SISÄLLYS:

Satu-Ruijan maa.
Maasin vanhan kirkon löytö.
Kirkonrappausviikot Hammerfestissa.
Tromssan maaherra lyö leivinuuninteon Abraham Kellonsoittajalle.
Leivinuuninteko Lappean pappilassa.
Lappean pappi.
Lappean papin rouva.
Piispantarkastus.
Kesäyönvalon maa.
Piispanristi.
Abraham Kellonsoittajan joulusaarna.
Kaavuonon ruukin vanha patruuna.
Anders Dry.
Keisarintytär saapuu Jyykeään.
Vanha suntio.

Satu-Ruijan maa

Etelä — lannanmaa! Kuinka omituinen kaiku onkaan sillä sanalla
sen korvissa, joka on tunturien välissä syntynyt. Se on maa,
jossa kyllä asuu suuria herroja ja maailman rikkaita — mutta ei
kuitenkaan niin suuria kuin Kaavuonon ruukin vanha patruuna eikä niin
rikkaita ja mahtavia kuin Anders Dry, joka asui Jyykeänpohjassa ja
meni nuoruudessaan naimisiin keisarintyttären kanssa. Sitä komeutta
ja loistoa oli kelvannut katsella, kun morsian saapui Arkangelista
Jyykeän rantaan! Sellaista ei ole unissakaan nähty — mutta Abraham Kellonsoittaja
oli sen komeuden nähnyt omin silmin, sillä hän
oli seisonut Jyykeän laiturilla juuri samana päivänä, jolloin
kolme kuunaria oli laskenut rantaan lastinaan mitä ihmeellisimpiä
tavaroita — yhdessä kirkko ja pesutupa — kokonainen viisitorninen
kirkko kullattuine, sipulia muistuttavine tornihattuineen. Ja
pesutupa mankeleineen ja silityskoneineen, joilla pitsimyssyiset
palvelijattaret olivat jo ennen maihintuloa silittäneet kaikki
korkeasukuisen rouvan liinavaatteet, niin ettei muuta kuin alkaa
taloksi vain.

Etelä — lannanmaa! Mitä ovat sinun ihanuutesi niiden rinnalla, jotka
Ruija kätkee helmaansa — Ruija, tuo sadun salaperäinen maa!

Siellä — etelässä on kyllä suuria tehtaita, mutta mitä ne ovat
sellaisen kenkätehtaan rinnalla, jossa valmistetaan saappaat täydelle
miehelle sillä aikaa kun laiva ottaa halkoja rannassa? Eivät
mitään! Sellainen tehdas on jo itsessään salaperäinen maailma, jossa
katselija liikkuu pelko ja vavistus sydämessä.

Etelä — lannanmaa! Kerro ihmeistäsi, tuo kokoon viisaasi, et
kuitenkaan kykene kilpailemaan tähtientutkija Krusenholtzin kanssa,
joka kaivoi esiin Maasin vanhan kirkon, apunaan omatekoinen magneetti
— taikka Kapteeni-Mikon kanssa, joka yksin koko avarassa
maailmassa löysi tien Atlantin valtameressä olevaan saareen, missä
asukkaat vaihettavat vedellä viinaa. Ne olivat miehiä ne, suurella
viisaudella varustettuja. Mutta he eivät julistaneetkaan viisauttaan
koko maailmalle, vaan pitivät sen omana tietonaan.

Etelä — lannanmaa, sinä olet auttamattomasti tuomittu jäämään
jälkeen kilpailussa Ruijan kanssa. Eivät riitä sinun rikkaasi, eivät
viisaasi, eivät tietosi eivätkä taitosi. Ruijassa on kaikki sata
kertaa suurempaa ja parempaa. — Sinä puhut kirkoistasi. Niin — puhu
vain. Mutta mitä ovat sinun kirkkosi Hammerfestin valkeatornisen
kirkon rinnalla, joka on rapattu vähän jalommilla aineilla kuin
sinun kirkkosi sammalta kasvavat seinät. Sinä ylpeilet kaikella,
millä ihminen ylpeillä saattaa. Niin — mutta mitä ovat kauppiaasi
Ruijan kauppiaiden rinnalla? Muista, että Anders Dry oli kauppias
Jyykeänpohjassa ja meni naimisiin keisarintyttären kanssa. Ruijassa
ovat kaikki syntyperäisiä kauppiaita, sillä heidän opettajansa on
meri — Jäämeri. Ja he ovat yhtä kavaloita kuin Jäämeri. Kuka pettää
lappalaisen taitavammin kuin Ruijan kauppias. Kuka on ymmärtäväisempi
häntä? ”Mitä lappalainen suurilla rahoilla tekee? Hänelle riittää
vähempikin. Mutta me tarvitsemme rahaa, sillä me osaamme rahaa
käyttää. Katsokaapa noita makasiineja tuossa rannalla. Ne ovat meidän
rakennuttamiamme. Ja ne ovat tarpeelliset. Sillä kuivan suolan tahtoo
lappalainen, pilaantumattoman kahvin ja sokurin sekä tuoretuoksuisen
viinan.” — Niin — ne ovat kauppiaita ne.

Eivätkä he silti jumalattomia ole, kaukana siitä! He käyvät
säännöllisesti kirkossa ja ripillä. Ja papin paras ystävä on aina
kauppias. Ei — heillä on vain kehittyneemmät liikeperiaatteet kuin
lannan kauppiailla. Sillä eikös heidän opettajansa ole ollut Jäämeri
— tuo armoton, joka itsekkyydessään hakee vertojaan? ”Sen mitä otat,
sen saat, mitä et ota, sitä ei sinulle kukaan anna.” Se on Jäämeren
uskontunnustus, ja se on Ruijan kauppiaiden uskontunnustus, kaikkien
muiden paitsi yhden — Anders Dryn. Ja kuka moittisi? Huihai, ei
kukaan!

Vai ehkä Lappean pappi?

Etelä — lannanmaa, sinä et tiedä, mikä mies on Lappean pappi.
Hän on ennen ollut merilaivan kapteeni, mutta juoppouden takia
menettänyt virkansa, ja pantu papiksi. Hän ei moiti ketään, ei omaa
rouvaansakaan, vaikka tämä säännöllisesti piilottaa häneltä väkevät
juomat. Ei — hän vain hymyilee ja saarnaa, sillä hän on viisas mies
ja paljon maailmaa nähnyt. Hän ymmärtää elämän, hän.

Etelä — lannanmaa, onko sinulla sellaisia kapteeneita?

Tuskin.

Sinun täytyy tunnustaa jääväsi jälkeen. Eikö totta?

Ja sittenkään en ole kertonut kaikkea.

En, sillä minä jätän sen tehtävän hänelle, joka oli tunturien välissä
syntynyt ja halveksi etelää. Hän ei ollut koskaan käynyt Kittilää
alempana. Hän uskoi jo sillä. Mutta Ruijan hän tunsi kuin viisi
myhkyräistä sormeaan.

Ja mukana hän oli ollut, siitä saat olla varma.

Kun kaivettiin maan sisästä Maasin vanha kirkko, oli hän siellä.

Sillä hän se ensimmäisenä veti auki vanhan rippiviinipullon,
jommoisia löydettiin yhtä vaille kolme tusinaa Maasin kirkon
sakariston lattian alta. Hän se ensimmäisenä avasi pullon, tarjosi
professorillekin ja sanoi: Skål!

Sillä sitä sanaa hän oli kuullut Kaavuonon ruukin vanhan patruunan
käyttävän.

Ei, minä jätän kertomisen Abraham Kellonsoittajalle — hänelle, joka
oli tunturien välissä syntynyt ja halveksi etelää. Hänen kehtonsa
ääressä oli seisonut sadun haltijatar. Se oli antanut hänelle
sellaisen ihmeellisen mielikuvituksen, joka ei jättänyt häntä vielä
vanhuuden päivinäkään. Sen vuoksi säteilivät hänen silmänsä vielä
seitsemänkymmenen vanhanakin, loistivat ystävällisesti muhoillen
jokaiselle. Ja jos olit oikein hänen suosiossaan, sait suuren
kunnian: pääsit katsomaan hänen pajaansa.

Se oli maailman ihmeellisin paja, sillä siellä oli kaikkea, mitä
ihminen tarvitsi — sellaistakin, jota ei tavallisesti pajasta haeta,
niin kuin verkonpauloja tai vanteettomia viilipyttyjä. Kaikkea
löytyi siitä pajasta, sillä se oli hänen Abraham Kellonsoittajan,
aarreaitta, pyhättö, satukamari.

Mutta jos tahdoit saada sinkilän halkovajasi oveen samana päivänä,
jolloin sen tilasit, niin istuit pian pajan kynnykselle ja panit
kätesi ristiin puhumatta sanaakaan. Silloin sinkilä valmistui. Mutta
jos rupesit jotakin kyselemään, sait odottaa, kunnes hän oli päässyt
kertomuksensa loppuun. Sillä hän, tuo merkillinen mies, joka oli
Lappean pappilassa kerran vieraillut yhdessä Tromssan piispan kanssa,
rupesi kertomaan sinulle leivinuuninteosta tuossa samaisessa
satumaisessa Lappean pappilassa.

Ja se oli ihmeellinen kertomus, sillä leivinuunin tekoa oli tullut
huutokaupalla myymään itse Tromssan maaherra.

Jos halusit sinkilän halkovajasi oveen, istuit hiljaa kuin kirkossa.

Vasta senjälkeen kun olit sinkilän saanut, saatoit ruveta puhumaan.
Mutta silloinkaan ei sinun olisi pitänyt kysyä, mitä sinkilänteko
maksoi.

Sillä hän määräsi satumaisen hinnan: viisi kruunua!

Ja kun olit ensikertalainen, oli sinun se maksettava.

Sillä katso, tämä nahkahousuinen mies, jolla oli kuikannahkainen
tupakkakukkaro vyöllä, eli mielikuvituksen ihmeellisessä maailmassa
aina. Viisi kruunua oli hänestä mitätön summa sen rinnalla, mitä
Anders Dryn kassakaappi oli sisältänyt, tai niiden satumaisten
rikkauksien rinnalla, jotka keisarintytär toi myötäjäisinä Ruijan
kauppiaalle.

Jos maksoit ”tolpan” — viisikolmatta äyriä — taikka puoli kruunua,
silloin hän kiitti sinua.

Hän oli niin merkillinen mies tämä Abraham Kellonsoittaja, joka oli
tunturien välissä syntynyt ja halveksi etelää.

Ja miksei hän olisi halveksinut?

Sillä etelästä — lannanmaasta tulivat tuhmat papit, jotka eivät
tunteneet Ruotsin vanhaa kirkkolakia ... äijärievut, vaikka olivat
akatemioissa vuosikausia opiskelleet.

Eivät tienneet edes sitä, ettei pappi saanut koskaan mennä kirkkoon
ennen suntiota.

Mutta jalomielinen hän oli. Sillä hän antoi anteeksi, jos pappi oli
nuori. Silloin meni kaikki kokemattomuuden laskuun.

Sillä Abraham Kellonsoittaja oli maailmaa kulkenut, vaikka ei ollut
koskaan käynytkään Kittilää etelämpänä. Ja hän oli paljon kokenut.
Hän oli ollut henkiystävä piispojen kanssa ja juonut veljenmaljoja
professorien ja höyrylaivankapteenien kanssa.

Missä on etelässä sellaista suntiota? — Ei missään.

Sinä olet köyhä, lannanmaa, sillä sinun ihmisesi ovat niin köyhiä
mielikuvitukseltaan.

Mutta he eivät olekaan tunturien välissä syntyneitä. Jos he olisivat,
eivät he ajattelisi niinkuin ajattelevat. Heistä olisi silloin satu
totta ja tosi satua ja kuvittelu olisi heistä ainoa todellisuus.

Ei, sen joka elää mielikuvitusmaailmassaan ja joka museota
muistuttavassa pajassaan tuntee itsensä rikkaammaksi Turkin keisaria
tahi Amerikan presidenttiä, täytyy olla tunturien välissä syntynyt
ja halveksia etelää.

Sellainen mies oli Abraham Kellonsoittaja, Tenomuotkan suntio ja
seppä.

Maasin vanhan kirkon löytö.

Maat ylenevät ja maat alenevat.

Se on luonnon laki.

Suurin osa — niin, koko Lapinmaa ja Ruijakin ovat kerran nousseet
merestä.

Mistä se johtuu?

Se johtuu siitä, että maan sisus on sulaa, jossa alkuaineet
myllertävät. Ne puhisevat ja pihisevät kuin puuro valtaisessa
kattilassa. Väliin ne vain hiljakseen porahtelevat kuin tyytyväisinä
olotilaansa. Mutta toisinaan ne tuskastuvat, äkämystyvät ja
hurjistuvat. Ja silloin ne paisuttavat voimansa äärettömiin.

Kuka vangitsi ne kuoren sisään? Kuka halusi kiduttaa niitä ikuisessa
pimeydessä? Kuka?

Eivätkö elementit olleet vapaita? Eikö maailman luoja ollut
lahjoittanut niille niiden voimaa? Miksi oli tuli vangittu maan
sisään? Mikä puolueellisuus, kun kerran osa sen omaa heimoa hallitsi
maan päällä?

Elementit maan sisässä riehuvat. Niiden vanha vihollinen vesi,
joka jostakin halkeamasta on päässyt solahtamaan maan uumeniin, on
muistuttanut niitä voimasta, jonka ne aikojen alussa saivat.

Mitä tekemistä oli vedellä maan uumenissa? Miksi se ei pysynyt
aloillaan?

Tuli ja leimaus! Se sai nähdä, mihin tuli pystyi jouduttuaan
kosketuksiin vanhan vihollisensa veden kanssa.

Maan sisuksissa myllertää mahtava voima. Se paisuu, paisuu kuin
kevättulviva joki yli äyräittensä. Pois kuori alkuaineitten
päältä! Pois kotelo ikuisuuden ihmevoimien ympäriltä!

Puks!

Se pamahti vähän kovemmin kuin tavallinen pullonkorkki, vähän
kovemmin, veliseni, vähän kovemmin.

Tuli nousee maasta, ja kuuma alkuaine virtaa ihmisten pelloille.

Mutta välistä ei maan uumenissa raivoava tuli jaksa puhkaistakaan
maan kuorta. Se vain kohottaa sitä ylöspäin: maanpinta nousee kuin
huonosti piastuneen leivän kuori.

Taikka: maanpinta laskee. Syvyydessä kalvava tuli on kovertanut
maanpinnan. Se tulee ohueksi, niin tavattoman ohueksi. Silloin se
ei kestä edes tavallisen kirkon painoa.

Ja sitä seikkaa sai Maasin vanha kirkko kiittää, että se muutamana kesäisenä sunnuntaina
humahti syvyyteen kuin kivi pohjattomuuden
kaivoon.

Eivätkö ihmiset olleetkin tuon sunnuntain aamuna nähneet lämmintä
höyryä nousevan maasta. Se oli ollut niin merkillistä höyryä,
etteivät maasilaiset koskaan muistaneet sellaista nähneensä.
Paimentyttö Pirita, joka kaitsi kauppiaan karjaa, oli koettanut
koota sitä helmaansa, mutta pysyikös se! Huihai! Se luisti käsistä
kuin sammakon kutu. Se oli omituisempaa höyryä kuin tavallinen usma,
joka nousee jängiltä.

Ja pappilassa oli tuona samaisena ollut tällainen
keskustelu papin ja hänen rouvansa kesken:

— Miksi riisipuuro on tänä aamuna niin kohokuorista?

— Se on paistunut liian kuumassa uunissa.

— Merkillistä.

Muuta ei pappi ollut virkkanut, vaan syönyt tyytyväisenä. Ja aterian
jälkeen hän oli vetäissyt äsken Kristianiasta tilaamansa uuden
kauhtanan ylleen ja mennyt kirkkoon.

Mutta papinrouva oli jäänyt kotiin. Hän oli hiukan närkästynyt, koska
hänen miehensä oli moittinut riisipuuroa.

Sitä närkästystään hän sai kiittää pelastumisestaan, sillä juuri
tuona samaisena humahti Maasin kirkko syvyyteen
pappeineen ja lukkareineen.

Sitä kauhua, jonka tapaus paikkakunnalla herätti! Koko kylä oli ihan
pyörryksissä. Melkein puolet kylän asukkaista oli mennyt syvyyteen
kirkon mukana. Sinne oli mennyt pappi uusine kauhtanoineen, sinne
lukkari ja koko muu kirkkokansa. Ei ollut sitä taloa, josta ei joku
olisi ollut poissa.

Mutta merkillisintä kaikesta oli se, että siellä missä aviopuolisto
pyhäaamuna olivat riidelleen, oli toinen elossa. Oliko sitten
syyllisempi kuollut vai henkiin jäänyt, sitä oli vaikeampi sanoa.

Oh, sitä onnettomuutta! Rigges-Niila, pororuhtinas, oli juuri
palannut Alattiosta ja nostanut kauppiaalta rahoja. Hän meni
rahoineen. Laivuri-Jens, joka oli tullut Niilan mukana vihityttämään
itsensä Siiri Lensmannin kanssa, pelastui morsiamineen. He eivät
olleet kehdanneet mennä kolmaskertaista kuulutustansa kuulemaan.
Heitä oli ujostuttanut. No niin, heille se oli onneksi. Mutta se,
mikä kuitenkin nosti tien pystyyn, oli papin kuolema, sillä toista
pappia ei asunut Karasjokea lähempänä. Sinänsä se olisi kai sitten
mennyt, jos olisi saatu varmuus, että Maasin pappi oli ehtinyt
julistaa heidän aviokuulutuksensa kolmannen kerran. Heidät olisi
Karasjoen pappi vihkinyt ilman muuta. Mutta nyt ei löytynyt ketään,
joka olisi sen todistanut. He saivat siis tyytyä kahteen kuulutukseen.

Jokaiselle tuotti kirkon häviö surua ja onnettomuutta. Paksu-Johnsen,
joka oli joutunut papin kanssa huonoihin väleihin, viis välitti papin
kuolemasta. Mutta yhtä kaikki hänkin kulki pää riipuksissa: hänen
poikansa oli hukkunut kirkon häiviössä. Pojan kuolema — no, olihan
sekin vahinko, mutta suurempi suru oli takin vuoksi, jonka poika oli
vetänyt ylleen kirkkoon mennessään. Sillä takin povitaskussa oli
ollut kuitti Rigges-Niilalle maksetusta velasta. Lauantai-iltana he
olivat tehneet kuitin Johnsenin peräkamarissa ja ryypänneet päälle.
Ja nyt oli kuitti hukkunut. Paksu-Johnsen kulki ja kirosi, sillä
Niilan pojat, varsinkin kun olivat isänsä kuoleman kautta menettäneet
suuren summan rahaa, tulisivat vaatimaan häneltä velan toistamiseen.

Aikaa kului. Maasilaiset rakensivat uuden kirkon kolme peninkulmaa
etelämmäksi, nykyiseen Kautokeinoon. Vähitellen unohtui onnettomuuden
päivä. Suusta suuhun kulki vain tarina tuhon sunnuntaista, sillä sen
seuraukset tuntuivat vieläkin seurakunnassa.

Paksu-Johnsenin jälkeläiset olivat jääneet köyhiksi. Heidän isoisänsä
isä oli joutunut kuin joutunutkin toistamiseen maksamaan velkansa
Rigges-Niilan pojille. Miten Laivuri-Jensin kolmannen aviokuulutuksen
oli käynyt, sitä ei nytkään tiedetty paremmin kuin ennenkään. Mutta
Siiri Lensmannin hän joka tapauksessa oli nainut, koskapa heidän
poikansa pojanpoika harjoitti kauppaa Kautokeinon kirkolla. Joka kerta
kun tämä kulki Alattion markkinoille ja yöpyi Maasinkylään, hän
ajatteli ennen maatamenoaan: ”Olisipa soma tietää, ehtikö Maasin
pappi kolmannen kerran kuuluttaa isoisän isän ja Siiri Lensmannin,
ennenkuin maa nieli kirkon.”

Ja Sören Johnsen, hän, joka piti pikkukoulua Maasissa, mietti
katsellessaan Rigges-Niilan pojanpojan poikaa: ”Olisipa soma tietää,
oliko isoisän isän takin taskussa kuitti Rigges-Niilan velasta.
Silloin minä lähtisin Tromssaan kansakoulunopettajantutkintoa
suorittamaan.” Ja hän katseli hajamielisenä Rigges-Niilan
pojanpojan poikaa, joka istui etupenkillä lautamies Olsenin pirtissä
hopeasolkinen lapintakki yllään.

Niin jokaisen Maasissa-kävijän ajatukset johtuivat aina tuohon
onnettomuuden päivään.

Pappi tuli sinne maakirkkoa pitämään. Hän meni majataloon, kaivoi
repustaan kuluneen kauhtanansa ja ripusti sen vierashuoneen seinälle.
Mutta samalla hän ajatteli: ”Takki saisi olla uusi. Mahtaisikohan
Pedersen-paran kauhtana enää kelvata mihinkään, jos se kerran
päivänvaloon kaivettaisiin?”

Ja sen ajatuksen jälkeen hän sytytti piippunsa ja rupesi katselemaan
lappalaispoikien kisailua kievarin pihalla.

Mutta että maa voisi nielaista kievarin ja sen mukana hänet
seuraavana päivänä jumalanpalveluksen aikana, sitä hän ei ajatellut.

Jota vastoin hänen rouvansa ajatteli.

Sillä illalla ennen maatamenoaan hän risti kätensä ja rukoili, ettei
Jumala vain sallisi maan haljeta Maasissa sillä aikaa kun hänen rakas
Nilsinsä siellä kirkonmenoja piti.

Näin kulkivat ihmisten ajatukset aina tuohon onnettomuuden päivään,
kunnes Maasiin saapui mies, joka toi päivänvaloon vanhan kirkon.

Tähtientukija Christoph Heribertus Krusenholtz! Kuka olisi
aavistanut, että hän tulisi nostamaan päivänvaloon Maasin vanhan kirkon
! Hän oli viettänyt iltojaan Tukholman kuninkaallisessa tähtitornissa
ja ihmetykseen vaipuneena katsellut tuikkivia
taivaankappaleita. Mitä liikutti häntä Pedersen-vainajan uusi
kauhtana taikka Rigges-Niilan rahat, häntä, jolla itsellään oli niin
juhlallinen palkka ja kultanappinen hännystakki. Mitä liikuttivat
häntä pikkukoulunopettaja Johnsenin aviokuulutus, häntä, jolle oli
tarjottu professoripaikkoja maailman suurimmissa yliopistoissa ja
joka olisi saanut vaikka prinsessan, jos vain olisi halunnut. Ei niin
kerrassaan mitään! Mutta niinpä hän vain tuli — auringonpimennystä
katsomaan ja joutuikin sensijaan tuijottamaan maankauhean kuopan
pohjalle, jota työmiehet kaivoivat hiessäpäin Maasin vanhalla
kirkkopaikalla.

Oi kauhistus sitä kuopan syvyyttä! Pieninä kuin kärpäset kumottivat
miehet sen pohjalla. Eikä kumma, sillä sitä oli jo kaivettu yhtä
vaille kolmekymmentä päivää. Abraham Kellonsoittaja, joka kuopan
pohjalla johti kaivaustyötä, teki kuopassa vallitsevasta tavattomasta
kuumuudesta sen johtopäätöksen, että lähestyttiin jo arveluttavasti
maan keskipistettä. Hän huusi senvuoksi professori Krusenholtzille:

— Taidamme olla väärässä!

Silloin professori laskeutui kuoppaan ja asetti mittarin keskelle
kuopan pohjaa.

Se mittari oli maailman ihmeellisin kapine: pieni, vesimittarin
mallinen puukotelo, jonka sisällä oli lasiputki ja siinä hitunen
alkuainetta. Se teki herkkiä liikkeitä joka kerta, kun joutui viinan
läheisyyteen.

Viinamagneetti! Onko kummempaa kuultu?

Niin — se oli todellakin viinamagneetti, sellainen, jossa alkuaine
rupeaa hypähtelemään alkoholin läheisyydessä.

Tähtientutkija Krusenholtz laskeutui polvilleen. Hän tarkasti
magneettia huolellisesti ja tarkkaan. Ja katso! Alkuaine liikkui,
niinkuin se aina liikkuu alkoholin läheisyydessä.

Professori nosti koneen ylös ja katsoi miehiin, kasvoillaan
voitonriemuinen ilme:

— Kaivakaa vain, pojat! Palkka teille tulee!

Ja kas: ei enää kuin pari kolme lapion pistoa, niin kilahti teräs
johonkin kirkkaaseen ja kovaan.

Oli osuttu suoraan sakariston lattian alla sijaitsevaan
viinikellariin.

Abraham Kellonsoittaja iski silmää professorille ja sanoi:

— Tottakai sitä maistetaan?

— Jo vain!

Ja niin veti Abraham Kellonsoittaja korkit kahden viinipullon suulta,
tarjosi toisen professorille ja sanoi:

— Skål!

Sekös ainetta oli! Sellaista ei voitaisi enää nykyajan rippikirkossa
käyttää. Ei vaikka. Sillä silloin saisi suntio huolehtia vähän
muustakin kuin kapan auttamisesta papin selkään tai numeroiden
asettamisesta numerotaululle.

Sitten mentiin kirkkoon. Ja siellä vasta näky aukeni. Kaikki
sanankuulijat istuivat penkkeihin jähmettyneinä, ja pappi seisoi
saarnatuolissa suu auki.

Hän oli saanut halvauksen keskellä saarnaa ja kuivettunut siihen
paikkaan.

Abraham Kellonsoittaja, joka oli maailmaa ennenkin nähnyt ja sen
kummia katsellut, kiipesi saarnatuoliin ja kurkisti papin olan takaa.
Aivan oikein, teksti oli esillä vielä. Pappi ei ollut ehtinyt vielä
kirkollisiin kuulutuksiin, ennen kuin kirkko oli humahtanut maan
sisään.

Eräs toinen, Erkki-Antti-vainaja, haki Paksu-Johnsenin pojan.
”Vaaleaverinen mies, messinkinappinen takki päällä”, oli
pikkukoulunopettaja opastanut. No — vaaleaverisyydestä ei nyt enää
ollut apua, mutta messinkinappinen takki löytyi, samoin Rigges-Niilan
rahat.

Miehet palasivat sakaristoon ja rupesivat huhuilemaan ylöspäin:

— Ohooi, ohooi! Selvä on!

Silloin laskettiin nuoratikkaat kaivokseen ja yksitellen kiipesivät
miehet syvyydestä päivänvaloon, professori Krusenholtz ensimmäisenä.
Abraham Kellonsoittaja nousi viimeisenä, sillä pelko oli hänelle
tuntematon.

Sitä väen paljoutta, joka oli kerääntynyt kaivoksen ympärille! Siinä
oli Kautokeinon pappi, pikkukoulunopettaja Johnsen, kauppias Jensen,
Laivuri-Jensin jälkeläinen, ja kylänväkeä suunnaton määrä.

Arvaa sanomattakin, mikä ilo syntyi, kun miehet nousivat maan
sisästä. Nousi niin suuri riemuhuuto, ettei sellaista ole kuultu kuin
kerran jälkeenpäin: silloin, kun kohotettiin eläköönhuuto Anders Dryn
mennessä naimisiin keisarintyttären kanssa.

Professori Krusenholtz selitti kansanjoukolle, mitä syvyydestä oli
löydetty, kertoi tarkkaan, miltä kirkko näytti sisältä. Huudahtipa
siinä yksi ja toinen: ah ja uh! Mutta sitten vasta hämmästys
ylimmilleen kohosi, kun professori viittasi Abraham Kellonsoittajan
kertomaan, mitä tämä oli saarnatuolissa nähnyt.

Niin — Laivuri-Jens ja Siiri Lensman olivat menneet kahdella
kuulutuksella naimisiin.

Mutta siihen huudahti kauppias Jensen:

— Viis minä siitä, mutta minä olen kuulutettu kolme kertaa ja se on
pääasia!

Hän oli arka kunniastaan, sillä hän oli kunnallislautakunnan esimies.

Erkki-Antti-vainaja, joka oli lukenut Rigges-Niilan kuitin, ojensi sen
professorille. Tämä luki sen korkealla äänellä väkijoukon
kuunnellessa henkeä pidättäen.

Se oli selvä, velka oli maksettu. Papereissa oli
Rigges-Niila-vainajan omakätinen ”karvamerkki”.

Pikkukoulunopettaja Johnsen otti kuitin vastaan vapisevin käsin.
Hän näki jo hengessään Tromssan seminaarin ja itsensä istumassa
sen suurissa luokkasaleissa, joissa oli kartat ja maapallot ja
senkin seitsemät viivottimet ja harpit. Hän näki jo hengessään
päivän, jolloin hän vastavalmistuneena kansakoulunopettajana istuisi
Kautokeinon uuden kansakoulun katederissa ja puhuisi hiukan samaan
tapaan kuin nykyinenkin opettaja, hiukan nenäänsä.

Ja katsoen väkijoukkoa aivan samalla tapaa kuin hän katsoi luokkaansa
sanoessaan: ’Kirjoittakaa se’ hän virkkoi:

— Minulla on nyt kuitti, ja te ymmärrätte, hyvät ystävät, mitä tästä
nyt seuraa.

Kyllähän hyvät maasilaiset sen ymmärsivät.

Nyt astui esiin kirkkoherra ja puhui jotakin professorille. Ihmiset
eivät erottaneet, mitä hän sanoi, mutta professori kävi juhlallisen
näköiseksi ja nyökäytteli päätään. Hetkisen kuluttua hän lausui
ääneen:

— Kirkkoherra tässä esittää, että koska — mikäli hän tietää —
vainajia ei ole ennemmin siunattu, se tapahtuisi nyt tässä. Minulla
ei suinkaan ole mitään sitä vastaan, ja sehän on seurakunnan
kirkkoherran asia ja virkavelvollisuus.

Kirkkoherra Lillklausen katsahti ympärilleen, — hän etsi lukkaria.
Mutta lukkaria ei näkynyt joukossa — joku sanoi hänen menneen
kestikievariin lehmää katsomaan. Kirkkoherra selitti, ettei häntä
nyt juuri siinä silmänräpäyksessä tarvittukaan, sillä hänenkin —
kirkkoherra Lillklausenin — oli mentävä kievariin pukeutumaan
kauhtanaan ja kaulukseen.

Kirkkoherra Lillklausen lähti siis, väkijoukon jäädessä katselemaan
ja töllistelemään kaivoksen ympärille. Ja olikos heillä katselemista
— huihai! Siinä oli nyt ensinnäkin maankuuluisa Krusenholtz, sama
mies, joka valmisti almanakat ja oli nyt kaivanut esiin Maasin vanhan
. Siinä oli Abraham Kellonsoittaja, professori Krusenholtzin
oikea käsi. Hän oli luvannut maasilaisille ’hiukan puheenaihetta’
ensi talveksi. Lautamies Olsenin Hildyr rupesi jo siihen hengessään
uskomaan. Hän oli antanut rukkaset pikkukoulunopettajalle senkin
seitsemän kertaa, mutta nyt hän katseli Sören Johnsenia aivan eri
ilmein. Pieni nykerönenä oli uteliaisuudesta punainen, ja vähän väliä
hän korjasi kirjavaa liinaansa, joka jätti hänen ruskeat kiharansa
otsapuolelta auringonsäteiden hyväiltäviksi. Oi, hänen oli tehnyt
niin kovasti mieli saada Johnsen kääntämään päätään ja huomaamaan
hänet. Hän tiesi nyt, miten hän vastaisi, ja mietti, sanoisiko Sören
enää: ’rakas Hildyr!’ — ja häntä pelotti, pelotti niinkovin, ettei
Sören enää niin sanoisikaan. Hetken päästä hän oli siitä aivan varma,
sillä Sören Johnsen katseli vain ihmisten päiden yli eikä ollut häntä
huomaavinaankaan. Silloin hän tunsi vihaavansa koko saapuvilla olevaa
väkijoukkoa, — Sören Johnsenia ennen kaikkia muita. Mutta kaikkein
eniten hän tunsi katkeruutta Abraham Kellonsoittajaa kohtaan. Eikö
tämä ollut luvannut maasilaisille ’uutta puheenaihetta’? Oh, hän
tiesi nyt, mitä se tulisi olemaan... ’Eipä Johnsen huolinutkaan
Olsenin Hildyristä, kun sai Rigges-Niilan rahat ja pääsi Tromssaan
lukujansa jatkamaan!’ — Niin he sanoisivat — nuo ilkeät,
vahingoniloiset naapurit, joille Abraham Kellonsoittaja oli luvannut
’uutta puheenaihetta’. — Hänen olisi tehnyt mieli purkaa hiukan
kiukkuaan Abraham Kellonsoittajalle, kun kuuli tämän huutavan: —
Pottelit on pelastettava!

Lautamies Olsenin nykerönenäinen Hildyr ei yhtään tiennyt, mistä
’potteleista’ oli kysymys. Hän vain keikautti niskojaan ja
sanoi: ’pyh!’ Mutta jos hän olisi tiennyt, mitä pulloja Abraham Kellonsoittaja
tarkoitti, hän ei olisi sanonut ’pyh!’, vaan ’ah!’,
— sillä nuo pullot, joista Abraham Kellonsoittaja parastaikaa
professori Krusenholtzille puhui, tulivat näyttelemään tärkeää osaa
hänenkin tulevaisuutensa ratkaisussa.

— Pottelit on pelastettava, ennenkuin pappi lukee haudan! huusi
Abraham Kellonsoittaja toistamiseen ja viittasi pari miestä mukaansa.

He laskeutuivat kaivokseen ja palasivat puolen tunnin päästä.
Yks’kaks’ seisoi kaivoksen reunalla kaksitoista tummanpunaista
pulloa, jotka aurinko pani säteilemään mitä ihastuttavimmalla
tavalla. Ne loistivat kuin rubiinit, — ja niiden säihky julisti
hämmästyneille maasilaisille, että elämä nousee maasta. — Kului
toinen puolituntinen, ja pullojen luku eneni kaksinkertaiseksi.
Professorin miehet korjasivat ne huostaansa ja lähtivät
juoksuttamaan niitä kievariin, jonne lukkari oli mennyt lehmää
katsomaan ja pappi pukeutumaan virkapukuunsa.

Pulloja oli kaikkiaan kolme tusinaa, yhtä vaille. Lautamiehen Hildyr
laski ne yksitellen, sillä hän ei ollut tyhmimpiä tyttöjä, vaikka
olikin hiukan ylpeä. Hänelle johtui mieleen, että sieltähän saisi nyt
Per Rasmussenin Matte hääjuomat, — sillä tämä oli lykännyt häitänsä
viikosta toiseen hääjuomien puutteessa. Lautamiehen Hildyr pyörähti
joukosta ja hävisi kylälle päin.

Nyt palasi lukkari lehmää katsomasta, pappi oli saanut virkapuvun
ylleen, professorin miehet tulleet pullojen viennistä — ja niin
alkoi juhlallinen hautaustoimitus.

Kirkkoherra Lillklausen ei muistanut olleensa omituisemmissa
hautajaisissa. Siellä uinui maan alla kokonainen seurakunta
pappeineen ja lukkareineen syvälle haudattuna. Tähän hetkeen asti he
olivat odottaneet siunausta, lähes parisataa vuotta — ja nyt oli tuo
hetki koittanut. Sanankuulijat olivat istuneet penkeissään, pappi
seisonut saarnatuolissa ja suntio tapulissa kellojen ääressä, kukin
kangistuneena siihen asentoon, mihin oli sattunut jäämään onnettomuuden
tapahtuessa. Heidän tomumajansa oli pysynyt koossa, koska heille
ei ollut lausuttu niitä sanoja, jotka päästävät sielun rauhaan
ja avaavat ruumiille tien maaksimuuttumiseen. Siinä oli syy minkä
vuoksi Abraham Kellonsoittaja oli tavannut kirkkoherra Pedersenin
saarnatuolista ja Erkki-Antti Paksu-Johnsenin pojan penkistä. —
Mutta samassa silmänräpäyksessä kuin kirkkoherra Lillklausenin ohut
ääni lausui: ’Maasta olette te tulleet, maaksi pitää teidän jälleen
tuleman’, kuului maan alta humahdus, kuin olisi valtainen jauhomäärä
pudotettu jostakin hyvin korkealta hinkaloon, ja hetken päästä kohosi
kaivoksesta sakea pölypilvi osoittaen, ettei maan alla uinuvasta
kirkkokansasta ollut enää mitään jäljellä. Se oli kirjaimellisesti
palannut Maa-emon avaraan syliin.

Lukkari aloitti virren, johon kaikki saapuvilla olevat yhtyivät. Se
oli valtavaa veisuuta, jollaista ei oltu kuultu Maasissa ennen eikä
tulla koskaan jälkeenpäin kuulemaan: virsi sadallekolmelletoista
vainajalle, jotka maa nieli kauniina kesäsunnuntaina kaksisataa vuotta sitten
. Totisesti, jäljellejääneet olivat sen virren heille velkaa!
Ja he lauloivatkin sen sydämensä pohjasta, professori Krusenholtzista
alkaen kievarin risaiseen paimenpoikaan asti. Abraham Kellonsoittajan
juhlallinen ääni kaikui ylinnä muiden. Tunturit ympärillä kuuntelivat,
Maasin matalat puutalot kuuntelivat, laitumella käyskentelevä karja
kuunteli — niin, koko luonto kuunteli tätä yksinkertaisen liikuttavaa
sielumessua. Unohtunut oli professori Krusenholtzin ihmeellinen keksintö
— viinamagneetti, unohtunut Tromssan seminaari ja sen korkea oppi,
unohtuneet pitkäkaulaset espanjanviinipullot — yhtä vaille kolme
tusinaa. Kaikki sellainen oli häipynyt mielestä pois — yksin
katkeruuskin Hildyr Olsenin sydämestä, joka nyt oli kyyneleitä
tulvillaan.

Ikuisuus kohotti hetkeksi huntua vakavilta kasvoiltaan.

Kun virsi oli loppunut, hajaantui väkijoukko vähitellen. Ja
ihmeellistä: ihmiset tunsivat jälleen itsensä. Pikkukoulunopettaja
Johnsen ajatteli Tromssan ja sen korkeata oppia,
lautamiehen Hildyr muisti katkeruutensa ja nosti nenänsä entistä
pystympään — hänellä oli vain yksi lohdutus: Per Rasmussenin Matte
oli luvannut pitää häät illalla, ja Maten morsian oli pyytänyt
Hildyriä morsiustytökseen. Professorin miehet ajattelivat kievarin
peräkamarin piirongilla seisovaa pulloriviä: — niitä oli yhtä vaille
kolme tusinaa, ja Per Rasmussenin Matte oli pyytänyt ostaa niistä
viisi. No, se oli Abraham Kellonsoittajan ja professori Krusenholtzin
asia — jos he myisivät, niin myykööt: heille jäisi vielä.

Professori Krusenholtz läksi miehineen kievariin. Heihin liittyivät
kirkkoherra Lillklausen ja lukkari. Päivä oli ollut merkillinen,
suurenmoinen, ja sitä seuraava ilta oli muodostuva sen mukaiseksi.
Sillä heti kun professori oli päässyt kievariin ja parahiksi kerinnyt
papin kanssa ihmettelemään soreaa pulloriviä peräkamarin piirongilla,
ilmestyi Per Rasmussenin Matte ja esitti asiansa. Hän oli ollut
kuulutuksissa jo kuutisen kuukautta, mutta ei ollut pystynyt pitämään
häitänsä hääjuomien puutteessa. Kirkkoherra kyllä tiesi, että hän
puhui totta. Mutta nyt oli sattunut niin merkillisesti, että juomisia
oli ilmestynyt kuin taika-iskusta ja vielä sellainen määrä — pulloja
yhtä vaille kolme tusinaa! Sen vuoksi hän pyytäisi ostaa professorin
varastosta viisi tahi kuusi ja maksaisi niistä vaikka vuorson
kappaleesta.

Asia otettiin keskustelun alaiseksi. Per Rasmussenin Matte sai
mennä pirttiin päätöstä odottamaan. Hyväsydäminen Krusenholtz
oli heti valmis myönnytykseen, — hän ei ollut eläissään vielä
nähnyt lappalaishäitä. Mutta kirkkoherra Lillklausen oli toista
mieltä: hänen mielestään viinivarasto kuului seurakunnalle, vaikka
professori — ihmeellisen keksintönsä ansiosta — olikin sen niin
odottamattomasti esiinkaivanut. Mutta jos professori suostuisi
luovuttamaan vuorsot seurakunnalle korvaukseksi, ei hänellä,
kirkkoherra Lillklausenilla, olisi mitään sitä vastaan, että
professori päättäisi viinipullojen kohtalosta.

Siihen ei professori Krusenholtzilla ollut mitään muistuttamista.
Mitäpä hän vuorsoilla — huihai! Hän suostui.

Per Rasmussenin Matte kutsuttiin sisään päätöstä kuulemaan. Ja arvaa
sen sanomattakin, miten iloiseksi hän tuli: hän pyysi heti professori
Krusenholtzin miehineen häihinsä, jotka samana iltana pidettäisiin
kievarin avarassa pirtissä.

Tulivatpa niistä häät, tulivat sellaiset, ettei Maasissa ollut
ennen nähty ja tuskin tullaan koskaan näkemäänkään. Per Rasmussenin
Matte kutsui niihin kaikki, jotka suinkin kynnelle kykenivät. Ja
kun ilta saapui, oli kievarin avara pirtti ääriään myöten täynnä.
Siellä oli professori Krusenholtz ja Abraham Kellonsoittaja, siellä
opettaja Johnsen, lautamies Olsen ja kaikki kylän arvohenkilöt —
puhumattakaan alinkokansasta, jota oli kuin tuhkaa.

Keitettiin kahvia suurella muuripadalla, johon oli kaadettu kuusi
pulloa mitä tulisinta espanjanviiniä. Se oli ollut Maten mielestä
paras keino hääjuotavan valmistamiseksi.

Sen vaikutukset tuntuivatkin pian: ei ollut maistettu kuin pari
kolme kuppia mieheen, kun koko pirtti oli sanatonna. Ihmiset
seisoivat toisiinsa nojaten, silmät renkaina päässä, tulisen juoman
kierrellessä heidän ruumiissaan kahliten kielen ja halvaten jalat.
Jollei pirtti olisi ollut niin ahdinkoon asti täynnä, olisivat kaikki
maanneet tiedottomina — mutta nyt ei kukaan päässyt kaatumaan
tilanahtauden vuoksi.

Pahinta oli se, että puhekyky loppui juuri vihkimisen aikana — juuri
silloin kun kirkkoherran piti kysyä Per Rasmussenin Mateita, tahtoiko
tämä ottaa Karen Olavintytär Siirin aviovaimokseen. Kirkkoherra ei
saanut enää sanaa suustaan, vaan nyökkäsi parikunnalle, joka nyökkäsi
hänelle vastaan. Ja kun kirkkoherra Lillklausen kääntyi hääväen
puoleen kuin apua anoen, ei sieltäkään kuulunut äännähdystäkään, vaan
kaikki nyökkäsivät hänelle ilmeettömin, aavemaisin kasvoin kuin
vainajat ikään. Pirtti kävi hämäräksi, ja siinä hämärässä seisoi
hääjoukko kalpeana, silmät jäykkinä, nyökäten tahdissa kuin jonkin
tuntemattoman voiman johtamana. Vähitellen rupesi kirkkoherrasta
tuntumaan, ettei hän ollutkaan Lillklausen, vaan Pedersen — Pedersen-vainaja
— ja tuo hänen edessään seisova parikunta oli
Laivuri-Jens ja Siiri Lensman sekä nuo kalvakat häävieraat olivat
äsken hautaansiunattuja, jo ammoin sitten kuolleita maasilaisia.
Jokainen vastasi hänen nyökkäykseensä jäykästi, liikauttamatta
muuten ainoatakaan jäsentä.

Kuinka kauan lumousta oli mahtanut kestääkään, on vaikea sanoa,
jollei Abraham Kellonsoittaja olisi pelastanut tilannetta. Hän oli
maistanut varovaisemmin, ja kovalla tahdonponnistuksella hän sai
puhelahjansa takaisin. Hän oli ollut alunpitäen selvillä, että
kysymyksessä oli henkien kosto: nuo äsken hautaan siunatut tulivat
riitelemään takaisin rippiviinejänsä. Siitä tämä merkillinen tapaus.
Hän avasi siis suunsa ja katsoen muutamaan lappalaiseen, joka hänestä
muistutti erästä hänen äsken kirkossa näkemäänsä, hän kysyi:

— Pyydämme lupaa saada viettää Per Rasmussenin Maten ja Karen Olavintytär Siirin
häitä.

Lappalainen nyökkäsi, ja siinä silmänräpäyksessä saivat kaikki
puhelahjansa takaisin. Kirkkoherra Lillklausen toimitti siis
vihkimisen loppuun, ja onnellisena pyörähti pariskunta ympäri
vastaanottamaan joka taholta satelevia onnitteluja. Kaikki
olivat taas entisellään — puheltiin ja naurettiin, samalla kun
myös siunailtiin, mikä äskeisen tapahtuman oli aiheuttanut. Sillä
tavallista päihtymystä se ei varmaankaan ollut. Kukaan ei arvannut
syytä siihen, eikä Abraham Kellonsoittajakaan ruvennut tietojaan
selittämään.

Niin jatkettiin hääjuhlia myöhäiseen yöhön, ja vaikka viinikahvia
tarjoiltiin ahkerasti, ei koko iltana enää sattunut sellaista kuin
vihkimisen aikana.

Vainajat olivat luovuttaneet viininsä elävien iloksi.

Pikkukoulunopettaja Johnsen, joka saatuaan Rigges-Niilan
kuitin haltuunsa oli käyttäytynyt aivan kuin kirkonkylän
kansakoulunopettaja, pujottelihe tuvassa väkijoukon lomassa
puhellen kyläläisten kanssa. Ja hänellä oli jokaiselle jokin
hyvä sana sanottavana. Hänen kasvonsa loistivat yhtä paljon
viinikahvista kuin sisäisestä tyytyväisyydestä. Mutta — miten
ollakaan, siinä edestakaisin pujotellessaan hän joutui vastatuksin
lautamiehen Hildyrin kanssa. Hänen opettaja-arvokkuutensa kasvoi
kaksinkertaiseksi, ja hän puhutteli Hildyriä aivan kuin tämä olisi
ollut hänen entinen oppilaansa:

— No, rakas Hildyr, miten sinä voit?

Tyttö katsoi häneen lämpimästi — tavalla, joka sai Johnsenin
vaistomaisesti silmäämään sivulle, eikö sillä suunnalla olisi ollut
tilaa päästä pujottelemaan eteenpäin. Hän ei ollut odottanut mitään
vastausta, mutta sai nyt sellaisen odottamattaan:

— Kiitos, minä voin hyvin. Miten itse voit, rakas Sören?

Johnsen tyrmistyi. Se sanottiin niin lämpimästi, niin loistavin
silmin, niin hehkuvin poskin, että Johnsen sai äkkiä halun
mennä edemmäs. Hänen ylpeyttään oli loukattu. Millä oikeudella
lautamiehen tytär noin puhutteli häntä — kaiken sen jälkeen, mitä
oli tapahtunut? Mutta väkijoukko ahdisti joka puolelta, niin ettei
hän päässyt liikahtamaankaan, vaan oli pakotettu jäämään noiden
lämpimien, suloisten tytönsilmien eteen, jotka näyttivät pyytävän
anteeksi jotakin ... jotakin, jonka pikkukoulunopettaja Johnsen
parhaiten tiesi.

— Lähden syksyllä Tromssaan, et ehkä tiedäkään?

— Kyllä, rakas Sören.

Se riisui Johnsenilta lopunkin opettaja-arvokkuudesta. Hän oli taas
tavallinen pikkukoulunopettaja, vaatimaton ja köyhä, ja tuossa hänen
edessään seisoi lautamies Olsenin Hildyr, jota hän oli toivottomasti
rakastanut ja monta kertaa turhaan kosinut. Hänen päässänsä suhisi.
Sen sai aikaan osaksi Per Rasmussenin Maten hääjuoma, osaksi
rakastetun läsnäolo. Hän kokosi ajatuksensa ja viittasi tyttöä
seuraamaan häntä.

He menivät ulos valoisaan kesäyöhön. Jänkälintu lauloi jossakin
lähellä surunvoittoisesti. Maasin matalat puutalot unelmoivat
väräjöivässä kesäyönvalossa. Ne olivat nähneet merkillisen päivän
ja ne muistelivat sen yksityiskohtia, kehräten uuninnurkassa asuvalle
sirkalle lauluvarastoa vuosiksi eteenpäin. Ne olivat nähneet
suurimmat hautajaiset ja suurimmat häät, mitä Maasissa koskaan oli
toimeenpantu, ja ne kuiskailivat toisilleen, ettei tästä lähtien
saisi hämmästyä mistään — ei edes siitäkään, että Hildyr Olsenista
tulisi Sören Johnsenin vaimo.

Niin, niin — nuo vanhat, viisaat Maasin pikku talot — ne olivat
oikeassa. Sillä eikös tuossa Hildyr Olsen kävellytkin Sören Johnsenin
käsikoukussa? Käyskelipä niinkin. Se merkitsi, että rakastavaisten
asia oli onnellisessa alussa.

Kun Hildyr Olsen ja pikkukoulunopettaja Johnsen palasivat pirttiin,
oli professori Krusenholtz parastaikaa pitämässä puhetta. Mitä hän
oli sanonut sillä aikaa kun he kuiskailivat toisilleen kuulaan
kesäyötaivaan alla — sitä he eivät tienneet, mutta se, mitä he nyt
kuulivat, jäi lähtemättömästi heidän muistoonsa.

— Tulee päivä, jolloin maa ottaa — ottaa paljon sellaista, mikä on
meille rakasta. Mutta tulee toinen päivä, jolloin maa antaa — antaa
runsaasti korvauksen kera. Tämä päivä on todistuksena siitä. Ja
senvuoksi voimme, samalla kun muistelemme maan povessa uinuvaa
kirkkokansaa, turvallisesti kohottaa maljamme hääparin kunniaksi.
Sillä katsokaa, hyvät ystävät — loppu, se on usein samaa kuin
alku ... niin — alku.

Professori kohotti kievarinemännän kololaitaisen kahvikupin
huulilleen ja kumarteli joka taholle.

Kirkonrappausviikot Hammerfestissa

Professori Christoph Heribertus Krusenholtz ihastui Lappiin ja
sen merkillisyyksiin niin, että lykkäsi paluumatkansa Tukholmaan
tuonnemmaksi. Per Rasmussenin Maten häiden jälkeen hän tilitti
miehensä, otti Abraham Kellonsoittajan mukaansa ja suuntasi matkansa
pohjoista kohti.

Kuinka syvään kirkkoherra Lillklausen kumartelikaan Maasin kievaritalon
rappusilla, kuinka naiset niiasivat ja miesväki
silitteli otsatukkaansa. Kuinka sirosti professori Krusenholtz
nostikaan englantilaista lippalakkiaan Abraham Kellonsoittajan
häntä säestäessä viemällä venekeulaisen huopahattunsa kohtisuoraan
ylös ja laskemalla sen sieltä komeassa kaaressa alas sivu polvien!
Hyvästi, hyvästi... Kukapa muistaisi kaikki ystävällisten
maasilaisten onnentoivotukset.

Sinne jäi Maasin pieni tunturikylä maan alla uinuvine
kirkkokansoineen, sinne opettaja Johnsen seminaariunelmineen,
sinne lautamies Olsenin Hildyr nykerönenineen. Ah, hän oli sentään
onnellinen tyttö, sillä professori Krusenholtz oli luvannut
lähettää hänelle kihlasormuksen Hammerfestista. Se saisi samalla
olla niinkuin hänenkin muistonaan. Sanoma Maasin vanhan kirkon
löydöstä oli kulkenut miestemme edellä kulovalkean tavoin, ja joka
paikassa, minne sankarimme saapuivat, otettiin heidät juhlallisesti
vastaan. Eikä kunnioituksista suinkaan tullut vähäinen määrä
Abraham Kellonsoittajan osalle, sillä hän se taloissa jutteli tuosta
merkillisestä tapahtumasta tuoden tarkkaan esille oman osuutensa
siinä. Ei siis ihme, että miestemme saapuessa Alattioon oli pienen
kauppapaikan asujaimisto heitä vastassa papista halvimpaan
puotilaiseen asti.

Tukholman kuninkaallisen tähtitornin johtaja ja ”hänen apulaisensa”
— niinkuin Abraham Kellonsoittajaa kutsuttiin, majoitettiin
pappilaan, jossa heitä kestittiin mitä vieraanvaraisimmin. Siitä
vierailusta lähtien rupesi Abraham Kellonsoittaja erikoisesti
harrastamaan herrastapoja ja se oli hänelle vastaisuudessa suureksi
hyödyksi.

Alattiossa-oleskelun aikana sattui se maankauhea rajuilma,
joka löi tornit poikki neljästäkymmenestä Ruijan kirkosta, yhtä
vaille — kaikki soittolattian rajaa myöten. Sellaista myrskyä
ei Ruijassa ollut nähty maailman alusta alkaen ja tuskin tultaneen
milloinkaan näkemään. Sama myrsky katkaisi myös Hammerfestin kirkon
suippokärkisen tapulin ja lennätti tornihatun kymmenen penikulman
päähän tunturiin.

Tapaus herätti luonnollisesti mitä suurinta huomiota. Se nielaisi
hetkeksi Maasin kirkon ja sen maineikkaat löytäjät. Mutta pian
pääsi viimeksimainittu tapaus jälleen pinnalle, kun levisi uutinen,
että Hammerfestin kirkon korjauksen olivat urakalla ottaneet
suorittaakseen professori Christoph Heribertus Krusenholtz ja hänen
apulaisensa Abraham Kellonsoittaja — samat miehet, jotka olivat
kaivaneet päivän valoon Maasin kirkon vanhan.

Sankarimme eivät luonnollisestikaan silloin enää olleet Alattion pappilan
vieraanvaraisuutta nauttimassa. He asuivat Hammerfestin
suurimmassa hotellissa, nimeltä Hvalfisken, ja herättivät huomiota
koko kaupungissa.

Kun vieraskutsut olivat loppuneet — niitä oli sivumennen sanoen
ollut kuusikymmentä, yhtä vaille — alkoivat tapulinkorjaustyöt.
Todellakin, siinä oli kirkko ollut vaarassa! Tapulin yläosa oli kuin
siivellä pyyhkäisty — soittolattian rajaa myöten. Kellotelineet
seisoivat paljaan taivaan alla, ja sateisena sunnuntaina
saattoi nähdä suntion sadetakki yllään soittaa kilkuttelevan
kirkon puolentoista leiviskän painoisia kelloja. Miksi ei olisi
kirkko sellaisenaankin menetellyt, mutta hammerfestilaiset,
suurellisuuteen tottuneina, eivät viitsineet nähdä kirkkoaan noin
typistettynä. Ja kun kerran kaupungissa sattui vierailemaan kaksi
niin kuuluisaa miestä kuin professori Krusenholtz ja Abraham Kellonsoittaja,
olivat he päättäneet antaa kirkonkorjauksen heidän
työkseen.

Professori Krusenholtz teki siis piirustukset. Hän esitti
hammerfestilaisille tusinan eri kirkkojen torninmalleja — yhtä
vaille. Siinä oli Rooman Pyhän Pietarin kirkontorni Iisakinkirkon, Pietarin,
Lontoon Westminster Abbeyn ja Maasin vanhan kirkon
torni. Piirustuksia katseltiin ja tutkittiin kaupungin viranomaisten
kesken, ja vähällä oli päätös jäädä tekemättä, sillä jokaisella
oli oma ehdotuksensa. Kirkkoherra kannatti Pietarin kirkkoa.
Hänen mielestään saisivat hammerfestilaiset kerrankin osoittaa
kunnioitustaan apostolille, joka itse oli ollut kalastaja ja
ymmärsi kalastusta — kaupungin pääelinkeinoa. Siihen huomautti
kauppias Sunde, ettei — mikäli hän oli Raamatusta käsitykseen
päässyt — apostoli Pietari tiennyt merikalastuksesta mitään, jonka
vuoksi kirkontorni oli korjattava Iisakinkirkon tornia mallina
pitäen. Hänellä oli nimittäin kauppatuttavuuksia Arkangelissa.
Arvostelulautakunta uhkasi siis riitaantua, ja kuka ties miten
kirkonkorjauksen olisi käynyt, jollei Abraham Kellonsoittaja olisi
ratkaissut asiaa.

— Ottakaa malliksi Maasin vanhan kirkon torni. Sellaista ei ole
ollut toista koko maailmassa — ei Lontoossa eikä Roomassa. Se
oli terävä kuin naskalin kärki, räystäänreunat aaltomaiset kuin
tukkimiehen huopahatun lierit ja pääskynpesälaudat räystäiden alla.

Abraham Kellonsoittajan neuvo tuli kreivin aikaan. Riita sovittiin.
Professori Krusenholtz sai tehtäväkseen korjata kirkontornin Maasin vanhan kirkon
mukaan — lukuunottamatta pääskysenpesälautoja,
joita hammerfestilaiset eivät voineet hyväksyä kaupungin kirkkoon.

Torninkorjaus oli siis Abraham Kellonsoittajan väliintulon kautta
saatettu onnelliseen ratkaisuun. Mutta vielä oli pääkysymys
käsittelemättä. Se koski kirkon rappausta.

Kunnon hammerfestilaisia oli näet jo useamman vuoden painanut huoli
kirkon rapistuvasta rappauksesta. Se ei nimittäin kestänyt kosteaa
meri-ilmaa, jonka vuoksi se lohkeili suurina paloina aiheuttaen
sitäpaitsi ilmeisiä vahinkoja kaupunkilaisille. Muutamana kauniina
päivänä oli suuri kappale rappausta pudonnut voudin keiturin niskaan
ja tappanut elukkaparan siihen paikkaan. Toisella kertaa oli
samanlaisen tapaturman uhriksi joutunut kauppias Sunden kukko —
koko kaupungin tunnettu ja tunnustettu Hilarius, jonka ensimmäisen
aamukieunnan jälkeen yöpassissa oleva poliisikonstaapeli lähti
kotiansa nukkumaan. Se oli saanut surmanryöpyn niskaansa juuri
kello kolmen lyönnillä päivällä, ja sen viimeinen ’kukkokiekuu!’
oli hukkunut putoavan rappauksen synnyttämään räiskeeseen.
Kolmannen kerran oli sama luonnonilmiö aiheuttanut muutamalle
englantilaiselle yhtiölle useamman tuhannen punnan vahingon.
Höyrylaiva __ omistaja Kapteeni-Mikko oli nimittäin
muutamana yönä joutunut levähtämään tapulin seinustaa vasten ja
saanut päähänsä aimo annoksen irtaantunutta rappausta. Seuraus
oli selvä ja yksinkertainen: kahvikupin pohjan suuruinen
reikä Kapteeni-Mikon päähän ja lähtövalmis Löytöretkeilijä
kolmeksi viikoksi satamaan joutilaaksi. Se tuotti yhtiölle, jonka
palveluksessa Kapteeni-Mikko silloin oli, tuhat puntaa viikossa
tappiota. — Tapuli uhkasi siis käydä hengenvaaralliseksi niin hyvin
ihmisille kuin eläimillekin sekä aiheuttaa Hammerfestin kaupalle
ikäviä häiriöitä. Englantilainen yhtiö oli nimittäin uhannut suunnata
ostonsa Arkangeliin, missä sen kapteenit olivat vähemmän alttiita
ilmikuolemalle. Kirkontornin korjauksen yhteydessä päätettiin siis
rappauttaa koko kirkko uudelleen.

Oli vain kysymys rappausaineesta. Entinen kalkkirappaus ei enää
kelvannut, se kun ei kestänyt kosteaa meri-ilmaa.

Professori Krusenholtz lupasi silloin rappauttaa kirkon sellaisilla
aineilla, ettei hammerfestilaisten tarvitsisi sinä ilmoisana ikänä
enää vaivata päätänsä kirkonrappauskysymyksellä.

Sopimus tehtiin ja niin ryhtyi professori Krusenholtz Abraham Kellonsoittajan
avulla panemaan korjaustöitä käyntiin.

Tapulin korjaukseen ei mennyt pitkää aikaa, professori Krusenholtz
suoritti sen kädenkäänteessä. Se kävi niin nopeasti, etteivät kaikki
hammerfestilaiset kunnolla ehtineet katsomaankaan, kun torninhuippu
jo oli valmis. Se oli terävä kuin naskalin kärki, räystäänreunat
aaltomaiset kuin tukkimiehen huopahatun lierit, mutta ilman
pääskysenpesälautoja.

Niin alkoi sitten päätyö — kirkon rappaus. Ja nyt saivat
hammerfestilaiset hämmästyä.

Professori Krusenholtz valmisti itse rappausaineen. Kaupungin suurin
muuripata siirrettiin kirkon viereen ja siinä keitti professori
kummannäköistä keitostaan aamusta iltaan. Se muistutti toisin vuoroin
hernettä, toisin vuoroin riisipuuroa. Mitä kaikkia aineita siihen
pantiin, siitä ei hammerfestilaisilla ole tänäkään vielä
tietoa. Mutta voimakasta se oli — sen näki niistä erivärisistä
höyryistä, joita padasta nousi. Professori Krusenholtz selitti, että
juuri samaa ainetta oli käytetty Tukholman kuninkaallisen linnan
rappaukseen, eikä se ollut lohjennut vielä kynnenmustuaisen vertaa.

Kun keitos oli kypsä, valmistettiin tavallinen kalkkirappaus, johon
tarpeen mukaan sekoitettiin professorin keitosta. Ja nyt ymmärsivät
hammerfestilaiset, mitä muuripadassa oli kiehunut: — se oli
alkuainetta, sillä sen vaikutukset tulivat pian näkyviin.

Hei — ne sitten olivat iloisia viikkoja, nuo kirkonrappausviikot!
Sellaista aikaa ei Hammerfestissa ollut vietetty koskaan varhemmin
ja tullaan tuskin koskaan viettämäänkään. Aamusta iltaan kaikui
vain nauru ja laulu ja rappauslastojen läiskintä. Koko kaupungin
elämä meni nurin ihan täydellisesti. Ei puhuttu muusta kuin kirkon
rappauksesta eikä oleskeltu muualla kuin kirkon ympärillä katsomassa
iloisia rappareita, jotka heiluivat telineillään kuin keijukaiset
ja lauloivat niin, että ympäristön tunturit raikuivat. Satamatyöt
pysähtyivät tykkänään, sillä kirkon luota virtaava omituinen
tuoksu vei kaikki satamatyöläiset sinne. Samoin kävi muidenkin
kaupunkilaisten: kaikki riensivät kirkon ympärille tuon omituisen
tuoksun houkuttelemina niinkuin kimalaiset mesikukan luo. Sen
vaikutti professori Krusenholtzin keitos, joka kalkkirappaukseen
sekotettuna oli ruvennut merkillisen huumaavasti tuoksumaan.

Ja mikä ihmeellisintä: rapparien iloisuus tarttui kaupunkilaisiinkin.
He ottivat toisiaan käsistä ja rupesivat pyörimään piiriä kirkon
ympärillä.

Niin — koko kaupunki oli kuin ylösalaisin käännetty: virkakoneisto
pysähtyi, koko kaupungin arkielämä seisahtui. Kaikki, jotka suinkin
kynnelle kykenivät, riensivät kirkon luo ja hakivat paikan piirissä.
Ja telineillä lauloivat raparit niin, että paikat helisivät:

— Oi Hammerfest, oi Hammerfest,
sun vertaas löydy ei!
Kuin posliini
sun kirkkosi
nyt kiiltää heisanhei!

Se vaikutti kovin ihmeellisesti. Ihmiset alhaalla riensivät piirissä
ympäri iloisina kuin kesälomalle päässeet koululapset ja kertasivat
säkeistön loppuosan:

— Kuin posliini
sun kirkkosi
nyt kiiltää heisanhei!

Rapparit kohottivat muurauslastansa kunniantekoasentoon ja lauloivat:

— Oi Krusenholtz, oi Krusenholtz
saat myös sä yksin tein
nyt mainehen
ja kiitoksen,
kuningas rapparein!

Nuo ihmeelliset kirkonrappausviikot! Kirkkoherra yritti palauttaa
seurakuntalaisia järkiinsä, mutta hänen kävi samoin kuin muidenkin:
hänkin joutui piiriin aivankuin huomaamattaan. Ja kun rapparit
lauloivat telineillänsä:

— Oi Abraham, oi Abraham,
oi Kellonsoittaja!
Kuin kerran kaimas muinainen,
tuo patriarkan arvoinen,
sa olet voittaja!

huomasi kirkkoherrakin laulavansa loppusäkeitä väkijoukon mukana:

— Kuin kerran kaimas muinainen,
tuo patriarkan arvoinen,
sa olet voittaja!

Niin, niin — kuka osaisi kuvata Hammerfestin elämää noina iloisina
kirkonrappausviikkoina. Se oli niin aitoa ja alkuperäistä, että
se muistutti alkuihmisen elämää ihmiskunnan lapsuuden aikoina.
Todellakin! Kaikki hammerfestilaiset olivat yht’äkkiä muuttuneet
lapsiksi, suuriksi lapsiksi, joita ei painanut huoli huomisesta. He
eivät välittäneet muusta kuin kirkonrappauksesta. Heistä sai muu
maailma mennä miten tahtoi — heistä se oli yhdentekevää. Heillä
oli kirkonrappas — suuri, ihmeellinen kirkonrappaus, jolloin vain
laulettiin aamusta iltaan ja oltiin iloisia ... niin lapsellisen
iloisia. Nuo viikot haihduttivat kuin taikaiskulla kaiken sen
vuosikymmeniä kestäneen ummehtuneisuuden ja pikkumaisuuden, joka
heidän kaupungissaan oli vallinnut. Nyt ei kiistelty siitä, oliko
apteekkarin kukko paras laulaja kaupungissa kauppias Sunden _Hilariuksen
kuoleman jälkeen vai eikö — ei myöskään siitä,
kulkiko aurinko toisina kesinä alempana kuin tavallisesti — ei, nyt
vietettiin kirkonrappausviikkoja, jolloin tuollainen mitätön sai
unohtua. Naapurien välit, jotka kuukausimääriä olivat olleet rikki
aivan mitättömistä syistä, paranivat kerrassaan. Kuka nyt välitti
joutavista, kun kerran kirkonrappaus sujui niin loistavasti! —
Hammerfest syntyi uudestaan henkisesti, ja tuo posliininhohtoinen
temppeli oli kuin vertauskuva tästä ihmeellisestä uudestisyntymisestä.

Professori Christoph Heribertus Krusenholtz — hän vasta merkillinen
mies oli! Taikuri, noita kerrassaan! Siellä hän seisoi ylimmällä
telineellä pyylevänä, tyytyväisenä, heiluttaen kättään laulun
tahdissa. Hän tahtoi näyttää hammerfestilaisille, miten kirkko oli
rapattava.

Ja nuo hänen aineensa sitten! Kuka tiesi, mitä kaikkea niissä oli. Ei
kukaan — paitsi hän, keksijä, yksin. Mutta väkeviä ne olivat. Sen
saivat hammerfestilaiset nähdä.

Tapahtui muutamana päivänä, että eräältä rapparilta sattui vahingossa
putoamaan rappauspytty alimmalla telineellä työskentelevän toverin
niskaan. Ei siitä kukaan sen enempää välittänyt — asianomainen itse
paremmin kuin katsojatkaan. Toki nyt kirkonrappauksessa sellaistakin
sattui. Mutta — kun mies seuraavana aamuna heräsi oli hän aivan
paljaspäinen! Ei hiuksen hiventäkään jäljellä! Sillä katso: koko
tukka oli yön aikana hellinnyt yhtenä vihkona tyynylle.

Ne olivat siis väkeviä aineita, joita professori Krusenholtz käytti
Hammerfestin kirkon rappaukseen.

Oli sentään onni hammerfestilaisille, että rappausviikot loppuivat ja
kirkko valmistui. Sillä miten olisi muuten mahtanut käydäkään tuon
pienen yhteiskunnan? Piiritanssilla ei kukaan pitkän päälle elä.
Oli siis hyvä, että arkinen meno pääsi vanhoille urilleen.

Ja mikäs oli ryhtyä taas arkielämää viettämään, kun oli saatu
uusi henki, avarampi, nostavampi. Sen olivat kirkonrappausviikot
aikaansaaneet. Kauppa rupesi käymään uudella vauhdilla,
merikalastukseen ryhdyttiin entistä tarmokkaammin, perustettiin
uusia yhtiöitä, pantiin rahaa liikeyrityksiin, rakennettiin tehtaita
traanin valmistusta varten. Eikä yritteliäisyys rajoittunut
ainoastaan aineellisen toiminnan aloille. Henkiset riennot olivat
myös saaneet ennenkuulumattoman sysäyksen. Kaupunkiin perustettiin
lukio, naisseura, yhdistys Ruijan Tulevaisuus jne. Saatiin oma
kirjapaino, oma sanomalehti, Jäämeren Ääni_. Alettiin viljellä
kirjallisuutta. Huomattiin, että Kvalö, jolla kaupunki sijaitsi,
oli palanen Ruijaa ja Ruija vielä suurempi palanen Norjaa. Niin —
kaikki elpyi ihmeellisellä, hämmästyttävällä tavalla. Ja jos joskus
lamaannus yritti vallata mielet, ei tarvinnut muuta kuin katsahtaa
kirkontornia: se hohti huikaisevan valkoisena ja viittasi suoraan
ylöspäin kohti puhtaampia ilmakerroksia kuin ne, jotka alituinen
traaninhaju turmeli.

Niin oli Hammerfestin kirkosta tullut uuden ajanjakson symboli
— vertauskuva. Kun kalastajat kesäiltoina palasivat mereltä
kaupunkiin, hohti valkoinen kirkontorni jo kauas heitä vastaan.
Silloin he muistivat noita ihmeellisiä kirkonrappausviikkoja, jolloin
heidän temppelinsä sai uudet suomut. Ja he hymähtivät tyytyväisinä
katsahtaen viisilaitaisen veneen pohjalla komeilevaan silliapajaan:
— Todellakin — kirkko kiilsi yhtä kauniisti kuin merisillin kylki.

Entäs ne miehet jotka olivat kirkonkorjauksen suorittaneet —
professori Krusenholtz ja Abraham Kellonsoittaja — missä he olivat?

He olivat lähteneet Hammerfestista ja suunnanneet matkansa länttä
kohti.

Mikäli hammerfestilaiset olivat kuulleet, viettivät he parast’aikaa
talvea Lappean pappilassa, kirkkoherra Klemet Larssenin luona —
hänen, joka ennen oli ollut merilaivan kapteenina, mutta juoppouden
takia erotettu siitä toimesta ja pantu papiksi.

Tromssan maaherra lyö leivinuuninteon Abraham Kellonsoittajalle

Mikä myrsky ja meteli, kun leivinuuni sattuu hajoamaan
maalaispappilassa, ja hajoamaan vielä niin, ettei korjaamisesta
ole apua. Laki pilalla, arinakivet murusina, niin että leivän
pohjapuolessa on kivensirusia yhtä paljon kuin päällyspuolessa
pistelyreikiä. Arvaamattakin on selvä, mikä hermostuneisuus,
napina ja tyytymättömyys talossa vallitsee. Kenen syy, kenen syy?
Seurakunnanko, pappilanko? Kenen syy, kenen syy? — Niin — uunin syy
— leivinuunin syy.

Sellaista saattaa tapahtua missä maalaispappilassa tahansa — siis
myöskin Lappean pappilassa Norjan Ruijassa.

Mutta mikä juhlallisuus, mikä kirkossa-oloa muistuttava hiljaisuus,
kun itse maaherra on tullut huutokaupalla myymään uuden leivinuunin
tekoa vähimmän vaativalle.

Sellaista ei tapahdu missä pappilassa hyvänsä — ei, sellainen on
sattunut vain yhdessä ainoassa pappilassa tämän maapallon pinnalla:
— Lappean pappilassa Norjan Ruijassa.

Kirkkoherra Klemet Larssen, hän, joka oli ollut merilaivan kapteenina,
mutta juoppouden takia menettänyt virkansa ja pantu papiksi, oli
julman vihaisella päällä. Hän väitti syöneensä kiveä enemmän kuin
hän oli sitä kapteenina ollessaan kuljettanut Bergenistä Pietariin.
Ja yksinomaan senvuoksi, että pappilan leivinuunin arina oli
kuukausimääriä ollut rikki. Mutta hän ei olisi ollut Klemet Larssen,
jollei hän olisi sitä kestänyt. Ojah, kyllä vain! Saihan hän sitäpaitsi
leipääkin sentään. Mutta silloin loppui hänen kärsivällisyytensä
kokonaan, kun hänen rouvansa tuli ilmoittamaan muurin lopullisesti
hajonneen. Totisesti, vaikka Klemet Larssen olikin maailman rauhallisin
mies, ei hän silti aikonut taikinaa syödä, ei, niin totta kuin hän oli
Lappean kirkkoherra ja entinen merikapteeni!

Hän tarttui kynään ja kirjoitti suoraan maaherralle Tromssaan, ja
niin selvästi että auttoi. Ja sen tiesi jokainen lappealainenkin,
että toteltava oli, kun Klemet Larssen kerran meni niin pitkälle,
että vetäisi nimensä alle sillinpyrstöä muistuttavan paksun riimun.
Siitä pärskähteli vielä voimaa senkin jälkeen, kun muste oli jo
aikoja kuivanut. Se vaikutti nytkin: — maaherra tuli itse pitämään
huutokauppaa uuden leivinuunin teosta.

Ei kukaan ollut koskaan epäillytkään, ettei Klemet Larssen ollut
mahtava mies — kaukana siitä! Mutta nyt se vasta oikein nähtiin,
kun pappilan pirtti oli väkeä täynnä kuin pistetty ja itse Tromssan
maaherra pöydän takana kirjurinsa kanssa.

Se oli yhtä juhlallista kuin piispantarkastus — niin, melkeinpä
juhlallisempaa. Sillä nyt ei ollut kysymyksessä käskyjen
päätössanojen osaaminen, huihai! Nyt kysyttiin, kuka uskalsi ottaa
urakalle leivinuunin teon, — leivinuunin, johon tarvittiin kuusi korttelia
pitkät tiilet — Hoklannin tiilet.

Siinä seisoivat lappealaiset toisiaan katsellen. Eipä silti, ettei
joukossa olisi ollut muurareita. Hyvänen aika, melkein joka mies
pystyi siihen ammattiin! Mutta varsinaisia ammattimuurareita ei
ollut kuin kaksi — nimittäin Anders Klemm, joka oli muurannut
kansakoulun tulisijat, ja Klas Patriksen, joka taas oli mainio
piisintekijä. Tavallisia leivinuuneja he olivat muuranneet kumpikin,
mutta tällaista maankauheaa eivät milloinkaan. Ei siis kumma, että he
katselivat hiukan neuvottomina toisiaan.

Maaherra tarkasteli kultasankaisten silmälasiensa takaa väkijoukkoa
ja kysyi:

— No, kuka tekee ensimmäisen tarjouksen?

Anders Klemm rykäisi. Se merkitsi, että hän aikoi ottaa ratkaisevan
askeleen.

— Kolmekymmentä peesiä [1 peesi (speciedaler), norjalainen raha] hän
sanoi hiukan arasti ja katsahti ympärilleen.

— Kaksikymmentäyhdeksän ja puoli, äänsi Klas Patriksen. Hän ei
tahtonut olla miestä huonompi.

Anders Klemm pudotti viiteenkolmatta. Hän oli käynyt rohkeammaksi.
Hän ajatteli: hävisi tai voitti, työ oli suurenmoinen ja tuotti
tekijälleen kunniaa.

— Viisikolmatta peesiä ensimmäinen, viisikolmatta peesiä toinen,
viisikolmatta peesiä kolmas kerta. Eikö ole muita tarjoojia?

Maaherra kohotti jo vasaransa. Mutta silloin kuului ovensuusta
reipas, miehekäs ääni, josta soi horjumaton varmuus siitä, että
muiden oli turha ruveta kilvoittelemaankaan.

— Kaksikymmentä peesiä, ei killinkiäkään alle eikä päälle!

Kaikki kääntyivät katsomaan.

Hän oli kookas, kolmikyynäräinen mies, uljas kuin metsän puu,
katse itsetietoinen ja varma, nenä hiukan kyömy ja suun ympärillä
tiukka juomu. Jalassa oli hänellä pitkälle polvien päälle ulottuvat
merisaappaat ja kädessä venekeulainen huopahattu. Hänen vieressään
seisoi lyhyempi, tanakkaharteinen, pyöreävatsainen herrasmies, mikäli
saattoi päättää samettiliiveistä ja kultaisista kellonperistä.
Jalassa oli viimeksimainitulla tavalliset Ruijan paulapieksut. — Ne
olivat outoja vieraita, — juuri äsken laivassa saapuneita.

Sillävälin kuin pirttirahvas näin oli tarkastellut vieraita, oli
maaherra lyönyt vasaran pöytään. Ovensuussa seisovalle pitkälle
muukalaiselle oli lyöty leivinuuninteko Lappean pappilassa.

— Kuka se oli? kysyi maaherra.

— Abraham Kellonsoittaja Tenomuotkasta, kuului vastaus ovensuusta.

Silloin tapahtui ihme. Maaherra hyppäsi pöydän takaa niin ketterästi,
etteivät lappealaiset olleet koskaan aavistaneet niin korkean
virkamiehen voivan liikkua noin nopeasti. Hän meni suoraan ovensuussa
seisovien muukalaisten eteen ja kumarsi niin syvään, etteivät
lappealaiset olisi koskaan uskoneet maaherran muotoisen miehen
tarvitsevan niin syvään kumartaa. Sellainen kumarrus oli heidän
mielestään kuulunut vain alinkokansalle papin ja lensmannin edessä.
Mutta nyt he saivat kumman nähdä. Tromssan maaherra kumarsi niin
syvään, että tukka miltei kosketti lattiaa.

— Minulla on kunnia lausua herrat tervetulleiksi ... suuri kunnia.
Tämä on luultavasti hänen jalosukuisuutensa professori Krusenholtz?

Maaherra kumarsi professorille.

— Meillä on kunnia olla tekemisissä Tromssan maaherran kanssa?

Professori Krusenholtz kumarsi maaherralle.

— Palvelijanne, hyvät herrat. Tiedän teidän suurtyönne niin hyvin
Maasissa kuin Hammerfestissakin. Olkaa sydämellisesti tervetulleet!

Samassa astui kirkkoherra Larssenkin pirttiin. Maaherra esitteli
vieraat heti paikalla.

— Kautta pohjoisnavan ja päiväntasaajan! huudahti tämä. — Teittepä
talolle suuren kunnian. Ja hän kääntyi seurakuntalaisten puoleen ja
julisti jykevällä merimiesbassolla:

— Tässä näette kaksi kuuluisaa miestä, hyvä seurakunta, — hänen
jalosukuisuutensa professori Krusenholtzin Tukholmasta ja mestari
Abraham Kellonsoittajan Tenomuotkasta. Nämä miehet löysivät Maasin vanhan kirkon
.

Lappealaiset olivat aivan tyrmistyksissään. No ei sitten kumma, jos
toinen heistä huusikin leivinuuninteon, ei tottamaar!

— Mestari Abraham Kellonsoittaja huusi leivinuuninteon, ilmoitti
maaherra. — Vierasseurakuntalaisena hän olisi velvollinen tekemään
muurarinvalan, mutta kun tiedämme hänen entiset työnsä, emme sitä
vaadi, vai miten, Larssen?

— Kautta pohjoisnavan ja päiväntasaajan, emme — niin totta kuin
olen kuudesti purjehtinut maailman ympäri ja tehnyt seitsemän
haaksirikkoa! huudahti kirkkoherra Larssen ja kohauttaen tuuheita
kulmakarvojaan lisäsi pirttiväen puoleen kääntyen:

— Kas niin, hyvä seurakunta, menkää nyt kiltisti kotiinne, sillä nyt
kyllä leivinuuni valmistuu.

Lappealaiset hajaantuivat kuuliaisina kuin lampaat. He olivat
tottuneet tottelemaan pappiaan, mikä onkin jokaisen kristillisen
seurakunnan jäsenen ensimmäinen ja tärkein velvollisuus.

— Ja nyt, hyvät vieraat, olkaa kuin kotonanne, lausui herra
Larssen seurakuntalaisten mentyä. — Minä joisin kunniaksenne
tervetuliaismaljan, mutta ikävä kyllä on kunnon eukkoni kätkenyt
viimeisen konjakkitilaukseni, niin etten löydä sitä mistään.

Hän naurahti hiukan hämillään ja jatkoi:

— Hän on sellainen muori, ettei tässä kotirauhan vuoksi auta
toisinaan muuta kuin kuivin suin odottaa, milloin onnellinen sattuma
toisi päivänvaloon jumalaiset juomani.

Mutta jos kirkkoherra Larssen olikin osannut antaa vierailleen heille
tulevan arvon ja kunnioituksen, ei hän kuitenkaan osannut aavistaa,
millaisia miehiä hän oli saanut taloonsa. Professori Krusenholtz
kaivoi povitaskustaan taikakalunsa ja kääntyen kirkkoherran puoleen
virkkoi hymyssä suin:

— Jollei teidän kunnianarvoisuudellanne ole muuta murhetta kuin
minkä viimeksi lausuitte, niin toivon, että tämä päästää teidät siitä.

Hän ojensi kirkkoherralle magneetin lisäten:

— Se on kapine, joka auttaa meidät juomien perille, jos niitä
tarvitaan.

Kirkkoherra Larssen tarkasti maaherran kanssa kapinetta.

— Mikä koje tämä on?

— Se on viinamagneetti, vastasi professori Krusenholtz ja selitti
tarkemmin kojeen käyttöä. — Sen avulla löytyi Maasin vanha kirkko.

— Kautta pohjoisnavan ja päiväntasaajan! Sainpa kerran vieraita
talooni! Te taidatte olla vanhasta Olymposta karanneita jumalia!

Ja hän nauroi niin, että pirtin ikkunat tärisivät.

Niin lähdettiin kiertämään pihaa professori Krusenholtz etunenässä.
Kirkkoherran rouva huomasi heidät keittiön ikkunasta ja kysyi:

— Mitä haet, Klemet?

— Kissaa, rakas Ingegerd, — meillä on sille hiiri.

— Kissa on perunakellarissa.

Herrat lähestyivät perunakellaria, ja heti alkoi alkuaine magneetissa
liikahdella. Kuta lähemmäs kellaria tultiin, sitä voimakkaammin
alkuaine liikkui, ja kun herrat olivat laskeutuneet kellariin,
hyppi se edestakaisin niin tiheään, ettei sen liikkeitä enää
voinut seurata. Innostuksissaan he eivät huomanneet kissaa, joka
säikähtyneenä hyppäsi avonaisesta ovesta pihalle.

— Kautta pohjoisnavan ja päiväntasaajan! Ingegerd on kätkenyt ankan
perunoiden alle! huudahti kirkkoherra Larssen näppiä lyöden.

Ja aivan oikein! Sieltä löytyikin konjakkinassakka ja ihan tuoreena.

— Niitä vaimoja, niitä vaimoja, päivitteli Larssen ja lisäsi
kääntyen professori Krusenholtzin puoleen:

— Onpa se ihmeellinen kone, on tottavie!

Ja sitten ikäänkuin heräten hän huudahti:

— Ei sanaakaan vaimolleni tästä merkillisestä kapineesta!

Vierailla ei ollut mitään sitä vastaan. Konjakkinassakka kannettiin
pihalle riemusaatossa. Kirkkoherranrouva huomasi sen keittiön
ikkunasta ja huusi sormea puiden:

— Vai löysit sen, Klemet!

— Löysin, rakas Ingegerd, löysin sattumalta ihan.

— Ja nyt minä saan esittää herrat rakkaalle puolisolleni, lausui
kirkkoherra Larssen ja johdatti vieraat sisään konjakkinassakka
kainalossa.

Seuraavana päivänä aloitti Abraham Kellonsoittaja leivinuuninteon.
Siitä muodostui suurtyö, joka kesti yhtä vaille kaksitoista viikkoa.
Sen vuoksi kertomus siitä ei kuulu tähän, vaan vaatii oman lukunsa.

Leivinuuninteko Lappean pappilassa

Ei ollut mikään leikin asia ryhtyä sellaiseen muuraustyöhön,
jonka itse Tromssan maaherra oli huutokaupalla myynyt. Abraham Kellonsoittaja
oli siksi paljon maailmaa kokenut, että hän ymmärsi
sen vallan hyvin. Huolimatta siitä, ettei maaherra ollut vaatinut
häneltä muurarinvalaa, hän tunsi raskaan edesvastuun painavan
hartioitaan. Nyt hän oli ensi kertaa suorittamassa suurtyötä omalla
vastuullaan, sillä professori Krusenholtzilla ei ollut mitään
tekemistä leivinuuninmuurauksen kanssa. Mutta Abraham Kellonsoittaja
oli kuitenkin ollut mukana kahdessa sellaisessa suurtyössä, että
niistä saatu kokemus oli hänelle suureksi avuksi. Hän oli oppinut,
että rohkeus ja viisaus käsikädessä taidon kanssa antoivat
parhaimmat tulokset joka paikassa. Ja senvuoksi hän aloitti rohkealla
mielellä, vaikka hän tunsikin edesvastuun.

Muuraus ei suinkaan ollut hänelle outoa työtä, päinvastoin. Hänen
kotipitäjässään Tenomuotkassa oli melkein jokainen tulisija hänen
muuraamansa. Olipa hän muurannut naapurikunnissakin. Hänellä oli siis
kyllä kivisiä muistomerkkejä enemmän kuin maailman suurimmilla
tietomiehillä yhteensä. Eikä hänen tarvinnut pelätä, että hänen
muurinsa hajoaisivat — huihai! — Mutta ne olivat kaikki pikkutöitä
sen työn rinnalla, johon hän nyt oli ryhtynyt. Kuuden korttelin
pituiset tiilet eivät olleet poikasten käsiteltäviä. Niistä ei saanut
lyödä liikoja pois, sillä yhtään ylimääräistä kappaletta ei ollut.
Mikä oli luonnonkivistä muuratessa, kun sai ottaa uuden, jos jokin
sattui pilalle menemään! Mutta tässä ... tässä piti jokainen käännös,
jokainen vasaranisku olla edeltäpäin harkittu.

Mutta Abraham Kellonsoittaja ei olisi vastannut mainettaan muurarina,
jollei hän tässäkin olisi onnistunut. Hän onnistui yli odotusten,
sillä kun maaherra tuli leivinuunia tarkastamaan, ei yhdestäkään
kivestä ollut otettu kynnenmustuaisen vertaa liikaa. Ne sopivat
kuin valetut.

Oh, ne olivat juhlallisia päiviä nämä muurauspäivät Lappean pappilassa
! Jos Hammerfestin kirkonrappaus oli tuntunut
juhlalliselta, ei se ollut mitään tämän työn rinnalla. Siellä
oli kaikunut nauru ja laulu aamusta iltaan. Siellä oli koko
kaupunki ollut mukana työtä katsomassa ottaen osaa rapparien
iloon. Täällä vallitsi mitä syvin hiljaisuus — hiljaisuus, missä
ihmeelliset ajatukset ja suuret tunteet syntyivät. Sillä Abraham Kellonsoittaja
oli visusti pitänyt varansa, ettei häntä saanut
kukaan tulla häiritsemään — jo siitäkin syystä, ettei hän, jos joku
oli saapuvilla, voinut yhtä aikaa puhua ja tehdä työtä. Hän oli
kertakaikkiaan sellainen perusteellinen luonne.

No niin — häntä ei häirittykään. Aamusta iltaan hän sai olla
kahdenkesken kuuden korttelin pituisten Hoklannin tiilten kanssa. Ja
tuossa hiljaisuudessa hänen kekseliäs mielikuvituksensa työskenteli
yhtä ahkerasti kuin hänen kätensäkin. Hän mietti jos minkälaisia
uusia keksintöjä, mutta hylkäsi ne säännöllisesti: — ne eivät
edistäneet suunnitelmia. Hän oli jo alunpitäen saanut päähänsä, että
leivinuunin suu oli koristettava korkokuvilla, — samanlaisilla,
joita hän oli kuvissa nähnyt maailman suurkaupunkien kirkkojen ovilla
— ja hänellä oli jo aihekin valmiina päässään. Kysymys oli vain
siitä, miten saada kaksi tiiltä arinasta säästymään, jotta hän voisi
toteuttaa suunnitelmansa.

Mutta Abraham Kellonsoittaja ei ollut suotta käynyt professori
Krusenholtzin koulua. Ei, se taito, minkä hän oli voittanut tämän
merkillisen tähtientutkijan seurassa, ei ollut maahan kätkettyä
kultaa. Hän ratkaisi arvoituksen ja — kaksi tiiltä jäi yli, kaksi
kuuden korttelin mittaista juhlallista Hoklannin tiiltä. Mutta sitä
varten hän oli erottanut yhden nurkan pirtistä piirustuskonttoriksi.

Hei vain! Siinä oli leivinuunin arina pienoiskoossa, liidulla
piirustettuna pirtin nurkkaan. Ja siinä olivat tiilet tulevissa
asennoissaan, numeroituina järjestyksessä — yhtä vaille
neljäkymmentä.

Abraham Kellonsoittaja vihelteli vain, vihelteli itsekseen ja
hyräili. Se hyräily oli niin omituista, että pirtin seinät kuuntelivat
sitä äärimmäisen jännityksen vallassa. Se oli aivan outo sävel —
mistä lie ollut vierailta mailta kotoisin — maasta, jossa Abraham Kellonsoittaja
oli vain mielikuvituksessaan matkaillut. Lappean pappilan
pirtti oli kuullut vain kolmenlaista laulua, joten tämä oli
sille kokonaan uutta. Niin kauan kuin se muisti, oli sen seinien
sisässä joko veisattu:

Etkös ole
ihmisparka aivan arka,

tai oli renki Nils jurnuttanut:

Med klappende Hjerte
jeg vented mangen Gang,

[Tykyttävin sydämin odotin monta kertaa.]

tai jotakin muuta senkaltaista. Ja kolmas sävel, jonka se myös oli
sangen usein kuullut, oli kyökkipiika Liisen laulu, kun tämä vastasi
taikinaa:

Min Jens, ja han tjener hos Rige-Johan Rige-Johan,
hos,
for at samle sig Penge og Guld.

[Jensini palvelee Rikkaalla Jussilla kootakseen rahaa ja kultaa.]

Mutta tämä — tämä uusi, omituinen sävel, jota Abraham Kellonsoittaja
hyräili kalkutellessaan kuusikorttelisia Hoklannin tiiliä, oli ihan
outo. Sitä piti kuunnella ihan henkeä pidättäen:

— Leonardo da Vinci, se mainio mies,
teki tusinan kirkkoja kai.
Vaan leivinuunia — Herra sen ties —
tokko syntymään hänkään sai?

Sellaista laulua se Abraham Kellonsoittaja hyräili aamusta iltaan.
Ja pirtti oli siksi vanha, että se tuosta ymmärsi jotakin suurta
olevan tekeillä. Se oli aina tottunut katselemaan rannalla seisovaa
kirkkoa kuin ylempäänsä — niin, itse pappilan päärakennustakin kuin
laillista esimiestänsä, ja nyt se sai kuulla, ettei kirkko ollut
mitään sen rinnalla! Sillä oli sellainen aarre hallussaan kuin
leivinuuni, joka asetti sen tuohon erikoisasemaan. Ei ollut vanha
pirtti sitä ennen käsittänyt, mutta nyt se ymmärsi asemansa. Olihan
se aina moittinutkin hengessään, kun kyökkipiika Liise oli nauranut
vanhalle leivinuunille: ’Sellainen kiuas, että tuli joka raosta
loistaa.’ Mutta ei se ollut lähimainkaan arvannut tuon ’kiukaan’
arvoa, ennenkuin Abraham Kellonsoittaja oli varovaisin käsin ruvennut
sitä korjaamaan. Vanha pirtti tunsi nuortuvansa. Se ei ollutkaan
niin ylenkatsottu kuin se vaatimattomuudessaan oli luullut.

Vanha pirtti eli ihmeellisiä päiviä. Sitä kummastutti, ettei sen
ovea viikkokausiin avannut kukaan muu kuin Abraham Kellonsoittaja.
Mutta se ymmärsi, että muiden oleskelu siellä olisi vaikuttanut vain
häiritsevästi siihen itseensäkin. Nyt se sai häiritsemättä kuunnella
muurausvasaran kalkutusta ja sitä säestävää laulua:

Vaan leivinuunia — Herra sen ties —
tokko syntymään hänkään sai?

Ja yks’kaks’ selvisi vanhalle pirtille, että se oli saanut
harvinaisen vieraan, miehen, joka astui sen oksaisen kynnyksen yli
kuninkaallisin ajatuksin, astui kuin pyhälle maaperälle, liikkuen sen
sisällä juhlallisena kuin pappi kirkossa. Mitä oli tämän rinnalla
Kriston-Simu, kulkukauppias, jonka ympärillä palvelustytöt
häärivät tirskuen ja nauraen, ostellen nappeja ja viiden
rintaneuloja. Huihai, ei mitään! Taikka suntio Lööres, joka ei
voinut kertaakaan istua aloittamatta: ’Silloin kun se Punakorva
oli meillä pappina...’ ja oli sitä sanoessaan yhtä tärkeännäköinen
kuin Tromssan piispa. Oh, miesriepu, joka luuli tehneensä hyvänkin
keksinnön nimittäessään muuatta entistä Lappean pappia ’Punakorvaksi’
senvuoksi, että tällä oli ollut syntymämerkki vasemmassa korvassa. —
Ei, Abraham Kellonsoittajassa oli jotakin tosipapillista, jotakin,
joka sai vanhan pirtin häntä syvällä kunnioituksella katselemaan.
Nahkainen, kaulasta riippuva esiliina muistutti papinkauhtanaa,
kun hän seisoi päin. Vasara ynnä raskaat merimiessaappaat eivät
vain oikein soveltuneet papin kuvaan. Ei, ne toivat mieleen toisen,
väkevämmän: Torin, vanhan skandinavialaisten jumalan, joka taisteli
jättiläisten kanssa. Vanha pirtti oli joskus kuullut renki Nilsin
kertovan Torista Torppa-Antin lapsille, jotka sunnuntaisin tulivat
pirttiin istumaan. Niin — Abraham Kellonsoittaja oli kuin Tor,
joka vasarallaan loi uusia maailmoja ja hävitti vanhoja. Ja yhä
hartaampana kuunteli vanha pirtti aamusta iltaan toistuvaa säveltä:

Vaan leivinuunia — Herra sen ties —
tokko syntymään hänkään sai?

Pappilan vanha pirtti uskoi nyt, ettei leivinuunia koko avarassa
maailmassa todella saanutkaan syntymään kukaan muu kuin Abraham Kellonsoittaja
. Kuin leikiten vain hän kalkutteli kuusikorttelisia
Hoklannin tiiliä ja laski ne vetelään saviruukkiin pehmeästi
paikoilleen kuin höyhentyynylle ihan. Ja siihen ne jäivät katselemaan
korkeaa lakea, jonka alle mies olisi mahtunut seisomaan.

Mitä kaikkea ulkopuolella muussa maailmassa tapahtui, sitä ei vanha
pirtti tiennyt. Eikä se välittänytkään tietää. Se näki kyllä, että
päärakennuksessa vallitsi tavallista iloisempi elämä, ja kuuli
kirkkoherra Larssenin ulkona pihalla sanovan tavallista lujemmalla
äänellä: ’kautta pohjoisnavan ja päiväntasaajan!’ Mutta se ei
kallistunut sille sen enempää korvaansa. Se näki myös, että keittiön
puolella oli alkanut tavallista vilkkaampi hyörinä, sillä Liise
juoksi kellarissa alinomaa hiessä päin, valkoinen esiliina edessä
ja pitsimyssy päässä. Mutta se ei viitsinyt ottaa siitäkään selkoa.
Sillä oli nyt niin paljon muuta miettimistä. Olisihan se aivan hyvin
voinut kysyä renki Nilsiltä, joka leivinuunin korjauksen ajaksi
oli siirtynyt pirttikamariin asumaan. Ja varmasti olisi renki Nils
kertonut. Sillä monta kertaa se oli Nilsin pihalla liikkuessa kuullut
tämän mutisevan itsekseen: ’On se hummausta taas! Ja hevonen pitää
olla juuri alvaria.’ Mutta — niinkuin sanottu — vanha pirtti ei nyt
välittänyt ulkomaailmasta. Sillä oli siksi paljon muuta katselemista
ja kuuntelemista. Se seurasi leivinuunin valmistumista päivästä
toiseen yhä kasvavalla mielenkiinnolla. Ja kun yksitoista viikkoa
oli kulunut siitä, kun Abraham Kellonsoittaja ensi kerran astui sen
kynnyksen yli, oli leivinuuni valmis.

Oh, sellainen leivinuuni! Sellaista ei varmaakaan ollut koko
Ruijanmaassa — tuskin koko maailmassakaan. Se oli avara kuin kirkon
sakaristo ja niin korkea, että mies sopi hyvin suorana seisomaan.
Viime päivinä olikin Abraham Kellonsoittajan laulu kuulunut sen
sisältä:

— Leonardo da Vinci, se mainio mies,
teki tusinan kirkkoja kai.
Vaan leivinuunia — Herra sen ties —
tokko syntymään hänkään sai?

Siellä leivinuunin sisällä oli Abraham Kellonsoittaja astellut kuin
ritari linnansa salissa katsellen kättensä töitä. Ja kun lopuksi
kaikki oli valmista ja pappilan herrasväki kerääntynyt pirttiin
ihmettelemään, kumarsi hän leivinuunin suulta hattu kädessä ja sanoi:

— Linna on valmis. Herrasväki on hyvä ja astuu sisään!

Ja sisälle he menivät kaikki — niin juuri: leivinuunin sisään.
Palvelijoiden näyttäessä kynttilällä tulta kirkkoherra Larssen otti
siellä rouvaansa vyötäisiltä ja tanssitti häntä muutaman kierroksen.
Hän oli kertakaikkiaan sellainen iloinen mies.

Mutta eniten huomiota herätti uunin otsapuoli. Siihen — uuninsuun
molemmille sivuille — oli Abraham Kellonsoittaja ylijääneistä
Hoklannin tiilistä sovittanut kaksi korkokuvaa: ne kuvasivat kahta
enkeliä leipälapioihin nojautuneina.

Sekös herätti ihmettelyä katselijoissa. Professori Krusenholtz sanoi,
että Abraham Kellonsoittaja oli muuraustaiteilija Jumalan armosta
ja että hän nyt oli luonut itselleen pysyväisen muistopatsaan. Ja
senvuoksi hän ehdotti, että uuninsuun yläreunaan hakattaisiin:

ABRAHAM KELLONSOITTAJA FECIT FURNUM

Se saavutti kirkkoherra Larssenin ja hänen rouvansa yksimielisen
kannatuksen, ja professori Krusenholtz otti työn tehdäkseen.

Näin oli Lappean pappila saanut uuden leivinuunin ja Abraham Kellonsoittaja
kunniakehän päänsä ympärille. Hänen maineensa kiersi
ympäri Ruijaa, ja käydessään hänen työtänsä tarkastamassa kiinnitti
Tromssan maaherra hänen rintaansa ansiomitaliin.

Lappean pappi

Olepas merikapteeni ja kuljeta kolmimastoista fregattia,
joka on purjehtinut kaikki vähimmänkin tunnetut reitit kaikilla
kolmella valtamerellä — menetä se virka ja joudu ohjaamaan pientä
rannikkoalusta Bergenin ja Pietarin välillä, lastina pääasiallisesti
kiviä, rakennuskiviä — menetä sitten sekin toimi ja ota kuin
viimeisenä almuna isäntä Elämän kädestä papinvirka pienessä
kaukaisessa rannikkoseurakunnassa, jossa entistä tointasi muistuttaa
vain meren suolainen pärske ollessasi pitäjämatkalla tai korttipeli
käydessäsi jonkin valtamerilaivan kapteenin hytissä kaupungissa.
Ja koko tämä alaspäinmeno liian innokkaan Bacchuksen palvelemisen
vuoksi! Silloin voit suunnilleen asettua Lappean papin Klemet Larssenin
asemaan — hänen, joka nuoruudessaan oli ollut merilaivan
kapteeni, mutta juoppouden tähden menettänyt virkansa ja pantu
papiksi.

Niin — suunnilleen, mutta et täydellisesti — sillä sinulla ei
sittenkään vielä ole kaikkea sitä elämänkokemusta kuin Lappean
papilla.

Ja sinun, rakas lukija, joka et ole kapteeni etkä pappi, vaan
tavallinen kiltti maallikko, ”maakrapu”, sinun on ehkä koko lailla
vaikea ymmärtää tuollaista elämän kiertokulkua ja odotat senvuoksi
selityksiä. Mutta niitä minun on verraten vaikea ruveta antamaan,
koska en sellaisia itsekään saanut häneltä, joka oli tunturien
välissä syntynyt ja halveksi etelää. Oh, hänestä se oli maailman
luonnollisin asia. Sinun täytyy siis tyytyä siihen, että Ruijassa,
tuossa sadun salaperäisessä maassa, on kaikki mahdollista, niin, yksin
sellainenkin tapaus, että juoppouden takia virkansa menettänyt
merikapteeni pannaan — papiksi.

Mutta eikö tuollainen ”alaspäinmeno” — jos sitä nyt siksi voi
sanoa — menetä koko paljon merkitystään, jos asianomainen, jonka
ulkonaisen elämän puitteet se muodostaa, on säilyttänyt tyyneytensä
ja kaikesta huolimatta tuntee itsensä onnelliseksi?

Totta kai.

Sillä kuka voisi esim. väittää Klemet Larssenista, merikapteenista
ja papista, että hän oli onnellisempi ohjatessaan kolmimastoista
Margareetaa, jonka korkokuva koristaa hänen työhuoneensa seinää,
kuin nyt hoitaessaan kaukaista Lappean seurakuntaa? Tuskin kukaan,
sillä Klemet Larssen oli niitä harvinaisia miehiä, joka tunsi
itsensä aina onnelliseksi. Suuremmalla varmuudella voisi melkein
väittää, että hän oli vähemmän onnellinen kuljettaessaan Ikarosta
Bergenin ja Pietarin väliä. Silloin hän oli kuin häkkiin suljettu
kotka, jolta on siivet leikattu. Mutta sen jälkeen kun hän appensa
Bergenin piispan vaikutuksesta sai Lappean, tunsi hän itsensä
täysin tyytyväiseksi taas, sillä fregatti Margareetan komentosilta
oli vain hiukkasen korkeammalla kuin Lappean kirkon saarnatuoli, ja
Klemet Larssen oli kertakaikkiaan sellainen mies, joka aina halusi
olla ’korkealla’. Se oli hänellä verissä — näet.

Eikä hän hullumpi pappi ollutkaan — kaukana siitä. Tosin hän
Tromssassa käydessään pelasi säännöllisesti korttia jonkin
valtamerilaivan kapteeninhytissä, mutta silloin hän oli kapteeni
ruumiiltaan ja sielultaan ja vastapelaaja oli hänen vanha ystävänsä.
Ja tosin hän joutui silloin tällöin olemaan kirkosta poissa —
”sairauden” vuoksi, mutta silloin hän taas oli pappi, ja kuka
nyt pystyy väittämään, ettei se joskus olisi tapahtunut jollekin
toisellekin papille vanhaan aikaan? Eivät ainakaan lappealaiset
nähneet siinä mitään moitittavaa.

He näet olivat tottuneet siihen, että heidän kirkkonsa oli silloin
tällöin kiinni. Ensiksikään he eivät olleet kuin aniharvoin saaneet
olentaista pappia pitää, ja jos heillä joskus oli sellainen ollutkin,
oli tämä luuvalonsa vuoksi varallakin joutunut yhtä paljon olemaan
kirkosta poissa kuin kirkkoherra Larssen muista syistä. Eivätkä
lappealaiset yleensä tutkineet syitä. Heille riitti vain, että
silliä tuli — toipa sitä sitten valas tai tulipa se muutoin omia
aikojaan. Ja tosiaankaan: kukaan heistä ei pystynyt väittämään, että
kirkkoherra Larssen olisi koskaan toimittanut virkatehtäviään
juopuneena — ei kukaan. Heillä oli näet itsekullakin ollut pari
kolme kertaa ristiäiset, ja sitäpaitsi he kävivät kirkossa kutakuinkin
säännöllisesti.

Kirkkoherra Klemet Larssenissa ei lappealaisten mielestä ollut siis
mitään moitittavaa. Huihai! Päinvastoin hän oli sellainen iloinen,
hupaisa mies, jolta riitti hyvä sana jokaiselle. Ja sellainen
kertoja kuin hän oli! Varjele pois, hän nosti pirtin katon kyynärää
korkeammalle!

Kuka ei muistaisi Anund Eriksenin ristiäisiä! Hyvänen aika!
Kirkkoherra Larssen oli siellä — tietysti — ja hän kun kertoi —
kertoi! Oi taivas! Sellaista haaksirikkoa ei monesti tapahdu...
Aallot kirkontornin korkuiset ja laiva niiden välissä kuin
tulitikkulaatikko, mutta raskas kuin pahus ... rautalastissa ...
sepä tietty! Semmoinen ei juuri paljon kohoile aaltojen mukana ...
ei ... varjelkoon! ... se sukeltaa vesimassojen läpi raskaana kuin
virtahepo, ja myrsky riehuu sen takilassa kuin pikkukoulunopettaja
huonolukuisen tukassa ... kunnes sen voimat loppuvat ja se
hajoaa kuin pärekori. Huiskis vain! Siellä uiskentelevat miehet
meressä kuin kärpäset ... mikä minkin varassa ... kunnes vaipuvat
toinen toisensa jälkeen. Jäljellä on vain kapteeni ... tuo sama
mies, joka nyt juttelee tuossa Eriksenin pöydän päässä... Hän
ratsastaa puomipuulla ... puukko hampaissa, sillä paikalla kihisee
haikaloja kuin silliä suurapajassa. Kuusi vuorokautta — ajatelkaapa,
kuusi pitkää vuorokautta mies avoimella merellä ilman ruokaa, ilman
juomaa ... puomipuun varassa vain ... ja sittenkin halkaisee vatsan
useammalta kuin tusinalta hailta!

Kuka ei muistaisi Anund Eriksenin ristiäisiä! Oh, ne muistaa
jok’ikinen, samoinkuin Kaleb Gunnarsenin häätkin. Kukapa ei niitäkin
muistaisi. Jo senkin vuoksi, että Finn-Paulsenin Arnold niissä häissä
tanssitti yhtä vauhtia kaikki Lappean tytöt. Eikä niitä ollut vähän.
Peli-Kustaa sai kolme kertaa vaihtaa kvinttiä viuluunsa, ja sillä
aikaa meni Finn-Paulsenin Arnold suupelin varassa vallan! Ei, ne
häät eivät unohtuneet niinkään vähällä, sillä niissä häissä piti
kirkkoherra Larssen hääparille puheen, jossa ihan vilisi Saaronin
ruusuja ja Etiopian palmuja. Nähkääs — hän vertasi morsianta
Saaronin ruusuun ja sulhasta palmupuuhun. Ja hän — pappi — oli itse
nähnyt ne, palmut ja Saaronin ruusut nimittäin.

Oh, kirkkoherra Larssen osasi kyllä puhua. Vai eikö osannut? Osasi,
osasi, niin kauniisti ja niin liikuttavasti, ettei siinä itkemättä
ollut kukaan. Ja kun hän rippikoulussa selitti Raamatun historian
kertomuksia, se oli yhtä jännittävää kuin paras satu.

Niin — sitä rippikoulunopetusta kelpasi kuunnella. Rebekka, Iisakin
puoliso, — oli aivan samanlainen kuin Guttormin Kaisa, pitkä luiseva
vaimo, jolla oli kaksi poikaa, Ola ja Piera. Viimeksimainittu, riuska
poromies ja erinomainen riekonpyytäjä, oli kuin ilmetty Eesau, joka
myi esikoisoikeutensa. Sillä eikö Guttormin Pierakin ollut kerran
pelannut kortilla koko kevättalvisen ansionsa ja vielä vaatteet
päältänsä. Ola taas muistutti Jaakobia, sillä hän teki naisten
töitä ja oli luonteeltaan lauhkea kuin lammas, luki sunnuntaisin
Raamattua ja veisasi eikä koskaan käynyt kylässä. Oppilaat saivat
erinomaisen kuvan molemmista Raamatun veljeksistä, sillä erotuksella
vain, että Esau karpesi tuntureita peskipyökkeri päällä ja suopunki
selässä, kun taas Jaakob huuhteli viilipyttyjä kaivolla tai pesi
pirtin lattiaa lauantaisin. Ja Rebekka-äiti tietysti poltti
piippua, niinkuin kaikki vanhemmat naiset Lappeassa. Mutta nämä
sivupiirteet eivät suuresti häirinneet opetuksen pääjuonta, joka
syöpyi lähtemättömästi oppilasten mieleen. Kirkkoherra Larssen
oli kerrassaan mestari keksimään vertauksia ja yleensä saamaan
oppilaansa osaamaan. Sillä mitäs hän teki Patriksenin Topiaalle,
kun tämä oli laiska eikä oppinut ”jokapäiväistä leipää”? Joo, hän
lupasi nyrkinkokoisen pikanellirullan, jos Topias päästöpäiväksi
selvittäisi ”jokapäiväisen leivän” paikan. Ja Topias poika selvitti,
selvitti ihan, niin antoi tulla kuin vettä valaen, sillä hän oli ahne
tupakalle.

Sellaista opettajaa kuin kirkkoherra Larssen ei Lappeassa ollut ennen
nähty. Kelpasi kuulla, kun hän selitti Mooseksen tempauksen! Siinä
meni pojilta ihan käsi nyrkkiin ja suupielet vääristyivät. Ja kun
egyptiläinen sitten keikahti, sylkäisivät pojat vaistomaisesti kuin
vahvistukseksi hyvinpäättyneelle tappelulle. Ei ollut siis kumma,
että kerran tappelukuvauksen ollessa loistokohdassaan muutamalta
pojalta pääsi hiljainen kirous. Se oli vain merkki, että hän seurasi
mukana. — Niin että kirkkoherra Larssen kyllä sai oppilaansa
osaamaan. Pitkää merenvahapiippua poltellen hän istui pöydän takana
opettaen, ja savupilvi hänen päänsä päällä oli kuin pilvi todistuksen
majan yläpuolella. Sellaista pappia oppilaat kunnioittivat ja
pelkäsivät, vaikka kirkkoherra Larssenin vain aniharvoin tarvitsi
ryhtyä kurinpitotoimiin. Eikä hän silloinkaan mennyt liiallisuuksiin.
Naksautti vain piipunkopalla päähän ja sillä hyvä.

Kirkkoherra Larssen siis kyllä kelpasi. Hänessä oli pappia ja
merikapteenia, yhtä paljon kumpaakin. Sillä eikös hän ollut
valmistanut merikortteja melkein jokaiselle lappealaiselle ja
eikös hän viimeisen ryssänyskän aikana ollut yötä päivää pitäjällä
sairasten luona. Silloin tuoksui kyllä paloviina vahvasti, mutta se
olikin tautista ja tappavaa aikaa.

Mitä lappealaiset siitä välittivät, jos Klemet Larssen joskus
sattui jäämään kirkosta pois. He tyytyivät silloin lukkariin.
Taikka mitä se heille kuului, jos kirkkoherra toisinaan pappilassa
”helssasi” vieraitaan. Se oli hänen asiansa. Silloin hän juuri
oli parhaimmalla tuulellaan. Silloin kelpasi pappilassa pistäytyä
jonkun seurakuntalaisenkin, eikä hänen tarvinnut kuivin suin palata.
Pappilan suuressa ruokasalissa seisoi nim. ruokapöytä aamusta iltaan
katettuna. Sillä tavalla oli Kampa-Lassi kerran saanut syödä samaa
maksalaatikkoa, joka oli vartavasten paistettu Tromssan maaherralle.

Ei siis herättänyt suurempaa huomiota sekään juhla, joka pantiin
toimeen leivinuunin valmistumisen johdosta, — ei ainakaan mitä
juhlaan tuli. Sen aihe kyllä askarrutti lappealaisten mieltä, sillä
olikos koskaan kuultu, että mies sai suorana kävellä uuninsuusta
sisään. Sellaisen ihmeellisen uunin oli nyt tenomuotkalainen
muurarimestari valmistanut pappilaan.

Kuinka monta syltä puita uunin lämmittäminen oli vaatinut, sitä ei
oikein tiennyt kukaan. Yksi puhui tusinasta, toinen puolesta, mutta
varmuudella ei sitä osannut yksikään sanoa. Ei edes kyökkipiika
Liisekään. Hänkin vain kohautti olkapäitään, kun sitä häneltä
tiedusteltiin.

— Meillä ei semmotit tule kysymykseen.

Eipä tietenkään. Kyllähän Anders Klemm ja Klas Patriksen sen
tiesivät. He vain olivat muuten — sen kun vain kysyneet. Heille
kyllä riitti, että saivat kestitä itseään pappilan keittiössä
kymmenkunnan muun seurakuntalaisen kanssa sillä aikaa kun kirkkoherra
vieraineen juhli salissa.

Ja kyllä siellä juhlittiinkin.

Salin pöydällä seisoi valtainen posliinikulho parasta punssia
piripintanaan. Ei muuta kuin ammenna siitä pappilanrouvan
hopeavartisella muistokauhalla korttelin korkuisiin pikareihin. Ja
uunin vieressä sivupöydällä komeili rivi mitä erilaatuisimpia pulloja
hienokaulaisesta viiniputelista lappealaiseen isovatsaiseen
paloviinapotteliin saakka.

Kirkkoherra Larssenilla oli edessään valtainen pokaali. Sen hän oli
aikoinaan saanut Margareetan miehistöltä syntymäpäivälahjaksi.
Se olikin arvokkaimpia muistoja hänen kapteeniajoiltaan, ja hän
käsitteli sitä erityisen huomaavaisesti.

Vieraita oli puolen tusinaa, kaikki Lappean seurakunnan arvohenkilöt,
nimismies, käräjäkirjuri, lukkari ja kansakoulunopettaja,
puhumattakaan kunniavieraista, joina olivat Tromssan maaherra
rouvineen, professori Krusenholtz ja Abraham Kellonsoittaja.
Viimeksimainittu oli sijoitettu kunniapaikalle salin sohvaan
maaherran ja professori Krusenholtzin keskelle, ja rintapielessä
kiilteli hänellä maaherran antama ansiomitali.

— Jaa-a, leivinuunin malja! lausui kirkkoherra Larssen kohottaen
pokaalinsa. — Se on koko Norjassa ensimmäinen uuni, jonka sisällä
mies voi seistä suorana.

Vieraat vastasivat tervehdykseen juhlallisina ja kankeina.

— Jaa-a. Kyllä minä olen yhtä ja toista nähnyt, minä, joka olen
seitsemästi maapallon kiertänyt ja kuudesti haaksirikon tehnyt,
mutta en totta tosiaan vielä sellaista uunia kuin tämä meidän uusi
leivinuunimme, puheli kirkkoherra hyväntuulisena.

— Niin, kyllähän siinä yhden päivän leivät paistuvat, lausui Abraham Kellonsoittaja
vaatimattomasti.

— Yhden päivän! Kautta pohjoisnavan ja päiväntasaajan, vuoden leivät
siinä paistaa, niin totta kuin olen vanha merikapteeni!

— Niinpä niin, sanoi maaherra, — sitä varten tilattiinkin tiilet
Hoklannista. Se on erityinen suosionosoitus sinua kohtaan, Larssen.

— Niin olen sen käsittänytkin ja siitä kiitän. Minun elämäni on
ollutkin yhtä pasaatissa purjehtimista siitä lähtien kuin Ikaroksen
jätin.

— Sano ’kun minut pakotettiin jättämään’, huomautti käräjäkirjuri,
jota kansan kesken kutsuttiin ”Pikku papiksi”. Hän oli viisi vuotta
lukenut teologiaa Kristianiassa, mutta ei ollut koskaan
saanut tutkintoa suoritetuksi. Lopulta hän oli sortunut Lappean
käräjäkirjuriksi. Hän oli ryyppytuulella ollessaan tunnettu
juonikoksi, joka ei vääjännyt ketään.

— Jaa, jaa ... oikea huomautus, nauroi Larssen. — Mutta sinun täytyy
tunnustaa, että minä olen viimeiset kymmenen vuotta purjehtinut aivan
myötäistä.

— Joo ... silloin kun olet purjehtinut.

— Mitä tarkoitat?

— Niin ... silloin kun et ole maannut ... vesilastissa.

Naurettiin joukolla. ”Pikku pappi” oli tunnettu sattuvista
vertauksistaan.

— Vesilastissa ... todellakin, hah, hah! Sattuuhan sitä elämän
”Tyynellä merellä” jos mitä ... sellaistakin, että jää loppuiäkseen
odottamaan tuulta, niinkuin sinä, rakas veli.

Käräjäkirjuri kirosi ja yritti vastata, kaikesta päättäen kiivaasti,
mutta hänet keskeytti rouva Larssenin ilmestyminen ovelle.

— Hyvät herrat, illallinen on valmis.

Hän kulki poikki salin vieraskamarin ovelle ja lausui saman siellä
istuville naisille.

Noustiin. Maaherra tarjosi kirkkoherran rouvalle käsivartensa toisten
rientäessä hakemaan naisiaan viereisestä huoneesta. Abraham Kellonsoittajan
pöytätoveriksi oli määrätty itse maaherratar,
kirkkoherra Larssenille taas kansakoulunopettajan sirkeäsilmäinen
pikku rouva. Kaikki olivat löytäneet parinsa ”Pikku papin” jäädessä
yksin.

Sitä ei ollut voitu auttaa. Kunnan kätilö, jota oli aiottu
käräjäkirjurin pariksi, oli matkustanut ”alas”, eikä ”Pikku pappia”
ollut saatettu kutsumattakaan heittää. Nimismiehen vanhin tytär,
pitkänhuiskea Albertine, oli taas joutunut professori Krusenholtzin
pariksi. Tukholmalaista vierasta ei mitenkään sopinut jättää yksin.

— Niin niin, Jörgensen-parka on aivan yksin. Minä en ole voinut sitä
auttaa. Tulkaa nyt tänne minun toiseen käsikoukkuuni. Sellaista se
on, kun ei mennä naimisiin eikä edes kihloihin.

Kirkkoherran rouva otti ”Pikku papin” huostaansa, ja niin mentiin
nauraen ruokasaliin.

Illallinen kului rattoisasti. Kirkkoherra Larssen oli kerrassaan
suurenmoinen. Hän innostui kertomaan matkoistaan vieraissa maissa.
Hän kertoi etelästä, missä taivas on syvänsininen ja aurinko
paahtavankuuma. Hän kuvasi auringonnousun merellä, jolloin ei näy
muuta kuin taivasta ja vettä. Sellaisena hetkenä ymmärtää ihminen
luomisen aamun.

Pikkuinen kansakoulunopettajan rouva oli innostunut. Hän oli nähnyt
auringonlaskun merellä. Hän oli kotoisin Svolvoerista, ja hänen
kamarinsa ikkunaan se oli näkynyt niin ihmeen kauniisti.

Mutta myrsky — se oli sentään toista. Maaherratar oli myrskyn
ihailija. Sen sai kyllä Tromssassakin nähdä. Oh, ei tarvinnut
muuta kuin mennä satamaan, niin sai pian kokea, mihin kelpasivat
kristianilaishatut. Varjelkoon, häneltä oli kerran myrsky vienyt
viidenkolmatta kruunun kesähatun! Eikä se ollut hänellä kuin toista
kertaa päässä. Siitä alkaen hän käytti miesten hattua, sillä hän ei
halunnut laiminlyödä yhtään myrskyistä päivää istumalla sisällä,
niinkuin Tromssan rouvat.

Niin niin. Oli myrskykin mahtava, mutta auringonnousu
tunturijäätiköllä, äärettömän, hiljaisen Lapin luonnon keskellä —
se oli sentään ensiluokkaista. Se oli kotimaista nähtävää! Sitä
ei tarvinnut ulkomailta hakea. Kansakoulunopettaja, joka oli
kotimaisen teollisuuden kannattamisyhdistyksen jäsen, puolusti
auringonnousua Ruijassa.

Kirkkoherra Larssen antoi kansakoulunopettajan puhua. Hänen
puolestaan sai jokaisella olla omat mielipiteensä. Hän vain
ei koskaan ostanut norjalaisia kalosseja, sillä ne olivat
paljon huonompia kuin venäläisamerikkalaiset. Hän oli ennen
kapteeni-aikoinaan käynyt Treugolnikin tehtaassa Pietarissa ja
saanut tehtaan toimeenpanevalta johtajalta lahjaksi kalossit, jotka
olivat kestäneet puolikymmentä vuotta.

Kansakoulunopettajan rouva katsoi ihaillen kirkkoherra Larsseniin.
Hän oli sentään suurenmoinen mies tämä entinen merilaivan kapteeni,
puhuipa hän sitten mistä hyvänsä. Hänen otsallaan yhtyivät taivas ja
meri, ja hänen leukansa teki yhtä järkähtämättömän vaikutuksen kuin
kansakoulun takana kohoavan Kermikkätunturin laki.

Oh, hänen Jeppensä puhui aina vain kotimaisesta. Toki nyt
ulkomaillakin oli nähtävyytensä. Vai mitä herra Jörgensen arveli?

”Pikku pappi” oli odottanutkin puheenvuoroa kärsimättömyyteen saakka,
mutta ei ollut saanut. Kansakoulunopettajan rouvan kysymys tuli siis
aivan sopivaan aikaan.

Mitäkö hän arveli? Oh, hän arveli, että kaikki mitä tähän saakka
oli sanottu, kuului vain jälkiruokaan. Auringonnousu ... norjalaiset
kalossit ... strunt! Kuka niillä eli? Ei kukaan. Taistelu leivästä,
se oli pääasia. Hän, Nimrod Jörgensen, tiesi sen omasta kokemuksesta,
sillä hän oli viisi vuotta kamppaillut Kristianiassa puutteen ja heprean
kieliopin kanssa. Ja silloin hänellä vielä oli ollut kalossit. Oh,
niistä ei saanut panttilainakonttorissa edes yhden kunnollisen ryypyn
hintaa! Kyllä hän tiesi... Auringonnousu? kalossit? strunt! Leipä ...
se oli toista ... ja viina ... varsinkin tämä Dänisches Korn —
tanskalainen kaura...

”Pikku pappi” olisi ehkä puhunut pitemmältikin, jollei kirkkoherra
Larssen olisi kilistänyt lasinreunaan. Hänellä oli pääsanottava vielä
sanomatta, ja hän halusi tehdä sen nyt ... koskapa veli Jörgensenkin
muistutti häntä siitä.

Kirkkoherra nousi, ja jokainen lopetti syöntinsä. Jörgensenin
mielestä se sattui peräti sopimattomaan aikaan, häneltä kun äskeisen
puheensa kestäessä oli jäänyt lautanen melkein koskemattomaksi. Sen
sisältö pääsi nyt jäähtymään. — Mutta hänenkin täytyi alistua.

— Arvoisat naiset ja herrat, aloitti kirkkoherra Larssen, ja
hänen äänensä sai yht’äkkiä papillisen sävyn. — Me olemme nyt
kokoontuneet juhlimaan harvinaisempaa tapahtumaa kuin ehkä koskaan
ennen — viettämään pappilan uuden leivinuunin vihkimisjuhlaa.
Sellaista leivinuunia ei ole koko avarassa Ruijassa, ei edes Anders Drylläkään
Jyykeänpohjassa, ja hänellä on sentään yhtä ja toista.
Mutta ennenkuin menen itse pääasiaan, teen — luvallanne — pienen
sivuhyppäyksen — puhun hiukan leivästä, ”jokapäiväisestä leivästä”,
josta veli Jörgensenkin tässä mainitsi.

Tuo pikku sana ’leipä’ on niin jokapäiväinenkin, ettemme tule sitä
syvemmin ajatelleeksi. Sillä on kuitenkin ihmiskunnan kohtaloita
syleilevä merkitys.

— Leipä on kansojen elinvoima ... vielä enemmän: elinehto — ei
ainoastaan aineellisessa, vaan myös henkisessä merkityksessä. Ota
pois tämä vartaassa riippuva ruiskiekko, niin pysähtyy kehityksen
rauhallinen kilpailu maailman suurella areenalla — vielä enemmän: ei
ainoastaan pysähdy, vaan tyyten loppuu, ja sijaan astuu kaikkien sota
kaikkia vastaan. Sen on historia todistanut. Aina kun maailmassa on
sattunut leipäpula, ovat yhteiskunnan perustukset horjuneet, vieläpä
niinkin voimakkaasti, että se on mennyt nurin. Viittaan vain Ranskan vallankumoukseen
. Mikä sen aiheutti? Leipäpula, ts. ”jokapäiväisen
leivän” riittämättömyys — sen, johon Lutherus sanoo kuuluvan ’kaiken,
mitä ruumiin ravintoon ja tarpeisiin kuuluu’ — mutta pääasiassa
juuri tuon ruis- tai nisukiekon pienuus.

— Olen maininnut tämän korostaakseni sen laitoksen tärkeyttä, jossa
leipä syntyy, ts. saa sen kohtalokkaan ominaisuuden, mikä sillä
paistettuna on.

— Se tapahtuu leivinuunissa.

— En tiedä, onko kukaan kirjoittanut leivän historiaa. Tuskinpa,
vaikka asia kyllä sen ansaitsisi. Silloin olisi myös todettu
leivinuunin sivistyshistoriallinen merkitys yhtä sitovasti kuin
jonkin goottilaisen tuomiokirkon tai venetsialaisen palatsin. On vain
vahinko, ettei meillä ole tietoa ensimmäisen leivinuunin muuraajasta.
Hän ansaitsisi jälkimaailman ihailun yhtä suuressa määrin kuin
Kristoffer Kolumbus. Mutta — kun nyt emme enää hänestä voi saada
selkoa, kohdistakaamme ihailumme niihin, jotka ovat keksijän työtä
jatkaneet ja saattaneet sen rakennustaiteelliseen täydellisyyteen.

— Meillä on keskuudessamme mies, joka on osoittanut omaavansa
muuraustaiteilijan lahjat, vieläpä harvinaisen suuressa määrässä,
Abraham Kellonsoittaja Tenomuotkasta. Samalla hartaudella,
millä tuomiokirkonrakentaja holvaa kirkkonsa kupolin, on tämä
leivinuuninrakentaja muurannut uuninsa kuperan laen. Hän on meille
näyttänyt, että rakennustaiteeseen kuuluu leivinuuninkin rakennus.
Sitä on tuskin kukaan meistä tullut ajatelleeksi tätä ennen. —
Lappean on tänään saanut uuden leivinuunin, joka hakee
vertaistaan koko sivistyneessä maailmassa. Mitä Pietarin kirkko on
Roomalle ja koko katoliselle maailmalle, sitä on Lappean pappilan
leivinuuni Ruijalle ja koko Norjalle. Sillä tuskinpa koko avarassa
maailmassa on leivinuunia, jossa mies mahtuu suorana seisomaan.

— Kohotan maljani Lappean pappilan leivinuunin ja sen maineikkaan
rakentajan Abraham Kellonsoittajan kunniaksi. Eläköön!

Nousipa siitä huikea eläköönhuuto. Ruokasalin ovella kuunnelleet
pitäjänmiehetkin yhtyivät siihen. Kaikkein kovimmin huusi Anders Klemm,
nauraen ja meluten. Tuntuipa kuin hän olisi ollut hiukan
katkera huutokauppatappionsa johdosta.

Mutta kirkkoherra Larssen oli jäänyt yhä seisomaan. Hänellä oli vielä
jotakin sanomista.

— Lausuin äsken, että uudella leivinuunilla on merkitystä koko
Lappean seurakunnalle. Tarkoitin silloin sen aatteellista merkitystä.
Mutta sillä on myös käytännöllinen merkityksensä. Tästä hetkestä
alkaen ei nimittäin yhdenkään lappealaisen enää tarvitse — jollei
tahdo — leipoa kuivaa leipää, vaan hän saa sen joko ostaa tai vaihtaa
pehmeään pappilassa. Näin syntyy vilkkaampi vuorovaikutus pappilan ja
seurakunnan välille. Kohotan maljani tämän molemminpuolisen
vuorovaikutuksen menestykseksi.

Niin puhui kirkkoherra Klemet Larssen ja joi pokaalin pohjaan.
Eikä kellään ollut siihen muuta sanottavaa kuin hyvää. Juteltiin,
naurettiin ja laskettiin leikkiä. Ja kun käräjäkirjuri Jörgensen
ponnahti pystyyn ja huusi: ’Eläköön kuivaleipä ja kirkkoherra
Larssen!’ ei ilonpidolla ollut enää rajoja.

Pidettiin vielä monta puhetta. Tromssan maaherra puhui Ruijan
tulevaisuudesta. Hän oli optimisti ja uskoi parasta. Eikä syyttä,
sillä hänellä oli uskonsa tukena kaksi tosiasiaa: Hammerfestin kirkon
rappaus ja Lappean pappilan leivinuunin teko. Hän oli varma, että
tarmokkaalla toiminnalla saataisiin vielä paljon suurta aikaan.

Illan innostava juhla herätti lappealaisissa uuden ajatuksen:
kirkkoherra Larssen oli saatava Ruijan edustajaksi ensimmäisille
suurkäräjille. Hän oli kerrassaan suurenmoinen mies. Jos kukaan, niin
juuri hän oli paikallaan edusmieheksi. Sellainen mies, joka niin
lämpimästi valvoi seurakuntansa etua, tulisi tietenkin uhraamaan
voimiaan laajemmallekin, jos hänellä siihen annettaisiin tilaisuus.
Entinen edustaja ei ollut saanut edes kunnollista laivasiltaa
Lappeaan. Kirkkoherra Larssen saisi kyllä laivasillan yhtä varmasti
kuin leivinuuninkin.

Lappean papin rouva

Ingegerd Larssen, omaa sukua Helgedal, oli niitä naisia, jotka koko
elämänsä ajan ovat saaneet taistella sen puolesta, jota rakastivat.

Jo varhain, kahdeksantoistavuotiaana, hän oli ratkaissut, kuka
oli tuleva hänen elämänkumppanikseen. Se oli tapahtunut Bergenin
koivujen alla muutamana kevätiltana, jolloin
merikoulun oppilaat palasivat huviretkeltä saaristosta. Klemet Larssen,
kapteeninluokkalainen, oli saatellut häntä kotiin, ja siitä
illasta oli hänen kohtalonsa ratkaistu.

Niin omituisissa tilanteissa kuin ihmislapset tutustuvat toisiinsa!
Hän oli edellisenä syksynä muutamana päivänä kaupungilta palatessaan
yrittänyt oikaista orapihlaja-istutuksen läpi, joka reunusti
piispankartanon merenpuoleista sivua. Siihen olivat kaupungin
poikaset raivanneet aukon tehdessään ryöstöretkiä piispan
omenatarhaan. Hän oli yrittänyt aukosta sisään, mutta tarttunut
hameestaan pensaston piikkeihin. Oh, olipa se ollut kiusallinen
tilanne! Kun hän oli irroittanut yhden piikin, oli hame tarttunut
toiseen, ja siinä hän oli seissyt punaisena ja kalpeana. Mutta
silloin oli kajahtanut reipas, sointuva ääni hänen takanaan: ’Ei
sillä tavalla, neiti! Seiskää hiljaa, neiti!’ Ja yks’kaks’ hän
oli päässyt irti ja kääntynyt katsomaan pelastajaansa. Kas vain,
sehän oli tuo solakka kapteeninluokkalainen, joka aamuisin kulki
kouluun piispankartanon ohitse. Siinä hän nyt seisoi nauravin silmin
hyräillen säveltä, jonka piispantytär hyvin tunsi. Willst du dein
Herz mir schenken. Oh, sellainen julkea velikulta!

Se oli ollut ensimmäinen askel heidän tutustumiseensa. Seuraavaan
oli kulunut vähän pitempi aika. Oli sekin kuitenkin tullut, koskapa
se kerran oli määrätty tulevaksi. Ollessaan seuraavana talvena
luistinradalla hän oli langennut pahanlaisesti, langennut niin, että
maailma oli ollut mustua silmissä. Mutta — kukas oli taas ollut
häntä auttamassa? Kukas muu kuin sama kapteeninluokkalainen!

’Ai, ai, neiti, nyt taisi käydä hullummin kuin orapihlaja-aidassa.’
Se vintiö! Polvea oli pakottanut ihan hirveästi. Ei ollut auttanut
muu kuin lähteä kotiin ja ottaa kapteeninluokkalainen saattamaan.
’Nyt kai minun täytyy sanoa nimeni, neiti, vai mitä te arvelette?’
’Sanokaa, jos tahdotte.’ ’Jaa, jaa, jos tahdon. Mutta kuulkaapa,
neiti, minä kun tahdon tahdon niin vimmatusti!’ Sellaisin
silmin kuin se velikulta oli katsellut! Oh, se oli tuntunut melko
romanttiselta! ’No sanokaa sitten kuka olette?’ (Niinkuin hän ei
olisi sitä tiennyt!) ’Jaa minä? Minä olen Klemet Larssen, armollinen
neiti, kapteeninluokkalainen, ja keväällä minä seilaan kauas avaraan
maailmaan’. Siinä oli unohtunut polvenpakotuskin sellaisen velikullan
seurassa.

Oh, hän muisti niin hyvin nuo nuoruusvuodet. Ne olivat syöpyneet
sieluun kuin kaunis satu. Hän muisti huomion, jonka alaiseksi hän oli
joutunut julkaistessaan kihlauksensa Klemet Larssenin kanssa, joka
vasta oli suorittanut merikapteenintutkinnon ja saanut paikan Harald Haarfagerilla
ensimmäisenä perämiehenä. Olihan se vähän tavatonta,
että piispantytär meni kihloihin tavallisen kanssa. Mutta sellaista
kuin Klemet Larssen ei ollutkaan toista. Olo merimiehen morsiamena
oli jotakin toista kuin neuloa nimikilpeä jonkun kalvakan teologin
päällystakkiin tai haaveilla pappilan omenapuista.

Mutta ankaran taistelun hän oli saanut kestää, ennenkuin oli päässyt
julkisesti merimiehen morsiameksi. Oh, — hän muisti vastarinnan,
mikä Bergenin piispankartanossa oli noussut, ’Ingegerdkö naimisiin
merimiehen kanssa? Herra varjele ja vielä päällepäätteeksi sellaisen
hulivilin kuin Klemet Larssenin! Johan nyt on maailma poissa
radaltaan!’

Mutta piispa Helgedal sen paremmin kuin hänen kunnianarvoisa
puolisonsakaan eivät olleet muistaneet, että heidän tyttärensä
oli myös Helgedaleja, jäykkiä, itsepintaisia Helgedaleja. Eivätkä
he myöskään olleet muistaneet, että Klemet Larssen oli kaunis mies,
kaunis kuin nuori jumala. Eivätkä he olleet tienneet, että hän oli
talven kuluessa useamman kuin yhden kerran laulanut heidän
Ingegerdilleen: Willst du dein Herz mir schenken — ja viimeksi
muutamalla huviretkellä ulkosaaristossa. Ja sillä tavalla kuin
Klemet Larssen oli sen silloin laulanut, ei hän ollut laulanut
sitä koskaan ennen.

Ah, Ingegerd Larssen muisti vieläkin sen päivän.

Willst du dein Herz mir schenken,
so fang’ es heimlich an, —
das unser Beiden Denken
Niemand erraten kann.

[Jos syömmes tahdot antaa,
niin tee se salaa niin, —
ett’ aatoksemme eivät vain
pääsisi näkyviin.]

Niin oli Klemet laulanut, ja sen päivän iltana oli Ingegerd Helgedalin
kohtalo ratkaistu. He vannoivat toisillensa ikuista
uskollisuutta Bergenin piispankartanon koivujen alla. Mutta — ah
— Ingegerd Helgedal ei lainkaan seurannut Klemet Larssenin neuvoa.
Samana iltana hän kertoi asian isälleen.

Mikäs siinä lopulta auttoi. Helgedal voitti Helgedalin, tällä kertaa
tytär isän. Mutta kovalle se oli ottanut — oi Jumala, niin hirveän
kovalle! Sitä iltaa seuraavina taisteli Ingegerd Helgedal
ensimmäisen taistelunsa rakkaan Klemet Larssenin puolesta.

Oh, Lappean papin rouva muisti vieläkin sen hetken, jolloin isä ja
sulhanen ensi kerran kohtasivat toisensa. Sitä oli kelvannut katsoa.
Piispa juhlallisena kuin isä Jumala itse, ja Klemet uhma otsallaan,
valmiina torjumaan kaikki sopimattomat tiedustelut. Mutta piispa ei
ollut puhunut mitään. Hän oli vain katsellut tulevaa vävyään kauan ja
pitkään. Hän oli kyllä kuullut, että tämä joi, mutta hän näki myös,
että tällä oli silmissä sellaista, mikä todisti sydämessä olevan
kultaa, ja hän antoi suuremman arvon jälkimmäiselle. Hän pudisti
päätään, mutta nyökäytti sitten, nyökäytti toisenkin kerran ja meni
huoneeseensa. Sinä iltana lauloi Klemet Larssen piispankartanon
salissa ylen onnellisena, lauloi niin, että sitä täytyi kuunnella ja
ihmetellä:

Die Liebe muss bei Beiden
allzeit verschwiegen sein,
drum schliess’ die grössten Freuden
in deinem Herzen ein.

[Molempain lemmen täytyy
ah, vaiti olla vain,
siis kätke sydämeesi
suurinkin riemu ain’.]

Tuo laulu oli muuttunut tunnussanaksi heidän näihin saakka salassa
pysyneen lempensä tiellä. Nyt heidän ei tarvinnut sitä enää salata
toisiltaan eikä muilta, he saivat sen näyttää — ja vielä julkisesti.
Mutta sittenkin oli tuo laulu niin suloinen. Se toi niin omituisen
liikuttavasti mieleen heidän kahden kesken nauttimansa onnen hetket,
joista he eivät olleet uskaltaneet puhua, ennenkuin nyt aivan
äskettäin.

Salattu rakkaus — sillä on ihmeellinen, salaperäinen viehätysvoima.
Se vie ajatukset arkielämän todellisuudesta kuvittelujen onnelliseen
valtakuntaan. Siellä ei ole muita ihmisiä kuin nuo kaksi, jotka
rakastavat toisiaan. Niin — Edenin paratiisissa ei ole koskaan ollut
useampia kuin kaksi.

Eikö Lappean papin rouva muistaisi lyhyttä kihlausaikaansa ja sitä
seurannutta naimisiinmenoa? Oh, muisti kyllä, muisti riemuitsevin
sydämin ja muisti vapisevin sydämin. Klemet Larssenista tuli hellä
aviomies, mutta myös haaksirikkojen tekijä. Toisin sanoen: jokainen
laiva, jossa hän palveli, meni pohjaan, mutta hän itse pelastui joka
kerta kuin ihmeen kautta. Perämiehenä ollessaan hän laski pohjaan
viisi alusta, kapteenina kaksi, Margareetan ja Ikaroksen. Hän sai
’pahan ilman linnun’ maineen ja häntä ruvettiin sanomaan ’laivojen
upottajaksi’. Taikauskoinen pelko valtasi yhtiöt ja kauppahuoneet
eikä lopuksi yksikään antanut hänelle edes kansimiehen paikkaa
laivallaan. Syyksi pantiin hänen juoppoutensa eikä huomattu, että
kaikki merikapteenit joivat.

Oh, Lappean papin rouva muisti nuo ajat, muisti niin ihmeen hyvin.
Klemet Larssen lähti merille, teki haaksirikon, mutta palasi aina
elävänä ja yhtä onnellisena. Minkäpä hän sille voi, että hänen
osalleen sattuivat kaikkein vuotavimmat ”astiat” ja raivokkaimmat
myrskyt. Hän oli iloinen saadessaan vain palata rakkaan Ingegerdinsä
luo.

Sillä se oli rakkaus, joka hänet oli pelastanut joka kerta: rakkaus
nuoreen vaimoon, joka ajatteli häntä, odotti ja kaipasi häntä. Hän,
Klemet Larssen, oli sen kokenut niin elävästi, ettei hän sitä enää
epäillyt. Kuinka monta kertaa hän olikaan taistellut vuorokausimääriä
aavalla, myrskyävällä merellä lankunkappaleen varassa tai
veneen pohjan päällä ja nähnyt toverin toisensa jälkeen vaipuvan
syvyyteen. Mutta hän piti kiinni — piti irvissä hampain, vaikka
kuolema hiipi pitkin jäseniä sydäntä kohti. Hän piti kiinni hokien:
’rakkaus on väkevämpi kuolemaa!’ Hän ei tahtonut kuolla, sillä
häntä odotti Bergenin piispankartanossa sinisilmäinen, nuori rouva,
jonka nauru helisi toisella tavoin kuin muiden. Hän ei tahtonut
kuolla, sillä hän rakasti. Eikä Jumala saattanut olla niin julma,
että olisi rangaissut kuolemalla häntä, jonka koko sydän janosi
elämää, janosi puhtaasti ja ylevästi — juoppoudesta huolimatta.
Mitä olivat viinilasin ääressä kulutetut hetket noiden valtamerellä
vietettyjen rinnalla! Siellä — kuolema silmäin edessä oppi ihminen
näkemään, millainen hän oli ja millainen Jumala oli. Siellä selvisi
niin vapauttavan ihanana ajatus, ettei Jumala saattanut rangaista
Ingegerdiä hänen syntiensä tähden — Ingegerdiä, jonka suuri,
kaikki voittava rakkaus oli saanut liittymään merimieheen. Siksi piti
merimiehen jäädä eloon.

Ja hän oli jäänyt — seitsemästä haaksirikosta huolimatta. Laivat
olivat hänet hylänneet — viimeksi Ikaros, joka kivilastissa
meni pohjaan Suomen rannikolla. Mutta Klemet Larssen eli yhä ja
katseli uusia toimeentulon mahdollisuuksia. Hän oli päättänyt lähteä
Amerikkaan kootakseen siellä rahat linnaansa varten, johon hän kerran
oli prinsessansa noutava.

Niinä aikoina taisteli Ingegerd Larssen toisen suuren taistelunsa
rakkaan Klemetinsä puolesta. Se taistelu oli vielä kovempi kuin
ensimmäinen. Hän tahtoi taivuttaa isäänsä hankkimaan Klemetille —
papinviran. Oliko kummempaa kuultu?

Mutta nyt teki piispa Helgedal todenteolla tenän.

— Minäkö hankkisin papinviran juopolle, virkaheittomerikapteenille!

Hän oli käynyt ihan harmaaksi kasvoiltaan.

Mutta silloin oikaisi Ingegerd Larssen solakan vartensa ja katsoi
isäänsä säihkyvin silmin:

— Se joka herjaa minun miestäni, herjaa myös minua! Ja sinä tiedät,
isä, ettei meidän suvussamme koskaan ole ollut tapana, että Helgedal
herjaisi Helgedalia. Ennemmin jyrkkä, lyhyt kielto, mutta herjaus
pois!

— Mutta minä sanon totuuden: Klemet on juoppo!

— Ja minä sanon myös totuuden: Klemetillä on kultainen sydän, ja sen
pitäisi painaa enemmän.

— Mutta papinvirassa ... yritti vanha piispa, mutta hänen tyttärensä
keskeytti:

— Papinvirassa kai katsotaan enemmän sydämeen kuin ulkokuoreen ...
ja minä tunnen Klemetin sydämen. — Ja kun sitäpaitsi ’juoppous’ on
ollut vain näennäinen syy vanhan viran menetykseen, ei sitä saisi
niin suuresti ottaa huomioon uudenkaan saamisessa.

— Mutta kai sinä ymmärrät, että se on pahe, joka varmasti tulee
herättämään pahennusta.

— Kyllä ... mutta minä takaan, ettei Klemet tule koskaan
seurakunnassaan herättämään pahennusta sen asian vuoksi.

Tapahtui toisen kerran, että Helgedal voitti Helgedalin, — tälläkin
kertaa tytär isän. Klemet Larssen sai papinviran. Me emme puhu niistä
muodollisuuksista, jotka siinä oli varteenotettava. Me tyydymme
vain siihen, että Klemet Larssen sai papinviran. Hänelle annettiin
kaukainen Lappea Ruijassa, seurakunta, jonne vuosikausiin ei ollut
kukaan hakenut.

Ja Ingegerd Larssen piti lupauksensa: Klemet Larssen ei koskaan
herättänyt pahennusta seurakunnassaan. Hän oli kertakaikkiaan
sellainen iloinen ja hyväsydäminen mies, että häntä täytyi jokaisen
rakastaa. Ja jos hän joskus teki itsensä syypääksi virkansa
laiminlyöntiin, oli hänen vaimonsa ensimmäinen sitä korjaamaan.

Sellaisena sunnuntaina, jolloin Klemet Larssen ei voi mennä kirkkoon,
lähtee Ingegerd-rouva lukkariin. Jo kaukaa näkyy hänen juhlallinen
vartensa, kun hän kulkee polkua pitkin lukkarin tuvalle. Ja hän on
niin lempeännäköinen, että ihan sydän sulaa häntä katsellessa. Ja
eikös hän ota Jensiä, sitä likaista pojantenavaa jo heti pihalla
syliinsä. Herra siunatkoon sellaista papinrouvaa! Entinen ei käynyt,
ei kurkistanut, vaikka ei ollut kuin torpparintytär sieltä jostakin
Trondhjemin takaa — mutta tämä ... herra varjele! ... piispantytär ...
ja tuli kuin tavallinen mökinmuija ... niin alhaisena, niin
alhaisena ... niin lempeänä ja ystävällisenä, että ihan itketti.
Lukkarin emäntä arvaa papinrouvan asian jo ennenkuin tämä on ehtinyt
suutansa avata. Ja kun papinrouva ei ole vielä päässyt esityksensä
loppuunkaan, on hän jo vakuuttelemassa: ’Kaikkea vielä! Vai
pahennusta! Niinkuin tässä ei olisi suurempiakin pahennuksia nähty!
Kyllä Gunnar menee ja lukee saarnan. Rouvan ei tarvitse olla
milläänkään.’

Ja lukkari Gunnar käy lukemassa saarnan.

Sellainen hän on tämän Lappean papin rouva. Hän, entinen mahtava
piispantytär, joka aivan hyvin saattaisi olla amtmannin rouva, astuu
koukeroisia tunturipolkuja pyytelemässä anteeksi miehensä puolesta,
joka on pappi ja makaa kohmelossa pappilan peräkamarissa.

Sen saa aikaan rakkaus — tuo suuri, ihmeellinen rakkaus.

Samoinkuin senkin, että hän toisinaan kätkee väkijuomat, kätkee niin
hyvin, ettei kirkkoherra niitä löydä, vaikka hakee aamusta iltaan.
Sellaisina päivinä ottaa Ingegerd-rouva itse asiamiehet vastaan,
antaa papinkirjoja, kantaa tihuntia, merkitsee kuolleita ja puhelee
pitäjäläisten kanssa niin ystävällisesti, että sitä on kerrassaan
kepeä kuulla. Oh, eikö hän osaisi papinvirkaa hoitaa — hän, joka on
Bergenin piispankartanossa kasvanut.

Hänen, jonka ennen hurmasi Klemet Larssenin laulu, niin että hän
rakkaudesta puolusti laulajan juoppoutta, on nyt täytynyt ruveta
käymään säännöllistä sotaa juoppoutta vastaan — rakkaudesta.

Sellainen on rakkaus, tuo ihmeellinen, joka ottaa palvelukseensa
epärehellisyyden ja viekkaudenkin, kun eivät muut keinot enää auta.

Kun tuollaisina viinanetsintäpäivinä tuodaan sattumalta lapsi
kastettavaksi, pyytää Ingegerd-rouva asiamiehiä istumaan sanoen
menevänsä etsimään kirkkoherraa, joka on lantaa luomassa navetan
takana. Niin — terveydeksi on toisinaan hyvä tehdä ruumiillista
työtäkin. Kyllähän Arnesen sen ymmärtää. Jo vain. Ruumiillinen työ
ei tee pahaa papillekaan. Mutta eikö nyt löytäisi vähän siistimpää
hommaa kuin lannanluonti? No ... työ kuin työ ... kyllähän Arnesen
sen ymmärtää. Jo vain. Eihän työ miestä pilaa.

Kirkkoherran rouva rientää navetan taa, jossa kirkkoherra kaivaa
valtaista lantatunkiota.

— Sinä olet kätkenyt sen tänne, Ingegerd?

— En, rakas Klemet. Minä annan sinulle ryypyn, jos olet kiltti ja
tulet mukaan.

Ja kirkkoherra Larssen lähtee, sillä hän rakastaa vieläkin tuota
solakkavartista piispantytärtä, jolla on siniset silmät ja
ihmeellisempi ääni kuin yhdelläkään muulla.

Lapsi saa nimen ja kirkkoherra Larssen ryypyn kuminaviinaa.

Sen saa aikaan rakkaus, tuo suuri ihmeellinen rakkaus.

Lappean papin rouva on tottunut voittamaan vastukset, sillä hänen
rakkautensa on suuri. Mutta hän saa vielä käydä yhden taistelun,
jossa rakkaus ja rehellisyys taistelevat keskenään kovemmin kuin
koskaan ennen.

Siitä saakka kun professori Krusenholtz ja Abraham Kellonsoittaja
olivat tulleet taloon, oli hänen rakkautensa saanut taistella
voitolle pääsemättä. Ja taistelun aiheuttaja oli professori
Krusenholtzin viinamagneetti.

Tuo ihmeellinen kone, joka oli nostanut Maasin vanhan kirkon
päivänvaloon, oli Lappean pappilan rakennusten alta, perunamaista
ja vainioilta tuonut esiin epälukuisen määrän paloviina- ja
punssipulloja, jotka pappilan rouva oli vuosien varrella kätkenyt.
Niiden joukossa oli sellaisiakin, joiden tilausta kirkkoherra
Larssen ei itsekään enää muistanut tai jotka olivat hävinneet hänen
päällystakkinsa taskusta kaupunkimatkojen jälkeen. Ne seisoivat
rivissä salinuunin vieressä sivupöydällä leivinuunin vihkimisjuhlassa.
Niistä oli saatu posliinikulhon sisältö ja yleensä kaikki tuossa
juhlassa käytetyt juomatavarat. Viinamagneetti oli loihtinut ne
esiin maan alta niinkuin Maasin vanhan kirkon, ja nyt olivat herrat
viljelleet niitä kokonaisen viikon juhlaillan jälkeen. Jälleen
oli Ingegerd-rouva saanut tehdä matkan lukkariin, ottaa likaisen
Jens-pojan syliinsä ja puhella lukkarin emännälle huolistaan. Ja
jälleen oli lukkari Gunnar käynyt lukemassa saarnan. Mutta sitä menoa
ei saanut pitemmälle jatkua, sillä Tromssan piispa oli ilmoittanut
tulevansa Lappeaan pitämään tarkastusta.

Ingegerd-rouva taisteli ja mietti, mietti ja taisteli. Mitä tehdä
kemujen lopettamiseksi? Sivistyneenä naisena hänen ei sopinut pyytää
vieraita poistumaankaan, ja sitäpaitsi se olisi ollut loukkaus
Abraham Kellonsoittajaa kohtaan, joka oli valmistanut leivinuunin.
Ei, hän ei saattanut käyttää sitä menettelytapaa. Professori
Krusenholtz taas oli hieno maailmanmies, jonka kanssa oli hauska
keskustella. Saihan edes siten tuulahduksen suuresta maailmasta,
jossa Ingegerd-rouva ei ollut kymmeneen vuoteen käynyt.

Ingegerd-rouva taisteli ja mietti, mietti ja taisteli. Ja lopulta hän
pääsi ratkaisuun: hän päätti varastaa viinamagneetin yöllä ja särkeä
sen.

Särkeä viinamagneetti, tuo ihmeellinen kapine, joka nosti vanhat
kirkot maan alta päivänvaloon! Olihan sellainen teko verrattavissa
Prometeuksen uhkarohkeaan työhön, kun tämä varasti tulen taivaasta.

Mutta Ingegerd-rouva ei epäröinyt. Oli kysymyksessä hänen rakkaan
miehensä menestys. Ja hän pani suunnitelmansa täytäntöön.

Muutamana yönä, jolloin kirkkoherra Larssen oli vieraineen juhlinut
myöhään aamutunneille saakka, hiipi Ingegerd-rouva professori
Krusenholtzin huoneeseen, varasti viinamagneetin ja särki sen
kappaleiksi.

Sellaista saa aikaan rakkaus, naisen rakkaus, joka uhmaa kaikkea
taivaassa ja maan päällä — sellaistakin maailmaa hämmästyttävää
merkkitapausta kuin Maasin vanhan kirkon löytö.

Piispantarkastus

Oli kulunut suunnilleen vuosi leivinuunin vihkimäjuhlasta, ja nyt
oltiin heinäkuun alussa. Tromssan piispa olikin peruuttanut tulonsa
edellisenä syksynä myrskyisän vuodenajan vuoksi, mutta nyt hän oli
ilmoittanut saapuvansa heinäkuun ensimmäiseksi sunnuntaiksi.

Lappean pappilassa vallitsi siis tavaton kiire. Siellä leivottiin
ja paistettiin, siellä pestiin ja lakaistiin. Palvelijat juoksivat
edestakaisin hiessäpäin ja hehkuvin poskin, sillä ei ollut enää kuin
yksi päivä piispan tuloon. Lauantaina hän saapuisi notaareineen
laivalla.

Renki Nils oli Torppa-Antin poikien kanssa pystyttämässä
kunniaporttia laiturin päähän. Se muodostui kahdesta pitkästä
riu’usta, joita yhdisti kaksi yhdensuuntaista poikkiriukua, kaikki
koivunlehvillä köynnöstettyinä. Poikkiriukujen väliin muovailtiin
rautalangan ja suokanervan avulla kirjoitus: ’Tervetuloa Lappeaan!’

Jo kello kolmelta lauantai-iltapäivänä oli ranta täynnä väkeä.
Kapealle laivasillalle ei päästetty muita kuin soittajat, jotka
kirkkoherra Larssen oli järjestänyt aivan laiturin päähän selkä
merelle päin, koska kääntyminen kapealla sillalla oli perin
vaivalloista. Väkijoukko rannalla purki sisuaan valtiopäivämies
Jakobsenia kohtaan, kun tämä ei ollut saanut hankituksi kunnollista
laivasiltaa Lappeaan, vaikka siitä oli kymmeniä evästyksiä hänelle
laitettu. Oliko tuo mikään laivasilta: leveän pukin varassa vain
kaksi kapeaa lankkua, joilla liikkuminen kysyi nuorallatanssijan
taitoa? Suurella vaivalla oli kunniaporttikin saatu pystyyn. Siinä oli
pitänyt olla veneitä ja nuoria, sen seitsemätkin pelit. Mutta nyt se
seisoi valmiina ja näytti aika komealta. — Ei, ensi vaaleissa
uhkasivat lappealaiset äänestää kirkkoherra Larssenia. Hän oli mies,
jolla oli aloitekykyä. Se nähtiin kaikesta. Kenen muun päähän olisi
nyt osannut pälkähtää tällainekin juhlallisuus ja komento: kunniaportti
ja soittokunta? Totisesti, ei kenenkään muun kuin kirkkoherra Klemet Larssenin,
tuon entisen merilaivan kapteenin.

Väkijoukko aaltoili ja arvosteli. Kirkkoherra Larssenille ja hänen
rouvalleen annettiin yksimielinen tunnustus. Siinä oli rouva,
jommoista ei ollut toista koko Ruijassa. Omin käsin hän oli poiminut
kunniaporttia koristavat suokanervatkin, vaikka olikin Bergenin
piispan tytär.

Soittokunta odotteli laiturin päässä huudellen rannalle
kokoontuneelle väkijoukolle. Se olisi halunnut mennä sinne muiden
joukkoon, mutta kirkkoherra oli ankarasti kieltänyt sitä maalle
tulemasta. Piispan laiva saattoi saapua minä hetkenä hyvänsä, ja
siltä varalta heidän oli oltava laiturin päässä aloittaakseen
juhlamarssin.

Finn-Paulsenin Arnold, joka johti soittokuntaa, pani kämmenet
torvelle suunsa eteen ja huusi:

— Onko kirkkoherra siellä?

Väkijoukko hoilasi vastaan. Sikäli kuin Finn-Paulsenin Arnold saattoi
vastatuulelta erottaa, oli vastus kieltävä.

Hän huusi uudestaan:

— Menkää käskemään!

Joku lähti juoksemaan pappilaan. Hetken kuluttua kuului rannalta
kirkkoherran voimakas ääni:

— Halloo! Mikä hätänä?

— Emmekö saa soittaa aikamme kuluksi? huusi Finn-Paulsenin Arnold.

— Soittakaa vain, mutta pitäkää silmällä laivaa.

Mutta itse asiassa ei Finn-Paulsenin Arnoldin pyyntöön ollut syynä
se, ettei aika kulunut. Ei, hänen aikansa kului aina. Mutta hän oli
huomannut rannalla helakansiniseen pukeutuneen tytön, joka seisoi
paikallaan tuijotellen laiturin päähän. Se oli lukkarin Karen, jonka
kanssa hän edellisenä yönä oli kiivennyt Kermikkätunturin laelle.
Siellä korkealla kesäyöntaivaan alla hän oli sulkenut tyttösen syliinsä
ja luvannut rakkautta niin suurta kuin meri ja niin lujaa kuin kallio,
jolla he seisoivat. Siellä oli hän, Finn-Paulsenin Arnold,
tanssipaikkojen valtias ja pelimanni, luvannut sellaista jo monelle
tytölle ennen, luvannut yhtä lämpimästi kuin lukkarin Karenille. Nyt
hän tahtoi soittaa Karenille, soittaa iloisin mielin ja soittaa
suruisin mielin, sillä hänen lempensä oli niin hirveän häilyväinen.

Soittokunta, johon kuului kaikkiaan neljä henkeä, valmistautui
soittamaan. Anders Klemm, muurari, puhalsi torveensa koettaakseen,
olivatko läpät kunnossa. Toiset näppäilivät viulujaan. Hetken
kuluttua alkoi laiturin päässä soitto, jonka säveliä tuulenpuuskat
kuljettivat rannalla seisovien korviin:

On povessa polttava tuska
ja rinnassa riehuva tuli. —
Värihehkuun syksyinen ruska
monikirjava, loistava suli.

Niin laaja on suurmeren aapa,
niin syvä sen sylkkävä syli.
Merimetso kyll’ uskaltaapa
sen uida pohjaan ja yli.

On lempeni polttava tuska,
elo suurmeren aapa ja syli.
On lempeni syksyinen ruska, —
miten uskallan suurmeren yli?

Näin soitteli Finn-Paulsenin Arnold laivalaiturin päässä — soitteli
iloisin mielin ja soitteli suruisin mielin. Tuuli kuljetti sävelet
maihin ja lukkarin Karen kuunteli niitä kalpein poskin. Oh, hän
oli aina tiennyt, että Finn-Paulsenin Arnoldin rakkaus oli kuin
syksyn ruskaa, joka hetkisen loistaa värihehkussaan ja sitten sammuu
pois. Mutta sittenkin tuntui niin pahalta sydänalassa, kun muisti
Kermikkätunturilla-oloa ja Arnoldin lemmekästä puhetta. Hän, raukka,
oli pukeutunut siniseen juhlaleninkiinsä Finn-Paulsenin Arnoldin
vuoksi.

Nyt huudettiin rannalta, ja joku kylän pojista lähti viilettämään
kuin nuoli pappilaan. Soittajat silmäsivät sivulleen: sieltä lasketti
piispanlaiva kokka vaahdossa. Samassa kohosi lippu pappilan
lipputankoon, ja vene lähti rannasta liikkeelle. Kirkkoherra Larssen
siellä soudatti itseään piispaa vastaan.

Rannikkohöyry puski vahvassa aallokossa. Sen ei ollut yrittämistäkään
laituriin, sillä sen paino olisi varmasti työntänyt koko sillan
kumoon, ja silloin olisi piispan vastaanottajaismarssi jäänyt
soittamatta. Senvuoksi täytyi piispan nousta veneeseen ja tulla siinä
maihin.

Heti kun piispa oli seurueineen astunut veneeseen, alkoi soittokunta
soittaa. Anders Klemm puhalsi posket pullollaan, ja viuluniekat
vetivät hartiavoimin. Se oli vanha talkoomarssi, reipas ja
repäisevä, ja soittokunta esitti sen kerrassaan suurenmoisesti.
Laivan jäähyväisvihellys ei oikein sulautunut sen tahtiin, mutta
pian se kuitenkin sai ylivallan jälleen. Piispan veneen lähestyessä
laituria kiljuivat viulut vimmatusti ja Anders Klemm puhalsi torvea
haljetakseen.

Soitto herätti tietenkin piispan huomion. Hän silmäsi laiturille, ja
hänen suunsa vetäytyi hyväntahtoiseen hymyyn.

— Kovinpa sinä olet juhlallisesti järjestänyt, Larssen, sanoi hän.

Kirkkoherra Larssen kumarsi kohteliaasti hymyillen.

— Harvinaisemmille vieraille harvinaisemmat menot, sanoi hän ja
huusi soittajille:

— Eteenpäin mars!

Soittokunta lähti varovaisesti marssimaan laituria pitkin pysytellen
piispan veneen kohdalla. Soitto raikui reippaana saattaen piispan
seurueineen hyvälle tuulelle. Mutta yht’äkkiä lakkasi torven ääni ja
soitto katkesi keskellä kiperintä tahtia.

Anders Klemm oli pudonnut mereen.

Iloisuus katosi kuin siivellä pyyhkäisten. Siellä pulikoi Anders Klemm
torvineen silmät pullollaan ja ähkien kuin hylje.

Hänet nostettiin veneeseen vettävaluvana ja kurjannäköisenä. Mutta
pian muuttui tunnelma taas, kun Larssen komensi:

— Soitto käymään! Klemm puhaltakoon täältä veneestä.

Eikä siinä auttanut mikään. Piispan vastaväitteistä huolimatta piti
Klemmin puhaltaa, ja marssi jatkui. Anders Klemm keinutteli itseään
soiton tahdissa veden valuessa virtoina hänen kyynärpäistään.

Niin saavuttiin rantaan. Soittokunta asettui piispainherrain eteen
ja lähti talkoomarssia puhaltaen astumaan pappilaa kohti, Anders Klemm
mukana, vettävaluvana, tukka pörrössä — hänen hattunsa kun
oli jäänyt mereen. Mutta siihen ei nyt kukaan kiinnittänyt huomiota.
Kaikkien katseet seurasivat piispaa, joka pitkänä ja juhlallisena
astui notaarin ja asessorin kanssa soittokunnan jäljessä. Vähitellen
liittyivät kaikki rannalla olijat mukaan, ja niin noustiin marssin
sävelien raikuessa pappilan pihalle.

Mutta siellä vasta juhlallinen näky aukeni lappealaisten silmien
eteen. Kirkkoherran rouva oli portailla vastassa yllään hienonhieno
silkkileninki ja tukkalaite sellaisena kuin joskus näkee kuvissa.
Hän teki niin ylhäisen vaikutuksen, että seurakuntalaisten joukosta
kuului ihmetyksen sorinaa. Ja sitten kun hän niiasi ... niiasi ja
kumarsi yhtä aikaa, niin syvään ja juhlallisesti, että Seeballa —
Patriksenin Batseeballa — meni kieli ihan paksuksi suussa pelkästä
jännityksestä. Oh, ei ollut kummempaa nähty! Sellainen niiaus,
että ... oi hyvänen! Mutta sen oli kirkkoherran rouva tehnytkin vain
kerran ennen elämässään ... silloin, kun hän nuorena tyttönä oli
tervehtinyt Ruotsin kuinkaan poikaa Bergenin torilla ja ojentanut
hänelle kukkia kaupungin puolesta. Ja nyt toisen kerran ... monen monituisen vuoden päästä
. Mutta — yhtä kaikki ... se meni yhtä
loistavasti.

Joku kylänpojista toi Anders Klemmin hatun. Se oli saatu pelastetuksi
aivan viime nipukassa. Ja nyt vasta huomasivat ihmiset, että
muurariparka oli ihan märkä. Muutamat kylän nuorista miehistä menivät
esittämään, että hän lähtisi kuivaamaan itseään kunnantuvalle,
joka oli ihan pappilan naapurissa. Anders Klemm suostui siihen, ja
nuoret miehet, Finn-Paulsenin Arnold etunenässä, tarttuivat häneen
kiinni ja kantoivat hänet riemusaatossa kunnantuvalle. He tunsivat
itsensä yht’äkkiä niin kummallisen iloisiksi. Mikä siihen oikein oli
syynä, sitä he eivät tienneet. Mutta heitä jokaista oli erikoisesti
liikuttanut kirkkoherran rouvan niiaus. Heillä oli jokaiselle
mielitiettynsä, puhumattakaan Finn-Paulsenin Arnoldista, joka pappilan
pihalla oli koko ajan vilkuttanut silmää Patriksenin Seeballe. Hän se
pitikin suurinta ääntä Anders Klemmiä kannettaessa, lauloi ja nauroi,
niin että kylä raikui.

Sunnuntai-aamuna iltana oli koko Lappean seurakunta jalkeilla. Jokainen,
joka suinkin kynnelle kykeni, halusi päästä kirkkoon. Olihan
piispantarkastus Lappeassa siksi harvinainen tapaus, ettei sitä
kannattanut lyödä laimin. Ja sitäpaitsi halusi yksi ja toinen
ulkokyläläinenkin nähdä kirkkoherran rouvan juhlapuvussa. Oh, hän —
tuo Ingegerd Larssen oli niin vaatimaton ihminen, ettei hän komeuttaan
näyttänyt juuri koskaan, ei edes suurimpina rippipyhinäkään, vaikka
hänellä kyllä tiedettiin olevan paljon ja kauniita pukuja. Vai eikö
Lappean seurakunta olisi tiennyt, mitä heidän pappinsa rouva omisti.
Oh, hyvänen aika, kyllä vain! Jokainen sisäkkö, joka näiden kymmenen vuoden
kuluessa oli pappilassa palvellut, oli siitä kertonut. Ja
lappealaiset osasivat sellaiseen kyllä suhtautua oikein. He siis
tunsivat sangen tarkkaan senkin puvun, joka kirkkoherran rouvalla oli
edellisenä ollut yllään. Tiedettiin sen hakasien lukumäärä
ja sen helmalaskoksien laajuus. Oh, hyvänen, eikö olisi tiedetty,
kun Patriksenin Seeba oli kerran rouvan ollessa kirkkoherran
kanssa pitäjällä kaksi tuntia pitänyt pukua käsivarrellaan ja —
hs! koettanutkin — vaikka sitä ei kyllä moni tiennyt. Tunnettiin
siis hyvin, minkänäköinen puku oli, vaikka eivät kaikki olleetkaan
nähneet kirkkoherranrouvaa siinä. Mutta sanomattakin oli selvää,
että komealta hänen piti näyttää, koskapa Patriksenin Seebakin
oli ollut kuin mikäkin riikinprinsessa puettuaan sen ylleen. Niin
ainakin vakuutti lukkarin Aada, eikä hän valehdellut koskaan. —
Ulkokyläläiset odottivat siis jännityksellä jumalanpalveluksen alkua.

Kirkko täyttyi viimeistä penkkiä myöten. Tuskin koskaan oli
saarnatuolin kyljessä oleva pyhä Kristofer nähnyt niin paljon väkeä
yhdellä kertaa Lappean kirkossa. Siellä oli ihmisiä melkein joka
talosta, Niemestäkin, josta ei käyty kirkossa koskaan, talonisäntä
kun oli tunnettu juonittelija, joka ei olisi millään halunnut maksaa
papinsaatavia vedoten muka siihen, että hän oli maksanut papin
joka kerta kun oli tätä tarvinnutkin. Sieltäkin oli nyt tultu.
Lappealaisista oli hauskaa nähdä niin paljon väkeä yhtä aikaa koolla.
He tekivät sen havainnon, että maailmassa oli vielä kansaa, kun
se yhtenä miehenä kokoontui. He nyökyttelivät toisilleen ja puhua
sipittivät keskenään.

Täsmälleen kello kymmeneltä saapuivat tarkastusmiehet kirkkoherra
Larssenin kanssa, ja toimitus alkoi.

Lukkari Gunnar veisaili niinkuin ennenkin. Ei hän näyttänyt juuri
erikoisesti hätäilevän, vaikka olikin edellisenä päivänä särkenyt
silmälasinsa ja saanut lainaksi peräti sopimattomat Torppa-Antin
äidiltä. Mutta ei hän sittenkään suuresti erehtynyt, veisasi vain
kirkkoherran saarnavirren hiukan väärin:

Vaan koska tämä työs
on raskas, Herra, omas...

sen sijaan että olisi pitänyt veisata: rakas. Mutta sattuikohan
sekään sentään niin vallan vinoon, sillä raskastahan se
sielunpaimenen virka oli, kun sitä oikein ajatteli.

Mutta kirkkoherra Larssen ei tuntunut ottavan asiaa kovinkaan
raskaasti, koskapa melkein hymyili saarnatuoliin noustessaan. Mutta
hän oli kertakaikkiaan sellainen iloinen mies, tämä Klemet Larssen,
entinen merilaivan kapteeni ja haaksirikkojentekijä. Saipa nähdä,
miten hän nyt meni maihin, kun oli itse Tromssan piispa kuulemassa.

Hyvin tuntui menevän. Jo heti johdanto oli varma. ’Jumala on kyllä
armollinen ja laupias, mutta mitäs me, suuret syntiset.’ Se oli
totinen sana niin puolelta kuin toiseltakin. Hohhoo, siihen ei ollut
kellään mitään muistuttamista. Kuta etemmäs kirkkoherra saarnassaan
ehti, sitä varmemmin hän puhui. Selitti Jumalan armon juuri tarkkaan
ja maalasi syntisen ihmisen prikulleen. Sellainen se juuri oli
kuin kirkkoherra Larssen selitti: syntisäkki, ei sen enempää eikä
vähempää. Kyllä hän, Klemet Larssen, sen tiesi, entinen merilaivan
kapteeni ja haaksirikkojentekijä.

Mutta rakkaus oli sittenkin kaikkein suurin. Oli, herra paratkoon. Jo
kahden ihmisen välisessä elämässä tuli sen voima näkyviin. Olivatko
rakkaat lappealaiset nähneet sen ihmeitätekeviä ominaisuuksia?
Rakkaus kärsi puutteita ja heikkouksia. Rakkaus antoi anteeksi
kerta toisensa jälkeen. Rakkaus korjasi ja paransi. Se tuli näkyviin
seurakunnan ja papinkin keskinäisissä suhteissa. Pappi antoi
seurakunnalleen anteeksi sata denaaria, ja seurakunta papilleen
kymmenentuhatta leiviskää.

Seurakuntalaiset katsoivat saarnatuoliin ja katsoivat
piispanpenkkiin. Kai Tromssan piispa kuuli, mitä heidän pappinsa
sanoi. Parempaa pappia kuin Klemet Larssen he eivät kaivanneet.

Kirkkoherran rouva istui pää rinnalle painuneen ja pyyhki silmiään.

Kuka oli tämä pitsiröyhelöinen, sulkahattuinen nainen hieno
silkkileninki yllään — leninki, jossa oli seitsemänkymmentä hakasta,
yhtä vaille? Oliko se kirkkoherranrouva vai oliko se taivaan enkeli?
Lappealaisista tuntui niin hyvältä ajatella, että se oli taivaan
enkeli. Joustavankaareva kaula, joka kannatti surunvoittoiseen asentoon
painunutta päätä. Sellainen oli enkelin pää virsikirjan viimeisellä
sivulla. Ei sillä tosin ollut sulkahattua eikä pitsiröyhelöä. Mutta
mitäs siitä ... ne saattoivat sopia myös taivaalliselle olennolle.

Naisten penkistä kuului nyyhkytystä. He katselivat kyynelsilmin
edessään istuvaa papinrouvaa. Niin ystävällinen ja alhainen ihminen,
vaikka olikin korkeaa lähtöä ... Bergenin piispan tytär. Ja istui
täällä heidän, kalastajamuijien parissa jok’ikinen sunnuntai
sekä tervehti niin ystävällisesti jumalanpalveluksen jälkeen
kirkkomäellä. ’Hyvää päivää, Lindnäsin Mari! Miten Mari on jaksanut
kehrätä viime viikolla?’ tai ’Hyvää päivää, Guttormin Kaisa! Onko Ola
kirjoittanut äkseerinkipaikasta?’ — Sellainen alhainen, herttainen
ihminen ... juuri kuin Jumalan enkeli. Naiset pyyhkivät silmiään.
Koskaan ei kirkkoherra Larssen ollut puhunut niin voimallisesti.

Todellakin, todellakin, rakkaus oli suurin. Sen ymmärsivät
lappealaiset tänä sunnuntaina niin ihmeen hyvin. Sen ymmärsi
Finn-Paulsenin Arnoldkin, joka istui lehterillä ja katseli
vasemmalla puolella allaan näkyvää kiharaista tytönpäätä. Siellä
istui Patriksenin Seeba, tuo keikaileva tytönheilakka, joka halusi
pukeutua tämän maailman suurten tapaan. Mutta hänen vieressään istui
sinipukuinen lukkarin Karen pää penkkiin painuneena ja itki. Se oli
Arnoldista vähän ikävää nähdä. Oh, ne tyttölapset, ne olivat niin
herkkiä! Niihin koski papin saarnakin, että ihan itkeä täytyi.

Mutta nyt tapahtui jotakin. Pappilan Jussi, keituri, oli
jumalanpalveluksen aikana kiivennyt kirkonkatolle. Sekin tahtoi
jollakin tavoin ottaa osaa piispantarkastukseen. Se oli kiivennyt
kirkonkatolle syömään heinää, jota siellä kasvoi kyynärän korkuisena.
Kirkkoherra Larssen oli kyllä nähnyt tuon tempun saarnatuolista.
Häntä oli hiukan hermostuttanut kirkonkatolta kuuluva rapina. Pitikin
Jussin osata leikkiin juuri parhaaseen aikaan! Hän oli odottanut,
milloin keituri laskeutuisi alas, mutta Jussia ei vain kuulunut.
Se kulki katolla edestakaisin, ja sen tiu’un kilinä kuului selvästi
kirkkoon. Seurakuntalaiset olivat siihen niin tottuneet, ettei se
häirinnyt heidän kirkkotunnelmaansa. Mutta kirkkoherra Larssenia se
häiritsi. Hän toivoi keiturin hengessään sinne, missä pippuri kasvoi.
Kunnes hänen toiveensa äkkiä toteutui: Jussin jalka livetti ja se
tulla moksahti katolta alas niin että humahti. Seuraus oli sangen
luonnollinen: keituri makasi hengetönnä kalliolla kirkonseinän
vieressä. Kirkkoherra Larsseniin vaikutti tapaus kerrassaan
vapauttavasti. Hän keskeytti saarnansa ja kääntyen edessään istuvan
Abraham Kellonsoittajan puoleen lausui tyynesti:

— Ehkä Abraham Kellonsoittaja sen korjaa.

Tämä nyökäytti päätänsä, ja kirkkoherra Larssen jatkoi saarnaansa.

Keiturin putoaminen ja sen aiheuttama välikohtaus eivät saaneet
minkäänlaista häiriötä aikaan. Kuorissa istuva piispa vain vaihtoi
pari sanaa notaarinsa kanssa. Siinä kaikki. Muut istuivat rauhassa ja
kuuntelivat saarnan loppuun.

Saarnan päätyttyä julistettiin neljännestunnin väliaika. Sen jälkeen
alkaisi piispantutkinto.

Seurakuntalaiset kävivät ulkona kuollutta keituria katsomassa. Se oli
suuri ja lihava. Anders Klemm, jolla oli vanhimman poikansa olkihattu
päässä, väitteli Klas Patriksenin kanssa, kuinka monta naulaa ”kuuta”
keiturista saataisiin.

— Ei tule enemmän kuin kolme naulaa.

— Tule ... viisi ... varallakin!

Anders Klemm kääntyi ympärillä-olijain puoleen kuin pyytääkseen
vahvistusta väitteelleen, kun samassa suntio ilmaantui kirkonrappusille.

— Piispantutkinto alkaa.

Mentiin takaisin kirkkoon. Siellä seisoivat jo rippilapset kuorissa
kirkkoherra Larssenin ympärillä.

Klemet Larssen katseli oppilaitaan ja hymyili tyytyväisenä. Siinä oli
parhaiten edustettuna hänen viimevuotinen luokkansa, joka oli ollut
melko hyvä. Hän aloitti siis rohkeasti:

— Missä asui Jaakob poikinensa?

— Lappeassa, kuului yksiääninen vastaus.

— Minne hän lähetti heidät jauhonnountiin?

— Jyykeään.

— Millä Jaakobin pojat lähtivät matkaan?

— Poroilla.

Piispa oli vallan hämmästynyt. Hän ei muistanut mistään Raamatun
historiasta lukeneensa, että Jaakob olisi asunut Lappeassa taikka
että Jaakobin pojat olisivat käyneet Jyykeässä jauhojen nounnissa.
Hän keskeytti kuulustelun ja kysyi kirkkoherra Larssenilta, mistä
tämä oli sellaisia tietoja saanut.

Kirkkoherra Larssen selitti. Saadakseen oppilaansa paremmin
muistamaan hän oli sijoittanut Raamatun historian tapaukset lasten
omaan ympäristöön. Siitä johtui, että Jaakob tuli asumaan Lappeassa
ja että kamelit oli vaihdettu poroihin. Aikuisina he kyllä oppisivat
seisomaan paremmin raamatullisella pohjalla.

Piispa ymmärsi. Hän tosin pudisteli päätään tälle uudenaikaiselle
jumaluusopille, mutta salli kuulustelun jatkua. Kirkkoherra Larssen
siis kyseli edelleen:

— Missä Jaakob silloin oli, kun pojat palasivat toisen kerran
Jyykeästä?

— Hän istui pirtissä ja korjasi vuottoraippaa.

— Mitä hän teki, kun kuuli töminän pihalta?

— Meni ikkunaan katsomaan.

— Mitä hän näki?

— Että Benjamilla oli uudet sisnahousut [parkitusta poronnahasta
tehdyt housut] ja että veljet olivat tuoneet suuren ajoreslan
tullessaan.

Tromssan piispan täytyi nauraa. Hän ei ollut kuullut kummempaa.
Lapset osasivat ”Raamatun historiansa” mainiosti, sitä ei voinut
kieltää. Tosin häntä epäilytti koko lailla tämä ”uusi suunta”, mutta
näissä alkuperäisissä oloissa se ehkä menetteli.

Hän käski kirkkoherra Larssenin lopettaa ja meni itse kuulustelemaan
vanhempaa väkeä.

Näille vanhoille merimiehille ja kalastajille, oli elämänvarrella
jo selvinnyt yhtä ja toista. Heidän kanssaan saattoi kyllä liikkua
raamatullisellakin pohjalla. He tunsivat Vanhaa,
tunsivat Uuttakin, ja yksi ja toinen heistä muisti vielä kappaleen
katekismuksestakin.

Piispa oli tarkastuksen tuloksiin tyytyväinen. Lappealaisilla ei
ollut pappiaankaan vastaan mitään muistuttamista. Päinvastoin
he totesivat ilolla, kuinka hyvä oli, että pappi oli samalla
merikapteeninkin tutkinnon suorittanut. Ymmärsi meriasioita ja osasi
tehdä merikortteja tarvittaessa. Heillä olikin melkein jokaisella
miehellä kirkkoherra Larssenin tekemät merikortit.

Siihen ei piispalla ollut mitään huomautettavaa. Papintyö oli tosin
toinen.

Hänen tuli neuvoa taivaan tietä, mutta sitähän kai Larssen neuvoi?

Ojah, kyllä. Kädet housuntaskuissa se vain taivaaseen käveli, joka
kirkkoherra Larssenin opetuksista vaarinotti.

Siihen ei piispalla ollut mitään huomautettavaa. Piispantarkastus
Lappeassa päättyi siis molemminpuoliseksi tyytyväisyydeksi.

Kesäyönvalon maa

Oli kesäyö, Lapin valoisa, ihmeellinen kesäyö. Aurinko vaeltaa
taivaalla huntuunsa verhoutuneena, rusolaitaisena, muistuttaen
valvomisesta vertynyttä ihmissilmää. Taivaanlaki hehkuu sulan metallin
näköisenä, väräjöiden, vavahdellen, kuin halkeamistaan varoen.
Yönvalo tulvehtii mailla täyttäen tienoon, tunturien laaksot, talojen
pihat ja hautuumaan. Meri lainehtii välkkyen kullassa, leviten
pohjoista kohti silmänkantamattomiin. Luonnossa vallitsee mitä syvin
hiljaisuus: linnut ovat vaienneet, rantalepikot ovat hiljaa, tuuli
on laannut hetkeksi puhaltamasta. Taivas ja maa ottavat tuokion
unosen, lyhyenlyhyen ja keveän — aivankuin seisaaltaan. On se
hetki, jolloin luonnonlait lakkaavat vaikuttamasta: koko luonto on
tuokion suloisessa ajelehtimistilassa. Sellaisena suviyönä tapahtuu
Ruijassa ihmeitä, yhtä suuria ja merkillisiä kuin Vanhan Testamentin
aikaan.

Sellaisena yönä saattaa esimerkiksi Tromssan piispa unohtaa koskaan
piispanristiä kantaneensa — ja yleensä olleensa aikamies sekä
tuntea olevansa poikanen, pieni viisivuotias poikanen. Silloin hän
saattaa osoittaa iloansa esimerkiksi hyppäämällä jänistä Lappean pappilan
valkoisen päärakennuksen ympärillä, yllään vain paita ja
alushousut, seurassaan kirkkoherra Larssen, asessori Ingebritsen,
notaari Linde sekä luonnollisesti professori Krusenholtz ja Abraham Kellonsoittaja
.

Oi sinä ihmeellinen Lapin kesäyö! Sinä teet piispoista pikku poikia
ja pikku pojista piispoja. Sillä eikös kuvitellutkin Lappean pappilan
paimenpoika, Torppa-Antin kymmenvuotias Ingvar olevansa itse Tromssan
piispa, kun hän piispanristi rinnallaan kuulusteli Jebets-mullikkaa,
pappilan puolen vuoden vanhaa nautasonnin vasikkaa.

Piispantarkastuksen päätyttyä istuivat piispanherrat kirkkoherra
Larssenin työhuoneessa, Lappean pappilan itäpäässä, mistä on
suurenmoinen näköala merelle. Siellä he istuivat totia maistellen —
se kuului asiaan, luonnollisesti. Mutta se, mikä heti olisi pistänyt
Lappean pappilan oloihin perehtyneen silmään, oli juomavarojen
vähyys: vain pari kolme ryyppyä mieheen korkeintaan näytti piirongin
syrjällä seisova konjakkikarahvi sisältävän. On vähän vaikea
sanoa, mistä se johtui. Ehkä olisivat professori Krusenholtz ja
Abraham Kellonsoittaja osanneet antaa siihen selityksen. He olivat
näet edellisellä viikolla istuneet melkein jok’ainoa ilta tässä
samassa huoneessa kirkkoherra Larssenin seurassa, tämän vähän väliä
kehoittaessa: ’Otetaan pois, veljet! Mitäpä näistä säästelemään.’ Ne
olivat viimeisiä juomisia, jotka kuuluisa viinamagneetti aikoinaan
oli loihtinut päivänvaloon pappilan ympäristöltä, ja niitä oli
nautittu hautajaistunnelman vallitessa. Minkävuoksi kirkkoherra
Larssen ei ollut tilannut kaupungista uutta, sitä hän ei ollut
vierailleen selittänyt. Hän oli vain viimeisen iltaistunnon päätyttyä
katsellut konjakkikarahvia yöauringon valoa vasten ja sanonut: ’Siinä
on ryyppy hänen kunnianarvoisuudelleen seuralaisineen ja myös meille,
veljet.’ Näin sanottuaan hän oli katsonut professori Krusenholtzia ja
Abraham Kellonsoittajaa kuin mies, joka heittää hyvästit viimeisille
talostaan lähteville hautajaisvieraille, ja kohtaloonsa alistuen
laskenut karahvin piirongille Margareetan kuvan alle.

Mutta tänä piispantarkastuksen jälkeisenä sunnuntai-iltana tapahtui
se ihme, että mieliala kohosi konjakin vähyydestä huolimatta.
Vaikuttiko siihen Lapin salaperäinen kesäyö, vai oliko viininjumala
kätkenyt inspiraation, innoituksen itävän jyväsen erikoisesti
juuri tähän viimeiseen maljaan — piispanmaljaan — sitä ei
jälkimaailma ole pystynyt ratkaisemaan. Tosiasiana kuitenkin pysyy,
että aamupuoleen yötä, jolloin aurinko jo useita tunteja sitten
oli jälleen virkaansa ryhtynyt, valtasi pappilan peräkamarin
vieraat yht’äkkiä voimakas lapsellisen ilon tunne, joka puhkesi
esiin jänishyppyinä viheriällä nurmikolla valkoisen päärakennuksen
ympärillä. Kun tiedämme, että juomavaroja oli vähän, lienee tuo
innoitus kuulunut valoisan kesäyön vaikutuksiin — Lapin ihmeellisen
kesäyön, jolloin voi tapahtua ihmeitä kuten ennen Vanhaan Testamentin
aikaan.

Niin ... niin. Siellä istuivat Lappean pappilan itäpäässä Tromssan
piispa, asessori Ingebriten, notaari Linde sekä vanhat pappilan
kantavieraat, professori Krusenholtz ja Abraham Kellonsoittaja,
puhumattakaan kirkkoherra Larssenista, joka johti puhetta ja
kohotti maljansa piispan kunniaksi. Hän oli niin iloinen, niin
sydämellisen iloinen, etteivät professori Krusenholtz ja Abraham Kellonsoittaja
muistaneet häntä sellaisena nähneensä koko pappilassa
oleskelunsa aikana, — ei edes silloinkaan, kun leivinuuni
oli valmistunut. Niin — kirkkoherra Larssenilla oli syytäkin
olla iloinen, sillä piispa oli lausunut julki tyytyväisyytensä
tarkastuksen johdosta. Olihan saarna onnistunut erinomaisesti,
seurakunta melkein kokonaisuudessaan ollut läsnä ja rippilapset...
niin rippilapsetkin osanneet erinomaisesti, kun otti huomioon
kirkkoherra Larssenin oman opetusjärjestelmän. Niin, niin, kuka
meni lopulta takaamaan, mikä järjestelmä oli paras. Ehkä se, ja
varmasti se, joka antoi parhaat tulokset. Siihen nähden ei Larssenin
järjestelmää voinut moittia: lapset olivat osanneet.

Niin — piispakin oli iloinen — ja hänelläkin oli syytä siihen.
Olihan hän saanut todeta, että merikapteenistakin voi tulla pappi,
vieläpä erinomainen pappi. Sitä hän oikeastaan ei ollut koskaan
epäillytkään. Tähän ainutlaatuiseen tapaukseen hän vain oli
suhtautunut epäillen: että merilaivan kapteeni, joka juoppouden takia
on virkansa menettänyt, pannaan papiksi ... niin, nyt hän oli senkin
ihmeen nähnyt, että se onnistui, onnistui odottamattoman hyvin. Se
riippui henkilöstä, epäilemättä henkilöstä ... ja lahjoista, tietysti.

Piispa oli iloinen toisestakin syystä: olihan Lappeakin nyt tullut
tarkastetuksi, Lappea, jossa hän ei ollut käynyt kymmeneen vuoteen.
Se oli johtunut ennakkoluuloista kirkkoherra Larssenia kohtaan,
vaikka hän tosin näiden kymmenen vuoden kuluessa ei ollut kertaakaan
saanut aihetta muistutuksiin. Virkalähetykset olivat saapuneet
säännöllisesti, vuoroin kirkkoherran, vuoroin hänen rouvansa
kirjoittamina. Mutta ne olivat saapuneet — ja se oli pääasia.

Piispan sydämestä suli tuo kymmenen vuotta kestänyt epäluulo kuin voi
auringonpaisteessa. Siihen vaikutti kamarin peräikkunasta aukeneva
suurenmoinen näköala: meri, Jäämeri — valtavana, välkehtivänä
se levittäysi siinä hänen mietiskelevälle katseelleen kuin
suvaitsevaisuuden suurena symbolina.

Piispa rykäisi ja katsahti kirkkoherra Larsseniin. Hänen sydämessään
läikähti lämmin tunne. Kuka hän oli tuomitsemaan toista ihmistä?
Jumala yksin oli suuri, niinkuin hänen läikähtelevä merensä
tuossa ikkunan alla. Mitä olivat ihmiset? Tomua ja tuhkaa. Mitä
oli oikeastaan hänkään, Tromssan piispa, kultaisesta rististään
huolimatta — rististä, joka painoi täsmälleen 10 3/4 luotia ilman
ketjua? Ei mitään! Hänkin oli vain heikko, erehtyväinen ihminen,
vaikka olikin jumaluusopin ja filosofian tohtori sekä ollut
ensimmäisellä sijalla piispanvaalissa. — Hän rykäisi uudelleen, ja
hänen harmaat silmänsä saivat kostean kiillon. Hän tarttui lasiinsa.

— Terve, Larssen! Sinä olet sentään kelpo mies, niin vanha
haaksirikkojentekijä kuin oletkin. Minä juon sinun maljasi ja
esitän, että kustut minua tästälähtien Didrikiksi.

Kirkkoherra Larssen vastasi tervehdykseen lämpimästi, huomauttaen,
että hänen etunimensä oli jo niin monta kertaa esiintynyt
tuomiokapituliin menneissä papereissa, ettei hänen tarvinnut sitä
sanoa.

Siitä tuli yleinen veljenmaljojen juonti ja kumarteleminen ihan
loppumattomiin. Viimeksi esitti piispa lähempää tuttavuutta Abraham Kellonsoittajallekin
lausuen:

— Sinun nimesi on paikallaan, sillä sinä olet uskon mies senkin
puolesta.

Asessori Ingebritsen huomautti, että piispa oli sitä tietysti myös,
vaikka hänen nimensä olikin vain Didrik. Asessori Ingebritsenillä oli
erikoinen taipumus selittää kaikki vähänkin väärinkäsitystä
synnyttävät sanat.

Mieliala kohosi, kuta myöhäisemmäksi yö kului ja kuta välkkyvämmäksi
Jäämeri kävi. Huoneessa vallitsi tavaton kuumuus, koska ikkunoita ei
käynyt aukipitäminen sääskien vuoksi.

Herrat heittivät senvuoksi takkinsa pois. Ja ihmeellistä! Oli kuin
olisi takki ollut jonkinlaisena esteenä ihmisessä asustavalle
välittömyyden tunteelle. Ainakin nyt tuli näkyviin, että heti kun
istuttiin paitahihasillaan, tultiin herkemmiksi, naiivimmiksi
ja saatettiin innostua sellaisestakin, mikä tavallisissa
oloissa ei juuri kiinnitä huomiota. Puhe johtui kuin itsestään
housunkannattimiin. Piispa valitti, ettei Tromssasta tahtonut
saada oikein kunnollisia housunkannattimia: hänen oli täytynyt
tilata omansa Kristianiasta. Mutta ne olivatkin sitten uljaat
housunkannattimet: soljet niin leveät ja tukevat kuin nuuskarasian
kansi ja keskellä upeileva kirjoitus: For Gentlemen.

Yksikään läsnäolevista ei ollut koskaan nähnyt sellaisia
housunkannattimia, lukuunottamatta professori Krusenholtzia, jolla
itsellään oli kerran ollut sellaiset, joiden solkiin oli painettu
Afganistanin emiirin kuva. Ne olivat kyllä olleet hyvät — jo
vain, mutta sittenkin hän puolestaan piti tuppivyötä parempana.
Mutta nämä piispan olkaimet — ojaa! ne näyttivät kelpaavan.
Professori Krusenholtz tutki niitä asiantuntemuksella ja antoi ne
vierustoverilleen. Ne kulkivat kädestä käteen saaden yleisen
tunnustuksen osakseen. Asessori Ingebritsen aikoi heti tilata
samanlaiset itselleen — jos vain piispa sen salli. Oojah, piispalla
ei ollut mitään sitä vastaan, hän antaisi vielä osoitteenkin. Notaari
Linden olisi tehnyt myös mieli samanlaisia, mutta hän ei uskaltanut
toivomustaan esittää. Asessori Ingebritsen ei ehkä olisi pitänyt
sitä sopivana. Asessorille puhumatta hän taas ei uskaltanut niitä
ostaa, hän ei kuitenkaan saisi pidetyksi niitä salassa. Ingebritsen
näkisi ne saunassa — hän, Linde, kun oli saanut luvan käyttää
asessorin saunaa — he kun tavallisesti aina kylpivät yhdessä.
Linde päätti siis tyytyä kotitekoisiin housunkannattimiinsa. Ne
oli kyllä tehty hänen rouvansa vanhasta alushameesta, jonka hän
kerran oli Kristianiasta tuonut tuliaisiksi, mutta kangas oli
kestävää, ja se oli pääasia. Notaari Linde oli käytännöllinen mies.
— Muilla läsnäolijoilla oli vain tavalliset tuppivyöt, professori
Krusenholtzilla kaikista pisin, hän kun oli tukevin joukosta.

Niin ... niin. Todettiin, että ihmiskunnan kehitys meni eteenpäin. Ei
ollut Aatamilla paratiisissa housunkannattimia ... eikä housujakaan.
Sehän nyt kyllä tiedettiin — näin teologiseurassa olletikin.
Siirryttiin siis aivankuin itsestään keskustelemaan paratiisista ja
ensimmäisistä ihmisistä. Mitähän kieltä he olivat puhuneet? Oliko
veli Didrik, piispa, koskaan tullut sitä ajatelleeksi?

Abraham Kellonsoittaja esitti tämän kysymyksen.

Ei ollut Tromssan piispa tullut sitä kysymystä ajatelleeksi.
Kielimiehetkään eivät olleet siitä mielipidettään julkituoneet. Mitä
Edenin paratiisin paikkaan tuli, oli se yhtä hyvin saattanut sijaita
täällä Lappeassa.

Piispa nauroi kyynelet silmissä, ja toiset nauroivat myös. Mutta
Klemet Larssen teki naurusta äkkiä lopun.

— Kautta pohjoisnavan ja päiväntasaajan! huudahti hän. — Sitä
kysymystä kannattaa vakavasti harkita. Tiedemiehet ovat todistaneet,
että nämä pohjoiset maat ovat kerran kuuluneet kuumaan vyöhykkeeseen.
Sapperment ... vanhat maakerrostumat ja mammutinluut! Totisesti ...
täällä on vallinnut rehevämpi kasvillisuus kuin missään muualla.

Klemet Larssen oli innostunut. Hän mainitsi tunturijärviä, joiden
pohjasta oli nostettu suunnattoman paksuja kantoja ... monta herran
penikulmaa puurajan pohjoispuolella. Selvä todistus siitä, että
Lapissa oli aikoinaan vallinnut lämmin ilmanala.

Keskustelu sai uuden suunnan. Herra ties, mitä Lapissa oli
ennen ollut, ja herra ties, mitä täältä nytkin löytyisi, jos
tutkittaisiin, perusteellisesti tutkittaisiin. Mutta oliko
täällä koskaan toimeenpantu mitään perusteellisempaa tutkimusta.
Joo, kiitos ja kunnia ... saapui insinööri Kristianiasta ...
vuori-insinööri ... lainasi talosta perunakuokan ja painui tunturiin.
Mitä hän sieltä löysi? Kissa! Jonkin kivenmöhkäleen, jossa oli vähän
kuparia ja rautamalmia. Ei mitään muuta. Ei ollut äijällä vehkeitä ...
oikeita vehkeitä. Ja sitten sardiinilaatikot loppuivat ja sääskiä
oli niin turkasen paljon. Ei, hän palasi Kristianiaan ja jätti
hallitukselle kertomuksen. Malmia kyllä oli, mutta matalalta ... niin
säälittävän matalalta ... paksummissa paikoinkaan ei maa malmikerrosten
alla ollut enempää notkolla kuin hevosen selkä. Sen hän tiesi ...
vuori-insinööri, sillä hän oli ammattimies. Ja hän oli kulkenut
tuntureilla ja muutamilla jängillä. Mutta sitä, mitä Lapin vuoret itse
asiassa sisälsivät, hän ei tiennyt, ei aavistanutkaan. Herra varjele!
Eikö täällä olisi malmia ... täällä, missä magneettineula tuli
hullupäiseksi melkein joka tunturissa ja missä ukkonen iski alas,
niin että oli ihan hengenvaara? Hyvät herrat, miksi ei ruvettu
todenteolla kaivamaan esille Lappean rikkauksia? Miksi ei muodostettu
osakeyhtiöitä? Oh, koko Norjan kauppalaivasto saisi laskettaa tänne
jonossa malmia noutamaan.

Mutta sitä ennen pitäisi saada parempi laituri.

— Kyllähän teidän laivasiltanne on hiukan alkuperäinen, lausui
piispa hypistellen rinnallaan riippuvaa kultaista ristiä, jota hän ei
ollut heittänyt pois papinkauhtanan mukana.

Sen myönsi Klemet Larssenkin. Mutta se oli Ruijan edustajan syy
— tämä kun ei Kristianissa tehnyt muuta kuin hankki ostajia
silliapajilleen. Totisesti, Lappea ei hyötynyt siitä hituistakaan.

Politiikka on aina vaarallinen keskustelunaihe ja uhkaa särkeä
suloisen sovinnon. Sen huomasi kirkkoherra Larssenistakin. Hän veti
papintakin yllensä ja ryhtyi selittämään Lapin ja varsinkin Lappean
tarpeita. Hänestä tuntui, että hän piti esitelmää ministeriössä, ja
häntä harmitti, että pääministeri kehtasi kuunnella häntä ylisillään.

Mutta Tromssan piispa huomasi, mikä vaara uhkasi pöytäseuruetta. Hän
ei halunnut kuulla Lapin eikä Lappean tarpeista. Hänestä oli Lappea
maailman kauneimpia paikkoja, ja hän saattoi jo melkein tosissaan
sanoa, että Edenin paratiisi oli kerran sijainnut täällä.

Hän kohotti maljansa ja kääntyen Ruijan edustajan puoleen lausui
juhlallisena:

— Me juomme maljan tulevan Ruijan edustajan Klemet Larssenin
menestykseksi ja pyydämme häntä heittämään papintakin yltään.

Ehdotusta kannatettiin yksimielisesti. Klemet Larssen totteli nauraen
ja kilisti vieraittensa kanssa.

— Ja osoittaakseni, että tottelen korkea-arvoisaa esimiestäni, menen
vielä pitemmälle ja esitän, että heittäisimme päällyshousutkin pois,
sillä täällä on totisesti kuuma kuin saunassa.

Tämäkin ehdotus otettiin mielihyvin vastaan, ja yks’kaks’
hypähtelivät kaikki alusvaatteisillaan.

Mutta Tromssan piispa ei olisi ollut piispa, jollei hän tässäkin
poikamaisuuden pyörteessä olisi pyrkinyt järjestykseen ja kuriin.
Hän jätti piispanristin rinnalleen kuin näkyväiseksi merkiksi,
että hän aikoi vielä pelastua vakavuuden ja arvokkuuden lujalle
kalliopohjalle — pelastua itse ja pelastaa toisetkin.

Oi Tromssan piispa! Sinä et tiennyt, mikä lumous on Lapin kesäyössä.
Sinä et tiennyt, että sillä, joka kerran elämässään sai onnen tuntea
itsensä iloiseksi kuin pieni viisivuotias poikanen, ei saanut olla
ulkonaisia arvomerkkejä.

— Katsokaapa aurinkoa, hyvät herrat, lausui professori Krusenholtz
juhlallisena.

Niin ... niin, aurinko oli jo pari kolme tuntia sitten heittänyt
hunnun kasvoiltaan ja paistoi nyt säteilevän kirkkaana pilvettömältä
yötaivaalta. Jäämeri välkehti hopeassa, laineet lauloivat rantaa
vasten, ja linnut olivat virittäneet virtensä Lapin ihmeellisen
kesäyön ylistykseksi.

Pieni kirkonkylä nukkui vielä. Aurinko paistoi talojen
ristikkopuitteisiin ikkunoihin. Se teki aamukierroksensa pihoilla
tarkastellen jokaista esinettä. Se näki Anders Klemmin kuivumaan
ripustetun hatun halkopinon päällä. Siihen se oli unohtunut
lauantai-illasta. Se näki repeytyneen turpeen kirkonkaton räystäällä.
Siitä oli pappilan Jussi pudonnut alas piispantarkastuksen aikana.
Sen tuuheavillainen turkki pitkine partoineen oli naulattu kuivumaan
pappilan tallin seinään.

Totisesti tämä on lumottu maa, tämä on sadun salaperäinen
seutu. Täällä ei enää arvostella eikä luokitella ihmisiä heidän
yhteiskunnallisen asemansa mukaan. Täällä ei ole piispoja eikä
pappeja, ei professoreita eikä asessoreita. Ne ovat jääneet tuolien
selustoille lepäämään takkien ja kauhtanoiden mukana. Täällä on vain
ihmisiä, joiden povessa läikehtii ilo, jonka ilmaisutavat tosin eivät
sovi tavallisen seuraelämän kaavoihin, mutta niin erinomaisen hyvin
tänne, missä aurinko ajelehtii viikkokaudet näkyvissä ja meri laulaa
alkuvoimaista lauluaan — tahi suru, syvä, suloisenkarvas suru, jolle
luonnonlapset antautuvat rajattomasti, kokonaan ja joka näyttää
heille kuoleman yhtä lumoavan kauniina kuin vihkialttarin.

Sillä eikö tuossa käyskele lukkarin Karen sininen juhlaleninki yllään
kohden merenrantaa, avojaloin, kukkaseppele päässä. Näyttääkö hän
kuolemaan menevältä? Ei, ei ollenkaan. Hän näyttää päinvastoin
paimentytöltä, joka on unohtunut seppelettä sitomaan ja nyt saatuaan
seppeleen valmiiksi rientää karjansa jälkeen saavuttaakseen sen.
Mutta Lappean pikku talot katselevat sangen murheellisina hänen
jälkeensä, sillä ne ovat kuulleet hänen jäähyväissanansa: hän on
päättänyt hukuttaa itsensä, koska Finn-Paulsenin Arnold on hylännyt
hänet. Eikö Klemmin riihen vinoon vääntynyt oviaukko ole kuin
kauhistuneen ihmisen suu, joka tahtoisi huutaa, mutta ei voi. Ja
eikö matalaselkäinen, laudankappaleesta veistetty viirisalkokukko
Finn-Paulsenin navetan päässä kalahtele hiljaa katsellessaan lukkarin
Karenin jälkeen. On kuin sitä puistattaisi vilu: lukkarin Karen on
menossa itseään hukuttamaan, koska Finn-Paulsenin Arnold on hylännyt
hänet.

Lukkarin Karen pysähtyy kummun laelle, jolta näkyvät pienen
kirkonkylän talot. Hän tahtoo vielä kerran nähdä ne, ennenkuin
jatkaa matkaansa. Hän on itkenyt, itkenyt koko eilisen iltapäivän
kirkonmenojen jälkeen, itkenyt yön yhteen menoon. Nyt hän ei enää itke.
Hän on vain kalpea, tavattoman kalpea, ja hänen huulensakin ovat ihan
verettömät. Kuinka saattoi Finn-Paulsenin Arnold hylätä hänet, joka
rakasti niin syvästi ja oli luottanut Arnoldin lupauksiin?

On hyvä, ettei koti enää näy tänne. Sieltä lähtö oli tehnyt
kerrassaan pahaa. Ei tiennyt isä, ei äiti, ei Jens-veli eikä
Aada-sisko mitään. Pian he saisivat tietää ... päivällä ... kun hänet
löydettäisiin merestä Kermikän huipulla sidottu neilikkaseppele
päässä...

Lukkarin Karenilla on enää vain yksi toive: saada istahtaa hetkinen
pappilan kuistissa ”tyttöjen penkillä”, jolla hän rippiluvun
aikana oli istunut toisten kylän tyttöjen kanssa Arnoldin istuessa
vastapäätä ”poikien penkillä”. — Siitä tuntuu nyt kuluneen
kokonainen iäisyys...

Oi kuinka elämä on toivottoman surullista!

Lukkarin Karen luo vielä viimeisen katseen kylään ja Finn-Paulsenin
viirisalkoon. Sitten hän kääntyy. Siinä levittäytyy hänen eteensä
pappilan vainio ja meri, auringonpaisteessa kimalteleva Jäämeri.

Pappilan valkoinen päärakennus vainion takana on ihmeen sievä. Oikein
sydäntä ahdistaa sitä katsellessa.

Kuka on hän, joka seisoo tässä kummun laella katsellen läikkyvää,
juhlallista merta ja pitkää veneriviä sen autiolla rannalla?
Hän on viikinkipäällikön tytär, jonka sulho on sodassa kuollut
ja joka nyt on itsekin menossa kuolemaan ... kukkaseppele
päässä. Sellaisen kauniin kertomuksen on lukkarin Karen kerran
lukenut muutamasta kansakoulunopettajan kertomuskirjasta. Sillä
aikaa kun viikinkipäällikkö Halfdan juhlii voittoa tovereineen,
hiipii päällikön tytär, kaunis ja kalpea Hildegard ulos, juoksee
merenrantaan ja heittäytyy aaltoihin...

Mutta mitä tapahtuu tuolla ... vainion takana olevan pappilan luona,
jota ympäröi viheriä nurmikko?

Nurkan takaa pujahtaa esiin valkopukuinen olento, kaulassa
kimalteleva kultainen risti. Se hyppää kyykkysillään pitkin
seinänvierustaa ... iloisena kuin jänis, joka on lähtenyt
aamuateriaansa etsimään. Sitä seuraa toinen ... kolmas ... neljäs ...
viides ... kuudes ... kaikki valkeita, tummapäisiä olentoja ...
hyppien kyykkysillään rakennuksen seinänviertä pitkin. Viheriällä
nurmikolla, tummaa kivijalkaa vasten ne näyttävät jättiläisolennoilta,
jotka yht’äkkiä ovat nousseet maasta.

Onko se kuningasjänis poikineen, joka on lähtenyt aamuretkelleen ...
sadun salaperäinen suuri kuningasjänis —?

Ei, se on viikinkipäällikkö Halfdan, joka juhlii voittoa
tovereineen ... toisten päälliköiden kanssa ... ja on nyt lähtenyt ulos
hulluttelemaan. Rannalla on heidän laivastonsa, ja miehistö nukkuu
taloissa. Eivät he jaksaneet koko yötä maljojen ääressä viipyä ... ei,
nuo suuren luonnon suuret lapset panevat välillä jänishypyntoimeen:
kuka jaksaa useamman kerran kiertää rakennuksen levähtämättä.
Heistä on niin kaunis tämä aurinkoinen aamu, meri on niin raitis ja
viileä, nurmikenttä rakennuksen ympärillä niin viheriä ja pehmyt,
etteivät he malttaneet enää istua huoneessa vanhoja sankarilauluja
laulamassa, vaan läksivät ulos kilpailemaan, kuka olisi kestävin
jänishypyssä. Johtaja edellä he hyppivät rakennuksen ympäri nauraen
ja ilakoiden kuin vallattomat pojat ... aikamiehet, partasuu-urhot...
Mutta he ovat suuren luonnon suuria lapsia.

Toisella kierroksella pysähtyy johtaja hetkiseksi irroittaakseen
kaulastaan johtajamerkkinsä, suuren, kultaisen ristin. Se on tiellä
leikissä, ja hän laskee sen keittiön rappusille. Seuraava huomaa
tempun ja huutaa jotakin, joka kuulostaa kuin ei olisi lupa pysähtyä.
Johtaja tottelee nauraen ja lähtee hyppäämään edelleen. Mutta jo
kolmannella kierroksella hän pysähtyy, nousee pystyyn ja sanoo
selvällä nykyaikaisnorjalla:

— Hehhee! En minä jaksa enää ... en, vaikka olisi mikä.

Se ei ollutkaan mikään viikinkipäällikkö Halfdan, vaan Tromssan
piispa. Hän oli innostunut hulluttelemaan poikasten lailla ja
huohotti nyt hengästyksissään.

— Hohhoo! Tätäpä olisi saanut olla Kristianian jumaluusopillinen tiedekunta
katsomassa. Kesäleikkiä ... laitumella-oloa. Hei, Larssen,
sopivat sinä keksitkin päättäjäiset tälle piispantarkastukselle!

Seurue kokoontui nauraen ja huohottaen pääportaiden eteen.
Kirkkoherra Larssen oli kiertänyt rakennuksen kuudesti. Hän oli
edellä kaikkia muita. Piispa oli keskeyttänyt jo kolmannella
kierroksella. Toisten ennätys oli viisi täyttä kierrosta.

Sillä välin oli lukkarin Karen tietämättään lähestynyt heitä. Hänestä
oli kaikki näkemänsä ollut kuin unta. Hän oli hetkeksi unohtanut
itsemurha-ajatuksenkin. Jänishyppy pappilan päärakennuksen
ympärillä oli niin omituisesti vanginnut hänen mielensä. Sehän oli
yhtynyt kuin elävä jatko hänen kuumeisiin mielikuviinsa. Mutta nyt hän
heräsi todellisuuteen ja huomasi seisovansa ylisillään olevien herrojen
keskessä. Siinä oli kirkkoherra Larssen ja Tromssan piispa, asessori ja
notaari sekä pappilan vieraat, professori Krusenholtz ja Abraham Kellonsoittaja
. Oh, eikö hän tuntenut tuttuja nimikirjaimia kirkkoherra
Larssenin alushousujen kauluksessa. Nehän olivat hänen neulomiaan, ja
lanka, jonka kirkkoherran rouva oli tuonut, oli ollut niin ilkeän
takkuista. — Hän tahtoi lähteä pois muistaen yht’äkkiä matkansa
tarkoituksen. Mutta kirkkoherra Larssen pidätti häntä kädestä eikä
päästänyt.

— Mikä Karenia vaivaa? Mistä sinä tulet?

Lukkarin Karen katsoi kirkkoherraa kauhistunein silmin. Hyvä Jumala,
eikö tämä tiedä, millä matkalla hän on? Hyvä Jumala, eikö hän tiedä,
että Karen on menossa itseään hukuttamaan Finn-Paulsenin Arnoldin
vuoksi?

— Mikä Karenia vaivaa? Mitä sinulle on tapahtunut, lapsi?

Kirkkoherran ääni soi lempeänä ... yhtä lempeänä kuin kerran rippiluvun
aikana hänen puhuessaan ihmiselämän liukkaista poluista.

Lukkarin Karen purskahti itkuun.

— Tämäpä merkillistä! tässä täytyi olla jotakin.

Nyt rupesi lukkarin Karen puhumaan. Hän kertoi, mitä varten
hän oli liikkeellä, kertoi yöstä Kermikkätunturilla ... kertoi
neilikkaseppeleestä ja Finn-Paulsenin lupauksista. Ja lopuksi hän
vaipui pihanurmikolle polvilleen ja itki katketakseen.

— Kuule, Larssen, sen pojan pitää naida tämä tyttö. Minä määrään sen.

Se oli piispa, joka niin sanoi, ja hänen äänensä soi ankarana.

— Kautta pohjoisnavan ja päiväntasaajan! Kaikkien isäsi lukemien
saarnojen nimessä minä pidän siitä huolen, lausui kirkkoherra Larssen.

— Nouse nyt ylös, lapsi, kirkkoherra Larssen pitää asiastasi kyllä
huolen. — Asessori Ingebritsen saa lähteä tyttöä saattamaan.

Hetken kuluttua tuli asessori Ingebritsen vaatteet yllään ulos.
Lukkarin Karen seurasi häntä.

Kun he olivat hävinneet kummun taa, kääntyi piispa tovereittensa
puoleen ja sanoi:

— Niin, hyvät herrat, ei ole paratiisia, missä ei ole käärmettä. Tuo
vanha historia pitää paikkansa.

Niinpä kyllä. Siihenpä eivät toisetkaan halunneet jatkaa. Tromssan
piispa oli vain tuollaisella pikku nykäisyllä pelastautunut
vakavuuden ja arvokkuuden lujalle kalliopohjalle ... pelastunut itse ja
pelastanut toisetkin.

Pappilan kukko lauloi ’kukkokiekuu!’ ja herrat nousivat vakavina
päärakennuksen portaita.

Hetken kuluttua nukkui Lappean pappilan itäpää vanhurskaan unta,
länsipään noustessa viikon ensimmäistä arkipäivää vastaanottamaan.

Piispanristi

Torppa-Antin Ingvar, Lappean pappilan paimenpoika heräsi. Aurinko
paistoi suoraan sänkyyn, jossa Ingvar-poika makasi. Jalkopäässä,
ihan Ingvarin sängyssä kiini, oli leipomapöytä. Pöydällä oli möhkäle
taikinan jäännöstä viimeisen leipomisen jäljiltä. Se muistutti
Ingvarin mielestä Kermikkätunturia.

Kärpänen kiipesi taikinavuorta ylös. Ingvarin sopi niin mukavasti
sängystään seurata sen liikkeitä. Ei tarvinnut päätäkään nostaa,
saattoi katsoa makuultaan vain. Kärpänen pysähtyi vähän väliä
maistelemaan. Nyt se oli tunturin puolivälissä. Ihme ja kumma!
Taikinavuoressa oli aivan samanlainen tasainen kohta kuin
Kermikkätunturissakin. Kärpänen kuljeskeli edestakaisin tasaista
kohtaa pysähtyen vähän väliä maistelemaan. Se oli Jebets, pappilan
sonnivasikka. Noin sekin kulki edestakaisin nykäisten ruohonkorren
sieltä, toisen täältä. Kärpänen lähti kiipeämään ylemmäs. Nyt se
pysähtyi pienen töyryn partaalle tutkien sitä joka puolelta. Ei
se ei ollut Jebets, se oli renki Nils. Hänkin kiipesi toisinaan
kallionkielekkeelle tasaisen paikan yläpuolelle ja huuteli sieltä:
hei! hei! — Kärpänen nousi yhä ylemmäs. Pikku Ingvarin ajatukset
menivät hetkeksi sekaisin. Ei ... se ei voinut olla Nilskään. Nils
kulki hitaasti ... laahustamalla ... kömpelösti kuin karhu. Kärpänen
taas juoksi. Ei ... se ei ollut Nils ... se oli pikemminkin poro,
suivakka, jonka hän toisinaan oli nähnyt tunturilla juoksentelemassa.
— Kärpänen pääsi taikinavuoren huipulle. Se pyöri siinä hetkisen
edestakaisin ja pyrähti sitten lentoon. Ingvar seurasi sitä
silmillään. Tuolla se lensi auringonpaisteessa ... sen siivet kiilsivät
kuin merimetsolla. Se olikin merimetso, joka liitelee Jäämeren yllä
ohjaten kulkunsa kauas pohjoisessa oleville luodoille...

Ingvar hypähti sängystä kuin ammuttu. Hän oli kuullut ammumista.
Jebets-mullikka ynähteli parressaan, ja hän kun oli unohtunut
loikomaan vallan.

Ingvar sipaisi housut jalkaansa, sieppasi lakkinsa ja lähti ulos.
Pihalla ei liikkunut ketään, ja karjakon kamarin ikkunassakin
oli vielä kaihtimet. Klemmin tuvan savutorvesta nousi savu.
Ingvar muisti, mistä Klemm oli savutorvensa saanut. Se oli ontto
honganrunko, jonka myrsky oli ajanut rantaan viime syksynä. Hän,
Ingvar, oli sen löytänyt ja pitänyt sitä lauttanaan ... kunnes Klemm
oli sen anastanut häneltä savutorvekseen.

Mutta mikäs siellä kiilsi? — Ingvar kipaisi keittiön portaiden
eteen. Jestas, sellainen ihmeellinen kapine! — Aivan samannäköinen
kuin lautamies Hansenin risti hautuumaalla — sellainen, jossa
oli auringonsäteet keskellä, mutta paljon, paljon pienempi — ja
erivärinen: — kultainen, niin kiiltävän kultainen — ja sellaisissa
somissa ketjuissa — niin — varmaankin kultaisissa.

Pikku ei ollut milloinkaan nähnyt mitään niin kaunista.
Kauneinta, mitä hän muisti nähneensä, oli pappilan joulupuun
kultasiipinen enkeli — mutta se kulta oli vain paperia — tämä sitä
vastoin raskasta kuin rauta.

Hän otti ristin käteensä ja tarkasteli sitä joka puolelta. Ja nyt
hänelle valkeni: samanlaisen ristin hän oli nähnyt piispan kaulassa
eilen. Oliko se piispanristi?

Pikku Ingvar mietti, mutta ei päässyt selvyyteen. Minkä vuoksi olisi
piispa heittänyt ristinsä keittiön portaille? Sitä ei Ingvar voinut
käsittää. Piispahan nukkui vieraskamarissa ja hänellä oli ristinsä
siellä ... yöpöydällä. Niinhän oli sisäkkö Anna muistellut. Ei — tämä
ei voinut olla piispanristi.

Yht’äkkiä kirkastuivat pikku Ingvarin kasvot: ristin oli enkeli
pudottanut hänelle taivaasta. Hänenhän oli tehnytkin mieli sellaista,
hän muisti sen nyt. Taivaassa tiedettiin, mitä ihmiset ajattelivat
— ja sitten pudotettiin. Kun Klemmin Anetti oli ajatellut pikkuista
lasta, niin jopahan oli pudotettu muutamana aamuna Klemmin
perunamaalle sellainen pikkuinen, parkuva käärö. Kyllä taivaassa
tiedettiin, mitä ihmiset ajattelivat, ja sitten pudotettiin.

Pikku oli nyt aivan varma, että risti oli pudotettu hänelle.
Hän pani sen visusti taskuunsa ja käveli navettaan.

Siellä seisoi pappilan karja parsissaan. Vasikkakarsinasta näkyi
leveäotsainen sonnivasikan pää ja kaksi tylppää sarvenalkua. Se oli
Jebets, Ingvarin lemmikki.

Ingvar meni karsinan luo ja kyhnytteli vasikan otsaa.

— Eipä Jebets tiedä, mitä Ingvarilla on? Enkeli on pudottanut
Ingvarille kultaisen ristin, samanlaisen kuin piispalla. Mitähän se
enkeli Jebetsille pudottaa? Mitähän, mitä ... mitähän se enkeli todella
Jebetsille pudottaa? Kultaiset sarvet ... koreat, kultaiset sarvet,
pikku Jebets, puheli Ingvar vasikalle.

Hän otti esille aarteensa, mutta kuuli samassa askeleita: sieltä
tuli Lypsy-Mari. Hän pisti ristin nopeasti taskuunsa. Lypsy-Mari
saattaisi sen ottaa, niinkuin oli kerran ottanut Ingvarin löytämän
hakaneulan.

Aivan oikein, Lypsy-Mari sieltä tulla kolisteli rainta kädessä.

— Jaha, jokos se minun isäntärenkini on noussut?

Pikku Ingvaria ujostutti aina, kun Lypsy-Mari puhutteli häntä
isäntärengikseen. Hän oli kuullut, että Mari ”tykkäsi” Nilsistä, ja
häntä ujostutti niin kauheasti.

— En minä ole isäntärenki, sanoi hän painaen päänsä kallelleen ja
hypistellen ainoata housunkannatintaan.

— Vai et ole. Kuulehan, joko se Nilsin könttyrä on noussut?

Ne olivat niitä Lypsy-Marin lempinimiä. Mutta pikku Ingvar tiesi,
että Mari tykkäsi Nilsistä, vaikka hän nimittelikin tätä milloin
miksikin. Hän vastasi rauhallisesti:

— Nukkui se vielä ... Nils.

— Semmoinen unikeko! Ja toisten pitää heilua vain jo aamuviideltä.

Mari potkaisi jakkaran lehmän kupeelle ja rupesi lypsämään. Se kävi
reippaasti, tosin vähän kovakouraisesti, niin että lehmät pakkasivat
potkimaan. Mutta silloin läjäytti Lypsy-Mari niitä lautasille, niin
että navetta helähti.

Ingvarin olisi kovin tehnyt mieli näyttää Lypsy-Marille ristiä, mutta
hän ei uskaltanut. Mari olisi varmasti tahtonut ketjut, eikä hän
raskinut niitä antaa. Hän piti siis aarteensa salassa.

Pian oli karja lypsetty. Lypsy-Mari irroitti lehmät kytkyistä,
potkaisi navetan oven auki ja ojentaen Ingvarille kepin navetan
nurkasta hihkaisi:

— Hei, piispa, astu virkaasi! Siinä on sinulle seurakunta.

Ingvar otti keppinsä ja työntyi kujalle karjansa perään. Hei vain,
nyt hän oli miestäpoikaa! Ulos kujasta vain joka sorkka ja suoraan
tutuille laitumille!

Navetan ovelta huusi Lypsy-Mari hänelle jotakin.

— Ethän sinä, poika, eväättä mene. Siellä on eväsreppu keittiössä.

Pikku kipaisi keittiöön. Kultavitjat helisivät taskussa. Hän
sai reppunsa ja juoksi karjansa jälkeen.

Hän oli iloinen. Nyt hän sai taas koko päivän olla yksin, ja hän oli
mielellään yksin. Hän ajaisi lehmät Jerusaleminjängän laitaan. Siellä
kasvoi heinää jängän laiteilla. Siellä pysyisi karja yhdessä kohden
ja hänelle jäisi aikaa leikkeihin.

Samassa muisti pikku Ingvar ristin. Hän otti sen varovasti esille.
Kas, kuinka se kimalteli kauniisti! Pikku Ingvar ripusti ristin
kaulaansa ja oli samassa Tromssan piispa.

Ketju oli hiukan liian pitkä: risti ulottui melkein polviin. Mutta
pikku Ingvar ei siitä välittänyt. Hän oli piispa, eivätkä piispat
välittäneet pikkuasioista. Niin oli renki Nils sanonut.

Hei vain, hän oli piispa — ja nuo tuossa, lehmät, olivat pappeja!
Hän veisi ne ”Konsestooriin”. Se oli sellainen ... piispan talon nimi.
Sinne oli renki Nils sanonut kirkkoherrankin vietävän, jollei tämä
lopettaisi juontiaan.

Jebets-mullikka yritti tiepuoleen, mutta pikku Ingvar ohjasi sen
takaisin tielle. Vai sinne ... saraheinää syömään! Ei, Konsestoorissa,
Jerusaleminjängän laidassa oli oikeata ruohoa. Sinne kaikki papit!

Hei vain — hän oli piispa, joka paimensi pappeja! Heluna tuolla
edellä oli rovasti, joka kerran oli käynyt Lappeassa kirkkoherran
vieraana. Se oli ollut suuri, isovatsainen mies, ja äänikin niin
römeä kuin Klemmin torvessa.

Niin ... niin. Kunpa jaksaisi kerran puhaltaa niin voimakkaasti, että
saisi äänen Klemmin torvesta. Hän oli kyllä koettanut, mutta ei
saanut vielä. Klemmin Jouni sai jo ... mutta hän olikin mikkelistä
kahdennellatoista...

Mutta — mitäpä siitä, jollei saanutkaan ääntä Klemmin torvesta.
Veisata hän kyllä osasi. Ja piispat ... nehän eivät soittaneetkaan
torvea, vaan veisasivat.

Pikku Ingvarilla oli omatekoinen virsi. Hän oli sepittänyt sen kerran
viime syksynä, kun karja märehti Jerusaleminjängän laidassa. Siinä
puhuttiin enkeleistä ja hilloista.

Jerusaleminjängällä
enkelit hilloja poimii.
Tuokaapa enkelit mullekin
Jerusaleminjängältä
hilloja ropposella...

Sellainen se oli hänen virtensä. Hän lauloi sitä omatekoisella
sävelellä, ja se oli hänen mielestään niin tavattoman kaunis. Ihan
sitä veisasi kuin kirkossa:

... hiil-loo-jaa roop-poo-seel-laa.

Se oli melkein samanlainen kuin kirkkoherra Larssenin saarnavirsi,
jonka lukkari Gunnar vetäisi niin juhlavasti, että Lindnäsin Mari
melkein joka kerta itki sitä kuunnellessaan.

Mutta voi sentään, mikä otus se Jebets oli! Nytkin puski Helunan
kanssa ja salpasi toisilta tien.

— Jebets, senkin pässi! Etkö sinä...? Pirkules, aiotko puskea?

Ingvar hotaisi vasikkaa päähän. Siinä touhussa sotkeutui piispanristi
hänen jalkainsa väliin. Hän kompastui ja kaatui kyljelleen.

Jebets jäi katsomaan häntä tyhmännäköisenä. Sitten se heitti päätänsä
ja laukkasi häntä suorana toisten jälkeen.

Pikku Ingvar kömpi pystyyn. Hänen poskensa hehkuivat. Hän katseli
molemmin puolin tietä kuin nähdäkseen, olisiko kukaan kuullut.

Hyvä isä sentään! Hän oli kironnut, kironnut juuri samalla tavalla
kuin teki renki Nilskin silloin, kun ei saanut kuolaimia Ruskon
suuhun.

Eivät kai piispat saaneet kirota?

Eivät varmaankaan. Taivaassa kyllä kuultiin. Niin oli Lindnäsin Mari
sanonut. Siellä kuultiin aivan yhtä hyvin kuin tiedettiinkin mitä
ihmiset ajattelivat. Ja varmaan siellä itkettiinkin, kun piispat
kirosivat.

Ei ... nyt hän ei kiroaisi koskaan ... ei niin kauan kuin olisi
piispana ... eikä sen jälkeenkään!

Pikku Ingvar oli sentään hyvilläänkin. Nyt tiedettiin taivaassa, mitä
hän oli ajatellut, ja nyt ei häntä rangaistaisi.

Mutta olipa sääskiä, oli totisesti! Niinkuin pilveä! Ja paarmoja!
Kävi sellainen surina että oikein. Paarmat hyökkäsivät lehmien
kimppuun, jotka siitä äityneinä lähtivät laukkaamaan. Ingvar taittoi
lepikosta lepänoksan ja rupesi sillä huiskimaan.

Ei, hän ei saattanutkaan ajaa lehmiä Jerusaleminjängän laitaan.
Siellä ei karja saisi yhtään rauhaa syöpäläisiltä. Hän ajaisi ne
Kermikkätunturiin. Se oli lähempänä, ja siellä tuntui aina tuuli
jonkin verran.

Pikku Ingvar muutti suuntaa. Hän poikkesi oikeaan ja tuli hetken
päästä polkutielle. Sieltä päästiin Kermikkätunturin kuruun ja niin
nousemaan ylätasangolle tunturin juurelle.

Ollapa niin monta jalkaa lehmällä kuin kärpäsellä. Kävisi matka
paljon joutuisammin. Ja voidapa kulkea aina suoraan ... selkä maahankin
päin ... niinkuin kärpänen. Se olisi jotakin.

Pikku Ingvar asteli karjan perässä ja katseli kaulassaan riippuvaa
ristiä. Ajatella, että hänellä oli samanlainen risti kuin Tromssan
piispalla! Kotona pappilan pirtissä hän ripustaisi sen seinäkellon
alle eikä siihen saisi koskea kukaan. Eikä hän lainaisi sitä
velimiehille eikä Klemmin Jounille. Puhaltakoon torvea, kun kerran
äänenkin sai... Hänellä oli kultainen risti.

Isona hän tekisi ketjuista kellonperät ja panisi ristin riippumaan
niihin. Se olisikin toista! Silloin hänen vasta sopisi pitää takkia
auki, niinkuin Finn-Paulsenin Arnoldkin piti. Eikä Arnoldilla ollut
kellonperissä muuta kuin karhun hammas.

Huhuu! Jopa tultiin Kermikkäkuruun. Täällä niitä kukkia kasvoi:
kurjenpolvia, leiniköitä ja juhannuskukkia, joukossa kissankelloja
ja valeriaanoja. Pikku Ingvar vaelsi ylpeänä kuin kuningas kukkien
keskitse. Hän kuvitteli tulevansa kylään, joka oli kokoontunut
piispaa vastaanottamaan. Kas niin ... hatut päästä pois vain!... ’Hyvää
päivää, hyvää päivää!’... ’Jumalan terve, Jumalan terve!’... Niin —
tässä se piispa nyt kulkee, hyvät ystävät. ’Jaha, jaha ... siellä on
Kriston-Simu, kulkukauppias.’ ’Milloin Kristo on kyläään tullut?’
’Onko Kristolla housunkannattimia?’ ’Onko ... on ... no, sepä hyvä.’
’Tromssan piispa ostaa, sillä hänellä ei ole kuin puolikas, joka
ulottuu yli rinnan ja selän’...

Ingvar oli pysähtynyt pitämään puhetta pitkälle, punapäiselle
ohdakkeelle.

Huhuu! Olipa kukkia Kermikkäkurussa, kukkia kaikille Lappean
pikkutytöille seppeleiksi. Mutta Tromssan piispa ei nyt viitsinyt
ruveta niitä sitomaan, vaikka hän kyllä osasi ja tiesi, kuka sellaisen
mielellään olisi ottanut. Ehkä takaisintullessa illalla...

Lehmät nousevat loivaa tunturinrinnettä ylös. Ohoo, jopa ollaankin
perillä kohta. Ja täällä rupeaa tuntumaan tuuli ja täältä rupeaa
kohta näkymään kirkonkylä.

Pikku kiipesi perässä. Hei vain, kohta oltiin perillä!
Nyt ... nyt ... hei! Siellä näkyi kirkko ja pappila ... ja pitkä
venerivi rannalla. Pappilan pihalla kulki ihmisiä edestakaisin. —
Hakivat jotakin ... mitä lienevät hakeneet.

Pikku Ingvar otti eväsreppunsa esille ja rupesi syömään. Mitähän
se Liise nyt oli pannut? Se Liise pisti toisinaan pannukakunkin
kappaleen reppuun. Olipa kerran ollut kolme korppuakin. Se Liise oli
hyvä ... vaikka olikin toisinaan hermostunut ja tuiski ja räiski...
Hän, Ingvar, kantoikin Liiselle ahkerasti puita eikä koskaan laulanut
ryöttiä, vaikka renki Nils käski. Sellaisiakin hän oli oppinut,
niinkuin esimerkiksi:

Aukaise sinä plikka sinun luhtisi oo-vi...

Mutta ne olivat ryöttiä sellaiset laulut eikä hän ruvennut sellaisia
laulamaan, huihai! Eikä se sopinut piispalle... Tromssan piispalle.

Pikku Ingvarilla oli suu täynnä voileipää. Hei vain, täällä istui
Tromssan piispa pappeineen Konsestoorissa ja söi. Ja olipa hänellä
oikein piispaneväät: kuoripäällisiä perunoita ja merisilliä sekä
leipää ... tietysti leipää. Voita ei Liise ollut muistanut mukaan
pannakaan. Mutta mitäpä siitä ... eivät piispat voita syöneetkään.
Se oli heistä liian jokapäiväistä. Piispat söivät kuoripäällisiä
perunoita ja merisilliä ... ja leipää ilman voita. Eivätkä he
tarvinneet haarukoita eikä lautasia, ei, he olivat paljon kätevämpiä:
he söivät hyppysistään ja nuolaisivat taitavasti sillinrasvan
sormenpäistään.

Mutta nyt kinkereitä pitämään! Ei saanut koko päivää syöntiin
tuhlata. Hei, nyt alkoivat piispankinkerit Kermikkätunturissa ja
luetettavia oli kaikkiaan kahdeksan täyttä ja kaksi rippilukuun
pyrkivää.

Pikku Ingvar kokosi eväät laukkuunsa ja hyppäsi pystyyn. Kinkerikunta
oli huudettava numeroittain. Niin teki kirkkoherra Larssenkin Klaavu aina.
’Heinätorppa, numero viisi!’ ’Oliko ketään Heinätorpasta?’ ’Jaa,
jaa ... Lööres, vanha kansimies Tokkimukselta.’ ’Monestiko
purjehdit tasaajan yli, vanha Lööres?’ ’Vai viisikymmentä kertaa...’
’Mutta eiväthän ne nämä kuulu kinkereihin ... se kun se meillä
vanhoilla merikarhuilla tahtoo aina riipaista...’ ’Mitä merkitse
tällainen kastaminen?... Niinhän se ... niinhän se ... suunnilleen ...
”vanha ihminen” jäi pois, Lööres ... katsopa, se ”vanha ihminen”, joka
meissä rikeeraa...’ ’Mutta eihän se vanha ole enää nuori ... niin,
niin.’

Pikku Ingvar kääntyi vanhan, notkoselkäisen lehmän puoleen. Se oli
Jakkerkukka, kuusitoista kertaa kantanut, mutta silti miltei paras
lypsäjä koko laumassa. Hän ojensi sauvansa Vakkerkukkaa kohti ja
jatkoi:

— Minkätähden sinut kristityksi kutsutaan? Eikö Maareta-muori
muista? Eipä taida Maareta-muori enää nähdä kirjaa viljoa... Vai
huonot ovat lasit ... huonotpa näkyvät olevan. Eikö Kriston-Simu enää
pidä laseja kaupan?... Luehan nyt sentään jotakin ... ’kaikille
yhteisesti’... Kas niin ... kas niin ... meneskenteleehän se vielä.
’Tämä on laki ja profeetat.’

Pikku Ingvar heilautti keppiään kuin vahvistukseksi viimeisille
sanoilleen ja kääntyi Jebetsin puoleen:

— Jaha ... sinä pyrit rippikouluun. Mikä se olikaan nimi?...
Jebets? ... vai Jebets ... sehän on kaunis nimi. Ja kenen sinä olitkaan
poikia?... Jaa, jaa ... vai sen poikia ... kylläpä isäsi tunsin.
Menevätkö ne pikkuprofeetat? Kas niin ... annahan luistaa... ’Se
Fannia hakkaa Sakaria Malakia’... Onpa se historia päässä. Tulehan
syksyllä pappilaan ... mutta tuo otsatukka pitää leikata pois.

Hyvinhän ne kinkerit luistivat. Pikku Ingvar oli iloinen. Häntä oikein
nauratti: — Jebets oli kuunnellut kuin mikäkin metsäperäläinen, silmät
tyhminä päässä. Se oli sellainen jukuripää se Jebets, ettei se ensi
kerralla päässyt. Sai käydä yhtä kuin Hattu-Jouni.

Huhuu! Olipa täällä hauska! Aurinko paistoi niin lämpimästi. Se oli
polttanut kuumaksi laakakivenkin, jolta Ingvar piti saarnojaan. Ihan
poltteli jalkapohjia. — Mutta kuulutuksen hän ainakin luki:

— Nyt kun lähtee tamppi,[1]
siinä Ruusenkamppi,
matkaa Hammerfestiin,
sieltä Puutapestiin
kirkkoviinin noutoon,
nyt kun aikaa joutoon
herra Ruusenkampill’ hyvää on.
Rippipyhä siksi
ensi mikkeliksi
siirtyy Lappeassa,
jollei palaamassa
herra Ruusenkamp vain ennen oo.

[1] Tamppi, norj. damp (lyhennys sanasta
dampbaad) = höyrylaiva.

Hei, siinä se oli kuulutus kirkkoviinistä ja herra Ruusenkampista,
joka kerran lähti muka Budapestiin ja houkutteli kirkkoväärtiltä
rahoja — muka kirkkoviinin ostoon, mutta jäikin sille tielle koko
mies. Siitä oli joku velikulta tehnyt runon, jota kylän poikaset
toisinaan hokivat. Pikku Ingvar muisti paljon kertomuksia herra
Ruusnkampista, joka oli ollut niin hienon ja ylhäisen näköinen
ja kulkenut valkoisessa kaulahuivissa arkenakin, mutta sellainen
veijari, ettei toista koko Ruijassa. Matkusteli milloin amtmannina,
milloin vuori-insinöörinä, milloin minäkin, ja petkutti rahat
yksinkertaisilta tunturi-ihmisiltä. Oli istunut Trondhjemissakin
muutaman kerran, mutta palannut sieltä aina yhtä hienona ja yhtä
hymyilevänä Lappeaan, missä oli milloin nimismiehen, milloin
kauppiaan palveluksessa — toisin vuoroin kirjoituspulpetin
takana, toisin vuoroin makasiinissa jauhoja punnitsemassa —
viimeksimainitussa toimessakin valkoinen kaulaliina kaulassa
ja hansikkaat kädessä. Kunnes oli muutamana päivänä kertonut
kirkkoväärtille lähtevänsä Budapestiin ja saanut tältä rahoja
kirkkoviinin ostoa varten ja niin hävinnyt.

Huhuu. Kylläpä oli hauskaa. Aurinko paistoi niin raukaisevasti, että
ihan uuvutti. Pikku haukotteli ja katseli ympärilleen. Siellä
hääri yhä ihmisiä pappilan pihalla. Nyt niitä oli piha ihan mustana.
— Mikähän kokous siellä oli? Hohoooi...

Lehmät olivat asettuneet märehtimään. Ingvar laskeusi kiveltä alas
ja heittäytyi pitkäkseen sen varjoon asettaen piispanristin vatsansa
päälle. Taivaalla purjehti yksinäinen, vaalea pilvenhattara. Pikku
Ingvar katseli sitä. Se oli kuin maantien pölyä... Siellä ajeli enkeli
kyydillä pitkin Linnunrataa kotiinsa. Hän palasi maan päältä, jossa oli
käynyt Jumalan asioilla... Se oli sama enkeli, joka oli pudottanut
ristinkin... Nyt se pysäytti ja katseli alas.

Pikku Ingvar pullisti vatsaansa: enkeli sai nähdä, että hänellä oli
risti tallessa.

Hei, taas ajoivat. Taivaan maantie pölisi, kyytipoika löi hevosta
selkään, enkelillä oli kiire... Sen piti joutua taivaaseen ennen
piispantarkastusta...

Pikku Ingvarin silmät painuivat umpeen. Hän näki unta:

Taivaan maantietä ajoi enkeli ja hän, Ingvar, istui enkelin vieressä
piispanristi kaulassa. Takana istui kyytipoika, joka muistutti niin
ihmeen paljon Klemmin Jounia, mutta ei kuitenkaan ollut Jouni.
Hänellä oli pitkä, valkoinen mekko päällä ja lapinlakki päässä. Ja
hän hymyili Ingvarille joka kerta, kun tämä katsoi taaksensa. Nyt
tunsi Ingvarkin hänet: se oli Patriksenin Niila, joka oli hukkunut
kaksi vuotta sitten. Hänen olisi tehnyt niin kovin mieli puhutella
Niilaa, mutta ei uskaltanut enkelin vuoksi.

Mentiin huimaavaa vauhtia. Pilvet pöllähtivät tien molemmin puolin
kuin vakaiset savupatsaat. Virstantolpat ihan vilahtelivat.
Hevosella, joka muistutti pappilan Ruskoa, oli siivet selässä. Se
hirnui ja laukkasi niin, että Ingvar oli pelosta pyörtyä. Mutta —
nyt tultiin kievariin. Kievarin isäntä tuli pihalle vastaan. Hän oli
vanha, harmaapartainen mies, yllään samanlainen valkoinen mekko kuin
Niilallakin. Hän kumarsi enkelille, ja samassa Ingvar tunsi hänet: se
oli Peterin Pekka, joka ennen oli pitänyt kievaria Lappeassa.

Pekkakin tunsi Ingvarin. Hän hymyili ja tuli antamaan kättä.

— Vai täällä se Ingvar matkustaa. Niin, sinustahan on tullutkin
piispa, ja nyt on meilläkin kerran piispantarkastus.

Ja Pekka-vaari hymyili niin, että Ingvarin tuli hyvä olla.

— Mikäs se täällä on kievaria pitäessä, kun on tällaiset hevoset...
Näillä pääsee, kun näillä on siivet. Ja matkustavaiset ovat kaikki
siivoja, niin tavattoman siivoja ja hiljaisia.

Siinä tuli kyydin vaihdos. Patriksenin Niila jäi kievariin, ja
Peterin Pekka lähti itse kuskaamaan enkeliä ja Ingvaria. Nyt ei
Ingvar enää malttanut vaieta. Peterin Pekan läsnäolo rauhoitti häntä
niin erinomaisesti. Hän kääntyi Niilan puoleen ja kysyi:

— Mitenkäs täällä menee, Niila?

Niila hymyili samalla tavalla kuin Pekka-vaarikin ja näytti suurta
kultarahaa.

— Tällaisia juomarahoja, sanoi hän vain.

Hei, sitä lähdettiin taas! Peterin Pekka löi hevosta selkään. Sinne
jäi kievari ja Patriksenin Niila juomarahoineen. Pekan hevonen oli
vielä parempi menemään kuin äskeinen. Se hyppi pilvien läpi sieraimet
renkaina ja kiesit heiluivat kuin laiva. Mutta nyt alkoi jyrkkä
ylämäki, joka johti niin tavattoman korkealle, että ihan silmiä
huikaisi, kun sinne ylös katsoi. Hevonenkin alkoi kulkea käymäjalkaa,
ja Peterin Pekka sai aikaa jutteluun:

— Jaa, jaa ... vai että sinä, Ingvar, tulit meille piispantarkastusta
pitämään. No ... täällä ovat nyt kaikki hyviä lukijoita ... niin että
mikäpäs se siinä... Eihän tänne ruunankummeja huolita ... huihai.

Ingvar meni ihan kylmäksi. Hänenkö piti taivaan ihmisiä luettaa? —
Hän kääntyi Pekan puoleen ja kysyi:

— Pitääkö minun Jumalaakin luettaa?

Pekka hymyili omituista taivaallista hymyään:

— Tietysti ... vai miten se nyt oikeastaan on? Pekka kääntyi
kunnioittavasti enkelin puoleen.

— No ei sitä nyt taida sentään tarvita, vastasi tämä hiukan
kärsimättömästi.

Pikku Ingvar katsoi silloin sivulleen ja hän ihan jähmettyi: enkeli,
joka istui hänen vieressään, olikin Ruusenkamp.

Pikku tuli tavaton hätä, hän ihan vapisi. Miten oli
Ruusenkamp tänne päässyt? Hän tarkasti vierustoveriaan lähemmin.
Aivan oikein: valkoisen viitan alta näkyi kulunut hännystakki, ja
kaulassa oli nuhraantunut, valkoinen kaulaliina.

Pikku Ingvar ei tiennyt, mitä hän olisi tehnyt. Hän oli varma,
että Ruusenkamp oli vetänyt nenästä näitä taivaan esikartanon
asukkaita niinkuin ennen maan ihmisiä. Ja nyt hän oli pyrkimässä
taivaaseen. Pikku Ingvar oli niin hätääntynyt, että sydän ihan
pakkasi pysähtymään. Ei, Ruusenkamp ei pääsisi perille. Hän, pikku
Ingvar, kyllä pitäisi siitä huolen. Jos hänen ei onnistuisi vihjaista
Peterin Pekalle, kuka hänen kyydittävänsä oikein oli, sanoisi hän
sen Jumalalle taivaan portilla. Sanoisi, ihan varmaan sanoisi!
Kertoisi, kuinka Ruusenkamp oli petkuttanut kirkkoväärtiltä rahat
ja aikonut muka mennä Budapestiin kirkkoviiniä noutamaan, ja kuinka
kirkkoväärti oli surrut itsensä harmaaksi, koska köyhän seurakunnan
rahat joutuivat veijarin taskuun. Siellä ... taivaan portilla joutuisi
Ruusenkamp kiinni. Häneltä otettaisiin rahat pois ... ja hän, pikku
Ingvar, toisi ne tullessaan kirkkoväärtille takaisin...

Tuli vastaan veräjä. Peterin Pekka laskeutui kärryistä mennäkseen
veräjää aukaisemaan. Silloin kääntyi Ruusenkamp Ingvarin puoleen ja
katsoi tätä hirveän vihaisesti silmiin.

— Muistakin olla kertomatta, kuka minä olen.

Pikku Ingvar vääntelehti hänen katseensa edessä. Häntä pelotti niin
tavattomasti. Mutta samassa hän muisti, minne oltiin menossa, ja
hän vastasi rohkeasti:

— Minä kerron, että sinä veit Lappean viinirahat!

Silloin julmistui herra Ruusenkamp. Hän tarttui Ingvaria käsipuolesta
ja puristi niin, että ihan huuto oli päästä ... puristi ja rupesi
pudistelemaan niin, ettei hän olisi enää ääntä saanutkaan ... ja huusi:

— Kukas sinulle piispanristin antoi?

Pikku Ingvar kavahti istumaan. Hänen edessään seisoi ihmisiä, joita
hän ei tuntenut. Joku oli polvillaan hänen vieressään ja piteli
käsivarresta kiinni. Hän luuli Jumalan lähettäneen hänelle apua ja
puhkesi itkemään:

— Älkää päästäkö Ruusenkamppia... Hän petkutti Lappean viinirahat.

— Mitä ... sehän hourii koko poika.

Nyt vasta sai Ingvar oikein silmänsä auki. Hänen ympärillään seisoi
suuri joukko ihmisiä. Siinä oli kirkkoherran rouva, nimismies,
molemmat piispanherrat, Anders Klemm, renki Nils ja paljon, paljon
kylän väkeä. Kirkkoherra Larssen oli polvillaan hänen vieressään ja
näytti tuimalta:

— Kukas sinulle piispanristin antoi?

Ingvar rupesi ääneensä itkemään. Nyt hän ymmärsi, että äskeinen oli
ollut vain unta ja että ihmiset pappilan pihalla olivat hakeneet
piisparistiä. Hän nyyhkytti:

— En minä tiennyt ... kun se oli keittiön portailla...

— Jaa, mutta miks’et tuonut sitä sisälle?

— En minä tiennyt, että se oli piispanristi.

— Ei pidä torua poikaa, huomautti asessori Ingenbritsen. — Hän on
löytänyt sen ja lapsellisuudessaan ottanut mukaansa.

Kirkkoherra Larssen tyyntyi. Hän ei ollut vielä koskaan elämässään
joutunut niin kiusalliseen asemaan: Tromssan piispan risti oli hävinnyt
kuin tina tuhkaan. Hän muisti, että se oli jäänyt keittiön portaille
heidän hyppiessään rakennuksen ympäri, ja piispa muisti sen myös.
Mutta mikä hirveä isku, kun ristiä ei aamulla löydetty mistään.
Eikä kukaan muu ollut liikkunut pihalla kuin Lypsy-Mari. Hänet oli
otettu lujille, mutta mitäs se oli auttanut. Lypsy-Mari oli itkeä
jollottanut, ettei hän piispanrististä välittänyt, — ’parempi,
kun kerran olisi saanut oikein kunnolliset kihlat’. — Mitä tehdä?
Ristiä oli haettu koko kylän väellä ... haettu pihat, haettu vainot,
pidetty kotitarkastuskin parissa mökissä ... kaikki turhaan. Silloin
oli Lypsy-Mari huomauttanut, että jospa Ingvar olisi ristin löytänyt
ja pistänyt taskuunsa, — tämä kun oli ollut navetassa jo silloin,
kun hän, Mari, oli sinne tullut. Koko hakujoukko suoraan
Kermikkätunturille ja — siellä nukkui poika kaikessa rauhassa ison
kiven katveessa, piispanristi vatsansa päällä. Kautta pohjoisnavan
ja päiväntasaajan, kaikkea sitä tapahtuukin!

Abraham Kellonsoittajan joulusaarna

Lapsi on ihmeellinen olento. Sen maailmaantulo saa suuria aikaan.

Se saa ihmiset muuttamaan elämäntapojaan, joihin he jo ovat kasvaneet
kiinni pitkien vuosien varrella. Se saa luopumaan tottumuksista —
rakkaista, lihaksi ja vereksi muuttuneista tottumuksista.

Ja jos lapsi sattuu syntymään jouluna ja vielä päällepäätteeksi
pappilaan, voi sen maailmaantulo merkitä kerrassaan suurenmoisia
muutoksia talon elämässä ja tavoissa.

Voi käydä niin, että papilta on jäänyt joulusaarna pitämättä
väkijuomien vuoksi. Se ei ehkä ollut tapahtunut usein, mutta tuona
se teki entistä surullisemman vaikutuksen. Pappi oli
jouluaamuna palannut kaupungista juovuksissa, mennyt kamariinsa ja
ruvennut siellä jatkamaan tyhjentäen maljan toisensa jälkeen —
yksinään ja pitänyt lopuksi hautajaispuheita kamarinsa huonekaluille.
Ne olivat hänen mielestään olleet laivoja, joilla hän kerran oli
purjehtinut, ja ne olivat menneet pohjaan kaikki. Mutta sinä
joulupyhänä syntyi taloon lapsi, pieni, itkevä lapsi. Se sai
muutoksen aikaan. Pappi kuuli lapsen itkun omaan huoneeseensa, ja
hänen humaltuneissa aivoissaan muuttui tuo itku hätähuudoksi hänen
haaksirikkoon joutuneen elämänsä vuoksi. Siitä joulusta alkaen ei
pappi enää milloinkaan laiminlyö pyhän virkansa velvollisuuksia
väkijuomien vuoksi — ei vaikkapa hän sattuisi olemaan itse Lappean
pappi Klemet Larssen. Hän hoitaa virkansa nuhteettomasti siitä lähtien,
ja siitä hän saa kiittää pikkuista poikaa, joka syntyi joulupäivänä
Lappean. Mutta täysin raitista hänestä ei silti vielä tule,
ei, — muuten hän ei olisikaan Klemet Larssen, entinen merilaivan
kapteeni. Ei, hän ottaa kyllä ryypyn vielä senkin joulun jälkeen,
mutta taidolla, suurella taidolla.

Niin — lapsi on ihmeellinen olento, varsinkin jouluna syntynyt.
Paljon se saa aikaan, sillä sen valta on suuri. Joulusaarnan
keskeytyksen Lappean kirkossa se saa lukea saavutustensa joukkoon —
jo ennen syntymäänsä, sillä saarnaa sattui pitämään itse papin rouva,
entinen Bergenin piispan tytär. Ja Abraham Kellonsoittaja saa kiittää
lasta siitä, että hänkin kerran sai näyttää papillisia lahjojaan.
Sekin tapahtui samassa Lappean kirkossa ja itse joulupäivänä.

Niin — Lappean pappilassa olikin vuosien varrella tuntunut siltä,
että jotakin puuttui. Kirkkoherra Klemet Larssen tiesi sen, ja
Ingegerd-rouva tiesi sen myös: heillä ei ollut lasta. Kuinka hän oli
sitä toivonut heidän avioliittonsa ensi aikoina — Ingegerd-rouva
— tuollaista pientä, avutonta olentoa, jolle saisi antaa lämpimän
sydämensä koko hellyyden. Oi, hän oli kaivannut lasta yksinäisinä
syysiltoina, jolloin hän odotti miestänsä Tromssasta palaavaksi ja
pelko ja vavistus sydämessä koetti katseellaan puhkaista pimeyttä
Jäämeren yltä. Sellaisina hetkinä hän olisi painanut lasta rintaansa
vasten ja kertonut sille sydämensä tuskan, jota hän tunsi Klemetin,
rakastetun Klementinsä vuoksi.

Ja sitten — kun Klemet olisi tullut ja hän, Ingegerd, jo askelista
olisi erottanut, missä tilassa hän oli, hän olisi ottanut lapsen
syliinsä ja mennyt miestänsä vastaan sanoen: ’Katsohan, Klemet,
meidän poikaamme!’ Ja Klemet olisi ottanut lapsen syliinsä ja
itkenyt sekä pyydellyt lapselta anteeksi kaupunkimatkojaan ja
ryyppyretkiään, pyydellyt anteeksi huonoa viranhoitoaan ja kurjaa
elämäänsä. Ja se, mitä hän olisi lapselle puhunut, olisi ollut
tarkoitettu lapsen äidille. Oi, sen olisi Klemet tehnyt, sillä hän
ei ollut koskaan voinut vastustaa lasta, — Klemet, jolla on niin
kultainen sydän.

Samaa oli tuntenut kirkkoherrakin. Hänkin oli usein mietiskellyt
samaa asiaa. Kuinka monta kertaa hän olikaan seisonut Tromssassa
kirjakaupan ikkunassa ja katsellut lasten leluja. Siinä oli riippunut
sellainen mukava vene, pienenpieni, mutta niin ihmeesti samannäköinen
kuin Margareetan pelastusvene — sama, jossa hän oli pelastunut
hukkuvasta laivasta. Hän oli seisonut ikkunassa ja katsellut venettä,
väliin pitkäänkin, ihmisten kiukutellen kulkiessa ohi. ’Äh, ollapa
poika, pikkuinen pojanressu kotona Lappeassa!’ — Niin hän oli
ajatellut katsellessaan leikkivenettä, jossa hän vähitellen oli
ruvennut näkemään elämänsä vastoinkäymisten vertauskuvan. Juuri
samanlainen oli ollut Margareetankin vene. Oh, hän muisti, kuinka
hän oli soutanut aliperämiehen kanssa Atlanttia vuorokauden toisensa
jälkeen tähystellen laivaa ja muistellen nuorta vaimoaan Bergenin
piispankartanossa. Ja lopuksi oli pelastusvene mennyt nurin,
aliperämies kadonnut aaltoihin, ja hän yksin, hän — Klemet Larssen,
pelastunut. Ja nyt hänellä ei ollut poikaa, jolle olisi veneen
ostanut... Klemet Larssen oli seisonut kirjakaupan ikkunassa ja
sielussaan vaikeroinut hukkaanmennyttä elämäänsä.

Mutta maailmassa tapahtuu ihmeitä. Viime piispantarkastuksen jälkeen
oli sellainen tapahtunut Lappean pappilassa: kirkkoherra Larssenin
rouva odotti lasta. Siitä puhuivat jo kaikki kirkonkylän vaimot. Moni
heistä teki asiaa pappilaan vain saadakseen varmuutta kuulemaansa. Ja
tervehtiessään kirkkoherran rouvaa he katsoivat häntä keskiruumiin
paikkeille. Oh, nuo häpeämättömät, suurisuiset muijat, jotka kyllä
ottivat asiasta selvän! Ja nyt sai Lappean pieni kirkonkylä uuden
odotuksen aiheen: tyttökö vai poika? Siitä löivät muijat kahvia
juodessaan vetoa, ja Klemmin Anetti, suuri, luiseva eukko, joka aina
haasteli hirveän leveästi, tokaisi nuuskatessaan: ’Sen minä sanon,
ettei pappilan rouva rupea tyttöjä rustaamaan, kun kerran rupeaa. On
hän siksi korkeaa lähtöä!’

Pieni kirkonkylä jakaantui eri puolueihin, toisin sanoen: kirkonkylän
vaimot. Miesväki ei viitsinyt mokomalla päätänsä vaivata. Se korjaili
pyydyksiään, sylki ja sanoi: ’Kun tulee, niin tulee ja sillä hyvä.’
Professori Krusenholtz ja Abraham Kellonsoittaja oleskelivat
edelleenkin pappilassa. Heidät oli kirkkoherra Larssen pyytänyt
kummeiksi.

Vähää ennen joulua lähti kirkkoherra sitten Tromssaan. Kirkkoherran
rouva oli varoitellut, että hän vain kauniisti matkustaisi. Larssen
oli huitassut kädellään. Kyllä hän tiesi.

Mutta se Margareetan pelastusvenettä muistuttava leikkikalu oli
vastoinkäymisen vertauskuva. Ostettuaan sen ja juuri kävellessään
katua satamaan päin hän tapasi Kapteeni-Mikon, ja silloin piti
tietysti lähteä Mikon laivalle, joka makasi ankkurissa jonkin matkaa
kaupungista. Ja arvaamattakin on selvä, mikä seuraus siitä oli: tuli
sellainen juhla, ettei Larssen muistanut vuosikausiin sellaista
viettäneensä. Tulevalle perilliselle ostettu vene oli kajuutassa
kapteenin pöydällä, ja sekös antoi aihetta mitä monipuolisimpiin
puheisiin ja maljoihin. Kirkkoherra Larssen kertoi Margareetasta ja
pelastusveneistä. Erinomaisessa kunnossa kaikki, mutta niin nopeasti
humahti alus pohjaan, ettei ehditty irrottaa kuin osa. Ennentuntematon
kari, jolle oli laskettu täysin purjein. Ei löydetty merikartalta
isonnuslasillakaan, mutta jopa tiedettiin heti kun Margareeta meni
pohjaan, — tiedettiin kyllä ja selitettiin merikoulussakin Bergenissä.
No, kyllähän sitä sen jälkeen oli hyvä selittää, kun hän, Klemet Larssen,
oli sen ensin ”merkinnyt”. Jaa, jaa ... se ei ollut
merenkulkukaan niin yksinkertaista kuin moni ehkä ajatteli. Mutta pikku
pojasta (Klemet Larssen puhui koko ajan pojasta) vasta merikapteeni
tulisi. Totisesti, ja malja sen päälle!

Klemet Larssen ei muistanut, montako maljaa hän sinä päivänä
tyhjensi. Hän unohti kaikki siinä suuressa juhlahumussa, minkä
Kapteeni-Mikko hänelle valmisti. Lopuksi lyötiin korttia vanhojen
merikapteenien tapaan ja katsottiin, tuliko siitä poika vai tyttö.
Kortit näyttivät poikaa, aina vain poikaa, ja sekös oli Klemet Larssenista
mieleen. Kaupunkiin soudettaessakin hän puhui vain
pojasta, siitä pojasta, josta oli tuleva kuuluisampi kapteeni kuin
isästään. Hänen elämäntiensä kulkisi vain toisella tapaa: hän ei
ainakaan lopettaisi pappina niinkuin isä, joka kerran oli ollut
uljain mies merikapteenien illallisilla Lontoossa.

Klemet Larssen hoippui asuntoonsa kädessään kirjakaupasta ostamansa
leikkivene, ja hän oli niin tavattoman onnellinen. Hän tarjoutui
vastaantulijoille selittämään veneen merkitystä, sillä hän oli niin
ylen onnellinen. Mutta tromssalaiset olivat niin epähienoja, etteivät
viitsineet kuulla. Klemet Larssen meni siis asuntoonsa ja paneutui
nukkumaan asettaen leikkiveneen tuolille sänkynsä viereen. Mutta sitä
ennen hän sai talon emännälle, leskirouva Rasmussenille, selittää
veneen merkityksen: se oli ollut häntä aina muistuttamassa elämän
vastoinkäymisistä ja pettymyksistä, mutta nyt se oli muuttunut
ennen aavistamattoman onnen sydäntä sykähdyttäväksi symboliksi.
Kyllä rouva Rasmussen ymmärsi, jolla itsellään oli lapsia ja jonka
miesvainaja myös oli ollut merikapteeni. Oh, hyvänen aika, joka kerta
kun hän näki vintillä Rasmussen-vainajaa kapteeninlakin, hän muisti
miestänsä ja samalla turkkuri Lydertiä, joka oli lakin valmistanut.
Oh, tuo turkkuri Lydert oli viettänyt monta vuotta Pariisissa
muutamassa isossa turkkuriliikkeessä ja saanut sellaisen hienon
olemuksen, että se tuntui vuosien takaakin. Ja ranskaakin hän oli
puhunut niin että kelpasi tulkiksi kenelle hyvänsä. Oh, niin ne ajat
muuttuivat! Siellä olivat molemmat, Rasmussen ja Lydert-mestari tuonen
tuvilla. Jaa, jaa rouva Rasmussenille ei ollut elämä ollut leikkiä
myöskään, mutta kyllä nyt tuollainen pikkuinen leikkivene oli oikein
soma lahja.

Kun Klemet Larssen aamulla heräsi ja huomasi tuolilla sängyn vieressä
leikkiveneen, hän häpesi ja pisti sen kiireesti piiloon. Oh, hän oli
taitanut hummata eri tavalla edellisen päivän kuluessa. Se sai nyt
riittää, sillä joulu oli kynnyksellä ja hänellä oli kiire kotiin.
Mutta laivalla, kotimatkalla, hän innostui jälleen ryyppäämään
kapteenin kanssa. Hän oli käynyt niin merkillisen hellämieliseksi
sen jälkeen kun oli saanut varmuuden isäksitulostaan. Ennen hän
ei ollut läheisemmin seurustellut rannikkohöyryjen kapteenien
kanssa. He olivat hänen mielestään kovin vähäpätöisiä olentoja.
Ei, siihen tarvittiin Tyynen meren tuttavuus, ennenkuin jotakuta
voitiin kapteeniksi kutsua. Mutta nyt — nyt hän oli muuttunut.
Rannikkohöyry Turskan kapteeni, punapartainen Jesperdal oli
hänen mielestään kerrassaan erinomainen mies. He maistelivat
kapteeninhytissä, Klemet Larssen esitti lähempää tuttavuutta, jutteli
merimatkoistaan ja haaksirikoistaan. Ainoa meri, jolla hän ei
ollut vielä haaksirikkoa tehnyt, olikin Jäämeri. Hahhaa, se oli
merkillistä! Mutta — hän ei ollut Jäämerta purjehtinutkaan koskaan
muuna kuin pappina, ja papit tekivät harvoin haaksirikkoja. Malja sen
päälle! Oh, se oli mukava matka, vaikka puhalsikin jäätävän kylmästi,
niin että laivankansi kiilteli jääkuoren peitossa. Matkustajat olivat
vetäytyneet kannen alle, kaikki muut paitsi Klemet Larssen. Hän
jutteli kapteeninhytissä ja kilisti. Lopulta hän otti kirjakaupasta
ostamansa leikkiveneen turkin povitaskusta, ja silloin sai
keskustelu uuden käänteen. Ne lapset, ne lapset! Jesperdalilla oli
puoli tusinaa lapsia. Nuorin poika oli kansimiehenä Turskalla ja
vanhin koneenkäyttäjänä Victoria Njansalla Keski-Afrikassa. Klemet Larssenin
piti oikein kädestä katsella Jesperdalin nuorinta poikaa ja
esittää itsensä ”sedäksi”. Ne lapset, ne lapset ... ja varsinkin pojat!
Vai Victoria Njansalla! Kautta pohjoisnavan ja päiväntasaajan! Vesi
se veti merimiehen lasta, olipa tämä sitten vaikka kuussa. Malja sen
päälle! ... niin ... niin ... merimies tulisi hänenkin pojastaan
(Klemet Larssen oli aivan varma, että se oli poika), kapteeni,
merikapteeni... Joko oli vanha? Herra siunatkoon, ei se vielä ollut
vanha eikä nuori ... ei vielä syntynytkään. Mutta syntyisi kun
joutuisi, siitä sai Jesperdal olla varma. Hänen vaimonsa — kai
Jesperdal sen tiesi — oli Bergenin piispan tytär, eikä se suku ollut
vielä jättänyt viemättä perille ainoatakaan asiaa, johon oli kerran
ryhtynyt.

Klemet Larssen jutteli kapteeni Jesperdalin kanssa vaimostaan ja
itki. Siinä oli sitten vaimo! Herra paratkoon, sellaista ei löytynyt
koko Ruijasta. Jesperdal sai painaa mieleensä, että piispantyttö oli
ottanut kapteeninluokkaisen, joka joi. Olisiko joku toinen ruvennut
rähjäämään juopon miehen kanssa pahaisessa Ruijan seurakunnassa? Ei
kukaan. Jok’ainoa muu olisi heittänyt ja sylkäissyt: ’pthyi, kissa!’
Mutta tämä ei sylkäissyt, vaan sanoi: ’rakas Klemet!’ Oliko Jesperdal
nähnyt sellaista vaimoa.

Jesperdalin täytyi myöntää, ettei hän ollut. Hänen vaimonsa sanoi
hyvin usein ’pthyi, kissa!’ — sanoipa vielä pahempaakin, kun oikein
suuttui. Mutta hän ei ollutkaan kuin haudankaivaja Pehrmandin tytär
Berlevaagista.

Jaa, jaa kirkollista sukua kuitenkin. Klemet Larssen kilisti ja tunsi
olevansa miltei sukulainen kapteeni Jesperdalin kanssa.

Niin kului matka haastellessa ja kilistäessä. Klemet Larssen oli
vahvasti juovuksissa, kun hänet Lappean rannassa autettiin veneeseen.
Renki Nils souti maihin huulet tiukasti yhteenpuserrettuina. Hän
ajatteli kirkonmenoja, sillä nyt oli jouluaamu. Kirkkoherraa oli
odotettu koko eilinen päivä. Klemet Larssen istui veneen perässä
kädessä Tromssasta ostamansa leikkikalu ja kysyi, miten rouva jaksoi.

Hyvin kuului jaksavan. Oli mennyt kirkkoon juuri kun Nils lähti
laivaa vastaan.

Klemet Larssen katseli ällistyneenä renkiään. Kirkkoon —? Niin...
nythän taisi olla joulu... Mutta — mitä ihmettä hänen rouvansa teki
kirkossa? Eihän siellä ... tietysti ollut ketään, kun ei pappikaan
ollut kotona.

Hän kokosi väsyneenä ajatuksiaan ja kysyi:

— Mitä se rouva ... kirkossa?

— Aikoi pitää saarnan, kun ei kirkkoherra tullut ajoissa kotiin.

Nyt vasta Klemet Larssen oikein ällistyi. Pitää saarnan ...
totisesti ... hän ei ollut turhaan kehunut Jesperdalille vaimoaan.
Sellainen eukko! Lähteä kirkkoon saarnaa pitämään, kun ei hän ollut
kotona. Sellainen eukko! Totisesti, hän ei ollut turhaan kehunut
vaimoaan Jesperdalille!

Kirkkoherra Larssen katseli kädessään olevaa leikkivenettä ja itki.
Renki Nils veteli rantaa kohti huulet tiukasti yhteenpuristettuina.

Mutta kirkossa, lähellä rantaa ei pitänytkään jouluaamusaarnaa
Ingegerd-rouva, vaan Abraham Kellonsoittaja. Edellisen oli täytynyt
luopua siitä yrityksestä erikoisesta tilastaan johtuvien seurausten
vuoksi. Niin — hän oli kyllä päättänyt puhua, vaikka tiesikin, ettei
saarnaaminen kuulunut naiselle. Mutta hänen tuskansa oli ollut niin
suuri, ettei hän ollut saattanut jäädä pappilaan, kun kellot alkoivat
soida. Ei, hän tiesi kyllä, että lukkari Gunnar olisi voinut lukea
tekstin ja pitää rukoukset. Olihan tämä tehnyt sen monta kertaa
ennenkin. Mutta hän, Ingegerd-rouva, pelkäsi niin miehensä puolesta,
että päätti itse nousta saarnatuoliin pyytämään armoa Klemet-raukalle,
joka juuri nyt tarvitsi virkansa, koska hänelle oli syntymässä lapsi.
Ja hän oli varma, että seurakuntalaiset olisivat armollisia.

Hän oli kulkenut kirkkoon suorana ja juhlallisena niinkuin aina,
kasvoillaan kaikkivoittava lempeys. Hän oli käynyt sydämessään
ankaraa taistelua, joka oli nostanut tuskanhien hänen jalomuotoiselle
otsalleen. Heittääkö irti, antaako kaiken mennä nyt, kun hänen
toiveensa oli täyttymässä? Ei, sitä hän ei saattanut, ei millään.
Hänen lapsellaan piti olla isä, jolla oli edessään varma menestys.
Hänhän oli näiden viidentoista vuoden kuluessa, jotka he olivat
olleet naimisissa, taistellut Klemetin menestymisen puolesta. Oh, hän
muisti ajan, jolloin hän oli kamppaillut isänsä, piispa Helgedalin
kanssa Klemetistä ja voittanut. Hän oli tehnyt Klemetistä papin
kaikkien vastuksien uhalla. Ja näiden kymmenen vuoden aikana, jotka
he olivat Lappeassa viettäneet, hän oli taistellut Klemetin viran
puolesta sitkeästi, johdonmukaisesti. Kuinka moneen konsistorion
virkakirjeeseen hän olikaan omakätisesti vastannut. Oh, niitä oli
todella monta. Hän oli aina pyrkinyt tasoittamaan, hän oli kääntänyt
pahan hyväksi, sillä hänen sydämessään asui sellainen ihmeellinen
voima, joka vaati häntä siihen. Hän oli kerran, nuoruutensa
aurinkoisina päivinä antanut sydämensä kapteeninluokkalaiselle,
jolla oli syvänsiniset silmät ja kaunis, sointuva ääni. Ja mitä hän
kerran oli luvannut, sitä eivät vuodet olleet muuttaneet. Klemetin
juopotteleva elämä ei ollut pystynyt hänen rakkauttansa sammuttamaan.

Ja nyt ... nyt oli hänen toiveensa täyttymässä: hän oli saamassa
liittolaisen, lapsen, joka auttaisi häntä taistelussa juomahimoa
vastaan. Sillä hän tiesi, ettei Klemet kestäisi virkansa menetystä.
Silloin hänestä ei koskaan enää tulisi miestä. Silloin hänestä vasta
tulisi haaksirikkojentekijä sanan varsinaisessa merkityksessä.
Entiset haaksirikot eivät olisi mitään sen rinnalla, joka seuraisi
viranmenetystä. Ja eikö hän ollut antanut isävainajalle lupausta? Oh,
hän muisti sen päivän. Se päivä oli sitova hänen elämässään.

Hän oli kulkenut kirkkoon suorana, juhlallisena, kasvoillaan
kaikkivoittava lempeys. Hän oli ollut kuin Debora, joka kävi
kanaanilaisia vastaan, ja liittolaisena oli häntä seurannut Abraham Kellonsoittaja
.

Siitä tuli merkillinen joulu joulu, jonka lappealaiset muistivat
vuosia jälkeenkinpäin. Virren päätyttyä oli saarnatuoliin noussut
Ingegerd-rouva, kasvoiltaan kalpeana, mutta juhlallisena ja suorana
kuten aina. Seurakunta oli kelpolailla hämmästynyt aluksi. Mutta kun
Ingegerd-rouva oli pannut kätensä ristiin ja lausunut: ’Tämä on se
päivä, jolloin vallitsee rauha maassa ja ihmisten keskuudessa hyvä
tahto’, olivat seurakuntalaiset käsittäneet, mihin hän pyrki: — hän
taisteli kirkkoherran puolesta, jonka tiedettiin lähteneen Tromssaan
kolme päivää sitten. Ja sen jälkeen hän oli ruvennut puhumaan, ja
sitäkös puhetta oli kelvannut kuulla. Hän oli sanonut tietävänsä,
ettei saarnatuoli ollut naisia varten. Mutta perustuiko se määräys
oikeastaan Raamattuun? Eikö naisprofeetta Hanna esiintynyt
Jerusalemin temppelissä haudalle kiittämässä ja ylistämässä Jumalaa? Ja
eivätkö vaimot pääsiäisaamuna ensimmäisinä rientäneet Vapahtajan
? Oliko Lappean kirkon hauta saarnatuoli pyhempi paikka kuin
Vapahtajan? Tuskin. — Yksinkertaiset kalastajat kuuntelivat
henkeään pidättäen. Sellaista saarnaa he eivät olleet koskaan
kuulleet. Totisesti! Millä oikeudella naiset estettiin esiintymästä
seurakunnan kokouksissa? Eiköhän apostoli Paavali ollutkin vain liian
yksipuolinen vaatiessaan vaimon vaikenemaan seurakunnassa? Ketä oli
mahdottomampi hillitä kuin Anna-Kreeta-muoria, joka nytkin huudahteli
liikutuksissaan lyöden käsiänsä yhteen? Häntä eivät pidättäneet
piispat eivätkä papit — kirkkoherra Larssenkin vain toisinaan, kun
sanoi niin kovin jokapäiväisellä äänellä: ’Soh, Anna-Kreeta-muori!’
Eiköhän vain ollutkin väärässä Paavali — se vanhapoika. Lappealaiset
tunsivat, että nyt olivat asiat kerrankin oikealla tolalla, ja yksi
ja toinen heistä nousi penkistään ruveten puhumaan. Syntyi sellainen
liikutus, että sitä oli mahdotonta kuvata. Vaimot juoksentelivat
penkistä toiseen anteeksi pyydellen ja anteeksi todistaen, ja kolme
eri kyläkunnan miestä saarnasi yhtä aikaa. Peder Jansen, pikkuinen
paksu mies seisoi penkissä keskellä kirkkoa vuoroin suorana,
vuoroin kyykkysillään ja löi käsivarsiaan yhteen. ’Mikä olen minä
tuomitsemaan kirkkoherra Larssenia — minä, joka olen polttanut
kruununmakasiinin Berlevaagissa kostoksi nimismiehelle, kun tämä
soimasi minua julkisessa kansankokouksessa!’ huusi hän. Ja kääntyen
nimismiehen puoleen hän jatkoi: ’Noihin käsiin saa panna kruununraudat
ja heti paikalla!’ Peder Jansen hyppäsi penkiltä alas ja käveli
nimismiehen kanssa ulos kirkosta.

Kun seurakuntalaiset kerran olivat päässeet liikutusten alkuun, oli
heitä vaikea keskeyttää. Ingegerd-rouva ei sitä yrittänyt eikä hän
ehkä olisi siihen pystynytkään. Hän laskeusi saarnatuolista alas,
sillä hän tunsi hetkensä tulleen.

Varsinainen jouluaamusaarnan pito jäi niin ollen Abraham Kellonsoittajan
huoleksi.

Hetken kuluttua kuului saarnatuolista voimakas, heleä ääni:

— Lapsi on meille syntynyt ja poika on meille annettu, jonka
hartioilla herraus on. Maan äärten asujat hämmästyvät sinun ihmeitäs.
Sinä riemuitat auringon nousun ja laskun maat.

Syntyi uusi riemastuksen puuska. Se ei onneksi kuitenkaan kestänyt
kauan, vaan tyyntyi vähitellen. Kuului vain voimakasta nyyhkytystä
ja nenänniistäntää. Abraham Kellonsoittajan ääni kaikui heleänä yli
pienen kirkon. Se oli niin laulava ja sointuva, että kuulijoiden
mieleen tuli väkistikin varhainen, aurinkoinen kesäaamu, jolloin
vastanousseen ihmisen sydäntä ilahduttaa kukon kaikuva laulu.

Abraham Kellonsoittaja puhui Betlehemin piltistä ja enkelten
laulusta. Hän kuvasi jouluyön pimeyden ja avaruuksia yht’äkkiä
valaisevan kirkkauden. Oli ollut niin pimeä, että olisi hyvin
saattanut pistää vierustoveria silmään — ja sitten niin kirkasta,
että olisi vaivatta voinut lukea kaikkein tiheintäkin tekstiä.
Ja sitten tuli taas tavallinen yö, hiljainen ja lämmin, niinkuin
toisinaan syyskuussa syyspyynnille-lähdön aikana. Paimenet kulkivat
yli nukkuvien ketojen matalaäänisesti puhellen ja saapuivat talliin,
missä Joosef ja Maria asuivat. Ja katso: siellä paloi kynttilänpätkä
pölkyn nenässä, ja sen vapisevassa valossa he näkivät Jeesus-lapsen
äitinsä sylissä. Ja oli niin hiljaista, ettei kuulunut muuta kuin
hevosten hengitys.

Abraham Kellonsoittaja siirtyi puhumaan Betlehemin piltin
merkityksestä. Tämä poikanen oli kauan odotettu, ja hänen
tulonsa merkitsi rauhaa ja sovintoa ihmisten kesken, rehellisiä
kädenlyöntejä ja sydämellisiä joulurauhantoivotuksia. Ihmiskunta
oli verrattavissa kalastajaperheeseen, johon jouluaattona syntyy
pikkuinen poika. Sellainen tapaus täyttää vanhempien veljien mielen
vielä suuremmalla jännityksellä kuin ensikertainen pitkänsiiman
kokeminen isän kanssa kaukana ulkokarilla. Heidän ilonsa olisi
täydellinen, jollei joululahjojen jako herättäisi pientä
tyytymättömyyttä. ’Minkävuoksi minä en saanut iislantilaista [eräs
villapaitalaji], vaikka olen avustanut kalojen perkauksessa yhtä
ahkerasti kuin velimieskin?’ ’Niinpä niin, mutta isällä ei nyt ollut
varoja kahden ostoon.’ ’Katsopas tätä miestä, se ei puhu mitään
iislantilaisista, makaa vain nyrkki suussa.’ ’Niin, siitä pojasta se
vielä pitkänsiimanlaskija tulee!’ — Tyytymättömyys unohtuu, ja
vanhemmat veljet hiipivät varpaillaan vastasyntyneen kehdon ääreen.
Oh, se oli sellainen lihava pallukka! Siitä pojasta se vielä soutumies
tulisi! — Samalla tavalla vaikutti Betlehemin piltin syntymäkin.
Kansallisuuksiin katsomatta ojensivat ihmislapset toisilleen
veljenkättä Betlehemin tallinseimen ääressä. Olihan Vapahtaja
syntynyt kaikkia varten.

Niin — joulun lapsi saa ihmeitä aikaan. On kuin tulisi Betlehemin
piltti vieraaksi siihen taloon, johon jouluna syntyy pikkuinen poika.
Sen talon elämässä tapahtuu ratkaiseva muutos. Ennen siellä ehkä
vallitsi riita ja epäsopu, nyt rauha ja rakkaus. Ennen siellä ehkä
viljeltiin väkeviä ylenmäärin, nyt noudatetaan kohtuutta siinäkin.
Senvuoksi hämmästyvät maanäärten asujat vieläkin joulun lapsen
aikaansaamia ihmeitä, ja auringon nousun ja laskun maassa vallitsee
riemastus.

Abraham Kellonsoittaja luki loppurukouksen ja laskeutui
saarnatuolista. Lukkari Gunnar veisasi virrenvärssyn. Kun
lappealaiset palasivat kirkosta, tapasivat he kirkkotiellä
Lypsy-Marin, pappilan karjakon. Hän kertoi, että kirkkoherran
rouvalle oli syntynyt poika ja että kirkkoherra makasi kauniisti
kuin lapsi ja itki, yhä vain itki, vaikka kätilö oli vakuuttanut
kaiken olevan hyvin ja mitä parhaimmassa kunnossa.

Kaavuonon vanha patruuna

Sankarimme, professori Christoph Heribertus Krusenholtz
ja Abraham Kellonsoittaja olivat jättäneet tyyssijansa Lappean pappilan
ja matkanneet Kaavuonoon. Ja olipa jo ollut aikakin, sillä
puolitoista vuotta oli vierähtänyt tuossa hauskassa pappilassa,
jossa niin monenmoista oli tapahtunut — viimeksi juhlalliset
ristiäiset. Komeat oli nimet saanut kirkkoherra Larssenin poika:
Niels Olav Tryggve Klemet Klemetsen, ja korkealle oli professori
Krusenholtz kasteveden viskannut. — Mutta heti ristiäisten
jälkeen oli kummien ollut matkustettava. Anders Dry, Jyykeän
mahtava kauppias oli lähettänyt heille sanan, että hän tarvitsisi
apulaisia tilinpäättäjäisissä, ennenkuin hän lähtisi Arkangeliin
keisarintytärtä noutamaan. Sinne olivat nyt sankarimme matkalla.
Mutta sitä ennen he olivat päättäneet poiketa Kaavuonoon tervehtimään
vanhaa patruuna Skålia.

Oh, olipa siitä aikaa, kun Skål-vanhuksella oli ollut herrasvieraita.
Nykyajan nuoriso matkusti ohi, vaikka entisaikaan ei olisi
tullut kysymykseenkään, että kukaan olisi uskaltanut sivuuttaa
Kaavuonon ruukkia. Se kuului tapaan, sivistykseen, mutta nykyajan
nuoriso ei enää välittänyt tavoista. Yhä useammin jäi Skål-vanhus
yksin pöytäänsä ja oli pakotettu kutsumaan renkinsä avustajaksi
iltamaljansa ääreen. Vanhalla patruunalla oli sellainen ihmeellinen
vika, ettei hän saattanut yksin maistaa. Ei, hänellä täytyi olla
toveri, välttämättä toveri, joka kohotti vaikkapa vain tyhjää
lasia ja sanoi: Skål! Muuten se ei käynyt. Ja Matti-renki sai
säännöllisesti melkein joka ilta töiden päätyttyä käydä tätä
velvollisuutta täyttämässä.

Vanha patruuna Ottokar Tophöj — niinkuin hänen nimensä oikeastaan
kuului — oli niitä miehiä, joilla ei elämästään ollut enää muuta
jäljellä kuin muistot ja konjakkipullo. Hän oli aikanaan omistanut
paljon, mutta menettänyt kaikki. Kerran, vuosia taaksepäin hän
oli ollut rikas ja mahtava mies, jonka nimi oli kaikunut yli koko
Ruijan ja saanut tunturien juurella asuvien ihmisten silmät oudosti
välähtämään: — Tophöj — rikkaus — tie rikkauden huipulle! Sillä
patruuna Tophöj oli perustanut ensimmäisen rautatehtaan ja näyttänyt,
että vuorenseinästä aukeni tie suoraan maailman valloittamiseen.
Ja jokainen tunturiasukas oli katsellut vuorta talonsa edustalla
ja uneksinut suurista rahasummista. Kunnes muutamana päivänä oli
levinnyt sanoma laaksoja pitkin, että Tophöj oli tehnyt vararikon
ja kaikki myyty niin tarkkaan, ettei miehelle ollut jäänyt muuta
kuin vaatteet päälle ja nuori, kaunis rouva, joka kuitenkin muutaman kuukauden kuluttua
kuoli — surusta. Silloin hälveni lumous Tophöjn
nimen ympäriltä, ja tunturiasukkaat näkivät jälleen vuorissaan vain
soraa ja kiveä. He käänsivät katseensa merelle, vanhan elättäjänsä
puoleen. — Siitä ajasta alkaen ei enää puhuttu mitään Ottokar Tophöjstä,
vaan Ottokar Skålista, sillä ruukinpatruuna oli ruvennut
juomaan vallan vimmatusti.

Paljon oli vanha patruuna omistanut aikoinaan. Hänen elämänsä oli
ollut kuin satua. Malmi oli virrannut sulattimoon, väkivasarat olivat
laulaneet tehtaassa, ja kotona, kartanon salissa oli laulanut hänen
jumaloitu vaimonsa, niin että palvelusväki oli unohtanut työnsä ja
kerääntynyt salin ovelle kuuntelemaan. Oh, se oli ollut jumalaista
aikaa, jolloin laivoja oli lähtenyt rautalastissa ja palannut
takaisin täynnä kaiken maailman hyvää. Se oli ollut aikaa, jolloin
vieraita oli käynyt Kaavuonon ruukilla kuninkaasta ja ministereistä
alaspäin.

Nyt oli tuo aika mennyt. Autioina seisoivat tehdasrakennukset. Kaikki
koneet oli myyty. Ainoa, joka rakennuksia lukuunottamatta oli jäänyt
myymättä, oli suuri väkivasara vanhassa pajarakennuksessa. Siitä
ei patruuna Tophöj ollut saattanut luopua. Hän oli niin lukemattomat
kerrat katsellut sen valtaisia liikkeitä ja kuullut sen jykevissä
iskuissa varmistuksen omalle onnelleen, että hän oli huutanut sen
itselleen. Nyt se seisoi hylättynä vanhan romun keskellä. Jostakin
selittämättömästä syystä korkealle ilmaan koholle jääneenä se näytti
uhkaavannäköiseltä kuin kohtalo itse, valmiina putoamaan ensimmäisen
turmioon tuomitun päähän. Patruuna Tophöjlle se oli muuttunut
hänen hävinneen suuruutensa vertauskuvaksi, ja iltaistuntonsa hänen
oli tapana lopettaa sanomalla: ’Vanhan väkivasaran malja!’ Johon
Matti-renki kohottaen tyhjää lasiaan lausui: ’Skål!’ ja patruuna
heitti viimeisen konjakkijäännöksen suuhunsa sanoen: ’Hyvää yötä,
Matti!’

Yksinäistä on siis patruuna Skålin elämä autiossa Kaavuonon kartanossa
. Ei muita ihmisiä kuin Matti-renki ja vanha Priita,
joka jo rouvavainajan ajoista on talossa palvellut. Elämä kuluu
yksitoikkoisessa hiljaisuudessa. Aamulla nousee vanha patruuna
vuoteesta kello kuusi. Hänen ryiskelynsä kaikuu läpi avaran
rakennuksen. Priita vie hänelle aamukahvin heti sen jälkeen, kun
kuulee hänen rautakorkoisten saappaittensa ensimmäiset askeleet.
Vanha palvelija istahtaa pöydän päähän ja kaataa herrallensa kahvia
kuppiin. Ensimmäinen kysymys, jonka tämä viimeisten kymmenen vuoden
aikana on joka aamu säännöllisesti tehnyt, on tämä: ’Luuletko,
Priita, että saamme tänään vieraita?’ Johon Priita tavallisesti
vastaa: ’En tiedä, patruuna.’ ’Niin — nykyajan nuoriso kulkee ohi.’
— Sen jälkeen lähtee patruuna aamukierrokselleen, menee pellolle
tahi halkovajaan, missä Matti-renki milloinkin myyrästää, ja pysähtyy
katselemaan hänen työtään. Sitten seuraavat kysymykset samassa
järjestyksessä kuin ennen kartanon suuruuden aikaan:

Patruuna Tophöj: Mitenkä työt luistavat?

Matti: Hyvin luistavat, herra patruuna.

Patruuna Tophöj: Onko työväki tyytyväinen?

Matti: Tyytyväinen on, herra patruuna.

Patruuna Tophöj: Onko viimeinen kankirauta lastattu?

Matti: Lastattu on, herra patruuna.

Patruuna Tophöj: Ja sulattimo?

Matti: Toimii hyvin, herra patruuna.

Patruuna Tophöj murahtelee jotakin ja kävelee tehtaalle. Hän kulkee
läpi autioiden tehdasrakennuksien, ja hänen mielessään viriävät
vanhat muistot: hän näkee näkyjä keskellä selvää päivää. Hei, miten
väkipyörien hihnat viuhuvat ja miten malmivaunut kolajavat! Työmiehet
työntävät niitä mäkeä ylös laulaen: ’O-hii! o-hei!’ Ja päästyään mäen
päälle hihkaisevat: ’Tie auki, hei!’ Malmivaunut syöksyvät rymisten
sulattimon ovesta sisään. Tyhjät vaunut vierivät takaisin tunturin
juurelle, missä nostokoneet nostavat malmia vuoren sisästä. Sitä
räiskettä ja melua! Kaikkialla työtä ja touhua! — Patruuna kulkee
rakennuksesta toiseen hattua nostaen. Työväki tervehtii isäntäänsä
nöyrästi. Masuuninhoitaja, ruotsalainen Lindebäck pyyhkii hikeä
kiharaiselta otsaltaan. Hän on sorea poika. Ei ole kumma, että Jöns Gaudalin Ragnhild
on rakastunut häneen, vaikka isäukko onkin vastaan.
Haluaisi maanmiehelle tytärtään... ’Hyvää päivää, Lindebäck! Hyvinkö
luistaa?’ ’Hyvinpä luistaa, herra patruuna’, vastaa Lindebäck
ruotsiksi. Hän ei ole vielä oppinut norjaa. — Patruuna Tophöj kävelee
pajaan. Siellä heiluvat moukarit ja kilkattavat alasimet. Suuri
väkivasara jymähtelee mahtavana kuin vuoren jättiläinen. Pajan
perustus tärähtelee sen valtaisista iskuista. Siinä on kankirautaa
eripaksuista ... säkenet kipunoivat ympäri ... sepät juoksevat ... hei!
hei! ... koko paja on yhtenä touhuna ja vilinänä. — Patruuna ohjaa
askeleensa seppä Karlsenin alasimen ääreen. ’Hyvää päivää, Karisen!’
’Päivää, herra patruuna!’ ’Mitäs se Aarne kirjoittaa Kristianiasta?’
’Hyvääpä kirjoittaa, herra patruuna. Aikoo jouluksi valmistua.’ —
Karlsenilla on poika lukemassa papiksi. — ’Me teemme hänestä
tehtaansaarnaajan, Karisen.’ ’Teemme vain’... — Patruuna Tophöj
kävelee pihalle ja katselee hajamielisenä ympärilleen, painaa käden
silmilleen ja huokaa. — Näyt häipyvät pois. Hän on jälleen yksinäinen,
vanha patruuna Skål, vararikon tehnyt, onnensa menettänyt mies. Eikä
hän toivo enää muuta kuin että Jumala lähettäisi jonkun vieraan, jonkun
herrasvieraan ... sellaisen, jonka kanssa saattaisi jonkin ajatuksen
vaihtaa ja juoda maljan kaiken menneen muistoksi...

Ja vieraita tuli. Tulivat professori Krusenholtz ja Abraham Kellonsoittaja
heti loppiaisen jälkeen.

Taas on Kaavuonon vanhan ruukin kartanossa hupainen ilta. Patruuna
Tophöj astelee reippaana edestakaisin huoneessaan. Hän on vaihtanut
pukua: kulunut, jokapäiväinen takki on saanut väistyä sinisen
hännystakin tieltä. Kesken kiireen hän on ajanut partansa. Suuri
haava poskessa ja pieni partatupsu leuan päässä ovat merkkinä siitä,
miten hermostuneesti hän on itsensä siistinyt vieraitten kunniaksi.

Illallisen jälkeen tuo vanha Priita totiveden sisään. Pöydälle
levitetään rouvavainajan aikainen liina, kallisarvoinen,
koruompeluksilla kaunistettu. Ah, se rouvavainaja oli niin taitava
käsitöissä! — Vanha patruuna nuortuu. On taas pitkästä kotvasta
hänen kattonsa alla oikeita herrasvieraita, professoreita, maailmaa
kulkeneita miehiä. Ja hän kun ei ole kahteenkymmeneen vuoteen nähnyt
Tromssaakaan. Oh, hänellä oli niin paljon kyseltävää hallituksesta,
suurkäräjistä, teollisuudesta ... niin, ennenkaikkea teollisuudesta ...
eikö kaivosteollisuudelle Ruijassa näy mitään tulevaisuutta... Vai
rahoja tutkimuksia varten! Oi herra! Onko hallitus hullu! Tutkimuksia
varten! — Mitä tutkimuksia täällä tarvitaan kun vuoret ovat rautaa
täynnä, niin että kumajavat askelten alla. Niin juuri ... kumajavat.
Kapitaalia ... pääomaa täällä tarvitaan ja rohkeita päitä. Ei muuta,
hyvät herrat, ei muuta... Hänellä, Ottokar Tophöjllä, olisi vielä
päätä, mutta kapitaalia ei...

Patruuna Tophöj istuutuu pöytään ja tekee todit. Häntä vaivaa vain
hänen vanha vikansa: hän ei saata juoda, jollei pöytätoveri sano:
’skål!’ Hän esittää vieraittensa tervetuliaismaljan.

— Tervetuloa Kaavuonon ruukille, hyvät herrat!

— Skål! vastaavat vieraat, ja kiitollisin silmäyksin tyhjentää
patruuna Tophöj lasinsa.

— Vai Lappeasta ... Lappeasta herrat tulevat. Ja kirkkoherra
Larssenilla on poika ... onko todellakin poika! Vai niin ... vai
niin ... kauan hän sitä odottikin ... kauan ... kauan. Kävi täälläkin
toissa talvena ja puheli pojasta ... aina vain pojasta, jota ei
tullut... Puhuimme siitä koko illan ... pojasta nimittäin ... hänen
ja minun. Minullakin oli poika, mutta kuoli nuorena ... ah! ... aivan
nuorena — olisi nyt kolmenkymmenen ikäinen. Minä toivoin hänestä
tehtaani perillistä ... johtajaa ... mutta perillinen kuoli eikä
perittävääkään ole enää mitään. Mennyttä ... mennyttä kaikki...

Patruuna Tophöj vaipuu surullisiin muistoihinsa. Yht’äkkiä hän
tarttuu lasiinsa ja laittaa uuden todin. Kohottaen maljansa hän
lausuu:

— Olen iloinen, että veli Larssenilla on poika. Juomme hänen
onnekseen.

— Skål! vastaavat vieraat, ja silmät kosteina maistaa Tophöj
maljastaan.

Ihmeellinen sana tuo skål! Siitä on muodostunut jonkinlainen sesam
patruuna Tophöjn yksinäisessä elämässä. Se avaa muistojen kätköt,
loihtii esiin kaikki vanhat asiat vielä elävämmin, vielä kirkkaammin
kuin vanha, ränsistynyt tehdas. Kaavuonon kartano tulee täyteen elämää
ja iloa. Vanha Priita keittiössä muuttuu nuoreksi: — hän on vain
kahdenkymmenen, ja hänellä on päässä pitsimyssy. Hän puhuu Telemarkin
murretta. Rouva Tophöj kulkee ruokasalissa ruokapöytää järjestellen,
sillä vieraana on itse hänen majesteettinsa Kaarle XV pääministerinsä
kera. Pöydällä kuohuu samppanja laseissa. Patruuna Ottokar Tophöj
tarjoaa samppanjaa korkeille vierailleen... Nyt puhuu hänen
majesteettinsa:

— Täällä Kaavuonossa olisi varmaankin suuria edellytyksiä
kaivosteollisuudelle?

— Täällä? Teidän Majesteettinne suvaitkoon tietää, että vuoret ovat
malmia täynnä.

— Niin ... näkeehän sen näistä tehdasrakennuksistakin. Ne ovat olleet
mahtavat aikoinaan.

— Ovat olleet! Teidän Majesteettinne suvaitkoon tietää, etteivät ne
ole koskaan olleet niin suurenmoisia kuin nyt.

Patruuna Tophöj tirkistelee Abraham Kellonsoittajaa silmiin ja
pyyhkäisee kädellä otsaansa. Hän huomaa, ettei hänen edessään
istukaan hänen majesteettinsa Kaarle XV eikä tämän pääministeri.
Ei, ne ovat toisia vieraita: professori Krusenholtz ja Abraham Kellonsoittaja
. — Hän innostuu kertomaan tehtaastaan ja sen
loistoajoista. Arvoisat herrat uskokoot tai älkööt — Ottokar Tophöj
oli siihen aikaan mahtimies, vaikka ei ostanutkaan silinterihattua
niinkuin kylän kansakoulunopettaja. Ei, harmaassa huopahatussa hän
esiintyi, oli sitten vastassa herra tai talonpoika. Itse kuninkaankin
otti vastaan juuri samanlainen huopahattu kädessä. Tuossa on hattu
vieläkin seinällä ... tuolla poronsarvissa, vaikka on jo joutunut
käytännöstä pois. Kitsaudesta hän ei ollut silinteriä ostamatta ... ei,
vaan hänellä kun oli aina ollut oma vastenmielisyytensä tuollaista
päähinettä kohtaan. Niin ... niin ... herrojen olisi pitänyt nähdä
tehdas sen suuruuden päivinä. Paikkakunnalla soivat vasarat aamusta
iltaan. Hei, kuinka tehdas helisi ja jyski! Se oli rautamalmi,
joka lauloi ... lauloi vuoresta päästessään, nostokurkien kourissa
tai syöstessään malmivaunuissa sulattamon ovista sisään ... lauloi
tehtaasta lähtiessään, pudotessaan helisevinä harkkoina leivojen
lastiruumiin. Se oli aikaa, työn ja voiman aikaa, ahkeruuden ja
innostuksen aikaa. — Viisaus ja taito nostavat maan uumenista sen
salatut aarteet ... Maasin vanhan kirkon ja rautamalmin. Viisaus ja
tieto rakentavat maaemon pinnalle rautaruukin ja Lappean pappilan
leivinuunin. Mutta molempiin tarvittiin pääomaa ... kapitaalia.
Häneltä, Ottokar Tophöjiltä, sitä puuttui ... eikä hän saanut sitä
muilta, kun hätäpäivä tuli ... heillä, professori Krusenholtzilla
ja Abraham Kellonsoittajalla, ei sitä myöskään ollut, mutta
heidän puolestaan pitivät siitä huolen muut... Oikullinen
kapitaali ... siunattu ja kirottu kapitaali! Ilman viisautta, oppia, ei
sillä ollut oikeata liikuntakykyä ... ilman sitä, pääomaa, oli oppi
kuin kuningas kerjäläisen vaatteissa. Oh, mitä voitti Jöns Gaudal
suurella omaisuudellaan? Sen peri poika, joka hukkasi sen muutamassa vuodessa
. Mitä voitti masuuninhoitaja Lindebäck suurella taidollaan?
Ei mitään. Sillä siihen, että hän sai Jöns Gaudalin tyttären, ei
vaikuttanut hänen ammattitaitonsa, vaan hänen sorea ulkomuotonsa.
Eikä tyttö sitäpaitsi tuonut muassaan mitään ... perinnöttömäksi
kun tehtiin. — Oi viisaus, sinä kuningas kerjäläisen viitassa,
mitä olet sinä ilman kapitaalia ... tuota rikasta ... täyteläistä ...
itsekylläistä, jota sinä halveksit hengen esikoisoikeutesi perusteella?
Miksi piti Kainin vainota Aabelia ja Esaun Jaakobia? Miksi, miksi? —
Mutta sittenkin oli kai Jaakob onnellisempi Eesauta? Vai mitä herrat
arvelivat?

— Tottakai. Hän sai kuitenkin Raakelin.

— Todellakin! Skål! Hän sai kuitenkin Raakelin.

Patruuna Tophöj juo lasin pohjaan. — Niin, niin, aloittaa hän taas
hetken kuluttua ja katselee miettiväisenä kynttilän lepattavaa
liekkiä. — Raakel oli Jaakobin elämän onni ... ja minun elämäni
onni oli Else Hauff. Tunsivatko herrat Else Hauffia? Eivät ... eivät
tietenkään. Mutta sen minä sanon, ettei jalompaa naista ole maa
päällänsä kantanut kuin oli Else Hauff ... minun vaimoni. Tietävätkö
herrat ... hän lauloi kuin enkeli. Oh, minä kuulen illoin vieläkin
hänen laulunsa näissä huoneissa. Ja minä istun sänkyni reunalla ja
kuuntelen, mitä Else Hauff, minun vaimoni laulaa. Toisin vuoroin hän
laulaa niin rohkaisevasti, aivan kuin toivoa herättääkseen. ’Katso,
Ottokar, siinä on tehdas edessäsi! Katso, kuinka sen väkipyörät
viuhuvat ja alasimet soittavat! Katso, kuinka malmi helisten virtaa
vuoresta ja raivaa onnellemme tietä!’ Ja minä nousen tuo laulu
korvissani, menen ulos kuutamoiseen yöhön ja astun tehtaalle. Ja
kas! Siinä on tehdas edessäni valomeressä uiden. Todellakin, minä
kuulen väkipyörien viuhinan ja näen sulattimon savutorvesta nousevan
tulipatsaan kohottavan korkealle taivasta kohti. Ja vuoressa
laulavat työmiehet: ’O-hii! O-hei!’ Minä levitän käteni onnesta
juopuneena ja — huomaan seisovani autiolla tehtaan pihalla kylmästä
väristen. Mutta vaimoni laulu soi yhä korvissani. Hän tyynnyttää
minua. Hän laulaa suuresta rakkaudestaan. ’Ah, Ottokar, minä en
kuollut senvuoksi, että jouduimme köyhiksi. Minun sydämeni pakahtui
nähdessäni sinun epätoivosi tehtaan menettämisen johdosta. Sitä minä
en kestänyt ja siksi kuolin. Senvuoksi minä myöskin nähdessäni sinun
murheesi laulan sinulle tehtaasta. Katso, Ottokar, rakkaus on niin
ihmeellinen.’ — Silloin minä tyynnyn, käyn yksinäiseen kamariini ja
paneudun levolle vaimoni, rakkaan vaimoni laulu korvissani...

Patruuna Tophöjn pää painuu rinnalle. Hänen lumivalkoiset hiuksensa
kimmeltävät kynttilän valossa.

— Vaimoni, suloisen vaimoni muiston malja, sanoo hän hetken kuluttua
kohottaen lasinsa.

— Skål! vastaavat vieraat hartaina kuin kirkossa, ja suuren
kyynelkarpalon vierähtäessä harmaille viiksille vie patruuna Tophöj
lasin huulilleen.

— Kyllä kai aika sentään on toisinaan pitkä? kysyy professori
Krusenholtz hetken kuluttua.

— Kyllä ... kyllä toisinaan. Minä kaipaan välistä puhekumppania
oikein hartaasti ja odottelen, että Jumala siunaisi jonkun vieraan
taloon. Mutta menee pitkiä aikoja, ettei kukaan käy. Mutta siitä
huolimatta en saa lähdetyksi mihinkään ... en edes lähimpään
naapuriin. Minä en käy muualla kuin tehtaalla ja kirkossa —
viimeksimainitussakin paikassa vain kerran vuodessa ... ripillä... Ja
sitten hautuumaalla, missä vaimoni ja pikku poikani lepäävät. Herrat
eivät ole nähneet heidän hautojaan? Minä istutan joka kevät kukkia
niille. Vaimoni oli suuri kukkien ystävä. Hän rakasti kaikkea, mikä
oli kaunista... Else... Elseraukkani.

Ulkona tohahtelee tuuli. Laineiden pärskyntä rantaa vasten kuuluu
heikosti huoneeseen. Patruuna Tophöj kohottaa kasvonsa.

— Herroilla on vaikea matka Jyykeään. Talvella matkustaminen on
ikävää. Minä en ole vuosikausiin enää liikkunut missään. Mieluummin
istun kamarissani... Mutta nuoret ... ne matkustelevat...

— Skål! sanoo hän hetken päästä ja kohottaa maljansa odottaen, että
vieraat maistaisivat ensin. Sitten maistaa hänkin ja virkkaa:

— Vai menee Anders Dry naimisiin. No niin ... hän on rikas ja mahtava.
Tulkoon hän onnelliseksi. Skål!

— Skål!

— Mutta sitä minä pelkään, että tällaisina öinä myrsky pudottaa
väkivasaran yläasennosta alas. Se on niin merkillisesti jäänyt
yläasentoon, ettei sitä ymmärrä kukaan. Niin kauan kuin se siellä
on, ei minulla ole halua kuolla. On kuin se kehoittaisi minua
pitämään kiinni viimeiseen asti. On kuin se sanoisi: ’Vielä hetkinen,
Tophöj, vielä hetkinen! Sitten kun minä viimeisen kerran putoan,
on sinunkin aikasi tullut’... Niin, minä uskon, että sitten kun
väkivasara on pudonnut alas, on kaikki lopussa. Silloin haluan myös
minä kuolla. Sillä se on sen viimeinen lyönti, eikä se siitä enää
nouse... Väkivasaran malja, hyvät herrat!

— Skål! tervehtivät vieraat eikä heiltä jää huomaamatta, että tällä
kertaa patruuna Tophöj maistaa ensiksi.

Se on lopettamisen merkki. Se merkitsee samaa kuin ’hyvää yötä!’
Patruuna Tophöj nousee vaivalloisesti pöydästä ja opastaa vieraat
levolle.

Hän on iloinen, niin sydämellisen iloinen, kun on kerrankin taas
pitkästä aikaa saanut oikeita herrasvieraita, joille voi sydäntänsä
purkaa ja muistojensa kerää auki kehiä. ’Hyvää yötä, hyvät herrat, ja
kiitos, sydämellinen kiitos!’

Patruuna Tophöj sulkee oven ja vetäytyy kamariinsa.

Keskiyöllä heräävät professori Krusenholtz ja Abraham Kellonsoittaja
voimakkaaseen jymähdykseen. Koko rakennus vavahtaa, aivankuin olisi
heikko maanjäristys kulkenut yli seudun. He eivät väsymykseltään
jaksa kiinnittää siihen sen suurempaa huomiota. Mutta kun he aamulla
heräävät, saavat he vanhalta Priitalta kuulla, että patruuna
Tophöj on yöllä kuollut vuoteeseensa ja että myrsky on pudottanut
vanhan väkivasaran alas. Se oli aiheuttanut yöllisen tärähdyksen, ja
siihen oli herännyt koko Kaavuonon kylä.

Anders Dry

Dry!

Sillä nimellä oli Länsi-Ruijassa yli sadan vuoden aikana ollut
ihmeen hyvä kaiku. Se nimi merkitsi hyvinvointia ja edistystä,
suuria, mahtavia purjelaivoja, poronliha- ja taljakauppaa, pienestä
meripuotipahasesta kasvanutta kaksikerroksista kauppakartanoa, ja
viimeisten kymmenen vuoden aikana höyrylaivaosakkeita pitkin koko
Länsi-Ruijan, ”Västän” rannikkoa. Se oli ollut siunattu nimi useamman
miespolven ajan, sillä kaikki, mitä mataloissa turvekattoisissa
tunturitaloissa oli tarvittu ja tarvittiin, oli Anders Dryltä, aina
vain joltakin Anders Dryltä — joko nykyiseltä tai hänen isältään tai
isoisältään. Vasta viime aikoina olivat muutamat ruvenneet kiroamaan
Anders Dryn nimen kuullessaan. Mutta niitä ei ollut monta ja nekin
harvat olivat poikkeuksetta etelästä — ”lannasta” muuttaneita.
Paikkakuntalaiset lausuivat Anders Dryn nimen kunnioituksella, ja
vanhat kalastajat saattoivat vaikka kuinka montaa iltaa perätysten
kertoa ensimmäisen Anders Dryn, tämän nykyisen isoisän isän elämästä
ja töistä.

Mistä tämä ensimmäinen Anders Dry oli tullut, sitä ei enää
varmuudella tiennyt kukaan. Mutta Jyykeänniemelle hän oli asuntonsa
laittanut ja elellyt aluksi kalastajana kuten muutkin seudun
asukkaat. Suvulla oli aina ollut erikoinen naimaonni. Kaikki Dryt
olivat osanneet valita vaimon. Ensimmäinen Anders Dry ei ollut vielä
kauan asunut paikkakunnalla, kun jo oli iskenyt silmänsä Mogensin
tyttäreen, rikkaan Arent Mogensin tyttäreen ja saanut tämän — kuinka,
sitä eivät vanhatkaan osanneet sanoa. Arent Mogens oli ollut ylpeä
talonpoika, joka tyttärensä puolesta oli jaellut rukkasia itään ja
länteen, mutta Anders Dry oli onnistunut koko seudun suureksi
hämmästykseksi. Johtuiko se siitä, että hänellä oli yhteenkasvaneet
kulmakarvat tai että hän oli niin erinomainen viulunsoittaja, sitä oli
vaikea mennä ratkaisemaan, mutta tosiasia oli, että kaikilla hänen
jälkeläisillään oli ollut yhteenkasvaneet kulmakarvat ja erinomainen
onni jok’ikisellä. Siitä ei päästy. Ensimmäinen Anders Dry oli vaimonsa
myötäjäisrahoilla perustanut kaupan, aluksi pienen, vähäpätöisen
meripuodin, jossa oli turvekatto ja yksi ainoa vaivainen ikkuna. Mutta
siellä hän oli istunut myymäläpöydän takana ja soitellut polskia ja
valsseja ostajien iloksi, ainainen kiehtova hymy kauniilla kasvoillaan.
Ja kauppa oli käynyt.

Tämä Anders Dry rakensi perustuksen, jolle hänen poikansa Anders Dry
nuorempi rakensi. Hän oli perinyt isänsä kauppataidon ja iloisen
luonteen, ja hän laajensi liikettä huomattavasti. Hänellä oli jo
laivakin, joka kynti valtameriä. — Rikkaan ja ylhäisen oli tämäkin
Anders Dry nainut, kauppiaantyttären Trondhjemin takaa. Hän toi
pesään viisituhatta ”peesiä”, ja se oli tavaton omaisuus siihen
aikaan. Mutta rikkaudestaan huolimatta seisoi tämäkin Dry puodissa
aamusta iltaan ja samanlainen viulunsoittaja hän oli kuin isänsäkin.

Hänen poikansa, joka sekin oli Anders, rakensi nykyisen
kaksikerroksisen kauppakartanon. Hänen aikanaan liikkeestä muodostui
suurliike. Dryn makasiineja seisoi kahdessa rivissä merenrannalla,
ja jokainen oli merkitty latinalaisella kirjaimella. Oh, lappealaiset
näkivät unissaankin tuon suuren, punaiseksi maalatun makasiinin,
jonka ovi muistutti kirkonovea ja jonka yläpuolella komeili
latinalainen C. Se oli suolamakasiini, ja useat lappalaispojat
tunsivat rippikoulussa tuon makasiinin avulla c-kirjaimen Uudesta Testamentista
. — Se oli jo suurenmoista aikaa tämä kolmannen
Andersin aika. Laivoja tuli ja meni, ja makasiinien luona kaikuivat
työmiesten laulut, kun he vipusivat tavaraa sisään.

— Tämä Anders Dry sai jo patruunan nimen ja patruunan näköinen
hän olikin: suuri, kolmikyynäräinen mies, jonka vatsa muistutti
tynnyriä. Hän ei enää käynyt puodissa juuri koskaan. Hänet tapasi
vain konttorista, missä hän istui valtavan kirjoituspöydän takana
poltellen tukevaa sikaria. Hän oli nainut rovasti Grapensenin tyttären,
joka kyllä oli ollut köyhä, mutta hieno ihminen, kasvatettu jossakin
Kristianian pensionaatissa. Se oli ollut uljas pari katsella. Vanhat
merimiehet kirosivat vieläkin pelkästä mielihyvästä puheen johtuessa
tähän Anders Dryhyn ja hänen rouvaansa.

Mutta voiton kaikista Dry-nimisistä vei ”hänen majesteettinsa Anders IV
”, niinkuin pitäjän herrat nuorta patruuna Drytä nimittivät.
Vasta hän oli saavuttanut sen huipun, joka esi-isien silmiin jo oli
kangastanut. Hän oli syntynyt höyryn aikakaudella ja hän ymmärsi
heti ottaa tämän uuden ajan keksinnön palvelukseensa. Ensimmäinen
postihöyry, ”tamppi”, tuli Västän vesille tämän Anders Dryn toimesta.
Itse hän omisti höyryaluksia puolisen tusinaa ja kuului sitäpaitsi
osakkaana useampaan höyrylaivayhtiöön Länsi-Ruijan rannikolla. Hän
oli mahtava mies ja harjoitti suurenmoista tukkuliikettä. Vain
esi-isiensä muistoa kunnioittaen hän oli säilyttänyt pienen, mutta
hyvin lajitellun vähittäiskaupan. Se sijaitsi entisen meripuodin
paikalle rakennetussa talossa, joka oli peräisin hänen isoisänsä
ajoilta. Samalla paikalla se oli ollutkin kahden Dryn aikana
ennen. Nykyisen Anders Dryn isä vain oli pitänyt puotia nykyisessä
päärakennuksessa. Mutta siinä se ei nuoren patruunan mielestä ollut
oikein paikallaan, minkä vuoksi hän siirsi sen takaisin rantaan
— sinne, missä ensimmäinen Anders Dry oli soitellut valsseja ja
polskia jyykeäläisille. Ja oli kuin olisi tämän ensimmäisen Dryn
soitto vieläkin ollut vaikuttamassa: rannassa, meripuodin ympärillä
kihisi väkeä varsinkin juhla-aikoina, sillä vanhasta tottumuksesta
ostivat useimmat jyykeäläiset vieläkin jauhonsa, suolansa ja
pikanellirullansa Anders Dryltä, vaikka niemellä oli jo puolikymmentä
muutakin kauppapuotia ja suurempiakin kuin Anders Dryn. Mutta se,
mikä ennen kaikkea ylläpiti vanhoja hyviä suhteita, oli Anders Dryn
taattu rehellisyys. Hän ei pettänyt lappalaista silloinkaan, kun
tämä oli päissään. Jos joku konttoristeista teki itsensä syypääksi
petokseen, hän sai heti lähteä. Senvuoksi oli Anders Dryn meripuoti
eniten suosittu. Lappalaiset tosin ihmettelivät, ettei nuori
patruuna laajentanut hyllyjään. Se oli vähän omituista sellaisen
miehen hommiksi, joka vallitsi Ruijan ja oli kihloissa
keisarintyttären kanssa.

Niin — viimeksi mainittu seikka ei tuntunut lappalaisista eikä
yleensä jyykeäläisistä yhtään kummalta. Olihan Anders Dryn esi-isät
onnistuneet naimakaupoissaan yli kaiken odotuksen, ja aina oli poika
ajanut isästä edelle.

Miksi ei siis neljäs Anders Dry saisi keisarintytärtä. Oh, saisi kuin
saisikin.

Niin, niin. Anders Dry oli kihloissa keisarintyttären kanssa. Mitä
hyödytti siis pappilan Rafaellaa, että hän hengessään sisusti Dryn
kartanon yläkerran viittätoista huonetta, tai nimismiehen Juditaa,
että hän piti Trondhjemista ostamaansa lippalakkia arkenakin
ja näytti niin mehevältä, että merimiehet sylkivät pelkästä
mielihyvästä? Ei mitään: Anders Dry oli kihloissa keisarintyttären
kanssa.

Eikä kestäisi kauan, ennenkuin hän lähtisi Arkangeliin, sillä eikös
ollut Silkki-Sannu kertonut, että tiliherrat olivat jo tulleet.
Nyt alkaisivat suuret tilinpäättäjäiset Dryn kaksikerroksisessa
kauppakartanossa.

Niin — professori Krusenholtz ja Abraham Kellonsoittaja olivat
saapuneet Jyykeänniemelle. Saatettuaan patruuna Ottokar Tophöjn
kaikella kunnialla hautaan he olivat nyt valmiit avustamaan Anders Drytä
hänen morsiamensa tupaantuliaisissa.

Oh, niitä Anders Dryn tilikirjoja! Ne olivat paljon paksummat
kuin pappilan kirkonkirjat. Niissä oli eri tili turskalle ja
eri tili merisillille, eri tili jauhoille ja eri tili suoloille
— sataviisikymmentä eri tiliä yhtä vaille. Ja kassakaappi
sitten! Se oli suuri kuin kirkonholvi: mies mahtui suorana sen
sisälle seisomaan. Siellä oli kyynäränkorkuisia setelipinkkoja
sekä pahvikotelo, jonka kannessa oli: Sbeck, ja toinen, jonka
kannessa oli: Shack. Mitä ymmärsi alinkokansa sellaisesta? Huihai,
ei kerrassaan mitään! Mutta professori Krusenholtz ja Abraham Kellonsoittaja
ymmärsivät: he siirsivät syrjään pahvilaatikon, jonka
kannessa oli Shack. He tarvitsivat sitä iltahetkiään varten.

Jos kirkonrappausviikot Hammerfestissa olivat muodostuneet
suurenmoisiksi, niin vielä suurenmoisemmiksi muodostuivat Anders Dryn
tilinpäättäjäiset. Professori Krusenholtz ja Abraham Kellonsoittaja
johtivat kolmeakymmentä konttoristia, jotka aamusta iltaan
kirjoittivat hanhenkynällä, niin että siinä raaputus kävi. Abraham Kellonsoittaja
hoiti meripuolta, professori Krusenholtz maapuolta.
Edellisen osalle joutuivat kaikki kalanpyyntiä ja kauppaa koskevat
asiat, syöttikalojen tilistä valaanpyyntitiliin asti. Kaikki
Jäämeren kalat olivat kirjoitetut Anders Dryn kirjoihin. Se oli
oikea tuomion päivä, jolloin tutkittiin, millä tavalla itsekukin
vedenasukas oli leiviskänsä käyttänyt Anders Dryn verkkoihin, rysiin
ja pitkiinsiimoihin nähden. Rasvaisen Ruijan ahvenen ansioluettelo oli
sangen kaunis. Sitä oli saatu runsaasti ja syöty runsaasti pitkin
vuonon vartta ja matalissa taloissa tunturien takana. Mutta vielä
suuremmissa erissä sitä oli viety etelään maailman herrojen
herkkupöytien kaunistukseksi. Abraham Kellonsoittaja kulki kuin
isä-Jumala itse, kulmat rypyssä, tarkastellen konttoristien työtä.
Ja kun jonkin kalatilin loppusumma oli hyvä, hän murahti hengessään:
’Hyvin, sinä hyvä ja uskollinen palvelija!’ Se oli tarkoitettu yhtä
paljon kalalle kuin konttoristillekin.

Professori Krusenholtz taas hoiteli maapuolta. Hän, Tukholman kuninkaallisen tähtitornin
johtaja, sai taas nähdä, mitä maa
antaa. Tällä kertaa se ei antanut syvyyden nielemiä kirkkoja, vaan
”keisarinkruunuja” — perunoita, niin kauniita ja keltaisia, että
oli ihan ihme. Anders Dry oli maineikkain perunanviljelijä koko
Länsi-Ruijassa ja häneltä saivat tunturi-ihmiset siemenensä, jos halla
noissa korkeissa seuduissa sattui varastamaan sadon. Oh, niitä oli
ylettömästi noita keisarinkruunuja, ja oivan vuosivoiton ne tuottivat.
Entä sitten navetta! Koko Jyykeänniemen olisi voinut hukuttaa maitoon,
mikä vuosittain herui Anders Dryn navetasta. Kerrassaan somia elukoita
nuo ”Tanstokat”, ”Vakkerkukat”, ”Nastikit” ja ”Kullannuput”, joissa
jokaisella oli oma tilinsä ja jotka lypsivät isännälleen silkkaa
kultaa. Niin, niin, eivät olleet pitäjän herrat suotta antaneetkaan
Anders Drylle ”elatusisän” nimeä. Hän todella elätti heidät. Mistä
olisi henkikirjuri maitonsa saanut, jollei Anders Dry olisi sitä
antanut? Huihai, ei mistään! Talonpojilla oli pienet karjat. He
saivat olla kiitollisia, että tulivat omillaan toimeen. — Oli soma
nähdä, kuinka paljon Jyykeän virkakunta kulutti maitoa vuodessa.
Professori Krusenholtz saattoi melkein kuvitella, miltä kukin
ulkonaisen olemuksensa puolesta näytti. Henkikirjuri Sogne oli
varmasti puolta lihavampi mies kuin apteekkari Sturlesen, joka otti
vain puoli kannua päivässä. No niin, hän säästi, eikä se suinkaan
ollut paha. — Ihmeellisiä nuo Anders Dryn tilikirjat! Ne kävivät
tuomiokirjoista maankin puolella. Sillä eikö niistä näkynyt,
minkälainen mies isäntärenki Jörgen oli? Kyllä kauniisti! Ei säästöä
koskaan, vaan pikemminkin ennakkoa. Mutta hän olikin tunnettu
kortinlyöjä ja viinamies. Samapa se hänelle, joka oli naimaton. Mutta
konttoristi Lejkevandin olisi pitänyt paremmin ajatella perhettään.
Hän oli velkaa Anders Drylle viisikymmentä peesiä eikä hänen
palkkansa suinkaan ollut huono. Niin, niin. Anders Dryn tilikirjat
antoivat selvän kuvan Jyykeänniemen pienestä yhteiskunnasta. Ne
näyttivät, mitä kukin söi ja joi — ah, varsinkin, mitä kukin joi.
Metsäherra Iversenin konjakkilasku oli sangen huomattava. Mutta
hänellä olikin pitemmät leimausmatkat kuin hänen virkaveljellään,
metsäherra Löwellä. Ja sitäpaitsi hän ampui puolta enemmän jäniksiä
kuin viimeksi mainittu.

Niin, tilejä tehtiin kuumeisella kiireellä. Hanhenkynät rapisivat
ja konttoristit hikoilivat. Anders Dry pistäysi silloin tällöin
katsomaan. Ja tyytyväinen hän oli. Hän sanoi: ’Schön!’ Se oli hänen
etuoikeutensa. Sillä siten ei uskaltanut sanoa kukaan muu koko
Jyykeänniemellä ei edes pappikaan, vaikka hän oli lukenut saksaa
paljon enemmän kuin Anders Dry. Ei, sillä se olisi heti leimattu
Anders Dryn jäljittelemiseksi. Eikä häntä kertakaikkiaan rohjennut
jäljitellä kukaan.

Mutta varsinkin iltahetket muodostuivat mielenkiintoisiksi Abraham Kellonsoittajalle
ja professori Krusenholtzille. Silloin he
joko istuivat viimeksi mainitun huoneessa shakkia pelaamassa tai
maistelivat Anders Dryn seurassa hänen viinejään. Ja sellaisina
iltoina heitä oli kolme suurmiestä, joita kelpasi kuunnella: yksi
oli kaivanut maan uumenista kokonaisen kirkon kirkkoväkineen,
pappeineen ja lukkareineen, toinen oli muurannut maailman suurimman
leivinuunin ja kolmas taas teki lähtöä keisarintytärtä noutamaan.
Oh, he olivat onnellisia miehiä, jommoisia ei maailmassa ollut
monta. Yhtä he kaipasivat: Lappean pappia. Hänen olisi pitänyt olla
mukana. Silloinpa heitä olisi ollut kerrassa jumalainen seura.
Mutta Klemet Larssen hoiteli virkaansa kotonaan Lappeassa, eivätkä
Abraham Kellosoittaja ja professori Krusenholtz olleet kuulleet
hänestä mitään. Mutta Anders Dry lupasi kutsua kirkkoherra Larssenin
häihinsä. Totisesti, häntä ei pitänyt puuttuman sinä päivänä,
jolloin Anders Dry toi keisarintyttären Arkangelista! Mieliala
kohosi kohoamistaan, ja lopuksi tuli se hetki, jolloin Abraham Kellonsoittaja
nousi seisomaan malja kädessään ja lauloi:

— Tilit valmiiksi laitatti Anders Dry.
Mikä raskas ja vaikea työ.
Tytär keisarin kerrassa hämmästyy,
tilikirjat kun aukilyö:
”Ah, noin paljon luullut en olevankaan
minä peesejä päällä maan!”

Professori Krusenholtz yhtyi säännöllisesti loppusäkeisiin:

— ”Ah, noin paljon luullut en olevankaan
minä peesejä päällä maan!”

Johon Anders Dry tavallisesti huomautti:

— Niin, hyvät veljet, raha on myös jotakin, mutta rakkaus — se on
sentään vielä enemmän. Rakkauden malja!

Herrat kohottivat lasinsa ja joivat suuren hiljaisuuden vallitessa,
sillä he muistelivat Lappean ruukin papin rouvaa ja Kaavuonon vanhaa
patruunaa, joiden elämässä rakkaus oli osoittanut olevansa suurin
kaikista.

Keisarintytär saapuu Jyykeään

Kun keisarintytär saapui Jyykeään, olivat kaikki lähiseudun
asukkaat kerääntyneet häntä vastaanottamaan. Se tapahtui muutamana
kauniina kesäkuun aamuna vähää ennen sääsken tuloa, ja se päivä
muistetaan kyllä Jyykeänniemellä niin kauan kuin maailma seisoo.

Niin — se oli vain tuollainen tavallinen kesäkuun, jolloin kävi
navakka merituuli ja suolaiset laineet pärskyivät rantakallioita
vasten. Ihmiset olivat tottuneet tuota loisketta kuulemaan
lapsuudesta alkaen, mutta tänä päivänä heistä tuntui kuin olisivat
laineetkin laulaneet laivasta, joka kuljetti keisarintytärtä
Arkangelista Jyykeän rantoja kohti. Päivä oli mitä sopivin. Tuulikin
oli aamuyöstä kääntynyt idästä koilliseen, aivankuin huomioonottaen
sen suunnan, jota laivojen oli Jyykeänvuonossa purjehdittava.

Vähän erillään muista, pienellä mäennyppylällä seisoi parvi herroja
jutellen ja piippua poltellen. Siinä oli professori Krusenholtz ja
Abraham Kellonsoittaja, Kapteeni-Mikko, seurakunnan kirkkoherra
ja ennen kaikkea Tromssan piispa omassa korkeassa persoonassaan.
Kapteeni-Mikko oli vasta viikko sitten palannut pitkältä retkeltä,
jonne hän huhtikuun alussa oli lähtenyt Abraham Kellonsoittajan ja
professori Krusenholtzin kanssa. He olivat käyneet siinä Atlantin
saaressa, missä asukkaat vaihtavat viinaa veteen, tavalliseen
kaivoveteen. Kapteeni-Mikko oli nimittäin ainoa mies auringon alla,
joka löysi tien tuohon salaperäiseen saareen, missä viinapalmut ja
samppanjakoivut humisivat.

Saaren asukkaat juoksuttivat niiden mahlaa suuriin tynnyreihin
ja käyttivät sitä särpimenä vuoden ympäri. Ja totisesti: se oli
maailman parasta paloviinaa ja hienointa samppanjaa. He olivat niin
tottuneet näihin juomiin etteivät koskaan tulleet päihdyksiin.
Mutta annapas kun saivat korttelinkaan tavallista kaivovettä,
niin heti makasivat maassa kuin tukit. Suurin puute heillä juuri
olikin vedestä, jota he käyttivät päihdytysaineena. Sen vuoksi he
tervehtivätkin ilolla Kapteeni-Mikkoa, kun tämä ilmestyi saaren
satamaan kaivovesilasteineen. Silloin alkoivat saarella juomingit,
jonka vertaisista ei mannermaalla ole edes unta nähty. Ja
paloviina- ja samppanjalastissa palasi Kapteeni-Mikon Löytöretkeilijä
taas ihmisten ilmoille.

Tästä sadun salaperäisestä saaresta olivat Abraham Kellonsoittaja
ja professori Krusenholtz Kapteeni-Mikon johdolla käyneet hääjuomat
hakemassa Anders Dryn häihin. Ja totisesti: ei ollut Ruijan rannoille
vielä konsanaan komeampaa lastia purettu kuin heidän. Ulkoapäin
eivät tynnyrit kyllä näyttäneet kovinkaan kehuttavilta. Olivathan
vain paremmanpuoleisten tervatynnyrien näköisiä. Mutta ah, kun avasi
tapin, niin levisi ympärille mitä hienoin samppanjan tuoksu. — Koko viikko
oli Kapteeni-Mikon lastia purettu, ja tynnyri tynnyrin jälkeen
oli vierinyt Anders Dryn makasiineihin.

Herrat tähystivät kiikarilla merelle. Siellä näkyi vuonolla kolme
laivaa, jotka täysin purjein laskettivat vuonon perukkaa kohti.
Jonkin ajan kuluttua heittivät laivat ankkurin vuonon pohjukassa ja
laskivat purjeensa.

On, sitä näkyä ei yksikään läsnäollut unohtanut koko elämänsä aikana.
Ei, vaan siitä riitti muistelemista talvisen takkavalkean ääressä
lapsille ja lastenlapsille — niinkuin yleensä kaikesta, mikä koski
neljättä Anders Drytä. Kolme kuunaria täynnä mitä ihmeellisimpiä
tavaroita, ja yhdessä kirkko ja pesutupa! — Todellakin, pieni
viisitorninen, sipulikattoinen kirkko, ja pesutupa mankeleineen ja
silityskoneineen.

Väkijoukko rannalla nosti huikean eläköön-huudon, kun Anders Dry
morsiamineen astui veneestä maihin. Keisarintytär oli hento kuin
ruiskukka ja kaunis kuin kesäinen päivä. Otsalla kimalteli kultainen
vanne, josta säteili mitä ihanimpia jalokiviä ja harteilla hänellä
oli kärpännahkainen kaulus. Kuusi pitsimyssyistä palvelijaa kulki
takana hameenlaahustinta kannattaen.

Anders Dry oli pukeutunut polvihousuihin, valkoisiin silkkisukkiin ja
tummansiniseen samettiseen hännystakkiin, jonka rintapielessä
upeili korttelinpohjan kokoinen kultainen kunniamerkki. Kunnon
jyykeäläiset eivät tahtoneet tuntea elatusisäänsä lainkaan,
hänellä kun päälle päätteeksi oli valkoinen peruukki ja musta
kolmikkokolkkahattu. Se oli varmaankin Arkangelin mallia, arvelivat
jyykeäläiset, eivätkä he siinä vallan pahasti erehtyneetkään.

Anders Dry nosti hattua ja tervehti joka puolelle. Silloin valtasi
väkijoukon huumaava innostus. Lakit lensivät ilmaan ja huudettiin:

— Eläköön Anders Dry, meidän rakas patruunamme!

Siihen vastasi pitäjän herrain kuoro:

— Eläköön hänen korkeutensa rouva Veronika!

— Eläköön! huusi väkijoukko niin paljon kuin kurkuista lähti.

Nyt astuivat herrat morsiusparin luo toivottamaan tätä
tervetulleeksi, Tromssan piispa etunenässä. Viimeksi kätteli
morsiusparia Abraham Kellonsoittaja kohottaen venekeulaisen
huopahattunsa korkealle ilmaan ja vieden sen sieltä komeassa kaaressa
alas sivu polvien.

Morsiuspari lähti nyt nousemaan rantatörmää väkijoukon seuratessa
haltioituneena perässä.

Kartanon pihalla tapahtui konttorihenkilökunnan ja palvelusväen
esittely. Se kävi muuten nuhteettomasti, paitsi että isäntärenki
Jörgen sanoi ’terve-terve!’ — mikä ei kuulostanut oikein hyvältä.
Mutta Jörgen-renki oli kerta kaikkiaan sellainen mies, joka piti omat
tapansa.

Seuraavana päivänä tapahtui sitten juhlallinen vihkiminen Dryn kartanon
yläkerran isossa salissa. Tromssan piispa itse toimitti
vihkimisen eikä siitä ole mitään erikoisempaa sanottavaa, sillä
se kävi käsikirjan mukaan. Abraham Kellonsoittaja veisasi
vihkivirren, ja se oli niin valtavaa, että yksin armollisen rouvan
kotikappalainenkin isä Leonid itki, vaikka ei ymmärtänyt sanaakaan
koko veisuusta.

Mutta vihkimisen päätyttyä piti Tromssan piispa puheen, ja se puhe
kuului näin:

— Niinkuin muinoin Saaban kuningatar saavutte te, armollinen rouva,
Itämailta luoksemme. Mutta te ette ole yhtä onnellisessa asemassa kuin
tuo Arabian ruhtinatar, joka sai nähdä Jerusalemin pyhän kaupungin.
Mitään vastaavaa ei meillä täällä Jyykeänniemellä ole — jollei ehkä
ikuisen jään peittämä Jæggevarre tässä kohden mahdollisesti vedä
vertoja Morian kukkulalle. Ei, me olemme vaatimatonta väkeä, jotka
asumme turvekattoisissa majoissa syöden kiitollisin mielin perunamme ja
merisillimme. — Mutta eräässä suhteessa olette te, armollinen rouva,
sentään Saaban kuningattareen verrattava: te olette mielistynyt
viisauteen valitessanne puolisoksenne Anders Dryn. Kuten muinainen
Salomo pystyy hänkin puhumaan ’puista, elämistä, linnuista,
matelevaisista ja kaloista’ — niin, erittäinkin Jäämeren kaloista,
joita hän myy sekä tukuttain että vähittäin. Viisaasta Salomosta
sanotaan, että ’hänen virsiensä luku oli tuhat ja viisi’. Tätä ei
voida tästä Jyykeänniemen Salomosta sanoa. Tietääkseni hän ei ole
koskaan sepittänyt yhtään ainoata värssyä. Mutta eräässä toisessa
suhteessa pitää äskeinen sana Anders Dryhyn nähden paikkansa: hänen
peesiensä luku on tuhannen ja viisi — niin, enemmänkin. Eikä sekään
ole suinkaan vähäksi arvattava. — Minä toivotan onnea kuningas
Salomolle ja Saaban kuningattarelle!

Piispa kätteli hymyillen morsiusparia. Ja hymyilipä siinä yksi ja
toinenkin. Abraham Kellonsoittajan veisuun nostattamat kyyneleet
kimaltelivat vielä silmänurkissa, mutta suut hymyilivät, sillä
Tromssan piispa oli puhunut niin leikkisästi. Keisarintytär
niiasi piispalle, niiasi ja sanoi: ’Tössentak!’ Sen verran hän
jo oli oppinut ruijaa. Ja sittenkös alkoi yleinen onnittelu,
kumarteleminen ja niiaaminen. Professori Krusenholtz onnitteli,
Abraham Kellonsoittaja onnitteli, Kapteeni-Mikko onnitteli oikein
merimiehen tavalla puristaen armollisen rouvan kättä, niin että
tämä ihan tuskasta kiemurteli. Sen jälkeen onnittelivat kirkonkylän
herrasväet, seudun talonpojat ja kalastajat. Ja jokainen heistä
toivotti paljon hyvää ja kaunista. Viimeksi onnitteli isäntärenki
Jörgen, mutta hän ei sanonut mitään. Kumarsihan vain jurosti ja
hyökkäsi väkijoukkoon kuin omaa rohkeuttaan häveten.

Vihkimisen jälkeen tarjottiin juhlapäivällinen. Samppanja kuohui
laseissa, ja vieraat valtasi kerrassaan oikea juhlatuuli. Pidettiin
puheita, kilistettiin ja sanottiin: ’Lykke til, lykke til!’ [onneksi
olkoon!] — niin, oikein juhlalliseen ja ylhäiseen sävyyn. Eikä ihme,
sillä olihan morsiamena keisarintytär. — Heti päivällisen jälkeen
siirrettiin pöydät syrjään, ja sitten alkoivat tanssit. Vartavasten
tilatut soittajat, joita oli seitsemän kappaletta, sijoitettiin
salinoven yläpuolelle rakennetulle parvekkeelle. Siellä he istuivat
jalat riipuksissa ja vetelivät viulua oikein hartiavoimin.

Olivatpa ne häät! Eivät muistaneet jyykeäläiset sellaisista edes
uneksineensa. Suuri sali, avara kuin kirkko, oli täynnä pyöriviä
pareja. Tanssi alkoi morsiamen valssilla. Itse Tromssan piispa vei
keisarintyttären karkeloon. Ei kukaan olisi uskonut, että vanhalla
piispalla oli niin ketterät jalat. Mutta huihai, niin hän sipsutteli
keveästi ja mukavasti soittajien nykiessä:

Ah, sa rakas Augustin, Augustin, Augustin...

Hei vain! Se meni loistavasti. Piispa talutti keisarintyttären
paikoilleen, mutta heti oli uusi kavaljeeri kumartamassa. Se oli
Abraham Kellonsoittaja. Hän tanssi juhlallisena kuin kuningas,
katsellen toisten päiden yli. Vähän kankein polvin hän pyöri, mutta
se lisäsi vain hänen arvokkuuttansa. Oli kuin hän olisi ikänsä
tanssinut keisarintyttärien kanssa. Katselijat valtasi ihastus. Siinä
oli todellakin juhlallinen pari. Jos Abraham Kellonsoittajalla vain
olisi ollut juhlapuku, olisi vaikutus ollut vielä suurenmoisempi.
Mutta hän tanssi vanhoissa ruijalaisissa merimiessaappaissaan,
joiden rinnalla morsiamen valkoiset tanssikengät näyttivät kovin
avuttomilta. Soitto pauhasi. Viereisessä huoneessa ja pihalla
virtasi samppanja ja paloviina. Puhe kävi kovaääniseksi, ja salissa
oli tukalan kuuma. Mutta yhä vain pyöri Abraham Kellonsoittaja
keisarintyttären kanssa. He unohtivat läsnäolijat ja tanssivat kuin
olisivat olleet vain kahden koko avarassa maailmassa.

Taisipa keisarintyttären sydäntä hiukan nipistää, kun tanssi taukosi
ja Abraham Kellonsoittaja saatteli hänet paikoilleen. Ehkäpä hän
tunsi, että Ruijassa olisi ollut muitakin kuin Anders Dry, joiden
kanssa olisi saattanut käsikädessä lähteä elämänpolkua kulkemaan.
Ainakin hehkuivat hänen poskensa oudosti, ja hän katsoi kaipaavasti
tuon kookkaan miehen jälkeen, joka merimiessaappaineen raivasi
itselleen tietä väkijoukon lomaan.

Mutta kauan hän ei joutanut sydäntänsä tutkimaan, kun hääilon humu
tempaisi hänet uudelleen mukaansa.

Oh, niitä tanssiaisia ei unohda kukaan, joka niissä vain oli mukana.
Koko Jyykeänniemi tanssi, vanhat ja nuoret. Ilo tempaisi kaikki
mukaansa, kukaan ei voinut vastustaa. Täälläkin nähtiin sama kuin
Hammerfestissa: kaikkien oli pakko ottaa osaa ilonpitoon, tahtoivat
tahi eivät. Vaikuttivatko siihen Kapteeni-Mikon tuomat juomavarat —
sitä on vaikea sanoa, mutta se vain on tosiasia, ettei häävierasten tai
kyläläisten joukossa ollut ainoatakaan, joka ei olisi pyörähtänyt joko
yläkerran salissa tahi alhaalla avaralla pihalla.

Hei vain! Saapui Klemet Larssen, Lappean pappi, hän joka ennen oli
ollut merilaivan kapteenina, mutta juoppouden takia menettänyt
virkansa ja pantu papiksi. Mitä olivat Anders Dryn häät ilman häntä?
Saapui Lappean papin rouva, entinen Bergenin piispan tytär, hän,
joka kerran Bergenin torilla oli vastaanottanut Ruotsin kuninkaan
pojan kukkavihko kädessä. Mitä olivat Anders Dryn häät ilman häntä?
Huihai, eivät kerrassaan mitään. Pihalla valoisan kesäyötaivaan alla
syntyi toinen leikki heti, kun Klemet Larssen saapui. Kokeneena
miehenä hän nimittäin heti sai yleissilmäyksen juhlien menosta:
soittajavoimat olivat liiaksi keskitetyt yhteen paikkaan. Senvuoksi
hän nouti yhden soittajista pihalle, missä kyläläiset tähän saakka
olivat tanssineet sisällä yläkerran salissa pauhaavan soiton mukaan.
Ja nyt saatiin esiin kaikki tutut tanssit, vanhat loikat, vengerkat
ja senkin seitsemät polskat ja pelit. Pihalla kävi vilinä kuin
muurahaispesässä. Kesäyönaurinkokin heitti pois huntunsa ja kiiruhti
katselemaan alhaalla maan päällä käyvää ilonpitoa. Hei vain! Anders Dryn
häät, ja ylimmäisenä johtajana Lappean pappi, tuo iloisista
iloisin, entinen merilaivan kapteeni! Aurinko oli nähnyt tarpeeksi,
sillä se pujahti pilven taakse kuin päästäkseen nauramaan: — siitä
näytti elämä Dryn pihalla sangen hassunkuriselta. Mutta hetken
kuluttua se tuli uudelleen näkyviin ja katseli tanssijoita kuin ei
mitään olisi tapahtunut.

Lappean pappi oli taas saanut vanhasta elementistään kiinni. Musiikki
ja muutama lasi samppanjaa vaikuttivat häneen kuin torventoitotus
vanhaan sotaratsuun. Pois tieltä! Hän oli kapteeninluokkalainen ja
hän tanssitti yksin kaikki tyttäret Bergenin merimiestanssiaisissa.
Kylläpä saivat karjakot ja piikatytöt kerrankin olla kyydissä: —
Klemet Larssen tanssitti heitä kaikkia, niin että piha keinui heidän
silmissään. Hei vain! Kun Klemet Larssen kerran tanssitti, ei siinä
saanut muotoon katsominen tulla kysymykseen. Kaikki, kaikki hän
tanssitti ilman erotusta. Ei edes Finn-Paulsenin Arnold kestänyt
kilpailussa hänen kanssaan. Ja hän oli sentään parhaita tanssijoita...

Loppumattomiin eivät kuitenkaan Klemet Larsseninkaan voimat
riittäneet. Oh, siitä oli jo kulunut vuosia, kun hän oli ollut nuori.
Ja Atlantin saaren samppanja vaikutti osaltansa myös. Hän istahti
penkille ja tunsi juhlineensa tarpeeksi.

Hän huusi lasin viiniä, sillä hänen kurkkuansa kuivasi kovin.
Sitäpaitsi hän halusi pitää pienen puheen. Se kuului hänen virkaansa.

Viiniä tuotiin. Klemet Larssen joi sen ja nousi penkille seisomaan.

— Nuoret, aloitti hän ja hänen äänensä kajahti voimakkaana
kesäisessä yössä — te, jotka rakastatte tanssia ja iloa kuin
kimalaiset hunajaa, teille muutama sana. On aika, jolloin Anders Dry
viettää häitään, ja toinen aika, jolloin hän menee konttoriinsa
taas ja jakaa konttoristeillensa päivän työt. Elämä — ihmiselämä
on myös tuollainen Anders Dry, joka silloin tällöin antaa meille
tilaisuuden keisarintyttären juhlimiseen. Mutta sellaisten hetkien
jälkeen se seisoo aina edessämme ja sanoo: ’Vie kirjoihin merisilli
ja viimeinen jauholasti ja katso, että yhteenlasku tulee oikein.’
— Niin, elämällä on tehtäviä meille jokaiselle ja se vaatii, että
täytämme ne hyvin. Nyt luulee kuitenkin moni nuori, että Anders Dryn
häät kestävät iän kaiken, ja senvuoksi he eivät koskaan tartu
todenteolla työhön. Mutta minä kysyn: mitä tekee elämä näillä
ikuisilla sulhaspojilla ja morsiustyttärillä? Ei kerrassaan mitään.
Se ei voi heitä käyttää sillä paikalla, johon se oli heidät aikonut,
ja siksi se siirtää heidät syrjään. — Minä Klemet Larssen tiedän,
mitä ilonpito on, sillä enkös ole tänäkin iltana näyttänyt, miten
tulee tanssia. Mutta minä tiedän myös, mitä työnteko on. Senvuoksi
minä sanon teille, nuoret: elämä on rikas kuin Anders Dry ja kaunis
kuin keisarintytär, mutta muistakaa: juhlien jälkeen tulee arki,
työnteon, vakavan työnteon päivä.

Näin puhui Klemet Larssen, Lappean pappi, hän joka ennen oli ollut
merilaivan kapteeni, mutta juoppouden takia menettänyt virkansa ja
pantu papiksi. Näin hän puhui ja laskeusi penkiltä alas. Hän oli
kauniisti päättänyt juhlimisensa niinkuin papin sopi ja tulikin. Ja
nyt hän meni maata.

Mutta pihalla viritteli soittaja viuluaan. Oli vielä pitkälti aamuun.

Vanha suntio

Abraham Kellonsoittaja seisoo museota muistuttavassa pajassaan
ja takoo. Mitä hän takoo? Sinkilää halkovajasi oveen, sinkilää, jota
aamulla pyysit häntä tekemään. Mutta sinä et malttanutkaan olla
kyselemättä hänen nuoruutensa ajoista ja sen vuoksi sait kuulla
kaiken edelläkerrotun ja koko päivän odottaa sinkilän valmistumista.
Mutta aikasi kului ehkä kuitenkin. Et huomannut tuntien
vierähtämistä, ennenkuin käsissä olivat Anders Dryn häät ja ilta.

Nyt hän takoo taas, mutta hänen ajatuksensa harhailevat Satu-Ruijan maassa
— siellä, missä hän eli nuoruutensa uljaat päivät. Ei
hän nykyajan elämästä isosti välitä. Se on hänen mielestään niin
köyhä suurista tapahtumista ja kuuluisista miehistä. Eikä hän
nykyajalta paljon pyydä. Hän on tyytyväinen kolmenkymmenen markan
vuosipalkkaansa, minkä Tenomuotkan seurakunta suntionvirasta maksaa,
ja pajaansa, satupajaansa. Mutta hän on onnellinen mies, onnellisin
mies maailmassa. Hänellä on vain yksi intohimo: saada kertoa,
”muistella”, jos vain joku viitsii kuunnella hänen kertomuksiaan.
Mutta nykyajan ihmiset ovat hänen mielestään niin omituisia: eivät
ne viitsi kuunnella entisten aikain muisteluksia. He pitävät totta
satuna ja satua totena. He eivät usko, että Ruijassa kerran muutamana kesäkuun päivänä
lumikinokset hautasivat alleen kokonaisen kylän ja
että sen lumisateen aiheutti Kapteeni-Mikon jäähyväislaukaus. Ei,
sitä he eivät usko. Se on nykyajan ihmisistä satua. Mutta sitävastoin
he pitävät totena maan pyörimistä. Herra varjele, johan sen näkee
tavallisin silmin, että kohdallaan se seisoo! Taitaisi hullusti käydä
tämän maailman viisaiden, jos maa pyörisi. Huihai! Mutta pyöreä se
kyllä on ... pyöreä kuin pallo. Siitä ei ole epäilemistäkään. Sillä
Kapteeni-Mikkokin laukaisi kanuunansa vasta sitten, kun lumitöyry
Jæggevarren kaltaalla pääsi juuri parahiksi näkyviin vedenpinnan
yläpuolelta. Siihen oli mainio tähdätä, ja se tuli lumituiskuna alas
— sellaisena tuiskuna, että Jyykeänniemellä ajeltiin kaksi viikkoa juhannuskesää
reellä keskellä parasta.

Sinä olit hänen silmissään merkillinen poikkeus, sillä sinä olit
viitsinyt kuunnella. Etkä vieläkään malttanut olla kysymättä:

— Milloinka se tapahtui?

— Sekö? — Se tapahtui Anders Dryn häiden jälkeen. Kapteeni-Mikko,
joka Atlantin tuntemattomasta saaresta oli noutanut pöytäjuomat
Anders Dryn häihin, teki jälleen lähtöä merelle. Hänen laivansa
otti höyryä Jyykeän satamassa. Kaikki oli valmiina lähtöä varten.
Hääkansa saatteli kapteenia satamaan, sillä hän oli sellainen
leikkisä mies, josta kaikki pitivät. Siinä oli Tromssan piispa,
professori Krusenholtz, Jyykeän pappi, Anders Dry rouvineen ja minä
sekä paljon muita — ihmisiä satalukuinen joukko. Kapteeni-Mikko
hyvästeli jokaista kädestä. Siihen taisi mennä parin tunnin aika.
Saipa hän totisesti useampaa kuin yhtä kättä puristaa ja useammin
kuin kerran sanoa: ’No terve taas!’ ja ’hyvästi sitten!’ Mutta Anders Dryn
rouvaa, hän suuteli kädelle ja lausui: ’Sulkeudun suosioonne.’
Niin juuri hän sanoi. Ja olipa sitä komea katsella, kun hän kumarsi
keisarintyttärelle ... olipa vainkin. — Sitten nousi Kapteeni-Mikko
komentosillalle, nosti vielä kerran hattuaan ja huusi: ’Köysi
irti!’ Jyykeäläiset heittivät miehissä köyden. Väkijoukko rannalla
huusi ’eläköön!’ ja Anders Dryn vaimo heilutti pitsireunaista
nenäliinaansa, joka auringonvalossa sädehti kuin valaskalan luu.
Jo komensi Kapteeni-Mikko koneen käymään. Siipirattaat iskivät
veteen vimmatusti, ja Löytöretkeilijän keula kääntyi juhlallisesti
vuononsuuta kohti. Silloin minä asetin kämmenet torveksi suun eteen
ja huusin: ’Annasta sie vielä pieni jäähyväislaukaus!’ Kapteeni-Mikko
huusi vastaan: ’Kun tuo lumikinos tuolta sataa myrskynä alas ...
silloin tiedätte Kapteeni-Mikon lähteneen.’ Hän viittasi Jæggevarren
kaltaalla riippuvaa lumitöyryä. — No niin — siinä odotettiin sitten
kappaleen aikaa, milloin Kapteeni-Mikko ampuisi. Mutta ei kuulunut
mitään. Laiva etääntyi etääntymistään, siipien kohina lakkasi
kuulumasta. Jo häipyi laivan savukin taivaanrannan taa, ja väkijoukko
rupesi nurisemaan. Kukaan ei ollut uskonut Kapteeni-Mikkoa sellaiseksi
valehtelijaksi. Käännyttiin jo kotiinpäin ja heitettiin kaipaava
silmäys Jæggevarren huipulle, kun yhtäkkiä ilmoja tärisytti valtava
pamahdus, joka tuntui tulevan kuin maan alta. Ilmassa kuului humahdus
ja sitten — sitten rupesi ryöppyämään lunta kuin parhaassa myrskyssä.
Sitä ryöppysi tunnin toisensa jälkeen, ja ennenkuin seuraava aamu oli
käsissä, lepäsi Jyykeänniemi lumikinoksiin hautautuneena. Ainoat
rakennukset, jotka jäivät näkyviin, olivat kirkko ja Anders Dryn talo.
Mutta sieltäkin päästiin ulos vain yläkerran ikkunoiden kautta.
Sellaista lumentuloa ei Jyykeässä muistanut kukaan, eivät vanhatkaan
miehet. — Ja sitä tulvaa, joka lumisadetta seurasi! Se oli maankauhea!
Kaiken vähänkin keveämmän vei vedenpaljous mennessään. — Sinä
vuonna eivät pellot antaneet mitään, vaan meri antoi. Pamahduksen
vaikutuksesta, joka tuntui meressäkin, ajautui sellainen sillinpaljous
maihin, ettei löytynyt paikkaa, mihin ne kaikki olisi pantu. Suuri
osa vedettiinkin höysteeksi kylän perunamaille. Se on ainoa vuosi,
jolloin jyykeäläiset ovat peltonsa merisillillä höystäneet, ja sen
sai aikaan, kuten sanottu, Kapteeni-Mikon jäähyväislaukaus.

Abraham Kellonsoittaja katsoi sinuun loistavin silmin.

— Sellaista ruutia ei ole enää nykyaikana paremmin kuin sellaisia
kenkiäkään, jommoiset minä ostin Ruijasta lähtiessäni, hän lisäsi.

Sinä huomasit, ettei sinkilä vieläkään ollut valmis, mutta siitä
huolimatta tiedustit, minkälaiset kengät ne olivat olleet.

Minkälaisetko? Sinä sait kuulla ihmeellisen kertomuksen.

Ne olivat olleet maailman ihmeellisimmästä kenkätehtaasta,
sellaisesta, jossa valmistuivat saappaat ihan käden käänteessä.
Varjelkoon, niin nopeaa työtä ei tehty Amerikassakaan! Menin
tehtaaseen, avaraan kuin kirkkoon. Ylt’ympäri kenkiä orsissa kuin
riekkoja Anders Dryn makasiinissa. Mutta kiire kun oli, ei joudettu
valikoimaan, vaan otettiin mitta ja tehtiin. Suutari istahti
lipaspiironkia muistuttavan koneen eteen, jossa oli rivi pieniä
”lunkkia”. Hän pistäisi kengäksen ensimmäiseen lunkkaan. Kuului
”klopahus” ja kas: pohjallinen oli päällisnahassa kiinni! Suutari
pistäisi puolivalmiin kengän toiseen lunkkaan. Sama ihmeellinen
seuraus: kuului klopahus, äskeistä voimakkaampi, ja puunaulat
seisoivat pystyssä kengänpohjassa. Piställettiin kenkä kolmanteen
lunkkaan. Kuului hirmuinen klopahus, ja suutari heitti valmiin
saappaan lattiaan karjaisten: ’Jos minä vielä pistän sen neljänteen
lunkkaan, menee sen tulisen pelmuksi koko kenkä!’

Abraham Kellonsoittaja hymyili alasimensa takana kuin voittaja.
Sellaiset saappaat hän oli Ruijassa teettänyt ja sillä aikaa, kun
tamppi otti halkoja rannassa.

Ne olivat olleetkin oikeat satukengät, sillä paluumatkalla ne olivat
johtaneet mitä merkillisimpään seikkailuun, ihan kuin sadussa.

Tiesitkö ennen, että pilvet Lapin taivaalla ovat petollisemmat kuin
etelässä? Et, etpä tietenkään. Mutta nyt sait kuulla, miten kävi
Peskalas-tunturilla.

Siellä olivat matalalla ajelehtineet pilvet käärineet Abraham Kellonsoittajan
helmoihinsa ja tempaisseet maasta koholle kuin
profeetta Eliaan muinoin. Hän oli purjehtinut pilvikyydissä yli
tunturien niinkuin peikko sadussa. Siellä vilahtelivat vain jängät
ja joet hänen allaan. Pilvi oli kohonnut korkeammalle. Abraham Kellonsoittaja
oli jo luullut iäksi jättäneensä maaemon ja häntä
oli kaduttanut että oli antautunut sellaiseen leikkiin. Olisihan
Peskalaksella vielä ollut tilaisuus tarrautua talvitikkoihin kiinni.
Mutta nyt ... nyt oli myöhäistä katumus. Pilvi oli kuljettanut häntä
yhä huimaavampaa vauhtia etelää kohti. Hän oli jo jättänyt sielunsa
kaikkivaltiaan Jumalan käsiin ja ajatellut: Ann’ mennä sitten
Eliaan kyydillä. Kaipahan pää tällekin tulee.’ Ja olihan se viimein
tullut. Pilvi oli purjehtinut muutaman tunturin yli niin matalalta,
että jalat olivat raapineet tunturin lakea. Siinä oli Abraham Kellonsoittaja
saanut jalkansa muutamaan kallionkoloon ja päässyt
siten pois. Hei vain! Pilvilaiva oli purjehtinut hänen ylitsensä, ja
hän oli saattanut jälleen vapaasti hengittää.

Sinun teki mieli väittää vastaan, mutta et hennonut, osaksi sinkilän,
osaksi kertojan itsensä vuoksi. Hänen silmistään hehkui innostuksen
tuli, ja sinä sait sen vaikutuksen, että hän uskoi kuvittelunsa.
Siksi tyydyit vain kysymään:

— No, kuinkas sitten kävi?

Sittenkö? — Hän oli saapunut Kautokeinoon ja ehtinyt parahiksi Sören Johnsenin
pikkupojan ristiäisiin. Siellä hän oli tavannut vanhoja
tuttuja ja hänet oli otettu juhlallisesti vastaan. Olihan Johnsen
kiitollisuudenvelassa hänelle. Häntä oli kestitty, miten parhaiten
oli taittu, ja niin oli Hildyr Olsenin poika saanut nimen.

Mutta ristiäisten jälkeen oli Hildyr-rouva vienyt Abraham Kellonsoittajan
eteiseen, ottanut kädestä kiinni ja kiittänyt:
’Oi Abraham-herra! Tämä on kaikki teidän ansioitanne, sillä tepä
johdatitte professori Krusenholtzin kaivamaan esille Maasin vanhan
kirkon, josta löytyi tuo siunattu kuitti, niin että Sören pääsi
Tromssaan. Katsokaapa, minkälaisen karttapallon hän sieltä toi
tullessaan.’ Ja Hildyr-rouva oli näyttänyt hänelle karttapalloa, joka
oli ollut pyöreä kuin valtainen lankakerä ja kiinnitetty mustaan
jalustaan. Silloin oli Abraham Kellonsoittaja ymmärtänyt, ettei maa
pyörinyt, vaikka nykyajan viisaat niin väittivät. Mitä varten siinä
olisi ollut jalusta sitten? — Ei, maa oli kyllä pyöreä, mutta seisoi
jalustallansa. Jumala oli sen kerran asettanut avaruuden pohjalle ja
siinä se pysyi, jollei muuta varten, niin ainakin sitä varten, että
hän saattoi taivaaseen päässeille lantalaisille näyttää, missä oli
Lappea ja Hammerfest.

Eikö hän haastellut näin, tuo merkillinen mies, jolla oli nahkaiset
housut ja vyöllä kuikannahkainen tupakkakukkaro? Haastelipa
kyllä. Ja lopuksi hän kertoi, kuinka hän Rajatunturilla seisten
heitti viimeisen katseen Ruijaan, tuohon maahan, missä oli elänyt
nuoruutensa uljaat vuodet. Eikö hän maininnut jotakin Luvatusta maasta maa
? Mainitsipa kyllä. Satu-Ruijan — se oli ollut hänen
Luvattu maansa, jonne hänen mielensä vieläkin paloi. Sillä siitä
hetkestä alkaen, jolloin hän Rajatunturin laelta oli laskeutunut
Tenomuotkan puolelle, ei hän ollut nähnyt Ruijaa muulloin kuin
unissaan.

Ja kun hän sunnuntaisin soitteli kelloja Tenomuotkan kirkon
tapulissa, tuntui hänestä kuin ne olisivat laulaneet:

— Oi Abraham, oi Abraham,
oi Kellosoittaja!
Kuin kerran kaimas muinainen
tuo partiarkan arvoinen,
sa olet voittaja!

Ja eikö hän sinustakin ollut voittaja?

Oli varmaankin.

Sillä hän oli voittanut itsellensä mielikuvituksen ihanan,
aurinkoisen maailman, missä hänen henkensä alati nuorena
vaelsi. Se maailma sai hänet unohtamaan köyhyyden ja puutteen,
matalan, hataraseinäisen tuvan, missä hänen päivänsä kuluivat, ja
raajarikkoisen vaimon, joka ei aina jaksanut hänen henkensä
lentoa seurata, vaan torui ja riiteli vastaan. — Mutta eikö tämä
kainalosauvojensa varassa hoippuva vaimokin näyttänyt hänestä
toisinaan keisarintyttäreltä, joka meni naimisiin Anders Dryn
kanssa Jyykeänpohjasta?

Näyttipä kyllä. Sillä kuvittelujensa kirkastamana näytti Abraham Kellosoittajasta Dryn
kauniilta kaikki, mitä hän katseli. Niinkuin
Lappean, joka sentään oli päättynyt kauniisti. Sillä
Anders jälkeen hän ei kuulemma enää ollut koskaan
tanssinut eikä maistanut pisaraakaan väkeviä juomia.

Mitä merkitsi siis tämän kaiken rinnalla se, että sait sinkiläsi
vasta illalla, kun aurinko jo oli kaartanut lännen taivaalle
ja paistoi pajan päätyikkunasta sisään? Mitä merkitsi tämän
rinnalla, jos saitkin maksaa viisi kruunua — varsinkin, jos olit
ensikertalainen?

Ei mitään, ei kerrassaan mitään.

Sillä pääasiaksi jäi, että Abraham Kellonsoittajalle, Tenomuotkan
suntiolle ja sepälle oli muuttunut kaikeksi kaikessa

Satu-Ruijan maa.