Tampereen tragedia.

Tampereen romahdusta kuvailee muudan piirityksen aikana kaupungissa
ollut toveri tähän tapaan:

Oli päästy jo maaliskuun puoliväliin. Kaikki näytti lupaavalta.
Taistelut olivat olleet menestyksellisiä. Kaikkialla Punaisen Suomen
alueella pyrittiin kuumeen tapaisella innolla järjestämään
yhteiskunnallista ja taloudellista elämää säännölliseen kulkuunsa —
uudistetulla koneistolla.

Mutta keskellä kuumeisinta työskentelyä alkaa kuulua ääniä, että
pohjoinen rintama on murtunut. Kuinka? Miten se on mahdollista? Mitä
erilaisempia kysymyksiä tehdään, ja koetetaan arvailla syytä tähän
onnettomuuteen, jonka jokainen kumouksellinen sotilas ja
siviiliharrastuksissa hyörivä työläinen huomaa koituvan vakavaksi
vaaraksi, jopa tuhoa ennustavaksi koko vallankumoukselle. Viestit
varmenevat päivä päivältä. Rintama on todellakin murtunut. Kaameaksi ja
alastomaksi totuudeksi ilmeni, että porvarien sytyttämä, kulovalkean
tavoin riehuva epäluottamuksen tuli oli leimahtanut ilmiliekkiin
joukoissamme. Ja valtoinaan roihuavaa tulta on vaikea sammuttaa. Sitä
yrittivät meidän valiojoukkomme, nuorisoliittolaiset ensimmäisinä.
Nuoruutensa hehkuvalla innolla riensivät he Tampereelta tukemaan
paniikin vallassa peräytyviä joukkoja. Mutta kuloa eivät he saaneet
sammumaan. Lieska ahmasi yhä uusia alueita. Näillä riensivät lahtarit
rientomarssissa eteenpäin, kohti Tamperetta, Työläis-Suomen lukkoa.
Luulivat jo vaivatta murtavansa sen, etenkin, kun heidän onnistui aivan
piirityksen alussa katkaista Etelä-Suomeen johtava rata. Mutta vielä
eivät työläiset olleet sanoneet viimeistä sanaansa.

Samat joukot, jotka olivat koko pohjoiselta rintamalta peräytyneet
täydellisen hajaantumisen tilassa, vailla luottamusta päällikköihin ja
omiin voimiin, vailla itse- ja joukkokuria, tulivat vasta kaupungin
edustalla järkiinsä huomaten mihin vaaranalaiseen tilaan he
sekasorrollaan olivat saattamassa koko vallankumouksen, Tällöin virisi
uusi into joukkoihin, ja nyt alkoi epätoivon hurjuudella käyty, kaksi viikkoa
kestänyt kamppailu Tampereesta.

Maarianpäivästä alkaen pommittivat lahtarit lakkaamatta tätä
linnoittamatonta kaupunkia. Näiden sytytyspommit sytyttivät tuleen
kymmeniä etukaupunkien taloja (joiden polttamisesta myöhemmin
syytettiin ja teloitettiin joukottain työläisiä!). Nämä
järjestelmälliset murhapoltot suoritettiin tavallisesti yöseen aikaan,
jotta siten olisi herätetty työläisissä pelkoa ja kammoa ja siten
murrettu näiden vastarinta.

Mutta myös punaisten tykistö oli kiihkeässä toiminnassa. Ja tykistönsä
suojassa taisteli punainen jalkaväki. Kaupungilla liikkuessa sai
lakkaamatta kuulla sekä oman tykistön, kuularuisku- ja kivääritulen
ääntä että vihollisen pommien ja granaattien hirveää räiskettä.

Alussa, jolloin tykistöllämme oli riittävästi ampumavaroja, torjuttiin
useat kerrat loistavasti lahtarien tekemät hyökkäykset. Niinpä
aloittivat nämä eräänäkin yönä tykistötulen koillisesta, idästä ja
etelästä yhtäaikaa. Tähän ulvoivat vastaukseksi kaikki meidän 32
tykkiämme. Herkeämättä syöksivät ne kidoistaan tulta ja terästä. Maa
huojui ja huoneiden ikkunat helisivät. Puoli tuutia vain kesti tätä
hirveätä musiikkia. Mutta siinä olikin kylliksi. Lahtarien
hyökkäysketjut särkyivät. Silmitön kammo ja pelko valtasi valkoiset
joukot; ne perääntyivät, ja vasta ruoskilla ja aseilla saatiin ne
myöhemmin järjestykseen.

Mutta tätä tilapäistä voittoaan eivät punaiset kyenneet käyttämään
hyväkseen. Ja tykistöltämme loppuivat ampumavarat. Niitä ei mistään
saatu lisää, kun sen sijaan vihollinen sai aina uusia loppuvien
tilalle. Ja jälleen alkoi se pommittaa kaupunkia tullen tykkitulensa
suojassa yhä likemmäksi.

Lopuksi päättyi tykkitaistelu. Mutta sitä kiihkeämmin alkoivat kiväärit
ja kuularuiskut laulaa. Ammuttiin lakkaamatta yöllä päivällä ja.

Välillä lähettivät valkoiset airueensa ehdottamaan kaupungin
antautumista. Nämä vaativat, että heille luovutettaisiin
puolustusarmeijan päälliköt sekä ase- ja ampumavarastot. Miehistölle
luvattiin taata vapaus. Näihin antautumisehtoihin vastasivat joukkomme
taistelulla. Ehtoja ei katsottu voitavan hyväksyä.

Taistelujen lähentyessä itse kaupunkia alkoivat myös siellä
piileskelevät lahtarit nostaa vähitellen päätään. Toimitetuista
ase-etsinnöistä ja takavarikoimisista huolimatta oli näille kuitenkin
jäänyt aseita ja ampumavaroja. Nyt alkoivat nämä tulla vilkkaaseen
käytäntöön. Kuta lähemmäksi kaupunkia piirittävät joukot ehtivät, sitä
kiihkeämmin alkoi sataa luoteja työläisten selkään. Näiden taistelu
muodostui näin ollen tavattoman vaikeaksi, kun vihollisia oli sekä
edessä että takana. Mutta eivät vieroneet paikalliset salakytät
muitakaan keinoja. Väärillä punakaartin jäsenkorteilla tunkeutuivat he
punaisten majoituspaikkoihin tekemään myyräntyötään. Myrkyttivätpä
kerran kaartilaisille valmistetun ruu’ankin. Lahtarien provokatoristen
tekojen aiheuttamasta sekasorrosta kärsi kaupungin puolustus, mikä ei
ampumavarojen puutteessa enää voinut pitkällekään jatkua.

Lopuksi alkoivat katutaistelut kaupungissa piileskelleiden
valkohyeenain ottaessa julkisesti niihin osaa. Nämä taistelut olivat
äärimmäisen kiihkeitä. Yksityiset työläissoturit suorittivat
unohtumattomia urotekoja; hurjimmin taistelivat ehken aseisiin
tarttuneet punatytöt. Lakkaamatta lauloivat kiväärit ja kuularuiskut,
räjähtelivät käsigranaatit.

Hyökkääjien oli valloitettava kaupunki talo talolta. Menipä
kaupungintalon valloittamisessa kokonainen päivä, jolloin sen
puolustajat antautuivat siellä suojaa etsineitten vaimojen, vanhuksien
ja lasten hartaista rukouksista. Puolustajain lukumäärä oli vain 30-40,
niistä puolet naisia.

Kaupunki oli valloitettu. Mutta osa sen puolustajajoukoista oli
murtautunut piiritysketjun läpi.

                                                  ⸻

Tampere oli romahtanut ja se merkitsi koko kumouksen romahdusta.

Läntinen armeija oli pakotettu perääntymään, Käytiin vielä tulisia
taisteluita. Mutta saksalaisten valloitettua Helsingin ja riennettyä
sisämaassa vertaan vuodattavain työläisarmeijain selkään kävi näiden
asema toivottomaksi.

Tampereen katastrofi toistui monin verroin valtavampana Lahdessa.
Viipurin vuoro oli ollut jo muutamia päiviä aikaisemmin, ja niin oli
proletariaatti lyöty. Yli-inhimillisimmätkään yksityisten joukkojen ja
yksilöiden uroteot eivät voineet tapausten kulkua muuttaa.

Turhaan nousi siellä ja täällä ihailtavia työläis-Orleanssin
Neitsyeitä. Tampereen sankarittarilla oli seuraajansa muualla.
Esimerkiksi Helsingissä kokosi muudan nimetön punatyttö ympärilleen
taistelujoukon, jota ratsun selässä johti kahakasta toiseen.

Turhaan myös ilmestyi miehiä, joiden veroisia tähän asti on tavattu
vain tarinoissa.

Oletteko jo kuulleet niinikään nimettömästä viipurilaisesta
kuularuiskumiehestä? Kas tässä mitä muudan valkoinen luutnantti tiesi
kertoa:

”Muutamia kilometrejä Viipurin ulkopuolella Papulan puolella oli
punikeilla kuularuiskuosasto eräällä pellolla ojan suojassa, joka
enemmän kuin vuorokauden ajan torjui kaikki hyökkäysyrityksemme mitä
suurimmalla valppaudella. Joka kerta kun yritimme ketjussa edetä ja kun
poikamme suojuksistaan hyppivät uusiin suojuspaikkoihin, alkoi
kuularuisku laulaa, suunnaten kiivaan tulen jokaista paikkaa kohtaan,
missä oli vähänkään liikettä. Monta ankaraa rynnäkköämme torjui tämä
kuularuiskusilmä takaisin. Olimme vakuutettuja, että takana on
kokonainen suurempi joukko-osasto, joka viimeiseen mieheen asti on
päättänyt torjua kaikki hyökkäyksemme. Kun emme onnistuneet kivääri- ja
kuularuiskuammunnallamme saamaan tätä valpasta silmää vaikenemaan,
ohjattiin tykkituli sitä kohti, jonka jälkeen teimme väkirynnäkön
saartaen tämän patterin. Hämmästyksemme oli mitä suurin, kun näimme,
mikä näky edessämme oli. Ojassa oli tykinluodin särkemä kuularuisku,
jonka molemmin puolin kohosi suuret röykkiöt tyhjiä hylsyjä ja nauhoja.
Niiden takana makasi kuolleena yksi ainoa punikki ampumatarpeittensa
keskellä. Mies oli yksinään toista vuorokautta valppaasti hoitanut
kuularuiskuaan torjuen enemmän kuin yhden hyökkäysyrityksemme. Vasta
tykistö sai tämän sitkeän punikin vaikenemaan.”

Peli oli täydellisesti menetetty. Hidastuneen evakuoimisen ja
perääntymisen johdosta jäi melkein koko punainen elävä voima
kansainvälisten lahtarijoukkojen käsiin, lähes sataantuhanteen
nousevasta vallankumousjoukosta lienee vain 4-5000 päässyt pakenemaan
Venäjälle.

Suurena oli työväenluokka noussut. Yhtä suurena se myös laski aseensa,
aavistamatta minkälaisten villipetojen kanssa se oli tekemisessä.

Nähkää vain mitä testamenttinaan kirjoitti sen yhtä suuri ja
hyväuskoinen ystävä, joka jo niin monesti on saanut kuvauksessamme
sananvuoron, niin, mitä kirjoitti hän pää-äänenkannattajamme viime
numerossa juuri, kun kaikki oli luhistumaisillaan, ja vähää ennen kun
hän itse sai hengellään maksaa kilvoituksensa kunnialla kestäneen
rakkautensa työväenluokkaan. Tässä hänen joutsenlaulussaan ilmenee niin
selkeänä sen Suomen työväenluokan käsitys, jonka silloin oli
alistuttava välttämättömän pakon edessä, ja senkin, joka sittemmin
Mannerheimin ja Svinhufvudin koulussa kuitenkin oppi syvemmin
oivaltamaan väkivallan autuaaksi tekevän opin.

Näin kirjoitti tuo aseeton sankari marttyyrikuolemansa kynnyksellä: