XXI.

Kului kolme kuukautta ilman että nuorten välillä sattui mitään
suurempaa epäsointua, ja Arvi tunsi kiintyvänsä tyttöön yhä enemmän.
Mutta sitten sai tytön isä tietää asian ja tyttö asetettiin ankaran
valvonnan alaiseksi — häntä kiellettiin koskaan tapaamasta tuota
lurjusta...

Mutta tyttö petti julkeasti vartiansa ja kävi ihan näiden uhalla
Arvia tapaamassa; tosin se tapahtui harvemmin kuin ennen, mutta tuo
estely lähensi heitä yhä enemmän...

Mutta sitten sattui kerran epäsointu, joka antoi aihetta moneen
seuraavaan. Ingeborg oli kerran aivan huomaamattaan maininnut jotain
sukuperästään, ja kun Arvi muutenkin oli sillä kertaa pahalla
tuulella ja tyttö sattui mainitsemaan vaikeuksista, joita oli
kokenut, ennenkuin pääsi Arvin luokse, tuntui hänestä, että Ingeborg
tahtoi huomauttaa, miten hän alentui hänen tähtensä. Hän ei sanonut
mitään, hymyili vain katkerasti. Ingeborg huomasi sen ja kysyi syytä
siihen, mutta Arvi ei selittänyt. Hän päätti tutkia, oliko asia niin.

Sentähden alkoi hän siitä lähtien epäluuloisesti tarkkailla
Ingeborgin jokaista sanaa. Ja kun hän luuli huomaavansa jotain,
sinkautti hän heti jonkun harvan sanan, katkeran ja haavoittavan kuin
puukonisku. Ingeborg koetti ymmärtää — hän luuli sen johtuvan Arvin
kokemista suurista kärsimyksistä ja vääryyksistä.

Mutta eräänä iltana, kun he istuivat kahvilansa yksityishuoneessa,
oli Ingeborg innostuneena kertonut, miten hänen serkkunsa tähden
oli tapahtunut kaksintaistelu. Tyttö oli salakihloissa erään
luutnantin kanssa, ja kun eräs kartanonomistaja oli esiintynyt
liian tunkeilevasti, vaati sulhanen tämän kaksintaisteluun ja ampui
olkapään puhki!

— Sinun hieno serkkusi on siis valloitettu samalla keinolla, jota
luolissa asuvat esi-isämme käyttivät. No, onpa keski-Afrikassa
vieläkin heimoja, joiden miehet valloittavat itselleen mustaihoisen
rouvan tappelemalla!

Arvi oli katkeroitunut tytön innostuksesta ja hänen äänensä oli
viiltävän pilkallinen. — Tyttö tuijotti häntä hämmästyneenä ja sanoi:

— Mitä ... mitä sinä sanot? Niinkö sinä arvostelet kunnia-asioita.
Naisen kunnian puolustamista...?

— Anteeksi! — huomautti Arvi ja kumarsi ivallisesti hymyillen.
— Minun mielestäni tappelu on aina tappelua! Ja minä luulen, että
jos tämä neiti kerran oli antanut liiaksi aihetta, rohkaissut tuota
toista hienosti keimaillen niin paljon, että tämä luuli voivansa
myöskin — niin ei kai se kunnia toisten tappelusta ole kirkastunut...

— Arvid! — huudahti tyttö karahtaen tulipunaiseksi. — Anna minun
serkkuni olla rauhassa — ei sanaakaan enää! Vai niin — tappelua!

— Ehkä luulet, etten tunne sitä asiaa, — ilkkui Arvi. Mutta
minä olen ikävä kyllä, tapellut liiaksikin ja kadun sitä — se on
mielestäni aina raakuutta!

Arvi puhui yhä tyynesti, kylmän ivallisesti, ja se oli vähällä
saattaa Ingeborgin suunniltaan. Hänen onnistui kuitenkin hillitä
itsensä, ja hänen äänensä vapisi ylenkatseesta:

— Olen aina kuullut, että se on miehille kunniakysymys — mutta
olen kai erehtynyt. Mutta olisi hauska tietää, mitä sinä tekisit,
jos sinut vaadittaisiin kaksintaisteluun?

Arvin silmissä välähti pahaenteisesti, ja hän sanoi hiljaa, kalveten:

— Usuta sieltä joku aatelisnulkki tekemään se — kyllä sitten näet,
mitä minä teen!

— Arvid! — kuului taas huudahdus, jossa kuvastui samalla syytös,
varoitus ja rukous. Hän huomasi sanoneensa liikaa, muistaessaan Arvin
tavattoman voiman ja taitavuuden. Mutta Arvin onnistui taas hymyillä,
se kiihoitti tyttöäkin maksamaan samalla mitalla:

— Suo anteeksi yksinkertaisuuteni, kun odotin sinulta sellaista
turhuutta kuin kohteliaisuus, säädyllisyys y.m.!

Se sattui kaikkein arimpaan paikkaan. Arvi kalpeni vieläkin ja
tuijotti tyttöä hurjin katsein ikäänkuin tietämättä mitä tekisi.
Vihdoin vääntyivät hänen huulensa hymyyn ja hän änkytti käheästi:

— Ja suo sinä anteeksi, etten minä, yksinkertainen moukka, ole aina
ymmärtänyt, miten suuri armo minulle on tapahtunut — kun neiti on
alentunut istumaan seurassani muutaman kerran... Sitäkö tarkoitat...?

Ingeborg ei voinut enää hillitä itseään, vaan huudahti loukkaavasti:

— Kuten itse tahdot! Kai sinä itse parhaiten itsesi tunnet!

— Nöyrin kiitokseni — kun kerrankin sain kuulla totuuden! Nyt
ymmärrän vihdoinkin vapauttaa korkeasukuisen neidin raa’an työläisen
seurasta! Saanko pyytää, että saisin kunnian saattaa teidät pois
täältä vielä tämän kerran, mademoiselle? Paremman saattajan
puutteessa...

Hän nousi äänettömänä, äänettöminä he menivät ulos kahvilasta, ja
samoin jatkui matka lähimpään kadunkulmaan asti. Siinä hän otti lakin
päästään ja lausui kohteliaasti kumartaen:

— Näin saadaan minun epämiellyttävä läsnäoloni mahdollisimman
lyhyeksi.

Matka oli lyhyt, ajuri ajoi nopeasti, tyttö ei ehtinyt ajatella
mitään, ennenkuin he olivat kotiportin edustalla. He nousivat reestä,
ja hän näki Arvin kasvoilla syvän tuskan, ja hänen kätensäkin vapisi
ensin, mutta hänen hymyilynsä oli taas kohtelias ja ääni pilkallinen,
kun hän kumartaen lausui:

— Pyydän vieläkin anteeksi typeryyksiäni, toivoen etteivät ne enää
tämän jälkeen painaisi neidin mieltä.

— En luule sitä! — vastasi Ingeborg miltei voitonriemuisesti, mutta
katui samassa ja hänen äänensä kuului tukehtuneelta: — Arvid...!

— Sepä hauskaa! — iski Arvi takaisin ja hymyili iloisesti ja
kohteliaasti. — Se onkin ainoa lohdutukseni, ja nyt pyydän lausua
hyvästini!

Hän kumarsi kuin kiittäen ja hänen läpitunkeva katseensa tunkeutui
Ingeborgin rintaan tuottaen tuskaa: hän ei tule enää! Hänen kätensä
ojentuivat, kun hän toisti hätääntyen:

— Arvid!

Mutta tämä ei kuullut enää. Ingeborg oli vieläkin näkevinään
kelmeässä kuun valossa nuo voimakkaat kasvot oudon kylminä,
kohteliaina ja niin peloittavan kalpeina. Hän nojautui oven ripaa
vastaan ja purskahti rajuun itkuun.