SUURLAKKOKUVIA

I.

Katso, tehdaskorttelissa
seisahtivat koneet äkin,
pyörät kaikk’ on nukuksissa,
asuntoina hämähäkin;
ei nyt kuulu kalke, kilke
sieltä niinkuin aina ennen;
poiss’ on raatajoiden vilke
töiden luona tullen, mennen.

Suunnattoman suuret pajat,
joiss’ on työtä tuhansille,
lukoss’ ovat pitkät ajat,
vailla miestä moukarille;
kymmenien kutomoiden
koneet nukkuu tuhatluvut;
eivät suihka pirrat, joiden
ääress’ seisoi äsken suvut.

Lakoss’ ovat orjajoukot.
Kurjiss’ esikaupungeissa,
joissa heill’ on täynnä loukot
kamalissa kasarmeissa,
näkee nälkää lakkolaiset
vaimoineen ja lapsinensa,
vaikka kädet auttavaiset
tuokin heille antimensa.

Nälkää näkee lakkolaiset.
Eikä tuossa kyllin vielä:
sadat naiset, lapsukaiset,
miehet kuolee hätään siellä.
Runsaimmatkin avunlähteet
suovat erän liian niukan;
ain on eessä pelkät tähteet;
hyvä jos saa kukin hiukan.

Mut on hätää muuallakin,
ei vaan orjain asunnoilla:
Vaiv’ on vakaa linnoissakin
kapitaalin valtijoilla:
tuottaa päivä joka ainoo,
tappiota tuhat sataa,
Vararikot varmat vainoo,
jos vaan jatkuu tätä rataa.

Vaan ei toistaan lähemmäksi
astu kumpainenkaan puoli.
Viel’ ei kyllin käskijäksi
ole käynyt julma huoli.
Voitostansa varmat ovat
Voima työn ja kapitaali;
isännill’ on tunnot kovat,
lakkolaisill’ ylhä maali.

II.

Saavat tietää lakkolaiset,
että isännistö koittaa,
apunansa raukkamaiset
petturjoukot, pelin voittaa;
saavat tietää tuskatunnoin
rikkurien kurjan aikeen
viedä heiltä, minkä kunnoin
sais he kautta vaivan vaikeen.

Nousee viha poljetuiden
niinkuin sutten; kauhunsana
vierii kautta kansan suiden
väkivallan tartuntana:
— Teko tuo on torjuttava;
vaikka vaatisi se verta.
I’ät täss’ on horjuttava,
ellei totta tehdä kerta!

Saavat vielä tiedon milloin
tunnottomat työhön käyvät.
Lakkolaiset joukoin silloin
tehtaiden luo ehättäyvät.
Syntyy siinä käsirysy
miesten kesken hurjan huima,
kukin lyö, ei kenkään kysy,
kun on eessä toimi tuima.

Saapuu avuks rikkureille
poliiseja parvi sankka;
mutt’ei nuokaan riitä heille,
kosk’on vainolainen vankka,
ja kun vielä ryysytakit
paljastavat aseet murhan,
hopun saavat vallan rakit
jälkeen verenvuodon turhan.

Oteltua tuossa ajan
asein sekä kourin kovin,
petturit jo hujan hajan
pakenevat työstä tovin.
joku heistä kuolon unta
nukkuu talven tantereella,
useampi punas lunta
haavojensa hurmehella.

Voimmakkaammat saivat voiton.
Mutta niinkuin siivin sentään
peloss’ ankaramman koiton
joukot kotihinsa entää;
Voittajat näät kauempana
kauhukuvan synkän näki:
ylpeänä, ankarana
siellä saapui sotaväki.

III.

Kuule, mikä melske, melu
niinkuin vuorenvyöryn pauhu,
käskysanain kajahteiu,
hämmennys ja hurja kauhu
täyttää ilman kaupungissa,
jossa vielä äsken aivan
toimiss’ oltiin rauhaisissa
arkihuolen, arkivaivan.

Liikkeell’ ovat lakkolaiset;
ryysyissä ja repaleissa
nälistyneet miehet, naiset
ajelehtaa kulkueissa,
joiss’ on joka ainoassa
tuhat määrät inehmoista
sama verta saattamassa
muuta elononnen loista.

Peloittavat voimat liikkuu
kaikkialla katuloilla;
niinkuin merten laineet liikkuu
hirmumyrskyn soiden noilla;
niinkuin pedot tuhatpäiset
mustat ihmismassat matkaa;
niinkuin sadun jättiläiset
taivaltansa joukot jatkaa.

Mutta vaikka eri tietä
kulkee ihmismetsät tummat,
johtaa samaan määrään heitä
salavoimat varmat, kummat.
Keskeen monimiljoonaisen
kaupungin käy kulku vakaa,
työntäin joukon etumaisen
tieltään aina toinen takaa.

Torill’ aavall’, avaralla
seisahtavat laumat vasta
punalippujensa alla
virstamääräin poljennasta;
seisoo satatuhat miestä,
naista kuolon kalpeata,
jotk’ ei siedä orjan iestä
mielivaltaa ruoskivata.

Äkin jotkut siellä täällä
sanatäydet suunsa avaa
seisten hartioiden päällä,
kansan kuullen haasteltavaa:
— Orjasisaret ja veljet,
tulisimman tuskan tutut,
katki kahleet, poikki teljet,
palasiksi pakkonutut!

Orjaveljet, orjasiskot,
uuvutetut työllä hoki:
emmehän kuin madot, liskot
madell’ enää mieli toki.
Pysähtyköön kulku kurja
kuolonvaelluksen vinhan,
tauotkoon jo tanssi hurja
kanssa epätoivon inhan.

Kosk’ on kerta noussut kansa
ottamahan osaa siitä,
min vei korskat kokonansa,
niin ei sille rahdut riitä,
ei, vaan vaivaan vaipumatta
vihan vimmoin taistelkaamme,
kunis viimein taipumatta
hyvinvoinnin-voiton saamme.

Soikoot sotatorvet meidän
luokkavihan säveleitä
avoin korvin kuulla heidän,
jotka jaloin tallaa meitä;
soikoon ukkosäänin kerran
sävel uudenajan kuoron:
aik’ on laata valta herran,
olkoon nyt jo orjan vuoro! —

Sanoivat Mut amen kumma
päätti puheet sananiekkain,
kun näät sotaväen summa
saapui ratsain kanssa miekkain,
joiden terät tulikielin
putoaisi päitä kohti,
ellei poistu kansa mielin,
jos se vastustella tohti.

Mut ei pakoon kansa suori
lailla rikollisten halpain,
vaan se seisoo niinkui vuori
eessä kimmeltäväin kalpain,
Ja kun viime kehoitusta
eivät joukot varteen ota,
alkaa toimi mustan musta,
veljenverin ilmi sota.

Kannustavat ratsujansa
asemiehet lakkolaumaan,
sala-asein, nyrkein kansa
käypi kiukuin puolustaumaan,
vainon villi virsi raikaa,
kuolonparahdukset soivat,
kylmät kiroukset kaikaa,
hurmevirrat huppeloivat.

Kaatuu alle kavioiden
moni valju vaimoraukka,
miekanteräin ankaroiden
jäljiss’ asuu miesten hukka.
Mutta yhä iskut kiihtyy
monen kertaisina karttuin,
turmatyössä joukot viihtyy
verenvuodannasta varttuin.

Vaan kun vielä saapuu kiirein
tuhat sotamiestä jalan
kaartain kalmanputkipiirein
lakkolaisten taisto-alan,
niin ei enää rahvas saata
asett’ eikä kättä nostaa,
Vaan sen täytyy viimein laata,
päättäin toki toisten kostaa.

Yli ruumisröykkiöiden,
kahakassa kaatuneiden,
jälkeen päivän hirmutöiden,
kautta suorimpien teiden
lakkolaiset verta valuin
pakenevat kiirehellä,
sotaväki surmakaluin
jalka jalan kinterellä.

IV.

Puoliyö. On talven taivaan
alla pilvipeite harmaa.
Väsyneenä päivän vaivaan
nukkuu kaikki kansa varmaan;
jälkeen kaiken kauhun tuovan
sekasorron, tuskan, turman
tuta saa se rauhan suovan,
huojentavan unen hurman.

Missä äsken sota soitti
kamalinta kanneltansa,
koska kansa seistä koitti
vaikeassa vaivassansa,
siinä lepää satakunta
lakkolaista jäätyneenä
ikipitkän yönsä unta
kuolon helmaan häätyneenä.

Lepää lumi-untuvilla
uhrit työn ja orjaikeen
kiteisillä katsehilla
unen raskaan, kuolonsikeen;
uudenajan sankareina
jälkeen uljaan urhotyönsä
kunnialla kaatuneina
nukkuvat he hangell’ yönsä.

Mutta minne sodanhenki
punasiivin päivin liitää,
sinne halki yöhyenkin
haaskalintuparvi kiitää;
miss’ on jälkeen taiston hetken
vainajain ja veren lemu,
siellä jälkeen lentoretken
korpeill’ on myös aimo kemu:

Hiipii taistotanterelle
patrulleja parvi hiljaa
työlle salakähmäiselle:
korjatakseen kuolon viljaa
ilman ruumissiunausta,
ilman ainutt’ arkkulautaa,
ilman kelloin kilkahdusta
vihkimättömähän hautaan.

Peitoss’ yön ja tehden pilkkaa
kymmenkunta halvint’ orjaa,
kunnotonta, kiirevilkkaa
kaatunehet kaikki korjaa,
ettei enää huomenella,
saapuessa surijoiden
mielin ottaa omaisensa,
jälkeäkään löydy noiden.