Ei sinun pidä tappaman.

Leirillä pakinoitiin. ”Leiri” käsitti tunkkaisen maalaispirtin, jonne
punaiset sotilaat olivat sulloutuneet kuin silakat suolaan; siellä oli
epämukavaa, ahdasta, mutta kiitti kun sai oijasta huokaamaan edes
kostealle ja likaiselle pirtinlattialle ja kuvitella olevansa
ihmistenilmoilla ja levätä tuokion neljän seinän sisällä — taivashan
sitä oli saanut jo pitemmän aikaa tehdä katon virkaa ja hankipöykky
patjan — siellä taistelulinjoilla.

Pakinoitiin, niin.

Toiset olivat vilkkaasti seuranneet sanomalehtiä — Punaisen Suomen
punaisia lehtiä.

Joku oli juuri lukenut punaisen prokuraattorin varoituksen
väkivallanteoista.

”Tietäkööt sellaisten roistontöiden tekijät, sanottiin julistuksessa,
etteivät he vältä rangaistusta, vaan heidät ennemmin tai myöhemmin
tullaan rankaisemaan vallankumouslakien kaikella ankaruudella”.

— Eihän niissä lehdissä enään muuta näy olevankaan, tokaisi luetun
johdosta muudan ärtyinen punasotilas tirskauttaen pitkän syljen: tänään
varoittaa prokuraattori, eilen Kansanvaltuuskunta, toissapäivänä
ylipäällikkö ja niin edespäin ja niin edespäin. Oikein minua
ihmetyttää, että annetaan edes lähettää kuula päälle hyökkäävään
lahtariin. Sanoi ja sylkäisi uudelleen.

— Ei se ole mikään leikin paikka, puuttui puheeseen muudan
jumalattoman kookas asetoveri, varsinainen ryysy-Zeus, jonka
ulkomuodosta päättäen olisi luullut oikeaksi hirmuksi. Eihän voida
kieltää, ettei jotkut muka meikäläiset eri seuduilla maata olisi
puuttuneet kerrassaan surkuteltaviin tekoihin, suorittaneet kostomurhia
j.n.e. Ja meidän taistelummehan ei tarkoita yksityisten henkilöiden
poistamista, vaan kapitalistisen järjestelmän muuttamista. Paitsi sitä,
että yksityisten, aseettomien henkilöiden murhat ovat hyödyttömiä,
vahingoittavat ne lisäksi taisteluamme sillä, että ne vieroittavat
puoleltamme ymmärtämättömät heiluvat ainekset.

— Heiluvat ainekset! Heiluvat ainekset saavat minun puolestani
heilahtaa vaikka helvettiin, kivahti äskeinen puhuja. Sanon, että
noiden tihutöiden takana ovat juuri ”heiluvat ainekset”, kaikellainen
sakka, ja sitte laitetaan erinäisiä manifestejä ja julistuksia
meille, ikäänkuin me muka olisimme mitä hummerijoukkoa, joka mikä
silmänräpäys tahansa on valmis päästämään päiviltä kilttejä,
ylevämielisiä, jaloja ja hyvänahkaisia porvareita. Piru, noilla
jokapäiväisillä marinoilla ei tehdä muuta palvelusta kuin että lopulta
saadaan koko punakaarti uskomaan itsestään paljasta palturia. Sähisi ja
sylkäsi.

— Niin tähdellisestä seikasta ei koskaan puhuta liiaksi, huomautti
tähän kolmas, muudan kärsivän ja väsyneen näköinen asetoveri,
nähtävästikin käsityöläinen, jolle tällainen aarnioelämä ilmeisesti
kävi liian raskaaksi. Kyllä se on sillä lailla, pojat, ettei meidän
sovi olla julmia kuin raamatun Jehova, joka Egyptissä tapatti kaikki
esikoiset faaraon esikoisesta orjan esikoiseen asti. Nouskaamme tätä
porvarien jumalaa ylemmäksi. Meidän on voitettava kostontunne
sydämissämme. Niin ryysypekkoja kuin olemmekin, on meidän esiinnyttävä
aikakautemme ritareina. Nyt taistellaan yhteiskunnan, ei yksityisen
tekemää vääryyttä vastaan. Ja me olemme nyt vastuussa siitä, mitä
yksityinen meikäläinen tekee. Parhaat ovat panneet koko elämänsä
takaukseen yksityisten teoista. Sen uuden maailman, johon me pyrimme,
voi voittaa ainoastaan se, joka jaksaa voittaa koston maailman.
Rakentakaamme kynnyksemme niin korkeaksi, ettei mikään matala halu voi
astua sen yli näinä Suomen köyhälistön suurina päivinä.

— Rakennetaan vain minun puolestani, jankutti jälleen edellinen. Mutta
ensiksikään ei käy kieltäminen, että porvaristo nykyään vain nauttii
”pahojen tekojensa huonoista hedelmistä”. Mistä näitä kaikenlaisia
hulikaani-aineksia sitten on ilmestynyt? Mistä muualta kuin varjoista
ja liepeiltä, jonne porvarillinen yhteiskuntamme on ne viskannut. Nälkä
ja kurjuus ja alennus ja pilkka niitä on siittänyt. Ja kuka tietää
sanoa, kuinka monella niistä, jotka näinä melskeisinä aikoina ovat
satuttaneet kätensä noihin ylen kelpoihin porvareihin, kuinka monella
niistä mahdollisesti on ollut aivan erikoinen aihe iskeä, kun tuli
tilaisuus. Kuka voi väittää, etteivätkö he joskus ja usein sitäpaitsi
olisi joutuneet kärsimään jostakin aivan tavallisuudesta poikkeavasta,
luonnottomasta vääryydestä, ja sen takia kasvaneet kieroon, niin
kieroon, ettei kaunopuheisimmatkaan manifestit ja julistukset voi heitä
oikaista — kun ei sitä ole voineet papit eivätkä lukkarit, eivät
nimismiehet eivätkä poliisit, ei Lappeenranta eikä kuritushuone.

Ja toiseksi: tuntuu aivan kuin lähdettäisiin siitä, että me, että vain
alaluokan hulikaanit ovat roistoja, joista ei koskaan voida olla
varmoja mihin verkasen työhön ne ryhtyvät, ja että porvaristo,
herraskaiset, aateliset ja koko tuo petkuttava ja pirullinen
kopla, että ne ovat niitä varsinaisia hyveen lapsia. No, onhan
sitä jotakin puhuttu heidänkin ”erehdyksistään”, ovathan he
”vahingossa” tulleet ampuneeksi meidän punaisenristin tyttöjämme ja
haavoittuneitamme, takoneet rautanaulalla jäsenkirjoja vangiksi
saamainsa punakaartilaisten päihin j.n.e., mutta pää-asiassa ollaan
heidät jätetty niin edulliseen valoon, että oikein ällöttää. Kun sen
sijaan olisi pitänyt kruuvata heitä, kruuvata niin että olisi lähtenyt
halu juonitella selkämme takana. Ja siksi toiseksi: tiedämmekö me
sitten, mitä jälkeä valkoiset itse oikeastaan ovat rintamansa takana
jättäneet?

— Mutta minäpä tiedän! kuului samassa vaisu mutta vakuuttava ääni
ovensuusta. Sinne oli kahden punakaartilaisen saattamana ilmestynyt
outo, raihnas mies sisäänpainunein, melkein kuumeisina hehkuvin
silmin: ulkomuodostaan ja asustaan päättäen — miehellä oli
”nilkastahirtettävät” ja naapukka — oli hän pohjalaisia. Saattajat
osoittivat hänet lieden ääreen, sen edessä lojuilevat kaartilaiset
vetäytyivät syrjään, toivat tulijalle jakkaran ja tarjosivat
virkistyksekseen höyryävää teetä. Sanattomana ja konemaisesti hän
istuutui, otti vastaan tarjotun teen ja nieli sen niin nopeasti kuin
kuumuus salli. Saattajat sillä aikaa selittelemään tovereille, että
mies oli lahtarien rintaman lävitse onnistunut ihmeellisten, viikkoja
kestäneiden harhailujen jälkeen pääsemään tänne; kuului puolueeseen ja
oli kotoisin Oulun puolesta. Nyt siis saataisiin tietää jotakin
”valkoisesta” Suomestakin, Odoteltiin uteliaina.

— Mistä täällä niin kiihkeästi keskusteltiin? tutkasi tulija pitkän
tovin ikäänkuin voimia kooten ääneti istuttuaan.

— Punaisesta terrorista, sutkautti äskeinen inttäjä ilkeästi.

— Onko sitä sitte sellaista?

— Vakuuttavat olevan. Kerrotaan, että siellä ja täällä on murhattu
joitakin porvareita.

— Niin, mutta tekoja ei voida panna punaisten tilille, vaan harmaiden,
hulikaanien, huomautti joku.

— Hulikaanien, hymähti pohjalainen. Täällä on siis asianlaita aivan
päinvastainen kuin ”valkoisessa” Suomessa. Siellä murhaavat
herraskaiset, sivistyneet, paremmat ihmiset, ”kulttuurin
esitaistelijat”, ”oikeuden ja totuuden apostolit”.

— Murhiako siis sielläkin?

— Ei murhia, jumala paratkoon, vaan verilöylyjä, ei joitakin tihutöitä
siellä ja täällä, vaan joukkoteloituksia, ei apuharvennusta vaan
puhtaaksiniittämistä. Sanon teille toverit, että se, mitä olen siellä
osin omin silmin nähnyt, osin kuullut, on jotakin sellaista, mistä ette
te täällä ole uneksineetkaan. Mitä pidätte esim. siitä, etteivät
valkoiset tyytyneet edes kylmästi ampumaan työläisiä, vaan raatelivat
heitä kuin metsäkarjut: ruhjoivat pyssynperillä pääkalloja, raatelivat
pistimillään ruumiit, silpoivat jäseniä, viskasivat muodottomiksi
runtelemat uhrinsa avantoihin, eivätkä vain joitakuita, vaan
joukottain, kuten tapahtui Rovaniemellä. Mitä pidätte siitä, että esim.
Kemissä, jossa on tapettu ainakin hyvän joukon toista sataa työläistä,
porvarit kokoontuivat rouvineen ja lapsineen nauttimaan teilajaisista.
Mitä pidätte siitä, että ei koko valkoisessa Suomessa löydy
paikkakuntaa missä proletaareja ei olisi lopetettu kuin eläimiä,
seuduilla sellaisillakin, joissa työväki ei milloinkaan ole edes
ajatellut mitään punakaartia ja aseellista toimintaa. Mitä
ajattelette siitä, että esim. Varkaudessa on tapettu 4-500 työläistä,
Pietarsaaressa — ja mitä eläimellisemmin — satakunta, Vaasassa,
Torniossa, Kokkolassa, Kajaanissa, Kannuksessa, Ylivieskassa ja muualla
joukottain, ilman mittaa ja määrää, ja Seinäjoella, verikenraali
Mannerheimin loistovaunun seinustoilla, niinikään kymmeniä, sata,
ehkäpä enemmänkin. Pohjoisessa eivät valkosudet ole tyytyneet
murhaamaan vain ”joitakin”, ei, siellä on tehty puhdasta jälkeä,
tapettu työläisiä tuhansittain kylmästi harkiten, nauttien, jopa
valokuvaamalla ikuistuttaen tappajaisia.

Niin, ja siinä ei suinkaan ole kaikki. Työväen yhteinen omaisuus on
rosvottu. Ei ole ”valkoisessa” veri-Suomessa työväestöllä enää
ainoatakaan taloa — ja monet niistä olivat kuin kirkkoja! — eikä
liioin mitään muutakaan omaisuutta. Kaikki on rosvottu, kaiken ovat
tuomarit, papit, porhot, gulashit ja muut roistot riistäneet. Yksinpä
työväen kirjapainokin hävitettiin Oulussa. Taistelun jälkeen, kun jo
oltiin tehty rauha, ryntäsivät ”kulttuurin esitaistelijat” kirjapainoon
ja tuhosivat kaiken, hävittivät kaiken suorastaan hekumoiden
raakalaismaisuudella.

Eikä siinäkään vielä kaikki. Ei tyydytty yksin tappamaan tuhansia
proletaareja, vaan teljettiin tuhansia myös epäinhimillisiin
vankileireihin, joissa nälkä, kurjuus ja syöpäläiset tekevät kuulain
virkaa.

— Ja me täällä, me punaiset ”murhamiehet, rosvot ja varkaat”, puuttui
nyt puheeseen äskeinen äkeä ”kruuvaaja”, me emme täällä tiedä miten
sulostuttaisimme valkoisten ihannevankeimme elämää. Itse saamme me elää
täällä rintamalla kuin siat, mutta he, he viettävät huolettomia päiviä
loistorakennusten aurinkoisissa suojissa, joissa he saavat talon
puolesta paremman ravinnon kuin me ja sen lisäksi kiltit
porvarirouvat ja -neidit suorastaan upottavat heidät herkkuihin ja
virvokkeisiin. Niinhän kuuluvat Kirkkonummenkin lahtarit elävän
”vankeudessaan” kuin paratiisissa, ja Ruotsin konsuli on
”hyväntahtoisesti” ottanut huolehtiakseen, ettei heiltä
makeanleivänpäivät lopu. Kuinka sanoikaan hän raportissaan maansa
hallitukselle: Täydellinen sopusointu vallitsee hänen ja Punaisen Kaartin
ylipäällikön välillä; — sillä lailla sitä pitääkin! Yksinpä
vallankumouksessakin ovat herrat herroja etuoikeuksineen, mutta me,
työläiset, — no, eihän kannata puhuakaan.

— Niin, mutta, puuttui nyt joku juohea ääni puhumaan, samainen
konsulihan lupasi pyytää maansa hallitusta pitämään huolta, että
Ruotsin konsuliviranomaiset Pohjois-Suomessa käyttäisivät samaa
kontrollia punaisiin sotavankeihin nähden. Eikö siellä sitten ole
pantu rikkaa ristiin?

— Mitäs sitä turhia. Ja kuitenkin Oulussakin käännyttiin siinä
suhteessa paikallisen konsuliviranomaisen puoleen, joskin tietysti
tuloksetta.

— Niin, mutta kysymyksessä eivät siellä olleet herraskaiset, vaan
työläiset. Ja se on aivan eri juttu. Työläiset syökööt vaikkapa
täitään, kunhan vain kirkkonummelaisilla ja muilla herraskaisilla on
pidot pinteessäkin. — Ei ainakaan mitkään prokuraattorit ole siellä
haittana.

— Mutta, jatkoi pohjalainen, joskin siellä näin, kuulin ja koin sanoin
kuvaamatonta surkeutta, hirmuja sellaisia, joita ei kieli voi toistaa,
niin näin siellä toki muutakin, näin köyhälistöluokan siellä kohoavan
sellaiseen sielunsuuruuteen, sellaiseen kaikkiuhraavaan jalouteen, että
siitä on maamme aikakirjat kertova miespolvesta miespolveen.

Mitähän, lisäsi hän, sytyttäen tarjotun savukkeen ja luotuaan
sisäänpäin kääntyneen katseen harmaaksi häipyvään hiillokseen, mitähän
jos kertoisin siitä teille pienen tarinan, niiltä ajoilta, jolloin
vangeille siellä vielä sai viedä ruokaa:

                                                  ⸻

Kaupunki oli valloitettu.

Nälkäisten, väsyneiden, harjaantumattomain mutta ei sitä vähemmän
urheiden työläisten vastarinta oli murrettu.

Ryysyiset luokkataistelijat oli ahdettu vankilaan, poliisikamarin
kellareihin ja muihin kidutuskammioihin kuin elukat karsinoihin.

Ja valkoiset vandaalit suorittivat santarmitoimia: nuuskivat asuntoja,
pidättivät miehiä, naisia ja lapsia, varastelivat, tuhosivat ja
röyhkeilivät.

Kaulusraakuus, herraseläimellisyys vietti riemujuhlaansa, paistatteli
päivään ujostelemattomassa alastomuudessaan.

Yhteiskunnan monikirjavat, eriasteiset loiset ja kuhnurit hekumoivat
uhriensa parahduksilla.

Työläisen henki ei maksanut mitään. Lapsenkengissä teikaroiva
herrasnulkki yhtä hyvin kuin yhteiskunnallista arvonantoa nauttiva
sotarosvo, nälkäkeinottelija, gulashi, kuritushuoneen kokelas sai
mieliään myöten riistää kunnialliselta työläiseltä hengen. Se oli jopa
pyhä velvollisuus. Sitä saarnasivat valkoiset sanomalehdet, papit,
opettajat ja huoripukkirunoilijat, Rämsänrannan Rasputiinit.

Työläiset elivät ruumiillisten ja henkisten tuskien helvetissä.

Onnellinen, ken edes toistaiseksi onnistui katoamaan näkyvistä
pelastaakseen henkensä ja päästäkseen näkemästä etuoikeutettujen
nilviäisten tortyyrihekumaa. — —

Tolkuttomana, onnettomana ja epätoivoisena olin illalla saapunut
tuntemattomaan työläismajaan. Ja kuitenkin: kuinka tuttuja sentään
kohta olivat kaikki! Minut otettiin vastaan kuin ylin ystävä. Ei mitään
selittelyjä. Ei mitään kiemurteluja. Kaikki ymmärrettiin heti. Ja
varsinkin pääasia oli heti selvillä. Olin meikäläisiä. Olin hoivan
tarpeessa. Siinä mitä pitikin tietää. Ja niin olin rakkaiden,
ymmärtäväin, auliiden ja hyväsydämisten tovereiden hoteissa.

Työläissolidariteettia.

Heräsin aamulla pitkän, virkistävän, tervetulleen unen jälkeen. Sitä
tervetulleemman, kun tuskin kokonaiseen viikkoon olin saanut unta
silmiini. Jännitys, epätoivo, aseiden kalina, taistelu, kaikki oli
ollut omiaan häiritsemään lyhyintäkin torkahdusta.

Katselin akkunasta maantielle. Ohi vyöryi vauraiden elintarvekiskurien
ihmistäydet reet.

Siinä menivät hyvinvoivat isäpapat, emännät, pojat ja tyttäret
kaupunkiin riemuitsemaan ”totuuden ja oikeuden voitosta”, ja
onnittelemaan valkonauhaisia kaupunkilaisomaisiaan ”jalosta työstään”
ja kiduttamaan telkien takana olevia ”roistoja” ivapuheillaan,
loukkauksillaan ja halpahintaisen voiton julkeaan hyväntuulenmareeseen
vetämillä naamoillaan.

Mutta riensi myöhemmin ohi muitakin.

Sitä mukaa kuin työläistupiin ehti tieto verisen murhenäytelmän
päättymisestä työläisten tappiolla, sitä mukaa kuin kaukaisempiinkin
majoihin saapui sanoma onnettomuudesta, joka oli kohdannut heikäläisiä,
sitä mukaa kuin äidit ja tyttäret saivat tietää omaistensa joutumisesta
kidutusluoliin, sitä mukaa alkoi liikenne maantiellä muuttaa väriään ja
muotoaan.

Ja sinä ja seuraavina päivinä sain nähdä sellaista mitä ei saata
unohtaa.

Niitä meni yhtenä jonona.

Hiihtäviä naisia nimittäin.

Pussit selässä liikkui siinä kohti kaupunkia kalpeita, huolen uurtamia,
repaleisia työläisnaisia, vanhoja ja nuoria, ajan, nälän ja orjuuden
koukistamista vanhoista vaimoista nuoriin rippikouluikäisiin tyttöihin
asti — kaikki yhden ja saman tunteen ja intohimon kannustamina:
koettaa lievittää valkoisten petomaisuuden uhreiksi joutuneiden
poikainsa, miestensä, veljiensä kohtaloa viemällä ruokaa, ruokaa ja —
palavia terveisiä kodeista, missä ”punaroistoja” ei suinkaan tuomittu,
vaan joissa tappiosta ja suuresta, yhteisestä, kaikkia kohtaavasta
onnettomuudesta huolimatta heitä ihailtiin ja jumaloitiin.

Mutta ennenkaikkea — viemällä ruokaa, niin.

Mistä?

Jokaisessa työläiskodissa, jokaisessa mäkituvassahan oli jo viikko-,
kuukausi- ja vuosikaupalla nähty nälkää. Elintarpeitahan oli enään
ollut vain kuhnureilla, riistäjillä, keinottelijoilla.

Ja nälkä, hirvittävä nälkähän se juuri oli syössyt työläiset
taisteluun.

Mistä siis leipää nälkäisten, vankeina viruvien omaisten suihin?

Kotona olevien suista.

Rakkaus, suuremmoinen, ylevä, kaikki uhraava rakkaus sitä loihti esiin,
teki ja leipoi.

Jokainen antoi viimeisensä. Kodit sanalla sanoen ”ryöstettiin”
puhtaiksi. Ja missä ei ollut, siellä koetettiin lainata. Saatiin rahtu
sieltä, toinen täältä. Missä oltiin viikkokausia oltu tykkänään
leivättä mutta juuri saatu niukka neljännes- tai puoliannos, siellä
sälytettiin se koskemattomana kaupunkiin lähtijän pussoseen. Olihan jo
kärsitty nälkää niin kauan. Kärsittäköön siis vieläkin. Parkukoot
lapset! Ovathan ne saaneet tehdä sitä muutenkin. Kaikillahan on nälkä.
Kaikki tarvitsisivat leipää. Mutta suu kiinni! Ei mitään nurinaa nyt.

Sillä vankina olevat isät, miehet ja pojat tarvitsevat välttämättä
ruokaa. Helvetillisessä piinassa nääntyvät, nälkäiset sankariomaiset
tarvitsevat hoivaa, rakkautta, ruokaa, ruokaa.

Heille siis. Heille siis.

Ja niin liukuivat silmieni ohi kalpeat, huolien uurtamat, repaleiset
naisjonot, hiihtäen kaikki samaa päämäärää kohti, kohti kidutusleirejä,
kaikilla kannustajana sama ihana tunne: auttaa herrasraakuuden uhreja,
hoivata uljaita, kaikkensa alttiiksi antaneita luokkataistelijoita,
tukea punaisen lipun alla voitettuja omaisia.

Ja siinä maantielle tuijottaissani ymmärsin, ettei työväenluokkaa
suinkaan vielä oltu nujerrettu ja ettei sitä voidakaan nujertaa.
Luokkaa, jota elähyttää niin palava yhteenkuuluvaisuuden aate, rakkaus
ja uhraushalu, ei lahmata kuin kellastuneita korsia rauta-anturan alle.

Se kestää, nousee, uhmaa ja taistelee yhä uudelleen, kunnes se on
murtanut ikeensä, kostanut kohlunsa ja vapauttanut maailman.

Olkoon, että työläisrintama tällä kerralla olikin murtunut ja että
valkoinen vandalismi riehui ujostelemattomassa alastomuudessaan vaatien
tuhansia työläishenkiä verenhimonsa tyydykkeeksi.