Sirkeän iloinen kärpännahkapäärme reunustaa hänen
oravannahkaturkkinsa kauluria, mutta hän on nostanut rinnalleen
saakka raskaat rekivällyt, nämäkin kuin suojakseen kylmää tai
vaaraa vastaan. Hänen silmiensä sini on haalistunut. Kasvot ovat
laihtuneet. Hän on menettänyt kaiken onnensa, sillä hänen oman isänsä
kirjeet Tukholman kuulustelujen aikana ovat hänelle todistaneet,
että hänen entinen sulhasensa, Kaarle Fredrik, oli valallisesti
tunnustanut kirjelmänsä paljastukset oikeiksi. Ja juuri hänen isänsä
— Jaakko-serkun neuvon mukaisesti — oli nostanut tuota onnetonta
vastaan syytteen väärästä ilmiannosta, minkä johdosta hänet oli
tuomittu kunniattomaksi.

Eikä tuo kehno olento ollut rohjennut näyttää hänelle kasvojansa.
Oli kadonnut ihmisten ilmoilta kuin paha omatunto selkientakaiseen
seurakuntaansa, entisten suosijainsa, yksinpä Juhana Browalliuksen
hylkäämänä.

Ooh, jospa tuo mies olisi pettänyt hänen rakkautensa nuoruuden
huikentelevaisuudesta, hän olisi saanut murehtia kohtaloansa ehkäpä
ilman inhoa, mutta ... muistaa hyväilleensä alhaisen kavaltajan
kasvoja, suudelleensa noita huulia, jotka vannoivat kuolemaa
hyväntekijälleen ja kasvattajalleen — se on ollut Thyra Helenalle
raskaampaa kuin kuolema.

Hänellä ei ollut enää mitään menetettävää kihlautuessaan isänsä
vapautumisen hetkellä Jaakko Krookin kanssa.

Kun he olivat, isä, Jaakko ja hän, olleet yhdessä kuulemassa
hovioikeuden päätöstä, oli hän kuullut isänsä liikutuksesta sortuvin
äänin kiittävän pelastajaansa. Kuin unessa hän oli nähnyt Jaakon
astuvan luokseen ja ottavan hellävaroin hänen kätensä, jolloin isä
oli ottanut heidän molempien kädet omiinsa kuiskaten tyrehtyvin
sanoin siunauksensa.

”Sinä, Helena, olet ainoa onneni ja palkintoni”, Jaakko oli puhunut
hänelle katse nöyränä ja värisevin huulin. Ja hän oli ihmetellyt,
kuten isäkin, aikaisempia vääriä tuomionsanojaan tuosta vilpittömästä
ja jalosta miehestä.

Mutta mihin on hukkunut nyt hänen silloinen uskonsa? Miksi hän ei
enää kykene luottamaan tuon miehen ilosta välähteleviin silmiin?

Onko tuossa hänen katseessaan, on Helena miettinyt uudestaan ja
taaskin uudestaan matkan varrella, rakkautta vai vihaa, ihailua vai
kostonhimoa...? Mitä lähemmäksi tuli Jaakon koti, sitä raskaammin
hänen sydäntänsä kouristi, se kutistui kokoon ja värisi avuttomana
kuin tiaisparka, joka on joutunut tunnottoman saalistajan pyydykseen.
Eikä hänellä ole mitään pelastusta. Hän on antanut sanansa. Ja hän
olisi tuona suurena vapahduksen hetkenä antanut tuhannet sanansa
ilosta isänsä puolesta ja unohtaakseen katalasti petetyn rakkautensa.
Ooh, elämä ehkä oli sellaista — siinä täytyi kovettaa itsensä,
tyytyä kylmiin briljantteihin ja Böömin-kiviin, silkkiin ja samettiin
ja luopua rakkauden aurinkoisista päivistä, ihanasti riuduttavista
illoista ja huumaavista kuiskauksista, joiden muka piti korvata
kaiken maailman koreus...

”Grace à Dieu!” huudahtaa sulhanen levähyttäen huolettomasti
turkisviittansa pehmeätä saukonnahkaista kauluria. ”Lopultakin
päästään rovastilamme kynttiläkruunujen alle ja ... sisaremme
kuuliaisiin, kuuletko Helena! Ja sitten, ajattele, viimeistään
Valpurinpäiväksi meidän omat häämme! Niinhän, rakkaani?”

Thyra Helena yrittää naurahtaa iloisesti. Mutta sisimmässään hän
säikähti uudesta pelosta. Miten oli käyvä Liina Ellidan, joka oli
syksystä saakka epätoivoisissa kirjeissään huutanut häntä apuun kuin
hengen hädässä. Hänet vihittäisiin pakolla Kustaa Stephanderiin.
Tähän mennessä hän oli saanut kuulutuspäivän lykätyksi sillä
verukkeella, että hän tahtoi ystävättärensä, Thyra Helenan,
ennättävän kuuliaisiin luoksensa. Hän oli kaikin puolin yksin ja
turvaton, vailla molempia rakkaitaan. Agatha-matami oli vienyt pojan
Martta-muorin hoidettavaksi. Ja hänen rakastettunsa oli häneltä
ryöstetty! Isä oli mahtavain herrain avulla toimittanut Okeroisten
komppanian jälleen Viaporin linnoitustöihin, joista oli saapunut
hirvittäviä viestejä. Yhdeksäs osa rakentajista, lähes tuhannen
miestä, siellä oli jo syystalven kuluessa sortunut tarttuvaan
kuumetautiin. ”Minun puolisoni Jumalan edessä”, oli päättynyt eräskin
Liina Ellidan kirjeistä, ”makaa ehkä jo hänkin sotilasparkain
joukkohaudassa, mutta nouskoot ennemmin akleijat kukkimaan haudalleni
kuin otan tämän kauhistavan myrttiseppeleen ohimoilleni...”

Ja miksi ei isä ole enää tuon iloisempi? Hän on pelastunut pitkästä
vankeudesta, ehkäpä mestauslavalta. Tuossa samassa hovioikeuden
istunnossa hänelle oli luvattu tuhansia hopeataalareita viattomasti
kestettyjen kärsimysten korvaukseksi, vieläpä ajan tullen koko
Lohjan. Ja kuitenkin hän oli eräässä majatalossa
matkan varrella, heidän istuessaan kahdenkesken takkavalkean
ääressä, puhjennut yht’äkkiä vapisuttavaan itkuun ja hokenut moneen
kertaan: ”Minun hyvä ja rehellinen Kaarle Fredrikini! Valaise minua,
Herra...” Sinä hetkenä Helena oli ensi kerran kavahtanut tapahtunutta
kihlausta. Aivankuin olisi avautunut merkillinen valokehä hänen
silmiensä eteen ja sieltä katsoneet sanomattoman murheellisen
näköisinä Kaarle Fredrikin kasvot. Hän oli kysellyt: ”Isä, miksi
puhut noin? Etkö muista, että meidän on se mies sydämistämme pois
riistettävä...”

”Voiko isä riistää tuhlaajapojan sydämestään”, oli isä huoahtanut
kyynelet silmissä. Mutta tytär oli huudahtanut täynnä oikeutettua
halveksumista: ”Tuhlaajapoika ja Juudas eivät ole tietääkseni sukua
toisilleen!”

Hetken tuijotettuaan riutuvaan tuleen hän oli tarttunut isänsä käteen
ja lisännyt: ”Meidän täytyy kyetä olemaan rehellisiä edes itsellemme
tässä katalassa maailmassa, rakas isä.” Ja niin hän oli tunnustanut,
että hän oli kirjoittanut, saatuaan tietää isänsä ja Jaakon
kirjeistä Kaarle Fredrikiä kohdanneesta tuomiosta, hänelle viimeiset
epätoivoiset jäähyväisensä. Hän oli tuntenut, että hänen täytyi niin
tehdä. Niin, ehkäpä hän oli vielä jotain toivonutkin — tuon miehen
saapuvan eteensä edes nöyrtymään, vaipumaan maahan ja tunnustamaan
oman kurjuutensa. Mutta — hän ei ollut, tuo paatunut olento, edes
vastannut.

Thyra Helena seuraa hiipuvan hiilloksen salaperäisiä valo väikkeitä
ja toistelee isälleen kirjeensä lauseita: Jospa sinun koreat kasvosi,
joita minä, onneton, olen häpeäkseni hyväillyt, muuttuisivat sielusi
kaltaisiksi, sinun heleisiin silmiisi siittyisi varkaan pälyilevä
ilme, niiden valkeaan hipiään tarttuisivat inhottavimpien paheitten
taudit saastaisine merkkeineen ja sinun hienot kätesi, Kaarle Fredrik,
luutuisivat murhaajan kouriksi, jotka lyövät takaapäin,
pimeässä oman isänsä kuoliaaksi kurjan perinnön himossa...

Hän oli tuntenut isänsä käden vapisevan omassaan ja nähnyt hiljaisten
kyynelten kimaltelevan lieden viimeisessä hehkussa. Ja hän oli
puristanut tuota kättä entistäkin hellemmin. ”Niin, isä”, hän
oli sanonut, ”kirjoittaessani tiesin, että sinun henkesi puhui
minussa. Ja minä olisin silloin seisonut, tunsin sen, tyynenä hänen
mestauslavansa vierellä...”

”Mutta nythän on toisin, rakas Helena, niinhän?” oli isä kysynyt
tutkivasti ja lisännyt vaisusti hymähtäen: ”Sillä ennenkuin tunnet
hänen tekonsa perusteet, mistä tiedät, onko se huonosti tai pahasti?
Sehän on Epikteetostamme, muistathan?”

Helena oli hetkeksi hämmentynyt. Mutta hän oli kuohahtanut jälleen:
”Ikuisessa pimeydessä ei ole valon häivettäkään, millä selittää tai
valaista sellaisen teon ’perusteita’! Minä tunsin sen jo silloin ja
päätin kirjeeni ainakin ’järjen valossa’: ’Sinä kadotettu, meidän
tiemme ovat eronneet iankaikkisesti.’ Voitko väittää isä, etten ollut
velvollinen tätä kaikkea sanomaan?”

Ja kun isä oli vaiennut, hänen mieleensä oli taas palannut autio
rauha.

Mutta nyt, hevosen junnatessa raskaasti, askel askelelta, huutaa
taas hänen rinnassaan kysymys kysymyksen jälkeen. Koska on kykenevä
hän, Helena parka, syövyttämään sydämestään nuo kasvot, joista hänen
pitäisi kääntyä inhoten pois...? Miten olivatkaan katsoneet yhä hänen
levottomissa unissaan nuo avoimet, heleän siniset silmät, joiden
ripset räpyttelivät usein niin avuttoman poikamaisesti... Nehän
olivat niin likinäköiset, hän oli yhäkin niitä nauramaisillaan, ettei
tuo poika parka taitanut osata niillä nähdä kirjansivua pitemmälle...
Mutta miten totinen hän olikaan ja ahkera! Kaivoi ja kaivoi, siivilöi
kirjojensa totuuksia kuin kullanhuuhtoja kalliita jyväsiään eikä
hellittänyt, ei edes hänen houkuttelevista suudelmistaan, ennenkuin
oli oman aamenensa sanonut.

”Katso, meidän rovastilamme!” huudahti sulhasmies. Hollolan pappilan
akkunoista, joiden ulkoluukut oli jätetty juhlan kunniaksi
sulkematta, paistoi heleä valaistus. ”Niin, se on meidän, Helena!
Etkö kuule, että setolkkaruplatkin helisevät voiton hymniä...?”

Mutta Helena on parahtamaisillaan tuskasta. Hän kääntää päänsä,
aivankuin katsoakseen taaksepäin. Mutta sulhanen tarttuu hänen
käteensä, ja neito on ilakoivinaan vastaan: ”Varo, ettet katkaise sen
varsan selkää! Ei sitä noin nuorille huitukoille niin vain anneta
rovastikuntia...”

”Jaa, jaa, siinä täytyikin, totta vieköön, hioa päätään kuin
partaveistä ja — à la bonheur hieman nostella hattua sekä vasemmalle
että oikealle. Niin, niin, rakas appi”, hän kääntyi Tuomas-herran
puoleen, ”sai siinä juosta portaat jos toisetkin, ennenkuin kahdeksan
valtaneuvosta suostui minulle puoltamaan isäni luonnollista ja,
rohkenen sanoa, ansaitsemaani perintöä”.

”Kas, kas”, heitti morsian vastaan kuin taisteluhaasteen,
halveksunnan pakostakin uhotessa hänen äänestään, ”minä kun
luulin, omista sanoistasi päättäen, olleeni sinun ’ainoa onnesi ja
palkintosi’!”

”Yksi tie ja kaksi asiaa, rakas Helena!” huudahti Jaakko. ”Apelle
kunnia ja elämä ja tyttärelle — maan mahtavin rovastikunta!
Sitäpaitsi” — hän tarttui mustasukkaisen väkivaltaisesti uudelleen
morsiamensa käteen ”luulen löytäneeni erään pienen totuudenkin
jyväsen, koskapa eräs ’hyvä ja rehellinen mies’ menetti maineensa ja
kunniansa ... sinunkin sydämessäsi, tietääkseni...” Jaakko-herran
loppusanoja sävytti ilmeinen kostonilo.

Helena riuhtaisi kätensä irti. Hän oli kuohahtamaisillaan. Mutta
hän kuuli isänsä huoahtavan raskaasti, aivankuin rikki rasahtavasta
rinnasta. Ja hän laski kätensä hyvitellen sulhasensa polvelle. Hänen
täytyi kestää.

                                                  ⸻

Liina Ellidan kuuliaiset lähestyivät lähestymistään. Ja hän riutui
päivä päivältä, kunnes tultiin kuulutussunnuntain aattoiltaan.

Rovastilla ei ole huolta iänikuisista lauantaisista evankeliumeista,
sillä hänen poikansa on huomenissa suolaava koko seurakunnan, niin
että se on totisesti istuva kuin yksi ainoa monipäinen suolapatsas
Sodoman Gomorran ja raunioilla. Siihen tapaan ainakin puhuu ylpeillen
isä-Benediktus parhaillaan kirjakamarissaan, jossa sulhasmies
ja Tuomas-herra vuottelevat hänen kerallaan Petteri Helianderin
lämmittämää saunaa ynnä Kuuperin muoria, joka löylyt lyö ja selät
pesee. Myös juhlan pääsankana, Orimattilan Kustaa Stephanderia,
odotetaan saapuvaksi samaan löylyyn.

Tuvan ja kamarin väliä laahaa mahtavin hamein Agatha-muori herroja
palvellen. Hänellä on päässään mustasilkkinen juhlamyssy, jonka
pitsireunuksen alitse tummat, kiiltävät hiukset on kiskottu ankaran
kireälle kuin vyyhti viipsinpuulle.

Mutta hänen ruskeat silmänsä napottavat kuin rusinat juhlakaakussa.
Niistä killittelee ilo ja ylpeys — ruustinnanpaikka on jo melkein
tuossa noin, hänen uutuuttaan narskuvien anturainsa alla. Hänen
huulensa ovat nyt pelkkää mettä ja mannaa. Ne hymähtävät naisellisen
viekkaasti, kun hän helähyttää avainkimppuansa avatakseen tupakamarin
ryytikaapin. Niin, niin, hän naurahtaa hyvillään, on tässä elämässä
nautintoa jos kärsimystäkin, mutta elämän ryytimaan avaimet, ne
ne ovat sittenkin vaimoihmisten lanteilla. Ja etteikö nyt mies
kuka tahansa tällaista makostettua ja kryytättyä sulhasryyppyä
ottaisi, kun kerran on leskeksi jäänyt, kuten tämäkin ... hänen
herransa ja mestarinsa, ison-Hollolan rovasti? Kuin runsauden sarvi
on hänen pullea kämmenensä, kun hän rasioistaan tipauttelee sekä
sahranisokerit että inkiväärit oman herransa isännänpikariin, jonka
laitaan on kaiverrettu siroin kirjaimin: ”Jumala mielen antaa, humala
mielen ottaa”, ikäänkuin hurskaaksi ojennusnuoraksi sen omistajalle.

Thyra Helena tulee tuvasta kädessään kupillinen keitettyä maitoa.
Tähän hän saa matamin kaapista prinssintipat ja tinktuurat viedäkseen
yliskamariin Liina Ellidalle, jolle on tarpeen rauhoittavaa lääkettä.

Aivankuin jatkaakseen äskeisiä onnellisia mietteitään Agatha-muori
hyvittelee talon morsianta: ”Kyllä me vielä ... me morsiamet,
tässä talossa jöötä pidetään. Noilla miesparoilla, näkeekös
Helena-mamselli, olla jos tusinat hatut ja myssyt päässä, ei niistä
oma ole yksikään, kun me ruustinnat aviot rustataan...”

Thyra Helena nyökäyttää poissaolevana. Hän on huolissaan
ystävättärensä puolesta ja kiirehtii kamarien läpi eteiseen
noustakseen yliskamariin. Oven takaa kirjakamarista hän kuulee
sulhasensa ylpeilevän äänen: ”Ja Juhana Browalliuksella on tällä
hetkellä piispankirjat taskussaan hattuhallituksen armosta ja minun
politiikkani ansiosta, rohkenen sanoa...”

Helena-mamselli vavahtaa kuin kylmän nihkeän käden kosketuksesta.
Mutta hänellä on kiire. Hänen täytyy saada Liina Ellida rauhoitetuksi
lääkkeellä ja lupauksilla, joista toinen toisensa jälkeen tuntuu
hänestä itsestäänkin sortuvan omaan mahdottomuuteensa.

Yliskamarin ovi on hänen hämmästyksekseen avoin. Vuode on tyhjä. Sen
peite on heitetty sivulle kuin riuhtaistuna. Mutta tuolin selustalla
ollut leninki ja kengät ovat poissa. Hän on siis pukeutunut. Onko
hän, Herra armahtakoon, juossut isänsä luo vaatiakseen kuulutusten
peruuttamista, kuten hän on usein uhkaillut?

Thyra Helena pujahtaa kirjakamariin. Liina Ellida ei ole täälläkään.
Helena peittelee hätäänsä hymyilevin päännyökkäyksin. Ja
Jaakko-maisteri puhuu hänelle loistavimmillaan. ”Niin, rakas Helena,
teen sinusta piispattaren, jos vain haluat”, hän huudahtaa rientäen
ottamaan kädestä morsiantaan. ”Porvoon piispallisen myssyn alla voi
näätsen piispanristi muuttua katinkullaksi koska tahansa... näinä
aikoina...”

”He-he-he”, rehottaa isä-Krook laveassa viitassaan, ”niinhän sitä
sanotaankin, että rakkaassa Suomessamme on kolme herraa: maaherra,
kirkkoherra ja sulhasherra, ha-ha-ha... Mutta piispanhiippa! Siitä
nyt ei ota selvää, onko se hattu vai myssy, he-he-he...” Mutta Jaakko
tuskin kuuli isänsä puhetta. Hän vaelsi puhetaitonsa kirjavilla
kedoilla, katse tähdättynä säihkyvänä Thyra Helenaan: ”Niin, emmekö
elä Vapauden aikaa, jossa älyllä on oikeus nousta kunniasi joille?
Onko Rousseau turhaan kirjoittanut meidän lippuumme ’vapaus’,
’veljeys’ ja...”

”Sanoppas muuta, Jaakko parka!” huudahti Tuomas-herra jälleen
harvinaisen raikkaasti. ”Muistapa kuitenkin, että Vapaudenkin pyhää
kirjaa voidaan lukea niinkuin kuulema piru lukee raamattua.”

Ilostuneena isänsä naurusta, joka soinnahti hyvää tekevänä kuin
ennenkin, onnellisina aikoina, Thyra Helena yhtyi leikkiin sulhastaan
vastaan: ”Jaakko tarkoittaa, rakas isä, että ’neroille’ on kaikki
sallittu, kuten nuorelle kellosepänsällille Rousseaulle, joka varasti
madame de Warensin hopealusikat — tietenkin suloiseksi muistoksi
hyväntekijättärestään.”

”Ja entä tuo teidän ’veljeytenne’, hyvät herrat?” jatkoi
Pacchalenius. ”Ainakin meidän maassamme se on pikkukonnien veljeyttä,
jossa korppi ei puhkaise toiselta korpilta silmää lahjuksia ja
virkapaikkoja jaettaessa.” Helena nauroi helakasti mukana pitkästä
aikaa.

Mutta Jaakko-maisteri, jonka puhetaito oli viedä hänet umpikujaan,
iski vanhalla tunnuslauseellaan: ”À la guerre comme à la guerre”, hän
huudahti. ”Yhtä hyvin kuin pelastin rakkaan appeni älyn ja politiikan
shakkipelillä, saatan sillä myös kukistaa sekä piispat että kuninkaat.”

”So-so, so-so, Jaakko hyvä”, tokaisi Tuomas-herra, ”muista kuitenkin,
että kun minut pelastit, pelastit viattoman”.

”Viattoman? Ha-ha...”, nauroi Jaakko ylimielisesti. ”Mitenkähän olisi
ollut tuon viattomuuden laita, jos onnellinen kaitselmus ei olisi
teille lahjoittanut tällaista kaunokaista tytärtä!” Ja hän aikoi
vetää morsiamensa polvelleen.

Mutta Helena väisti hänen kätensä siirrähtäen isänsä luo. Hän vapisi
häpeästä ja suuttumuksesta. Hyväillen isänsä hiuksia hän katsoi
säkenöivin silmin sulhastaan huudahtaen syvään hengittäen, kiihkosta
välisten: ”Älä paljasta itseäsi liikaa, mies parka!” Mutta samassa
hän peitti suuttumuksensa iloiseen naurahdukseen ja ilkamoivan syvään
hoviniiaukseen.

Jostain syystä hän sisimmässään riemuitsi tuon miehen perimmäisten
aivoitusten paljastumisesta. Oli aivankuin hän olisi nähnyt auki
leikattuna koreakylkisen omenan, joka on sisäpuoleltaan madonsyömä ja
musta. Siksi hän lisäsikin ilakoivalla tavallaan: ”Varo, ettei sinun
vapaudenpuussasi kasva liian karvaita hedelmiä, rakas sulhaseni!” Ja
hän niiasi uudestaan kadoten ovesta, yhä huolissaan Liina Ellidasta.

Mutta hän ei löytänyt tätä kamareista eikä tuvasta. Vapisevin käsin
hän sytytti tuvan seinältä riipaisemansa lyhdyn. Mutta taas hän haki
turhaan aitat, väentuvat ja pakarin. Alhaalta rannasta hän näkee
saunan seinäluukusta hohkavaa valoa. Pieni toivo syttyy hänessä.

Mutta pakarituvan nurkkauksella hän havaitsee, että saunaa kohti
on tarvottu paksussa lumessa. Jäljet kulkevat alaspäin ja ohi
saunan rantajäälle, jossa on pappilan pyykkiavanto. Hän lähtee
kauhistuneena tarpomaan niitä myöten edelleen. Ne jatkuvat. Ja
todellakin ... avantoa kohti! Eikä hän näe enää ihmisen haamuakaan
avannon vaiheilla. ”Liina Ellida, Liina Ellida!” etsijä huutaa
toivottomassa hädässä. Äkkiä hän kuulee loitolta, jälkien oikealta
puolelta, avuttomia äännähdyksiä. Hän kiertää ja hapuilee. Jäljet
näyttävät kulkeneen avannolle, mutta kulkija on noussut rannasta
takaisin ja menehtynyt ylemmäksi kinokseen, josta Helena nostaa
hänet syliinsä. ”En uskaltanut, en jaksa ... jättää ... poikaani ...
turvattomaksi”, hytisee Liina Ellida katkonaisia sanoja. Hän oli,
raukka, aikonut itsensä hukuttaa. Mutta hän tahtoi myöskin elää. Ja
tarrautui epätoivoisen kiihkeästi ystävättäreensä, joka yritti häntä
auttaa jaloilleen. ”En tahdo sinne, en tahdo!” hän huusi kähein äänin
viitaten pappilan akkunoita kohti. Menehtymäisillään he vihdoin
pääsivät takaisin pakarin eteiseen.

Liina Ellida piiloutui vavisten sen syvimpään soppeen. Helena
jännittyy kuulostelemaan, sillä viina-aitan takaa maantieltä on
alkanut kuulua loksahtelevien aisojen ääntä ja lallattelevaa
lauluntapaista.

Matala mies nousee reestä. Hekottelee itsekseen ja yrittää huutaa
renkituvan valaistua ikkunaa kohti: ”Hevonen kuin herne, sano’
Haakertti hevostaan!” Mutta sanat nuljahtelevat soperrellen. Renkiä
ei ilmesty hevosta riisumaan. Hiljainen lallatus alkaa jälleen. Ja
Liina Ellidan sulhanen, Kustaa Stephander, toikkaroi päärakennuksen
kuistia kohti jättäen hevosen omiin hoteisiinsa.

Helena nostaa Liina Ellidan tämän kyyryisestä asennosta. Hänelle on
syttynyt ajatus, joka yht’äkkiä antaa hänelle moninkertaiset voimat.
Hän painaa kuumasti hengittäen nääntynyttä neitoa rintaansa vasten.
Hänen silmiinsä on syttynyt melkeinpä ilkamoivaa kiihkoa. Ja rinnasta
huokuvat pakkashuuruun kiihkeät, vapauttavat henkäykset.

”Me pakenemme, Liina, me pakenemme!” hän kuiskii moneen kertaan kuin
vakuuttuakseen itsekin omasta tulvahtavasta vapautumisen riemustaan.

Liina Ellida naurahtelee kuin tolkuton lapsi, joka tulee sanomattoman
hyvilleen iloisesta luvasta päästä ajelulle.

”Odota täällä ... pakarin lämpimässä ja pidä silmällä hevosta”,
kuiskii Helena. Juoksee päärakennukseen ja yliskamariin. Täällä
hän kokoaa suureksi nyytiksi heidän päällysvaatteensa, keräilee
laukkuun Liina Ellidan kallisarvoisimmat korut ja omat rahavaransa,
kirjoittaa isällensä muutaman selittävän sanan ja juoksuttaa kirjeen
”piispankamariin”, jossa isä on nukkunut yönsä.

Palatessaan taas eteisen kautta hän jäykistyy säikähtyneenä
paikalleen, sillä Jaakko on avannut kirjakamarin oven ja riistää
hänet pimeässä lähelleen. ”Arvasinhan sen ... tuntisin sinun
askeleesi tuhansien joukosta...”

Hänen hengityksensä hehkuu kuumana. Huulet hakevat intohimoisina
suudelmaa. Ne koskettavat häntä huuliin, uppoavat kaulan ja olan
taipeeseen. Ja Helena taistelee turhaan väkivaltaista miestä
vastaan, kunnes hän nauraa houkuttelevasti, on keksivinään jotain
viisasta ja salaperäistä. ”Odota”, hän kuiskaa, ”tuonnempana saat
kokea merkillisen yllätyksen... Mutta sitä ennen — se on tietenkin
valmisteltava...” Ja hän riipaisee oven auki ja heidät molemmat
sisältä tulevaan valovirtaan. Jaakko seuraa häntä ihastuneena. He
heittyvät herrojen keskusteluun kuin salaliittolaiset, jotka vain
odottavat oikeata hetkeä päästäkseen kahdenkesken.

Tuomas-herra näyttää innostuneen äskeisistä ajatuksistaan uusiin
ja yhä uusiin mietelmiin aikansa ”pikkukonnista” ja ”kääpiöistä”.
Hänen äänensä soi taas herkkänä kietoen ivankin nuolet ilomielisiin
vertauskuviin. ”Niin, niin, Jaakko”, hän otti tulijat vastaan,
”äläpäs pakene tästä platolaisesta ’symposionistamme’. Todellakin,
rakkaat veljet! Kun katselen kissanpoikaa, joka leikkii omalla
hännällään, minulle tulee mieleen suomalainen ja riikinruotsalainen
salonkivehkeilijä...”

”He-he-he”, viljeli rovasti ylenpalttisessa ilossaan melkeinpä
itseivaa, ”sehän on melkein samaa kuin väittää, että me heitämme
palloa omalla peruukillamme, he-he-he...”

”Tai niinkuin sanotaan kuulema ranskalaisista salonkiherroista!”
huudahti Helena. ”He puhuvat enemmän kuin ajattelevat. Ja mikäli
ajattelevat, he ajattelevat vain puhuakseen...”

”Apropos!” innostui Jaakko. ”Tiedätkö, rakas Helena, kuka on
ranskalaisten mielestä taitavin diplomaatti?”

”Tyhjäntoimittaja, rakas sulhaseni!”

”Erreur, ma chère! Kavaljeeri, joka pelaa Petit-Trianonissa
säädyllistä dominoa kuningattaren kanssa ja huikentelevaista
cavagnolea hovinaisten keralla, antaa kuninkaan voittaa itsensä
biljardissa ja perintöprinssin joka toisessa whistissä, mutta
faraopöydässä pelaa hovilaisten rahat omiin taskuihinsa, menettämättä
silti kuitenkaan onnea rakkaudessa, ha-ha-ha...”

”Oikein, oikein, Jaakko rakas! Katsopas, isä, tätä älykästä herraa.
Eikö hänen päänsä muistuta todellakin itsensä Macchiavellin päätä!
Mitä arvelette, herrat?”

Mutta herrojen nauraessa ja Kustaa Stephanderin tullessa sisään
emännän puolelta Helena kuihaisi sulhaselleen: ”Odota, sinä
Macchiavelli!” Ja hän pujahti avoimesta ovesta omille teilleen.

Hetken kuluttua naiset sujahtavat paksujen lampaannahkaisten vällyjen
alle. Hevoskopukka pääsee pihasolasta maantielle. Lahden takaa
siintää himmeä tuli Alestalon kartanon päätyakkunasta. ”Tuonne,
tuonne”, kuiskaa Liina Ellida. Iloisen Katri-rouvan luona he
saattaisivat järjestää itsensä matkakuntoon.

Helena käänsi hevosen järven viittatielle, huimaisi sitä ohjasperillä
ja maiskutti kehoittelevasti huulillaan, jolloin tamma otti kuin
ottikin muutaman juoksuaskelen rantaan viettävää rinnettä. Ja Thyra Helena
painoi ilon ja itkun vaiheilla hyrähtelevän Liina Ellidan
itseänsä vasten. Hänen rintansa täytti suuri vapautumisen riemu. Ilma
oli nyt joka tapauksessa puhdasta hänen ympärillään ja sydämessään.

Niin he ovat, kaksi morsianta, karkumatkalla, vieläpä toisen
morsiamen sulhasmiehen hevosella. Rovastilan kirjakamarissa Vapauden ritarit
olivat unohtaneet kokonaan, että Ajan hengetär oli hahmoltaan
nainen eikä suinkaan ollut unohtanut kanssasisariaan — ei älyn eikä
sydämen puolesta.