IV

Korkealla jokitörmällä, peninkulmaa alempana Enontekiön kirkkoa,
on Suonttavaaran talo, jossa asuu nimismies Maunu Martinpoika.
Naapureita ei ole lähistöllä, lukuunottamatta ympäristössä liikkuvia
lappalaisia, jotka pystyttävät kotansa milloin minnekin, välistä
melkein talon kuuluville, väliin kauemmas sisämaahan. Kaksi
peninkulmaa alempana nimismiehen taloa on Tulinkisuvannon yksinäinen
uudistalo. Se on lähin lantalaisnaapuri sillä suunnalla.

Mutta vaikka nimismiehen talo onkin niin ypöyksinään suuren
jokisuvannon varrella, on se siitä huolimatta liikepaikalla.
Nimismiehen pihasta lähtee valtatie talvisaikaan Jukkasjärvelle, joka
on lähin suurempi kylä eteläpuolella Enontekiötä. Sinne on kymmenen peninkulman
taival yli puuttomien tuntureiden ja silmänkantamattomien
vuomien. Mutta tie on hyvin viitoitettu, sillä sitä myöten käy kaikki
liikenne eteläänpäin. Sitä ajaa esivalta joka talvi Enontekiöön, sitä
kulkevat virstan pituiset veroraidot, joilla lapinvero kyyditään
lähimpään maaherrankaupunkiin, Tornioon. Se kootaan nimittäin
kaikista pohjoispitäjistä Suonttavaaraan, josta Enontekiön nimismies
lähettää sen etelään. Sitä varten onkin talon kolmelle sivulle
rakennettu suuria aittoja, joissa kruununsaatavia säilytetään. Ne
muodostavat asuinrakennuksen kanssa jykevän neliön, niin että talo
näyttää jonkinmoiselta linnoitukselta.

Käräjäin jälkeisen päivän iltana istui nimismies Paulus-Jounin
kanssa pirtissä tupakoiden ja tarinoiden. Nimismiehen vaimo,
lihava Saara-emäntä, kantoi ruokia pöydälle. Lapset leikkivät
lattialla poroja. Yhdellä oli kaulassa poron länget ja toinen istui
kumoonkäännetyllä jakkaralla Jounin kintaat kädessä ja ajoi. Iloinen,
vilkas puheenpajatus kävi leikin ohella.

Emäntä sytytti talikynttilän ja vei sen pöydälle. Sitten hän veti
reppänän auki, että keitinsavu pääsisi ulos.

— Hiljempaa, sikiöt, että kuuluu muidenkin ääni! torui hän lapsia ja
lisäsi kääntyen miehiin:

— Nyt olisi ruoka valmis.

— Lähdetäänpä haukkaamaan, kehotti nimismies Jounia. — Eiköhän
sinullekin maistune ruoka vähän paremmalta nyt, kun olet jälleen oma
herrasi?

— Huonot niestat[7] olikin vanginkuljettajalla, nauroi Jouni. —
Vaivainen poronlapa, jota yhdessä kalusimme, ja surkean mustaa
pettua... Eipä se juuri syötättänyt.

— Niin, nyt olet taas vieraanani, vaikka äsken sainkin siitä nuhteet
papilta ja vielä itse oikeuden edessä, lausui nimismies hymyillen
asettuessaan istumaan leveän, ristikkojalkaisen pöydän taa. — Ei
taitaisi herr’ Vuolevi pitää tästä näystä, lisäsi hän, iskien silmää
Jounille.

— Eipä kyllä. — Jouni veti suuren siian eteensä ja leikkasi sen
keskeltä poikki. — Sisua on sille miehelle Jumala antanut, niinkuin
sopulille... Jos olisi vähän suurempi kooltaan, niin sitä pelkäisi...

— Niinpä kyllä... Mutta ei hänen kanssaan leikikseen ole asioissa,
vaikka on tosin vähäinen varreltaan Sen näin taas, kun oli vanha
niittyjuttumme esillä... Haukkui silmät, korvat täyteen, vaikka oli
vasta saanut sakkoa!

— Niin... mitenkä meni se juttu nyt?

— Lykättiin taas... ja tiesi, kuinka monennen kerran...

— Mikä niitty teillä oli nyt viimeksi tingassa?

— Kaikkihan ne ovat vielä tingassa... mutta Seitavuopiosta oli
tällä kertaa suurin riita... Minä olen sen raivauttanut, mutta pappi
tekee sen heinän melkein joka vuosi... Mutta ensi käräjissä näytän,
miten käy... Minä sain eilen paperin, jonka luulen tepsivän. Vahinko
vain, ettei se ennättänyt näihin käräjiin... Ja ensi kesänä aion
joutua niityille ennen pappia, kävi sitten kuinka kävi!

— Hyvä! huudahti Jouni. — Minä tulen heinämieheksi, jos en mene
Ruijaan!

— Se kyllä sopii... Mutta uskallatko papin niitylle?

— No, ei kai pappi minua sentään syöne, nauroi Jouni. — Ja sitä
paitsi luulen, ettei Kaarina-emäntä sitä sallisikaan.

— Mitä Jouni puhuu Kaarina-emännästä? kysäsi Saara lieden luota.

— En mitään erityistä.

— Kas vaan, virkkoi nimismies ja iski silmää vaimolleen. — Jouni
luulee olevansa papin emännän suosiossa.

Jouni teki suuren loven viilipyttyyn ja lausahti:

— Entäpä jos olisinkin?

— Pyh! sanoi Saara ja pyörähti lieden luona. — Mistäpä
Kaarina-emäntä olisi Jounille kiitollisuuden velassa?

— Entäpä jos olisi?

— Olet tainnut olla tohtorina? kysyi nimismies.

— Entäpä, jos olisin ollut? Jouni silmäsi veitikkamaisesti Saaraan.

— No, ei ole sitten kumma, jos pappi on sinulle vihainen, kun
pakkaudut taikomaan hänen vaimoaan.

Jouni söi hetkisen puhumatta mitään ja sanoi sitten kuin sivumennen:

— Ei pappi siitä tiedä...

— Kas vaan! Aivan salaisia hommia... Enpä olisi uskonut, että
sinulla on potilaita pappilassakin!

Saara kuunteli uteliaana miesten keskustelua ja kysäsi:

— Minkälaisessa taudissa Jouni on Kaarina-emäntää auttanut?

— Pitäisikö sanoa?

— No ei vaan, jos se on niin suun salaisuus! Saara pyörähti jälleen
lieden luo.

Jouni nauroi veikeänä ja silmäsi nimismieheen, joka näytti kokonaan
kiintyneen viilipyttyynsä.

— Ei se mikään salaisuus ole, sanoi hän tuokion kuluttua. —
Kaarina-emännällä oli kova hammassärky viime keväänä... koko poski
ihan paisuksissa. Satuin pappilaan — pappi ei ollut silloin kotona
— ja tarjosin apuani, mutta Kaarina-emäntä hylkäsi tarjoukseni.
”No, ei tyrkytetä, kun ei kerralla vastaanoteta”, sanoin ja läksin
pois... Mutta tuskin olin päässyt joelle, kun palvelustyttö juoksi
perään ja huusi pysähtymään. Sanoi emännän lähettäneen neuvoa
kysymään ja anteeksi pyytämään ”Mitähän, jos en auttaisikaan
enää?” sanoin Tyttö rukoilemaan: ”Älä, hyvä Jouni sitä tee! Sääli
Kaarina-emännän kaunista muotoa!” Ja minä säälin — sillä, katsoppas,
Saara, minä pidän sellaisista kasvoista kuin Kaarina-emännän! Niitä
voi ihailla, ihan mielikseen katsella, ja siksi pyörrytin pyhät
sanani ja — annoin tytölle neuvon. Toisena päivänä oli ollut terve
kuulin myöhemmin — Kun nimittäin syksyllä olin kirkolla tuli tyttö
kiittämään... ”Kaarina-emäntä käski sanoa suuret kiitokset”, sanoi
hän. ”Apua oli... heti eikä ole sen koommin hammassärky vaivannut”,
sanoi.

— Kas vaan, sinähän taidat olla koko lääkäri, nauroi nimismies. —
Mitähän pappi sanoisi, jos tietäisi?

— Ei sitä tarvitse papin tietää, sanoi Saara. — Hyvä oli että
autoit Kaarina-emäntää. Hän on niin lempeä ja suloinen ja aina niin
ystävällinen...

— Niin on. Monesti olen pappia kadehtinut ja ihmetellyt, että hän on
sellaisen vaimon saanut, veisteli Jouni lusikkaansa nuollen.

— No älä nyt houri! torui Saara. — Komea mieshän pappikin on.
Sellaisia tulisia silmiä ja sellaista jäntevää leukaa ei taas ole
monella.

— Kuulehan eukkoa! On tainnut pihkaantua pappiin, ivaili nimismies.

— Ole sinä vaiti ja syö rauhassa! Pappiko tällaisista kuin minä?...
Hänellä on hempeämpi oma kainaloinen kana.

— Niin, virkkoi Jouni, minä uskon, että jos ei herr’ Vuolevilla
olisi sellaista vaimoa, niin hän olisikin itse piru!

— Nyt puhut pahoja papista ja sitä sinun ei pitäisi tehdä, varoitti
emäntä pudistaen päätään. — Pappi on sentään Jumalan palvelija.

— Olkoon vaan, mutta sen minä sanon, että jos teidän Jumalallanne on
kaikki palvelijat samanlaisia, niin en pane paljon arvoa häneen!

Emäntä ei vastannut mitään, puistihan vain päätään. Nimismies otti
hyllyltä viinatuopin ja täytti kaksi tinapikaria. Ojentaen toisen
Jounille sanoi hän:

— Älähän huolehdi! Eivät ne kaikki papit ole sentään samanlaisia...
Juommepa terveydeksemme!

Hän tyhjensi pikarin yhdellä siemauksella ja siveli tyytyväisenä
harvapartaista suutaan. Jouni yritti seurata esimerkkiä, mutta
pysähtyi ja jäi tuijottamaan pikariin.

— No, miks’et juo? Oikeaa tavaraa se on!

— Oikeaa näkyy olevan... parasta lajia... Hän tuijotti yhä pikariin
kulmat rypyssä.

— No, kumase sitten pois! — Vai mitä kujeita sinulla on?

— Älähän... tästä näkyy hauskoja asioita... — Mitä houraat...?
Mitä siitä näkyisi muuta kuin mitä siinä on...

Pappi näkyy tulevan tänne, puheli Jouni yhä tarkaten pikaria
kädessään... Ajaa nulppohärällä... hihna on mennyt poron
takajalkojen väliin... koettaa saada sitä pois, mutta ei saa... Nyt
hyppää ahkiosta... selvittää hihnan ja nousee rantatörmää ylös...
Sinä saat vieraita, nimismies, jatkoi hän isännän puoleen kääntyen ja
tyhjensi pikarin.

Nimismies katseli häntä kummissaan, ja emäntäkin oli pyörähtänyt
jälleen lieden luota ja seisoi kädet lanteilla, tuijottaen Jouniin
suurin silmin.

— Mitä se Jouni nyt höpsii...? Pappiko tänne...

— Niin, sanoi Jouni ja nousi pöydästä. — Minä menen tuonne tupaan
siksi aikaa.

— Ne taitavat olla sinun viisastelujasi taas, lausui nimismies
puoleksi leikillään.

— Itsepähän näet...

Samassa syöksähti muuan lapsista pirttiin ja huudahti:

— Pappi tuli... pololla ajoi!

— No, jopa nyt kummia! sanoi emäntä.

Jouni astui tuvan ovelle, mutta nimismies kutsui hänet takaisin.

— Mihinkä menet? Tule rauhassa istumaan, tuli sitten vaikka
piispa!... Tottapa sanoo asiansa.

Ovi avautui ja herra Olaus työntyi pirttiin. Hän kopisti lumen
kengistään ja viskasi kintaansa penkille. Ottaen lakin tyynesti
päästään hän lausahti yksikantaan:

— Iltaa!

— Hyvää iltaa! Pappi on hyvä ja käy peremmäs.

Herra Olaus otti muutaman askelen keskemmäs huonetta ja silmäsi
syrjästä Jouniin.

— Täälläpä näkyvät ystävät taas olevan yhdessä, virkkoi hän
terävästi.

— Parempihan on ystävyys kuin viha... Eikö se Raamattukin niin opeta?

— Kyllä... mutta se sanoo myös: ”Älkää vetäkö iestä yhdessä
epäuskoisten kanssa...” ja sinulla, Martinpoika, näkyy olevan siihen
erityinen taipumus.

— Vai niin! Herra Olaus on tainnut tulla tänne saarnaamaan, mutta
minä kiellän huoneeltani sen kunnian!

Nimismiehen ääni oli kylmä ja pureva.

Herra Olauksen sisu kuohahti, mutta hän hillitsi itsensä.

— En ole tullut saarnaamaan, vaikka ei sekään taitaisi tehdä sinulle
pahaa, Martinpoika, sanoi hän niin tyynesti kuin saattoi. — Tulen
puhumaan meidän keskisestä niittyriidastamme.

Nimismies oli täyttänyt piippunsa ja istui huolettoman näköisenä
pöydän takana, vedellen pitkiä savuja. Paulus-Jouni seisoi takan
kupeella ja emäntä oli pyörähtänyt ulos.

— Mitä puhumista siinä on? Asiahan on selvä.

— Selvä? Tarkoitatko, että niityt ovat sinun? — Seitavuopiokin...?

— Luonnollisesti! Minähän senkin olen raivauttanut.

— Raivauksesta viisi! Mutta mihin perustuu omistusoikeutesi?

— Minä näytän sen paikalla papille!

Nimismies kavahti pystyyn ja riensi tupaan. Hetken päästä hän palasi,
kädessään paperi.

— Tuosta voi herra Olaus nähdä, mihin omistusoikeuteni perustuu!

Tämä otti paperin ja silmäili sitä kulmat rypyssä.

Paperi oli jäljennös kaikkein armollisimmasta kuninkaallisesta
plakaatista, joka oli annettu Kalmarissa, ja siinä kehotettiin
talonpoikia muuttamaan Lappiin uudisasukkaiksi ja ottamaan haltuunsa
sellaisia maita, joita lappalaiset eivät tarvinneet, sekä raivaamaan
niitä viljelykselle.

— Mitä tekemistä tällä on tämän asian kanssa? kysyi herra Olaus
olkapäitään kohauttaen ja ojensi paperin takaisin, — Ei tämä paperi
valtuuta sinua möyrimään pappilan ympäristöjä, jotka selvästi
kuuluvat kirkolle ja papille!

— Kuulukoot kelle hyvänsä, mutta minä olen niityt raivauttanut,
ennen kuin täällä vielä pappia olikaan, ja mitä kerran olen
raivauttanut, sen pidän, — papista ja kirkosta välittämättä!

— Sepähän nähdään!

— Nähdään vaan! — Mutta sen minä sanon, että tästä lähtien eivät
sinun lehmäsi syö minun heinääni, niin totta kuin käsivarteni vielä
on terve!

— Ja minä sanon, että sinä et tästä lähtien tule kurpomaan pappilan
ympäristöjä, niin totta kuin tahdot, ettei virkasi joudu naulaan!
huusi herra Olaus jalkaa polkien. — Meillä on vielä laki Lapissakin,
vaikk’ei olekaan lainvalvojia!... Hän pyörähti yht’äkkiä Jouniin
päin ja kysyi tuimasti:

— Milloin tulet kirkkorangaistusta suorittamaan?

— Se ei ole minun asiani, vastasi Jouni välinpitämättömästi.

— Mutta se on minun!

— Ei se ole papinkaan, sanoi nimismies terävästi. Se on minun
asiani, milloin Jounin kirkolle tuon.

— Mutta minun asiani on määrätä, että se tapahtuu sellaisena pyhänä,
jolloin on kirkolla väkeä, ja sen vuoksi vaadin minä Paulus-Jounin
tuotavaksi jouluna!

— Tässä ei tule papin vaatimukset kysymykseen! kivahti nimismies. —
Minä tuon hänet, milloin parhaaksi katson!

Herra Olaus astui kiivaasti nimismiehen luo ja ärjäisi:

— Sinä rohkenet ruveta vastustamaan minua, viheliäinen voudin renki!

Nimismies punastui raivosta.

— Herra pastori! Te ette näy muistavan nyt, missä olette! huusi hän
nyrkkiä puiden. — Tämä on minun huoneeni, enkä minä kärsi, että
täällä kukaan liian suurta ääntä pitää.

Hän astui ovelle ja avasi sen selkoselälleen:

— Pappi on hyvä ja laputtaa tiehensä! karjaisi hän ja osoitti ovea.

— Sinä uskallat ajaa minut ulos, heittiö?

— Uskallan! Ulos ja heti paikalla!

Herra Olaus seisoi hetken epäröiden, mutta otti sitten kintaansa
ja lakkinsa sekä astui pystyssä päin ulos, luoden mennessään
nimismieheen vihasta kirkkaan katseen.

Ovi paukahti kiinni hänen jälkeensä.

Emäntä juoksi hätääntyneenä sisään. — Ulosko ajoit papin, Maunu?
Sitä sinun ei olisi pitänyt tehdä! puhui hän kiivaasti hengittäen. —
Navetan ovelta näin, kuinka hän äkäisesti valjasti poronsa ja laski
pyrynä pihasta ulos.

— Sinne menköön vaan, mokomakin riitapukari! Tulee tänne teuhaamaan,
niinkuin olisi isokin herra...

— Iso herrahan se onkin... ja sinä menet ajamaan ulos!

— Iso, iso, matki nimismies, mutta en lempo soi kärsi, että
lappalainen minua kovin komentelee!

— Miehiä niitä on meidänkin heimossamme, nauroi Jouni.

Nimismies ei vastannut mitään, käveli vain kiivaasti edestakaisin.

— Tillä oli nulppo polo, sanoi poika, joka äsken oli tuonut sanan
papin tulosta.

— Kyllähän Jouni-setä sen tiesi, vai mitä, Eerikki?

— Tieti kyllä! vahvisti pikku mies totisena.

Nimismies mitteli lattiaa ähkien kuin umpea kahlaava poro, pysähtyi
sitten äkkiä Jounin eteen ja kysäsi:

— Mitä arvelet pyhän Andreaan päivästä?... Silloin ei ole paljon
kirkkokansaa, kun väki on Ruijassa.

— Minusta on yhdentekevää, vaikka pyhän päivänä Aatamin. Pääasia
on, että saan sen veron kuitatuksi. Luulen, ettei pappi tule saamaan
minua toista kertaa venteeseensä.

Nimismies mietti hetkisen.

— Mutta mitä, jos et menisi ollenkaan? virkkoi hän äkkiä.

Jouni repäisi silmänsä suuriksi.

— Niinkö? Sitä olen itsekin ajatellut... mutta kävisikö se päinsä?

— Miksi ei?... Mies on tipo tiessään... milloin Ruijassa...
milloin Ruotsissa... nimismies ei saa häntä käsiinsä... Ota sitten
ja tuo kirkolle!

— Mutta, jospa itse joudut rettelöihin? Jounin äänestä soi vieläkin
epävarmuus.

— Älä siitä huolehdi... minkäs tekee?... Kyllä minä voudille
selitykset annan...

— Olkoon menneeksi! Kättä sen asian päälle! Jouni ojensi kätensä ja
nimismies puristi sitä nauraen.

— Teemmepä papille pienet kepposet... hahhah!

— Mutta mitäs teet, Maunu, jos menetät virkasi sen kepposen vuoksi?
kysyi Saara, joka päätään pudistellen oli kuunnellut miesten
keskustelua.

— Virkani? Nimismies kääntyi vaimonsa puoleen ja jatkoi suu leveässä
hymyssä:

— Pari pulloa Ruijan rommia voudille, jos kiinteälle ottaa, ja sillä
hyvä.

— Mutta, jospa eivät rommit auttaisi?

— Auttavat... varmasti auttavat! Minä tunnen äijän heikkouden.

Emäntä ei puhunut enää mitään, ryhtyi vain korjaamaan ruokia pöydältä.

— Nyt saat lähteä auttamaan minua verokalojen punnituksessa, lausui
nimismies Jounille, ottaen naulasta lyhdyn ja aitan avaimen. —
Lankoniemeläiset ovat tuoneet raidon sillä aikaa kuin olin kirkolla
ja ne olisi punnittava, jotta nähtäisiin ovatko kruunun saatavat
täydet siltä kulmalta.

Miehet lähtivät aittaan.

Emäntä kantoi lapset levolle, jotka olivat vaipunee mikä minnekin,
korjasi syrjään lattialla ajelehtivat poronvaljaat, joilla lapset
olivat äsken leikkineet, nosti kumollaan olevan jakkaran pystyyn ja
työnsi sen kiukaan loukkoon. Sitten hän sammutti kynttilän, sytytti
päreen sijaan ja pisti sen kiukaan koloon.

Hän istahti penkille, työnsi ikkunaluukkua vähä syrjään ja katsahti
ulos.

Siellä häärivät miehet aitassa häilähtelevässä lyhdyn valossa ja
punnitsivat kaloja. Nimismies latoi niitä suuriin läjiin lattialle.
Jouni kimppusi ne ja ripusti oven yläkamanaan kiinnitettyyn
heinäpuntariin nimismiehen näyttäessä tulta.