VII.
Erään kerran — silloin oli jo talvi mennyt ja uusi kevät tullut —
hiivin jälleen Sannan luo. Minun täytyi tehdä se salaa, sillä
äitipuoleni oli ruvennut estelemään Sannan kanssa seurustelemista —
pahojen puheiden vuoksi. Muistan puron olleen silloin niin tulvillaan,
että minun piti sillan yli päästäkseni riisua kengät jaloistani. (En
tiedä miksi mainitsen tämän vähäpätöisen seikan, mutta se on niin
ehdottomasti yhteydessä silloisen asiani kanssa, että esitykseni
tuntuisi minusta perin ontuvalta, jopa vajanaiselta, ellen sitä
mainitsisi). Jätin kenkäni tervaleppäin lokeroisten juurien alle ja
ylitse kahlattuani juoksin avojaloin riihien taitse saunalle.
Mutta Sannapa -- vaikka äitinsä oli poissa ja tilaisuus olisi ollut
mainio — ei ruvennutkaan tällä kertaa juttelemaan siitä, mitä varten
tiesi minun tulleen. Sensijaan hän aivan odottamatta kysyi, olimmeko me
hyvin köyhiä.
En osannut kohta sanoa. Sillä sellaiseen kysymykseen minun piti ensin
etsiä itselleni vastaus. Olimmeko me köyhiä? Luullakseni vastaus johtuu
siitä, keneen meitä vertasi. Muutamiin kaikkein köyhimpiin verrattuina,
joita tunsin, olimme suorastaan rikkaita, toisiin nähden taas olimme
hyvinkin köyhiä.
Kun minulta ei lähtenyt mitään vastausta, kysyi Sanna, eikö äitipuoleni
usein tuskitellut ja kiroillut sitä, että meitä ”kakaroita” oli liian
paljon? Eikö hän ollut tahtonut saada ketään meistä kotoa pois,
johonkin ansiotyöhön, että toimeentulo olisi käynyt helpommaksi?
Oli kyllä. Minun täytyi myöntää, että siitähän äitipuoli melkein
alituiseen pauhasi. Entä isä? kysyi Sanna.
Isäkin.
Tunsin kuinka veri hyökkäsi kasvoihini, kun nämä perheemme suurimmat
salaisuudet näin nyt paljastuivat. — Isä, milloin häneen semmoinen
puhti tuli — saattoi kiroilla meidän köyhyyttämme paljon kovemmalla
äänellä kuin äitipuoli konsanaan. Raivopäissään hän oli ajavinaan
meidät kaikki ulos tuvasta, aivankuin olisi ikipäiviksi ahdistanut
meidät kotoa. Mutta me tiesimme kaikki, että tuo oli vain pinnalta päin
sellaista. Oikea isämme, joka oli syvällä hänen lämpimän takkinsa ja
vielä liiviensäkin alla, tai vielä siitäkin syvemmällä hänen
sisässänsä, ei milloinkaan ajatellut tehdä meille mitään sellaista.
Päinvastoin me tiesimme hyvin, että juuri tuosta asiasta hänellä ja
äitipuolella alituiseen syntyi kiivaita kinastuksia, ja minä itse olin
omalta kohdaltani kerran salaa näkemässä kauhean ottelun heidän
välillänsä, — minun täytyy sanoa — suoran tappelun, sillä äitipuoli
alkoi lopulta viskellä isää meidän kengillämme ja isä puolestaan nosti
pöydän ilmaan ja paiskasi sen kauhealla pauhulla permantoa vasten.
(Jonka jälkeen pöydän jalkaa ei sen koommin tullut enää milloinkaan
korjatuksi, vaan se jäi ainiaaksi rikkinäiseksi.)
Sannalle en kertonut mitään näistä perheemme salaisuuksista,
sanoinpahan vain, ettei isä laske meistä ketään pois kotoa, vaikka mikä
olisi, enkä puolestani ottanut hänen ehdotustaan edes totisesti
ajatellakseni, sillä niin hullunkuriselta ja mahdottomalta se silloin
minusta tuntui.
Mutta kylästä kotiin palatessani, kun jääsohjuisen puron yli
kahlattuani kivellä istuen villasukilla kuivasin kylmästä kylvystä
hohtavan punaisiksi käyneitä jalkojani, iski minuun mieletön ajatus,
niinkuin iskee haukka korkealta pilvistä mitään pahaa aavistamattoman
varpusen niskaan. Ei se ollut minun ajatukseni, vaan oikeastaan Sannan,
mutta se vain tuli minuun nyt omanani. Tai voisin minä verrata sen
myöskin salamaan, joka leimahtaa ja sammuu yht’aikaa, omin päin, hetkeä
kysymättä. Sydäntäni hiipaisi tainnuttavammin kuin kylän keinussa
juhannuksena, kun keinu kiikahtaa koivunlatvoja korkeammalle, ja lahti
ja siintävät etäisyydet vilahtavat näkyviin. Tämä ajatus oli, että
jospa minä todella joutuisin kaupunkiin ja se minun herraspoikani
kerran näkisi minut sellaisena kuin olin nähnyt itseni saunassa Sannan
peilistä!
Ja sydäntä hiipaisi joka henkäisyllä yhä tainnuttavammin ja ihmeelliset
kuvat alkoivat kohta kulkea mielessä, painuen sinne ikiajoiksi.
Talvi ja kesä, päivä ja yö, kaikki sekaantuivat yhteen, kaupungin
valkoiset lamput paistavat, tornien kultaiset kuvut loistavat
aurinkoina, suuret ja pienet kellot kilajavat, reet suihkaavat ohi,
kaksivaljakot kiitävät siniverkot ojona, — kaikki mitä Sanna oli
minulle aikain kuluessa kaupungista kertonut, se elää ja henkii nyt.
Ihmisjoukon loppumattomassa vilinässä kulkee minun poikani ympärilleen
katsellen, löytämättä ketä hakee. Mutta kesäisen yön varjostosta,
lehmuskäytävän pimennosta, astumme me nyt Sannan kanssa valkoisten
lamppujen huikaisevaan kirkkauteen. Ja ihmisvirta pysähtyy ihmeissään
ja hän näkee meidät, kun me hiljaa astelemme katse maahan luotuna,
yllämme ihanat viitat, päässämme punainen vaate. Nyt hän katsoo meihin,
katsoo ja lähestyy, minä näen sen ja tunnen, vaikka katseeni on alas
luotuna. Voimatta kääntää silmiään minusta hän katsomistaan katsoo, tuo
sama poika, tyranni, jonka katse ei vahingossakaan kääntynyt minuun
päin kertaakaan koko kesänä, ja jolle vaivainen saha ja puupalikat ja
naulat ja vasarat olivat olleet paljon tärkeämpiä käsiteltäviä, —
jolle tämmöinen ihmislapsi ei ollut sammaltukon veroinen, että olisi
siitä mitään katsoakseen hakenut! Nyt hän katsoo ja tahtoisipa ojentaa
kätensäkin pyytääkseen meitä, että loisimme häneen edes vilauksen
ylpeästä ihanuudestamme. Kärsi nyt sinäkin vuorostasi ja tunne, mitä on
ihmisen puupalikaksi arvostaminen. Katsettamme maasta nostamatta me
tasaisesti lipuen käymme hänen ohitsensa, ja autuuden voimakas virta
valahtaa kaikkiin jäseniini, sillä hän jää huomaamattomaksi
ihmisjoukkoon ja luulee ikuisiksi ajoiksi jäävänsä meistä pois, mutta
minun sykkivä sydämeni tietää, että minä olen kerran kohottava
armonkatseen häntä kohden ja me olemme molemmat ilosta itkevä!
Voi olla aivan käsittämätöntä, miten saatoin uskoa näin mahdottomaan
tulevaisuudenkuvaan, mutta yhtä vähän kuin hetkeäkään epäilin, etteikö
tuo metsien ja maiden takana kuhiseva ihmemaailma, jota Sanna sanoi
kaupungiksi, ollut juuri tämmöinen taikamainen sekoitus talvesta ja
kesästä, yöstä ja päivästä, auringosta ja valkoisista lampuista, reen
alta pyryävästä lumesta ja kukkivista lehmuskäytävistä, yhtä vähän
epäilin sitäkään, ettei unelmieni unelma toteutuisi ja poikani ja minun
kohtalo päättyisi juuri tämmöiseen keskinäiseen nöyrtymyksen ja
ymmärtämyksen autuuteen.
Samalla kotimatkalla minä jo olin moittivinani itseäni, että olin muka
näin suureksi tytöksi elänyt enkä vielä kertaakaan todenteolla tullut
ajatelleeksi sellaista, jota umpivieraat, kuten Sannakin, jo minun
puolestani ajattelivat, että me nimittäin olimme perin, perin köyhiä,
ja että aika oli muka laittautua kaupunkiin työansiolle, pois kotoa
vanhempien taakkana olemasta!
Ja siitä saakka aloin hakea tilaisuutta, miten esittää asian
äitipuolelle niin, ettei hän kohta toimittaisi minua omin päin piiaksi
kauppiaalle tai teurastaja Karlsonille, vaan että minä pääsisin
muuttamaan sinne, minne itse tahdoin, kaupunkiin.
Sanna käsitti kohta, ettei äitipuolelle saanut antaa vähintäkään vihiä
hänen osallisuudestaan tähän asiaan, sillä silloin olisi paikalla ja
suinpäin tehty sopimus viideksi vuodeksi jonkun paikallisen pikkupomon
kanssa, ettei Sanna olisi päässyt viettelemään minua kaupunkiin.
Sanna esitti karkaamista, ja olisi siinä tapauksessa itse tullut mukana
kaupunkiin ja siellä järjestänyt asiani.
Isän tähden en tähän voinut suostua, en edes ottanut ajatellakseni
mitään niin kauheaa kuin isän pettämistä.
Ja niin rupesi koko homma kesän kuluessa jäämään jo mielestä, ja olisi
ehkä jäänyt ainiaaksikin, ellei juuri sinä kesänä olisi maalaiselle
taivaanrannallemme ilmestynyt uusia tulokkaita, entistäkin
ihmeellisempiä, jotka ratkaisivat kohtaloni:
Nimittäin valuri Johansson perheineen ja sukuineen.