IX

Kahden suuren vuoman väliselle metsäiselle niemekkeelle oli Pierra Päiviö
pystyttänyt kotansa. Niemeke oli noin levyinen ja
yhtyi yhdeltä puolen laajaan, matalaa mäntyä kasvavaan maahan, joka
vähitellen yleni pohjoista kohden. Paikalla oli runsaasti jäkälää,
sillä kota oli jo useamman viikon sijainnut samassa paikassa, ja
vieläkään ei paimenen tarvinnut kovin kauas eloaan ajaa kodan
kuuluvilta. Jos nälkäinen hukka vaaniskeli läheisyydessä, oli hyvä
ajaa poro-elo kodan ympärille metsäniemekkeeseen, jossa jäkälää
riitti yllinkyllin, ja jossa oli parempi laumaa vartioida kuin
laajemmalla ylänkömaalla. Kodan vieressä oli pienoinen kaarre,
jäänyt siihen joltakin lappalaisperheeltä, joka joskus oli paikalla
asustanut. Sen ja kodan välillä oli Päiviön aitta, eräänlaatuinen
paalujen päälle rakennettu lava, jossa lihoja ja muita ruokatarpeita
säilytettiin.

Kota oli mustunut savusta. Siellä täällä oli seinässä reikiä, joko
kipunoiden polttamia tahi muuten, vahingossa survaistuja. Sen alaosan
ympärille oli levitetty paksuja raanuja estämään tuulta liian
tuttavallisesti sisälle tunkeutumasta.

Kodassa paloi iloinen tuli, valaisten joka sopukan tuosta ahtaasta
asunnosta. Se välkähteli pitkin kuivamaan ripustettuja peskejä ja
kimalteli vastarasvatuissa hihnoissa, jotka somissa rykelmissä
riippuivat kodan seinällä. Kaaripuiden välissä olevasta poikkipuusta
riippui vitjakoukussa pata, jossa kiehui poronlihakeitto. Tuon
tuostakin valaisi ylemmäs pyrkivä tulenlieska sen poreilevaa pintaa
ja heitti siihen kypenen nuotiosta. Vanha ryppykasvoinen vaimo
hämmenteli kiehuvaa keitosta.

Perällä, oviaukon vasemmalla puolen, makasi-porontaljalla kalpea
nainen. Hänen silmänsä olivat painuneet syvälle päähän, ja katse oli
väsynyt ja arka. Se oli Päiviön vaimo Pirita. Näki selvään, että
häntä vaivasi salainen, epämääräinen pelko, niinkuin tavallisesti
ihmistä, joka ei tiedä, kuinka vaarallista hänen tautinsa on. Siitä
alkaen kuin hän oli kirkolta palannut, oli hän ollut heikkona ja
voimatonna. Toisinaan hän oli yritellyt jalkeillekin, mutta heti oli
ruvennut sydäntä niin oudosti kouristamaan. Maailma oli mustunut
silmissä, ja jollei hän heti olisi laskeutunut pitkälleen, olisi
hän siihen jalansijaan kaatunut. Pari kertaa oli niin käynytkin.
Ensimmäisellä kerralla hän oli lysähtänyt kodan nurkkaan, josta vielä
omin voimin pääsi vuoteelleen. Mutta toisella kertaa oli käynyt
pahemmin. Hän oli ollut ulkona lunta ottamassa pataan, ja silloin oli
tuo outo kohtaus saavuttanut hänet. Hän oli suistunut kinokseen ja
maannut siinä hampaitaan kiristellen ja kädet nyrkkiin puserrettuina
tiesi kuinka kauan. Siitä oli Pierra poroista tullessaan kantanut
hänet kotaan ja laittanut maata. Ja siinä hän oli makaillut kohta
parisen viikkoa.

Piritaa peloitti kovasti. Varsinkin nyt, kun Pierra oli tuonut Jounin
muassaan. Hän katsahti tuontuostakin vastakkaiselle puolen kotaa,
missä Jouni loikoili puoleksi istuallaan. Ryhtyisivätköhän taas häntä
taikomaan?

Häntä värisytti. Hän ei saattanut kestää noitarummun salaperäistä
ääntä. Ennen hän oli sitä kyllä kuullut useinkin. Olihan Jouni
niin monesti heillä ollut ja arponut yhdessä Pierran kanssa. Mutta
sen jälkeen kuin hän ensimmäisen kerran oli tuntenut pahoinvointia
ja yrittänyt kaatua, oli heidän työnsä tuntunut hänestä peräti
kammottavalta. Siitä oli jo yli puoli vuotta. Mutta viimeisen
kirkkomatkansa jälkeen oli hänen kammonsa kasvanut yhä suuremmaksi.

Seinän vierellä olevasta komsiosta kuului kirinää. Pirita kohottautui
istualleen ja otti komsion syliinsä. Siinä oli hänen nuorimpansa,
vuoden vanha poika. Lapsi äännähteli kimakasti, ja hän rupesi sitä
imettämään.

Vanhin tytär Inka istui vuoteen jalkopäässä, kirjaillen
peskinkaulusta. Hän oli noin parinkymmenen ikäinen, pyöreäposkinen
impi, uinaileva katse tummissa silmissään. Hän oli suuresti kiintynyt
työhönsä. Neula lensi sukkelaan, ja kerros kerrokselta liittyi
koristenauha korkeaan kauluriin. Kun hän pujotti uutta rihmaa
neulansilmään, tuli näkyviin vasemman käden nimettömässä oleva
monihelyinen hopeasormus, joka välkehtien kimalteli tulen loisteessa.
Se oli Aslak Omman antama, jonka kihlattu Inka nyt oli, ja peskin,
jota hän neuloi, oli tarkoitus valmistua sulhaselle kevättalvista
markkinamatkaa varten. Toinen tytär, arviolta kuuden vuotias,
leikitteli koiran kanssa oven suussa, nykien sitä karvaisesta
turkista hallin hiljaa muristessa.

Pierra istui Jounin jalkopäässä imeskellen lyhytvartista nysäänsä.
Hän mietti, miten ruveta parannuspuuhiin, kun Pirita taas näytti niin
väsyneeltä ja pelokkaalta. Mutta täytyi koettaa, kun kerran Jouni oli
saapuvilla. Pitäisi saada selville, mistä oli paha eukkoon tullut,
ja sitä ei tiennyt muu kuin kannus. Sitten voisi ruveta tautia
parantamaan, kun oli kerran sen synty tiedossa.

— Niila, nouda kannukseni aitasta, virkkoi hän ovi loukossa
kyyröttävälle rengilleen. — Mutta katso, ettet kuljeta porotien yli,
joka vie eloon. Muuten perii paha koko lauman.

Renki nousi hitaasti ja kömpi ulos. Pirita katsahti säikähtyneenä
miestään.

— Voi, Pierra, älä, älä rupea, rukoili hän. — Minusta se on niin
kamalaa... En kestä kuulla sen ääntä.

— Älä nyt joutavia, eukko! torui Pierra. — Annetaan Jounin katsoa,
mistä on tautisi tullut. Jos olet papin lumoissa, et ikinä parane,
ennen kuin selville saamme. Sitten voimme ryhtyä sinua parantamaan.

— Mitäs suotta aikoja äitiä vaivaamaan, kun hän ei kerran halua
olla missään tekemisissä rummun kanssa, huomautti Inka nuhtelevasti
keskeyttäen neulomisensa. — Ja siinä on äiti aivan oikeassa, sillä
mitäs sellainen joutava kapine sitten tietää? Ei kerrassaan mitään!

— Joutava kapine? Niinkö luulet, Inka? Katsommeko onneasi, sillä sen
rumpu ainakin tietää? virkkoi Jouni myhäillen.

— Älä vaivaudu, en usko tietojasi! vastasi Inka närkästyneenä.
— Ihmettelen vain, että sinä, nuori mies, olet mokomaan virkaan
herennyt, joka olisi paremmin omiaan vanhalle ikäloppu ukolle. Että
viitsitkin tuollaista laiskan tointa pitää!

— Kuulehan, Pierra, papin oppi itää, virkkoi Jouni koettaen tekeytyä
välinpitämättömäksi, vaikka Ingan puhe oli pahasti loukannut hänen
itserakkauttaan.

— Se on Inka aina ollut kummempi kuin muut, vastasi Pierra kopistaen
tuhat piipustaan. — Mutta luulen, että kun hän Aslakin kotaan joutuu
ja joku aika kuluu, haluaa hänkin vielä Sarakkaa13[] avukseen kutsua.

Inka punastui. Hän heitti neulomuksensa ja katsoi paheksuen isäänsä.

— En tahdo olla missään tekemisissä Sarakan kanssa, puhui hän
silmissä itsepintainen kiilto. — Kun olin herr’ Vuolevin koulussa,
sain kuulla, että kaikki sellainen on vain pakanallista taikauskoa,
jonka Jumala ankarasti rankaisee ei ainoastaan vanhemmille, vaan
vieläpä lapsillekin. Ei, minä en välitä Sarakasta enkä muista
olemattomista jumalista... Ja jos kerran Jumala lahjoittaa meille
Aslakin kanssa lapsen, niin hänelle ei ruveta mitään vanhoja
hullutuksia tekemään, vaan pitää hän yksinkertaisesti papin antaman
nimen.

— Mutta jos eivät kuolleet anna rauhaa, ennen kuin saavat kaiman?
uhitteli Jouni.

— Antavat kyllä! Joka kerran kastetaan kolmiyhteisen Jumalan nimeen,
sille eivät manalaiset mitään mahda.

Jounin huulilla pyöri terävä vastaus, mutta samassa työnsi renki
rummun kodan perässä olevasta pienestä oviaukosta sisään ja vastaus
jäi antamatta. Hän otti rummun ja lämmitti tulen hohteessa sen
kuvitettua kalvoa, joka kylmässä oli venynyt ja käynyt vähän
veltoksi. Napautellen sitä sormenpäällä hän koetteli, milloin se
rupeaisi antamaan oikean äänen. Salaperäinen katse silmissä hän
kuunteli tarkkaan... Nyt kumisi rumpu kimmoisena. Jouni asetti
sen polviensa väliin, heitti hopeasormuksen kalvolle ja rupesi
kaksihaaraisella vasaralla tärisyttämään kalvoa, ensi alussa hiljaa,
mutta vähitellen yhä enenevällä vauhdilla, samalla joikuen matalaa
säveltä, johon toiset kodassa olijat vähitellen yhtyivät, paitsi Inka
ja Pirita.

Sormus hyppeli edestakaisin täräjävällä kalvolla. Se kiersi ensin
rummun alasyrjään, kulkien oravan ja poron kautta, mutta ei asettunut
siihen osaan, vaan hyppelehti ja kieriskeli rummun yläreunaan
ja rupesi hiljalleen lähestymään Kristuksen kuvaa. Ei asettunut
siihenkään, vaan kieppui jälleen alaosaan rumpua ja rupesi nyt
verkkaan mutta varmasti lähestymään apostolia. Muutaman kerran se
kiersi pään ympäri, mutta hyppäsi lopuksi apostolin rinnalle, johon
pysähtyi nopeassa tahdissa täristen.

Kodassa olijat olivat jännityksellä seuranneet sormuksen kulkua.
Ainoa, joka ei näyttänyt toimituksesta välittävän, oli Inka. Hän
neuloi vain ja katsahti tuontuostakin osaaottavasti äitiinsä.

Jounin katse terästyi ja sai tuijottavan ilmeen. Huulet pusertuivat
tiukasti yhteen ja epäselvästi hän mutisi joikunsa lomasta:

— Pappi... pappi...

Pirita oli alussa heittäytynyt pitkälleen ja painanut kätensä korvia
vasten, mutta kuta kiihkeämmäksi rummun ääni yltyi, sitä vaikeammaksi
kävi hänen olonsa. Hän rupesi äännähtelemään ja vaikeroimaan.
Sydänalaa ellosti niin oudosti taas ja silmissä lenteli punaisia
viiruja. Ruumista rupesi puistattamaan ja kylmä hiki kihosi otsalle.
Hän ei saattanut olla pitkälläänkään, vaan kohousi istumaan.

— Älkää, älkää! vaikeroi hän väännellen käsiään.

— Heittäkää pois! Kuule, Pierra, kiellä, kiellä! Älä anna Jounin,
kuule!... Minua pyörryttää... voi!... voi!

Mutta Pierra ei välittänyt Piritan vaikeroimisesta. Hän piti vain
silmällä rumpua, jonka ääni oli käynyt yhä kiihkeämmäksi. Jounin
otsalta valui hiki, ja silmät hehkuivat kamalasti. Joiun sävel kohosi
vihlovaksi, korvia huumaavaksi ulvonnaksi, joka rupesi vaikuttamaan
Jouniin yhä kiihoittavammin. Leukapielet nykivät ja silmät pyörivät
kamalasti päässä.

— Puhu kannus, pyhä kannus,
muistele arpa mulle,
naa-naa, voiaa- naa...
mistä räähkä vaimorukan
panennainen, painajainen,
naa-naa, voiaa-naa...,
paniko papin paha silmä,
mustan miehen myrkkykatse?...

kaikui joiku yhä kovemmasti, ja Pierra ja vanha muori kertasivat
hartaasti:

— naa-naa, voiaa-naa...

Sormus oli sillä välin tehnyt muutamia pikku kiertoja myötäpäivään,
mutta nyt se hyppi jälleen apostolin rinnalla, siirtymättä sivulle.

Kukaan ei välittänyt mitään siitä, että koirat yht’äkkiä syöksähtivät
ulos ja rupesivat vimmatusti haukkumaan.

Salaperäinen toimitus oli kahlehtinut jokaisen paikoilleen eikä
kellään ollut rohkeutta lähteä katsomaan, mitä koirain vihainen
luskutus merkitsi. Tiesi vaikka olisi Manalan väki kerääntynyt kodan
ympärille rummun äänen houkuttelemana. Inkakin oli kyyristynyt
oviloukkoon ja peittänyt käsillään silmänsä. Jounikin vavahti
ja keskeytti hetkiseksi lyöntinsä, mutta alkoi jälleen entistä
kiivaammin. Ei saanut keskeyttää arpomista, niin oli Staalo-Oula
neuvonut. Muuten ei arpa seuraavalla kerralla ruvennut puhumaan
oikein. Siksi tärisytti hän vasaraa yhä tulisemmin. Sormus hyppi
kiihkeässä tahdissa, nyt apostolin pään kohdalla.

— Pappi, pappi! huudahti Jouni kumealla äänellä tuijottaen
sormukseen.

— Kirottu paholaisen sikiö! kuului samassa raivoisa karjahdus ovelta.

— Herra Jeesus! Pappi... pappi! parahti Pirita ja kaatui rentonaan
taaksepäin.

Sirma oli hypännyt Jounin luo ja temmannut hänen kädestään rummun.
Yhdellä lyönnillä hän iski sen murskaksi arinakiveen. Huulet vapisten
ja silmät salamoiden hän kääntyi Jounia vastaan ja tyrkkäsi tätä
rintaan niin, että mies tuupertui kodan nurkkaan.

— Kirous ja kuolema päällesi, saastainen, musta velho! ärjyi hän. —
Vasta pääsit esivallan käsistä ja nyt olet uudelleen perkeleellistä
ammattiasi harjoittamassa! Sitokaa hänet kiinni, miehet! Etkö kuule,
Pierra, sido kiinni tuo viheliäinen noita!

Kaikki olivat kuin ukkosen lyömiä. Vanha muori siunaili, ja
Niila-renki jupisi jotakin itsekseen. Inka oli kirkaisten rientänyt
ulos. Pierra selvisi ensimmäisenä hämmästyksestään.

— Mitä tekemistä on papilla täällä? sähisi hän silmät verestäen. —
Ulos minun kodastani, bärgalak!... Ulos! Muutoin...! Hän sieppasi
nuotiosta palavan kekäleen ja yritti sillä lyödä Sirmaa, mutta tämä
ehätti ennen, tempaisi kekäleen hänen kädestään ja sinkautti sen
toiselle puolen kotaa. Se lensi Piritan viereen, joka äkkiä parkaisi
vihlovasti.

Sirma hypähti hänen luokseen, sieppasi savuavan kekäleen ja heitti
sen takaisin nuotioon.

— Sattuiko pahoin, Pirita? kysäisi hän unohtaen äskeisen raivonsa.

Mutta vaimo ei vastannut, vaan makasi silmät kauhusta jähmettyneinä,
hampaitaan kiristellen ja tuskallisesti väännellen ruumistaan.

Sirma kääntyi Pierran puoleen ja kehoitti tätä vaimoaan auttamaan.
Samassa hän huomasi, että Jouni oli hävinnyt.

— Mihin Jouni katosi? karjaisi hän rengille. — Sukkelaan suksille
ja lähde perään! Hän ei saa päästä pakoon!

— Ei sitä pimeässä saavuta, murisi renki. — Sillä oli poro
rahkeissa ulkona... On arvatenkin jo hyvän matkan päässä.

— Herja, miksi et pidättänyt, kun näit hänen pakenevan?

Niila vilkuili hätääntyneenä ympärilleen osaamatta vastata mitään.

Pierra oli tällä välin kerännyt käteensä rummun sirpaleita ja
kyykötti kodan nurkassa, katsellen niitä synkkänä ja äänetönnä.

Vihdoin hän nosti päätään ja kyräsi uhkaavan näköisenä Sirmaa.

— Särit isäni rummun! murisi hän.

Ja kuin raivostuen omista sanoistaan, hän hypähti pystyyn, heitti
palaset tuleen ja karjaisi kiiluvin silmin:

— Särit isäni rummun! Kuuletko, särit isäni rummun!

Lappalainen seisoi kamalan näköisenä. Kulmakarvat nousivat ja
laskivat, ja suupielet vääntyivät raivosta.

Sirma katsoi häntä silmää räpäyttämättä, katsoi kuin kesyttäjä
villiintynyttä eläintä, ja hänen äänensä soi juhlallisena ja
ankarana, kun hän korosti jokaista sanaa:

— Varo Jumalan kostoa, Pierra Päiviö! Varo, ettei hän saavuta
sinua vihassaan, sillä hänen vihansa on hirmuinen, kun se kohtaa
ihmistä. Se murskaa sinut, niinkuin minä murskasin viheliäisen
kannuksesi. Kiitä Jumalaa, että minä tulin tänne pelastamaan sieluasi
kadotuksesta. Kiitä, älä kiroa!

Pirita oli herännyt tajuttomasta tilastaan. Hän katseli pelästyneenä
ympärilleen eikä näyttänyt ymmärtävän, mitä oli tapahtunut. Yht’äkkiä
kirkastui hänen katseensa ja soperrellen puheli hän:

— Pierra, älä anna Jounin!... Kuule, minä rukoilen sinua, aja pois
noita, Pierra...

— Älä pelkää enää, Pirita! Noita on mennyt tiehensä eikä sinulle
enää tapahdu mitään pahaa, puheli Sirma rauhoitellen.

— Pappi, pappi, äänteli Pirita hiljaa, älä laske Jounia. Kuule se
tulee takaisin! Etkö kuule? Se ajaa tänne ilman härkää... ahkio
kulkee itsestään... ja kello kumahtelee, niinkuin rumpu...

— Se hourii, kuiskasi vanha mummo pelokkaana.

— Voi, voi! parkaisi Pirita samassa nousten istualleen ja tuijottaen
kauhistunein katsein ovea kohden. — Auttakaa, voi auttakaa! Nylkevät
Pierran... se musta mies, jolla on sarvet päässä... voivoi!...
Pierra kiemurtelee maassa ja huutaa... Huu-uuh! Voi, Ristin-Jeesus,
auta!

Pirita kaatui selälleen ja meni tainnoksiin. Käsivarret tempoivat
hirveästi, vaahto pursusi suusta, ja hampaat purivat kiristen yhteen.

Pierra ja Niila koettivat auttaa häntä. Edellinen piteli sairasta
käsistä, ja jälkimmäinen siveli hänen otsaansa, kasvoilla tajuton
ilme. Vähitellen sairaan tempovat liikkeet rauhoittuivat, ja hän
vaipui horroksiin.

— Katso nyt, Pierra, mitä olette Jounin kanssa saaneet aikaan,
puheli Sirma. — Sinä olet antanut noidan turmella vaimosi terveyden
ja viedä hänen sielunsa rauhan.

Pierra lyyhistyi polvilleen vaimonsa viereen ja purskahti haikeaan
itkuun. Sydämen raivo ja viha suli kyyneleihin. Ehkä oli oikeassa
pappi. Ehkä olikin Jouni syynä Piritan tautiin. Kunpa paranisi
vaimo, niin hän rupeisi seuraamaan uutta jumalaa, niinkuin Inkakin.
Hän heittäisi pois vanhat tavat, antaisi papin siunata karjansa ja
kotansa — ja rupeisi Ristin-Jeesusta lepyttelemään lahjoilla.

Hän kohotti kyyneleiset silmänsä Sirmaan ja katseli häntä kuin apua
anoen.

— Rukoile, pappi, Ristinjumalaa Piritan puolesta. Ehkäpä hän auttaa.
Onhan hän voimakas, voimakkaampi kuin Tiermes ja Suurjunkkari...
Niinhän olet itse kirkossa puhunut, änkytti Pierra itkunsa lomasta.

— Kyllä Kristus auttaa, kun vain turvaat häneen ja luovut
pimeydestä, lausui pappi vakavana.

— Luovun, luovun! Pois heitän entiset tavat. Ristinjumalaa rupean
palvelemaan, kun hän vain Piritan parantaa, nyyhkytti Pierra.

Sirma oli hetkisen vaiti, mietteisiinsä vaipuneena. Sitten hänen
katseensa kirkastui ja hän rupesi hyräilemään virttä.

Virren sävelen kuullessaan Pierra rauhoittui vähitellen. Se oli tuttu
sävel. Monesti se oli Enontekiön pikku kirkossa kaikunut.

Kun Jumala on kanssan’
en mitään pelkää mä.
— — —

Sirman ääni kohosi voimakkaammaksi. Se täytti ahtaan kodan, tunki
ulos savureijästä tähtikirkasta taivasta kohti. Huojutellen
ruumistaan edestakaisin kuunteli vanha muori virren juhlallista
säveltä, ja Inka, joka oli palannut sisään, yritteli hiljaa yhtyä
säveleeseen. Muut kuuntelivat vaiti. Yksin koiratkin makasivat
liikahtamatta ja painoivat kuononsa etukäpäliään vasten. Virsi
kaikui vakavana, kertoen maailmasta, jossa vallitsi rauha ja lepo.
Sen sävel soi elävänä vastakohtana äskeiselle aisteja huumaavalle
rummun pärinälle. Siinä oli voimaa ja uskon varmuutta, joka herpaisi
yksinkertaisten tunturilasten mielen, ja toi heille aavistuksen vielä
suuremmasta voimasta kuin loitsujen ja taikojen.

— — —
Ei Saatan’ väkinensä
voi mua kukistaa...

Pirita oli herännyt virren aikana ja noussut istumaan. Kasvot olivat
kalpeat, mutta pelko oli hävinnyt silmistä, Hän oli tullut täysin
tajuihinsa ja kuunteli kädet ristissä papin veisuuta. Kun virsi
loppui, loi hän kiitollisen katseen Sirmaan ja lausui raukeasti:

— Kiitos, herr, että tulit tänne! Tuntuu niin hyvältä nyt,
kun sinä olet täällä ja karkoitat pois pahan. Virtesi rauhoitti minut
niin ihmeellisesti.

— Jumalan voima parantaa sinut kokonaan, Pirita, lohdutteli Sirma.
— Usko itsesi Ristin-Jeesuksen haltuun, niin eivät pahat henget
mahda sinulle mitään.

Pirita nyökäytti päätään ja pyyhki silmiään. Tuntui niin hyvältä taas
olo. Ei huimannut enää päätä, eikä sydänalaa kääntänyt. Rauhan toi
tullessaan pappi, Ristin-Jeesuksen palvelija.

Tarjoapas papille ruokaa ja laita sitten makuusijoja kuntoon,
kehoitti Pirita Inkaa. — Tietysti pappi on yötä tässä?

— Saatanhan olla. Aamulla pyörrän takaisin.

Inka totteli kehoitusta. Pian höyrysi poronlihakeitto Sirman edessä,
joka kävi siihen halukkaasti käsiksi. Kodan väki ryhtyi myös
aterioimaan. Kaikki saivat osansa isännästä koiriin saakka.

Kun ateria oli päättynyt, rupesi Inka yösijoja valmistelemaan. Hän
nouti uuden porontaljan papille, tasoitteli koivunrisuja ja levitti
taljan niiden päälle. Heitti lopuksi vahvan rouon vuoteen yli, ja
niin oli yösija valmis.

Väki rupesi laittautumaan levolle. Renki Niila käväisi viemässä
papin poron eloon, joka oli aivan kodan kuuluvilla, ja kyyristyi
sitten oviloukkoon, vetäen päänsä peskin sisään. Sirmakin vetäytyi
vuoteelleen vahvan rouon alle ja veti lakin syvään korville. Hän
muisteli illan tapahtumaa ja hänen mielensä täytti tyytyväisyyden
tunne. Juttu Jounin kanssa oli selvinnyt paremmin kuin hän oli
osannut toivoakaan. Hetkiseksi oli pelko hänet vallannut Pierran
hurjistuneena riehuessa hänen edessään, mutta hän oli taltuttanut
miehen kuin niskoittelevan poron! — Olisivatpa konsistoriumin
arvoisat jäsenet olleet sitä katsomassa... Eiköhän olisi täytynyt
heidän superintendentistä notarioon saakka myöntää, että se Sirma oli
sentään poikaa. Olisivat varmaan ensi kerralla tarkemmin miettineet,
mitä kirjoittavat hänelle. Hän silmäsi kodan toiselle puolelle, missä
Pierra nukkua kyyhötti taljallaan. ”Siellä se mies nyt nukkuu”,
hymähti hän, kuunnellen lappalaisen tasaista hengitystä.

Hän veti rouon tiukemmin yllensä ja sulki silmänsä. Pian ilmaisi
voimakas kuorsaus, että Enontekiön kappalainen ja lapinrahvaan
saarnaaja oli myös vaipunut unen helmoihin.

Nuotio tuikahti vielä muutaman kerran. Mutta pian sammui siitä
viimeinenkin lieska, ja nyt se värehti punaisena hiiloksena, heittäen
viimeisen, vavahtelevan valonsa pimenevään kotaan.

Savureiästä katselivat vain tuikkivat tähdet.