X

kodassa istui Paulus-Jouni teroittaen pitkää
peskipuukkoansa. Vanha Niila kyykötti risaisella porontaljalla ja
imeskeli nysäänsä. Kaksi täysikasvuista tytärtä punoi suonirihmoja
toisella puolen kotaa, ja Niilan vaimo, vanha ryppykasvoinen Sigga,
veisteli jäätyneestä poronlavasta hienoja lihaviipaleita nuotion yllä
kelluvaan pataan.

— Nyt syödään vieraan kunniaksi rasvassa käristettyä lihaa, sanoi
Sigga-muori silmäten syrjästä Jouniin, joka tulta vasten tarkasteli
puukkonsa terää.

— Eilen illalla jäinkin ateriatta Päiviön kodalla, murahti Jouni.

— Kumma, että pappi pääsi niin salaa kimppuusi, yhtyi puheeseen
Niila. — Taisit katsoa väärin kannusta?

— Väärin? Jouni keskeytti hiomisensa ja silmäsi äkäisesti Niilaa. —
Mitenkä väärin?

— Jospa sormuksen kierto merkitsikin papin tuloa kodalle, etkä siis
arvannut pitää varaasi...

— Älä houraa! Ei merkinnyt! Arvalta kysyttiin syytä Piritan tautiin
ja arpa osoitti syyksi papin. — Arpa vastaa aina kysymykseen... jos
ollenkaan vastaa.

— Niin taitaa olla... itsepähän tiedät.

— Katsopa! huudahti Jouni, sujauttaen puukon tuppeen ja vetäen
kodan nurkasta Niilan rummun. — Minä näytän sinulle, vastaako arpa
kysymykseen, jonka nyt teen. Minä haluan tietää, kulkeeko pappi
paluumatkallaan Roston yli. Ojennapa tänne vasara.

Niila antoi vasaran, ja Jouni ryhtyi arpomaan. Sormus hyppeli ensin
sinne tänne ilman päämäärää, mutta pysähtyi sitten rummun laitaan
kutun tunturin juurelle, kimmahtaen vähän väliä rummun puista
reunusta vasten ja poukahtaen taas takaisin samaan paikkaan, johon
oli pysähtynyt.

— Sivu ajaa... jokea ajaa, lausui Niila seuraten tarkkaan sormuksen
liikkeitä.

— Sivu aikoo, mutta ei mene. Tunturin yli ajaa, varmasti ajaa,
puheli Jouni tärisyttäen kalvoa nopeammin. — Katsopan nyt!

Sormus oli kiepahtanut tunturin laelle ja ponnahtanut siitä reunan
yli maahan.

Jouni viskasi vasaran nurkkaan ja huudahti leimuavin silmin.

— Katsopan, miten kävi! Yli Roston ajaa pappi ja niin — alas
kursuun!

— Tuhoko tulee papille? kysäisi Niila ottaen sormuksen maasta ja
ojentaen sen Jounille.

— Tuho ja pian! huudahti Jouni hypäten seisomaan ja temmaten puukon
tupesta. Hänen silmänsä paloivat, tumma puna kohosi poskille ja
leukapielet rasahtivat kiinteästi yhteen. Asettuen seisomaan keskelle
kotaa, nuotion ja oviaukon väliin, hän rupesi verkalleen joikumaan:

Puukko kirkas, välkkyvä,
voiaa-nana-naa.
Jos lasken sen irti,
voiaa-nana-naa,
se on niinkuin hukka
ja tekee vaikka mitä.
Voiaa-nana-naa...
Ei estä sitä Jumala,
eikä bärgalak!...

Jouni oli tähän saakka joikunut hitaasti ja yksitoikkoisesti,
mutta nyt kiihtyi tahti ja sävelkin tuli monimutkaisemmaksi. Hän
käänteli puukkoa edestakaisin ja tuijotti kulmat rypyssä vuoroin
toista, vuoroin toista puolta sen leveätä terää, joka välkähteli
tulen loisteessa, ja rupesi sitten ruumistaan heilutellen joikumaan
kiihkeästi, katkonaisesti ja karjahtelemalla:

Puukko kirkas, välkkyvä,
kuule, kun käsken:
Kun isken, niin uppoa!
Kun sivallan, niin viiltele!
voiaa-nana-naa...
Verta vihamiehen juo!
Voiaa-nana-naa...

Jouni sivalsi puukolla ristiin tulen yli useamman kerran ja jatkoi
yhä kiihkeämmin:

Puukko kirkas välkkyvä,
kuule, kun käsken:
Riistä henki, tapa pappi!
Vapauta laaja Lappi,
voiaa-nana-naa,
vallasta Vuolevi herran!

Puukko teki mahtavan kaaren ilmassa ja katosi välähtäen tuppeen.

Kodan väki oli kuunnellut hiiskahtamatta Jounin joikua, ja renki,
joka hakkasi puita ulkona, oli keskeyttänyt siksi aikaa työnsä. Nyt
hän hakkasi jälleen, mutta kirveen iskut olivat arkoja, epävarmoja,
kuin olisivat anteeksi pyytäneet hiljaisuuden häiritsemistä, joka
kodassa syntyi laulun lakattua.

Jouni istahti paikalleen, jääden synkkänä tuijottamaan tuleen. Hänet
herätti siitä emännän hiljainen ääni:

— Rupea syömään, Paulus-Jouni, ennen kuin työhösi lähdet.

Jouni havahtui ja katsahti vanhukseen, joka oli täyttänyt pahkakupin
rasvasta kiiltävillä, lastumaisilla lihakäppyröillä.

— Niin, jatkoi tämä kovemmin. — Noin vihki ennen isävainajakin
puukkonsa, kun lähti vaarallisimmille retkilleen. Tuossa on vielä
sama puukko, vanha ja kulunut mutta arvokas silti... Se on juonut
monen poron veren, onpa tainnut maistaa ihmisvertakin.

Sigga-muori ojensi puukon tulen taitse Jounille, joka katseli
tutkivasti sen kirjailtua terää.

— On siinä puukko, sanoi hän huolettomasti, heittäen sen takaisin
kodan perälle. — Mutta tokko on juonut papin verta?

Vanhempi tytöistä katsahti säikähtyneenä Jouniin, joka rauhallisena
söi edessään olevasta pahkakupista.

— Aiotko tappaa papin? kysyi hän.

— Aion.

Se tuli lyhyesti, melkein välinpitämättömästi. Tyttö katsahti
hätääntyneenä toisiin, mutta kun ei kukaan puhunut mitään, rupesi hän
jälleen jännettä punomaan.

Renki tuli sisään ja heitti puusylyksen maahan.

— Rosto huokailee raskaasti ja kokoaa pilviä päälleen, sanoi hän. —
Taitaa tulla lumimyrsky.

Ei kukaan puhunut mitään. Syötiin vain, äänettömyyden laskeutuessa
painostavana aterioivien yli. Vanhan Niilan kuiva rykäisy oli kuin
heikko yritys murtaa tuo mieliä herpaiseva hiljaisuus, mutta ääni
takertui kurkkuun.

Hetkisen mentyä laski Jouni kupin syrjään ja lausui:

— Vai kokoaa Rosto pilviä ylleen... Pitäisipä koota...

Ja kuin huvikseen rupesi hän nyppimään peskistään karvoja ja
heittelemään niitä ilmaan, joikuen samalla matalalla äänellä:

Tule tuuli, nouse myrsky,
rukata nyt ryöttä ilma!
Voiaa—naa—naa.
Pane tunturi tuiskuhun,
murkku vuomille levitä,
voiaa—naa—naa,
että eksyis ristiherra,
pääsis pappi päivistänsä.
Voiaa—naa—naa!

Peskin karvoja lenteli kodassa kuin lumihiutaleita. Ne leijailivat
tulen yläpuolella, laskeutuivat lieskaan, kärähtivät ja sähähtivät.
Toiset syöksyivät savun seassa ulos räppänästä ja hupenivat ilmaan,
toiset laskeutuivat tiheänä sateena kodassa oleville esineille ja
ihmisten päälle. Kaikki kyyhöttivät hiljaa, tarkaten salaperäisellä
pelolla Jounia, joka istui suorana ja nyki karvoja yhä kiihkeämmin
seuraten niiden lentoa hehkuvin silmin. Kun tätä oli jonkin aikaa
jatkunut, nousi Jouni ja työntyi kodasta ulos.

Itäpohjoisessa näkyi Roston mahtava selkä, kohoten juhlallisena
yläpuolelle muiden tunturien. Sen laki oli peittynyt pilviin,
jotka mustanharmaina levittäytyivät sen ylle. Pitkin tunturijonoa
kulki syvä kohina kuin varottava huuto lähestyvästä vaarasta.
Roston kupeita kiersivät lumipyörteet, joita tuuli tunturin yli
lentäessään huvikseen tanssitti, kuin koetellakseen, saisiko entiseen
tapaansa lumen liikkeelle. Ja kun se tyydytyksekseen huomasi, että
lumiryöpyt tottelivat sitä, hulmahutti se henkäyksen valkopäisten
tunturihuippujen yli. Ja yks-kaks kävi Roston seljällä hurja
myllerrys. Koko tunturi peittyi valkeaan savuun. — Tuokion kuluttua
kantaantuivat lumiryöpyt laaksoihin, eikä kulunut pitkää aikaa, ennen
kuin Niilan kodan ympärillä suhisi, ähkyi ja ulvahteli, ja lumisade
pieksi seinää vimmatusti.

Jouni palasi kotaan. Tuulenvihuri, joka vonkui savuaukon yläpuolella
ristiinrastiin sojottavissa kotaseipäiden päissä, hulmahti tuon
tuostakin kotaan ja täytti sen savulla ja säkenillä.

— Jopa laitoit ilman! sanoi Niila savun seasta. — Vie koko kodan
mennessään...

— Papin ilma! huudahti Jouni ottaen suopunkinsa ja käärien sen
olkapäänsä ympäri.

— Joko lähdet? kysyi Sigga-muori.

— Jo. On aika kiiruhtaa, sillä saalis odottaa. Jääkää terveeksi!

— Mene tervennä!

— Säästä papin henki! huusi vanhempi tyttäristä hänen jälkeensä.

Jouni valjasti härkänsä ja istui ahkioon. Tempaus hihnasta vain, ja
mies katosi poroineen yhä sakenevaan pyryyn.

                                                  ⸻

Herra Olaus oli aamulla lähtenyt Päiviön kodalta. Hänellä oli
edessään pitkä taival, jota poikkeaminen kodalle ei suinkaan ollut
lyhentänyt. Ilma oli kaunis, ja hän viiletti iloissaan vuoman
toisensa jälkeen. Rostotunturin selkä hohti kirkkaana hänen edessään.
Kun hän sen yli olisi päässyt, olisi suurin vaikeus voitettu. Päiviön
kota oli ollut niin kaukana syrjässä, että olisi syntynyt suuri
mutka, jos hän olisi palannut takaisin eilistä jälkeä. Senvuoksi hän
päätti oikaista suoraan tunturia kohti, päästäkseen ennen pimeää sen
yli.

Ilma oli selkeä, ja taivas melkein pilvetön. Aurinko, joka jo
pari tuntia oli kiertänyt avaruutta, sai koko lumisen ympäristön
välkehtimään täydessä loistossaan. Laajan vuoman pinta oli
kuin tuhansin jalokivin kirjailtu vaippa. Siinä loistivat
kaikki sateenkaaren värit vilahtelevina pisteinä, hehkuvasta
tummanpunaisesta, syvään, terävänkirkkaaseen siniseen saakka, välillä
Kaikki kellan ja viheriän vivahdukset. Edessä kylpi Roston selkä
kultaisessa hohteessa. Se oli erinomainen tienviitta, joka näkyi
kauas ympäristöönsä.

Herra Olaus ajeli menemään kepein mielin ja tunsi iloa ajatellessaan
eilistä päivää. Hän oli saavuttanut suuren voiton, joka varmaan tuli
lujittamaan hänen asemaansa lappalaisten keskuudessa. Paulus-Jouni
oli kurjasti paennut. Se tieto oli leviävä ympäri lapinkyliä, ja
kaikkialla se tulisi riistämään loistetta noidan nimen ympäriltä ja
lisäämään papin mainetta.

Tällaisissa ajatuksissa kului tunti toisensa jälkeen, poron juostessa
tasaista nulkkaa. Rostotunturi kasvoi kookkaammaksi, kuta lähemmäs
herra Olaus sitä ehti. Oli vielä arviolta penikulman matka tunturin
juurelle. Puolenpäivän aika oli mennyt, ja aurinko rupesi alenemaan.

Herra Olaus kiinnitti ajoa. Hän halusi ehtiä tunturille ennen
auringon laskua, sillä alastulo oli pimeässä vaarallinen monien
syvien rotkojen ja louhikkojen vuoksi.

Hän ajoi läpi metsäisen maakaistaleen, joka saarentapaisena
kohosi vuoman keskeltä, ja kun hän pääsi sen yli, hän huomasi
mielipahakseen, että tunturin ylle oli ruvennut kerääntymään
pilviä. Hän tiesi, mitä se merkitsi: oli tulossa lumimyrsky. Pilvet
sakenivat, mustuivat mustumistaan, ja pian peittyi koko tunturin
selkä niiden kätköön.

Nyt ei ollut aikaa hukata. Herra Olaus hopitti poroaan, ja uskollinen
eläin painalsi yhä vinhemmin tunturia kohti. Mutta hän ei ehtinyt
ajaa pitkältä, ennen kuin syvä kohina ilmaisi myrskyn alkaneen.
Tunturi peittyi sakeaan pilveen, joka rupesi viskomaan lunta, ensin
harvakseen, mutta vähän ajan perästä yhä tuimemmin.

Pian raivosi mitä kamalin rajuilma, joka pani tunturin juurella
kasvavan koivuryteikön kohisemaan. Lumiryöpyt lensivät tunturilta
alas vauhkojen hevosten lailla ja vyöryivät villissä tanssissa yli
vuoman, peittäen näköalan täydellisesti.

Lisääntyvä pimeys teki näytelmän vieläkin kamalammaksi. Oli kuin
olisi irtipäässyt Manalan väki riehunut vuomalla. Vähä-väliä
syöksähti valkea lumikummitus yksinäisen ajomiehen lähelle kuin
tarkastaakseen, kuka oli uskaltanut tulla sen rajua leikkiä niin
likeltä katsomaan. Sitten se pyörähti vonkaisten miehen ja poron
ympärillä ja paiskasi lunta ryöppynä vasten ajajan kasvoja.

Lumi lisääntyi lisääntymistään, eikä poro jaksanut enää nulkata. Se
käveli korvat luimussa ja nosteli turpaansa joka suuntaan. Väliin se
pysähtyi haukkaamaan lunta, katsahti taakseen ja lähti sitten taas
käymään johonkin päin, suunnasta välittämättä.

Herra Olaus koetti pakoittaa sitä menemään, mutta väsynyt elukka
ei jaksanut. Se teki muutaman epätoivoisen juoksuyrityksen, mutta
pysähtyi heti, kävelläkseen jälleen sinne tänne yhä enenevässä
lumessa.

Herra Olaus nousi ahkiosta ja lähti astumaan, kiskoen poroa
perässään. Lunta oli jo polvikaalamaksi, ja kulku raskasta vahvoissa
vaatteissa. Välistä hän lankesi kinokseen, ja kesti hyvän aikaa,
ennenkuin hän pääsi siitä selviytymään jaloilleen. Läähättäen ja
huohottaen hän tarpoi eteenpäin epätoivon viritessä mieleen.

Myrskyn voima kiihtyi kiihtymistään. Koko vuoma oli sakeana, mustana
lumipilvenä. Ei nähnyt askeltakaan eteensä. Herra Olaus kömpi
takaisin ahkioon ja tempaisi epätoivon vimmalla hihnasta, mutta poro
taivutti vain väsyneesti päätään taaksepäin, ottamatta sen pitempiä
askeleita. Se kahlasi vain suu auki, läähättäen pakahtumaisillaan ja
pysähtyi vähä väliä haukkaamaan lunta.

Herra Olauksen rinnasta pusertui epätoivon huuto.

— Kaarina! parkaisi hän, ja kasvava hätä nyki tuskaisena kurkussa.

Mieleen muistui äkkiä koti ja sen rauhaisa lämpö. Erityisellä
kaiholla hän ajatteli tuvan kotoista takkaa, jonka ääressä hän niin
usein oli poltellut piippuaan... Siitä harppasi ajatus pöydän luo:
siinä oli virsikirja, raamattu ja kirjoitusneuvot. Hanhensulka
oli hänen viime kesänä Lätäsenolla ampumastaan hanhesta. Se oli
vahva, jäykkä sulka, ja sillä oli niin erinomaisen hyvä kirjoittaa.
Ajatus kiiruhti pimeän eteisen läpi pirttiin; Kaarina kehräsi takan
loisteessa, Maarita puuhaili ilta-askareissaan, ja renki Maunu
korjaili rekeä... Tuttu, kotoinen kuva! Pirtin seinällä riippui
poronvaljaita... Siinä aivan ovensuussa olivat ne, jotka viime
Tornionmatkalla olivat olleet luostokalla.[14] Luostokka!... Maunu!...
Kaarina!

Kuumat kyyneleet kohosivat herra Olauksen silmiin. Tuska ja epätoivo
tahtoivat aivan pakahduttaa hänet.

— Kaarina vaikeroi hän, suojatessaan käsillä silmiään.

Poro oli heittäytynyt maata. Väsynyt eläin ei jaksanut enempää. Se
makasi läähättäen, painaen turpaansa vähän väliä lumeen.

Herra Olaus nousi vaivalloisesti ahkiosta. Kaikki meni ympäri
hänen päässään. Hänestä tuntui, että ympärillä riehui raivoava
joukko paholaisia, jotka nauroivat hänen hädälleen. Väliin hän oli
kuulevinaan aivan selvään nimeään huudettavan. ”Sirma!” kaikui hänen
ympärillään. ”Sii-irr-maah!” pani tuuli ja vonkaisi hetken päästä:
”Heervu-ooo-levi-uuu!” Ja sitten lensi lunta silmille, niin että hän
oli tukehtua.

Hän kahlasi poron luo ja koetti saada sitä ylös, mutta eläin ei
liikahtanut. Hän raivostui ja potkaisi sitä voimansa takaa. Se painoi
vain turpansa lumeen eikä hievahtanut.

— Herra Jumala! karjaisi hän äärimmilleen hätääntyneenä ja potkaisi
uudelleen poroa kiskaisten hihnasta niin paljon kuin jaksoi. Nyt
nousi eläin vaivalloisesti ja seisoi pää riipuksissa. Ei auttanut muu
kuin lähteä sitä taluttamaan.

Kiskoen poroa perässään hän paakersi paksussa lumessa. Voimat
alkoivat jo pettää, ja hiki virtasi pitkin ruumista. Hän tunsi, ettei
hän jaksaisi kauan.

Yht’äkkiä hän pysähtyi ja tuijotti eteensä. Siellä edessäpäin
häämöitti jotakin mustaa. Oliko siellä metsä? Herra Olaus tunsi
hetkeksi helpotusta ajatellessaan, että hän ehkä pääsisi suojaan.

Hän paarusti sitä kohden ponnistaen viimeiset voimansa ja pääsi
hetken päästä tuuhean pajupensaikon luo. Hän sitoi poron kiinni ja
kyykähti uupuneena pensaan suojaan.

Teki niin kovasti mieli heittäytyä pehmeään kinokseen pitkälleen,
sillä koko ruumista raukaisi niin oudosti. Mutta vaistomainen,
kaukainen tunne sanoi, ettei niin pitänyt tehdä. Oli kuin olisi joku
vieressä varannut: ”Älä tee sitä... muuten jäät siihen... kylmetyt
ja... kuolet!”

Oliko se Kaarinan ääni?

Hän kohottautui seisomaan ja koetti lävistää pimeyden väsyneellä
katseellaan. Mutta pimeys oli entisestään enentynyt eikä ketään
näkynyt. Hän nosti ahkion pystyyn pensaikkoa vasten ja tukkeusi
istumaan sen ja pensaan väliin. Siinä oli vähän suojaisempi. Saattoi
ainakin paremmin hengittää.

Ja taas lähti muisto kuljettamaan häntä muassaan. Kaikki entiset
tapahtumat kulkivat kuin näytelmässä hänen ohitseen. Hän näki itsensä
pienenä poikana isän kodassa... Isä opettaa häntä lukemaan Kemin
papin antamasta aapisesta... ”No, mikä se tuo raukka on, joka on
saanut reiän päähänsä?” kysyy isä... Eikä hän muista, että se on
”ee”. Ja silloinkos isä nauraa: ”Ei tule Olasta pappia koskaan, kun
ei opi eetä tuntemaan!”

Mitä? Nauroiko joku?

Ja sitten kouluaika...

... Suuri tupa, jossa lattialla istuu monta lapinpoikaa, ja ankara,
vanha pappi opettaa heitä... Kas, kuinka sillä papilla on niin
ihmeen terävä nenä, ja silmälasit Pyrkivät väkistenkin solumaan ihan
nenännipukkaan... Ja juuri kun hän tuota katselee, läimäistään häntä
patukalla päähän: ”Vai et seuraa taaskaan mukana, Olaus Mathiae!”

... Kuka on tuo nuori lappalainen, joka ensi kertaa elämässään
on saapunut suureen kaupunkiin? Hän katselee sen kivisiä taloja
ja valtavaa tuomiokirkkoa, jonka huippu kohoaa korkeammalle kuin
kotiseudun tunturien jykevät päät... Ja lappalainen kulkee ja
töllistelee, katselee puotien ikkunoita, lukee käsityöläisten
osoitekilpiä... ”Slagtaren Peder Oxe”. ”Hindrick Starck, Smed”...
Mitä tuossa on? Sehän on latinaa! ”Fraternitas...” Sellainen
muhkea kivitalo, ihan kuin linna!... Ja alakerran avonaisista
kaari-ikkunoista kaikuu kovaääninen laulu. Sisällä istuu
univormupukuisia nuoriamiehiä. Toiset laulavat ja toiset lyövät
haarikoilla tahtia pöytään... Katuovella seisoo lyhyt, pullea mies,
esiliina edessä ja suippolakki päässä hymyillen ystävällisesti...
Lappalainen astuu eteenpäin. Iloisia porvarityttöjä syöksähtelee
vastaan... He katsovat kummissaan nuorta lappalaista ja nyökyttävät
veitikkamaisesti päätään... Lappalainen silmää pukuaan: ei,
hänellähän ei olekaan lapintakkia eikä koivikashousuja, vaan siro
ylioppilasunivormu ja kupeella miekka... ja laulu, joka kaikuu hänen
takanaan, on ylioppilaslaulua...

... Nuori tyttö tulee vastavihittyä pappia vastaan, joka on matkalla
kaukaiseen seurakuntaansa, mutta on jäänyt viikon päiviksi kaupunkiin
varautuakseen pitkää retkeään varten. He katsovat toisiinsa
sivumennessään, ja papin mieleen painuu tytön herttainen kuva:
sellaiset armaat sinisilmät, sellainen pieni, suloinen suu... ja
notkea, solakka vartalo! — He tapaavat sitten toisensa joka päivä.
Ja ihmeellistä: samalla paikalla aina. Pappi kävelee kaupungin
laitakatua ja tulee joen rannalle. Kun hän palaa takaisin, on tyttö
rannassa. Hän aikoo nähtävästi yli... He katsovat taas toisiinsa
kuten ensi kerrallakin, mutta pitempään... Ja viimein puhuttelevat
toisiaan: ”Kuinka uskallatte yksin soutaa yli?” Tyttö tuijottaa
häneen ja nauraa... ”Oh, minä olen tottunut siihen”... ”Mitä teette
tuolla?” Pappi viittaa joen toiselle rannalle. ”Minä käyn rippikoulua
mestari Johanneksen luona.” — Seuraavana päivänä on tyttö siinä
jälleen ja hänpä se nyt alkaa keskustelun: ”Te kuulutte menevän kauas
Lappiin?” ”Niin, sinne menen. Mutta mistä sen tiedätte?” ”Mestari
Johannes on kertonut.” ”Niin, oikein, vanha Tornaeus. Kävin hänen
luonaan eilen”... ”Ja aivan yksinkö menette?” ”Niin, aivan yksin...”
”Mutta eikö teitä peloita?” ”Ei, minä olen syntynyt Lapissa ja
kaipaan sinne takaisin.” ”Ah!” sanoo tyttö ja hyppää venheeseen.

... Hän saa tietää, että tytön nimi on Kaarina, ja lähtöpäivänä hän
kohtaa tämän vielä kerran. ”Te kuulutte lähtevän tänä?”...
”Niin, tänä päivänähän minä lähden”... ”Milloin tulette ensi kerran
kaupunkiin?”... ”Ensi vuonna tulen, aivan varmaan.” ”Ah!” sanoo
tyttö ja katsoo häneen lempeästi. ”Koko vuodenko aiotte olla siellä
yhtä menoa?” ”Niin...” He eroavat ja pappi lausuu: ”Hyvästi, neiti
Kaarina! Sanokaa terveisiä mestari Johannekselle!” Tyttö nyökäyttää
päätään ja hyppää venheeseen...

Vuoden perästä pappi on jälleen kaupungissa ja tapaa melkein heti
viimekesäisen tuttavansa. ”Ah, te olette tullut, niinkuin lupasitte!”
”Niin, oletteko muistanut minua?” Tyttö luo silmänsä alas ja vastaa:
”Usein, ja talvella erityisesti.” ”Niin olen minäkin, neiti Kaarina!...
Usein, ja talvella erityisesti”.

Hän viipyy kaupungissa usean kuukauden. Siellä kaukana tunturimaassa
eivät lappalaiset nyt tarvitse häntä. Sillä on kesä, ja he ovat
kaikki Ruijassa. Melkein joka päivä hän kohtaa Kaarinan, ja he
tekevät pitkiä kävelymatkoja yhdessä. Vanhan, suippotornisen kirkon
ympärillä on hautuumaa, ja siellä he oleskelemat usein. Hautuumaan
ikivanhat koivut humisevat ja linnut laulavat...

He istuvat aidalla kaupungin syrjässä, nuori pappi Ja hänen
kihlattunsa. Aidan toisella puolen on syvä kuoppa, ja pappi
kiusoittelee: ”Mitä sanoisit, Kaarina, jos putoisin tuonne?”...
”Putoa vain!” nauraa tyttö ja katsoo häneen armailla sinisilmillään.
Pappi on kaatuvinaan taaksepäin, ja silloin käyvät tytön kasvot
vakaviksi. ”Voi, älä, Olaus! Voit pudota!” hän sanoo hellästi, ja
silmissä on säikähtynyt ilme.

... Kaukaa näkyy pikkuinen kirkko ja sen vieressä matala rakennus.
Kaarina kyyristyy hänen puoleensa ja kuiskaa: ”Tuoko on meidän
kotimme?” Hän katsoo vaimoaan iloisesti silmiin: ”Siellä on meidän
kotimme, keskellä tunturiseutua!” ”Minua niin peloittaa”, kuiskaa
nuori vaimo. ”Peloittaa? Mitä pelkäät? Minähän olen luonasi. Ja
mehän rakastamme toisiamme, ja meidän rakkautemme on suuri ja
väkevä. Se voittaa kyllä pelon.” Ja silloin hymyilee Kaarina...

— Kaarina! kuiskaa herra Olaus ja havahtuu. Hän oli vaipunut
jonkinlaiseen horrokseen ja heräsi nyt yhtäkkiä. Hän katsoo
viereensä. Eihän siinä olekaan Kaarinaa, eikähän hän olekaan ajamassa
kotiaan...

Mikä tuo oli?

Hän työnsi kumoon ahkion, joka kaatuessaan heitti lunta hänen
kasvoilleen. Silloin hän havahtuu täyteen todellisuuteen ja muistaa
yhtäkkiä, missä hän on: Eksynyt, eksynyt! Kaukana oudolla vuomalla...
kaukana kotoa ja Kaarinasta!

— Kaarina! vaikeroi hän ja nousee vaivoin ylös. Kylmä puistattaa
hänen ruumistaan, niin että hampaat kalisevat. Hän koettaa liikkua
vahvassa lumessa, saadakseen takaisin menetetyn ruumiinlämmön.
Yht’äkkiä hän kompastuu johonkin. Mikä se oli? Poro hypähtää
seisoalleen hänen edessään ja puistaa lunta päältään. ”Eläinparka!”
ajattelee herra Olaus. ”Nyt me kuolemme tänne!” Ja samassa hän
lankeaa polvilleen kinokseen ja rukoilee epätoivoisen sydämensä
syvyydestä:

— Herra, pelasta minut ja saata vielä kotiin! Älä anna minun,
syntisen, kuolla tänne erämaahan! Herra Jumala, pelasta minut!

Hän nousee. Sydämen tuskakin helpoittaa samassa, kun hän tuntee veren
taas lämpimänä kiertävän. Toivo syttyy mieleen: Jumala, suuri ja
väkevä voi hänet pelastaa ja auttaa vielä kotiin...

Pimeys oli synkkä, mutta herra Olauksesta tuntui, ettei myrsky
enää riehunut niin rajusti kuin äsken. Hän tarkasti taivasta ja
huomasi suureksi ilokseen tähden tuikkivan. Siellä oli taivas selvä!
Lumimyrsky voi pian mennä ohitse.

Hän rupesi suuremmalla ripeydellä liikkumaan. Tuikkiva tähti valoi
lohtua ja toivoa hänen nääntyvään sydämeensä. Pelastus oli vielä
mahdollinen, Jumalan kiitos!

Mitä tuo oli? Herra Olaus katsoo ja ihmettelee. Tähden alapuolella
rupesi taivas punoittamaan verenkarvaiselta. Punerrus vaaleni,
muuttui keltaiseksi, ja jostakin alhaalta kohosi verkkaan kuun
suunnattoman suuri laita, ja herra Olaus huomasi, että siellä oli
metsä. Kuu nousi metsänreunan yläpuolelle ja loisti lempeästi kuin
Isän Jumalan kasvot, ja sen tieltä pakenivat pimeyden riehuvat henget
hulmuten tiehensä.

Kuu nousee korkeammalle ja sen valossa huomaa herra Olaus Rostotunturin
makaavan tummana edessään. Hän ei siis ollut
joutunutkaan kovin etäälle tunturista, vaikka ylimenopaikka olikin
jäänyt kauas vasemmalle. Sen sijaan, että hänen olisi pitänyt kulkea
suoraan tunturia kohti, oli hänen suuntansa lumimyrskyssä muuttunut,
ja hän oli kulkenut melkein tunturin suuntaan enemmän kuitenkin
taakse- kuin eteenpäin.

Kuin jäähyväisiksi hurisi tuulenpuuska vielä Roston selkää pitkin, ja
tunturi huokasi raskaasti kuin vaivasta vapautunut ihminen. Tuokion
kuluttua oli myrsky mennyt ja tunturi lepäsi tyynenä Sirman edessä.
Mutta lumimyrsky oli pidellyt sitä pahoin. Kuun heikossa valossa
herra Olaus saattoi nähdä, että sen rinteiltä oli puita kaatunut ja
terävät kallionlohkareet olivat nostattaneet valtavia kinoksia sen
kupeille. Se oli kuin vanhentunut.

Herra Olaus tunsi voimakkaan ilon hyökkäävän sydämeensä. Jumala oli
ihmeellisesti pelastanut hänet autiolle vuomalle kuolemasta.

Hän otti lakin päästään, laskeutui polvilleen lumeen ja vuodatti
sydämessään tulvivan ilon palavaan kiitokseen.

Kuu nousi yhä korkeammalle ja loi kalpean valonsa Roston
lumipeitteiselle selälle. Nyt saattoi yrittää ylimenoa, kun taivas
itse osoitti tietä.

Herra Olaus valjasti poronsa ja lähti kahlaamaan tunturia kohti.
Jonkin matkaa tarvottuaan hän istui ahkioon ja suisti poron suoraan
vuoman poikki.

Mutta eläin oli kokonaan väsynyt. Se kiskoi muutaman syllän raskasta
ahkiota, mutta pysähtyi sitten ja jäi läähättäen seisomaan, katsellen
raukein silmin sivuilleen. Ei auttanut muu kuin nousta ylös ja
yrittää kahlaamista.

Herra Olaus riisui peskin päältään, sitoi sen ahkion keulaan ja
lähti paarustamaan tunturia kohti, kiskoen poroa perässään. Uupunut
eläin kulki veltoin, horjuvin askelin. Lunta oli paikotellen reiteen
saakka, ja vähän väliä piti pysähtyä huokaisemaan. Metsänreuna ei
näyttänyt olevan kuin korkeintaan parin virstan päässä, mutta pääsy
sinne tuntui kovin vaikealta.

Hän lähti tarpomaan edelleen. Metsään piti päästä, maksoi mitä
maksoi. Siellä oli ainakin suojaisempi kuin autiolla vuomalla. Herra
Olaus ponnisti voimansa takaa, ja tunnin raskaan ponnistuksen jälkeen
hän viimein saavutti metsänreunan.

Hän oli aivan uupunut ja huomasi mahdottomaksi päästä tunturin yli.
Ei mitenkään hän jaksaisi kiivetä sen laelle. Se kysyi suurempia
ponnistuksia kuin mihin hän tunsi pystyvänsä.

Hän silmäsi taaksensa. Siellä lepäsi eloton vuoma kinospäihin
peittyneenä. Äskeinen myrskyn karkelopaikka oli nyt tyyni ja
hiljainen kuin taistelukenttä taistelun jälkeen. Harjanteiksi
kohonneet nietokset olivat kuin kaatuneiden hautoja. Niissä lepäsivät
kuolleina myrskyn henget, jotka äsken olivat niin vimmatusti
riehuneet yksinäisen matkamiehen ympärillä.

Hän tarpoi syvemmälle metsään ja kohtasi suunnattoman
kallionlohkareen, joka makasi tunturin juurella kuin jättiläisen
käden siihen viskaamana. Sen vuomanpuoleiseen päähän oli myrsky
nostattanut valtavan kinoksen, mutta tunturinpuoleinen pää oli
melkein lumesta vapaa. Se tarjosi erinomaisen suojan, ja herra Olaus
päätti yöpyä siihen.

Hän sitoi poron kiinni, haki kuivaa puuta ja teki tulen. Pian
roihusi kallion ja kinoksen muodostamassa nurkkauksessa iloinen
nuotio, ja sen lämmittävässä paisteessa saattoi uupunut mies syödä
yksinkertaisen illallisensa ja laittautua levolle.

Syötyään haki herra Olaus lisää puuta, voidakseen pitää tulta
vireillä koko yön. Hän löysi sattumalta kuivan juurakon ja asetti sen
päällimmäiseksi nuotioon. Nyt oli tulta muutamaksi tunniksi, ja hän
saattoi huoletta heittäytyä pitkälleen.

Tuokion kuluttua hän nukkui nuotion ääressä kallion kupeella,
kyljelleen käännetty ahkio suojanaan selkäpuolella, ja näki unta
hohtavan kirkkaasta, kun valaisemasta tiestä, joka jyrkän tunturin
yli johti elämään ja kotia Kaarinan luo.

Samalla hetkellä, jolloin herra Olaus paneutui pitkäkseen nuotiolle,
ilmestyi Rostotunturin itälaitaan mies, noin
päähän herra Olauksen yöpaikasta. Hän nousi tunturin seljälle ja
katseli joka suunnalle ympäriinsä. Hänen allaan levittäysi laaja
vuoma, jonka yllä väreili kuun hopeinen valo. Mies tähysteli sitä
kotkankatseeellaan niin pitkälle kuin silmä kantoi, mutta kaikkialla
vallitsi syvä hiljaisuus eikä elävää olentoa näkynyt missään.
Tunturin itäpuolella kiemurteli lumipeitteinen joen uoma metsäisen
maiseman halki, mutta sielläkään ei näkynyt mitään, joka olisi
elollista olentoa muistuttanut. Kaikkialla vain kuollut, autio erämaa
lumisen käärinliinan peittämänä, ja sen yllä kuuvalon kalpea huntu.

Miehen kasvoille levisi voitonriemuinen hymy, kun hän katseli
vuomalle: Hän näki siellä kuoleman henkien liikkuvan.

Mutta tunturin juurella, suojaisen kallion kätkössä palaa lekotteli
nuotiotuli ja lämmitti leppoisasti sen vieressä nukkuvaa miestä.