Vanha suntio

Abraham Kellonsoittaja seisoo museota muistuttavassa pajassaan
ja takoo. Mitä hän takoo? Sinkilää halkovajasi oveen, sinkilää, jota
aamulla pyysit häntä tekemään. Mutta sinä et malttanutkaan olla
kyselemättä hänen nuoruutensa ajoista ja sen vuoksi sait kuulla
kaiken edelläkerrotun ja koko päivän odottaa sinkilän valmistumista.
Mutta aikasi kului ehkä kuitenkin. Et huomannut tuntien
vierähtämistä, ennenkuin käsissä olivat Anders Dryn häät ja ilta.

Nyt hän takoo taas, mutta hänen ajatuksensa harhailevat Satu-Ruijan maassa
— siellä, missä hän eli nuoruutensa uljaat päivät. Ei
hän nykyajan elämästä isosti välitä. Se on hänen mielestään niin
köyhä suurista tapahtumista ja kuuluisista miehistä. Eikä hän
nykyajalta paljon pyydä. Hän on tyytyväinen kolmenkymmenen markan
vuosipalkkaansa, minkä Tenomuotkan seurakunta suntionvirasta maksaa,
ja pajaansa, satupajaansa. Mutta hän on onnellinen mies, onnellisin
mies maailmassa. Hänellä on vain yksi intohimo: saada kertoa,
”muistella”, jos vain joku viitsii kuunnella hänen kertomuksiaan.
Mutta nykyajan ihmiset ovat hänen mielestään niin omituisia: eivät
ne viitsi kuunnella entisten aikain muisteluksia. He pitävät totta
satuna ja satua totena. He eivät usko, että Ruijassa kerran muutamana kesäkuun päivänä
lumikinokset hautasivat alleen kokonaisen kylän ja
että sen lumisateen aiheutti Kapteeni-Mikon jäähyväislaukaus. Ei,
sitä he eivät usko. Se on nykyajan ihmisistä satua. Mutta sitävastoin
he pitävät totena maan pyörimistä. Herra varjele, johan sen näkee
tavallisin silmin, että kohdallaan se seisoo! Taitaisi hullusti käydä
tämän maailman viisaiden, jos maa pyörisi. Huihai! Mutta pyöreä se
kyllä on ... pyöreä kuin pallo. Siitä ei ole epäilemistäkään. Sillä
Kapteeni-Mikkokin laukaisi kanuunansa vasta sitten, kun lumitöyry
Jæggevarren kaltaalla pääsi juuri parahiksi näkyviin vedenpinnan
yläpuolelta. Siihen oli mainio tähdätä, ja se tuli lumituiskuna alas
— sellaisena tuiskuna, että Jyykeänniemellä ajeltiin kaksi viikkoa juhannuskesää
reellä keskellä parasta.

Sinä olit hänen silmissään merkillinen poikkeus, sillä sinä olit
viitsinyt kuunnella. Etkä vieläkään malttanut olla kysymättä:

— Milloinka se tapahtui?

— Sekö? — Se tapahtui Anders Dryn häiden jälkeen. Kapteeni-Mikko,
joka Atlantin tuntemattomasta saaresta oli noutanut pöytäjuomat
Anders Dryn häihin, teki jälleen lähtöä merelle. Hänen laivansa
otti höyryä Jyykeän satamassa. Kaikki oli valmiina lähtöä varten.
Hääkansa saatteli kapteenia satamaan, sillä hän oli sellainen
leikkisä mies, josta kaikki pitivät. Siinä oli Tromssan piispa,
professori Krusenholtz, Jyykeän pappi, Anders Dry rouvineen ja minä
sekä paljon muita — ihmisiä satalukuinen joukko. Kapteeni-Mikko
hyvästeli jokaista kädestä. Siihen taisi mennä parin tunnin aika.
Saipa hän totisesti useampaa kuin yhtä kättä puristaa ja useammin
kuin kerran sanoa: ’No terve taas!’ ja ’hyvästi sitten!’ Mutta Anders Dryn
rouvaa, hän suuteli kädelle ja lausui: ’Sulkeudun suosioonne.’
Niin juuri hän sanoi. Ja olipa sitä komea katsella, kun hän kumarsi
keisarintyttärelle ... olipa vainkin. — Sitten nousi Kapteeni-Mikko
komentosillalle, nosti vielä kerran hattuaan ja huusi: ’Köysi
irti!’ Jyykeäläiset heittivät miehissä köyden. Väkijoukko rannalla
huusi ’eläköön!’ ja Anders Dryn vaimo heilutti pitsireunaista
nenäliinaansa, joka auringonvalossa sädehti kuin valaskalan luu.
Jo komensi Kapteeni-Mikko koneen käymään. Siipirattaat iskivät
veteen vimmatusti, ja Löytöretkeilijän keula kääntyi juhlallisesti
vuononsuuta kohti. Silloin minä asetin kämmenet torveksi suun eteen
ja huusin: ’Annasta sie vielä pieni jäähyväislaukaus!’ Kapteeni-Mikko
huusi vastaan: ’Kun tuo lumikinos tuolta sataa myrskynä alas ...
silloin tiedätte Kapteeni-Mikon lähteneen.’ Hän viittasi Jæggevarren
kaltaalla riippuvaa lumitöyryä. — No niin — siinä odotettiin sitten
kappaleen aikaa, milloin Kapteeni-Mikko ampuisi. Mutta ei kuulunut
mitään. Laiva etääntyi etääntymistään, siipien kohina lakkasi
kuulumasta. Jo häipyi laivan savukin taivaanrannan taa, ja väkijoukko
rupesi nurisemaan. Kukaan ei ollut uskonut Kapteeni-Mikkoa sellaiseksi
valehtelijaksi. Käännyttiin jo kotiinpäin ja heitettiin kaipaava
silmäys Jæggevarren huipulle, kun yhtäkkiä ilmoja tärisytti valtava
pamahdus, joka tuntui tulevan kuin maan alta. Ilmassa kuului humahdus
ja sitten — sitten rupesi ryöppyämään lunta kuin parhaassa myrskyssä.
Sitä ryöppysi tunnin toisensa jälkeen, ja ennenkuin seuraava aamu oli
käsissä, lepäsi Jyykeänniemi lumikinoksiin hautautuneena. Ainoat
rakennukset, jotka jäivät näkyviin, olivat kirkko ja Anders Dryn talo.
Mutta sieltäkin päästiin ulos vain yläkerran ikkunoiden kautta.
Sellaista lumentuloa ei Jyykeässä muistanut kukaan, eivät vanhatkaan
miehet. — Ja sitä tulvaa, joka lumisadetta seurasi! Se oli maankauhea!
Kaiken vähänkin keveämmän vei vedenpaljous mennessään. — Sinä
vuonna eivät pellot antaneet mitään, vaan meri antoi. Pamahduksen
vaikutuksesta, joka tuntui meressäkin, ajautui sellainen sillinpaljous
maihin, ettei löytynyt paikkaa, mihin ne kaikki olisi pantu. Suuri
osa vedettiinkin höysteeksi kylän perunamaille. Se on ainoa vuosi,
jolloin jyykeäläiset ovat peltonsa merisillillä höystäneet, ja sen
sai aikaan, kuten sanottu, Kapteeni-Mikon jäähyväislaukaus.

Abraham Kellonsoittaja katsoi sinuun loistavin silmin.

— Sellaista ruutia ei ole enää nykyaikana paremmin kuin sellaisia
kenkiäkään, jommoiset minä ostin Ruijasta lähtiessäni, hän lisäsi.

Sinä huomasit, ettei sinkilä vieläkään ollut valmis, mutta siitä
huolimatta tiedustit, minkälaiset kengät ne olivat olleet.

Minkälaisetko? Sinä sait kuulla ihmeellisen kertomuksen.

Ne olivat olleet maailman ihmeellisimmästä kenkätehtaasta,
sellaisesta, jossa valmistuivat saappaat ihan käden käänteessä.
Varjelkoon, niin nopeaa työtä ei tehty Amerikassakaan! Menin
tehtaaseen, avaraan kuin kirkkoon. Ylt’ympäri kenkiä orsissa kuin
riekkoja Anders Dryn makasiinissa. Mutta kiire kun oli, ei joudettu
valikoimaan, vaan otettiin mitta ja tehtiin. Suutari istahti
lipaspiironkia muistuttavan koneen eteen, jossa oli rivi pieniä
”lunkkia”. Hän pistäisi kengäksen ensimmäiseen lunkkaan. Kuului
”klopahus” ja kas: pohjallinen oli päällisnahassa kiinni! Suutari
pistäisi puolivalmiin kengän toiseen lunkkaan. Sama ihmeellinen
seuraus: kuului klopahus, äskeistä voimakkaampi, ja puunaulat
seisoivat pystyssä kengänpohjassa. Piställettiin kenkä kolmanteen
lunkkaan. Kuului hirmuinen klopahus, ja suutari heitti valmiin
saappaan lattiaan karjaisten: ’Jos minä vielä pistän sen neljänteen
lunkkaan, menee sen tulisen pelmuksi koko kenkä!’

Abraham Kellonsoittaja hymyili alasimensa takana kuin voittaja.
Sellaiset saappaat hän oli Ruijassa teettänyt ja sillä aikaa, kun
tamppi otti halkoja rannassa.

Ne olivat olleetkin oikeat satukengät, sillä paluumatkalla ne olivat
johtaneet mitä merkillisimpään seikkailuun, ihan kuin sadussa.

Tiesitkö ennen, että pilvet Lapin taivaalla ovat petollisemmat kuin
etelässä? Et, etpä tietenkään. Mutta nyt sait kuulla, miten kävi
Peskalas-tunturilla.

Siellä olivat matalalla ajelehtineet pilvet käärineet Abraham Kellonsoittajan
helmoihinsa ja tempaisseet maasta koholle kuin
profeetta Eliaan muinoin. Hän oli purjehtinut pilvikyydissä yli
tunturien niinkuin peikko sadussa. Siellä vilahtelivat vain jängät
ja joet hänen allaan. Pilvi oli kohonnut korkeammalle. Abraham Kellonsoittaja
oli jo luullut iäksi jättäneensä maaemon ja häntä
oli kaduttanut että oli antautunut sellaiseen leikkiin. Olisihan
Peskalaksella vielä ollut tilaisuus tarrautua talvitikkoihin kiinni.
Mutta nyt ... nyt oli myöhäistä katumus. Pilvi oli kuljettanut häntä
yhä huimaavampaa vauhtia etelää kohti. Hän oli jo jättänyt sielunsa
kaikkivaltiaan Jumalan käsiin ja ajatellut: Ann’ mennä sitten
Eliaan kyydillä. Kaipahan pää tällekin tulee.’ Ja olihan se viimein
tullut. Pilvi oli purjehtinut muutaman tunturin yli niin matalalta,
että jalat olivat raapineet tunturin lakea. Siinä oli Abraham Kellonsoittaja
saanut jalkansa muutamaan kallionkoloon ja päässyt
siten pois. Hei vain! Pilvilaiva oli purjehtinut hänen ylitsensä, ja
hän oli saattanut jälleen vapaasti hengittää.

Sinun teki mieli väittää vastaan, mutta et hennonut, osaksi sinkilän,
osaksi kertojan itsensä vuoksi. Hänen silmistään hehkui innostuksen
tuli, ja sinä sait sen vaikutuksen, että hän uskoi kuvittelunsa.
Siksi tyydyit vain kysymään:

— No, kuinkas sitten kävi?

Sittenkö? — Hän oli saapunut Kautokeinoon ja ehtinyt parahiksi Sören Johnsenin
pikkupojan ristiäisiin. Siellä hän oli tavannut vanhoja
tuttuja ja hänet oli otettu juhlallisesti vastaan. Olihan Johnsen
kiitollisuudenvelassa hänelle. Häntä oli kestitty, miten parhaiten
oli taittu, ja niin oli Hildyr Olsenin poika saanut nimen.

Mutta ristiäisten jälkeen oli Hildyr-rouva vienyt Abraham Kellonsoittajan
eteiseen, ottanut kädestä kiinni ja kiittänyt:
’Oi Abraham-herra! Tämä on kaikki teidän ansioitanne, sillä tepä
johdatitte professori Krusenholtzin kaivamaan esille Maasin vanhan
kirkon, josta löytyi tuo siunattu kuitti, niin että Sören pääsi
Tromssaan. Katsokaapa, minkälaisen karttapallon hän sieltä toi
tullessaan.’ Ja Hildyr-rouva oli näyttänyt hänelle karttapalloa, joka
oli ollut pyöreä kuin valtainen lankakerä ja kiinnitetty mustaan
jalustaan. Silloin oli Abraham Kellonsoittaja ymmärtänyt, ettei maa
pyörinyt, vaikka nykyajan viisaat niin väittivät. Mitä varten siinä
olisi ollut jalusta sitten? — Ei, maa oli kyllä pyöreä, mutta seisoi
jalustallansa. Jumala oli sen kerran asettanut avaruuden pohjalle ja
siinä se pysyi, jollei muuta varten, niin ainakin sitä varten, että
hän saattoi taivaaseen päässeille lantalaisille näyttää, missä oli
Lappea ja Hammerfest.

Eikö hän haastellut näin, tuo merkillinen mies, jolla oli nahkaiset
housut ja vyöllä kuikannahkainen tupakkakukkaro? Haastelipa
kyllä. Ja lopuksi hän kertoi, kuinka hän Rajatunturilla seisten
heitti viimeisen katseen Ruijaan, tuohon maahan, missä oli elänyt
nuoruutensa uljaat vuodet. Eikö hän maininnut jotakin Luvatusta maasta maa
? Mainitsipa kyllä. Satu-Ruijan — se oli ollut hänen
Luvattu maansa, jonne hänen mielensä vieläkin paloi. Sillä siitä
hetkestä alkaen, jolloin hän Rajatunturin laelta oli laskeutunut
Tenomuotkan puolelle, ei hän ollut nähnyt Ruijaa muulloin kuin
unissaan.

Ja kun hän sunnuntaisin soitteli kelloja Tenomuotkan kirkon
tapulissa, tuntui hänestä kuin ne olisivat laulaneet:

— Oi Abraham, oi Abraham,
oi Kellosoittaja!
Kuin kerran kaimas muinainen
tuo partiarkan arvoinen,
sa olet voittaja!

Ja eikö hän sinustakin ollut voittaja?

Oli varmaankin.

Sillä hän oli voittanut itsellensä mielikuvituksen ihanan,
aurinkoisen maailman, missä hänen henkensä alati nuorena
vaelsi. Se maailma sai hänet unohtamaan köyhyyden ja puutteen,
matalan, hataraseinäisen tuvan, missä hänen päivänsä kuluivat, ja
raajarikkoisen vaimon, joka ei aina jaksanut hänen henkensä
lentoa seurata, vaan torui ja riiteli vastaan. — Mutta eikö tämä
kainalosauvojensa varassa hoippuva vaimokin näyttänyt hänestä
toisinaan keisarintyttäreltä, joka meni naimisiin Anders Dryn
kanssa Jyykeänpohjasta?

Näyttipä kyllä. Sillä kuvittelujensa kirkastamana näytti Abraham Kellosoittajasta Dryn
kauniilta kaikki, mitä hän katseli. Niinkuin
Lappean, joka sentään oli päättynyt kauniisti. Sillä
Anders jälkeen hän ei kuulemma enää ollut koskaan
tanssinut eikä maistanut pisaraakaan väkeviä juomia.

Mitä merkitsi siis tämän kaiken rinnalla se, että sait sinkiläsi
vasta illalla, kun aurinko jo oli kaartanut lännen taivaalle
ja paistoi pajan päätyikkunasta sisään? Mitä merkitsi tämän
rinnalla, jos saitkin maksaa viisi kruunua — varsinkin, jos olit
ensikertalainen?

Ei mitään, ei kerrassaan mitään.

Sillä pääasiaksi jäi, että Abraham Kellonsoittajalle, Tenomuotkan
suntiolle ja sepälle oli muuttunut kaikeksi kaikessa

Satu-Ruijan maa.