Kesäyönvalon maa

Oli kesäyö, Lapin valoisa, ihmeellinen kesäyö. Aurinko vaeltaa
taivaalla huntuunsa verhoutuneena, rusolaitaisena, muistuttaen
valvomisesta vertynyttä ihmissilmää. Taivaanlaki hehkuu sulan metallin
näköisenä, väräjöiden, vavahdellen, kuin halkeamistaan varoen.
Yönvalo tulvehtii mailla täyttäen tienoon, tunturien laaksot, talojen
pihat ja hautuumaan. Meri lainehtii välkkyen kullassa, leviten
pohjoista kohti silmänkantamattomiin. Luonnossa vallitsee mitä syvin
hiljaisuus: linnut ovat vaienneet, rantalepikot ovat hiljaa, tuuli
on laannut hetkeksi puhaltamasta. Taivas ja maa ottavat tuokion
unosen, lyhyenlyhyen ja keveän — aivankuin seisaaltaan. On se
hetki, jolloin luonnonlait lakkaavat vaikuttamasta: koko luonto on
tuokion suloisessa ajelehtimistilassa. Sellaisena suviyönä tapahtuu
Ruijassa ihmeitä, yhtä suuria ja merkillisiä kuin Vanhan Testamentin
aikaan.

Sellaisena yönä saattaa esimerkiksi Tromssan piispa unohtaa koskaan
piispanristiä kantaneensa — ja yleensä olleensa aikamies sekä
tuntea olevansa poikanen, pieni viisivuotias poikanen. Silloin hän
saattaa osoittaa iloansa esimerkiksi hyppäämällä jänistä Lappean pappilan
valkoisen päärakennuksen ympärillä, yllään vain paita ja
alushousut, seurassaan kirkkoherra Larssen, asessori Ingebritsen,
notaari Linde sekä luonnollisesti professori Krusenholtz ja Abraham Kellonsoittaja
.

Oi sinä ihmeellinen Lapin kesäyö! Sinä teet piispoista pikku poikia
ja pikku pojista piispoja. Sillä eikös kuvitellutkin Lappean pappilan
paimenpoika, Torppa-Antin kymmenvuotias Ingvar olevansa itse Tromssan
piispa, kun hän piispanristi rinnallaan kuulusteli Jebets-mullikkaa,
pappilan puolen vuoden vanhaa nautasonnin vasikkaa.

Piispantarkastuksen päätyttyä istuivat piispanherrat kirkkoherra
Larssenin työhuoneessa, Lappean pappilan itäpäässä, mistä on
suurenmoinen näköala merelle. Siellä he istuivat totia maistellen —
se kuului asiaan, luonnollisesti. Mutta se, mikä heti olisi pistänyt
Lappean pappilan oloihin perehtyneen silmään, oli juomavarojen
vähyys: vain pari kolme ryyppyä mieheen korkeintaan näytti piirongin
syrjällä seisova konjakkikarahvi sisältävän. On vähän vaikea
sanoa, mistä se johtui. Ehkä olisivat professori Krusenholtz ja
Abraham Kellonsoittaja osanneet antaa siihen selityksen. He olivat
näet edellisellä viikolla istuneet melkein jok’ainoa ilta tässä
samassa huoneessa kirkkoherra Larssenin seurassa, tämän vähän väliä
kehoittaessa: ’Otetaan pois, veljet! Mitäpä näistä säästelemään.’ Ne
olivat viimeisiä juomisia, jotka kuuluisa viinamagneetti aikoinaan
oli loihtinut päivänvaloon pappilan ympäristöltä, ja niitä oli
nautittu hautajaistunnelman vallitessa. Minkävuoksi kirkkoherra
Larssen ei ollut tilannut kaupungista uutta, sitä hän ei ollut
vierailleen selittänyt. Hän oli vain viimeisen iltaistunnon päätyttyä
katsellut konjakkikarahvia yöauringon valoa vasten ja sanonut: ’Siinä
on ryyppy hänen kunnianarvoisuudelleen seuralaisineen ja myös meille,
veljet.’ Näin sanottuaan hän oli katsonut professori Krusenholtzia ja
Abraham Kellonsoittajaa kuin mies, joka heittää hyvästit viimeisille
talostaan lähteville hautajaisvieraille, ja kohtaloonsa alistuen
laskenut karahvin piirongille Margareetan kuvan alle.

Mutta tänä piispantarkastuksen jälkeisenä sunnuntai-iltana tapahtui
se ihme, että mieliala kohosi konjakin vähyydestä huolimatta.
Vaikuttiko siihen Lapin salaperäinen kesäyö, vai oliko viininjumala
kätkenyt inspiraation, innoituksen itävän jyväsen erikoisesti
juuri tähän viimeiseen maljaan — piispanmaljaan — sitä ei
jälkimaailma ole pystynyt ratkaisemaan. Tosiasiana kuitenkin pysyy,
että aamupuoleen yötä, jolloin aurinko jo useita tunteja sitten
oli jälleen virkaansa ryhtynyt, valtasi pappilan peräkamarin
vieraat yht’äkkiä voimakas lapsellisen ilon tunne, joka puhkesi
esiin jänishyppyinä viheriällä nurmikolla valkoisen päärakennuksen
ympärillä. Kun tiedämme, että juomavaroja oli vähän, lienee tuo
innoitus kuulunut valoisan kesäyön vaikutuksiin — Lapin ihmeellisen
kesäyön, jolloin voi tapahtua ihmeitä kuten ennen Vanhaan Testamentin
aikaan.

Niin ... niin. Siellä istuivat Lappean pappilan itäpäässä Tromssan
piispa, asessori Ingebriten, notaari Linde sekä vanhat pappilan
kantavieraat, professori Krusenholtz ja Abraham Kellonsoittaja,
puhumattakaan kirkkoherra Larssenista, joka johti puhetta ja
kohotti maljansa piispan kunniaksi. Hän oli niin iloinen, niin
sydämellisen iloinen, etteivät professori Krusenholtz ja Abraham Kellonsoittaja
muistaneet häntä sellaisena nähneensä koko pappilassa
oleskelunsa aikana, — ei edes silloinkaan, kun leivinuuni
oli valmistunut. Niin — kirkkoherra Larssenilla oli syytäkin
olla iloinen, sillä piispa oli lausunut julki tyytyväisyytensä
tarkastuksen johdosta. Olihan saarna onnistunut erinomaisesti,
seurakunta melkein kokonaisuudessaan ollut läsnä ja rippilapset...
niin rippilapsetkin osanneet erinomaisesti, kun otti huomioon
kirkkoherra Larssenin oman opetusjärjestelmän. Niin, niin, kuka
meni lopulta takaamaan, mikä järjestelmä oli paras. Ehkä se, ja
varmasti se, joka antoi parhaat tulokset. Siihen nähden ei Larssenin
järjestelmää voinut moittia: lapset olivat osanneet.

Niin — piispakin oli iloinen — ja hänelläkin oli syytä siihen.
Olihan hän saanut todeta, että merikapteenistakin voi tulla pappi,
vieläpä erinomainen pappi. Sitä hän oikeastaan ei ollut koskaan
epäillytkään. Tähän ainutlaatuiseen tapaukseen hän vain oli
suhtautunut epäillen: että merilaivan kapteeni, joka juoppouden takia
on virkansa menettänyt, pannaan papiksi ... niin, nyt hän oli senkin
ihmeen nähnyt, että se onnistui, onnistui odottamattoman hyvin. Se
riippui henkilöstä, epäilemättä henkilöstä ... ja lahjoista, tietysti.

Piispa oli iloinen toisestakin syystä: olihan Lappeakin nyt tullut
tarkastetuksi, Lappea, jossa hän ei ollut käynyt kymmeneen vuoteen.
Se oli johtunut ennakkoluuloista kirkkoherra Larssenia kohtaan,
vaikka hän tosin näiden kymmenen vuoden kuluessa ei ollut kertaakaan
saanut aihetta muistutuksiin. Virkalähetykset olivat saapuneet
säännöllisesti, vuoroin kirkkoherran, vuoroin hänen rouvansa
kirjoittamina. Mutta ne olivat saapuneet — ja se oli pääasia.

Piispan sydämestä suli tuo kymmenen vuotta kestänyt epäluulo kuin voi
auringonpaisteessa. Siihen vaikutti kamarin peräikkunasta aukeneva
suurenmoinen näköala: meri, Jäämeri — valtavana, välkehtivänä
se levittäysi siinä hänen mietiskelevälle katseelleen kuin
suvaitsevaisuuden suurena symbolina.

Piispa rykäisi ja katsahti kirkkoherra Larsseniin. Hänen sydämessään
läikähti lämmin tunne. Kuka hän oli tuomitsemaan toista ihmistä?
Jumala yksin oli suuri, niinkuin hänen läikähtelevä merensä
tuossa ikkunan alla. Mitä olivat ihmiset? Tomua ja tuhkaa. Mitä
oli oikeastaan hänkään, Tromssan piispa, kultaisesta rististään
huolimatta — rististä, joka painoi täsmälleen 10 3/4 luotia ilman
ketjua? Ei mitään! Hänkin oli vain heikko, erehtyväinen ihminen,
vaikka olikin jumaluusopin ja filosofian tohtori sekä ollut
ensimmäisellä sijalla piispanvaalissa. — Hän rykäisi uudelleen, ja
hänen harmaat silmänsä saivat kostean kiillon. Hän tarttui lasiinsa.

— Terve, Larssen! Sinä olet sentään kelpo mies, niin vanha
haaksirikkojentekijä kuin oletkin. Minä juon sinun maljasi ja
esitän, että kustut minua tästälähtien Didrikiksi.

Kirkkoherra Larssen vastasi tervehdykseen lämpimästi, huomauttaen,
että hänen etunimensä oli jo niin monta kertaa esiintynyt
tuomiokapituliin menneissä papereissa, ettei hänen tarvinnut sitä
sanoa.

Siitä tuli yleinen veljenmaljojen juonti ja kumarteleminen ihan
loppumattomiin. Viimeksi esitti piispa lähempää tuttavuutta Abraham Kellonsoittajallekin
lausuen:

— Sinun nimesi on paikallaan, sillä sinä olet uskon mies senkin
puolesta.

Asessori Ingebritsen huomautti, että piispa oli sitä tietysti myös,
vaikka hänen nimensä olikin vain Didrik. Asessori Ingebritsenillä oli
erikoinen taipumus selittää kaikki vähänkin väärinkäsitystä
synnyttävät sanat.

Mieliala kohosi, kuta myöhäisemmäksi yö kului ja kuta välkkyvämmäksi
Jäämeri kävi. Huoneessa vallitsi tavaton kuumuus, koska ikkunoita ei
käynyt aukipitäminen sääskien vuoksi.

Herrat heittivät senvuoksi takkinsa pois. Ja ihmeellistä! Oli kuin
olisi takki ollut jonkinlaisena esteenä ihmisessä asustavalle
välittömyyden tunteelle. Ainakin nyt tuli näkyviin, että heti kun
istuttiin paitahihasillaan, tultiin herkemmiksi, naiivimmiksi
ja saatettiin innostua sellaisestakin, mikä tavallisissa
oloissa ei juuri kiinnitä huomiota. Puhe johtui kuin itsestään
housunkannattimiin. Piispa valitti, ettei Tromssasta tahtonut
saada oikein kunnollisia housunkannattimia: hänen oli täytynyt
tilata omansa Kristianiasta. Mutta ne olivatkin sitten uljaat
housunkannattimet: soljet niin leveät ja tukevat kuin nuuskarasian
kansi ja keskellä upeileva kirjoitus: For Gentlemen.

Yksikään läsnäolevista ei ollut koskaan nähnyt sellaisia
housunkannattimia, lukuunottamatta professori Krusenholtzia, jolla
itsellään oli kerran ollut sellaiset, joiden solkiin oli painettu
Afganistanin emiirin kuva. Ne olivat kyllä olleet hyvät — jo
vain, mutta sittenkin hän puolestaan piti tuppivyötä parempana.
Mutta nämä piispan olkaimet — ojaa! ne näyttivät kelpaavan.
Professori Krusenholtz tutki niitä asiantuntemuksella ja antoi ne
vierustoverilleen. Ne kulkivat kädestä käteen saaden yleisen
tunnustuksen osakseen. Asessori Ingebritsen aikoi heti tilata
samanlaiset itselleen — jos vain piispa sen salli. Oojah, piispalla
ei ollut mitään sitä vastaan, hän antaisi vielä osoitteenkin. Notaari
Linden olisi tehnyt myös mieli samanlaisia, mutta hän ei uskaltanut
toivomustaan esittää. Asessori Ingebritsen ei ehkä olisi pitänyt
sitä sopivana. Asessorille puhumatta hän taas ei uskaltanut niitä
ostaa, hän ei kuitenkaan saisi pidetyksi niitä salassa. Ingebritsen
näkisi ne saunassa — hän, Linde, kun oli saanut luvan käyttää
asessorin saunaa — he kun tavallisesti aina kylpivät yhdessä.
Linde päätti siis tyytyä kotitekoisiin housunkannattimiinsa. Ne
oli kyllä tehty hänen rouvansa vanhasta alushameesta, jonka hän
kerran oli Kristianiasta tuonut tuliaisiksi, mutta kangas oli
kestävää, ja se oli pääasia. Notaari Linde oli käytännöllinen mies.
— Muilla läsnäolijoilla oli vain tavalliset tuppivyöt, professori
Krusenholtzilla kaikista pisin, hän kun oli tukevin joukosta.

Niin ... niin. Todettiin, että ihmiskunnan kehitys meni eteenpäin. Ei
ollut Aatamilla paratiisissa housunkannattimia ... eikä housujakaan.
Sehän nyt kyllä tiedettiin — näin teologiseurassa olletikin.
Siirryttiin siis aivankuin itsestään keskustelemaan paratiisista ja
ensimmäisistä ihmisistä. Mitähän kieltä he olivat puhuneet? Oliko
veli Didrik, piispa, koskaan tullut sitä ajatelleeksi?

Abraham Kellonsoittaja esitti tämän kysymyksen.

Ei ollut Tromssan piispa tullut sitä kysymystä ajatelleeksi.
Kielimiehetkään eivät olleet siitä mielipidettään julkituoneet. Mitä
Edenin paratiisin paikkaan tuli, oli se yhtä hyvin saattanut sijaita
täällä Lappeassa.

Piispa nauroi kyynelet silmissä, ja toiset nauroivat myös. Mutta
Klemet Larssen teki naurusta äkkiä lopun.

— Kautta pohjoisnavan ja päiväntasaajan! huudahti hän. — Sitä
kysymystä kannattaa vakavasti harkita. Tiedemiehet ovat todistaneet,
että nämä pohjoiset maat ovat kerran kuuluneet kuumaan vyöhykkeeseen.
Sapperment ... vanhat maakerrostumat ja mammutinluut! Totisesti ...
täällä on vallinnut rehevämpi kasvillisuus kuin missään muualla.

Klemet Larssen oli innostunut. Hän mainitsi tunturijärviä, joiden
pohjasta oli nostettu suunnattoman paksuja kantoja ... monta herran
penikulmaa puurajan pohjoispuolella. Selvä todistus siitä, että
Lapissa oli aikoinaan vallinnut lämmin ilmanala.

Keskustelu sai uuden suunnan. Herra ties, mitä Lapissa oli
ennen ollut, ja herra ties, mitä täältä nytkin löytyisi, jos
tutkittaisiin, perusteellisesti tutkittaisiin. Mutta oliko
täällä koskaan toimeenpantu mitään perusteellisempaa tutkimusta.
Joo, kiitos ja kunnia ... saapui insinööri Kristianiasta ...
vuori-insinööri ... lainasi talosta perunakuokan ja painui tunturiin.
Mitä hän sieltä löysi? Kissa! Jonkin kivenmöhkäleen, jossa oli vähän
kuparia ja rautamalmia. Ei mitään muuta. Ei ollut äijällä vehkeitä ...
oikeita vehkeitä. Ja sitten sardiinilaatikot loppuivat ja sääskiä
oli niin turkasen paljon. Ei, hän palasi Kristianiaan ja jätti
hallitukselle kertomuksen. Malmia kyllä oli, mutta matalalta ... niin
säälittävän matalalta ... paksummissa paikoinkaan ei maa malmikerrosten
alla ollut enempää notkolla kuin hevosen selkä. Sen hän tiesi ...
vuori-insinööri, sillä hän oli ammattimies. Ja hän oli kulkenut
tuntureilla ja muutamilla jängillä. Mutta sitä, mitä Lapin vuoret itse
asiassa sisälsivät, hän ei tiennyt, ei aavistanutkaan. Herra varjele!
Eikö täällä olisi malmia ... täällä, missä magneettineula tuli
hullupäiseksi melkein joka tunturissa ja missä ukkonen iski alas,
niin että oli ihan hengenvaara? Hyvät herrat, miksi ei ruvettu
todenteolla kaivamaan esille Lappean rikkauksia? Miksi ei muodostettu
osakeyhtiöitä? Oh, koko Norjan kauppalaivasto saisi laskettaa tänne
jonossa malmia noutamaan.

Mutta sitä ennen pitäisi saada parempi laituri.

— Kyllähän teidän laivasiltanne on hiukan alkuperäinen, lausui
piispa hypistellen rinnallaan riippuvaa kultaista ristiä, jota hän ei
ollut heittänyt pois papinkauhtanan mukana.

Sen myönsi Klemet Larssenkin. Mutta se oli Ruijan edustajan syy
— tämä kun ei Kristianissa tehnyt muuta kuin hankki ostajia
silliapajilleen. Totisesti, Lappea ei hyötynyt siitä hituistakaan.

Politiikka on aina vaarallinen keskustelunaihe ja uhkaa särkeä
suloisen sovinnon. Sen huomasi kirkkoherra Larssenistakin. Hän veti
papintakin yllensä ja ryhtyi selittämään Lapin ja varsinkin Lappean
tarpeita. Hänestä tuntui, että hän piti esitelmää ministeriössä, ja
häntä harmitti, että pääministeri kehtasi kuunnella häntä ylisillään.

Mutta Tromssan piispa huomasi, mikä vaara uhkasi pöytäseuruetta. Hän
ei halunnut kuulla Lapin eikä Lappean tarpeista. Hänestä oli Lappea
maailman kauneimpia paikkoja, ja hän saattoi jo melkein tosissaan
sanoa, että Edenin paratiisi oli kerran sijainnut täällä.

Hän kohotti maljansa ja kääntyen Ruijan edustajan puoleen lausui
juhlallisena:

— Me juomme maljan tulevan Ruijan edustajan Klemet Larssenin
menestykseksi ja pyydämme häntä heittämään papintakin yltään.

Ehdotusta kannatettiin yksimielisesti. Klemet Larssen totteli nauraen
ja kilisti vieraittensa kanssa.

— Ja osoittaakseni, että tottelen korkea-arvoisaa esimiestäni, menen
vielä pitemmälle ja esitän, että heittäisimme päällyshousutkin pois,
sillä täällä on totisesti kuuma kuin saunassa.

Tämäkin ehdotus otettiin mielihyvin vastaan, ja yks’kaks’
hypähtelivät kaikki alusvaatteisillaan.

Mutta Tromssan piispa ei olisi ollut piispa, jollei hän tässäkin
poikamaisuuden pyörteessä olisi pyrkinyt järjestykseen ja kuriin.
Hän jätti piispanristin rinnalleen kuin näkyväiseksi merkiksi,
että hän aikoi vielä pelastua vakavuuden ja arvokkuuden lujalle
kalliopohjalle — pelastua itse ja pelastaa toisetkin.

Oi Tromssan piispa! Sinä et tiennyt, mikä lumous on Lapin kesäyössä.
Sinä et tiennyt, että sillä, joka kerran elämässään sai onnen tuntea
itsensä iloiseksi kuin pieni viisivuotias poikanen, ei saanut olla
ulkonaisia arvomerkkejä.

— Katsokaapa aurinkoa, hyvät herrat, lausui professori Krusenholtz
juhlallisena.

Niin ... niin, aurinko oli jo pari kolme tuntia sitten heittänyt
hunnun kasvoiltaan ja paistoi nyt säteilevän kirkkaana pilvettömältä
yötaivaalta. Jäämeri välkehti hopeassa, laineet lauloivat rantaa
vasten, ja linnut olivat virittäneet virtensä Lapin ihmeellisen
kesäyön ylistykseksi.

Pieni kirkonkylä nukkui vielä. Aurinko paistoi talojen
ristikkopuitteisiin ikkunoihin. Se teki aamukierroksensa pihoilla
tarkastellen jokaista esinettä. Se näki Anders Klemmin kuivumaan
ripustetun hatun halkopinon päällä. Siihen se oli unohtunut
lauantai-illasta. Se näki repeytyneen turpeen kirkonkaton räystäällä.
Siitä oli pappilan Jussi pudonnut alas piispantarkastuksen aikana.
Sen tuuheavillainen turkki pitkine partoineen oli naulattu kuivumaan
pappilan tallin seinään.

Totisesti tämä on lumottu maa, tämä on sadun salaperäinen
seutu. Täällä ei enää arvostella eikä luokitella ihmisiä heidän
yhteiskunnallisen asemansa mukaan. Täällä ei ole piispoja eikä
pappeja, ei professoreita eikä asessoreita. Ne ovat jääneet tuolien
selustoille lepäämään takkien ja kauhtanoiden mukana. Täällä on vain
ihmisiä, joiden povessa läikehtii ilo, jonka ilmaisutavat tosin eivät
sovi tavallisen seuraelämän kaavoihin, mutta niin erinomaisen hyvin
tänne, missä aurinko ajelehtii viikkokaudet näkyvissä ja meri laulaa
alkuvoimaista lauluaan — tahi suru, syvä, suloisenkarvas suru, jolle
luonnonlapset antautuvat rajattomasti, kokonaan ja joka näyttää
heille kuoleman yhtä lumoavan kauniina kuin vihkialttarin.

Sillä eikö tuossa käyskele lukkarin Karen sininen juhlaleninki yllään
kohden merenrantaa, avojaloin, kukkaseppele päässä. Näyttääkö hän
kuolemaan menevältä? Ei, ei ollenkaan. Hän näyttää päinvastoin
paimentytöltä, joka on unohtunut seppelettä sitomaan ja nyt saatuaan
seppeleen valmiiksi rientää karjansa jälkeen saavuttaakseen sen.
Mutta Lappean pikku talot katselevat sangen murheellisina hänen
jälkeensä, sillä ne ovat kuulleet hänen jäähyväissanansa: hän on
päättänyt hukuttaa itsensä, koska Finn-Paulsenin Arnold on hylännyt
hänet. Eikö Klemmin riihen vinoon vääntynyt oviaukko ole kuin
kauhistuneen ihmisen suu, joka tahtoisi huutaa, mutta ei voi. Ja
eikö matalaselkäinen, laudankappaleesta veistetty viirisalkokukko
Finn-Paulsenin navetan päässä kalahtele hiljaa katsellessaan lukkarin
Karenin jälkeen. On kuin sitä puistattaisi vilu: lukkarin Karen on
menossa itseään hukuttamaan, koska Finn-Paulsenin Arnold on hylännyt
hänet.

Lukkarin Karen pysähtyy kummun laelle, jolta näkyvät pienen
kirkonkylän talot. Hän tahtoo vielä kerran nähdä ne, ennenkuin
jatkaa matkaansa. Hän on itkenyt, itkenyt koko eilisen iltapäivän
kirkonmenojen jälkeen, itkenyt yön yhteen menoon. Nyt hän ei enää itke.
Hän on vain kalpea, tavattoman kalpea, ja hänen huulensakin ovat ihan
verettömät. Kuinka saattoi Finn-Paulsenin Arnold hylätä hänet, joka
rakasti niin syvästi ja oli luottanut Arnoldin lupauksiin?

On hyvä, ettei koti enää näy tänne. Sieltä lähtö oli tehnyt
kerrassaan pahaa. Ei tiennyt isä, ei äiti, ei Jens-veli eikä
Aada-sisko mitään. Pian he saisivat tietää ... päivällä ... kun hänet
löydettäisiin merestä Kermikän huipulla sidottu neilikkaseppele
päässä...

Lukkarin Karenilla on enää vain yksi toive: saada istahtaa hetkinen
pappilan kuistissa ”tyttöjen penkillä”, jolla hän rippiluvun
aikana oli istunut toisten kylän tyttöjen kanssa Arnoldin istuessa
vastapäätä ”poikien penkillä”. — Siitä tuntuu nyt kuluneen
kokonainen iäisyys...

Oi kuinka elämä on toivottoman surullista!

Lukkarin Karen luo vielä viimeisen katseen kylään ja Finn-Paulsenin
viirisalkoon. Sitten hän kääntyy. Siinä levittäytyy hänen eteensä
pappilan vainio ja meri, auringonpaisteessa kimalteleva Jäämeri.

Pappilan valkoinen päärakennus vainion takana on ihmeen sievä. Oikein
sydäntä ahdistaa sitä katsellessa.

Kuka on hän, joka seisoo tässä kummun laella katsellen läikkyvää,
juhlallista merta ja pitkää veneriviä sen autiolla rannalla?
Hän on viikinkipäällikön tytär, jonka sulho on sodassa kuollut
ja joka nyt on itsekin menossa kuolemaan ... kukkaseppele
päässä. Sellaisen kauniin kertomuksen on lukkarin Karen kerran
lukenut muutamasta kansakoulunopettajan kertomuskirjasta. Sillä
aikaa kun viikinkipäällikkö Halfdan juhlii voittoa tovereineen,
hiipii päällikön tytär, kaunis ja kalpea Hildegard ulos, juoksee
merenrantaan ja heittäytyy aaltoihin...

Mutta mitä tapahtuu tuolla ... vainion takana olevan pappilan luona,
jota ympäröi viheriä nurmikko?

Nurkan takaa pujahtaa esiin valkopukuinen olento, kaulassa
kimalteleva kultainen risti. Se hyppää kyykkysillään pitkin
seinänvierustaa ... iloisena kuin jänis, joka on lähtenyt
aamuateriaansa etsimään. Sitä seuraa toinen ... kolmas ... neljäs ...
viides ... kuudes ... kaikki valkeita, tummapäisiä olentoja ...
hyppien kyykkysillään rakennuksen seinänviertä pitkin. Viheriällä
nurmikolla, tummaa kivijalkaa vasten ne näyttävät jättiläisolennoilta,
jotka yht’äkkiä ovat nousseet maasta.

Onko se kuningasjänis poikineen, joka on lähtenyt aamuretkelleen ...
sadun salaperäinen suuri kuningasjänis —?

Ei, se on viikinkipäällikkö Halfdan, joka juhlii voittoa
tovereineen ... toisten päälliköiden kanssa ... ja on nyt lähtenyt ulos
hulluttelemaan. Rannalla on heidän laivastonsa, ja miehistö nukkuu
taloissa. Eivät he jaksaneet koko yötä maljojen ääressä viipyä ... ei,
nuo suuren luonnon suuret lapset panevat välillä jänishypyntoimeen:
kuka jaksaa useamman kerran kiertää rakennuksen levähtämättä.
Heistä on niin kaunis tämä aurinkoinen aamu, meri on niin raitis ja
viileä, nurmikenttä rakennuksen ympärillä niin viheriä ja pehmyt,
etteivät he malttaneet enää istua huoneessa vanhoja sankarilauluja
laulamassa, vaan läksivät ulos kilpailemaan, kuka olisi kestävin
jänishypyssä. Johtaja edellä he hyppivät rakennuksen ympäri nauraen
ja ilakoiden kuin vallattomat pojat ... aikamiehet, partasuu-urhot...
Mutta he ovat suuren luonnon suuria lapsia.

Toisella kierroksella pysähtyy johtaja hetkiseksi irroittaakseen
kaulastaan johtajamerkkinsä, suuren, kultaisen ristin. Se on tiellä
leikissä, ja hän laskee sen keittiön rappusille. Seuraava huomaa
tempun ja huutaa jotakin, joka kuulostaa kuin ei olisi lupa pysähtyä.
Johtaja tottelee nauraen ja lähtee hyppäämään edelleen. Mutta jo
kolmannella kierroksella hän pysähtyy, nousee pystyyn ja sanoo
selvällä nykyaikaisnorjalla:

— Hehhee! En minä jaksa enää ... en, vaikka olisi mikä.

Se ei ollutkaan mikään viikinkipäällikkö Halfdan, vaan Tromssan
piispa. Hän oli innostunut hulluttelemaan poikasten lailla ja
huohotti nyt hengästyksissään.

— Hohhoo! Tätäpä olisi saanut olla Kristianian jumaluusopillinen tiedekunta
katsomassa. Kesäleikkiä ... laitumella-oloa. Hei, Larssen,
sopivat sinä keksitkin päättäjäiset tälle piispantarkastukselle!

Seurue kokoontui nauraen ja huohottaen pääportaiden eteen.
Kirkkoherra Larssen oli kiertänyt rakennuksen kuudesti. Hän oli
edellä kaikkia muita. Piispa oli keskeyttänyt jo kolmannella
kierroksella. Toisten ennätys oli viisi täyttä kierrosta.

Sillä välin oli lukkarin Karen tietämättään lähestynyt heitä. Hänestä
oli kaikki näkemänsä ollut kuin unta. Hän oli hetkeksi unohtanut
itsemurha-ajatuksenkin. Jänishyppy pappilan päärakennuksen
ympärillä oli niin omituisesti vanginnut hänen mielensä. Sehän oli
yhtynyt kuin elävä jatko hänen kuumeisiin mielikuviinsa. Mutta nyt hän
heräsi todellisuuteen ja huomasi seisovansa ylisillään olevien herrojen
keskessä. Siinä oli kirkkoherra Larssen ja Tromssan piispa, asessori ja
notaari sekä pappilan vieraat, professori Krusenholtz ja Abraham Kellonsoittaja
. Oh, eikö hän tuntenut tuttuja nimikirjaimia kirkkoherra
Larssenin alushousujen kauluksessa. Nehän olivat hänen neulomiaan, ja
lanka, jonka kirkkoherran rouva oli tuonut, oli ollut niin ilkeän
takkuista. — Hän tahtoi lähteä pois muistaen yht’äkkiä matkansa
tarkoituksen. Mutta kirkkoherra Larssen pidätti häntä kädestä eikä
päästänyt.

— Mikä Karenia vaivaa? Mistä sinä tulet?

Lukkarin Karen katsoi kirkkoherraa kauhistunein silmin. Hyvä Jumala,
eikö tämä tiedä, millä matkalla hän on? Hyvä Jumala, eikö hän tiedä,
että Karen on menossa itseään hukuttamaan Finn-Paulsenin Arnoldin
vuoksi?

— Mikä Karenia vaivaa? Mitä sinulle on tapahtunut, lapsi?

Kirkkoherran ääni soi lempeänä ... yhtä lempeänä kuin kerran rippiluvun
aikana hänen puhuessaan ihmiselämän liukkaista poluista.

Lukkarin Karen purskahti itkuun.

— Tämäpä merkillistä! tässä täytyi olla jotakin.

Nyt rupesi lukkarin Karen puhumaan. Hän kertoi, mitä varten
hän oli liikkeellä, kertoi yöstä Kermikkätunturilla ... kertoi
neilikkaseppeleestä ja Finn-Paulsenin lupauksista. Ja lopuksi hän
vaipui pihanurmikolle polvilleen ja itki katketakseen.

— Kuule, Larssen, sen pojan pitää naida tämä tyttö. Minä määrään sen.

Se oli piispa, joka niin sanoi, ja hänen äänensä soi ankarana.

— Kautta pohjoisnavan ja päiväntasaajan! Kaikkien isäsi lukemien
saarnojen nimessä minä pidän siitä huolen, lausui kirkkoherra Larssen.

— Nouse nyt ylös, lapsi, kirkkoherra Larssen pitää asiastasi kyllä
huolen. — Asessori Ingebritsen saa lähteä tyttöä saattamaan.

Hetken kuluttua tuli asessori Ingebritsen vaatteet yllään ulos.
Lukkarin Karen seurasi häntä.

Kun he olivat hävinneet kummun taa, kääntyi piispa tovereittensa
puoleen ja sanoi:

— Niin, hyvät herrat, ei ole paratiisia, missä ei ole käärmettä. Tuo
vanha historia pitää paikkansa.

Niinpä kyllä. Siihenpä eivät toisetkaan halunneet jatkaa. Tromssan
piispa oli vain tuollaisella pikku nykäisyllä pelastautunut
vakavuuden ja arvokkuuden lujalle kalliopohjalle ... pelastunut itse ja
pelastanut toisetkin.

Pappilan kukko lauloi ’kukkokiekuu!’ ja herrat nousivat vakavina
päärakennuksen portaita.

Hetken kuluttua nukkui Lappean pappilan itäpää vanhurskaan unta,
länsipään noustessa viikon ensimmäistä arkipäivää vastaanottamaan.