X.

Tuntuipa ukosta aivan hyvältä, kun oli taas päässyt oman poikansa
pariin, pois vieraiden ihmisten joukosta ja erilleen omituisesta
pulasta. Niin oli kuin olisi taas päässyt oman Kiihtelysvaaransa
tutuille maille, ihanan Loitimon rannoille, missä eine maistuu niin
oivalliselle ja ruokalepo on kuin autuaiden unta ja kevättoukojen kyntö
kuin ihanaa jumalille uhraamista. Kotoista siellä on pikku kina, omaa
erehdys ja sauna lämmin kuin äidin lempeä syli, eikä koske siellä
naapurin puraisukaan kipeästi, vaan niin on vain jokapäiväisessä
elämässä kuin vaihteluna kuten kovahko urpu lempeässä vastassa, joka
saunassa sivuille autuuttansa pehmoisesti jakaa.

Ei siis ihme, jos hän taas kiintyikin ainoaan poikaansa lujasti kuten
aina. Niin hän takertui siihen kuin takertuu takkiainen ohdakkeesen
Loitimon ihanilla rannoilla.

                                                  ⸻

Niinpä vaelsivat nämä erottamattomat ystävykset Voutilaisen
maakyliä kohti. Eräässä paikassa he istahtivat tien viereen
tupakoimaan. Isästä tuntui, että hän oli velvollinen tekemään
asiastansa tiliä pojalle. Hän mietti, tupakoi ja niinpä lopuksi
ilmoittaa sukaisi:

”Ei se oikein lykästänyt... Tää Hildan otto, sillä...”

Mutta mitäpä poika siitä! Tupakoi vain ja olla jurotteli olojansa.

”Sillä”, jatkoi ukko mietesavut imaistuansa, ”sillä se on aina tää
naima-asia niin ... kipperehtävä ja ... kipperehtävä ja hunklunkraava
kapine tää rakkaus jotta”, selitteli hän ja korjasi:

”Niin jotta arvelin jotta olkoon sitte tää Vappu...”

Poika tupakoi jo synkkänä, epäilevänä.

”Ka!... Niin!... Tää Vappu!” täytyi siis ukon selittää lisää ja nyt hän
jo tiedusti:

”Niin jotta sama kai se sinullekin on ... onko se Vappu vai Hilda?”

Mitäpä poika olisi voinut siihen vastatakaan. Niinpä ukko hänen
puolestansa päättelikin:

”Ka... Mitäpäs sinä siitä kinaisit sillä... Niin jotta pääasiahan se on
vain se jotta on akka!”

Poika kuunteli vain ja veteli savuja. Ukon täytyi siis toistaa:

”Ka niin... Jotta akka!”

Ja hän innostui jo selittelemäänkin:

”Ja siksi toisekseen.”

Asian hyviä puolia hän aikoi nyt kuvailla ja selitteli siis:

”Toisekseen tällä Vapullakin on monet omat etunsa tähän Hildaan
verraten... Niinkuin nyt esimerkiksi...”

Olihan niitä moniakin etuja, jos vain osaisi ne etsiä. Ja etsikin ukko.
Hän jo selitti:

”Ensiksikin tää Hilda on ... niinkuin nyt yleensä kaupungin akat...
on ... häpräkkä!”

Se johtui mieleen omista taannoisista puheista. Ei poika ääntänyt.

”Ka... Häpräkkä!” täytyi siis ukon toistaa, jopa selittääkin että:

”Niinkuin kuulit sulhasen itsensäkin sanovan jotta... Jotta akka ei saa
olla häpräkkä, eikä ... ei heilakka...”

”Vai mitä sinä arvelet?” tiedusti hän pojan mielipidettä.

”Tästä minun naimisestani mitä arvelet?” täydensi hän, kun synkeä poika
vaikeni ja oli ymmällä.

”Vaikka mitä arvelen!” murahti poika vihaisena, epäilevänä, kuin
itsekseen mörähtäen. Ukolle se riitti. Hän täydensi:

”Ka... Sitähän minäkin... Niin jotta johan minä tiesin, jotta et sinä
rupea vastakynttä vetämään ja... Ja niinkuin jo sanoin niin... Vapulla
on omat hyvät puolensa ja... Niin jotta mikä on niin ... se on meidän
omaksi autuudeksemme tallelle pantu!” täytyi siinä taas mennä
hengellisiin. Hän imaisi jo lähtösavut ja neuvoi ja varoitti
poikaansakin:

”Niin jotta kun sinäkin milloin otat akkaa, niin katso jotta... Jotta
se ei ole heilakka ja... Jotta kaikki tavarat on tallelle pantu...
Autuudeksemme tallelle pantu...”

Ja toiveikkaana alkoi hän polkea edelleen Vapun kotiseutuja kohti. Ei
hän aavistanut, että häntä haeksi poliisi. Vielä vähemmin tiesi hän
siitä, että eräs Sortavalan poliisi kosiksi Vappua, vaikka Vappu kyllä
oli viivytellyt asian lopullista päättämistä.

Ja sitä hän taas oli viivyttänyt siitä syystä, että tiesi Massisenkin
olevan sulhaseksi tulossa. Vasta sen nähtyänsä hän oli päättänyt valita
ja ottaa sen, joka paremmalta näyttää.

                                                  ⸻

En voi olla kertomatta erästä pientä sivutapausta. Se näet lopulta
vaikutti sittenkin heidän matkansa vaiheisiin, aiheuttaen niissä aivan
käänteen.

Siinä miltei aivan heidän tiensä varrella oli näet Sojosen heinälato.
Poikaviikarit olivat siinä tupakoineet, sytyttäneet ladon palamaan ja
tulen huomattuansa juosseet karkuun kuin siivelle lyödyt, etteivät vain
tulisi ilmi.

Ja niinpä palaa lekotteli rutikuiva heinälato rauhassa keskellä
poutaisinta tyyntä kesäpäivää ja juuri kun isä ja poika osuivat siitä
ohi vaeltamaan. Poika sen huomasi ensiksi ja huudahti ihastuneena:

”Voi! ... Lato palaa!”

Se oli hänelle suuri riemu. Kohdalle tultuansa pysähtyivät he katsomaan
tätä rauhallista kokkoa. Sammuttamisyrityksethän olisivatkin olleet
aivan turhat.

Ja samaan aikaan osui ajamaan ohi eräs kyläläinen. Sekin pysäytti
hevosensa, ja nyt ukko arveli sille rauhallisena:

”Saas nähdä miten pian tuo lato ennättää palaa perustuksiaan myöten.”

Mutta ajaja tointui. Hän löi hevosensa juoksuun ja niin riensi viemään
sanaa taloon. Kun väki saapui palopaikalle, oli lato jo tuhkaläjänä.
Sen palon syitä arveltiin puoleen jos toiseenkin, ja lopulta kääntyi
epäluulo noihin tuntemattomiin kulkijoihin. Varsinkin ukon ihmeellinen
arvelu oli pannut uskomaan, että nuo katselijat olivat joitakin
hulluja, jotka olivat sytyttäneet ladon saadakseen nähdä, ”miten pian
se palaa perustuksiaan myöten”.

Mutta kulkijamme olivat jo matkojensa päässä ja menepäs ja ota ne
kiinni! Sanoma toki levisi Sortavalaan, saapui poliisin kuuluviin, ja
niin sai se vihiä minnepäin karannut hullu oli paennut. Samalla todisti
tapaus poliisille mikä vaarallinen mies mokoma vaeltaja oli, ja niin
alkoi etsiskely siltä taholta.

                                                  ⸻

Pientä muutakin niinsanottua yhtä ja toista tapahtui jo tämän pitkän
naimamatkan varrella. Poika nimittäin ikävöi jo kotijärvensä Loitimon
rannoille. Uutta onkeansa hän tietysti halusi siellä koettaa työssä ja
näyttää sitä toisille pojille. Ei siis ihme, että hän siellä ukon
kintereillä yhä polkiessaan oli jo alkanut hiljakseen jurnitella.
Hieman äreä hän siis oli, kun ukko hänelle selitteli naima-asian
ongelmia.

Mutta ahkerasti vain piti ukko puhetta vireillä näistä miehelle niin
tärkeistä asioista. Nytkin hän taas selitteli:

”Mutta vieläkin minä tässä ajattelen, jotta on se todellakin
ihmeellinen asia ... tää naima-asia... Niin jotta kun sitä vaan ei
ilman akkaa tule toimeen!”

Hetken kuunteli sitä äreä poika, mutta kun ukko yhä vain jatkoi ja
oudosteli, niin ärähti jo pikku mies vihaisen, ynseän:

”Tuleepas toimeen!”

Ukko mietti.

”Ka... Tulee kuka tulee!” arveli hän lopuksi, mutta väitti:

”Mutta tavallinen mies ei tule ilman sitä toimeen.”

Mutta poika vain jurasi salaisuudessa Loitimoansa ja oli siis ynseä
asialle. Sukeutui väittely. Ukon täytyi siinä asiansa puolustukseksi
ottaa tuore esimerkki:

”Esimerkiksi nyt tää äskeinen karvarin leski ja sen sulhanen”, vetosi
hän tosiasiaan.

”Niin jotta siitä sen nyt taas näet, jotta se pitää miehellä olla...
Tää rakkaus”, veti hän siitä johtopäätöksen.

Mutta ei poika:

”Eipäs pidä olla!” tenäsi se vain ja väänsi häränsilmää.

”Ei pidä!” tuskastui tietysti ukko ja koki selittää:

”Ota nyt esimerkiksi vaikka Kiihtelys!”

Niin. Pojan täytyi siinä vaieta, sillä kysymys oli outo.

”No!” ilkkui ukko silloin voitokkaana ja lisäsi:

”Niin jotta mistä olisi saatu Kiihtelykseenkään asukkaat, jos ei
rakkautta olisi ollut?”

Mutta nyt myrtyi poikakin kinaamaan ja uhitteli:

”No olisi kyllä saatu... Vaikka mistä olisi saatu!”

”Olisit... Saakeli!” suututti moinen älyttömyys ukkoa, ja hän tiukkasi:

”No sano mistä olisi semmoinen jumalaton kansanpaljous saatu
Kiihtelykseen?... Senkö helvetistä se olisi tullut?”

Aivan hän jo harmistui koko asialle. Mutta poika vain väittää tolkutti
älytöntä:

”No vaikka mistä olisi tullut!... Vaikka Tohmajärveltä ja... Ihan
vaikka mistä olisi kansanpaljous tullut!”

Se oli jo ilmi riitaa. Omituista!

”Tohmajärveltä!” ynseili ukko halveksuen ja jatkoi ylenkatseellisesti:

”Tohmajärveltä!... Vaikka tohmajärveläiset eivät kykene omiksikaan
tarpeikseen siittämään ... eivät sian porsaitakaan... Niin jotta
yksinpä syömäviljakin on sinne ulkoa tuotava!”

Pojan oli tuiki vaikea pitää puoliansa. Mutta juuri siksipä hän
ärtyikin ja nytkin uhitteli vastaan vihaista:

”Kykenetkös sinä itse!”

”No!... Pahus!”

”Etpäs kykene!” ärjäisi poika yhtä tiukasti vastaan ja tolkutti entistä
vihaisempana:

”Et kykene porsaita ... etkä uistimella kalastamaan... Etkä kiveä
linkoamaankaan kykene!” tenäsi hän jo aivan katkerana, kuin itkua
hilliten.

Ja taas koki ukko, ynseillen, halveksuvaa:

”Et kykene!...”

Ja asian selittävään puoleen mennen hän jauhoi:

”Eihän tässä siitä olekaan kysymys, kykeneekö kuka vai ei, vaan ...
siitä, jotta ei sitä mies voi ilman akkaa olla!”

”No voi kyllä olla!” ärjäisi poika jo kiivaasti ja koki hillitä itkua.

”Kehvelin para!” suuttui silloin jo ukko lopullisesti, riuhtaisi taas
kontin selkäänsä ja alkaen painua taipaleelle tenäsi pojalle:

”Sinä, kuule, jos akkaväen kuullen tuolla tavalla puhut, niin joudut jo
sen nauruksi, niin että et eläissäsi saa akkaa, kun näkevät akat
jotta ... jotta sinussa ei ole tippaakaan oikeaa Aatamin-verta...”

Halveksuvat naiset moista miestä, arveli hän, polki tietänsä ja jatkoi
ylenkatseellista:

”Niin jotta senkö Aatami se semmoinen mies olisi, joka ... ei saa
yhtään ainoaa Eevaa kuperretuksi niin jotta... Turhaan vain housusi
kukkuu ja ... Saimaan rannalla ruikuttaa...”

Ja puoli-vihollisina he taas alkoivat taivaltaa isän eukko-apajaa,
Vapun kotitaloa kohti. Isän päässä vain hautui oma asia, ja pikku
Habakukin mielessä kangastivat edelleenkin Loitimojärven äiti-armaat,
hymyilevät rannat lahtinensa.